23.2.2015

ELECTROSHOCK

Jukka Ruohomäki on tähänastisen Electroshock Recordsin tuotannon kuuntelun perusteella eräs kiinnostavimpia uusi tuttavuus. Toki muistan Ruohomäen ulkonaisen hahmon 1990-luvulta Sibelius Akatemian studioilta. Mutta hänen musiikkiaan en ole montaa kertaa kuullut aikaisemmin. Jos pitäisi määritellä Suomen Brian Eno, voisi Ruohomäki olla hyvä kandidaatti. Enossa olennaista on se henkinen ulottovuus, että hänellä on hyvät kulttuurisuhteet Venäjään, ja että hän on asunut Pietarissa. Harvoin sellaisella syväulottuvuudella on toteutumispohjaa suomalaisessa jääkärimarssin ilmapiirissä. Pitää olla aikuinen ja iso ihminen, että voi vain kävellä Venäjän rajan yli kulttuurin ja yleisinhimillisyyden merkeissä. Se ei ole skeneilyä ja kaverikritiikkejä se. Toisaalta Ruohomäestä ei taida löytyä Bowien parhaiden B-puolten Eno-ulottuvuutta.
 
Toinen mielenkiintoinen uusi tuttavuus on pianisti Roman Stolyar, joka tuo paikoin mieleen nerokkaamman edeltäjänsä Sergei Kuriohinin. Tosin Stolyarilla mahtuu albumiin muutama todella pahan hudin omainen mestariteos. Muutamia kiinnostavia amerikkalaisia tuttavuuksia on syntynyt. Hollantilainen Roderik de Man on klassisen elektroakustisen musiikin asialla, mieleen tulee paikoin INA/GRM ja Francois Bayle. Tosin useimmat kappaleet ovat aika tyypillisiä jälkisarjallisia nauhateoksia jollekin soolosoittimelle. Mutta hyvin sävellettyjä. Albumi on kuitenkin kokonaisuutena melko uuvuttava.

Tuottaja Artemiy Artemievin oma vahvuus, silloin kun se pääsee esiin, on emotionaalinen eteerinen melodiantaju. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että Cold (1997) on Artemiy Artemievin paras levy. Valitettavasti tämä kuin moni muukaan Artemievin levy ei kuulu saamaani promopakettiin. Isä Edward Artemievin loppukauden tuotanto on pojan tuotantoa villimpää menoa. Edward Artemievin Pähkinänsärkijä (sovitus Tsaikkarin alkuperäisestä) kuulostaa parhaimmillaan erittäin mahtavalta ja raikkaalta.

Yleisesti ottaen on valitellen todettava, että Electroshock Recordsia ei ole syytä kutsua Venäjän Tzadikiksi. Kehittyvien ja täysin omaperäisten artistien tiheys ei näyttäisi (tässä vaiheesa kuuntelua) olevan riittävä. Jos otan satunnaisen Tzadik -valinnan kuuntelemattomista Tzadik-kappaleistani (arpa osui tällä kertaa: Elliot Sharp: Intifada... huh huh olipas mahtava kappale) saan aika usein Electroshockin kirkkaimmat hetket ylittävän elämyksen. Tämä tosin pätee miltei kaikkiin maailman levy-yhtiöihin, myös ECM recordsiin.

Vaikutelma ei siis ole raikkain mahdollinen. Liikaa on tusina-ambientia, noisea, clitchiä ja muuta ajan syrjästä kiinni kasvavaa, jota on jo Sound Cloud pullollaan. Tzadikin nykylinjaan on näistä tunnelmista matkaa parisenkymmentä vuotta. Vaikuttaa että musiikkiteknologia Moskovassa ei ole Sukhoi hävittäjien tasolla. Katsotaan.       

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=Nvn9yqCM8KY

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com