29.1.2015

UUSI TULI & SAVU

Tämän paremmin ei voi tätä asiaa sanoa:

"Joka väittää kirjoittavansa muodotta, jäljittelee sokeasti, altistaa itsensä tiedostamattomille pakotteille ja muoteille, tavoittelee jotain, mitä ei käsitä: täyttää irrationaalista lomaketta Runouden hämärässä virastossa, ymmärtämättä mitä on allekirjoittamassa, miksi häneltä tivataan niitä havaintoja, minuuksia, tunteita ja muistoja, joilla hän rivejään täyttää." Teemu Manninen: Lorujen puolustus
Tämä asia on niin totta, sekä positiivisessa että negatiivisessa sävyssä. Mikä erottaa nämä orientaatiot?

Jos kirjoittaa niin kuin Sinuhe egyptiläinen sanoo kaikkien muiden ennen häntä kirjoittaneen: jumalille tai ihmisten tähden, silloin Teemun esittämä luonnehdinta runoudesta, joka on tiedostamattomien pakotteiden synnyttämää, kääntyy negatiiviseksi.

Mutta entä, jos kirjoittaa niin kuin Sinuhe, vain itsensä tähden? Siis kamppailee kirjallisuuden, runouden ja totuuden kanssa, eikä ainoastaan suostu esittämään asioita hallittuina kokonaisuuksina.

No, Sinuhe ei ollut kirjailija tai runoilija, vaan romaanihenkilö. Waltari oli kirjailija, eikä kirjoittanut riviäkään "vain itsensä tähden".

Entä Trakl, joka kirjoitti aluksi mittaan, mutta myöhemmin vapaasti? 

Miten me muka voisimme huolehtia siitä, että kaikki, aivan kaikki on tietoista, jossakin niin äärettömän moniulotteisessa kokonaisuudessa kuin runous? Eikö tällainen ajatus ole paitsi suuruudenhullu, myös naurettavan idealistinen?

Jotakin jää aina tietoisuuden, huolenpidon ja hallinnan ulkopuolelle. Me voimme vaikuttaa siihen, mitä ulkopuolelle jää tai jätetään. Kaiken ei ole tarkoitus jäädä kontrollin ulkopuolelle.

Mutta miksi tiedostamaton ei saisi puhua runossa, jos se on elävä virta, uni pohjattomassa avaruudessa, eikä pelkkä psykologinen triviaali mekanismi, jonka kalseat syyt ja seuraukset ovat hankalasti kätkettävissä mystiikan huntuun. 

Näin voi kysyä vain romanttinen runoilija, joka on pohtinut paljon psykoanalyysiä ja suhteellisuusteoriaa, ja jolla on silti kasapäin avoimia kysymyksiä.

Mutta hänen ongelmansa ei ole liiallinen apollinisuus: pakkomielteinen kontrollinhalu ja ylenkatse monen sellaisen hienouden edessä jota sopisi kunnioittaa. Romantikko on dionysinen henki, joka kärsii liiallisestakin hahmoalttioudesta ja kunnioituksesta klassikkoja kohtaan.

Mutta klassinen muoto ei ole romantikolle passiivisagressiivisen elämänkaunan esittämisen areena. Se ei ole muodon vangitsemista. Se on jotakin pyhempää: se on halua päätyä muotoon sen täydellisen kieltämisen tietä. Vaiston varassa, eikä suinkaan jäljittelyn tietä. Mutta onnistuuko se? Onnistuuko puun kasvaa suureksi pelkästä siemenestä ilman silmiä, itsensä varassa, inspiraation, silkan elinvoiman varassa, ilman esikuvaa?

Romantikolle tukeutuminen muotoon, tukeutuminen kukkakeppiin on jo henkisen kuoleman oire. Ne ovat täysin eri kamppailuja, joita käydään epävarman kelpaavuuden areenoilla ja ekstaasin areenoilla.  
Nietzscheläisiäkin meistä tulee vasta, jos pystymme olemaan Nietzschen kanssa eri mieltä. Runous on kamppailulaji, jonka apuvälineiksi runomitat sopivat erityisen hyvin.      

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com