19.8.2015

Kommentaarini tästä uudesta HS Steve Reich haastattelusta.


**

Olen tainnut joskus kuulla Radioheadia. En muista. Rock-musiikista ei jää minulle tunne- tai muistijälkiä, ei ole koskaan jäänyt (sen pitää olla kevyempää tai raskaampaa). Reichin New York Counterpointista kuulin muutama vuosi sitten helsingissä karmean newyorklaisten esittämän version. Hyvä esimerkki siitä, miksi musiikista ei aina kannata pyrkiä tekemään esitystaidetta. Säveltäjän näkökulmasta musiikin esittämisen pakkomielle, takertuminen fyysisyyteen, on kummallinen: kun periaatteessa riittää että asioita voi tarkastella mielessään tai jollain simulaatiolla. Alkuperäislevytyksenä New York Counterpoint on loistava. Yleensä en tiedä miksi Reichin musiikkia pitäisi kuulla ja nähdä livenä (mikä on ehkä minun tappioni).

Perustelen hieman: tietynlainen ennaltamäärätty polyrytmiikka ylittää ne rajat jotka liittyvät länsimaisen musiikin yhteissoittoon. Asioista tulee liian hienovireisiä tavalla, joka hukkaa alkuperäisen musiikillisen konstruktion ja fokuksen. Siksi sellainen sopii improvisaation, jossa fokus on löydettävä hetkestä. Sellainen improvisaatio taas ei sovi toisteisiin esitysformaatteihin, vaan on hyväksyttävä ainutkeitaisuutensa puolesta.

Stockhausenin Kontakte on edelleen stereofonisen äänitaiteen merkkipaalu. Hyvin selkeää ajattelua hyvin varhaisessa vaiheessa. Ei mene mikään Reich sen edelle enempää musiikillisesti kuin musiikinhistoriallisessa merkityksessään. Äänenlaatu on ajankohtaansa nähden hyvä, samoin stereofonisuuden käyttö. Enemmän se on kuitenkin historiallinen kuriositeetti nykynäkökulmasta. Stockhausenia on vaikea mieltää tärkeäksi, koska hän on "uusien juttujen lanseeraajana" niin paljon tärkeämpi kuin kukaan toinen. Hänen ideoidensa ongelma on niiden äärimmäinen valtavirtaisuus nykyään. Jokainen Stockhausenin prioriteettina esittämä vallankumouksellinen idea löytyy nykyään standardista, Logic Audio Pron perusasetuksista. Helposti niitä siis nyt pidetään aina ja ikuisesti olemassa olleina Platonin ideamaailman eksmplaareina, vaikka 60 vuotta sitten ihmiskunnalla oli vaikeuksia ymmärtää niitä. Nyt tietysti jokainen alle kolmivuotias lapsikin vaistomaisesti käsittää ne.

Ylipäätään postmodernin vakiintumisen aikakaudella prioriteettikysymykset taiteessa ovat muuttuneet enemmän toisarvoisiksi ja näyttävät hyvin erilaisilta kuin 50 vuotta sitten, jolloin niiden ympärillä oli aina hypeä ja tapahtui koko kulttuurin kenttää koskettavia "vallankumouksia". Nykyään samoilla eväillä saa aikaan korkeintaan pientä väreilyä vesilasin pinnalla. Vaikutelma saattaa johtua mittakaavamuutoksesta: ihmiskunta odottaa nyt ilmaista sähköenergiaa, ei hienosäätöä musiikin teoriassa.

John Cagellakin on hetkensä, vaikka enemmän Cage on poeetta, keksijä ja yleisnero kuin muusikko. Sibeliuksen sinfoniat kuulin joskus 20 v sitten Kallion kirkossa Sarasteen sarjana. Kaikista lähdin kesken pois. Joitain pieniä kappaleista opus 115 olen jaksanut kuunnella Sibbeltä. Rytmisesti epäkiinnostavaa. Soitinnuksen pönäkästä hienoudestakaan en ole oikein koskaan osannut nauttia. Jääkärimarssi on lempikappaleeni. Opus 115 pianolle ja viululle melodiat on hienosti löydetty.

Saariahon elektroniset jutut ovat minusta kömpelöitä ja epäluovia. Vanhanaikaisilta ja päälleliimatuilta ne tuntuivat jo 1990-luvulla. Olin lukuvuoden 1996 Saariahon miehen Jean-Babtiste Barrieren kurssilla Sibelius-Akatemiassa. Heidän kotonaan tuli käytyä monta kertaa. Se oli sitä väliaikaa, jolloin digitaalisuuden mahdollisuuksia ei vielä oikein tunnettu.

Reichin mainitsema Messiaen unohtui. Meassiaenin koko tuotannon kuuntelin viime talvena. Tunnetut Meassiaenin sävellykset ovat poikkeuksetta hänen kehnoimpiaan. Rutikuivia usein. Parhaat löytyvät 1930 luvulta. Nelisenkymmentä kappaletta (yleensä moniosaisten sävellysten osaa) olen merkinnyt koko tuotannosta viidellä tähdellä. Suurin osa 30-luvulta. Joitain 50-luvulta ja yksi 80 luvulta. Tuotanto on valtavan suuri. Voi sanoa myös, että erittäin taiteellisesti epätasainen. Kirkkaiden nerouden helmien joukossa on paljon epäonnistunutta kokeilua. Hän on niin täysin inspiraationvarainen metodeissaan, että insipiraation puute kuuluu rajusti.

Silti Messiaen on minulle yksi tärkeimmistä lähihistorian säveltäjistä juuri nyt. Messiaenin modaalinen ajattelu on viehättävää, koska se sisältää erikoistapauksena perinteiden tonaalisen modaliikan. Lisäksi sitä voi laajentaa dodekafonian suuntaan kiinnostavasti tekemällä kaksioktaavisia moodeja tai epälineraarisia moodeja. Samana vuotta syntynyt Elliott Carter on tehnyt jotakin tämän suuntaista, vaikka Carter ei minulle ole tärkeä vaikuttaja (jousikvartettojen alkuperäislevytykset ovat kyllä huikeita). Vierastan Carterin polyrytmisen ajattelun irtioloa polyfonisesta melodiasta. Messiaen-moodeissa on kysymys aina intervallisuhteista, vaikka rajoitetun transponoitavuuden moodit kadottavat duuri-molli -astevaihtelun.

Jazzin soinnutus seuraa myös tuollaisen monimutkaisemman modaliikan aina loogisena pysyvistä astevaihteluista luontevasti, ja tulee ymmärrettäväksi kaltaiselleni vain polyfoniaa, mutta ei sointuajattelua, perustaksi hyväksyvälle. Minähän en polyfonikkona "ymmärrä" jazzia vaikka kiinnostuneena kuuntelen sitä. Pidän harmonioista, mutta en ymmärrä miten musiikki voisi perustua sointuihin, jotka ovat vain eräs musiikillisen aktiviteetin sivutuote. Siksi Messiaen on minulle oppi-isän asemassa.

   
   

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com