2.8.2015

Katselin FB:stä Estomania -taidenäyttelyn valokuvia. Virolainen angsti on kummallista. Ennen oli neuvostotaide, nyt tämä. Herää kysymys, mikä nyt sitten on niin paljon paremmin taiteilijoiden mielestä? Millaista maailmaa taiteilijat haluavat? Tai ehkä eivät mitään: nihilismi on täydellistä. Joka tapauksessa angstia tuntuisi riittävän.

Tulin miettineeksi omaa suhdettani tähän estetiikkaan. Vastaavat angstiset sävyt esiintyvät lähinnä kirjoituksissani. Kuvataiteen anonyymin hirtetyn miehen sijaan, kirjallisessa ilmaisussa on helppo kertoa kuka nimenomaan pitäisi hirttää. Angsti on siis, paitsi aivan yhtä rajua kuin kuvien, myös paljon täsmällisemmin kohdistettua. Koska kirjallinen ilmaisu nyt antaa paremmat välineet tällaisten asioiden ilmaisuun.

Kuvataiteessa en koe halua käsitellä tällaisia aiheita. Kuva on minulle värien käsittelyä. Aihe on väri. Kuvat ovat iloisimpia tuotteitani.

Musiikkiani taas sanotaan masentavaksi ja melankoliseksi. Kovin angstista sekään ei ole.
 
Joka tapauksessa tästä kaikesta seuraa se, että maalauksiani pidetään sisustustaiteena, kirjoituksiani kamalina ja kelvottomina, musiikkiani vieraantuneena ja vaikeana.

2 kommenttia:

) kirjoitti...

Kai se olennainen ero on siinä, että Neuvostoliitossa ei saanut sanoa, kuinka paljon vitutti?

Sinänsä minua ei kyllä hirveästi tämä kapitalistinen inhorealismi kiinnosta, kuten ei kapitalistinen realismi muutenkaan.

Taitelijan täydellinen irrottautuminen kaikesta poliittisessa työssään (esim. keskittyminen väriin) voi myös joskus olla paradoksaalisesti kaikkein tehokkain poliittinen protesti. Stalin varmaan ymmärsi tämän hyvin vastustaessaan kaikkea formalismia.

Jos sosialistinen tai kapitalistinen realismi on valtaa pitäviä pönkittävää mimesistä, inhorealismin negatiivinen mimesis voi sekin mutkan kautta päätyä vain pönkittämään ideologista erektiota: "katsokaa, näin hieno järjestelmä meillä on, että nämä luuserit saavat valittaa vapaasti kenenkään estämättä!"

Palleja ei leikata, ne vain tahritaan maalilla.

Sven Laakso kirjoitti...

Katselin ruotsalaisten 70-luvun kirjailijoiden kuvia, myös perhekuvia. Tuli kummallisia aika voimakkaita tunteita. Göran Tunström ja Tranströmer siellä Kosterillaan. Nostalginen ajatus juurtumisesta.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com