8.8.2015

ANTTI TUURI: IKITIE (2011)

"Nämä suuret romaanit eivät ole sotakirjoja eivätkä siirtolaisromaaneja. Ne ovat perusteltuja kuvauksia ihmisen uskomattomasta hulluudesta ja hyväuskoisuudesta. Sellaista on vaikea kirjoittaa asettamatta itseään toisia viisaammaksi. Romaanitaiteeksi nimitetään juuri sitä, että uskottavasti kuvatut tapahtumat puhuvat puolestaan, eikä kertojalla ole aihetta kommentoida." Jukka Kemppinen Ikitiestä
Antti Tuurin uudehko romaani Ikitie on parasta lukemaani Tuuria. Kirjan vinkkasi luettavaksi eräs eläkkeelle jäänyt valtion viraston linjajohtaja. Ei huono kirjasuositus. Tuurilla on kertomisen arvoinen tarina. Ja se on kerrottu hyvin.

Kertomuksessa alkupuolella Lapuan liikkeen ja kyydityksen kuvaus on hyvä. Saksassa koulutuksensa saaneet sadistit, jotka peittelevät luontaisia patologisia henkisiä piirteitään tähän seksuaalipohjaiseen vammaansa sopivanksi räätälöidyn aatteensa kaavun suojissa, kuvataan paikoin liiankin ihmisellisesti. Petroskoissa tapahtuvan osuuden myötä kerronta muuttuu ja saa uutta syvyyttä. Ennen muuta Tuuri kuvaa yksilön mahdotonta asemaa tuossa maailmantilanteessa, mutta kirjassa tilanne on elävä, ei asetelmallinen. Kolhoosikuvaus tuo paikoin hyvällä tavalla mieleen Antti Hyryn lapsuudesta kertovat tekstit. Mutta Tuuri, toisin kuin seksuaalisesti epäilyttävä Hyry, kuvaa jonkin verran myös seksuaalisuutta. Tuurin seksuaalikuvaus on tarkoituksenmukaisuudessaan suhteellisen onnistunutta, vaikka jättää, kuten kai aina kirjallisuudessa, jotakin toivomisen varaa. Hyvä asia on se, että seksuaalisuus ei ole aivan keskiössä, kun sinne on tässä laittaa muutakin.

Tuurin tarinan yksityiskohdat ja henkilöt tuntuvat olevan niin vakaalla pohjalla, että alkaa kiinnostaa hänen lähteensä. Varmasti on täytynyt haastatella monia tapahtumissa mukanaolleita ja vielä elossa olevia henkilöitä, sekä saada käsiin joitain poikkeuksellisen luotettavia kirjallisia lähteitä.

Kyyditysjakson kerronta vetää lähinnä yksinkertaisella jännityslogiikalla, mutta Petroskoi- ja Hopea -jaksoissa kerronnan logiikka muuttuu kirjallisemmaksi, jännitysmomentin siirtyessä hieman taustalle. Yhä enemmän huomaan tarkkailevani Tuurin tyylin salaisuuksia, mikä tyylistä tekee niin maukkaan tasapainoisen ja jopa henkisesti vapauttavan. Tyylin kautta kertomukseen tulee jonkinlaista korkeamman tason uskottavuutta. Kysymys on varmasti kuvaavien yksityiskohtien tarkkapiirtoisuudesta, joka tapahtuu kerronnan rönsyilemättä ja rytmin hidastumatta. Se, että romaanin kerronta tapahtuu yksikön ensimmäisessä persoonassa minäkertojan ja silminnäkijän suulla selkeyttää romaanin kirjoittajan ja päähenkilön keskinäisen sympatian laatua.

Tuurin romaani ei räväytä silmien eteen mitään provosoivaa uutta tulkintaa historiasta, mutta antaa sellaisen kuvan, joka herättää kysymyksiä mielenkiintoisemmilla tasoilla kuin moni muu näistä ajoista ja paikoista kertova dokumentti. Mikään systemaattinen maailmankuvallinen vääristymä tai tendenssi ei tuntuisi pahemmin leimaavan tätä romaania. Tarkkaa psykologista analyysiä esitetään siitä mihin esimerkiksi nykyisen kaltainen lännen ja idän välinen taloudellinen pakotejunailu johtaa, puolin ja toisin. Tuurin sanoma on se, että lopputulos ei ole kenellekään hyvä.

Tällaiset poliittiset keinot ovat vain vetokahva sadisteille, joita löytyy tarvittaessa kaikkialta, jokaisesta yhteiskunnasta, jos heille oikein vetokahvoja poliittiselta tasolta tarjotaan. Sadistit taas ovat jokaisessa yhteiskunnassa todellisia sabotöörejä. Tällä logiikalla suuri osa nykypersuistakin on persuja vain siksi, että he tietävät kovan oikeiston tarjoavan sellaisia poliittisia rakenteita, joista on heidän henkilökohtaisille (padottuja seksuaalisienergioja kanavoiville) nauttimistavoilleen hyvä suoja. Oikeistolainen politiikka onkin vain tätä: yksilöpsykopatologian julkinen peite. Ja kovan oikeiston myötä sama kahva ilmestyy myös vasemmalle.

Tuuri kuvaa tämän "kahvan" ilmestymisen eri puolille. Hän ei siinä mielessä samaista kommunismia ja fasismia, että niiden alkuperäinen päämäärä ja henki olisi hänelle sama. Samuus ja symmetria syntyy vastakkainasettelun paineesta, jolloin tuo "kahva" ilmestyy symmetrisesti eri puolille, ja siihen löytyy tarttujia.  

Tästä päästään yksi askel eteenpäin nostamalla keskiöön itse sadismi, psykopatologia ja seksuaalienergiojen tukahduttaminen. Tämä tapahtuu Tuurin romaanissa Kallosen ja Souran hahmoissa, jotka ovat suoraan keskushallinnon alla toimivia sadisteja, joiden päämäärä on oman sadistisen naitintonsa tyydyttäminen eikä mikään sosialismin rakennustyö. Onko näille tyypeille jokin todellinen esikuva? Tuurin mukaan asiaa auttaa enemmän pohdiskella markkiisi de Saden ja Wilhelm Reichin kirjoituksia kuin leimata ihmisiä fasisteiksi tai kommareiksi.

Tuuri ei esitä todellista sosialismin rakentamisen sabotööriä. Ikään kuin sellaisia ei olisi ollutkaan, vaikka varmasti oli. Syntyy siis tehokas vaikutelma siitä, että Kallosen ja Souran tapaiset toimivat täysin tekosyiden ja tekaistujen syytteiden varjolla. Mutta oliko asia historiallisesti todella näin? Varmasti oli olemassa myös jotakin kouriintuntuvampaa kuin mitä Tuuri esittää. Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, että Kallosen ja Souran kaltaisia tapauksia todennäköisesti oli historiallisesti olemassa.

Toinen psykologinen tyyppi, joka on tärkeä ja jota Tuuri ei kuvaa, on Vihtori Kosolan kaltaisen lahtarin psykologia paljastettuna. Me emme tiedä, miksi (sinänsä suhteellisen pientä henkilökohtaista omaisuutta kokoavat) lahtarit vihaavat vähäisintäkin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tälle täytyy olla vankat yksilöpsykologiset perusteet. Kenties Kosolan psykologia on täysin sama kuin Kallosen. Kysymys on vain toisenlaiseen seittigeometriaan tottuneesta hämähäkistä.

Kuitenkin romaanissa esitetyllä psykologilalla Neuvostoliitto ei olisi voinut selvitä maailmansodasta hajoamatta. Psykopaatit ja sadistit tuhoavat aina lopulta itsensä. On jokin ero rationaalisen toiminnan ja sadismin määrittämän toiminnan välillä. Tuuri ei analysoi tätä eroa riittävästi, niin että historian todelliset tapahtumat tulisivat perustelluiksi. Tietoja ei romaanin puitteissa yksinkertaisesti anneta riittävästi että osat kohtaisivat johdonmukaisesti.

Tietysti on vaikeakin ensinnäkään ymmärtää ja toiseksi kuvata sitä miten maailmanpolitiikan laajemmat pohjavirrat saattoivat vaikuttaa Karjalan tasavallan kolhoosilaisten elämään. Hitler oli kirjoittanut jo vuonna 1924 mitä tuleman pitää. Kun Hitler oli ollut vallassa Saksassa viisi vuotta nähtiin, että ennustukset tulevat käymään toteen ja toimittiin sen mukaisesti: alkoi Stalinin puhdistukset. Puhdistusten mielivaltaisuutta ja tekijöiden persoonallista psykopatiaa on vaikea arvioida ilman että tiedetään tarkasti mitä Moskovassa on ajateltu ja päätetty ja millaisiin tietoihin tarkasti heidän päätöksensä on perustuneet. Yksilön näkökulmasta se kaikki näyttää ja tuntuu vääjäämättä hulluudelta, varsinkin kun maailmanhirtoriassa ei aimmin ollut tapahtunut mitään aivan vastaavaa. Silti ja varsinkin niissä olosuhteissa mielivallan ja sadismin mahdollisuus on korostunut.


En ole tullut ajatelleeksi sitä, että Suomen rajavartiolaitoksen kuulustelupöytäkirjoissa voi olla paljon sellaista tietoa Neuvostoliitosta ja ihmiskohtaloista, jota ei muualla maailmassa ole. Tuuri viittaa tähän.




Kemppinen Ikitiestä, I ja II.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com