18.5.2015

PINK FLOYD

Pink Floydin esikoislevyllä The Piper at the Gates of Dawn (1967) on tietysti tämä avausraita Astronomy Domine jo yksistään musiikillisesti arvokkaampi kuin koko Beatlesin tuotanto. Ja tämä mestariteoshan on Syd Barretin käsialaa. Muutakin arkkityyppisiä Voivodiin vaikuttaneita hetkiä albumilta löytyy. Levyllä ei ole varsinaisesti muuta kuunneltavaa sisältöä kuin avausraita. Loppu on kategoriassa: opiskelijahuumori, hulluttelut ja muut hassuttelut. Albumi on tuotettu paremmin kuin Abbey Road. Vanhalla kelvottomalla tekniikalla. Vanhassa ei ole vara parempi. Suurin osa kaikista ennen 2010 äänitetyistä levyistä on kuuntelukelvottomia.

The Final Cut (1983) on minulle aiemmin tuntematon Pink Floyd albumi, eikä suotta. Kysymyksessähän on näyttävä floppi. Millä lihaksilla tällaista musiikkia oikein kuunnellaan? Paljonko pitäisi maksaa, että tällaista jaksaisi kuunnella työkseen? Minä kuuntelen Putinin puhetta mieluummin kuin tällaista puolivillaista antisotapropagandaa. Joka päivä SoundCloud streamistani löytyy lukemattomia parempia tuotoksia kuin tämä. Eikä olemattomassa musiikissa muuta ihmeellistä olekaan kuin ne naurettavat määrät, joita tätäkin albumia on myyty.

Umma Gumma (1969) on tuplalevy. Ensimmäinen levy on live, musiikillisesti varsin kuunneltava, ellei ennatyksellisen onneton muinainen äänitysteknologia tekisi kokemuksesta kidutusta. Tällaista ei todellakaan voi kuunnel kovin "tarkoilla" kaiuttimilla. Ylipäätään ihmiset, jotka pitävät "vanhasta musiikista", eli musiikista, joka on tuotettu ennen vuotta 2013, ovat poikkeuksetta masokisteja, joita kiduttavat äänet eivät haittaa. Toinen avantgardetemmellys muinaisteknologialla toteutettuna kuulostaa kokonaisuudessaan kehnolta. Albumi ei ole aikakautensakaan standardeihin nähden kovin kekseliäästi tuotettu. Musiikilliset hetkensä sillä silti on, koko ajan loppua kohden paranevat. 2. levyltä löytyy jopa yksi eeppinen kitarariffi, joka varmasti on vaikuttanut paitsi tietysti Voivodiin, myös omaankin soittooni joskus. Gilmourin ja Masonin sävellykset lopussa ovat tämän albumin parhaat.    

Atomheart Mother (1970) on jälleen yksi hämmästyttävä esimerkki siitä minkälaisella stockhausenvaikutteisella pumputtelulla vuonna 1970 myytiin kultaa joka maassa. Levy on paremmin tuotettu kuin neljä aikaisempaa. Tasoeroon vaikuttaa myös teknologian kehitys noina vuosina. Kovin aidolta ei Syd Barretin jälkeisen Floydin hulluttelu vaikuta.

Animals (1977) on mukavaa kevyttä rokkia. Sopii hiljaisella taustamusaksi käytännöllisiin askareisiin.

A Momentary Lapse Of Reason (1987) ei ole varsinaisesti Pink Floyd albumi ollenkaan. Se on pikemmin David Gilmourin sooloalbumi, jonka tyylilaji on kaupallinen pop. Mutta iskeviä popklassikkoja levy on täynnä ja sellaisena se ohittaa monta vanhempaa ja yhdentekevämpää Pink Floyd albumia. Lähimpiä vaikutteenantajia tai -saajia ovat Dire Straits ja Leonard Cohen.

Wish You Were Here (1975) on oikea Pink Floyd albumi. Tätä levyä on maailmassa myyty enemmän kuin mummoja, mutta se ei ole mikään ihme. Shine On You Crazy Diamond teki Syd Barrettista yhden maailman poissaolevana merkittävimmistä muusikoista. En osaa vieläkään sanoa, onko biisi todellinen kunnianosoitus vai kalseaa pottuilua Barrettille. Rikkaaksi Barrettkin Pink Floydin myöhemmän menestyksen ansiosta tuli, vaikkei saanut olla mukana huipulla. 

The Wall (1979) on yksi niistä albumeistä joita kuuntelin teininä paljon, mutta joka ei kuulunut ihan terävimpään suosikkikärkiryhmään. Saman voi sanoa edelleen. Albumin jaksaa nyt kuunnella melko reippaalla mielellä puoliväliin, siinä missä todelliset kärkiryhmän albumit, kuten Mahavishnu Orchestran Visions of the Emerald Beyond, ei ole kärsinyt minkäänlaista inflaatiota.



2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

https://www.youtube.com/watch?v=zSQotdIP2P0&feature=player_detailpage

tommi kirjoitti...

Hienoa analyysiä! Itse olen aina pitänyt Final cutista enemmän kuin toiset. Se on käytännössä Watersin soololevy, jolle hän on vuodattanut katkeruuttaan ilman minkäänlaisia estoja. Se antaa sille jotain sympaattista tuoreutta kömpelyydestä huolimatta. Erityisesti pidän levyn soitinnuksesta, joka on jotenkin kamarimusiikillinen. Pidän myös tuosta 80-luvun alun luksussoundista kun äänitysvehkeet olivat jo paremmat, mutta musiikkia ei vielä kompressoitu litteäksi.

Näistä mainitsemattomista voin kertoa, että jostain syystä en pidä ollenkaan suosituimmasta levystä Dark side of the Moon. Suosikkini kaikista on aina ollut leppoisa ja unenomainen Meddle.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com