17.8.2015

KUKA KEKSI PIENET TÄYSIN KEINOTEKOISET YLEISÖT, KUKA KEKSI HIPSTERIYDEN?

Modernille uusi oli pakkomielle, ja toisaalta pakko. Kaikkeen uuteen suhtauduttiin epätoivon vimmalla. Vanhaan ei voitu uskoa. Vanha oli huonoa, uusi hyvää. Käsitettä hype ei ollut olemassa. Hypen historia alkaa postmodernista. Vasta postmodernissa voidaan selvästi nähdä miten hullua on innostua James Joycesta. Vasta postmodernin selväjärkisyys näkee modernin oikut epäilyttävänä hypenä. Kuplana, jota on turha edes puhkaista. Nykyaika näkee uuden vailla laajempaa kulttuurista merkitystä. Jos Joyce eläisi nyt, hänellä olisi vain kaksi lukijaa. Tämä ei hätkähdytä, koska se on oikein. Todella vakavaa kiinnostusta ansaitsee vain se, mikä kiinnostaa enintään yhtä. Joyce ei ole vakavaa. Se kiinnostaa kahta. Kun vakava markkinoidaan, se popularisoidaan ja tuotteistetaan. Silloin se kiinnostaa kolmea. Vesitetty kiinnostaa neljää. Jos kysymys on vallankumous, se kiinnostaa viittä. Muu on massakulttuuria, jossa ei ole mitään vakavastiotettavaa. Kukaan ei ryhdy metelöimään ympärillään elävistä kymmenistä ällistyttävistä uutuuksista. Kukaan ei voi markkinoida mitään sellaista edes omalle mummolleen. Niitä nyt vaan syntyy. Mennään Burger Kingiin, se sentään säväyttää. Simulaatio huolehtii siitä, että tekemämme havainnot ovat silmämääräisiä havaintoja rajattomasta peilisalista, jonka jokainen silmäpari näkee niin toisin, ettei siinä ole mitään samaa. Romaania jaksaa seurata niin kauan kuin omat silmät ovat täsmälleen siinä pisteessä, josta kirjailija saliin katsoo. Millimetrin siirtymä, etkä ymmärrä enää sanaakaan. Olet toisessa galaksissa, ei vain toisella planeetalla. Voit ymmärtää näköhäiriön vailla universaaliutta. Voit ymmärtää, että on hullua, jos joku luulee tietävänsä jotakin. Se mihin voi suhtautua vakavasti kiinnostaa vain yhtä. Piirit ovat pienet, yhden alkeishiukkasen kokoluokkaa. Kun kaksi alkeishiukkasta tanssii piirissä, se on sensaatio. Todellisuudentuntua on yksittäisissä kirjaimissa ja atomeissa. Ne eivät jokaisella askeleella muutu toiseksi.

1990-luvulla postmoderneihin teoreetikkoihin suhtauduttiin suurella hypellä. Koska suhtautujat olivat moderneja ja hypettivät kaikkea uutta. Kukaan ei ymmärtänyt mitä postmodernit teoreetikot sanoivat ja tarkoittivat. Postmoderni aika, jota eletään 2010-luvulla, taas ei ole mitään jännää. Se on täsmälleen sitä mitä postmodernit teoreetikot sanoivat, että se tulisi olemaan. Silloin se kuulosti uudelta keksinnöltä. Mutta vasta me tiedämme, että kaikki uusi on tylsää. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com