26.8.2015

Ryhdyin nyt lukemaan uudelleen niitä Baudrillard suomennoksia joita hyllystä löytyy. Törmäsin heti ongelmaan jonka koin jo 1990-luvulla. Ainakin B:n suomennoksissa retoriikka on melko läpitunkematonta. Ehkä selvyyttä tulee lisää kunhan luen laajemmin ja myös muilla kielillä. On siis ehkä vähän uskallettua näissä jutuissani viitata Baudrillardiin. Sanotaan siis niin, että vaikka käytän joitain hänen käsitteitään, teen sen omalla tavallani ja vastuullani.


**

Jostakin syystä suurkaupungeilla on paremmat eväät haastaa kuvien ja simulaatioiden ylivalta, jolta etäisimmänkään periferian ihminen ei oikein voi nykyaikana suojautua. Suurkaupunkien ihmisille on ikään kuin tarjolla red pill, mutta edes maaseudulla on turha haaveilla blue pillistä.

Kun Baudrillardin 1980-luvulla oman olemassaolon todistamisen tarve oikeastaan ohitti seksuaaliset tarpeet suurkaupungeissa, on nyt tultu siihen että suurkaupungeissa spontaani ja ekstaattinen olemassaolo tahtoo haastaa simulaatiot. Kiihkeä 24/7 syke hioo jo intensiivisimmissä kosmisissa megapoliytimissä simulaatioiden tefloniin reikiä. On keksitty keinoja, joilla ihmisen saa pysähtymään muutenkin kuin vain kapitalistisessa ostamisen ja myymisen aktissa.

Mutta oman olemassaolon todistelun neuroosi on sitä julmemmin siirtynyt periferioihin, jotka ripuilevat simulaatioiden ja kuvien valtameren armoilla. Kuvat luovat kynnyksen ja tason, jota ei ole helppo haastaa periferiasta käsin, jossa todellisuus vaikuttaa parhaimmillaankin hauraalta, poikkeukselliselta, ainutlaatuisuudelta, yksittäistapaukselta, hiuskarvan ja herran armon varassa olevalta. Periferia ei ainakaan pysty riskinottoon, kuluttamiseen ja tuhlaamiseen, jos ylipäätään pystyy vastaamaan simulaatioiden haasteeseen. Sen sijaan ei ole puhettakaan, että periferia haastaisi simulaatioita ja kuvien ääretöntä suvutonta sikiämistä.

Kysymys on ennen muuta äärimmäisestä psykologisesta suojattomuudesta jonka maaseutuympäristö luo simulaatioiden tyhjyyttä vastaan. Vain suurkaupunkien 24/7 syke voi tehokkaasti vastustaa simulaatioiden ja verkostojen loputtomia nieluja jotka imevät ihmisistä veren. Se vastustaa sitä luomalla konkreettisia kohtaamisia ja ihmisten välisiä tilanteita sellaisella intensiteetillä, että teflon kuluu puhki. 

Esimerkiksi Helsingin kokoisessa kaupungissa tämä ei päde. Helsinki on suurkaupungin näkökulmasta kuin joku tunturikylä, koska ihmiset ovat simulaatioiden vallassa, eikä sosiaalisen elämän syke haasta simulaatioita kunnolla. Tällaisessa ympäristössä ensimmäinen askel lääkitsemisen suuntaan on lopettaa lainsäädännöllisellä tasolla vastavoimien tukahduttaminen, eli simulaatioiden haittavaikutusten vahvistaminen. Tämä tarkoittaa että mihinkään perustumattomia rajoituksia ei voi sallia, koska ne estävät kenties jonkin energian vapaan virtauskanavan, jota ei vielä ole kollektiivisella tasolla tutkittu. Koko elämänmuoto pitäisi löytää uudelleen. Nostalgia on yhtä kuin itsemurha. Mikään muistinvarainen muistelu joskus aikaisemmin koetusta hyvästä elämästä ei nyt auta kun pakitusvaihdetta ei ole. Hyvä elämä pitää löytää tässä ja nyt, tästä eteenpäin menevin suuntaviivoin. 

Tietämättömyyden sininen pilleri on tuskin tarjolla edes periferian idiooteille. Verkottumisen ja median ulkopuolelle jättäytyminkään ei vielä lähimainkaan estä simulaation tunkeutumista tietoisuuteen, ja kuvien kaikentäyttävyyttä. Tietämättömyyteen pakenemisen yritykset vain kostautuvat erisyvyisinä neurooseina ja itsepetoksina.    

Koska vain suurkaupunkien 24/7 sykkeessä täysillä elävillä ihmisillä on mahdollisuus omien kokemusten kautta verifioida kuvien tuottamia simulaatioita, vain heillä voi olla pakkomielteisyyden ja neuroosin ulkopuolisia tapoja suojautua kuvilta. Suurkaupunki ikään kuin murskaa harhaluulot itsestään sellaisella teholla, joka riittää siihen, että edes hetkittäin voidaan nähdä selvästi. Kuvat muuttuvat läpinäkyviksi ja niiden taika raukeaa.

Mitä vieraampaa todellisuutta omien kokomusten näkökulmasta maagiset simulaatiot edustavat, mitä vähemmän yksilöt tietävät simulaatiot synnyttäneen todellisuuden psykologiasta, sen voimakkaampi on niiden psyykkinen vaikutus ja sen enemmän yksilöt ovat simulaatioiden vallassa. Jos yksilön illuusioita ei murenna kokonaisvaltainen kokemus, simulaatioiden vallasta ei voi vapautua. Mikään älyllinen väite ei tehoa simulaatioihin jotka puhuttelevat yhtä aikaa sekä älyä, tunnetta että fysiikkaa. Siksi postmodernin ajan maalaiset, joiden koko olemassaolon idea on huoli omasta olemassaolosta ja jotka eivät kykene ja jaksa tuottaa toisilleen ravistelevia kolmen keskuksen yhtäaikaisshokkeja, ovat kaikkea muuta kuin huoletonta blue pill -porukkaa.

Baudrillardin teorian mukaan (niin paljon kuin minä sitä tunnen) varsinaisesti mikään muu kuin terrorismi ei missään, enempää siperialaismökissä kuin New Yorkissa, koskaan läpäise simulaatiota ja palauta tietoisuutta yksilötasolla todellisuuteen. Mutta olen sitä mieltä että aikakausi on muuttunut tai muuttumassa. Säätelemättömämpi, anarkistisempi ja luovempi ympäristö mahdollistaa simulaatioiden vallan vastustusstrategioita. Kun kaaoskestävyydestä tulee keskeinen ominaisuus eloonjäämisessä, korostuu kaiken takana oleva syvempi todellisuudentaju, jolla huomataan olevan kollektiivinen ulottuvuus. Mutta tämä havainto tapahtuu laajemmin vain suurkaupungeissa, joissa morfisen kentän tiloja voi tarkkailla sykkeen tasolla. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com