21.10.2015

TEHKÄÄ PERÄSSÄ! TEATTERI VANHA JUKO: RIKHARD III

Kun maailmanpyörä pyörii ja historia toistaa itseään, pitää se ainakin klassisen teatteritaiteen vahvasti elossa.

Eilen rävähti tietoisuuteeni uusi merkittävä taiteilijanimi Suomessa: teatterimies Jussi Sorjanen. Sain pari kaverilippua Lahden Vanha Jukon Shakespearen Rikhard III näytelmään ja päätin aloittaa Shkespearen Rossin suomennosten kokonaiskatsauksen nyt sopivasti tällä Rossin suomennokseen perustuvalla näytelmällä.

Vaikka sain liput vakuuttavasti suosittelevalta taholta, oli yllätys esityksen tason suhteen suuri. En vieläkään ole varma selittääkö pelkästää Sorjasen nimen fanaattinen googlaaminen, ja kaiken häneen liittyvän lukeminen tätä mysteeriä.

Joka tapauksessa huikean monitasoinen ja fantastisen hauska paketti täynnä aikakauteemme ydinsisältöjä oli Jukon Rikhard III. Pähkinänkuoreen kiteytetty ja pienellä miehistöllä toteutettu tislattu annos maailmantaidetta nousi parhaimmillaan sfääreihin huikeiden näyttelijäsuoritusten ansiosta.

Esityksessä oli paljon vaikuttavasti rakennettuja ja asiansa tehokkaasti ilmaisevia kohtauksia, jollaisia en ole nähnyt aiemmin (perustukoonkin tämä ehkä viimevuosina yhä rajallisemmaksi käyneesiin mahdollisuuksiin teatteriharrastuksen suhteen). Esimerkiksi Rikhardin (Jarkko Mikkola) kosintakohtaus, jossa hän viettelee naisen, jonka lähisukulaiset hän on juuri murhauttanut, kiteytyi poistumissanoihin yleisölle: "Tehkää perässä". Se hetki paketoi jokseenkin paljon nykymaailman poliittisista peleistä.

Näytelmän päättänyt Rikhardin viikeinen lyhyt monologi oli nietzscheläisyydessään (tai pikemmin machiavelläisyydessään) verrattoman nerokas ja valaisi edeltävän spektaakkelin uuden tasoisella näkökulmalla. Shakespearen alkuperäisessä näytelmässähän Rikhard jää taistelussa tappiolle ja huutaa kuollessaan kuuluisan repliikkinsä: ”Hevonen, valtakuntani hevosesta!” Sorjosen Rikhard jää eloon ja hänen loppusanojensa syvä meidän aikakauttamme koskettava ironia piilee siinä, että jos Nietzschen fillosofia yleisemmin resonoi (niin kuin se monelle tuntuu tekevän), täytyy silloin myös pääpiirteissään hyväksyä Rikhardin machiavelläinen toiminta pitkin näytelmän kulkua. Loputtoman murhaamisen jälkeenkin Rikhard uskoo oman toimintansa oikeuteen ja hyvyyteen (vaikkei hänelle ole myönnetty edes Nobelin rauhanpalkintoa etukäteispalkkioksi murhatyöstä). Toisaalta esityksen alussa Rikhardin toiminnalle annetaan toisenlainen motiivi: riittämättömyys, rakkaudelle kelpaamattomuus, rampa elämänkauna.

Tragedian kammottavuus ja nerokkuus paljastuu kuitenkin vain sille, joka tuntee Englannin historiaa. Shakespearen näytelmähän on poliittista propagandaa ja historianvalhetta. Todellisuudessa Rikhard III oli demokraattinen ja rakastettu hallitsija, kansan suosikki, joka laittoi korruptoituneen eliitin kuriin (Shakespeare ovelasti rajaa näyttämökuvaelman toiminnan vain eliittiin). Itseään säästämättä uhrautuva jalo Rikhard puhdisti hovin sairaista psykopaateista ja kansanvihollisista. 

Hannu Salmisen vallastasyösty oraakkelimainen Margaret värisytti kaikesta näennäisestä ilveilijämäisyydestään huolimatta syvempiä tunteita. Salmisen työssä oli syvä klassinen teatteriymmärrys ja monisyinen 1700-luvun äly mukana. Täytyy sanoa, että Margaretin toisen kohtauksen lopussa, jossa hän ilmoitti lähtevänsä Ranskaan minulla oli kyyneleet silmissä. Eikä se tosiaankaan ollut latteaa sentimentaalisuutta. Margaret huusi kuin maatta jäänyt venäläinen suuriruhtinatar -- tai apurahatta jäänyt suomalainen runoilija. 

Shakespearen maammuttimainen nauttämörakennelma piti vähäisen näyttelijämäärän alusta loppuun täystyöllistettynä. Alkuperäisessä 1400-luvun lopun Englantiin sijoittuvassa historiallisessa tekstissä on kuutisenkymmentä henkilöä. Sorjosen näyttämöllepanossa nämä roolit hoidetaan kuuden näyttelijän voimin. Kaikki näyttelijät ansaitsevat hatunnoston innoittuneista suorituksistaan.

"Herran tähden minkälaisia näyttelijöitä Sorjanen on talliinsa saanutkaan." Kansanuutiset

Samasta syystä ohjauksessa oli käytetty moninaisia näyttämölle panoa yksinkertaistavia oivaltavia keinoja. Keinot tuntuivat funktionaalisilta, eivät dekoratiivisilta. Esimerkiksi äänityöskentely oli pikemmin funktionaalista kuin esteettistä. Kaikessa koomisuudessaan se teki asian selväksi tehokkaasti, muttei ohjannut emotionaalista huomiota pääasian hienovaraiselta mutkikkuudelta. Koko ohjaus henki jonkinlaista suuren luokan kätevyyttä. Ehkä siksi klassikkotekstin huikea potentiaali ja äly tuli nykyaikaisen esityskoneiston läpi suoremmin kuin monessa nykydraamassa, joista sama myöhempien filosofioiden takainen henkinen syväliikkuvuus puuttuu. Yksi ohjauksen esteettisesti nautittavimpia piirteitä oli se, että yhtäläisyysmerkkejä näytelmän ja nykyajan välille ei vedetty. Klassikkoa ei muokattu liikaa. Assosiaatiot jäävät kokonaan katsojalle. 
 
Tämä teos epäilemättä hitaasti hautuen tavalla tai toisella muuttaa käsityksiäni Shakespearesta, suomalaisen teatterin mahdollisuuksista, maailmastakin. Kysymyksessä ei ole kokeilu harvoin nähdyn tekstin parissa vaan merkittävä tulkinta-avaus. Tällaisesta avainteoksesta on hyvä aloittaa juhlavuoteen huipentuva Shakespeare-kausi, vaikka mestarin psyyken syvyys ja kompleksisuus vielä  huimaa ja jännittää.



**

Kansanuutiset

Etelä-Suomen sanomat

>>

>>

1 kommentti:

Arhi Kuittinen Finnsanity kirjoitti...

Nyt pitäis saada yllytettyä esintymään mm koko-teatterin tilassa stadissa.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com