17.6.2015

SYNNIN KÄSITE E.T.A HOFFMANNILLA

E.T.A Hoffmann oli romantiikan ajan merkittävin saksalainen kirjailijamestari, jolle kirjallisuus oli toissijainen harrastus. Hoffmann oli ammatiltaan juristi. Töiden jälkeen illalla ja sunnuntaisin hän latoi kasaan järkälemäisen sinfonian toisensa jälkeen, koska piti vain musiikkia todellisena taiteena. Kukaan ei kuitenkaan halunnut kuulla Hoffmannin musiikkia. Ihmiset Berliinissä tunkivat sormensa korviin ja irvistelivät niin kuin Arnold Schönbergin etiäinen olisi jo piinannut heitä epäsoinnuillaan.

Turhautumisensa Hoffmann purki maalaustaiteeseen. Lukemattomat rakkausseikkilut ja riidat veivät hänen muun aikansa. Vasta kaikilta näiltä puuhilta jäänellä minimaalisella joutoajalla (hän tosin tiesi, että vuorokaudessa on tunteja juuri niin monta kuin siihen niitä laittaa) hän ehti kirjoittaa kirjalliset teoksensa. Nostipa hän siinä sivussa pikkusormellaan Ludwig van Beethovenin tuntemattomuuden kuilusta kaiken maallisen suosion ja kunnioituksen yläpuolelle. Siksi on kai selvä, että vain kirjallisuus jäi elämään. Hoffmannin ylimaallista nerouttaan ovat jäljitelleet uutterasti, joskus orjallisesti, mutta aina turhaan, monet vähäisemmät tekijät, kuten Edgar Allan Poe, H.P. Lovecraft, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski ja Stephen King. 
 
Synnin käsite on eräs mielenkiintoisimmista E.T.A Hoffmannin 1815 julkaistussa mestariteoksessa Paholaisen eliksiirit (Die Elixiere des Teufels). Tämä romaani on yksi ihmeellisimmistä koskaan käteni kajoamista maailmankirjallisuuden aarteista. Maailmankirjallisuus toki on täynnä käsittämättömien henkisten olentojen tuottamia rajattoman ihmeellisiä teoksia, mutta tämä on kyllä niidenkin joukossa melkein uskomaton.

En tiedä miten tällainen kirja saadaan aikaan, mutta tässä se nyt kuitenkin on, käsillä ja pisaraakaan uutuuden viehätyksestään, raikkaudestaan ja tuoreudestaan menettämättä tarjoituu tarkemman analyysin kohteeksi.

Vaikka mikä asia tässä teoksessa ansaitsisi väitöskirjallisen tutkimusta, ja on varmasti sinä myös saanut. Esimerkiksi tapa, jolla Hoffmann käyttää sanaa synti. En ole perehtynyt alkutekstiin ja olen arvatenkin heikohkon ja kiireessä tehdyn suomennoksen armoilla. Mutta jos voi olettaa, että suomentaja on tuon käsitteen kääntänyt systemaattisesti, sitä sietää ainakin hieman pohtia.

Sanan synti käyttö päähenkilön, luopiomunkki Medarduksen suussa on nimittäin erittäin paradoksaalista mutta samalla erittäin johdonmukaista. Esimerkiksi murhattuaan ihmisiä Medardus pitää kuitenkin synnillisenä vain esimerkiksi ajatusta, että tulisi vietelleeksi seksuaaliseen kanssakäymiseen rakastamansa naisen. Murha ei ole syntiä. Sitä ei tarvitse edes pohtia.

Syntiä ei ole myöskään irstailu lukemattomien naisten kanssa, ei mikään ryhmäorgia eikä mikään mitä markiisi de Sade voisi kuvitella. Mutta syntiä seuraavassa lauseessa jo taas on pelkkä ajatus, siitä että tulisi vietelleeksi rakastetun seksuaaliseen kiusaukseen.

Niin hullulta ironialta kuin tällainen tyyli vaikuttaa, se ei kuitenkaan ole tässä kohtaa ironiaa. Hoffmann ei nimittäin ironisoi päähenkilöään ollenkaan. Medardusta kuvataan, mutta ilman tämän tason ironiaa. Medardus on traaginen, romanttinen sankari. Tarkoituksena on vakavasti osoittaa se, että koko touhun logiikassa on jotain muuta kuin pelkkä hulluus.

Mitä siis on tällainen synti-käsite, jossa suuri osa siitä mitä ihmiskunta pitää pahan rikoksena ei ole syntiä lainkaan, mutta sellainen asia, jota ei yleensä pidetä juuri minään, on suurin mahdollinen synti? Onko siinä järkeä?

Jos yritän muotoilla mitä Hoffmann ehkä tarkoittaa, siitä tulee jotakin tällaista. Syntiä on sen pitäminen totena, mille ei ole maailmassa olemassa olon perustaa. Syntiä ei ole murhata illuusioita, hallusinaatioita, aaveita, hirviöitä, harhaanjohtajia (voi ajatella, että Hoffmannin tyylissä juuri nämä ovat personoituja). Syntiä on johtaa harhaan ihmisen tosiolemus. Syntiä on siis pienikin maailman tosiolemukselisten reunaehtojen ylikäyminen silloin jos todella vannotaan kaikki sen harha-askeleen nimeen. Toisin sanoen ollaan valmiita vaikka pyhään sotaan sen askeleen nimeen. Mutta syntiä ei ole mikään ylikäyminen silloin, kun tiedetään se kestämättömäksi, pelkäksi oikuksi, mieliteoksi, sairaustilaksi, himoksi, poikkeukseksi, hallusinaatioksi, ja jonka puolesta siksi ei oltaisi lopulta valmiita uhraamaan mitään, jos sikseen tulisi. Sytiä ei ole leikki silloin kun kaikki osapuolet tietävät leikkivänsä. Syntiä on tosi silloin kun se on joka suhteessa väärin ja maailman tosiolemuksen vastaista ja siihen uskotaan syvästi. 


   




Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com