7.6.2015

IHOA MYÖTÄILEVÄ LASIMURSKA

Olen joutunut seuraamaan läheltä erästä perivenäläistä tragediaa, jossa asettuvat vastakkain kaksi venäläistä arkkityyppistä luonnetta. Toinen näistä luonteista on sikäli kiinnostava, että se on melko yleinen Venäjällä mutta länsieuroopasta jo kokonaan kadonnut. Tämä luonne ei myöskään venäläisen emigraation kautta liiku, koska tämä ihmistyyppi ei milloinkaan poistu Venäjän alueelta, eikä tunne mitään mielenkiintoa tai sympatiaa ulkomaita kohtaan. Tälle tyypille, jota voisi ehkä luonnehtia isovenäläiseksi arkkityypiksi tai venäläisen oikeiston edustajan alkumuodoksi, on tyypillistä aatelinen ulkomuoto, kivikova ja ikuisesti muuttumaton sisäinen omanarvontunto ja ääretön vastenmielisyys kaikkea yksityisyrittäjyyttä kohtaan. Tämä dostojevskilainen ihmistyyppi halveksii yli kaiken niin sanottua rehellistä työtä. Sattuman, pelin, onnenkantamoisen tuoma pikkuvoitto sekin otetaan vastaan kiittämättömänä. Tällainen tyyppi, joka silmää räpäyttämättä ottaisi vastaan Keisarin tai Keisarinnan arvonimen itselleen luotaisesti kuuluvana asiana, on yleensä sullottu elämään Raskolnikovin olosuhteissa. Tämä sisältä koettu maailman nurinkurisuus johtaa outoihin perversioihin, joiden ensimmäinen kohde on vuokranantajamummo, tuo kaupungin mitättömistä porvareista mitättömin. Tämän vihan laatu on puhtaasti venäläinen, eikä kukaan muu kuin venäläinen voi sen huikeaa syvyyttä käsittää. Miksi tällainen ihminen, joka tuskin nöyrtyisi asumaan tavallisessa aateliskartanossa (koska vain Keisarin palatsi on tässä maailmassa hänen mittojensa mukainen) voisi ikinä suostua laittamaan rikkaa ristiin sen takia, että saisi vuokransa maksettua. Puhumattakaan siitä, että pääsisi edes joskus elämässään tuosta vuokrahuoneloukosta kokonaisen lähiörähjän omistajaksi. Tällaisen ihmisen, joka Venäjällä on tyypillinen, halveksunta kaikkia kaupunkimaastureillaan ajelevia nousukkaita kaupunginporvareita kohtaan on ääretön. Kaunpunginporvari kasvattaa omaisuuttaan, ulkonaisia liikesuhteitaan, kaikkinaista ulkonaisuuden vakuuttavuuden ja sujuvuuden taikapiiriä. Mutta sisällä itsessään kaupunginporvarin sielussa on epäilys. Onko hän todella edes huomattavan menestyksensä arvoinen? Sellaista epäilystä ei ole kellariloukkolaisella joka tietää olevansa Katariina Suuren veroinen tai suurempikin. Hän tietää olevansa Romanovien suvun kantaäiti. Siksi hän halveksii kaikkea lukemista ja opiskelua, tee-se-itse-yrittämistä ja gurdjiefflaista työtä, jolla muurahaisestakin voi pian muka tulla kunnianarvoisa ihminen. Vaikka on selvää, että kymmenenkään tuhatta vuotta tuota yhtäjakoisesta sukupolvesta toiseen jatkuvaa työtä ei voi synnyttää mitään niin ihmeellistä ja jaloa kuin on kellariloukkolaisen sielu ja ruumis. Turhaa, turhaa, turhaa, mieletöntä ja typerää on kaikki tuollainen yritteliäisyys. Vain synkän Jumalan armosta ja Julman Keisarin myötävaikutuksella me voimme tässä maailmassa hankkia sen mikä totisesti meille kuuluu.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com