13.7.2015

EINO SANTANEN: TEKNIIKAN MAAILMAT (2014)

Jo Eino Santasen esikoiskokoelma Kuuntele, romantiikkaa (2002) esitteli kypsän ja tarkan oman hillittömän näsäviisautensa esteetikon. Santanen osoitti hienovaraisesti kuinka saarikoskelainen romanttinen ja vapaa runoilijanääni voi silti kuulua, vaikka koko runoilijan persoona olisi pyyhitty kuvasta pois. 

Neljännessä kokoelmassaan Tekniikan maailmat (2014) mikään ei ole tässä kuvassa muuttunut. Näsäviisaus on estetisoitu ehkä vielä aikaisempaakin huikaisevampiin epäpersoonallisiin ulottuvuuksiin.

Kielirunoilija Santasen erottaa 2000-luvun metodisista kokeilijoista myös se, että metodikin on taka-alalla. Leikki ei alleviivatusti ole leikkiä, kokeellisuus ei tunnu kokeellisuudelta, rajoitteiden saumat eivät repsota. Ironian suuntaa on hyvin vaikea arvata tietämättä yhtään mitään tekijän henkilöstä, taustoista, sukutaustasta, motiiveista. Tällainen kirjailijana oleminen on jonkinlaista nurinkäännettyä Christer Kihlmania: nurinkäännettyä tunnustuskirjallisuutta. Sitä enemmän arvatenkin kukoistavat ihmissuhteet. Sillä eihän mikään ole suunnitellusti ja ennaltasovitusti tehty tuhoisammaksi ihmissuhteille, yhteiskunnallisille suhteille, tuttavuussuhteille, liiketoimintasuhteille, kauppasuteille ja muulle sellaiselle kuin itsensä julkinen peliin laittaminen (riittänee viitata Timo Hännikäiseen, vaikka hän onkin pahin esimerkki tästä "peliin laittamisesta"). Kaikkea tätä välttäkää, oi runoniekat, jos mielitte menestyksen parnassoille!

Jossakin silti pokkana ja väsymättä poseeraa runoustajan lihallinen olemus, sekin yhtä salamielinen ja läpitunkematon kuin laminoitu estetiikka, joka häntä maailman pikaoikeudenkäynneiltä ja henkisiltä rajallemuilutuksilta suojelee.

Kaikesta voi aavistaa ankaruuden ja talouskurin: jyrkkien kieltojen ja myöntöjen hengenheimolaisuuden runoutemme 90-lukulaisiin kyklooppeihin, esimerkiksi sellaisiin ylenmääräiseen estetisointiin kelmutun kirjallisuussensuurin mestareihin kuin Harri Nordell tai Merja Virolainen. Näiden runoutemme Vihtori Kosoloiden runous on joko jyrkästi EI. Siis jyrkästi KYLLÄ. Mikään HPC:n moniäänisyys ei tule kysymykseen. Harrastajat VITTUUN!

Siksi estetiikka on aina yhtä kuin politiikka. Ja politiikka on aina yhtä kuin estetiikka. Estetisoitu kirjallisuussensuuri vaikenee itse oma-aloitteisesti suurimmasta osasta maailmamme asioita, vaikkei tabuja olisi lähimailla. Rajoittamalla vain edelleen jo hiuksen ohueksi rajoitettua maailmaa uskoo ranskalaisen rajoiteautuuden nielaissut saavuttavansa uuden suuntauksen tuulia ja kasautuneiden energiapiikkien ikuista kiertoa ehkäiseviä modulaatioita. Valkoisesta kohinasta rajoittamalla syntyy sinfonia.  

Tekniikan maailmoissa Santanen paljastaa itsestään totuttua enemmän esseen keinoin. Kirjaan liitetty setelirunouden synnystä kertova essee on minusta koko kirjan poeettisesti ansiokkain osuus. Teksti toimii sen verran rattoisasti ja vakaan omaäänisesti, että sitä olisi lukenut mielellään kaksinkertaisen tai nelinkertaisen pituuden, mikä sellaisesta aiheesta kuin "setelirunous" ei liene liikaa pyydetty.

Itse setelirunot ovat oma lukunsa. Ne ovat kyllä omaperäistä käsitetaidetta, jos kohta prioriteetti niiden keksimisestä kuuluu muille. Minusta niitä olisi saanut olla vähemmän. Esimerkiksi kaksi, viiden ja viidensadan euron setelit.
  
Tässä teoksessa suomalainen näsäviisaus saavuttaa kypsän vanhuutensa. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com