27.9.2015

TASAPAINOAISTI, PAON VIIVOJEN RÖNSYT

"On nimittäin kyse siitä, että niille [käsitteille] annetaan tarkkuus, joka ei ole suoraan tieteellinen, ja joka on sellainen, että kun tieteilijä onnistuu siinä, hän on myös filosofi tai taiteilija." Deleuze (loistava haastattelu-suomennos)

Länsimaisen klassisen musiikin historian ongelma on tietty determinismi. Ajatus siitä, että nerokas musiikki noudattaisi sääntöjä, jotka olisivat luonteeltaan samanlaisia rajoituksia, kuin hyvän ja laadukkaan musiikin säännöt ovat. Ikään kuin sotilaspuku, joka ei jäykistä kantajaansa, vaan pikemmin muuttuu eläväksi ja kiinnostavaksi kantajansa elämän paineesta. Puku joka on niin sopiva, hyvinistuva, mutta samalla hyvin muodollinen.

Kieltämättä jokin tällainen ajatus tulee hakematta mieleen Maria Judinan tai Paavali Jumppasen Beethoven-soittoa kuunnellessa. Se tulee myös mieleen Stephen Micuksen improvisatorisesta maailmanmusiikista.

Mutta nerous ei ole laatua ollenkaan, vaan pelkkä tasapainoaisti siellä missä horjahdus on fataali. Siksi romanttinen mieli kutoo uudenlaisia pukuja pukusuunnittelijan tarmolla. Jotkut niistä sopivat vain tietylle koirarodulle, toiset vain tietylle yksilölle. Ne ovat poikkeusrotujen ja poikkeusyksilöiden pukuja, yhtä lailla poikkeuksellisten eläinrotujen kuin ihmisyksilöiden. Romantiikka etsii eetteriä novalisaisteilla, jotka riippuvat poikkeusyksilöstä. Romantiikka tarvitsee yhtyeeseensä vain hulluja intiaaneja, kalkkunoita ja koiria, joille on epäselvää ehkä suuri osa maailmamme tapahtumista, mutta joiden telepaattinen kyky on erehtymätön. Voivat he olla karhujakin, susia tai sotilaita, yön pimeitä kaunottaria.

Heidän kykynsä asettaa vallitsevat luonnonlait kyseenalaiseksi on erehtymätön. Siksi heidän tarkkuutensa on hulluutta ja rehellisyytensä liioittelua. He vastaavat maailman kallellaanolon objektiiviseen ironiaan vaistomaisesti liioittelemalla. Se on tasapainottava ele. Romantiikka on tasapainottava ele. Joskus se on äärimmäisen voimakas: ikään kuin yksi mies riuhtaisulla oikaisisi kallellaan olevan maailman. 

Mutta romantiikka ei milloinkaan milloinkaan milloinkaan LUO objektiivista ironiaa. Se ei horjuta tahallaan, se ei käännä nurin tarpeettomasti. Sillä on kaiken aikaa mielessä aivan muut päämäärät, ikään kuin paljon elävämmin klassiset päämäärät, kuin jossain käytöstä poistuneissa pukumalleissa konsanaan. Romantiikkaa on rotujen ylittäminen: luontoon palautettu villakoira, josta kolmessa degeneraatiota riisuvassa sukupolvessa tulee jälleen susi. Ja kuten tiedämme, ihmissudet lisääntyivät nopeasti vuonna 1730. Samalla tavalla ihmissudesta tuli kolmessa sukupolvessa jälleen nuori runoilija ja Dionysos.   

Romantiikan taiteilija ei ole kiinnostunut rajoitteesta, vaan johdonmukaisuudesta aistinsa varmuudessa. Tämä tapahtuu objektiivisessa valossa, vulkaanisessa maailmanhengen resonanssissa, joka koetaan siellä missä on intensiteettiä. Hänen johdonmukaisuutensa on jatkuvaa hyppelyä, ja pinttyneen symbolisen väkivallan kuin ihmiskunnan harmaan kaljukerroksen puhkaisemista. Hänellä on säännöt, joiden perusta on tasapainoaisti. Symmetria kuuluu säännöstöön, samoin muodontaju. Mutta sääntö säännön takia on pelkkä perversio ja tie harhaan. Jatkuvien esteiden väistely johtaa paon viivojen rönsyilyyn. Hypyistä tulee katkoksia, jotka näyttävät fragmenttien reunakuvioilta. Kun hän on hukassa, hän on täydellisesti hukassa.

Tästä ja muusta puhutaan tänään Jukka Mikkolan Avaruusromussa.



Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com