12.7.2015

Hän oli siististi mustaan pukuun puettu herrasmies, joka halusi esitellä venäläisten sotilasasujen kokoelmansa. Ajoimme, johonkin katajanokalle, ulkoministeriön tuntumaan. Kaupunkiasunto oli tavallinen, vain erään suuren vaatekomeron henkaritangon takaa avautui komeronovi suureen juhlatilaan. Hän avasi oven minulle. Astelin juhlatilassa hieman ällistyneenä. Siellä oli parikymmentä jykevää nahkatopattua tuolia suuren pöydän ympärillä sikin sokin. Juhlatilan perällä oli kaksi huoneenovea auki. Toinen huone oli jonkinlainen makuukamari, toinen huone suuri vaatevarasto.

Sotilasvaateasiantuntija astui tilaan. Hän oli hoikkavartaloinen keskimittainen mies. Kasvot olivat hienopiirteiset, harmaat hyvin ajellut hiukset olivat tuuheat, vaikka hän kävi varmasti kuudetta kymmenettä. Iho oli ruskettunut ja pehmeä, oikeassa kädessä oli suuri vihreä kivellinen sormus, joka halusi viestiä jotakin, mutta jonka viesti oli minulle tuntematon. Tumma kalliin näköinen puku istui hänelle täydellisen hyvin. Kaulaan oli ilmestynyt sininen solmio.

"Laition solmionkin, kun meillä on tänään juhlapäivä", hän sanoi. "Ai mikä juhla?" "Katsos." Hän riisu takkinsa, meni vaatevarastoon ja sulki oven perässään. Kohta hän astui uslos tsaarinarmeijan kenraalin univormussa paitasillaan. Sotilastakki oli hänen kädessään. "Nämä ovat aitoja vaatteita, ei mitään teatterirekvisiittaa. Kokeiles tuota takkia." Vedin kenraalin takin päälleni, ja hän ohjasi minut peilin eteen. Napitin takin, se istui täydellisesti. Ihmettelin omaa kuvaani peilissä hetkisen.

Siirryimme suureen makuukamariin. Vessan oven vieressä oli lukittu komeronovi, jonka hän avasi taskustaan löytyneellä avaimella. Astuimme jonkinlaiseen pieneen studioon, tarkkailumonitoreineen ja muine peruslaitteineen. Studion takana oli pieni kaksirivinen kuusipaikkainen katsomo, jonka elokuvateatterituoliin istahdin. Hän näytti minulle joukon nauhoituksia, jotka oli selvästi tehty piilokameralla viereisessä makuukamarissa. Nauhalla esiintyi julkisuudesta tuttuja henkilöitä mitä oudoimmissa askareissa. Eniten minua ehkä hämmästytti Raija P:n puuhat. Hän oli yllättävän kaunis alastomana, jonkin verran nuorempana. Aluksi siinä oli jotakin hyvin kiihottavaa, kunnes tuo lämmin tunne vaihtui silkaksi kuvotukseksi.

Ihmettelin, miksi sotilasvaateasiantuntija on päättänyt näyttää materiaaleja minulle. Ymmärsin, että minut oli mielipidettäni kysymättä vihitty salaisuuksiin, joiden paljastumisella olisi seurauksia. Rauhoittelin itseäni ajatuksella, ettei minua kukaan uskoisi. Tämä tosiasia pelastaisi minut vaarasta, mikä hyvä se olikin.

Halusin ulos niin pian kuin mahdollista. Vaateasiantuntija, joka oli taas vaihtanut päälleen alkuperäisen pukunsa, ei vastustellut. Hän käyttäytyi ystävällisesti kuin hovimestari ja saattoi minut ulko-ovelle asti. Ulko-ovella hän pahoitteli, jos oli aiheuttanut järkytyksen. Hän sanoi tietävänsä minun kaipaavan juuri tällaisia tietoja ja halusi osaltaan hieman helpottaa tietämättömyyteensi sisältyvää henkistä kärsimystä. Hän sanoi uskovansa, etten edes yrittäisi paljastaa mitään filmeillä näkemääni, koska se olisi kuitenkin turhaa eikä kukaan minua uskoisi, mutta voisin siitä huolimatta saada näkemästäni tiettyä sisäistä varmuutta. Nyökyttelin hiljaisena päätäni. Lopuksi hän jopa tarjoitui antamaan autokyydin rautatieasemalle. Olin sen verran poissa tolaltani, että suostuin siihenkin.

Auto oli vanhanmallinen khakkinruskea Lada. Istuin etupenkille ja sidoin turvavyön. Mies lähti ajamaan hullua vauhtia jonnekin öisen sataman lastaussilloille. En pystynyt pysäyttämään häntä, koska jouduin pitelemään autosta niin kovasti kiinni. Hän kaahasi kuin mielipuoli ja hyppi alas metrin korkuisilta korokkeilta. Alkujärkytyksestä toivuttuani aloin aavistaa pahinta. Vauhti sen kuin lisääntyi ja nyt pahat kolarin mahdollisuudet jo menivät enää hiuksenhieosti sattumalta ohi. Aloin pelätä, että mies lopulta ajaa täydellä vauhdilla korokkeelta satama-altaaseen. Ajattelin, että autosta täytyy hypätä ulos vaikka millaisessa vauhdissa, koska meressä se olisi joka tapauksessa vaikeampaa. Räpelsin irti turvavyötä ja kokeilin avata ovea. Kumpikaan ei onnistunut. Kummastakin puuttui kahva.

Lopulta mies tosiaan ajoi täydellä vauhdilla lastaussillalta mereen. Tämäkö se oli se juhla sitten, ajattelin.   

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com