9.9.2017

TASAPAINOAISTI, PAON VIIVOJEN RÖNSYT

"On nimittäin kyse siitä, että niille [käsitteille] annetaan tarkkuus, joka ei ole suoraan tieteellinen, ja joka on sellainen, että kun tieteilijä onnistuu siinä, hän on myös filosofi tai taiteilija." Deleuze: Haastatteluja

Länsimaisen klassisen musiikin historiassa vallitsee tietty deterministinen ajatus siitä, että nerokas musiikki noudattaisi sääntöjä, jotka olisivat luonteeltaan rajoituksia, niin kuin kelvollisen musiikin säännöt ovat. Ikään kuin sotilaspuku, joka ei jäykistä kantajaansa, vaan muuttuu eläväksi ja kiinnostavaksi kantajansa elämän paineesta. Puku on sopiva ja hyvinistuva, mutta samalla muodollinen.

Jokin tällainen ajatus tulee mieleen Maria Judinan tai Paavali Jumppasen Beethoven-soittoa kuunnellessa. Mutta se tulee mieleen myös Stephen Micuksen improvisatorisesta maailmanmusiikista.

Nerous ei ole laadun tae. Se on pelkkä tasapainoaisti siellä missä horjahdus on fataali. Romanttinen mieli kutoo uudenlaisia pukuja pukusuunnittelijan tarmolla. Jotkut niistä sopivat tietylle koirarodulle, toiset tietylle yksilölle. Ne ovat pukuja anomalioille. Romantiikka etsii eetteriä novalisaisteilla, jotka riippuvat poikkeusyksilöstä. Romantiikan mittalaite on poikkeusyksilö. Hän tarvitsee yhtyeeseensä vain hulluja intiaaneja, päällä seisovia kalkkunoita ja käveleviä koiria.



Romantikon kyky asettaa luonnonlait kyseenalaiseksi on erehtymätön. Siksi romantikon tarkkuus perustuu hulluuteen ja rehellisyys liioitteluun. He vastaavat maailman kallellaanoloon vaistomaisesti liioittelemalla toiseen suuntaan. Se on tasapainottava ele. Romantiikka kokonaisuudessaan on tasapainottava ele. Joskus se on voimakas ele: ikään kuin yksi mies riuhtaisulla oikaisisi kallellaan olevan maailman. 

Mutta romantiikka ei milloinkaan luo objektiivista ironiaa. Se ei horjuta tahallaan venettä. Se ei käännä nurin tarpeettomasti. Sillä on mielessä paljon elävämmin klassiset päämäärät. Romantiikkaa on rotujen ylittäminen, luontoon palautettu villakoira, josta tulee kolmessa sukupolvessa susi. Ihmissudet lisääntyivät nopeasti vuonna 1730. Ihmissudesta tuli kolmessa sukupolvessa nuori runoilija.   

Romantiikan taiteilijaa ei kiinnosta säännöt ja rajoitteet, vaan mahdollisuudet ja varmuus. Tämä tapahtuu vulkaanisessa maailmanhengen resonanssissa, joka koetaan siellä missä on intensiteetti. Johdonmukaisuus on jatkuvaa hyppelyä, hmiskunnan harmaan kaljukerroksen puhkaisemista. Hyppelyn perusta on erehtymätön tasapainoaisti. Symmetrian säännöstössä piilee sen muodontaju. Mutta sääntö säännön takia on perversio. Jatkuva esteiden väistely johtaa paon viivojen rönsyilyyn. Hypyistä tulee katkoksia, jotka näyttävät fragmenttien reunakuvioilta. Kun hän on hukassa, hän on täydellisesti hukassa.
  
Tästä ja muusta puhutaan tänään Jukka Mikkolan Avaruusromussa.

(27.9.2015)

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com