14.6.2015

TIETÄMÄTTÖMYYDEN SINFONIA

Tietämättömyys, eli tiedon puute, on kaikkien inhimillisten tragedioiden syy. Tieto on se, mikä voidaan pitää salassa. Siksi tiedon määritelmän täyttää vain se, mikä ei ole mitattavaa. Mitään mitattavaa asiaa ei voida pitää salassa.
 
Kaiken inhimillisen tiedon lähde on ympäröivä yhteiskunta. Tieto välittyy seksuaalisessa aktissa itseä henkisesti kehittyneemmän olennon kanssa. Tästä aktista virtaava elävöittävä voima saa yhteiskunnassa henkisen kasvun ketjureaktion aikaan nimen omaan poistamalla ksenofobiaa.  Ksenofobia on vieraan elämänmuodon pelkoa. Elämänmuodon voi tehdä vieraaksi ulkonainen olemus tai jopa ihonväri. Mutta todellinen ksenofonia on henkistä, kabareelaulajan ksenofobiaa Debussyä kohtaan, Tsaikovskin ksenofobiaa jazzia kohtaan, Baudelairen ksenofobiaa tummaihoisia prostituoituja kohtaan, kokeellisen runoilijan ksenofobiaa kevytmodernisteja kohtaan.
  
Todellinen ksenofobia on sitä vieraudentunnetta, jossa seksuaalinen akti ei ole edes ajateltavissa.   
 
Tämän prosessin syytä inhimillisen todellisuuden sisällä Gurdjieff kutsuu vaikutuksiksi, jotka johtuvat elimestä  nimeltä kundabuffer, joka on (Beelsebuubisatujen mukaan) aiemmassa evoluution vaiheessa jo ihmisestä poistunut, mutta jonka vaikutus palaa voimakkaana aika ajoin yhteiskuntiin. Kaikki tieto yhteiskunnassa on intersubjektiivista ja seksuaalisuuden kautta välittyvää. Kundabufferi on torjunta, joka iskeytyy tähän väliin ja aiheuttaa kollektiivisen tietämättömyyden, jonka äärimmäinen muoto on ksenofobia. Ja mitä pienemmät ovat piirit sen täydellisempi on tietämättömyys.     

Tietämättömälle faktat ovat ilmaa, koska hän ei tiedä faktoja faktoiksi. Siksi hän suhtautuu faktoihin (kummitusjuttuihin) kriittisesti, mutta imee taikauskon (esimerkiksi juuri modernin länsimaisen tieteen viisaudet jne) itseensä.

Marko Hautalan Kuokkamummo (2014) löysi tiensä käteeni sattuman kautta ja suositusten kera. Epäluuloisena sijoitin kirjan vessan kirjahyllyyn, josta se on jo muutamassa viikossa ponkaissut yöpöydälleni. Aika huima seikkailu, joka ei onnistu moneltakaan nykyprosaistilta (koska eivät ensinnäkään löydä tietä käteeni).

Hautalan romaani on erikoinen sekoitus juonellista nuortenkirjaa, metasatua ja uskontotieteellistä tutkielmaa. Kirjailija selvästi yrittää löytää supernaturalistisen kauhun lähteet suomalaisesta todellisuudesta.

Ja lähteille löydetään asioita alleviivaamatta. Jopa Hautalan kirjoitustyyli huokuu sitä samaa keskenkesavuisuutta ja henkisen kehityksen riittämättömyyttä, joka on koko tutkimuksen kohde. Kirjoittaja kirjoittaa tietääkseen, avatakseen, selvittääkseen itselleen, lisätäkseen itse omalla toiminnallaan omaa tietoaan. Tätä voi verrata E.T.A Hoffmannin eleganttiin loppuun asti kypsään tyyliin (esimerkiksi Paholaisen eliksiirit -kauhuromaanissa), kun tarinan kerronta tapahtuu jo asiakokonaisuudet sisäistäneeltä tasolta takautuvasti mitään olennaista yksityiskohtaa liioittelematta tai vähättelemättä. Hyvä vertailukohta (retorisesti) on myös Ernst Jungerin Marmorijyrkänteillä (1939) joka on kirjoitettu ennen II maailmansotaa sellaisella tyylillä niin kuin se olisi kirjoitettu vasta sodan jälkeen ja lopputuloksen selvittyä (vrt. myös Mikä Waltarin Sinuhen tyyli, ja myös Kreetan saaren alla asuva merihirviö). 

Hautalan tyyli on epävarmaa sillä tavoin kuin kirjoittaja olisi keskellä suurta mullistusta, jonka lopputulosta ei pysty ennakoimaan. On vaikea olla mielistelemättä näitä omasta asiastaan täysin varmoja: ketään heistä. Hautalan yhteiskunta-analyysi sosiaalidemokratian Suomesta (joka nyt on menossa vain huonompaan suuntaan) on pitävä.

On kolme luokkaa. I. Duunarit kerrostaloissa. Tähän luokkaan kuuluvat kaikki tietämättömimmät ja toisaalta heistä alimpaan kastiin kaikki oikean työn, eli gurdjiefftyön, tekijät, joiden alin kasti, jotta jokainen universumin kvarkki olisi varmasti nurinkäännetty, ovat varsinaiset vuosituhantisnerot. Tänne gettoon on internoitu eurooppalainen syvähenkisyys samalla kun kuokkamummon pillu-uistimella silvottavat kummitusmaiset kokoomusnuoret keskustelevat maksullisten eliittikoulujen tärkeydestä "lahjakkaille". He kaikki ovat olemassa tässä oligarkiassa jota sosiaalidemokratiaksi kutsutaan vain yhdestä syystä: jotta työvoima olisi halpaa tai ilmaista. II. Verenimiöiden lakeijat rivitaloissa. Tähän luokkaan kuuluu kaikki opportunistisesti energinen aines. Nämä elävät kummitukset ja kiusanhenget muodostavat Ilta-Sanomien keskustelupalstan miljoonapäisen trolliarmeijan. III. Pääverenimijät omakotitaloissa. Tämä on pienoligarkkien muodostama statuseliitti vailla mitään substanssia tai substanssiin pyrkivää olemistapaa. Siihen kuuluu ihmiskunnan perimmäinen evoluution saatossa pieleenmennyt pohjasakka.

Demokratia ja sosialismi on näissä helvetinpiireissä vain sitä, että mistä hyvänsä lähtökohdista on periaatteessa mahdollista degeneroitua verenihmijäksi, kiusaamaan ja tekemään pahaa. Tähän oikein pyritään, menestykseen, ja siinä koko sen demokratian henki: yhtäläiset mahdollisuudet virheellisimpään mahdolliseen olemistapaan. Mitään tämän hyönteismäisen tavoitteen ylittävää horisonttia ei ole tässä Neuvostoliiton ja stalinismin jälkeisessä kapitalistisessa realismissa olemassa. Ei mitään hengitystä, ei mitään pakotietä. Siksi on selvää, että tällaisen sosiaalidemokratian täytyy murtua ja sortua johonkin vielä pahempaan tautiin.  

Tietäjää ei henkilögalleriaan kuulu. Ei edes kypsää aikuista. Vain erilaista, eri tavoin kätkeytynyttä keskenkasvuisuutta, erilaista maastoa uskomuksille, päähänpinttymille, nyrkkisäännöille, dogmeille, kotiopeille, viisauksille, sanalla sanoen huuhaalle.

Sankarin puutteessa ja pelkurimaisessa saamattomuudessa jää lopulta hieman tyhjä olo siitä, ettei yhtä koko seutukuntaa pelon vallassa pitävää kummitustaloa saada päättäväisellä kansalaistoiminnalla poltettua.

Pelon ilmapiiri, joka syntyy ihmisyhteiskuntaan heti kun rohkeat teot katoavat, on pelkkää unessa olon konemaisuutta. Siinä ei ole mitään nykyhetkessä olevaa avoimuutta. Ei mitään ehdotonta ja varmaa vaistoa, kompassiruusun tuoksua, joka tarjoilee lähteiltään Platonin noosfääristä valmiita ihmiskunnan ennen käsittämättömiä sävellyskokonaisuuksia kuin selvärajaisia kakunpalasia, jotka aina maailmankaikkeuden alusta asti ovat olleet virheettöminä olemassa, mutta joita yksikään ihminen ei ole tätä aikaisemmin "päässään kuullut". Ei musiikin ensimmäistä leikkikehäsääntöä: totaalista ennenkuulumattomuutta ihmiskunnalle. Ei noosfäärin aikuisuutta ja illuusiottomuutta puhtaassa mystiikassa. Vain pannukakkumaan keskenkasvuisuutta sumuisessa taikauskoisessa tieteellisessä skeptismissä.  

Menneisyyden haamut siis pitävät valtaansa täydellisesti Hautalan todellisuudessa ja tämä on itseasiassa kapitalistista realismia. Juuri tämä, jossa kolmivuotiaan henkiselle kehitysasteelle jääneet "aikuiset" yrittävät pärjätä ruumiissa ja maailmassa, joka oli luotu paljon värikkäämpää ja täydempää olemista vasten.

Tämä pelko ihmisen rajattomia mahdollisuuksia kohtaan, joita vain psyykkisten (vailla sairaudentuntoa olevien kollektiivisten) sairauksien kahleet rajoittavat. Tabun luomat mahdottomuudet ovat uskomattomia, maailmanjärjestykset ovat uskomuksia, yhteiskunnat ovat uskontojen jakojäännös.

Tästä saa alkunsa Hautalan liejuleikki. Todella nollaavaa ja ihmisarvoahäpäisevää parasta kapitalistista realismia aikoihin. Hyvin harvaa todellisuutta vasten kumahtelevat Stalinin sanat (erään päähenkilön kuollut isä kuvataan stalinistiksi) yhtä viiltävän graniittisina, syvinä, oraakkelimaisina ja ikuiselta tuntuvina totuuksina. Romaani on myös äärimmäisen tasaisella tyylillä alusta loppuun kirjoitettu. Tyylin ja jännitteen notkahduksia ei juuri ole, pari turhempaa kappaletta ehkä.

Kuitenkin herää ikään kuin gödelläinen kysymys siitä minkä verran on mahdollista kuvata kokonainen systeemi systeemin sisältä käsin. Hautala ratkaisee tämän siirtymällä ongelmakohtien osalta kauhufiktioon. Gurdjieff ratkaisi tämän kuvittelemalla ulkopuolen (Beelzebub intergalaktisessa aluksessa satuilemassa) ja siirtämällä näkökulman sinne.

Inhimillinen kauhu on kuin sähköauto Tesla 700 hevosvoiman moottorilla, joka on ikuisesti tuomittu 40 km/t nopeusrajoituksiin koko olemuksellaan menneisyyteen suuntautuneessa nukkumälähiössä. 

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com