4.4.2015

ITE-TAIDOTTOMUUS

Ystävä puhuu suomenruotsalaisesta punaverisestä sittemmin kylähulluksi tulleesta miespuolisesta tutustaan, jonka pääominaisuudet olivat: 1) osasi kaiken, 2) ei kestänyt mitään. Hän on kuulemma minun kaksoisolentoni niin fyysisesti kuin henkisesti.

Olen pohdiskellut tätä.

Itse en ole enää aikuisiällä osannut mitään, mutta kestänyt olen sitäkin vähemmän. Voi kai sanoa: pääominaisuuteni on: en kestä mitään. Että minussa ei ole synnynnäisesti vähäisintäkään maailmankestävyyttä. Jo pikkuvauvana sairastelin useita kertoja vuodessa keuhkoputkentulehdusta. Jo ennen kouluikää olin ollut sairaalahoidossa keuhkokuumeen takia.

Ehkä tämä pikkulapsena sairastettu keuhkotaudinkierre turmeli kestävyyteni jo kehtoon. Koulu-urheilussa olin kiinnostunut kestävyysjuoksusta, jossa olin keskinkertainen. Halusin tulla paremmaksi. En tullut. Keuhkojeni tilavuus mitattiin. Tulos oli synkkä.

Lapsenahan olin suorastaan ihmisarka. Jos meille kotiin tuli vieraita, pakenin vintilleni. Ennen muuta en halunnut kuula ihmisten puheita, jotka saattoivat syöstä minut viikkojen masennuskierteisiin. Yläasteiässä halveksin eniten kirjailijoita ja runoilijoita, joilla oli riittävästi paskapäämäisyyttä ja ylimääräistä paskanhajuista, ummehtunutta aikaa olla kiinnostuneita ihmisten asioista ja puheista -- ilman että kuitenkaan, milloinkaan, osaisivat selkeästi esittää mitään ihanteellista. Nämä Venäjää vihaavat pikku sontiaiset, joissa ei itsessään ole pisaraakaan neroutta -- ei mitään mitä pystyisi sekuntia kauemmin katselemaan tukehtumatta tappavaan tylsyydenlöyhkään.

Niin, silloin en vielä ollut lukenut Proustia.
 
Olin kiinnostunut abstraktista musiikista, koska se vähimmin kuvaa ihmisten sontapuheita ja läpikotaisin masentavaa näkemyshorisonttia, jonka niittimäinen nerouden puute maalaa kuolettavaan tylsyyteen ja senilisoivaan alsheimerin mustelmansinihorisonttiin. Koulun käytävillä katselin tyttöjä, noita tuonpuoleisia ja tavoittamattomia irstailun ja väkivallan perikuvia, noita antimuusia, noita kaiken maallisen neroudenvastaisen väkivallan ja kampittavan matalamielisyyden auliita välikappaleita, nälänkyyneleet poskia valuen, kuin susi, jolta oli hampaat juurittu irti juuri ennen höyryävän paistin kantamista matalaan aatelisaivovammaisuuteen (miten ihanaa se olisikaan, jos maallinen aateli ei aina olisi hengen aatelin absoluuttinen vastakohta: kommunismi olisi turhaa!). Saatoin siinä tytön pyllyä katsellessani heittyä lattialle voimakkaat epilepsiakohtauksen kourissa (tämä sama on sen jälkeen toistunut vain Nevski Prospektilla).

Oi, miksi en purrut kieltäni irti, etten koskaan voisi lausua yhtäkään löyhää ja tunnevammaista ihmistenkielistä sanaa!

Kun katselen omia lapsiani, jotka ovat (koputus puuhun) saaneet olla ainakin varhaisen lapsuutensa terveinä, on vaikea kuvitella, että heistä tulisi samanlaisia mimosamaisia herkkiksiä ja kaikenvollottajia.

Tyttö on ehkä herkempi, mikä onkin hyvä asia. Mutta poika remuaa ja tappelee neljä vuotta vanhemman isosiskon kanssa aitoihmiselliseen tyyliin. Hän on rauhoittava näky. Juoksee alas keittiön pöydältä pahan näköisesti, mutta höristää vain päätään ja jatkaa menoa alkuperäiseen suuntaan hetkeksikään päämäärää unohtamatta. Sama tälli olisi aiheuttanut minulle lapsena sairaalareissun ja koskaan parantumattomat haavat. Olisin ollut niin paniikissa, etten olisi osannut edes itkeä. Kun taas poika ei enää muista miten itketään. 

Nyt vasta miehuusiällä olen alkanut kestää edes jotakin. Kysymys on silkan vanhuuden aiheuttamasta suojaavasta nila- ja suomukerroksesta, johon ihmisten alhaisuus vaimenee kuin vasten Samuel Beckettin liskonkasvoja roiskaistu räkäklimppi. Silkkaa silmieni vanhuudenkaihia olen alkanut kestää niiden pahamaineisten ja kavahduttavien olentojen, joita ihmiskunnan edustajiksi kutsutaan, läheisyyttä. Alhaisuus, mataluus, kaikkeen kykenevä vasaralla hakattu ihmismäisyys, loukkauksille ja kampittamisille omistetut miljardit elämät ei enää herätä minussa sitä vetelöittävää kauhua, jota se herätti elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta. Ja vastaavasti: olen alkanut ihmetellä, mitä oikein nuorempana näin Marcel Proustin taiteessa.


**

Naapuri kirjoittaa alkiolaisesta taiteesta. 

Keskisarja keskinkertaisuudesta.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

olet autisti
et vain ole sitä tajunnut
enempi yksinäisyyttä lapsena, nuorena
niin olisit löytänyt saman kuin minä
sinussa on se kaikki sama
olet vain liiaksi kasvanut kiinni kommunikointiin ja sen altistamaan
pahaanoloon
herkkänä tunnistat tunnevasteet
ne hyökyy sinuun
rakastat
siisteyttä
järjestystä
kauniita esineitä, asetelmia
koska ne välittävät sinuun hyvänolontunnetetta, joka on
vahvaa, tiedät olevasi aina yksin, jakaminen on teennäistä sinun kohdallasi, siis läheisyys.
nautit katselemisesta yksin,
kiireettönyydestä, hiljaisuudesta, luonnosta, ja totta - vastakkainen sukupuoli aiheuttaa susimaisia tunteita, niin se tekee. olet aina kummastellut miksi koet ihmiset riesaksi, autisti on herkkä, autisti tunnistaa autistin, ajattelu on nopeaa ja avaruudellista :) mutta sen jakaminen ei onnistu hitaiden kanssa ja he ovat hitaita koska eivät ole autisteja, mutta se kuva mikä autisteista on tehty on kapea, ei todellinen ja sen sinäkin jo ymmärrät, autisteja ei pakoteta eikä rajata - se on mahdottomuus, siihen ei kukaan autisti suostu ja siksi sinäkin olet raivokkaasti etsinyt vapautta

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com