12.8.2015

Ostin kirjan, Breton & Soupault: Magneettikentät. Savukeidas 2013. Huolimatta positiivisista ennakko-odotuksista tämä kirja ei säväytä. Joko suomennos, niin kuin luulen (kun ranskaa en osaa), on hieman keskinkertainen, tai sitten teos yksinkertaisesti on puuduttava. Epäilykset ovat kuin kosmiset ilmajuuret, jotka työntyvät yhä syvemmälle tietoisuuden kalvojen väliin. Yhtään ei innosta tällainen hömppä. Miehet/naiset, ois kiva kuulla, mikä tässä mättää? Mitä teen väärin kun en lukemaani ymmärrä. Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä siitä, että surrealismi antoi minulle tämän mahdollisuuden. Minua ei kiinnosta riitely. No niin Suomi antakaa tulla - saa kuittailla. En osaa sanoa, mikä mättää tässä surrealistien mäkihypyssä. Sen osannevat sanoa surrealistien koutsit. Olen äärimmäisen seksuaalinen ihminen, ja se johti tähän kaikkeen. Kirjoitin tätä kritiikkiä niin kuin akvaariokala katsoo ihmistä lasilevyn läpi. Jos katsoo. Epäilin silti joskus. Suoraan sanottuna en ostaisi tätä kirjaa vaikka satasella saisi. Ei kiinnosta tällainen välivaihe pätkääkään. Mikä mättää suomalaisessa mediassa kun surrealismista ei puhuta? Nyt kirjoitin niin kuin kirjoitin. On myöhäistä itkeä kun paskat on housuissa. Lukijat eivät käsitä, että jos kirjailijalla on maski päällä, hän ON hirviö. Hän saattaa silti olla jotain muuta kuin runolahtari. Kaunista ja peittävää kasvustoa – kuka sitä vihaisi? Mutta lukijoita ei kiinnosta tällainen hahmottumuus. He haluaisivat jotakin selkeää, varsinkin naiset. He haluavat vahvaa käsivartta, eivät löysää Cthulhun lonkeroa. Siksi olen äärimmäisen loukkaantunut monille naisille joista välitän. En rakasta, mutta välitän. Ei ole mitään väliä sillä, miten suunnittelin kertovani tämän kirjauutisen. Viestini on siitä huolimatta järjetön, ja vastaukseni yhä sama: en mene naimisiin surrealismin kanssa. Surrealismista on tullut valtavirtaa samalla kun edustamani eroottinen kirjallisuus marginalisoituu. Olen äärimmäisen tiukka ja aika huonosti periksiantava, mutta samalla myös lepsu kriitikonpieru. Riippuu siis aika pitkälti mistä on kysymys. Kirjoitin nyt niin kuin yleensäkin kirjoitan. Luen samaan aikaan mitä tahansa sattumanvaraista ja etenen nopeasti. On myöhäistä harmitella, jollei tätä teosta ehtinyt ostaa. Painos on nyt loppu. Antakaa nyt oikein luvan kanssa tulla! Mikä siinä niin ärsyttää kun sanoo totuuden? Valehdella osaa kuka tahansa, mutta taitava ei jää siitä kiinni. Valehtelukin on taitolaji. Minua ei kiinnosta, onko kertomani tarina totta. Haluan tietää, voinko aiheuttaa toiselle pettymyksen ollakseni uskollinen itselle. Nyt tulee SE pettymys: Tämä kirja on minulla aivan hiirenkorvilla ja täynnä alleviivauksia. Olen alleviivannut esimerkiksi kohdan: "Ihminen tapaa toisen. Aurinko nousee hitaasti heidän uhratun elämänsä ylle." Ei ole myöhäistä pyytää Jeesusta sydämeen ja katua rikoksia joita ei koskaan tehty. Ei ole myöhäistä pyytää anteeksi ja kääntää oikein kaunista takkia nurin. Ei ole myöhäistä pyytää voimaa, voitelua ja armolahjoja palvelutehtävää varten. Vielä on aikaa kuuluttaa pelastussanomaa. Mistä minä saan voimaa palvella surrealismia. Oliko tästä apua?

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com