30.8.2015

HYYPIÖVEKTORIT JA VÄÄRINTUNNISTAMISEN PAKKO

Skenejä ei kiinnosta mikään kiinnostava, pohjavirtauksen voiman oikullisuuden, uudistavuuden tai luovuuden merkityksessä. Skene on jo imeytynyt ilmiasuun ja vaihtanut pohjavirtauksensa simulaatioon. Skenejä kiinnostaa poseeraamisen, tottelevaisuuden ja tukahtumisen äänet. Ihmisillä on kuolemaansa asti touhua sääntöjen aina täydellisemmässä hallinnassa.

Skenejen hyypiövektoreita ei kiinnosta mikään fataali. Skene on pornoa ilman pornon kynnystä ilmiasujen suhteen ja ilman pornon fataalisuutta julkisuuden suhteen.

Porno on fataalia, koska se yrittää jo täysillä oksentaa salaisuutensa kameraa vasten, mutta ei pysty siihen. Se ei pysty tyhjentämään itseään vaikka haluaisi. Ilmiasujen uusiutuvuus on liian nopeaa elektrolyysissä. Porno on tässä suhteessa eräänlaista suurta runoutta kaikkien skenejen keskuksessa. Siinä missä suuri runous (onkohan sellaista koskaan edes ollut olemassa) elävöittää koko ajan pohjavirtausta äärimmäisen symbolisen vaihdon tilassa, uusiutuu porno ilmiasujen höyryävällä liukuhihnalla planeetan kokoisissa slummitehtaissaan.

Imperialistisilla sodilla slummivaltiot saadaan mäjähtämään ja purkamaan pakolaisensa teollisuuden elektrolyysirajoille, joista esisuodatettu aines kuljetetaan tehtaaseen kuin verkkoon joutuneet tonnikalat. Arabikevätlavastuksilla äärimmäiseen inhimilliseen hätään tahallaan ajetun (kontemplaatiokyvyttömän tai ei) väestön valtaosa jäten heittelle. Onnekkaimmat hukkuvat välimereen. Joidenkin elimet pääsevät sykkimään oligarkin lapsen rintaan, tai ikivanhan Rotchildin kahdeksanneksi sydämeksi.   

Siinä koko hajaskenejen merkitys. Ne ovat peittämässä arabikevätlavastuksia ja niiden jäsenet ovat kansalaisjärjestöjen ilmiasua, johon alkuperäinen pohjavirtaus kauan sitten imeytyi kuin sadekuuro Saharan hiekkaan.

Hajaskenet, kuten elokuvateollisuus, joka on ydinskene pornon tytärskene ja täysin pornon talutusnuorassa, ovat pientä runoutta. Elokuyvahyypiö, joku Lars von Trier, juoksee silloin kun pornomoguli käskee. Elokuvateollisuus on kärpäsen surinaa pornomogulin korvissa.

Hajaskenen salaisuus on mitätön, eikä se omatoimisesti tunnusta tai analysoi sitä. Se olisi turhan vaivatonta, turhan banaalia. Hajaskenen salaisuus on tämän tyylinen: pornomoguli työntää nyrkin Lars von Trierin perseeseen. Toimenpide kestää tunteja. Trier saa rahoituksen uusimmalle sekoilulleen, joka ei enää ilmaise mitään, koska koko salaisuus on aivan liian banaali ilmaistavaksi. Salaisuus imeytyy simulaation ilmiasuun ja tyhjyyteen. Hajaskenellä ei ole itsereflektiota eikä simulaation ulkopuolista kritiikkiä. Se joutuu ottamaan vastaa "pakolaisia" ilman viisumipakkoa, ilman facecontrollia, ilman tunnistautumista, ilman rajamuodollisuuksia, ilman kynnystä ja tasoa. Ja huolehtimaan vasta sisäisen tunnottomuutensa avulla itselleen hyödyttömän aineksen neutraloitumisesta.  

Pakolaisten mukana skenejen sisään soluttautuu fataalia strategiaa noudattavia todellisia symbolisen vaihdon taiteilijoita, joihin skenen pitää suhtautua kuin valtiot isisterroristeihin. Fataali strategia tuo skenen mitäänsanomattomuuden ja simulaatioluonteen banaalisuuden välittömästi esilleen kylväessään jonglöörinä räjähdystä ja imploosiota. Todellinen luovuus on skenelle yhtä kiinnostavaa kuin onnistunut kaksoistorni-isku maailmannapana olevalle valtiolle. Ihmisten ei tarvitse hengittää vapaasti kuin hetki kun he jo jollain tasolla huomaavat, etteivät ole koskaan hengittäneet ollenkaan. Siitä ei voi seurata muuta kuin pyhä sota hengittämistä vastaan, jonka ennaltaehkäisevään strategiaan kuuluun kaiken rintakehää vapauttavan nujertaminen kehtoonsa.  
 
Siksi symbolinen vaihto ei onnistu yhdenkään simulaation pohjavirtaukseen tunnistautuneen kanssa. Ei pakolaisen, ei tyytymättömän, ei puoliksineutraloituneen. Heidän päätään ei käännä itsemurhaterrori, ei liekehtivät tornitalot. Ja kun kaikki hiukkaset imetään simulaatioihin, jää symbolinen vaihto vain todellisen runoilijan ja itsemurhaterroristin väliseksi TODELLA SYRJÄYTYNEEKSI dialgiksi, joka ei kiinnosta ketään, niin kauan kuin ketään ei ole simulaation ulkopuolella.

Hyperreaalisen ulkopuolisuus on todellinen syrjäytymisen tila, mutta se on paradoksaalisesti ainoa tila, jossa pohjavirtaus ei ole jähmettynyt simulaation ilmiasuun. Sen tilan peukuttaminen on täysin sama kuin Karlheinz Stockhausenin lausunto, jossa hän ikään kuin ymmärsi kaksoistorni-iskua. Ja runouteen suhtaudutaan vielä suuremman väärintunnistamisen pakon sanelemana kuin terroriin tai Perussuomalaisten viisaisiinkin kantoihin, koska runous voisi positiivisena toimintana olla terrorismia houkuttelevampaa kapitalismin kieltämään symboliseen vaihtoon.

Siksi runoskeneä määrittää väärintunnistamisen pakko.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com