24.7.2015

VIERAANTUNUT TAIDE

Vieraantunut runous on sitä, että runous toimintana saa koko merkityksensä eliitiltä, joka ikään kuin lahjoittaa merkityksen (jossain määrin tekstistä riippumatta) poliittisesti soveliaille (eli tarpeen mukaan joko riittävän taidokkaasti mitäänsanomattomille tai sitten riittävän taidokkaan sotapropagandan) "tekijöille". Vieraantunut merkitys on aina ulkotaiteellisen sopimuksen asia. Tekijällä ei ole mitään suoraa suhdetta ilmaistujen sisältöjen emotionaaliseen vastaanottoon. Vieraantuneen taiteen merkitys ja suhde todellisuuteen on säädelty ja erityisen eliitin formatoima.

Vieraantumaton runous taas on sitä, joka voi potentiaalisesti herättää esimerkiksi uusia yleisöjä. Tekijällä on suora suhde ilmaistun sisällön emotionaaliseen vastaanottoon sekä hyvässä että pahassa. Vieraantumattoman taiteen kytkökset ympäröivään todellisuuteen ovat suoria ja hallitsemattomia.

Ymmärrettävästi hyvin vieraantuneessa todellisuudessa vieraantumattoman taiteen mahdollisuudet tehdä uusia yleisöjä ovat jo rakenteellisesti rajoitetut. Taiteen velvollisuus olisi pystyä rikkomaan ja läpäisemään vieraantumisen puskurit ainakin paikoin. Ainakin tätä pitäisi vilpittömästi yrittää, jotta "henki pääsisi kulkemaan". Mutta jos tämä onnistuu, koska lopultakaan ei tiedetä mitä on taide, se tulkitaan arkkivihollisen vastapropagandaksi.

Sillä täydellisessä vieraantumisessa, kaikki suoraan omaksi sotapropagandaksi tunnistamaton, tunnistetaan vihollisen vastapropagandaksi. Tähän kohdistetaan ensin vaikeneminen. Sitten korvien sulkeminen ja lopulta aktiivisempi hajoittaminen. Näin kävi toki Neuvostoliitossa.    

Hyvänä aikana vieraantunut taide ei yritä rikkoa yhteiskunnallisen vieraantumisen puskureita. Huonona aikana siitä tulee propaganda-ase. Se ei yritä varsinaisesti ilmaista mitään itsessään. Se on puhdas väline, joko tyhjyydelle tai valheelle. Hyvänä aikana se yrittää olla, vinhassa edestakaisin liikkeessä, vailla tosiasiallisia ja vapauttavia ilmaisuja. Se ei sisällöillään ja ilmaisuillaan kykene herättämään uusia yleisöjä tai mitään aitoa kiinnostusta kenessäkään täysin ulkopuolisessa. Mutta se herättää kiinnostuksen välillisesti sisäpiireissä, sille myönnettyjen huomionosoitusten kautta. Huonona aikana muuttuessaan silkaksi propaganda-aseeksi se taas herättää niitä väkivaltaisia tunteita, joita propagandan odotetaan herättävän katutasolla.

Vieraantuneessa todellisuudessa keinotekoiset huomionosoitukset korvaavat todellisen ja aktiivisen huomioenergian. Huomionosoitukset kanavoivat yleistä sokeutta. Huonona aikana ne kiinnitetään näkyvästi rintaan. Kaikkia, joilla ei ole kunniamerkit esillä kohdellaan huonosti. Mikään ei kanavoi aktiivista ei-konemaista huomioenergiaa. Kaikki toiminta on koneellistettua ja mekaanista. Koko ihmisyyttä määrittää koneellisuus ja tunnottomuus. Vieraantunut taide on tunnottomuuden vartija.

Hyvänä aikana vieraantumaton taide skeneytyy pikavauhtia. Skenen muodostumisen jälkeen skene kaapataan. Jäsentynyt skene jatkaa zombimaisesti mimeettistä haluaan olla pikkueliitti, vaikka sen resurssit ovat mitättömät. Samalla kun todellisella eliitillä on kaikki resurssit. Skene on varjoeliitti, jonka kaikki toiminnot ovat mekaanisia. Se on tietämättään todellisen eliitin sätkynukke. 

Ei ole vähäistä kyynisyyttä historiallisessakaan mittakaavassa, jos taiteilijoiden valtaosa pitää tällaista järjestelyä normaalina sitä kyseenalaistamatta.

Tämä on saman tasoista kyynisyyttä kuin Neuvostoliiton viranomaisten kyynisyys kylmän sodan aikana. Tälle "kulttuuritahdolle" ei ole löydettävissä mitään ideologisesti rationaalista tekosyytä tai kehystarinaa, kuten Nliitossa oli. Nyt on olemassa huomattavasti parempi tiedonvälitys, jolla voi väistää nationalistista propagandaa.

Silti teknologiaa ja vapaata tiedonvälitystä pidetään skenejen piirissä lähinnä uhkana. Ainoa tarina, jolla oma toiminta järkeistetään, on jonkinlainen yliluonnollisen pahan puhtaasti nationalistisen vihollisen uhka. Koska vihollisen konsepti on täysin irrationaalinen on skeema tosiasiallisen toiminnan peittely ja salaaminen, ei esimerkiksi ideologinen opettaminen (kuinka turhauttava ja typerä hyvänsä... ei esitetä todisteita, joita voisi järjellisesti hyväksyä, vaan ainoastaan ohuttaa propagandaa). Siksi tällä tarinalla ei ole mitään opetusta, ei oikeaa eikä väärää. Neuvostoliitolla oli opetus, näkökulmasta riippuen oikea tai väärä.

Mitä tästä sitten pitäisi seurata? Ei muuta kuin salatun toiminnan vähittäinen paljastuminen. Se paljastuu huijaukseksi ja elämänkestoiseksi ajan pelaamiseksi. Aika pelailtiin pois. Lopputuloksena saatiin kuihtunut tomumaja. Siinä kaikki.

Tai sitten saadaan sota, joka ikään kuin todistaisi arkkivihollisen reaalisuuden ja jossa kansakunnat kaapataan pienten eliittien verisiksi pelinappuloiksi tappamaan toisiaan. Sota on välttämätön, jos viholliskuvaennustusten halutaan käyvän toteen. 

Jos tämä näin onnistuu, se kuvaa sitä, että näin toimivat aikakautensa vahvimmat. Ja vahvimmat olivat niin läpikotaisin epätoivoisia, että eivät osanneet tai edes halunneet toimia toisin. Eikä kukaan yksi tai kaksi ihmistä, suuren suurta individuaalia voinut ikuisella tulemisellaan mitään muuttaa. Nerous pysyi myyttinä. Se ei ylittänyt sitä rimaa, joka sille asetettiin.

Tästä syystä New York on kulttuurisesti ylivoimaisen vitaalinen vanhaan Eurooppaan nähden. Kulttuurin ruohonjuurikasvusto siellä jatkuvasti ylittää sekä lankoihinsa jähmettyneen skeneytymisen että elitistisen vieraantumisen allikot. Se ylittää ne hurjalla liikkeellä, vimmatulla kuhinalla ja pysähtymättömyydellään.
  
Venäläisellä kulttuurilla on perinteisesti toisenlaisia tapoja toimia millaisen hyvänsä diktatuurin piirissa. Venäläinen kulttuuri, vaikka sen ytimen läheisyydessä olisi anarkokapitalismi, huitelee ohi mistä hyvänsä paradigmasta kuin punakoneen keskushyökkääjä. Sielu ainakin näihin aikoihin asti on kamppaillut rahan kanssa ehdottoman merkityksenantamisen tehtävästä. Ehkä Venäjälläkin sielu häviää tämän kamppailun, jos sen "kristilliset" viholliset saavat toiveensa läpi. Tämä ainakin on ennuste, joka kulkee käsikädessä suursodan ennusteen kanssa: sen on pakko toteua ellei paskapuheen haluata pian paljastuvan paskapuheeksi. 

Tietysti ihanne, vieraantumaton ja skeneytymätön taide, joka edellyttää jatkuvaa voimakasta dynaamisuutta, on nykytilassamme miltei mahdoton ymmärtää todelliseksi. Jo energiaresurssin kriittisyys tulee esteeksi. Kulttuurimme on niin läpikotaisin historiallisten kummitusten, eli elinvoimia ja energiaa syövien nielujen vallassa, että pisaralla ei päästä pitkälle.

Ilmeisesti tätä tilaa ei pitäisi ihmetellä 1900-luvun tapahtumia vasten. Traumoilla näyttää olevan ällistyttävä kyky kasvattaa juuret seuraaviin sukupolviin. Vasta suurin piirtein sillä etäisyydellä kuin nyt olemme kauhuista, varsinaiset supernaturaaliset traumatoiminnot kytkeytyvät päälle. Mitään ei ole käsitelty kuin korkeintaan ohuen älyllisen kerroksen tasolla. Emotionaalinen käsittely ei ole vielä edes alkanut Euroopassa.

Ilmeisesti siksi todistamme joka päivä asioita, joiden absurdius ja surrealistisuus löisi kenet hyvänsä dadaistin kanveesiin. Jos ei uutta suursotaa seuraa, mikä olisi ihme, prosessi johtaisi pikku hiljaa vuosikymmenten kuluessa paranemiseen. Miksi paranemiseen, miksei rappioon? Koska ihmiset pystyvät seuraamaan kuolevaisuuden, typeryyden ja viisauden syy-seuraus-suhdeprosesseja rauhassa, ilman että sota täydellisesti sekoittaa havainnot. Sota kyllä on suuri opettaja ja suuri unohduksen tuoja. Mutta se opettaa yksinomaan kuolevaisuudesta. Hyvän elämän se unohtaa.

Ilmeisesti olen kärsimätön ja vähän typerä odottaessani liian ihanteellisia asioita  tämän elämän mahdollisuuksilta.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com