5.8.2015

Ensimmäisenä tai toisena koulupäivänä seurasin bussipysäkiltä Patua koulun pihalle. Patu oli viidennellä, vähän velmu tyyppi, kaksiosainen Donkey Kong -elektroniikkapeli taskussa. Hän suhtautui minuun isoveljen tavoin ja tutustutti vanhempiin urheilijatyyppeihin, kuten Juhnikseen, joka oli jääkiekossa armoitettu pakki ja laukoja, mutta leikkasi oikean ranteensa poikki sirkkelisahalla.

Joskus noina ensimmäisinä kuulaina koulupäivinä isoltatieltä kahden linkusta kotiin kävellessämme, muistan Patun isän maantienojassa makaamassa. Tietä käveltiin hiljaa, peräkanaa, hyvää hajurakoa toisiin lapsiin pitäen. Kukaan ei enää siinä vaiheessa päivää jaksanut jutella tai nauraa. Kaikki vain vilkaisivat ojassa makaavaa miestä viinapullo vieressään ja jatkoivat vaiti matkaansa. Patu ei silloin ollut koulusta palaavien lasten joukossa. 

Myöhemmin monet kesät ja talvet pelattiin Lehkosen poikien kanssa pesäpalloa ja jääkiekkoa. Patu oli kulmakunnan pojista ylivoimainen pelimies, virtuoosinen luonnonlahjakkuus, joka osasi pelata luovasti. Jääkiekkomaalivahtina Patu oli vaistonvarainen ja kiekkoapelkäämätön. Kuulin AC/DC:n Back in Black ja For Those About to Rock -levyt ensimmäisen kerran Patun levylautaselta. Myöhemmin iltapäivällä menimme katsastamaan puumajan, joka oli naulattu kuusituumaisilla ruosteisilla nauloilla itkevään koivunrunkoon. Maamaja oli haudattu luolaksi. Sieltä isosi mätänevä omenaviini. Patu oli vaistonvarainen kalamies; haukeen iski Saanata muutamalla virvelinilveellä. Polkupyörän ohjaustangolla istui kesytetty puhuva korppi.

Ktoonisen Patun tie suomalaisessa yhteiskunnassa nousi pystyyn yläasteen puolivälin paikkeilla. Hanoi Rocks lauloi: "I wanna get away from the west / To the place that I like best / And where the nights are long / And the girls are pretty". Mutta Patu ei oikein ehtinyt törmätä nättien tyttöjen riittämättömyyteen. Kirkas viina oli enemmän Patun juttu. Päivittäiset yritykset juoda itsensä hengiltä alkoivat joskus peruskoulun viimeisillä luokilla tai ammattikoulun alussa. Se koulu päättyi alkumetreillä koulustaerottamiseen. Vallattuna talona toimi vanha sepän hörskä, josta kajasteli ympärivuotinen kaminan tuli ja nousi ympärivuorokautinen röökinkässi. Hörskän etuseinään oli viikatteella hakattu Saatanan merkki ja päästä naulattu viisi nyljettyä rupisammakkoa irvihampaiden kärkiin. Oven rakosesta kuului hiljainen nyljettyjen otusten huuto. Tietä ohi huristivat mustassa raakaöljyssä marinoidut maailman henkisesti köyhien nylkymestarien monitoimikoneet ja moottorihyönteiset. Ilmassa lehaili poltettujen autonrenkaiden ja ongelmajätteiden savu, jota muodottomiksi degeneroituneet planeetallisten elollisten olentojen kaikkinaisen kokonaiskärsimyksen elähdyttämätt perheenisät polttivat omakotitalojensa takapihoilla.

Patu vain yritti hoitaa hommansa. Naulata lihaa riipuksiin. Viimeistellä itsensä Jumalan mieltä kysymättä maailman lukitusta vihamielisyydestä, ennakkoluuloista, kasvoihin kirjoitetusta kohtalosta. Siirtyä autuaammille metsästysmaille viiveittä, turhitta itsesääleittä ja ääntä pitämättä, jälkeä maailmaan raapimatta. Nahkarotsin selkään oli jo Saatana raapinut koukeroiset hieroglyfinsä, joita eivät kaltaiseni pikkupojat osanneet lukea.

Metsänvartijan vitaliteetti, teräksinen vuori-ihmisen terveys, miltei yli-inhimillinen fyysinen notkeus ja huippurheilijan kunto nousivat esteeksi tässä kilvoittelussa. Se oli kolmenkymmenen vuoden naulahomma. Tämän pojan kumpaankin pikkukätöseen ja pikkujalkaan taottiin tuhat suurta ratakiskonaulaa, niin kuin vain kauneimman elollisen lapsen ja herkimmän sielun palkka voi tässä mustien ydinreaktorien maailmassa olla, samalla kun degeneroituneet hinttipoliisit ja rumat hinttivanginvartijat roikottivat itseään paisuneisiin kyrpiinsä ripustetuista hirttoköysistä ja ulvoivat nautinnosta. Niin kuin me kerran Patun kanssa olimme tuulastamassa ja aamulla nyljimme aitan oven karmiin päästä naulattua valonkipeää parikiloista ankeriasta, joka todellakin vielä pannulla sätkytteli pyrstöään kuin kierojen ja mätien runoilijoiden mainostamat valot nähnyt elukka, nylki nyt maailma meitä kermaisella nautinnollaan.

Mutta valoon ei Patu koskaan sentään ollut kaivannut. Slayerin kirveellä ilmapatsaaseen viilletty Saatanan kuvio sai mennä toivosta. Ei siinä ollut mitään supernaturaalista kauhua, kun ei ollut enää muistia ja tietoisuutta siitä mikä oli joskus ollut se puhdas pieni poika. Viimeisinä vuosina Patun ympärillä leijui kunnallisen hoivakodin tunnelma. Vaikkei Patua sinne koskaan päästetty kadonnutta muistia etsimään. Vankilat, pamppu ja nahka saivat riittää. Nyt kesäkuun loppupäivinä Patu omalta osaltaan tavoitti ponnistelujensa päämäärän. Kun äitini ruokakaupassa kertoi Patun äidille surunvalittelut ja osanottonsa, oli tämä sanonut: "Se oli minun poikani."

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com