17.6.2015

- Kyllä minä pelkään tulevaisuutta täällä. Itselläni on venäläinen korostus puheessa ja tyttäreni poikkeaa muista ulkonäöllisesti venäläiseen suuntaan. Jos täällä alkaa sisäiset levottomuudet, me olemme ensimmäisiä joille kostetaan. Olen väsynyt tähän vihaan ja ihmisten luokitteluun A ja B luokkaan. Haluaisin, että minuun suhtaudutaan persoona, ei jonkun maan edustajana. Olen kuitenkin aika sivistynyt ja älykäs ihminen ja suomen kieltä oppinut hyvin.

Mutta en ole saanut yhtään ystävää täältä. Aina on minun täytynyt puolustautua ja selittää miksi tulin, mitä etsin täällä... ehkä olisi hyvää että meneisin takaisin mistä tulin.... Olen itse "sekarotuinen", asunut monissa paikoissa, en oikein tiedä mihin kuulun.

Löysin rockin 13-vuotiaana ja haaveilin Englantiin pääsystä, jossa olivat parhaat musantekijat ja hyvä ilmapiiri sellaisille. En osaa soittaa, mutta minulla on absoluuttinen sävelkorva ja olen pesunkestävä rokkari. Kävin ennen rock-mestoissa ja tunsin monet muusikot. En ole sannut heistäkään pidempiaikaisia ystäviä. He löysivät tavistyttöjä ja leikkivät perheitä, pelkkureitakin olivat, rokkarit! Olin ainoa ei-suomalainen rokkari-nainen ja siksi olin "pelottava". En halunut olla kiltti-tyttöystävä, vaan ystävä ja sukulaissielu. Mutta ei, se oli liikaa pyydetty. He pelkäsivät sitä, miten heidän ystävänsä ja sukulasensa reagoisivat, jos ystävä on "ryssä".

- Kuulostaa karulta. Seuraan tarinaa psykologisesti erittäin hyvin. En tiedä helpottaako sinua ehkä tietää, että minun elämäni on ollut melkein samanlaista, vaikka puhun suomea niin hyvin, että olen julkaissut kirjoja ja näytän lähinnä muinaissuomalaiselta hahmolta. Tarkoitan, että kiinnitä tarkasti huomiota tähän: samat ihmiset, joiden taholta sinä olet joutunut kokemaan syrjintää, syrjivät aivan yhtä vaistomaisesti minua. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Tästä pitäisi herätä se ajatus, että ns. "ryssä" tai venäläisyys selittää vain osan kyseistä ilmiötä. Ilmiö itsessään on syvempi ja yleisempi: sielullinen kapeakatseisuus ja sulkeutuneisuus. Minulla on esimerkiksi eräs Helsingissä asuva hyvin kaunis tuttava, joka on 100% suomalainen nainen, jopa muinaissuomalaisen ja arkkityyppisen näköinen, oikea kantaäiti. Mutta hän on todella tunneherkkä ja taiteellinen ihminen. Jos hän kertoisi tarinansa, siinä voisi olla paljon yhtymäkohtia sinun tarinaasi. Hän on yrittänyt mahdollisuuksiensa mukaan välttää Suomea. Hän on asunut paljon ulkomailla.

Se mitä vihataan, ei ole Venäjä, vaan jokin sitä syvempi ilmiö. Mutta Venäjä vain katalysoi ja symboloi sitä ilmiötä. Siksi Venäjä sopii vihan objektiiviseksi kohteeksi. Asun itse maalla tunnin matkan päässä Helsingistä. Vaimo on venäläinen. Meillä on kaksi lasta, kuusi ja puolitoista vuotiaat. Vanhempi puhuu sujuvasti kolmea kieltä, suomea, venäjää, englantia. Erityisen hyvää venäjää, jota aina kiitetään Pietarissa. Vaimo on Pietarista.

Elämä on ulkonaisesti kunnossa. Vaimo osaa täydellisesti suomea ja englantia, eikä ole kokenut yhtään (siis yhtään!) "venäjävihaa". Hän ei kärsi siitä ilmiöstä lainkaan. Samoin tyttäreni ei ole päiväkodissa kokenut mitään negatiivista, mistä olisi puhunut. Hän menee päiväkotiin joka päivä juosten ja etuajassa. Eikä lähde pois kuin pakolla, kun menen hakemaan. Meidän perheessä on vain yksi joka kokee, ja joka on aina kokenut "ryssävihaa", ja se olen minä.

Törmään siihen aina kun lähden ihmisten ilmoille, joten pysyn mieluiten kotona. Tämä kokemus saattaa johtua siitä, että olen äärimmäisen herkkätunteinen, ja pienimmätkin negatiiviset, kovat tai epäystävälliset painotukset tuntuvat raskaina. Siksi seura jossa olen, on valittava hyvin tarkasti. Minulla on nimittäin taipumus saada hillittömiä raivokohtauksia. Ei väkivaltaisia fyysisesti, en ole koskaan pahoinpidellyt ketään (isääni olen kyllä käynyt joskus kiinni... ja minua itseäni on suunsoiton takia monta kertaa rökitetty).

Mutta verbaalisesti nuo kohtaukset ovat tosiaan aivan mahdottomia. Luulen, että tämä turtuneeseen zombiuteen asti määrätön tunneherkkyys tulee isänipuolelta isoäidin suvusta, joka oli suomenruotsalainen, Porvoon seudulta lähtöisin. En tiedä mistä johtuu huima kiivaus ja nopea raivopäisyys. Samoin kuin inspiraation valtaan joutuminen taiteellisissa jutuissa. Työskennellessäni taiteen parissa, joudun helposti transsitilaan. Jota oikeastaan myös tavoittelen ja käytän metodina. Toisaalta en tiedä minkä verran genetiikka vaikuttaa tässä. Siskoni on geneettisesti aivan samanlainen kuin minä, mutta välttelen häntä samasta syystä kuin ihmisiä yleensä.

Sillä ihmisten parissa olen arvaamaton. Sen verran olen sisäsiisti, että pystyn kyllä hillitsemään raivokohtaukset täysin. Mutta se vaatii niin paljon energiaa ja niin suurta ponnistelua, että saatan joutua viikoksi vuoteen omaksi tavatessani jokun hieman epäkohteliaan ihmisen. Ja vanhemmiten olen tullut laiskemmaksi sisäsiisteyden suhteen. Olen alkanut kusta salonkien lattioille, jos siltä on tuntunut, ja siitä on sitten jo lyhyt matka romanttisiin pikaistuksessa tehtyihin kunniamurhiin. Niinpä salongit joissa nykyään yhä harvinaislaatuisemmaksi käyvän kutsun sattuessa vierailen, täytyy valita paremmin kuin huolella, vieraat täytyy aina selvittää ja tutkia etukäteen. 

Toisaalta kukaan ei voi suuttua minuun, koska minä en näe ihmisiä loppuun asti ja siksi käsitykseni heistä muuttuu. Tämä narrimaisuus kulkee aina mukanani: ilman narria ei kukaan voi olla viisas. Mutta minulla on kaikki oikeus suuttua loukkauksesta, sillä ihmiset näkevät minut AINA pohjaan saakka. 

Juuri kukaan inhimillinen olento yliluonnollisen hyväluonteista ja kaikissa suhteissa oikeamielistä vaimoani (en ole yhtään kertaa tosissani suuttunut hänelle tai edes korottanut ääntäni, hän on muutaman kerran minulle) ja muutamaa ystävää lukuunottamatta, ei pysty käyttäytymään kaiken aikaa niin hienotunteisesti kuin toivoisin. Siksi välttelen yleensä ihmisiä.

Poikkeus on kuitenkin Venäjä. Venäjä on minulle jonkinlainen hullujenhuone, jonne voin mennä lepäämään kaltaisteni kanssa. Siellä ei tarvitse pelätä ihmisiä. Peltätä loukatuksi tulemista ja siitä välittömästi seuraavaa niin suurta sisäistä mullistusta, että joutuu vuoteen omaksi. Vaikka en osaa edelleenkään Venäjän kieltä kovin hyvin, kommunikaatio onnistuu yleensä paremmin kuin parhaallakaan kielitaidolla muualla. Venäjä on minulle jonkinlainen suuri hoitolaitos, jossa parannutaan hulluudesta. Yleensä kuljeskelemme tyttären kanssa, joka on kuin minun sokeainoppaani, määrättömästi Pietarin puistoissa ja annan hänen hoitaa puheosuudet mitä erikoisimpien ja kiinnostavimpien tuttavuuksien kanssa, samalla kun itse nautin parantavista hoidoista.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Proosa ei sovi sinulle. Huonoa kamaa. Et osaa! ;)

Sven Laakso kirjoitti...

No tää oli vähän huono.

Rekonstruktio eräästä keskustelusta pikemmin kuin proosaa.

Toisaalta epäilen että kyseinen nainen oli juuri ihkaoikea venäjätrolli, jos niitä nyt on olemassakaan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com