31.10.2015

Nälkäpäivä, ahmattien yö.

JUHA MOLARIN PAHOINPITELY

Miksi Juha Molarin säilöönotto ja pahoinpitely poliisin toimesta on saanut paljon huomiota? Molari kyselee itsekin epätietoisena: oliko hän poliittisen vainon kohde? Hän kirjoittaa tapahtumasta itse Facebookissa näin:

"Neljän poliisin kovakourainen kohtelu ja 5 psykoa olivat melkoinen poliisioperaatio sunnuntain jälkeen: maanantain valmistellut olivat selvästi tehty poliittisen dissidentin sulkemiseksi mielisairaalaan, mutta eivät saaneet murrettua mieltäni yövalon, pahoinpitelyn, janon, nälän, virtsaamisen "kieltämisen" avullakaan ja koppiauton kylmän takapenkin istuttamisen avulla."

Myöhemmin tuli satiirinen (ehkä Jussi Parviaisen "ohjauksessa" kirjoitettu) poliittisen tärkeyden itseanalyysi siitä kaikesta mitä oli ovelasti "jättänyt poliisille sanomatta". Tämä "poliittisen tärkeyden" näkökulma on hieman hankala. Se ei suinkaan tarkoita yleisinhimillistä tärkeyttä tai jotain autoritaarista tärkeyttä, vaan yksinkertaisesti sitä, että mitä kovempaa poliisi hakkaa, sen tärkeämpi poliittisesti Molarista tulee nykyisessä inhottavassa asetelmassa. Jossain määrin saman tyyppistä logiikkaa noudattavat venäläiset toisinajattelijat, joita Juha tässä tavallaan peilisymmetrisesti parodisoi.

Molarin ja Bäckmanin kaltaiset henkilöt ovat alun perin reagoineet silloin jo vuosia jatkuneeseen (rauhanajan vaatimusten näkökulmasta turhanpäiväiseen tai haitalliseen) Venäjän mustamaalaamiseen ja mitä inhottavimpiin operatiivisiin juonitteluihin. Tässä vaiheessa, kun muisti on lyhyt, heidät on helppo leimata aloitteellisiksi toimijoiksi, vaikka aloitteet ovat tuleet toiselta puolelta ja kauan ennen heidän julkista toimintaansa. Tosiasiassa heitä on ärsyttänyt läntinen moralismi, tekopyhyys ja teeskentely, jolla Venäjää arvostellaan omien täysin tietoisena tehtyjen rikosten kätkemiseksi: huomion siirtämiseksi Venäjään. Omiin ongelmiin ei päästä ollenkaan käsiksi kun aina on tarjolla tuo paljon suurempi ongelma: Venäjä.

Minä näen Venäjällä todellisia ongelmia ja muutostarpeita. Mutta näen myös sen, että näitä todellisia asioita tunnistetaan ja korjataan Venäjän sisältä käsin parhaiten, jos sen annetaan tapahtua rauhassa. Kaikki viittaa siihen, että näin tapahtuu, vaikka tuskastuttava hitaasti. Positiivisia asioita voidaan sitä paitsi aina tukea, olipa vallassa kuka hyvänsä. Mutta se ei välttämättä tarkoita, että tuetaan aina sitä joka inhottavimmin ja äänekkäimmin on poikkiteloin. 

Molarin tapaus kuvaa tätä vastavuoroisen poikkiteloin olemisen dynamiikkaa, joka on mahdollisimman huono ja epäsujuva lähtökohta millekään terveelle diplomatialle. Jos suomalainen toimija toimii samalla läpikotaisesti ärsyttävän egoistisella ja kyrpäotsaisella tavalla kuin venäläinen toisinajattelija, kohtelu alkaa myös nopeasti olla samanlaista. Ero tähän asti on ollut se, että Suomessa ei yksinkertaisesti suhteellisesti ole yhtä paljon sitkeää ja toimintakykyiseen poikittainoloon kykenevää ainesta kuin Venäjällä. Jos olisi enemmän kyvykkäitä, Molarin ja Bäckmanin kaltaisia henkilöitä, keinojen heitä vastaan täytyisi olla yhtä kovia, jos sille tielle lähdettäisiin (toivon ettei lähdetä). Tekopyhään teeskentelyyn ei jäisi varaa.

Molarin ja Bäckmanin suurin rikos onkin inhimillinen kyvykkyys. Toisin kuin tavallinen inisijä, he pystyvät aloitekykyiseen toimintaan. Heidät erottaa inisijästä ja yksinpuhelijasta vain tämä suurempi kyky tehdä asioita. Yhtä aikaa kyvyn ilmestymisen kanssa, ilmestyy rajoittamisen kovempi väkivalta. Tämän tien päässä on se yhteiskunnallisen autoimmuunisairauden rappioilmiö, josta Pietrain taannoisessa psykiatrian rikokksia käsittelevässä konferenssissa oli puhetta: lahjakkuuden tuhoaminen.
    
Tekopyhyyden ja moralismin välttäminen voisikin olla ihan hyvä lääke nykytilanteeseen. Jos asioihin suhtauduttaisiin reaalipoliittisesti (tai edes jossain määrin rationaalisesti), kenellekään ei jäisi tarvetta ärsyyntyä suotta. Pikku-Heidin ja Viher-Pekan äärimmäinen lapsellinen manipulaatio, ylimielisyys ja kaksinaamaisuus ovat poliittisina venäjästrategioina tulleet tiensä päähän. Ne edustavat lyhytnäköistä poliittista populismia, joilla ohjataan poistuvien sukupolvien luutuneita asenteita demokraattisen prosessin vääristämiseen. Ei tässä ole sen suurempaa ongelmaa kuin näsäviisaus ja todellisen tiedon panttaus. Venäjäpolitiikka ei voi perustua näsäviisaudelle ja kiltin tytön teeskentelylle.  

30.10.2015

TOSSU

jalkine äänettömään kulkemiseen. Jalkineen kovuus ja raskastekoisuus ilmoittaa käytävää saapuvan henkilön painoarvon. Äänenkorkeuteen voidaan vaikuttaa kengän koron kantapinta-alaa säätämällä.  Havaitsemattomaksi luotujen henkilöiden jalkinen on tossu. 

29.10.2015

parlamentti kielsi kieltämästä

28.10.2015

TERVEISIÄ HELSINKI-PIETARI RADAN RAKENNUSTYÖLÄISTEN HAUTAUSMAALTA

Todellisuudessa valtiot eivät ole kovin kiinnostuneita vihollisikseen määrittämistä valtioista, vaan niistä omista kansalaisistaan jotka siirtävät sympatiansa, syystä tai toisesta, vihollisen puolelle.
 
Kansalaisen näkökulmasta kysymys on ehkä sillanrakentamisesta, yhteydenpitämisestä, maanalaisesta verkostosta. Viranomaisen mielestä kysymys on perusteettomasta kaunasta ja maanpetoksesta. Kansalaisen logiikka lähtee biologisen elämän kosmisista lainalaisuuksista. Viranomaisen logiikka lähtee valtion olemassaolon tosiasiasta, joka tarkoittaa erottavien rajojen pitämistä.
 
Ihmiset saattavat kehittyä henkisesti vaikka kuinka. Mutta valtioiden leikit eivät kehity. Ne pysyvät hiekkalaatikkoleikkien tasolla ikuisesti. Valtion pitäisi olla eriskummallisen ristiriitainen, jos sillä olisi sielu. Silloin se kokisi vastakohtien voimaa ja piirileikin rajattomuutta toisten valtioiden kera.
  
Mutta valtiolla ei ole sielua. Sillä on vain perustuslaki ja armeijansa kokoinen ego, jolla se hallitsee ENNEN MUUTA omien kansalaistensa elämänkohtaloita. Kukaan ei ole valtiossa vapaa. Kenenkään ei tarvitse valita puolta. Kaikki on valittu jo syntymässä. Rikos on silmien avaaminen ja vastauksettomien kysymysten esittäminen.  

Valtioiden välisessä sotatilassa ei ole kysymys mistään muusta kuin siitä, että ne jotka ovat hankkineet omassa valtiossaan valta-aseman kostavat (näyttävät valtansa) niille joilla ei valtaa ole. Syy sotaan on aina niiden passiivisuudessa, joilla ei valtaa ole. 
Informaatiosota on simuloitua rauhaa. Tilassa on rauhan ilmiasu, mutta sodan pohjavire.

27.10.2015

Kai keskenään kovin erilaisten valtioiden tai henkilöiden dialogi teoriassa mahdollinen on. Mutta motivaatio puuttuu, ellei henkilöitä valita suurella tarkkuudella niin, että he todella kykenevät dialogiin, ilman että keskinäiset tasoerot estävät sen. Dialektiikka on vastakohtien taidetta. Täydellisten vastakohtien välillä ei ole tasoeroja.

RATIONAALISEN IHMISEN SÄÄLITTÄVYYDESTÄ

Vihavainen:

"Normaalijärkinen analyysi leimataan meillä nyt helposti vihollisen hännystelyksi ellei suorastaan pahantahtoiseksi myyräntyöksi. Venäjää ymmärtäviin tulkintoihin ”resonoiminen” on mukamas infosotaan liittyvä olennaisen tärkeä elementti eikä sen sijaan vaikkapa järjen käyttöä."

Järjen käytön helppoutta yleensä vähätellään. Usein monikin luulee käyttävänsä järkeä, kun tosiasiassa perustaa vain logiikkansa johonkin kelluvaan. Esimerkiksi ihminen, joka perustaa logiikkansa talouden lainalaisuuksiin ja tilastoihin, ei käytä järkeään. Menestyksellinen talous kylläkin perustuu järjenkäytölle.

Menemmätt platoniseen analyysiin nousin ja logoksen erosta, ymmärrämme kuitenkin, että Vihavaisen ajatus osuu olennaiseen. Vastakkain asemoituvien puolien yhteinen narratiivi voidaan löytää vain, jos kumpikin puoli käyttää järkeään.

Tässä tullaan Platonin Valtion ydinkysymykseen siitä, perustuuko valtio järjelle, vai järki valtiolle. Platon esittää Valtio-dialogissa allegorian siitä, millainen olisi valtio, joka perustuisi järjelle. Siitä me emme tunnista omaamme.

Entä sitten kun järki perustuu valtiolle? Silloin hoetaan: itsenäisyys, rotu, kansa, itsenäisyys! Silloin valistuneet säälivät järkensäkäyttäjiä yhtä paljon kuin kansa vihaa. 
   

TAIDEALAN HENKINEN VÄKIVALTAISUUS

On tietysti paradoksaalista, että inhimillisen toiminnan alue, jolla tavallaan lähtöoletuksena luvataan henkistä kasvua ja kuikoistusta, on henkisesti kaikista raaistavin ja kauimpana kukoistuksesta. Taidealan väkivaltaisuutta on hyvä avata emotionaalisesti ja hienovaraisesti ilman suuria salaliittoteorioita (vaikka ne asiaan liittyvät: säätiöt. säätiöt, säätiöt). Omalla kohdallani (ainakin osittainen) ulos jättetyksi tuleminen ei ole emotionaalisesti erotettavissa tahallisesta jos kohta puolittain alitajuisesta ulos jättäytymisestä. Olen selvästi nähnyt että "taideala on henkisesti väkivaltainen". Se on sitä näissä oloissa itsetarkoituksellisesti ja täysin tarpeettomasti. En halua toimia sellaisessa touhussa itse vallankäyttäjänä.

Tärkeää ei ole "taideala" vaan kulttuurin kukoistus. Tärkeää ei ole se mitä "minä osaan" tai mitä "minä teen" nyt. Vaan se millaisia kasvumahdollisuuksia kukoistava kulttuuri tarjoaisi kenelle hyvänsä, myös lahjakkaimmille. Mutta en usko, että nykyisellä kapitalismin aikakaudella voidaan laajemmin käsittää sitä, mitä tarkoittaa "kukoistava kulttuuri". Kulttuurin kukoistuksesta näillä väkivaltasysteemeillä päästään mahdollisimman kauas. On liian suuret paineet harmonisoida "taideala" vallitsevan järjestelmän kanssa. Lopputuloksena saadaan mitä hillittömin perversio.

26.10.2015

HYPERKRIITTINEN INFORMAATIO

Voitaisiinko informaatiosotaan vain väsyä? Uskoisin, että kaikki osapuolet alkavat jo olla aika mureata lihaa. Sellainen vaikutelma syntyy tässäkin keskustelussa joistain puheenvuoroista.





Keskustelusta käy ilmi, että informaatiosota on julistuksettoman sodan harmaan hybridi alue. Informaatiosodalle on tyypillistä se, että osapuolten narraatiot tapahtumien kulusta erityvät kauas toisistaan. Jompi kumpi narraatio voi olla silti lähempänä totuutta kuin toinen. Tai sitten ei.

Olen ehdottanut monta kertaa hyperkriittistä työskentelymetodia (sen kehittämistä), jolla (esimerkiksi käydyn tai uhkaavan sodan) vastapuolet voivat etsiä yhteistä narraatiota (historian kulusta). Tässä olisi kysymys työskentelymetodista: siis ei siitä että vastapuolten tulisi sitoutua (poliittisesti) löydettyyn totuuteen, vaan siitä että yhteistä naraatiota yritettäisiin luoda tosissaan ilman sitoumuksia. Narraation vääristää egoismin thymoottiset paheet: ylpeys, vastapuolen todellisuuskuvan kääntäminen, provoikaatio ja ylilyönti. Nämä ovat suurempia virheitä kuin kukaan aluksi kuvittelee (olen havainnut myös itse). Thymoottisesta ylpeydestä ja häpeäntunteesta tulee poliittisella tasolla kaupankäyntiä. Totuudesta tulee kauppatavara. Hyperkriittisen metodin pitäisi jotenkin onnistua väistämään tämä.

Esimerkiksi videolla olevan asiantuntijalautakunnan lähtökohdissa on hyperkritiikin näkökulmasta muutama ongelma, jotka käyvät ilmeiseksi aivan yleistenkin tietojen valossa: 

1) Venäjän vastainen nykyinen disinformaatiokampanja on kestänyt paljon kauemmin kuin Venäjän lännen vastainen kampanja tai Ukrainan kriisi. Tässä on taustalla selvästi laajempi agenda, jossa länsi on aloitteellinen. Venäjä on reagoinut tähän agendaan symmetrisesti vasta viivellä ja on hyvin pitkään toiminut epäsymmetrisesti. 
 
2) Suomen kohdalla kysymys ei ole erilllisinformaatiosodasta.

3) Ukrainan nykyinen kriisi alkoi lännen aloitteesta: laiton vallankaappaus, jolla oli lännen tuki. 

4) Venäjän tuottamalla propagandalla ei ole yhteyttä Suomen itsenäisyyden heikkenemiseen, joka johtuu EU:sta, globalisaation prosesseista, pienien valtioiden desuverenisoinnista ja salaisesta ulkopolitiikan mahdollisista sopimuksista.  
Asiantuntijoiden pitäisi myöntää ainakin nämä asiat, jos haluavat nykyisen tilanteen kehittyvän parempaan suuntaan. Konfliktilla voi olla vain kaksi kehityssuuntaa.

En usko, että sotalaitos voi vapautua thymoksesta. Siksi hyperkriittisen työskentelyn (esimerkiksi historiantutkimuksessa) pitäisi tapahtua ennen kuin sotalaitosta tarvitaan, siis kansalaisyhteiskunnan tasolla. Nyt olemme nähneet vaarallisen tilanteen, jossa kansalaisyhteiskunta on osaksi kaapattu (tai kaappautunut itse) informaatiosodan asialle, joka taas on harmaa osa hybridisotaa, joka taas on harmaa osa tavanomaista sodankäyntiä (jos kukaan tietää mitä se tänäpäivänä suurvaltojen välillä tarkoittaisi). Kukaan ei tiedä miten tästä tilanteesta pakitetaan ilman sotalaitoksen thymoottisen hengen esiinkutsumista (oikeastaan sitä ei enää tarvitse edes kutsua).

Tilanne on postmoderni, mutta vakava.


23.10.2015

AIKUISTEN OIKEASTI

Entä jos Kiinassa äskettäin ei räjähtänyt vain yksi satamavarasto, vaan kaksikymmentä samanlaista. Kohteet räjäytettiin varoituksena Kiinan valuuttalaajenemiseen. Tutkassanäkymättömät neliskulmaisiksi työstetyt puikkomaiset ohjukset ammuttiin amerikkalaisista satelliiteistä 8 kertaisella äänennopeudella.

Tietävätkö kiinalaiset, ettei Kuuhun voi laskeutua miehitetyillä aluksilla. Olisiko venäläisten aika kertoa liittolaisilleen oikeita aikuisten faktoja universumista.

Venäjä ja Kiina toivotettiin tervetulleeksi Irakiin. Amerikkalaiset saavat lähteä. Ehkä Putin uusii Irakissa Grosnyin hattutemppunsa. Rakentaa maan uusiksi tuhannessa ja yhdessä yössä. Bagdadiin nousee ehkä maailman kaunein moskeija -- ja  pilvenpiirtäjä.

Tarvitseeko Venäjän Yhdysvaltain tähtiensotaa pelätä. Venäjä lähettää jo nyt kaksi kertaa viikossa rautaa kiertoradalle. Ehkä sähköisillä avaruuslamauttimilla yhdysvaljoten ohjussukkulat voidaan pimentää. Tai sitten ei.

Shiva pidättää hengitystä.    

PORTINVARTIJA

"On tosi vaikea selittää sitä, mitä ovella tapahtuu. Se pitää kokea itse." Teemu Potapoff
Egoismin suitsiminen on diplomatiassa metodi. Venäjäpulmien kanssa painiminen on opettanut ainakin sen, että kaikki egon kohosteisuus pitäisi näissä kysymyksissä jättää metodisesti pois, täysin riippumatta siitä onko itse oikeassa vai väärässä. 
 
Ego ei mene läpi edes läpällä. Suomen Antifasistinen Komitea on siksi poliittisen performanssinkin nimenä kaikkea muuta kuin hauska (niin kuin itse luulin että se olisi). Varmaankin pelkästään tuosta nimestä on päätelty, että kysymyksessä on joku ulkoa toimintavaltansa saava trollitehdas. 
  
Suoraan sanottuna, en tiedä mitään trollitehtaista. Siksi en voi väittää niitä oleviksi tai olemattomiksi. FB:ssä olen kaikkina aikoina törmännyt vain pariin tapaukseen, jossa käsityksiini Suomesta ja Venäjästä on yritetty vaikuttaa trollaukselta haiskahtavin psykologisin keinoin. Kaikki tuo on kuitenkin aivan liian kömpelöä, jotta taustalla voisi olla vakavampia voimatekijöitä.  
"
Informaatiosotaa ja solidaarisuutta
19.10.2015 - Heikki Talvitie
Suomi valmistautuu käymään paitsi taloudellista pakotesotaa niin myös informaatiosotaa suurvaltanaapuriaan Venäjää kohtaan. Jännitys lisääntyy Itämerellä ja Suomi on täysillä mukana tässäkin sotaharjoitusten avulla luodussa kybersodassa.
Toisaalta Venäjä on suomalaisille ja varsinkin medialle yksi suuri pila ja satiirin kohde. Kunnes toisin todistetaan. Eduskuntakin tuomitsi vihapuheet ja –teot. Milloinkahan tämänkaltaiset kannanotot koskisivat myös Venäjää, venäläisiä ja venäläisyyttä.
Valtioneuvostossa aletaan uutisten mukaan kouluttaa 200 virkamiestä torjumaan dosentti Bäckmanin Suomen valtiolle muodostamaa vaaratekijää.
Tässä katsannossa on mielenkiintoista todeta, että Oulussa ulkoministerien Sergei Lavrov ja Timo Soini pressikonferenssissa Venäjän ulkoministeri kertoi mielenkiintoisia uutisia, joista täten suomalaisetkin pääsivät osallisiksi.
Ensinnäkin Lavrov totesi, että Suomen ja Venäjän suhteita ei pitäisi rasittaa ulkopuolisten toimesta. Tämä voidaan nähdä valtioneuvoston tapaan Venäjän yrityksenä hajottaa Euroopan Unionin erinomaisen vahva yhtenäisyys. Toisaalta on ollut jo joillekin teräväsilmäisille tarkkailijoille selvää pitemmän aikaa, että Euroopan Unionin hajottamiseen ei tarvita Venäjän apua. Se hajoaa ihan itsestään ja omista lähtökohdistaan. On myös kolmaskin tulkintalinja, joka lähtee siitä, että Suomi itsenäisenä kansakuntana ja valtiona täyttää kohta sata vuotta. Joidenkin mielestä olisi aika jo alkaa näyttää merkkejä siitä itsenäisyydestä.
Toinen merkittävä uutinen Lavrovilta oli se, että Suomen ja Venäjän kauppa on laskenut kokonaista 43 %. Turistivirroista on pois kolmannes. Kun olin Oulussa viime viikonvaihteessa ja tapasin laajasti Oulun vaalipiirin yrityksiä, niin oli selvää, että Suomen vienti Venäjälle on laskenut keskimäärin noin 50%. Useat yritysedustajat toivat esiin, että ensi vuonna tulee jälleen pudotusta 50% ja joidenkin osalta vienti silloin jo nollataan. Vähän paremmin menee niillä yrityksillä, joilla on tuotannollista toimintaa Venäjällä ja jotka valmistavat tuotteensa venäläisestä raaka-aineesta. Näidenkin yritysten liikevaihto on reilussa laskussa. Yhden käden sormilla on sitten myös niitä Venäjälle etabloituneita yrityksiä, jotka ovat voineet tehdä lisäinvestointeja.
Kolmas merkittävä uutinen Lavrovilta oli se, että suomalais-venäläinen talouskomissio aloittaa työnsä uudelleen. Suomalaisilta on päässyt nyt jokin välivaihe pois laskuista, koska valtioneuvoston taholta on jatkuvasti annettu ymmärtää suurelle yleisölle, että talouskomissio toimii normaalisti ja menestyksekkäästi. Miksi näin mahtava talouskomissio sitten aloittaisi työnsä uudelleen?
Lavrovin neljäs uutinen koskikin sitten juuri tätä asiaa. Talouskomission Suomen osapuoli on nimennyt itselleen puheenjohtajan. Talouskomissio on siis ollut jäähyllä ja nyt toivotaan, että siihen saataisiin uutta puhtia. Venäläiset ovat tässä ehkä liian optimistisia, sillä olen saanut omista lähteistäni selville, että Suomen puolen uudeksi puheenjohtajaksi on nimetty ministeri Lenita Toivakka. En ole saanut havaintoa siitä, että ministeri Toivakka olisi jotenkin ollut ministerikautenaan edistämässä Suomen ja Venäjän kaupallisia suhteita ja juuri antamani luvut kertovat omaa karua kieltään. Toisaalta voidaan todeta, että valtioneuvosto on varmaan ollut sitä mieltä, että ministeri Toivakan ei ole ollut sopivaa seurustella venäläisten kanssa. Voidaan kuitenkin esittää se toivomus, että ministeri Toivakka olisi nyt yhteydessä talouskomission kautta venäläisiin ja että sitä kautta voitaisiin saada aikaan se Lavrovin lupaama uusi alku.
Lavrovin viides uutinen koskikin sitten tilannetta Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa. Lavrovin mukaan Venäjä ei olisikaan se suurin syyllinen siihen, että pakolaisia virtaa Eurooppaan kasapäin ja että Schengen sopimuksesta ei ole jäljellä muuta kuin unkarilainen piikkilanka-aita, jonka aikaisemman version heimoveljet saivat juuri purettua ennen kuin liittyivät Euroopan Unioniin. Lavrovin mukaan esim. Libyan infrastruktuurin ja keskusjohdon tuhosivatkin juuri Euroopan Unioniin kuuluvat valtiot ja nyt valtiota ei enää ole. On vain ympäriinsä ryösteleviä rosvojoukkoja, jotka rahastavat Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia. Eikö voitaisi ajatella, että nämä Libyan tuhoamiseen osallistuneet EU-valtiot vastaisivat Libyan kautta tulevista pakolaisista. Niiden joukkoon kuului myös naapurimme Ruotsi, jonka silloinen ulkoministeri halusi harjoitella käytännössä uutta sotilasstrategiaansa. Sen mukaan Ruotsin uuteen valikoimaan kuuluivat niin sanotut sotaponnistukset (krigsinsatser). Ettei solidaarisen Suomen tarvitsisi osallistua asioihin, joihin sillä ei ole ollut mitään osuutta. Sama näyttäisi pätevän Lavrovin uutisten mukaan myös Lähi-Itään. Siellä on kuulemma ollut jokin amerikkalaisten ja brittien miehityshallinto Irakissa ja sitten on syntynyt ISIS ja nämä muut terroristijärjestöt, jotka piinaavat kaikkia. Eikö sitä kautta tulevista pakolaisista voisi vastata ne, jotka pakolaistulvan ovat aiheuttaneet?
Nämä ovat varmaan suomalaisille, jotka elävät omassa mediamaailmassaan, uusia asioita. Ja ilmeisesti tämäkin uutiskanava aiotaan nyt sulkea, kunhan valtioneuvosto saa koulutettua ne 200 urhoollista.
--------
Jyrki YRTTIAHO : Nuoruudestani lähtien en ole ymmärtänyt tätä venläisvihaa. Isäni oli 16-vuotias, siis pieni poika, kun meni isoisäni kanssa Murmannin ratatöihin. Isoisä kuoli metsätyömaalla jäätyään puun alle. Isäni palasi hevosen kanssa Imantero (Imandra) - järven kautta Kurtille, Sallaan ja Pelkosenniemelle. Venäläiskylissä nuorta poikaa kohdeltiin kuin omaa. Vanha nainen antoi isälleni ikonin Imandra-järven rantakylässä ja toivotti siunausta. Isäni oli kommunisti eikä kuollessaan tiennyt nuoruuden kaveriensa kohtaloista Stalinin aikana. Mutta terveen, tasavertaisen ja arvostavan asenteen venäläisiin ja Venäjään hän piti. Se oli takin alla.

IHMISOIKEUKSIEN LOUKKAAMISEN TYYSSIJAT

Psykiatriaa demonisoidaan nykyisin. Oma ongelmani on ollut ajoittainen psyykkinen sairastelu. Hoitamisyritys -- itse psykiatria -- ei siis ole ongelmani. Hoitoyritykset ovat ehkä helpottaneet ongelmaa. Voi sanoa, että lääkityksestä on jossain tapauksissa ollut apua. Mutta toisaalta sitten elämäni ei ole ehkä muuttunut riittävän ratkaisevasti.

Mutta minä en usko hokkuspokkusmuutoksiin. En usko äkkinäisen intialaisen filosofian harrastuksen autuaaksitekeyyteen tai mihinkään uskontojen pohjimmaiseen maailmanparantavuuteen. Yhteiskunnalliset ongelmat, joista kaltaiseni muuten perusterveen ihmisen psyykkiset ongelmat johtuvat, ovat täysin konkreettisia ja täysin poliittisia. Poliittisista ongelmista seuraa ikäviä yhteiskunnallisia (henkisiä) sairauksia, jotka sitten sairastuttavat muuten terveitä yksilöitä.

Tilannetta voi kestää lääkityksen avulla. Mutta sitä ei voi muuttaa lääkityksen avulla. Sitä ei voi muuttaa pakenemalla uskontoihin. Näistäkin, itse psykiatriaan liittyvistä ongelmista, olen yleensä lääkäreiden kanssa voinut melko vapaasti puhua. En ole kokenut poliittista ohjausta tai suggestiota tällaisen ihan kliinisen psykiatrian päällimmäisenä ongelmana Suomessa. Viimeksikin nauroimme psykiatrin kanssa makeasti niille tietämättömille, jotka eivät usko salaliittoteorioihin. Puhuin hiljaisella rauhallisella äänellä Philip K. Dickin romaanilta kuulostavaa tarinaani, ehkä jopa hieman liioittelin aggressiivisten impulssieni vaarallista voimaa.  

Päädyimme nopeasti hyvään yhteisymmärrykseen siitä, että olen täysin sairas ihminen. Psykiatri kirjoitti resptin, sovimme seuraavasta tarkastuskäynnin, poistuin käytävään. Mielessä ei silloin käynyt se tosiseikka, että makean naurun päätteeksi lääkäri olisi voinut painaa nappulaa ja isot pojat olisivat voineet laittaa minut pakkopaitaan.

Eristyshuonekokemus on sellainen, että sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa, jolla ei ole samaa kokemusta itsellä. Niin suuri on ollut luottamukseni suomalaiseen terveydenhoitoon, että tämä asia ei ole itseasiassa koskaan käynyt mielessäni. Olen aikojen saatossa käynyt vastaanotolla monta kertaa. Kysymys voi olla siitä että olen aina ollut lähes 100% samaa mieltä lääkärin kanssa asioiden tilasta. En ole kohdannut tilannetta, jossa oma diagnoosini ja lääkärin diagnoosi tilastani olisivat selvässä ristiriidassa. Ameijassakaan, 1993, kun olin enemmän tai vähemmän 3 kk psyykkisessä hoidossa, ja tilanne ainakin tuntui vakavalta, en kohdannut näkemyseroa niin pitkälle kuin ymmärsin.
      
Psykoottinen oireilu (jota minulla ei ole ollut) voi olla hyvin erilaista. Oma ongelmani on pahimmillaan liikkumiskyvyn lamauttava depressio ja siihen liittyvät kevyemmät paniikkihäiriön tyyppiset (kohtausmaiset) komplikaatiot. Ja myös aggressiot (jotka pysyvät sisäisinä). Minun on siis vaikea nähdä missä tilanteessa vastentahtoiseen suljettuun hoitoon joudutaan. Millaisia tuloksia täytyy saada psykologisten kyselylomakkeiden täytössä jne. Mutta kukaties, lääkärini on ollut sormi nappulalla, ja vain jokin tilanteen ulkopuolinen seikka, kuten pakottava kiire rakastajattaren luo viereiseen huoneeseen, on estänyt häntä kutsumasta vartijoita.
               
Psykiatrisissa hoitolaitoksissa kuitenkin tapahtuu ihmisoikeusloukkauksia, Suomessakin. Olen nyt lyhyen ajan sisällä kuullut kaksi outoa pakkohoitokokemusta Suomesta. Kumpikin vaikuttaa minusta hoitorikoksilta. Samalla psyykkiset sairaudet on tosiasia. Psykiatriaksi kutsutaan niihin keskittyvää lääketiedettä. On turha leimata koko lääketieteen alaa, kun kysymys on jostakin muusta. Varsinkin psyykkisissä häiriöissä potilaalta itseltään usein puuttuu sairaudentunto (vrt. oma tapaukseni, jossa sairaudentuntoa on aina liikaakin). Psyykkisten sairauksien ja niiden hoidontarpeen tosiasia ei lakkaa olemasta. Ihmisen pahuuden rajoissa kaikki suljetut laitokset — kasarmit, luostarit, mielisairaalat, porttolat, kirkot, teatterikoulut, totalitaariset valtiot — ovat potentiaalisia ihmisoikeuksien loukkaamisen tyyssioja. Väärinkäytöksiin pitää puuttua, mutta asian luonteen takia se voi olla joskus hyvin vaikeaa.
       
Psyykkisten ongelmien ennaltaehkäisy on syvimmiltään ristiriidassa kapitalismin kanssa. Kapitalismi on biopoliittisesti suodattava järjestelmä, joka ajaa väistämättä (kapitalismille kelpaamattoman) osan populaatiosta hulluuteen. Tämä osuus on itseasiassa aika suuri osa populaatiosta, mutta filtteriä kiristetään asteittain. Samalla inhimillisen olemisen alue rajoittuu äärimmilleen ja inhimillisten elämänmuotojen tuho on paljon laajempaa henkisellä alueella kuin ekologisella. Jos halutaan, että ihmiset eivät tule hulluiksi ja tuhoudu psyykkisesti, kapitalismi pitäisi lopettaa. Niin kauan kuin on kapitalismi, on kovaa psyykelääkitystä ja kovia hoitoja, kovaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Maailmanjärjestelmä on inhumaani, totalitaarinen, läpikotaisin sotaisia ja väkivaltainen. Sen tuottama jälki on sitä samaa. Hulluus ottaa vallitsevan järjestelmän muodon.

Mielisairaudet ja psykiatrian tarve eivät poistu parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ihan kaikissa systeemeissä joidenkin mieli järkkyy pysyvästi tai hetkellisesti. Psykiatriassa kysymys ei ole lopulta siitä että joillain ihmisillä on "joskus ongelmia". Esimerkiksi depressio on myös kliininen sairaus, joka ilman lääkitystä tuottaa itsetuhon. Saimoin skitsofrenia ja psykoosi ovat kliinisiä. Sairauden syy ei ole aina poliittinen järjestelmä tai yhteiskunnallinen rakenne. Syy voi olla yksilöllinen, henkilökohtainen, kemiallinen, jopa biologinen. Perusterveille ihmisille elämänmuutos tai asennemuutos auttaa pitkälle. Mielisairauksissa ei vakavalla tasolla ole kysymys siitä. Mielisairas ei ole perusterve, vaan kenties jopa biologisesti sairas. Esimerkiksi taipumus psykopatiaan periytyy biologisesti.
Maailmanrauhan saavuttaminen ei ole suurin uhkakuvamme, mutta. Suomen ulkoministerillä -- siis ei ulkoministeriöllä vaan ulkoministerillä -- Timo Soinilla on kaksi rauhanvälityksen erityisedustajaa, Kimmo Kiljunen (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihr). Ei kai tässä mitään ihmeellistä ole.
Länteen raahatut "kuuluisat ja palkitut" venäläisrunoilijat, hiuksenohuet, heistä on karsittu kaikki kvintessenssitietoisuus (seremoniallinen nyky-Venäjä), he ovat varattuja alkeishiukkasia ja immuuneja viettelylle. Mikä heissä kohottaisi sammuneet kasvomme baarin pöytälevystä. Kaava on yksinkertaisuudessa länteen talutettu "kirjallisuus" on poliittisen agendan kuva. Ilmaisun keskipiste, elämänkauna, tekijän fyysinen, henkinen ja tekstuaalinen olemus, Tsernobylin tuottama säteilysairaus. Poliittinen naurettavan totinen suodatin vailla mitään hyperkriittistä diversiteettiä edes silmänlumeeksi. Mekaaninen, dogmaattinen, poikkeukseton, itseään karnevalisoimaton, reflektoimaton, ironisoimaton, antiensyklopedinen. Siinä huutaa kaikki se yksipuolisuus, vallan tuottama näivetys, mikä kaunotaiteen simulaatioissa on vastenmielisintä. Läntisten venäjätilaisuuksien imploosiomainen käsinkosketeltava tyhjyys, turkulaisen "huumorin" ilmapiiri.

 

22.10.2015

YKSEYS, KYNNYSKYSYMYS, ANTIPOLITIIKKA

Kun ihminen on vihkiytynyt antipolitiikalle, hän pyrkii torpedoimaan tasapuolisesti kaikenlaisen poliittisen toiminnan negatiivisimpia ja pelottavimpia piirteitä.

Kaikki poliikka on pahaa. Kaikki politiikka on väkivaltaa. Politiikka on konemaista ja tunnotonta, mekaanista rajojen vetämistä. Yhdessä, samassa, kokonaisessa, ei ole rajoja. Siksi politiikka on valhe. Se astuu aina ykseyteen ja ihmisyyteen pyrkivän antipoliitikon varpaille.

Mutta tämä on idealistinen positio. Se ei ole kenenkään ihmisen henkilökohtainen positio. Se on ainoa positio, jota toisten puolesta voi ajaa.

Jokaisella ihmisellä on materiaalisesti nähty poliittinen asema ja poliittinen etu valvottavana. Poliittinen broileri, joka ryhtyy noiden rajakynnysten mekaaniseksi valvojaksi käytännössä syventää rajavyöhykkeitä.
  
Ihmiskunta ei kaipaa syvempiä kuiluja ja eroja. Ihmiskunta kaipaa ykseyskokemusta.
 
Edustuksellisen politiikan tuote, poliittinen broileri, on ihmiskunnan edun suurin vihamies. Hän saa palkkansa ihmiskunnan edun vastaisesta työstä. Ihmiskunnan etu on ykseys ja rajalinjojen madaltuminen, tuloerojen madaltuminen.

 
Ihana on elää. 

 

Logiikan niittomies.
Jokainen elävä järjellinen olento on nähtävästi masokisti. Ellei se olisi masokisti se pyrkisi lopettamaan kärsimyksen (vääränlaisen elämän) niin nopeasti kuin mahdollista. Kärsimys johtuu järjestä jota immanentin logiikka kaiken aikaa loukkaa. Immanentin logiikka on tehokas petagarammiteräinen niittosilppuri, joka rytmikkäästi katkaisee kaikki pohjavirtauksen ja ilmiasun väliset suorat energiayhteydet. Kärsimys on olemisen silpomista.
Juuri kun luulin päässeeni lopullisesti eroon kaikista depressionomaisista oireista iski depressio. Juuri kun pääsin eroon säännöllisistä ja satunnaisista lääkityksistä ne piti aloittaa uudelleen. Totuus on se, että suomalaista poliittista toimintaympäristöä ei täysin terve ja normaaleilla luonnonlahjoilla varustettu ihminen kestä ilman kunnon lääkitystä tai känniä. Jos ei pysty tästä maa(ilma)sta luitaan kokoamaan pillereitä on pistettävä poskeen koko ajan.
Kaikki luonnostaan luonnosta.
On mielenkiintoista, että poliittisten kusetusten paljastamisessa väärintunnistetaan jonkinlainen poliittinen agenda. Todellisuudessa se on vain kansalaisvelvollisuus ja eräänlaista hereillä oloa. En ole ikinä ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, lähelläkään. Politiikka ei kiinnosta minua yhtään. Mutta pelottaa sitäkin enemmän. Varsinkin näissä kaikista likaisimmissa mediainterventioissaan, joissa propagandavyyhteihin sotketaan "henkisyys", "lahjakkuus" ja "taide".

MEDARDUS

Saatanan armo on valtaisa tyhjyys. Jumala paljastaa meille hyvästään paljon enemmän kuin Saatana juonistaan. Kun me luulemme päässeemme voitolle, ei Saatana ole vielä edes aloittanut varustamaan vastustajaamme. Maailman houkutukset voivat olla suuret ja onnellinen on kilvoittelija, joka ei niistä mitään tiedä. Hän kuolettaa lihansa niin helposti, että sitä oikein täytyy ihmetellä. Hän saavuttaa ihannoidun päämäärämme elävältä kuolleena. Ylen helppoja ovat voitot likinäköisyyden ja tyjyyden houkutuksia vastaan.

21.10.2015

Helsingin Kohtaamispaikka Kasissa on meneillään 10.11. saakka The Moment -näyttely, jossa on esillä Nurhajat Polatin ebru-tekniikalla tehtyä taidetta. Ebru on satoja vuosia vanha turkkilainen vesimarmorointitekniikka.

Alkuperäisessä vesimarmorointitekniikassa käytetään merileväuutetta (tai merilevästä eristettyä karrageenijauhetta), jonka pinnalle vesiliukoiset värit levitetään. Tämä tekniikka poikkeaa tekniikasta, jota itse käytän. Kummallakin tekniikalla on omat rajoituksensa. Keskenään samanlaista jälkeä niillä ei synny.   


TEHKÄÄ PERÄSSÄ! TEATTERI VANHA JUKO: RIKHARD III

Kun maailmanpyörä pyörii ja historia toistaa itseään, pitää se ainakin klassisen teatteritaiteen vahvasti elossa.

Eilen rävähti tietoisuuteeni uusi merkittävä taiteilijanimi Suomessa: teatterimies Jussi Sorjanen. Sain pari kaverilippua Lahden Vanha Jukon Shakespearen Rikhard III näytelmään ja päätin aloittaa Shkespearen Rossin suomennosten kokonaiskatsauksen nyt sopivasti tällä Rossin suomennokseen perustuvalla näytelmällä.

Vaikka sain liput vakuuttavasti suosittelevalta taholta, oli yllätys esityksen tason suhteen suuri. En vieläkään ole varma selittääkö pelkästää Sorjasen nimen fanaattinen googlaaminen, ja kaiken häneen liittyvän lukeminen tätä mysteeriä.

Joka tapauksessa huikean monitasoinen ja fantastisen hauska paketti täynnä aikakauteemme ydinsisältöjä oli Jukon Rikhard III. Pähkinänkuoreen kiteytetty ja pienellä miehistöllä toteutettu tislattu annos maailmantaidetta nousi parhaimmillaan sfääreihin huikeiden näyttelijäsuoritusten ansiosta.

Esityksessä oli paljon vaikuttavasti rakennettuja ja asiansa tehokkaasti ilmaisevia kohtauksia, jollaisia en ole nähnyt aiemmin (perustukoonkin tämä ehkä viimevuosina yhä rajallisemmaksi käyneesiin mahdollisuuksiin teatteriharrastuksen suhteen). Esimerkiksi Rikhardin (Jarkko Mikkola) kosintakohtaus, jossa hän viettelee naisen, jonka lähisukulaiset hän on juuri murhauttanut, kiteytyi poistumissanoihin yleisölle: "Tehkää perässä". Se hetki paketoi jokseenkin paljon nykymaailman poliittisista peleistä.

Näytelmän päättänyt Rikhardin viikeinen lyhyt monologi oli nietzscheläisyydessään (tai pikemmin machiavelläisyydessään) verrattoman nerokas ja valaisi edeltävän spektaakkelin uuden tasoisella näkökulmalla. Shakespearen alkuperäisessä näytelmässähän Rikhard jää taistelussa tappiolle ja huutaa kuollessaan kuuluisan repliikkinsä: ”Hevonen, valtakuntani hevosesta!” Sorjosen Rikhard jää eloon ja hänen loppusanojensa syvä meidän aikakauttamme koskettava ironia piilee siinä, että jos Nietzschen fillosofia yleisemmin resonoi (niin kuin se monelle tuntuu tekevän), täytyy silloin myös pääpiirteissään hyväksyä Rikhardin machiavelläinen toiminta pitkin näytelmän kulkua. Loputtoman murhaamisen jälkeenkin Rikhard uskoo oman toimintansa oikeuteen ja hyvyyteen (vaikkei hänelle ole myönnetty edes Nobelin rauhanpalkintoa etukäteispalkkioksi murhatyöstä). Toisaalta esityksen alussa Rikhardin toiminnalle annetaan toisenlainen motiivi: riittämättömyys, rakkaudelle kelpaamattomuus, rampa elämänkauna.

Tragedian kammottavuus ja nerokkuus paljastuu kuitenkin vain sille, joka tuntee Englannin historiaa. Shakespearen näytelmähän on poliittista propagandaa ja historianvalhetta. Todellisuudessa Rikhard III oli demokraattinen ja rakastettu hallitsija, kansan suosikki, joka laittoi korruptoituneen eliitin kuriin (Shakespeare ovelasti rajaa näyttämökuvaelman toiminnan vain eliittiin). Itseään säästämättä uhrautuva jalo Rikhard puhdisti hovin sairaista psykopaateista ja kansanvihollisista. 

Hannu Salmisen vallastasyösty oraakkelimainen Margaret värisytti kaikesta näennäisestä ilveilijämäisyydestään huolimatta syvempiä tunteita. Salmisen työssä oli syvä klassinen teatteriymmärrys ja monisyinen 1700-luvun äly mukana. Täytyy sanoa, että Margaretin toisen kohtauksen lopussa, jossa hän ilmoitti lähtevänsä Ranskaan minulla oli kyyneleet silmissä. Eikä se tosiaankaan ollut latteaa sentimentaalisuutta. Margaret huusi kuin maatta jäänyt venäläinen suuriruhtinatar -- tai apurahatta jäänyt suomalainen runoilija. 

Shakespearen maammuttimainen nauttämörakennelma piti vähäisen näyttelijämäärän alusta loppuun täystyöllistettynä. Alkuperäisessä 1400-luvun lopun Englantiin sijoittuvassa historiallisessa tekstissä on kuutisenkymmentä henkilöä. Sorjosen näyttämöllepanossa nämä roolit hoidetaan kuuden näyttelijän voimin. Kaikki näyttelijät ansaitsevat hatunnoston innoittuneista suorituksistaan.

"Herran tähden minkälaisia näyttelijöitä Sorjanen on talliinsa saanutkaan." Kansanuutiset

Samasta syystä ohjauksessa oli käytetty moninaisia näyttämölle panoa yksinkertaistavia oivaltavia keinoja. Keinot tuntuivat funktionaalisilta, eivät dekoratiivisilta. Esimerkiksi äänityöskentely oli pikemmin funktionaalista kuin esteettistä. Kaikessa koomisuudessaan se teki asian selväksi tehokkaasti, muttei ohjannut emotionaalista huomiota pääasian hienovaraiselta mutkikkuudelta. Koko ohjaus henki jonkinlaista suuren luokan kätevyyttä. Ehkä siksi klassikkotekstin huikea potentiaali ja äly tuli nykyaikaisen esityskoneiston läpi suoremmin kuin monessa nykydraamassa, joista sama myöhempien filosofioiden takainen henkinen syväliikkuvuus puuttuu. Yksi ohjauksen esteettisesti nautittavimpia piirteitä oli se, että yhtäläisyysmerkkejä näytelmän ja nykyajan välille ei vedetty. Klassikkoa ei muokattu liikaa. Assosiaatiot jäävät kokonaan katsojalle. 
 
Tämä teos epäilemättä hitaasti hautuen tavalla tai toisella muuttaa käsityksiäni Shakespearesta, suomalaisen teatterin mahdollisuuksista, maailmastakin. Kysymyksessä ei ole kokeilu harvoin nähdyn tekstin parissa vaan merkittävä tulkinta-avaus. Tällaisesta avainteoksesta on hyvä aloittaa juhlavuoteen huipentuva Shakespeare-kausi, vaikka mestarin psyyken syvyys ja kompleksisuus vielä  huimaa ja jännittää.



**

Kansanuutiset

Etelä-Suomen sanomat

>>

>>
Venäläisen, tai oikeastaan kasakstanilaisen munkin kanssa lounaalla. Mitä tulee henkiseen lahjaan, sen antamisen pitäisi olla pyyteetöntä. Se ei ole vaihdon väline. Sitä ei anneta vastalahjan toivossa. Se on pikemmin jonkin lunastus, maksu jostakin jo saadusta. Sillä me saamme vääjäämättä henkisiä lahjoja, niin kuin me myös annamme vääjäämättä henkisiä lahjoja. Hyväksikäyttöä ei voi tapahtua.

Symbolisen vaihdon talous on hieman toisenlainen kuin kosmisen karmaattisen energian liike. Tavallaan ongelma ei ole saaminen vaan antaminen. Ennen kuin voi liittyä vaihtoon pitäisi olla jotakin annettavaa. Jos joku kirjoittaa hyvän runon, siihen ei vastata lyttäämällä tai ohittamalla, vaan kirjoittamalla itse parempi. Symbolinen vaihto on soidinmenojen kaltaista potentiaalien ja kykyjen osoittamista. Kasarmilla tai teatterikoulussa sinun on annettava takaisin vuorosanojen kautta ja palveluohjesäännön puitteissa tai joudut heikoille. On toimittava lahjoilla, jotka järjestelmä hyväksyy ja jotka itsellä ovat. Jotkut niistä ovat rahanarvoisia ja hyppäävät pois symbolisen vaihdon ketjusta. Joitain lahjoja järjestelmä ei hyväksy. Hyödyksi olemisen hiljainen pakko hivelee vapaamatkustajuuden jäniksenselkää.     
Olen viimevuosina suhtautunut Hannu Salamaan nuivasti, koska juuri tämän minkä hän nyt sanoo hän on tähän asti jättänyt sanomatta. Salama olkoon osaltani rehabilitoitu.

Utopistinen, mahdottomaltakin tuntuva haave Suomen itsenäisyydestä on ollut itselleni tärkeä ainakin koko aikuisiän. Olisi mahtavaa, jos meillä olisi oma valtio ja kulttuuri. Haaveita saa olla. Nykyään meidät haaveilijat leimataan trolleiksi, jos ajattelemme ääneen.

"[Suomen] itsenäisyydestä puhuminen on ihan turhaa, sanoo Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina toimiva Kuisma."
Maassa maan tavalla -kulttuuri ei kaipaa muutosta.
Entä mitä nietzscheläistä toivoa ihmisellä on sitten kun hän on jo kohdannut maailman "yli-ihmisellisen" korruptoituneen viheliäisyyden ja katkeran korruptoituneen maun? Kun hän on jo kokenut ali-ihmisen korruption, normi-ihmisen korruption ja yli-ihmisen täydellisen korruption? Kun koko Nietzschen rakennelma on vihdoin paljastunut korruption korttitaloksi ja Platon jälleen noussut korkeimpaan arvoon? Mitä vaihtoehtoja hänellä on silloin muita kuin jäännöksetön korruptio... tai sokraattinen nöyryys, egoismin hylkääminen, hyveen tavoittelu nöyrässä parannuksen teossa ja usko sokraattisiin jumaliin?

Viha statuseliitin elämänkaunaista matalaoktaanista korruptiota ja oligarkiaa kohtaan ei tietenkään katoa. Mutta mitä viha hyödyttää? Maailman viheliäisyys on voittamaton ja luontoäiti on portto. Voiko tehtävämme olla mitään muuta kuin korjata luumme täältä mahdollisimman vähin äänin ja häiriöttä?

Voiko inho ja viha kiteytyä missään muussa eleessä niin täydellisesti kuin munkkimaisessa lihan kuolettamisessa? Mutta eikö sekin ole ylpeyttä, määrätätöntä ylpeyttä, aggressiivista kilvoittelua? Pitäisikö elämää juhlia nöyrästi kuin venäläinen oligarkki? Jo tämänpuoliseen rakkauteen uskoen, vapaana riivaajista. Eikö ajatuskin siitä ole jo saksalainen riivaaja?
 
"Western civilization is in collapse. Every public and private institution in every western country, with the sole exception of Iceland, is corrupt. Government at every level is corrupt. The courts and judicial systems are corrupt. Justice is nonexistent. The financial systems are corrupt. The media is corrupt. The corrupt corporations continue to maximize their profits by destroying the environment and by replacing domestic workers with foreign ones. The income and wealth continues to gravitate to the One Percent."

20.10.2015

VATIKAANI, KAIKKIEN SIMULAATIOIDEN ÄITI

Toisaalta eurooppalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut simulaation käsite. Hoffmannin Paholaisen eliksiireissä (1815) munkki Medardus seikkailee sisäkkäisissä simulaatioissa, joista mahtavin on Paavin rakennelma. Tolstoin Nehljudov (1899) ottaa työkseen purkaa simulaatiota tai ainakin porautua niiden läpi. Hän aloittaa itsestään, mutta yhteiskunta tuottaa ongelmia. Yhteiskunta osoittautuu yhtä läpitunkemattomaksi kuin "verhojen riisuminen" hankalaksi aiemmissa (Anna Karenina 1877) taiteellisen työn kuvauksissa. Maailmoja yhdistää ihmisen (päämäärien) ulkopuolisen älyhenkisen operatiivin läsnäolo. Hoffmannilla puhutaan vielä "vihollisesta" ja "paholaisesta", Tolstoilla ei enää niin paljon.

Eroaako meidän simulaatiotodellisuus tästä vain siinä, että paholainen on jo täydellisesti lihaksitullut? Se ei ole enää metafyysinen (joskin omatahtoinen) inhimillisen toiminnan tuottama tiedostamaton virhekäyttäytyminen vaan jo täysin tietoinen ja immanentti virhekäyttäytyminen.

Virhe on tullut lihaksi. Shakespearen Rikhard III (n. 1592) esittää tämän variaation. Shakespearen objektiivinen ironia, joka on sukua Baudrillardin tarkoittamalle objektiiviselle ironialle, on Hoffmannin yltiökiemuraiseen, hurjia kontrasteja viljelevään, mutta osoittelevaa satiirista terää ja objektiivista ironiaa välttelevään romanttiseen kirjoitustyyliin nähden melkein marxilaista.

Onko saksalaisen romantiikan sotkuisuus pelkkää tiedon puutteen aiheuttamaa syiden ja seurausten välisen suhteen epätietoisuutta? Siis rohkeuden puutetta? Miten Shakespeare saattoi olla niin hyvin informoitu? Tätäkö on inhorealismi, simulaatioiden dekonstruktio?

16.10.2015

MASKULIININEN JA FEMIININEN GLOBALISAATIO

Nykyisessä globalisaatiossa globaalit korporaatioketjut tuottavat tietyn tuotantojen markkinakilpailun nollatason, joka lokaalin tuotannon pitää jollakin tavalla voittaa kilpailussa. Globaalit tekijät pyrkivät kaiken yhdenmukaistamiseen. Lokaalit tekijät voivat kilpailla lähinnä ainutlaatuisuuksiensa kehittämisellä. Riippuu lokaalin kulttuurin elinvoimaisuudesta, onko globaali sille kuolinisku vai tietty nollataso, josta lähdetään liikkeelle.
 
Kun Burger King tulee kaupunkiin, se asettaa pikaruokapaikoille uuden nollatason, jota ei voi alittaa, ellei halua asiakaskuntansa valuvan Burger Kingiin. Burger King ei silti ole mikään ravintolakulttuurin korkein huipentuma. 

Lokaalit ainutlaatuisuuksien kulttuurit joutuvat kehittämään toimintatapojaan. Ja myös ne pyrkivät luomaan globaaleita ulottuvuuksia. Lokaalit jäljittely-yritykset eivät oikein pärjää globaaleille standardimalleille. Siinä missä kaikki globaalisti voitollinen (mutta epäuniversaali) on pornografian kaltaista, on lokaalilla aitouden pakko.

Suomalaisen yhteiskunnan ajattelumaailmasta puuttuu halu (tai usko omasta kyvystä) vaikuttaa globaaleihin prosesseihin. Pyritään sulautumaan olemassa oleviin tai muodostuviin rakenteisiin ja valvomaan etuja niiden puitteissa. Mutta tällainen puhtaasti femiininen, passiivinen evoluution seuraaminen ilman omaa aloitekykyä hävittää tehokkaasti oman kulttuurin ainutlaatuisuuden.

Evolutiivisella sulautumisella laajempaan suunnitelmaan, usein pelkästään femiinisesti "tuntemalla" vaiston varassa ilman selvää rationaalista ja älyllistä tietoisuutta tuon suunnitelman koko sisällöstä, oma kulttuurillinen suvereniteetti siirretään suuremman järjestelmän käsiin.

Esimerkiksi venäläisiltä puuttuu täydellisesti tällainen sulautuva femiininen suhtautumistapa ulkoisiin vaikutteisiin. Täysin päinvastaisen evolutiivisen logiikan mukaisesti venäläiset sulauttavat ulkoiset vaikutteet omaansa äärettömän tehokkaasti. Tämä synnyttää venäläisen kulttuurin eklektisyyden. Maahan tunkeutuva sushi on nopeasti venäläistä kansallisruokaa ja ammutaan takaisin lähtömaahansa smetanan ja pelmeenien vahvistamana.

Venäläinen kulttuuri ei siis jää passiiviseksi globaalissa symbolisessa vaihdossa, vaan se antaa ulkoatulevan "lahjan" heti takaisin omana tulkintanaan. Siksi vain harvat, tai ainakin harvemmat, globaalit ilmiöt todella nöyryyttävät venäläisiä. Yksi tällainen on tietysti Applen tuotteet, joihin venäläinen kulttuuri ei ole kyennyt vastaamaan symbolisesti uskottavalla tavalla, ja joista on siksi tullutkin myös Venäjällä värivallankumoustellisten symbolisia työkaluja.

Näemme että globaalin kapitalismin valtapeli on tätä symbolisen vaihdon peliä: valtakeskus on siellä, mistä globaalille järjestelmälle toimitetaan sellaisia lahjoja, joihin muut eivät voi vastata. Tarunomaiset globaalit pääomat virtaavat kaiken aikaa vastaansanomattomien lahjojen alkulähteen suuntaan.

Globaalit virtaukset ovat niin valtavan vuolaita, että pienellä maalla kuten Suomi ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia käsitellä kaikkea virran mukana kulkevaa. Venäjällä on hieman paremmat edellytykset, mutta myös Venäjä on helisemässä ja paikoin polvillaan globalisaation voimien edessä. Se mitä itse toivoisin näkeväni, olisi Venäjän vahvempi ja laaja-alaisempi "takaisinantaminen". Että Venäjä toisi nykyistä laajemmin esiin omia "vaihtoehtojaan".
 
Kaikkihan on globalisaatiossa hyvin, jos on vaihtoehtoja.

15.10.2015

Luulinko nukkuneeni työhuoneessani ikkunan vieressä? Katselinko verhottua ikkunaa ja kuuntelin kummallisia ääniä terassilta? Joku levitti urakalla tuhkaa terassille. Sitten sama toiminta alkoi huoneessa jossa makasin. Sisätakan tuhkaa suitsusi ympäri huonetta. Heräsinkö makuuhuoneesta, omasta vuoteestani?

Päivä ollut angstinen, voimaton, sysisynkkien ajatusten valtaama. Viikko on ollut enemmän tai vähemmän sairas.


Huomiotalouden tuottamalla symbolisella väkivallalla (keinotekoiset niukkuudet) on kummallinen (käänteinen?) suhde todellista niukkuutta tuottavaan ilmiöön, joka on maapallon ylikansoitus.

ISLAM JA UBU

Tavallaan jokaisen postmodernin ihmisen (epäuniversaali mutta globaali) mieli on pieni islamilainen valtio täynnä haaremin muureja, hunnuilla ja verhoilla rajattuja äärimmäisiä tuloeroja.

Sokraattinen ajatus filosofiasta, joka perustuu järkeen, on hillittömän radikaali. Aikakautemme ihminen ei uskalla todella ajatella mitä sellainen voisi merkitä. Varsinkaan meidän todellisuudessamme mikään ei perustu järkeen.

Platonin Valtio on teos, joka esittää millainen olisi VALTIO, joka perustuu järkeen. Lopputulos on absurdi, kummallinen, mahdoton, naurettava. Siksi aikakautemme ihminen uskoo mihin hyvänsä, menninkäisiin ja keijukaisiin, mieluummin kuin valtioon joka perustuisi järkeen.
 
Islamilainen valtio ei perustu järkeen. Ja tämä (niin suuri perversio ettei sitä voi saada minkäänlaiseen mittakaavaan) on varsinkin länsimaisen sekulaarin ihmisen luonnollinen olotila. Se on parasta silloin kun sitä ei sotke mikään syiden ja seurausten välisen suhteen hypoteesi. Syyt ovat lobotomilla ja vivisektiolla irrotettu seurauksista. Ja ne on ammattityönä ommeltu ristiin kuningas Ubun mielijohteiden mukaisesti. 

NWO VAI ORWELLMAAILMA

Baudrillardin mukaan eräs globaalin kalitalistisen hegemonian nöyryyttävimmistä puolista on se, että se antaa kaiken, mutta sen piirissä olevat yksilöt eivät voi antaa takaisin oikein mitään samalla mitalla. Tietty häpeä, henkinen impotenssi, itsehalveksunta syntyy juuri tästä: kulttuuriset ja moraaliset raapaisumme ovat mitättömiä verrattuna siihen (osittain kestämättömin ja moraalittomin keinoin luotuun) yltäkylläisyyteen, johon kapitalismi upottaa meidät.

Kapitalismi antaa jokaiselle Applen supertietokoneen, mutta vain harva osaa tehdä koneella mitää, mikä rinnastuisi itse työkalun symboliseen arvoon. Ihmiset osaavat pelata ja katsoa pornoa, kirjoitella mielipiteitä ja musisoida, mutta sen kaiken arvo symbolisen vaihdon taloudessa on olematon. Vähintään käyttöön (melkein ilmaiseksi, olemattomalla kuluttajahinnalla) annetulla ihmekoneella pitäisi osata tehdä jotakin sellaista, josta koneen luoja ei olisi osannut edes uneksia. Muuten kone vääjäämättä nöyryyttää käyttäjänsä.

Kapitalismille on hyvin vaikea antaa takaisin samalla mitalla. Baudrillardin mukaan oikeastaan vain 9/11 terroristit ovat täysin onnistuneet tässä.

Mitä tulee globalisaatioon yleensä, Baudrillard ei usko, että globalisaation yleistä prosessia voidaan hillitä kansallisten kulttuurien keinotekoisilla elosteluilla, jotka lopulta kärpetyvät pelkäksi sääntelyjen purkamisen hidastamiseksi, tehottomaksi resistanssiksi. Kansallisilla kulttuureilla ei ole mitään niin vahvaa todellista olemista, että sen voisi vakavasti laittaa vaakakuppiin hegemonian kanssa.

Baudrillard ei esitä selkeää tapaa, jolla globalisaatioprosessita voitaisiin selviytyä lokaalisti hengissä. Vastaglobalisaatioiden ilmestyminen, eli niin sanottu moninapainen maailma, ilmeisesti on realistisin mahdollisuus. Moninapainen maailma tietysti johtaa enemmän tai vähemmän orwellaiseen maailmanrakenteeseen. Mitä useampi napa sen parempi. Orwellin kuvaamassa maailmassa on kolme napaa. Kylmän sodan maailman kaksi napaa, on tätä huonompi.

Baudrillard ei näe orwellaista maailmaa huonoimpana mahdollisena, ainakaan koko planeetan kattavaa yhtä sadistista ihmisten tarkkailuun ja rankaisuun keskittyvää hegemoniaa huonompana. Baudrillardin mukaan orwellainen maailma saattaa olla parasta mitä ylipätään voimme toivoa: lähes rajattoman kidutuksen maailma, vaihtoehtona täysin rajattoman kidutuksen maailmalle.       

PERIFERIOIDEN KULTTUURINEN ALIPÄÄSTÖSUODATTAMINEN

Kun periferian korkeaoktaaninen kulttuurinen yhteistoiminta laajenee yli tietyn kynnysarvon, sitä ryhtyvät saastuttamaan kaikenlaiset operatiivit, joita Suomessa toimii tällä hetkellä enemmän kuin kylmän sodan aikana.

Tarkoitan operatiiveilla kaikenlaista hallinnoivaa väkivaltaisluonteista negatiivistä energiaa tuottavaa enemmän tai vähemmän hienovaraista puuttumista vapaan taide-elämän ja kulttuurin luonnolliseen sisäiseen dynamiikkaan. Operatiivien kulttuurin omia päämääriä sumentava ja saastuttava vaikutus on ongelmallinen. Heidän ulkonapitämisestä taas tulee väistämättä politiikkaa, mihin he tietysti osaltaan pyrkivät. He pyrkivät sitomaan kultturin kaikkeen, mikä johtaa pois olennaisesta.
          
Olen monessa kohtaa havainnut, että vain mahdollisimman piilossa olevalla, näkymättömällä ja salaisella toiminnalla on Suomessa toimintaedellytyksiä. Tämä yhä uudelleen esiin tuleva havainto on tehnyt myös tästä blogikirjoittamisesta vaikeaa. Ymmärrän jo liian selvästi, että jokainen todella luova ajatus on pelkästään ase vastustajan käteen. Kun taas yleistä välinpitämättömyyden valtamerta sillä ei ole mitään mahdollisuutta haastaa.

Näin on siitä syystä, että välinpitämättömyyden valameri on myös äärimmäisen henkisen väsymyksen valtameri. Toista on operatiivien aktiivisissa antikulttuuripiireissä. Operatiiveilla on ensinnäkin valtavat resurssit. Heillä on koko valtamedia käytössään mustamaalaamiskampanjoihinsa ja muuhin paikallisia kulttuureja rappeuttavaan toimintaan.
  
Suomessa käytännössä kaikki julkisuusarvoltaan tietyn kynnysarvon ylittävä vapaaehtoinen kansalaistoiminta on kaapattua ja operatiivien harhaanjohtamaa.

Globaalistinen oikeistolainen, äärioikeistolainen ja russofobinen operatiivinen toiminta ei suinkaan ole johdettu Suomesta käsin. Takana on paljon enemmän intellektuaalista voimaa kuin jollain suomen Suojelupoliisilla tai statuseliitillä ikinä voisi kuvitella olevan.

Varsinkin kaikki venäläisiin ja venäjänkielisiin liittyvät projektit kuuluvat heidän keskeisiin mielenkiinnonkohteisiinsa, koska Venäjältä esimerkiksi suomalainen kulttuuri voisi saada alipäästösuodattamista vastustavia keinoja käyttöönsä. Suomalaisen aidon olemisen yhteistoiminta venäläisen kulttuurin kanssa on operatiivien tärkein torpedointikohde. Tästä seuraa ainutlaatuisuuden vahvistuminen intensiteettinsä menettäneen ja samantekevän kustannuksella.
       
Nythän Euroopan komission presidentti Jean-Claude Juncker sanoi, että EU:n suhteiden Venäjään täytyy parantua. Voi siis (ehkä) olla toivoa siitä, että näitä suuria operatiivisia projekteja vähän hillittäisiin ja elävälle kulttuurille annettaisiin edes joitain mahdollisuuksia Suomen kaltaisissa täysin kontrolloiduissa ja (depressiolääkityksellä ja neurolepteillä) alasajetuissa periferioissa.
   
Toisaalta, vaikka joku päättäjä hetkellisesti tulisikin järkiinsä, globalisaation iso pyörä ei aio antaa mahdollisuuksia paikalliskulttuureille tai venäläiselle kulttuurille. Globalisaatio tarkoittaa amerikkalaisen kulttuurin täydellistä ylivaltaa kaikessa ja kaikkien muiden kulttuurien totaalista kitkemistä. Globalisaatio tarkoitaa siis venäläisen kulttuurin (ja kaikkien muiden inhimillisen toiminnan muotojen) täydellistä kitkemistä. Se on Endlösung, lopullinen ratkaisu.
           
Ainoa mahdollisuus on jonkinlainen globalisaatioprosessien pysäyttäminen -- tai toimintalogiikan korvaaminen jollakin elämänmyönteisemmällä. Mutta vain terrorismi on toistaiseksi toiminut jonakin mihin globalisaatio ei heti voi vastata.

Itse koen olevani juuri kulttuuriterroristi tai kulttuurihäiritsijä. Keskittämällä kaikki voimansa ja kaikki lahjansa voi aiheuttaa pientä häiriötä. Voi ikään kuin raaputtaa saatanallisen operatiivitimantin pintaa. Voi kuluttaa hieman operatiivien resursseja hukkaan -- huktaa heidän samantekevää elinaikaansa uhraamalla ainutlaatuisuutta. Kuluttaa heidän elimiään, saada aikaan muutama turha sydämenlyönti siellä päässä.

Jos jokainen toimisi näin, yhä suurempi määrä operatiivien resursseja valuisi hukkaan. Jos jokainen maailman ihminen uhraisi elämänsä kiusantekemisellä, operatiivien elimiä kuluisi hukkaan jo läjäpäin. Ja ehkä jossakin hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa voisimme todistaa viimeisen mädäntyneen operatiivisydämen viimeisen läpikirotun sykähdyksen. Mikään heroiiniampulli tai sähkövoimaisku ei enää saisi kirouksin viilleltyä eloon.
     
Olemme siis todella kaukana siitä mitä venäläinen nationalistifilosofi Alexander Dugin toivoisi: että kansalliset taiteilijat ilmaisisivat kansallista perinnettään. Ja sillä tavalla vastustaisivat globalisaatiota.

Tähän on vielä syytä lainata Baudrillardin analyysin Globalisaation syvimmästä olemuksesta:


"Globaalin systeemin toimeenpano on lopputulos raivokkaasta kateudesta, jota samantekevä ja vähäisen erottelutarkkuuden kulttuuri tuntee korkean erottelutarkkuuden kulttuuria kohtaan -- taikansa ja intensiteettinsä kadottaneiden systeemien kateudesta korkean intensiteetin systeemejä kohtaan, maallistuneiden yhteiskuntien kateudesta uhrauksellisia kulttuureja tai muotoja kohtaan.
Tälle järjestelmälle kaikki muodoltaan vastakkainen on käytännöllisesti katsoen terrorismia." Terrorsimin henkin, suom. s 102
   
Olen yllättäen huomannut, että tuttavapiirissäni kohta joka toinen osaa Venäjää paremmin kuin minä. Kaikki ovat opiskelleet sitä itsekseen. Kukaan ei ole opiskellut sitä koulussa. Minua ei tietenkään yllätä se, että moni jo osaa. Suomalaisilla on keskimäärin paljon parempi kielipää kuin minulla, joten useimmille Venäjän opettelu huvikseen on pelkkää leikkiä. Mutta tämä mahdollisuus pitäisi tarjota nykyistä paremmin jo kouluopetuksessa. Venäjän kielen tärkeyttä tulisi hieman painottaa koulussa.


14.10.2015

Oikeiston mielestä ongelma on se mikä korruptoituu, ei se mikä korruptoi.

Amerikkalaisittain ajateltuna: ongelma on auto joka ruostuu, ei Kalifornian sää, jossa maksimissaan kolme pisaraa vettä saadaan vuodessa suolattomille kaduille.

Siksi valtio on ongelma. Se mikä JO on läpikorruptoitunutta ei voi enempää korruptoitua. Valtion tila on toinen. Valtio on täynnä ponnekkaita valtion vartijoita, joita on hankala korruptoida, koska he eivät vaikuta välittävän rahasta. Siksi valtio VOI korruptoitua. Se ei vielä ole siinä tilassa, jossa globaali todellisuus yleisesti on.

Tällaiset asenteet näkyvät nyt VM keskustelussa. Pahaa on valtio, virka ja virkamies, jotka ovat tässä tapauksessa läpikorruptoituneita. Pahaa ei sen sijaan ole Stubb ja poliittinen eliitti: se mikä korruptoi.

Tämä diskurssi, eli puhumisen tapa, palvelee kokonaisuuten globalistista agendaa, vaikka sitä käytettäisiin VM:n virkamiesten sättimiseen.

Toisekseen sisäinen "pieni" korruptio ei ole paha ongelma jos valtion identiteetti on suojattu. Kun korruptio liittyy, niin kuin se nyt liittyy, alistumiseen imperialismille ja rakenteiden hajottamisen kilpailuun maanpetoksena, on kysymys pikemmin operatiivisesta toiminnasta. 

Kysymys siitä, pitäisikö kansallisvaltiot purkaa globalisaation tieltä on vaikea. Globalisaation kaikkia päämääriä on mahdoton nähdä.

Ainakin seuraavia asioita voi miettiä:

1) Kansallisvaltioiden purkamisesta seuraa se, että vain pienet valtiot puretaa ja liitetään suuriin imperiumeihin. Eli purkaminen on imperialismia. Juuri näin tapahtuu nyt. Samalla kun Suomen kaltaiset pienet valtiot heikentävät valtiollisia toimintojaan, näemme: USA:n, Venäjän ja Kiinan kaltaiset valtiot vahvistavat niitä radikaalisti. Esimerkiksi amerikkalaisessa valtiollisessa patenttijärjestelmässä näkyy viimeisen viiden vuoden aikana resurssien valtava lisääminen. Nokia-ilmiö ei SAA TOISTUA. Kaiken huipputeknologia täytyy kuulu Yhdysvaltojen valtiolliseen monopoliin ja periferiat PITÄÄ alipäästösuodattaa.

2) On epäselvää millainen olisi luvattu valtioton maailma? Valtion rooli on olla vapaiden markkinoiden erotuomari. Millaista olisi jalkapallo tai jääkiekko ilman erotuomaria? Kenen intresseissä oikeastaan on päästä erotuomarista eroon? Jopa showpainissa, eli vapaapainissa, on erotuomari, jolla on viimeinen sana kaikissa otteluissa. Vain hän itse voi kumota tekemänsä päätöksen. Edes ottelut järjestävän yrityksen omistajilla ei (muka) ole vaikutusvaltaa tuomarin päätöksiin. Valtiottoman, täysin korporaalisen vapaapainin epävirallinen motto on: "Jos tuomari ei nähnyt, sitä ei tapahtunut". Kaikki on sallittua, kunhan tuomari ei näe rikkomusta. Ja useinhan se ei näe. Yleisön vihaamat painijat käyttävät tätä hyväksi tuomarin selän takana. Voisi päätellä, että vain tällaisen "yleisön vihaaman" painijan intresseissä olisi tuomarin huumaaminen tai poistaminen. Mutta Stubb ei ole yleisön vihaama. Siinä demokratian ongelma.

3) Demokratiaa voi olla vain lokaalilla tasolla. Tarvitaan lokaaleita yksiköitä. Nykyistä pienemmät yksiköt, esimerkiksi kaupunkivaltiot, eivät ole vähemmän sotaisia.

VÄITETTY KORKEAKULTTUURI ON KUPLA

Korkeakulttuurin oletus on se, että se ei unohda mitään olennaista. "Unohdettu" kuulostaa samalta kuin mielenkiinnoton. Silti havaitsemme lähes päivittäin, että kuvat unohdetusta ovat joissain tapauksissa kiihottavia ja liikuttavia. Vanha suola janottaa, vaikkei niin pitänyt käydä. Marcel Proust teki tästä havainnosta itselleen ammatin. Väitetyn korkeakulttuurin, modernin, edistyksen suojissa tapahtuu sitäkin, että olennaista unohdetaan aktiivisesti.   
"Internet on yhä se sama 90-luvun idealistinen paikka, jossa tympeän kosiskeleva saasta väistyy, kun me ihmiset pääsemme valloillemme." Sami Kuusela, Mikrobitti

Jäin miettimään tätä. Ajattelin läpi somesta kieltäytyvien kavereideni asenteet. Heille Internet on loputon saastavyöry, josta kieltäytymällä elämänlaatu paranee. On olemassa oma ja yksityinen autuus, jota ei kosketa maailman yksikään epäkohta. ELLEI, ellei Netti perkele välitä siitä viestiä. Tuossa totaalisen onnen maailmassa eletään paperimedian ja television lähes yksiäänisen propagandan varassa.

On myös linkolalaisia kirjallisuusihmisiä, jotka inhoavat Venäjää niin paljon, että ovat valmiit asumaan Pietarissa. He rakastavat Ruotsin sinikeltaista taivasta ja piirtävät pilakuvia siitä, kuinka Suomen epäkohta on syrjivä suhtautuminen ruotsalaisiin. He harrastavat marginaalisia, elitistisiä ja ummehtuneita kirjallisuusnäpertelyjä, joissa kaltaiselleni valoa ja happea etsivälle TODELLAKIN on vähemmän mitään kiinnostavaa ja kirjallisesti arvokasta kuin Internetin teinipalstojen verbaalisissa oksennuksissa (joita en ole itse niitäkään koskaan penkonut).

Kaltaiselleni ihmiselle flarf ei ole mitään ERITYISEN huonouden estetiikkaa. Päin vastoin, Virginia Woolf tai James Joyce ei minun luennassani koskaan yllä totuuspitoisuudessa hyvän flarfin tasolle. Edelliset ovat menettäneet tuoreudestaan sen mikä jälkimmäisellä vielä on. Aikansa avantgardistinen kirjallisuus vanhentuu usein nopeasti yhdessä päivässä. Toisin on Ibsenin, Hessen, Tolstoin laita. Vai onko? Maailmassa luulisi olevan läjäpäin kestävää kirjallisuutta, jota ei tarvitse koko ajan kilpailuttaa Internetin kanssa. Vai onko?

Internetin hyviä puolia taas on turha perustella ihmisille, jotka eivät lähtökohtaisesti arvosta tosiasioita. He ovat hämähäkkejä, jotka löytävät negatiivista sanottavaa jokaisesta kärpäsen keksimästä pakotiestä.    

12.10.2015

Tämä on Saarikiveltä hyvä määritelmä: "Tieteellinen tieto on vallitseva käsitys todellisuudesta, muuttuva, usein virheellinen, aina puutteellinen, mutta ei koskaan mielipidekysymys."
 
Määritelmästä seuraa se, että tieteelliseen tietoon ei tarvitse yhtyä. On vapaus uskoa ja käsittää asia toisin. Silloin pitää tietysti hyväksyä se, että toisinajattelu ei perustu tietelliseen tietoon, eikä ole välttämättä yhtä hyvin objektiivisesti perusteltua kuin tieteellinen tieto. Mitään valtarakennetta, tai edes arvovaltaa, on vaikea ryhtyä rakentamaan henkilökohtaisen totuuden varaan. Persupolitiikan tekeminen henkilökohtaisen tiedon varassa on jo iljettävä ilmiö.

Oma totuus on kuitenkin se, josta uudet tieteelliset ideat ja löydöt joskus syntyvät. Tarkoitan, että nerokkailla ihmisillä on (tai oli, silloin kun neroja vielä syntyi) oma totuus. En halua sanoa, että mistä hyvänsä omasta totuudesta useinkin syntyisi jotakin todella uutta. Joka tapauksessa, ilman omaa totuutta on vaikea katsoa vallitsevia käsityksiä toisin. Ei ole toisinnäkemisen positiota.
  
Tieteellinen tieto kaikessa käännettävyydessään ja vanhentuvuudessaan on silkka valtarakenne. Tuo valtarakenne vaivautuu perustelemaan itsensä aika hyvin, mikä tekee siitä usein muita vaihtoehtoja hieman helpommin hyväksyttävän.
 
Saarikiven artikkeli on kokonaisuudessaan hyvä. Varsinkin tämä kohta:

"kenenkään ei kannattaisi luulla edes, että hänen arkikokemuksensa suomalaisista, naisista, miehistä, kaupunkilaisista, maahanmuuttajista tai avioliitoista pitää paikkansa.
Tiede opettaa, että se on vain kokemus. Todellisuus on jotain yllättävämpää."

Tietoisena tästä jatkan silti arkikokemusteni kirjaamista. Jos tiede tutkisi kysymiäni kysymyksiä, olisivat sen vastaukset usein toiset kuin omani.  

11.10.2015

Brittien mahtia. Vesimarmoroinnin opetusvideo jostain muinaisilta ajoilta. Tässä siis vesiväriä ripotellaan merileväuutteeseen, mikä mahdollistaa tuon klassisen värin kampaamiskäsittelyn.


Nää tällaiset itsenikin harrastamat maalaustekniikat ovat lähteneet ihan käsistä. Hienoja prosessivideoita:




James McVinnie on todella kiinnostava brittiläinen urkurisäveltäjä.

GREG MINAH

JOSHUA YELDHAM

Enkö muka postannut näitä Joshua Yeldham -dokkareita aiemmin? Australiassa tapahtuu.
Pahoinpitelijä, joka jauhaa jostain guruudesta.
Kaikulaitemysteeri jatkuu. UVI:n Orchestral Suitessa on mukana todellista tilaa mallintava konvoluutiokaikulaite. Myös Logicissa on konvoluutiokaiku perusversiossa. OS:n kaiku on todella hyvä. Tietämykseni näistä rajoittuu matemaattisen algoritmin hahmottamiseen. Konvoluutiokaiku on teoreettisesti hyvin selkeä menetelmä. Laatuero voi periaatteessa olla vain tilan impulssivasteen mittauksessa. OS:n kaikulaite tosin viittaa muuhun. En ole kuullut noin hyvää konvoluutiokaikua. Olen itsekin kuitenkin tehnyt sellaisen kaikulaitteen ja ollut yhteydessä amerikkalaiseen guruun Bill Gardneriin. Ehkä OS:n algoritmi on joku ovela hybridialgoritmi. Äänikuvallinen erottelu on hämmästyttävän hyvä verrattuna UVI:n Spakrverbiin, joka sekin on huippukaikulaite minun mittapuullani. Selkeän eron masentavuutta lisää se, että minulla ei hajuakaan siitä mihin ero perustuu. Luultavasti se perustuu psykoakustisen tutkimuksen tulosten nerokkaaseen soveltamiseen algoritmisuunnittelussa. Olen jäänyt tällä alalla kehityksestä jälkeen. En ole työkseni tutkinut kaikulaitteita tai äänen spatialisointialgoritmeja kohta 15 vuoteen. Nyt olisi aika hankkia ajanmukaista koulutusta. Eihän tässä enää näillä tiedoilla pärjää.  
Suomi on paikka, jossa kateus ja yhteistyökyvyttömyys pitää projektit yleensä todella pieninä ja mitättöminä. Henkisen tason substanssikilpailu on olemattoman matalaoktaanista. Egoistinen substanssiton statuskilpailu taas sitäkin verisempää. Juuri tämä kilpailun kieroutuma tai todellisen kilpailun puute pitää koko maan ilmapiirin aneemisena ja henkisesti kuolleena.

Ensin täytyy käsittää: kateudesta ei VOIDA päästä eroon, ennen kuin tietty moraalinen oikeusperiaate on voimassa. Moraalinen oikeusperiaate taas EI VOI olla voimassa ennen kuin historiavalhe on avattu. Suomi EI VOI saavuttaa sisäistä dynaamisuutta, niin kauan kuin se perustaa "systeeminsä" historiavalheisiin. 

Jos Suomessa sitkeästi palvottuja matalaotsaisuuden voimia yhtään kykenee vastustamaan, saa pian huomata: yhä uusia operatiiveja palkataan rikkomaan todella lahjakkaisen ihmisten välistä yhteistyötä. Rikkomisesta ei määrärahat lopu, vaikka kulttuurin tukemiseen niitä ei riitä.

Tämä on kultturin alipäästösuodattamista ja suora indikaatio kulttuuri-imperialistisesta vallasta.
 
Rikkominen ON, koska lahjakkuuksien yhteistyössä on aina kysymys vähintään symbolisesta vallasta. Tällainen valta halutaan alistaa ja monopolisoida, koska se ei ole missään suhteessa puoluepoliittiseen valtaan, jota taas hallitsee kulttuuri-imperialistinen ulkoinen valta. Tästä seuraa käänteisesti (eräällä tavalla raamatullinen ja ikiaikainen) ilmiö, jossa lahjakkuudet eivät pääse suuressa määrin kukoistamaan periferioissa.

Periferia taas on pelkkä tulkinta, keskuksesta nähty projektio. Kansallinen itsenäisyys, fokuspisteen siirtäminen alueelle, on ollut tyypillisesti vastaliike periferisoitumiselle. 

Seuraava aksiooma on tämä: Venäjäviha vähentää lahjakkuuden määrää Suomessa. Koko tämä ilmiö taas vähentää Suomen sisäistä dynaamisuutta ja Suomen kansallista kiinnostavuusarvoa maailmassa.  
Kannattaa katsella Rick Rubinin kuvaa ja mietiskellä näitä.
Tossa on tollasta parikymppisen moskovalaiseliittinuoren sielunmaisemaa. Kannattaa katsoa kaikki kuva kumpaankin suuntaan. Satunnaisia otoksia, silti maailman vahvinta valokuvataidetta ikinä.

10.10.2015

Miksi Nobel palkinto on ja tulee olemaan venäjävihan käsikassara?

"Ludvig Nobel built the largest fortune of any of the Nobel brothers and was one of the world's richest men. Following the Bolshevik revolution, the communists confiscated the Nobel family's vast fortune in Russia."

9.10.2015

Latasin Java-kehitysohjelman Eclipse ja käänsin sekvenserin koodit. En vielä modifioinut koodeja Maxiin sopiviksi. Yritin ensin kääntää koodit Xcode 7:lla ulkoisen Javatulkin avulla. Ei onnistunut. En suosittele Xcodea yhtään vaativampiin Javarakenteisiin.
 
Uusia albumiluonnoksia on syntynyt, mutta epävarmuus on kasvussa. Ajattelin aikaisemmin tehdä heti BT:n kakkososan, mutta nyt ajatus tympäisee. Luultavasti teen seuraavaksi freeimprovisaatioalbumin. Elokuvamusiikillinen meininki ja Xenakis/Louis Andriessen viitekehyksessä abstrakti meininki kehkeytyy myös. Asiaa hankaloittaa samat vaikeudet, jotka ovat kestäneet koko elämän: ammattimaisten minimiresurssien puuttuminen. Ei tässä sinänsä mitään valittamista ole niin kauan kuin saa olla rauhassa, eikä kukaan huomioi (liian negatiivisesti). Artemi Troitskyn toissailtaisia sanoja mukaillen: se on vielä äärimmäistä luksusta ja etuoikeutettua, kun poliisi ei soita ovikelloasi joka yö. 
 
Electroshock-yhteistyöstä ei tule mitään. A Artemiev sanoi tehneensä linjauksen, että keskittyy tulevina vuosina vain isänsä sävellysten juhlajulkaisuihin, mikä on ymmärrettävää, koska Edward Artemiev täyttää kohta 80 vuotta. Aleksei Borisov toisaalta jo keväällä jo osasi kertoa tämän toisin kuin A Artemiev.

PERIFERIOIDEN ALIPÄÄSTÖSUODATTAMINEN

John Lennon murhattiin, koska hän oli syntymässään tehnyt sen virheen, ettei ollut syntynyt Amerikassa, kaikkien lahjakkaisen ihmisten kotimaassa. 

OLIO-OHJELMOINTI SEKSUAALIMONOPOLISSA

Pelkäänpä, että koko feminismi ei taida olla muuta kuin kuriositeetti yleisessä latteudenihannoinnissa ja venäjävihan valtameressä.

Läntiseen feminismiin liittyy naisen objektivointi yhteisössä. Harvoista vahvoista naisista tulee yhteisönsä hys-hys-operatiiveja. Yhteisönsä objekteina olevat naiset luovat "tunteillaan", joita ei saa loukata, entistä vahvempia ja älyttömämpiä taburajoja ja torjuntamekanismeja. Diivojen (joilla muuten jonkun säännön mukaisesti täytyy olla venäläisaateliston kasvonpiirteet) "tunteet" ovat oikullisia ja yleensä ennalta-arvattavasti lattean venäjävihamielisiä. Siksi ei voida tehdä liikaa varotoimia, jotta niitä ei loukkattaisi. Kaikki keskustelu pitää siis tukahduttaa.

Sanottakoon, että tällaiset vaatimukset hieman provosoivat minua. Miksi minun esimerkiksi pitäisi kunnioittaa joitain "tunteita", kun kukaan ikinä koskaan ei ole vielä kunnioittanut minun tunteita, joilla sentään on perusta jo antiikin kirjallisuudessa. Miksi "tunteiden" kunnioitus pitäisi olla, paitsi vailla ilmaisematonta ymmärrettävää perustaa, myös täysin toispuolista?

Silloin kun esimerkiksi feministin tai homoseksuaalin tunteet ovat vailla vahvaa kirjallista perustaa, josta voimme Leo Tolstoin kaltaisten nerojen ilmaisuvaikutuksessa opetella noiden vieraiden tunteiden dynamiikkaa, on luontevampaa kuitenkin päätellä että tunne ei ole aito. Tietysti operatiiveilla on paljon monenlaisia "tunteita", sen mukaan kuka heille niiden "tunteiden" ylläpitämisestä maksaa.
 
Ouspensky kuvaa kirjassaan Neljäs tie näitä epäaitojen tunteiden ja todellisten tunteiden välisiä eroja.
  
Mehiläiskuningatarilmiö syntyy harvojen johonkin pystyvien naisten ympärille. Poliittiset operatiivit ohjaavat helpoimmin juuri tällaisia yhteisöjä, olipa yhteisön objekti sitten pelkkä hyödyllinen idiootti tai erityisesti lahjottu operatiivi. Operatiivin tunnistaa ehkä juuri siitä, että se kyllä antaa ymmärtää, mutta ei "ymmärrä" antaa. Feministioperatiivi ei harrasta seksiä yhteisönsä huomiostaan kilpailevien urosten kanssa, koska hänellä on rakastajat teatteria ohjaavassa eliitissä. Hyödyllinen idiootti taas harrastaa palkkioseksiä kilteimpien alistujien kanssa.
 
Ehkä koko ilmiössä on kysymys vain naisrodun rappeutumisesta. Kun objektiksi kelpaavia on enää niin harvalukuinen määrä, urokset pesiytyvät niiden ympärille parveilemaan kilteiksi sisäsiisteiksi yhteisöiksi. Kysymys on siis korruptiosta muuten lähes mahdottomaksi tehdyn (hetero)seksin lupauksella. Tietysti tällainen lupaus on symbolinen: maksullisella seksillähän on kiinteä hinta. Jostain minulle tuntemattomasta syystä objektiseksin arvo on suurempi symbolisena kuin taloudellisena. Koko touhun ilosanoma tuntuu olevan se, että vain homoseksuaalisuus vapauttaa korruptiosta. Heteroseksuaalien paratiiseihin Venäjälle ja latinalaiseen Amerikkaan pakenemista ei hyväksytä. Rajat yritetään sulkea, eikä tässä suoraan seksuaalimonopolia turvaavassa tarpeesa pyritä olemaan turhan hienovaraisia. Talouspakotteetkin johtuvat tästä hillaryclintonmaisesta henkisestä asenteesta.

Tai tältä se ainakin näin monttu auki ihmettelevin kärsimyksestä verestävin kivoittelijamunkinsilmiin näyttää. Kertokaa jos se on jotakin muuta. Jatkan pääalaspäin ristiinnaulittuna Hoffmannin Paholaisen eliksiirien ulkolukua. Kärsimyksestä, joka ylittää kaikki järjen rajat, tulee ehkä siitäkin joskus pelkkä spektaakkeli.  

8.10.2015

Daníel Bjarnasonin Over Light Earth (2013) todellakin kuulostaa hyvältä. Yllättävän määrätietoista kamaa Islannista.  
E.T.A Hoffmannin kirjallisuudessa perverssi vaihto on suorastaan jonkinlainen johtoaihe. Katolinen maailma on yhtä kuin perverssi vaihto.

"...nämä kaksi nuorta [ottopoika ja hänen uusi äitipuolensa] antautuivat synnilliseen hekumaan. Näin Francesco palkitsi hyväntekijäänsä petoksella ja hirveällä kiittämättömyydellä."

7.10.2015

SYY-SEURAUS-SUHTEET GURDJIEFFILLA

Gurdjieffia voi pitää platonistina, joka lähtee syy-seuraus-suhde argumentaatioissaan saman kaltaiselta pohjalta kuin Sokrates. Beelzebub's Talesissa Gurdjieffin retoriikka on hyvin erilaista kuin Platonin dialogien retoriikka. Mutta päämäätä on sama: lukija, tai argumentaation seuraajan, vakiintuneiden ajatustottumuksien horjuttaminen ja uusien kysymysten avaaminen.

Jos Platonin dialogit ehkä edustavat tyylilajina aikakautensa realistista dialogiperinnettä (onko näin?) BT:ssä tyylilaji on jonkinlainen tulevaisuusfantasia. Tämä tarkoittaa sitä, että Gurdjieff määrittää toisinaan puhtaasti fantastisia syitä (esimerkiksi syy, miksi Beelzebub ei voi käydä lääkärissä: koska hänen häntänsä paljastaisi hänet vieraan planeetan olioksi jne).

Toisin paikoin BT:ssä taas analysoidaan asioiden syitä täysin kirjoitusaikakautensa tieteelle samoin kuin nykytieteelle vieraista näkökulmista (esimerkiksi aasian sukupuolitaudit ja islamilainen kulttuuri). Syitä määritetään nykytieteen mukaan olemattomiin metafyysisiin entiteetteihin, jotka eivät kuitenkaan selvästi ole luonteeltaan fiktiivisiä, siinä mielessä että ainakin joku joskus jossakin on ottanut ne todesta.

(Nyky)tieteen rajallisuus on jonkinlainen koko kirjaa määrittävä pääteema. Myös nykytietoa jossain mielessä parempi kaukaisen menneisyyden, tulevaisuuden ja vieraiden aurinkokuntien tieto on kanonisoitu vahvasti.

Gurdjieffin tarkoitus on joka tapauksessa sama kuin Platonin: pikemmin kuin antaa vastauksia, herättää hyviä kysymyksiä ja opettaa ajattelemaan avoimesti, mutta myös johdonmukaisesti. Tietämättömyyden asteita on ehkä enemmän kuin haluamme nykytiedon valossa hyväksyä. Ja voidaan kysyä enemmän kuin uskallamme kysyä. Siksi tietyt todelliset ilmiöt ovat jatkuvasti vaarassa tunnistua väärin. Olemme sikäli unessa, että emme erota taitavasti kaikilla nykyisillä keinoilla luotua simulaatiota todellisuudesta. Tämä johtuu siitä, että emme päättele ja kysy riittävän avoimesti. Ja tämä esto ja torjunta on ainoa, joka suojaa simulaatioita laajemmalta paljastumiselta.   

Gurdjieffin päättelyssä ilmenee seuravanlaisia asioiden syitä:

1) syy fiktiivinen ja tieteellisellä varmuudella olematon
2) syy fiktiivinen ja ei tieteellisellä varmuudella olematon
3) syy kanoninen metafyysinen ja tieteellisellä varmuudella olematon
4) syy kononinen metafyysinen ja ei tieteellisellä varmuudella olematon
5) syy aikakautensa tieteellinen fakta ja myöhemmin kumottu
6) syy aikakautensa tieteellinen fakta ja edelleen voimassa
7) syy ei vielä tieteellinen fakta ja vasta tulevaisuudessa löydetty

Huomaamme, että tällaisilla kategorioilla voi kertoa paljon enemmän tarinoita kuin vain tieteellisesti relevanttien faktojen varassa olisi mahdollista. Faktauskovainen joutuu karsimaan Gurdjieffin tarinoista 6/7 osaa pois. Se on hengen köyhyyttä se. Myöskään nykyinen näkemys fantasia- ja fiktiokirjallisuudesta ei mahdollista kaikesta siitä puhumista, mitä Gurdjieff haluaa kysyä.
  
Gurdjieffin Beelzebub's Tales osoittaa selvästi Wittgensteinin filosofisen virheen. Gurdjieffin mukaan siitä mistä ei (meidän tieteellisellä) varmuudella voida puhua, ei silti tarvitse vaieta kysymästä.

ILON AIHEET

Rumpali Teppo Mäkynen sanoo uudessa Hifi-elhdessä, että suru ja haikeus tajoavat enemmän inspiraatiota kuin iloisuus. En ole ole samaa mieltä. Minusta suru ja haikeus tarjoavat yhtä paljon tai vähemmän inspiraatiota kuin ilon aiheet. Sanon ilon aiheet, koska jo niiden olemassa olo yleensä tuottaa minussa iloa. Ei puhtaan insipiraation aihetta, kuten kadulla käyskentelvää kaunista hunnutonta ja maihinnousukengätöntä naista, tarvitse aina omistaa. Vaikka kaunis, keveä, elegantti nainen onkin ilonaihe vain silloin kun se esiintyy monilukuisena, ja surun ja haikeuden aihe silloin kun se on harvinaislaatuinen poikeus.

Mutta, enempää saivartelematta, on kenties eräs syy, miksi suru ja haikeus näkyy taideteoksia inspiroineina tunteina useammin kuin ilo. Ilolla on niin paljon muitakin purkautumissuuntia, ettei se usein muista purkautua taiteeksi.  

Näin Teppo Mäkysen trion kanssa taannoin Juttutuvassa. Ilon ja hurmoksen ilmeitä ei ainakaan Mäkysen swengissä keinuvilta kasvoilta puuttunut. Siistiä salonkikelpoista retrojatsia, jossa jokainen ääni oli varsin tietoinen. En ottanut esitystä taidepoliittisena statementtinä, vaan äänet ääninä.
Herääminen kestää koko päivän.

PERVERSSI VAIHTO

Baudrillard lanseeraa teoksessaan Terrorismin henki mielenkiintoisen käsitteen "perverssi vaihto". Perverssi vaihto alkaa siitä mihin symbolinen väkivalta loppuu. Symbolinen väkivalta taas alkaa siitä mihin symbolinen vaihto loppuu.

Pierre Bourdieun ja Baudrillardin kaltaisille ranskalaisille yhteiskunta-ajattelijoille symbolisen väkivallan käsite on yksi tärkeimpiä. Symbolista väkivaltaa ei ole, ellei ole kansalaisyhteiskuntaa, vapauksia, vapaaehtoisuuteen perustuvaa kulttuurista toimintaa, jonka yhtimessä on aineeton lahjavaihtokulttuuri ja huomiotalous. Symbolista väkivaltaa ei myöskään ole siellä, missä ei ole väärintunnistamista. Väärintunnistaminen voi olla vilpitöntä (medialla turrutetun yleisön tyhmyyteen perustuva) tai vilpillistä (tunnistetaan tahallaan väärin). Yhtä kaikki, symbolisen väkivallan olemassa olo edellyttää tiettyä kansalaisyhteiskunnan tasoa ja simulaatiota, jonka suojissa voi puuhailla ja edistää julkilausumattomia valtapoliittisia ja taloudelliskorruptoivia päämääriä. On oltava ulkopuoli ja sisäpuoli, eksoteria ja esoteria, näkyvä ja näkymätön, moraali ja immoraali. Symbolisen väkivallan ydin on lahja, joka otetaan ilman, että täytyisi antaa vastalahjaa. Ensin on siis oltava lahja, sen jälkeen on oltava jokin simulaatio, jolla lahjan riistäminen tehdään mahdolliseksi. Perverssi vaihto taas on pidemmälle menevä tilanne, jossa lahja vaihdetaan epälahjaan. Lahjaa ei yksinkertaisesti enää tyydytä riistämään, vaan lahjoitettu kulta saa vastalahjakseen läjän paskaa.   

Perverssi vaihto kuvaa täydellisesti nykyisen oikeistohallituksen toimintaa kaikilla toiminta-alueilla. Työn tekijä ja lisäarvon tuottaja palkitaan leikkauksilla, huijarit ja talouden taannuttajat palkitaan tulonsiirroilla. Esimerkiksi voi myös ottaa ajankohtaisen pakolaiskysymyksen. Isisterroristin tai palkkasotilaan auttaminen sota-alueen hädästäkäsivänä olisi esimerkki perverssistä vaihdosta. Avun antamisen symbolista ja aineellista elettä vastaan saadaan auttajaan kohdistuvan terroriteon symbolinen ja aineellinen vastalahja. Juuri tällaista logiikkaa noudattava vaihto on Baudrillardin mukaan syvimmin aikamme henkeä kuvaava ilmiö. Mutta ilmiöön sekoittuu aina myös objektiivinen ironia.

Periaatteessa perverssi vaihto ei ole erotettavissa objektiivisesta ironiasta. Esimerkiksi kun vapaaehtoisjärjestöjen työntekijät tekevät sitä työtä joka kuului aiemmin CIA:n, Mossadin tai jonkin muun tiedustelujärjestön kalliistikoulutettujen agenttien likaisimpiin työtehtäviin, kysymys on perverssistä vaihdosta. Harhaanjohdetut ja täydellisesti suggestoidut vapaaehtoistyöntekijät saavat "sydämenasiastaan" palkaksi paljon entistä huonomman ja sotaisamman maailman, samalla kun näitä agendoja ajava kovan valtaeliitin sotateollisuus kerää voittoja ilman, että sen tarvitsee maksaa agendansa ajamisesta, eli likaisesta työstä kenellekään. Vapaaehtoiset hoitavat "sydämenasiana" likaiset hommat. Venäjän vastaisissa maailmanrauhaa horjuttavissa ja terrorismiinkin sotkeutuneissa interventioissa näemme juuri tällaista perverssiä vaihtoa.

Näitä "vapaahetoisidiootteja" käytetään nykyään aivan kaikilla rintamilla julkilausuttujen vapaaehtoispäämäärien ja kansalaistoimintapäämäärien vastaiseen toimintaan. Ongelma ei ole tämän toiminnan suunnittelun hienovaraisuus, vaan "idioottien" suuri määrä. Idiootit ovat kontemplaatiokyvyttömiä ihmisiä. He eivät yksinkertaisesti millään keinolla tai yhteisponnistuksella pysty pääsemään maailmassa vaikuttavien todellisten syiden ja seurausten kartalle.

Gurdjieff kuvaa Beelzebubs Talesin kappaleessa 42 (Amerikka) kuinka kontemplaatiokyvyttöömyyden syntyminen ja leviäminen väestössä johti aikanaan arabimaailman nyt jo vuosisatoja jatkuneeseen stagnaation pysähdystilaan. Kontemplaatiokyvyn katoaminen on orwellaisen maailman "johtajien" päämäärä. Orwellainen kehitys johtaa kaiken yhteiskuntadynamiikan katoamiseen.   

Perverssi vaihto alkaa pisteessä, jossa symbolisen väkivallan korruptoivuus on ajettu loppuun. Perverssi vaihto edellyttää laaja-alaista ja täydellistä suhteellisuudentajuttomuutta ja katutasolle vahvasti juurrutettua järjettömyyttä. Se on islamilaisen maailman esiaste. Maailman, jossa hunnut ja viimekädessä eliitin haaremien muurit erottavat äärimmäisen räikeän seksuaalisen hyväksikäytön monopolin, äärimmäisellä tavalla seksuaalisesti sairaasta ja virikeköyhästä pakottavassa vimmassaan läpikotaisin homoseksualisoituneesta ilmitasosta. Islamilaisessa maailmassa kaikki on läpinäkyvyyden simulaatiota.

Islamilaisessa maailmassa ei ole enää symbolista väkivaltaa. Keneltäkään virastoonsa vangitulta Einsteiniltä ei voi enempää huijata, keneltäkään ei voi symbolisin lupauksin riistää työpanoksia  odottamattomien suurten lahjojen muodossa. Lahjojen aika on ohi. Ei ole lahjoja joulupunkin kontissa. Tai jos on, ne mieluummin poltetaan takassa kuin annetaan lapsille, etteivät lapset vain kuvittelisi vapauden olevan mahdollista.

Siksi islamilaisen maailman väestö ei luo mitään. Mitä tulee viimeksi kuluneisiin vuosisatoihin, koko väestö on taiteiden ja tieteiden osalta henkisesti täysin passiivinen. Islamilaisessa maailmassa on vain perverssiä vaihtoa ja äärimmäistä fyysistä väkivaltaa. Tämä tila on aikoinaan saavutettu nimen omaan pitkään jatkuneen symbolisen väkivallan seurauksena. Islamisti ei pohdi maailmansa syitä ja seurauksia vaan ulkolukee orwellaisen todellisuutensa toimintaohjetta nimeltä Koraani. Islamisti ei salaliittoteoretisoi, koska salaliitto on toisaalta yhtä varmasti olemassa kuin aurinko ja kuu, ja toisaalta siitä ei voi mitään tietää henkensäkään uhalla. Kapinoiminen on naurettavan turhaa, koska siihen vastaa vain fyysinen väkivalta.

Islamilaisessa maailmassa Hollywoodin kaltaiset kalliiden ylläpitokustannusten simulaatiot on aikoja sitten ajettu alas. Muistona noista ajoista on muutamia häkellyttävän kauniita sisätiloja, joiden merkitys on ollut aikakautensa rahvaalle sama kuin Hollywoorin unelmatehtaiden merkitys on nykyihmiselle. Kun simulaatioita ei enää tarvita ollaan jätetty taakse kalliisti ylläpidetyt symbolisen väkivallan horisontit. Jäljellä on perverssi vaihto ja fyysinen voimankäyttö. Tätä inhimillistä olemisen tilaa kutsutaan tyranniaksi.    

Länsimaat ovat tällä vihertaivastiellä (ääretön stagnaatio on vihervasemmiston päämäärä... ikään kuin niin suuri seniliteetin ja liikkumattomuuden tila, jossa ihmiset lakkaavat lantapommimaisilla keksinnöillään rasittamasta statuseliittiä. Luontohan on vihervasemmistolle vain statuseliitin kaunis symboli.). Symbolisen väkivallan hedelmät näkyvät jo selvästi äärimmäisenä passivoitumisena, joka on nimen omaan kansanomainen tapa suojautua symboliselta väkivallalta. Länaimaissa toteutettu informaatioyhteiskunnan talouskasvu symbolisen väkivallan keinoin tulee johtamaan luomiskyvyn hiipumiseen ja lopulta myös lakkaamiseen. Ei ole havaittavissa mitään merkkiä siitä, että nopeasti tapahtuvan aavikoitumisen, eli katoavan kontemplaatiokyvyn vastavoimaksi olisi kohoamassa jonkinlainen gurdjieff-tason ymmärrys siitä, millaisiin tosiasioihin luova-seksuaalinen-energia perustuu ja mikä on ihmisluovuuden perusta energiatasolla.

Gurdjieff painottaa -- varsin Beelzebubs Talesissa -- syiden ja seurausten jatkuvan pohdiskelun merkitystä. Syiden ja seurausten avoin käsittäminen, tai ainakin käsitteleminen, on ihmisen henkisen elämän kannalta täysin keskeistä. Sokrates toimi tämän periaatteen mukaisesti. Hän argumentoi. Täytyy käsittää, että ihminen, joka niin sanotusti on menettänyt järkensä, on nimen omaan menettänyt kosketuksensa syiden ja seurausten todellisiin suhteisiin. Puuttuvan ymmärryksen ja viimekädessä puuttuvien hyvien kysymysten tilalle ei tule pelkkä autiomaan tyhjyys, vaan simulaatio, silmänlume ja taikausko. Ymmärrämme että perverssin vaihdon ubumaisessa todellisuudessa, juuri syiden ja seurausten hahmottamisen kyky on suurimmalla koetuksella. Se on koetuksella siksi, että ihmisen arkinen käsityskyky ei käsitä patafyysistä luovuutta, joka on ubumaista luovuutta. Ubun luoma mielettömyys on hitaasti puhkeavien sitkeiden kuplien valtameri. Kuplat ovat olemassa täysin vastoin syyn ja seurauksen lakia, mutta myös täysin vastoin sattuman lakia. Ne ovat Ubun mielikuvituksen tuotetta.         

Me emme havaitse minkäänlaista välähdystä hallitusohjelman tasolla siihen suuntaan, että tarkoitus olisi rohkaista näkemään Ubun oikkujen läpi, päin vastoin. Alexander Stubb on ubuimaisen tietämätön todellisen luovuuden energeettisistä edellytyksistä ja siksi hän pelkkä kupla, joka puhkeaa, ja jonka väärät teot havaitaan sitten kun on jo kenties liian myöhäistä. Hänen organisminsa toiminta on ajan pelaamista, toiminnan ainoa merkitys on huijaus. 

Meillä ei enää ole varaa tällaisiin johtajiin, joiden ainoa opetus on: kupla puhkeaa. Eurooppa on jo hyvin pian samassa henkisessä tilassa kuin taantuneimmat arabiyhteiskunnat. 

6.10.2015

Toissapäivänä haettiin kissanpentu, Esmeralda. Hän on syntynyt 15.7.2015.

TORJUNTA

Torjunta on psyykkinen mekanismi, joka leviää ryhmässä.  

1) Ensin tulee tietyltä taholta aloite. Torjunta ikään kuin pienesti syttyy. Torjunnan sytyttäjää pidetään herkkätunteisena. Todellisuudessa kysymys on hienotunteisuuden simulaatiosta. Torjunta on valtaeliitin intressi. Operatiivit sytyttävät torjunnan hienovaraisesti.  




2) Ryhmän epävarmimmat lähteävät komppaamaan hienosti viritettyä torjunnan aloitetta. Ja ryhmän toisiksi epävarmimmat ehkä katsovat aiheelliseksi lähteä mukaan. 

3) Ryhmän itsevarmimmat tyypit yrittävät painaa jutun villaisella, ohittaa, lyödä leikiksi. 

5) Ryhmän seuraavaksi epävarmimmat tyypit näkevät nyt, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin avata suunsa ja kompata torjuntaa, vaikka selvästi valheellisin perustein. Valhe on niin näkyvä, että siinä puhuu jo toive koko aiheen sivuuttamisesrta ja unohtamisesta.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com