23.8.2015

POSTMODERNI VEDONLYÖNTI

Onko postmoderni -- tai paremmin blackmöderni -- lopullinen historian päättymisen tila, vai purkautuuko alta esiin edes taas hetkellisesti jokin aikaisempi vaihe, kuin kuumeinen sairaustila, tai jopa jotakin vallankumouksellista? Kukaan ei tiedä. Mutta asiasta voi lyödä vetoa.

Koko ihmiskunnan evoluution voi nähdä ylisukupolvisena vedonlyöntitapahtumana. Islamilaisen maailman opetus vedonlyöjille lienee se, että vallankumouksellinen purkautuu aina esiin, ellei sen edellytyksiä ihmisen kontemplaatiokyvyn tasolla tehdä tyhjiksi. Jotta historia voisi päättyä, sen puolesta vetoalyövien on kaikin voimin pyrittävä degeneroimaan kanssaihmisiä kyvyttömiksi kaikkeen luovuuteen ja aloitteisiin. Ja tämä on jo niin pimeä hanke, että siihen tarvitaan uskonnon kaltaisia läpikotaisin saastuneelle mielelle rakkaita keinoja.



    surkimustensa raaka nautinto

    katkeruutta sanoissaan rumin

    runous raksuttaa semantiikan

    tomu narskuu antisankareista

    karttuu rakastumisen sanoina

    surraan unta omakustanteiksi


Tästä Timon säkeistöstä tulee mieleen itsenikin lähes päivittäin ilmentämä postmoderni olemistapa, jossa kateus, katkeruus ja hämärä toisten syyttely kietoutuvat oudoksi retoriikkakeitokseksi.

Sami Pöyryn hotakaisanalyysissä (paras humanististen tieteiden gradu jonka olen ikinä lukenut) on Kimmon hahmo, joka vihaa rikkauttaan juhlivia äkkirikastuneita, eli rupusakkia. Kimmon äärimmäisestä elitismistä nähtynä rupusakkia ovat nimenomaan tuoreet miljonäärit, ei köyhät, joita ei Kimmolle ole edes olemassa. Rupusakkia on vain se, mikä näyttäytyy maailmassa, eli keskimääräistä paremmalla golfviheriöllä, rupusakkina. Todellisuutta ovat tietyt riittävän korkeatasoiset golfklubit. Kimmo vihaa golfia. Siksi hän elää glofista, kuin voimalan turbiini virtaavasta vedestä.

Kimmo rakastaa varakkuutensa taidolla kätkeviä varkakkaita, mutta samalla unohtaa itse olevansa nousukas. Hän unohtaa myös sen, että postmodernissa kaikki haaveet kapitalismin aikaisempien kausien ihanteellisiksi nähdyistä porvarllisuuden muodoista ovat pelkkää vimmaista nostalgiaa.

Mitä tulee Timon runopätkään, nousukasmaisuudeksi voisi runoudessa nähdä kuolevaisuuden. Runouden maailmassa vain kuolematon on vauras. Kaikki kuolevainen on nousukasmaista.

Loistoauton sisällä Kimmon halveksunnan tuottaman hajuraon etäisyydellä toisista ihmisistä on helppo halveksia kaikkea mikä noudattaa tämän maailman ainoita ja totaalisia lainalaisuuksia: kuolevaisuuden ja postmodernin lainalaisuuksia. Kuolematon on kaikenkattavan vaihtoehdottoman systeemin ulkopuolinen. Paradoksaalisesti kaikki tällainen on tässä täyden kontrollin palvelussa erityisen nopeasti kuolevaa ja eliminoitavaa toimintaa.

Kimmo pitää arvokkaan olemisen edellytyksenä sitä, että on itse täysin vapaa Audin ulkopuolella näyttäytyvistä laeista. Kimmo tuntee olevansa itse koodin haltija, viisasten kiven omistaja ja kuolematon. Tästä jatkuvana todisteena on se, että hän tietää (aina nousukauden loppuun saakka) miten rahaa tehdään.

Kimmo unohtaa sen, että Audin oven sulkemisen jälkeen hän on jälleen kuolevaisten maailmassa, ja alitajuisesti noiden lakien piirissä.

Postmodernin ensimmäinen perusperiaate ja kansalaisvelvollisuus, puuttumattomuus toisten ihmisten asioihin, ilmenee paitsi itsekeskeisyytenä ja ahneutena, myös kateuden ja syyttelyn ehdottomana kieltona. Mikä hyvänsä järjestelmän itseen kohdistama mielivalta tai oikku pitää ottaa tyynesti vastaan huonona arpaonnena.

Postmodernissa universumin täyttää korruptio hiukkastasolta tähtien tasolle. Aivan kaikki kaksinaamaisista poliittisista teeskentelijöitä tippuneisiin ovat läpikotaisin korruptoituneita. Näille olennoille ei voi tulla edes mieleen, että sisäisessä tyhjyydessä voisi joskus olla jotakin, minkä puolesta voisi tai pitäisi kärsiä. Näille olennoille mikään ei ole tietoista, itsessään arvokasta työtä. Siksi ei ole mitään päämäärätietoista kärsimyksen ulottuvuutta.

Utopistisessa sisällöttömyydessä vain arpaonnella on ratkaisevaa merkitystä. Keinotekoiset sisällöt eivät merkitse mitään, totuus ei merkitse mitään. Vain uskottavuudella on merkitystä. Uskottavaa on se massasuggestion uusimmilla psykologisilla menetelmillä onnistutaan indoktrinoimaan laajasti massojen tietoisuuteen. Tällainen asia voi olla mikä hyvänsä valhe. Ja indoktrinaation jälkeen kontemplaatiokyvyttömät massat ovat valmiita taistelemaan kuolemaan asti tämän tai tuon valheen takia.

Näin tietoiset päätökset ja valmiit teoriat elämän luonteesta naamioidaan arpaonneksi. Kulisseissa tapahtuva surreeaalinen luovuus (initiaatiosalaisuuksien tuotanto) on niin arvaamatonta, että vain astrologia ja mustalaisen raapiva sormus kykenevät sitä ennustamaan.

Kun postmodernissa aina joskus joudutaan hämmästelemään sitä, että joku ei ajattele vain itseään, on kysymys silloin ahneudessa ilmenevän epätäydellisyyden tiedostamattomasta toteutumisesta. Jos jokin teko ei suoranaisesti ole ihmissyöntiä, se on korostuneesti ihme. Tämän kummempia ihmeitä ei postmodernissa tapahdu ja tämä on korkeinta mitä elämän aikana voi odottaa syteemin sisältä käsin. Elämän jatkuva ihme on toisaalta jäädä henkiin, yhä uudelleen sekunti toisensa jälkeen, täydellisessä lihamyllyssä, jonka mielekkyyteen ei voi hetkeäkään uskoa ja jossa itsemurhaterrorismi näyttäytyy rationaalisena asennoitumistapana.
 
Epäitsekkäältä näyttävän teon (hyväntekeväisyyden autuaaksitekevyys) päivittelyltä on vaikea huomata, että useimmat ihmiset eivät kuitenkaan ajattele vain itseään. Kilpailuhenki, kateus ja katkeruus täyttävät valtaosan alitajunnan ja tietoisuudenkin. Siinä hapantumisen tilassa ajatellaan vain toisia. Intohimottomasti kilpaillaan ja soditaan kaikki kaikkia vastaan laimea verenmaku suussa ei minkään puolesta.

Näidenkin kokemusten taustalla on se tosiasia, että postmoderni todellisuuspinta on yksilön näkökulmasta teflonia, josta ei voi saada otetta tai tuntumaa muuten kuin pysäyttämällä ajankulku hetkeksi ostotapahtuman yhteydessä. Kerjääminen on tämän lain radikaalia koettelua.
 
Mitään kerjäämistä parempaa sosiaalisuutta ei voi postmodernissa kuvitellakaan varsinaisen ostamistapahtuman ulkopuolella. Kerjäläisiä vihataan, koska he ovat tässä ulottuvuudessa ikään kuin ainoa muistutus aikaisempien vuosisatojen neroista, jotka laittoivat totalitarialle kampoihin. Kerjäläiset tekevät sen nyt lihaksi omalla vaatimattomalla tavallaan, joka on kaikki se mitä optimistisesti tulevaisuuteen suuntautuneesta ihmisyydestä on jäljellä. 

Kerjäläisessä kiteytyy myös kärsimyksen tuotanto alaluokan velvollisuutena samalla tavalla kuin surrealistinen salaisuuksien tuotanto käy yläluokan päätyöstä. Kerjäläinen tuottaa kärsimystä oma-aloitteisesti keskiluokan ja yläluokan loputtomiin kulutustarpeisiin. Kärsimyksen on oltava paitsi puhdasta myös vapaata kaikesta merkityksestä. Kerjäläinen kiteyttää tämän päämäärän ihanteellisesti. Kerjäläisen pystyynjauhetussa lihassa asustaa kaikki se surrealismi joka tässä hulluudessa on säväyttävää. 

Niinpä esimerkiksi taidekonsertteihin osallistutaan vain sillä hetkellä kun lippu ostetaan. Kysymyksessä on tuote, josta ei voi saada mitään irti suoraan. Sillä on käyttöarvoa vain jälkikäteisenä puheena ja sen sellaisena. Elämys voisi olla se, jos kalliin lipun saisi kerjättyä. Konsertin voisi silloin jättää väliin, koska kaikki mahdollinen henkinen hyvä olisi jo kerjäämisaktiossa saatu itselle.

Ostamisen ja myymisen hetki on tapa, jolla yksilö voi olla suoraan psyykkisessä yhteydessä toiseen yksilöön, jos myyjä on todellinen ihminen. Tefloniin palaa silloin ikäänkuin kiinnostunut pieni reikä, josta myyjän ahne silmä katselee kontaktia etsivää ja tyhjyyttä kynsillään raapivaa ohikilkijaa.

Kerjäläisen tuote on surkeus. Hän myy alastomana havaittavaa tilaansa ja on lain äärimmäisessä ytimessä. Jos kerjäläinen ei vaikuta riittävän aidolta hän ei saa tuotettaan, lihaan kerrostunutta surua, kaupaksi. Muussa tapauksessa kuolevaiset ovat yhteydessä toisiinsa vain systeemin välityksellä. Systeemi muuttaa työpanokset satunnaisiksi yksilöllisiksi palkitsemis- tai tuhoamisriituaaleiksi, ilman että kukaan kiinnittäisi siihen mitään huomiota (ne ovat toisten asioita). Ihmisiä vain katoaa.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com