30.10.2014

2000-LUVUN RUNOUSVILLINNÄSTÄ 2010-LUVUN POLIITTISEEN SENSUURIIN

Rehellinen vastaus kustantamolta käsikirjoitukseen on tänäpäivänä aniharvinaista herkkua. Kustantaja, joka pystyy vastaamaan rehellisesti ja avoimesti: "olet loistava kirjoittaja, käsikirjoitus on nerokas, mutta maan tämänhetkisen poliittisen ilmaston takia emme valitettavasti voi julkaista käsikirjoitusta.", tällainen kustantaja on tehnyt kaiken voitavansa oikein. Vastuu ja syyllisyys lakkaa olemasta kustantajan. Vastuu ja syyllisyys siirtyy poliittisille toimijoille, poliittisille sensoreille, poliittiselle poliisille, joka kirjallisuutta valvoo ja sensuroi Suomessa (käytännössä Suomen PEN).

On oikein ja rehellistä, ja siksi suunnattoman arvostettavaa, ettei väitetä minun blogikirjoitusteni loukkaavan kenenkään aitoja ja todellisia tunteita. Tällaista tunnustusta on arvostettava suuresti. Osuessani joidenkin ihmisten patologiseen psykologiseen torjuntaan, en ole loukkaamassa samalla joitain arvokkaita aitoja syvempiä tunteita. Keskinkertaisten ihmisten todellisuus on raadollinen ja he hyväksyvät sen, koska muuten ei voi olla. Taiteilijalta ei voi vaatia todellisuuden raadollisuuden hyväksymistä ja itsehillinnän säilyttämistä tuon paviaanimaisuuden edessä.

Poliisi taas tekee vain työtään. Jos sanon "tämä ja tämä poliisi ei ole runoilijana erityisen sävähdyttävä vaikka selvästi itse kuvittelee menevänsä hyvinkin runoilijasta kaiken tämän yleisen haahuilun keskellä" tämä ei loukkaa kyseisen poliisin tunteita, vaikka minä nimeltä puhuttelisin kyseistä poliisia. On muistettava: poliisi tekee vain työtään. Poliisin työhön ei kuulu tunteenomainen reagoiminen saamaansa kritiikkiin runoilijana. Poliisi ei reagoi keskustelemalla. Poliisi reagoi pamputtamalla. Ei siksi, että joku loukkaa poliisin tunteita, vaan siksi, että pamputtaminen nyt vain sattuu olemaan poliisin työ.

Kun kerran tässä maassa ei ryhdistäydytä analyysiin, psykologisten torjuntojen purkamiseen ja historian väärentämisen lopettamiseen, ei tietenkään ole toivoa siitä että minun päälinjaltaan rationaalinen ja oikeutettu, joskin keinoiltaan joskus rajoitettu, sanomani jotenkin lieventyisi.

Olen murheellinen sen asian vuoksi, että 2000-luvulla henkisesti avoin ja vapaa runouskenttä näin nopeasti kaapattiin irrationaalisen aktoriteettiuskon tukahduttavaan huomaan. En näe kovin raikasta tulevaisuutta kenellekään sillä tiellä.

Siksi, tällä hetkellä en voi kokea olevani osa runousyhteisöä. En edusta suomalaista runoutta, enkä runousyhteisöä. En myöskään vastusta suomalaista runousyhteisöä, sikäli kuin taiteellinen päämäärä vielä jossakin voi ylittää poliittisen oikeistolaisen manipulaation ja traumatodellisuuden junttaamisen.

Tämä eroimpulssi tulee toki ensisijaisesti omalta puoleltani. En koe voivani olla osa tällaista irrationaalisen auktoriteetin ympärille kietoutuvaa arvomaailmaa. Minulle taiteen merkitys on yksiselitteisesti tällaisen liikehdinnän vastustaminen. En minä ole mikään Kallion ilmaisutaidon erikoislukion kasvatti. Eikä siksi olekaan ihme, että tähän linjanvetooni vastataan projektiivisesti, symmetrisesti. Sellainen on normaali psykologinen traumareaktio, jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä ilmaisutaidon kanssa.

En tiedä mitä Kallion ilmaisutaidon erikoislukiossa mahdettiin ylihistoriallisena jatkumona ajatella, mutta 2000-luvulla minä ainakin iloitsin siitä, että runouskenttä oli jollakin tasolla vapaa paviaanimaisuudesta, jonka saattoi havaita kaapanneen kaikki muut taiteen osa-alueet, varsinkin populaarimusiikin.

En kuitenkaan pidä suurtakaan osaa 2000 luvun liikehdinnästä syntyneestä runoudesta kestävänä, vaan pikemmin tilapäisenä, dadana. Kokeellisuuden moninaiset keinot ovat usein aivan liian epäselvän psykologian huuruisessa käytössä. Monenlaista torjuntaa ja korkealentoista abstraktia haahuilua kätkeytyy niihin samalla kun tekijät ovat kyvyttömiä ottamaan kantaa aivan ilmeisimpiin ja olennaisimpiin omaa elämäänsä koskeviin moraalisiin kysymyksiin ja valintoihin. Kun haahuillaan näennäisissä sfääreissä integriteettiä tuntuu piisaavan, mutta kun tulee puheeksi todellinen kysymys, kaikki integriteetti katoaa.

Tällainen vaertaistukieskapismi ei voi KOSKAAN olla taidetta. Se on korkeintaan jonkinlaista vertaistukiterapiaa, höllää hyväksynnän kalastelua muilta sairailta pitkin syöpäosaston käytäviä. Taiteilijan pitäisi olla AINA ensisijaisesti ihmiskunnan edun asialla. Ei omien henkilökohtaisten psykologisten torjuntojen kätkeminen tai kansallisen hyvin tunnetun traumatodellisuuden puolivillainen peittely voi olla yhdenkään taiteilijan asia.

Silti 2000-luvun runousvillinnästä oli jonkinlaiseksi ylpeydenaiheeksi: olla loputtomasti läiskittävissä ihmisentoukkana kaikkien rauhoitusalueellaan viihtyvien paviaanien keskellä. Sitä on liikuttavaa ajatella nyt kun tällainen humanistinen horisontti on kaikista hyvissä ajoin esittämistäni varoituksista huolimatta kokonaan menetetty. Nyt vihreällä ja tiedostavalla 2010-luvulla bakteerikin saa enemmän apurahoitusta ja vertaistukea kuin ihminen. Ilmaisutaitoako lienee tämäkin.

Tarinan opetus tässä vaiheessa on lyhyesti se, että maailmassa ilman sosiaalisten työskentelymetodien ymmärtämystä ei ole mitään mitä ei rahalla saisi rikottua. Taiteessa vaikeinta on olla kokonaan unohtamatta taidetta. Toisiaan vastaan pelailevat ja sättivät taiteilijat ovat piristävä näky nimenomaan poliisin silmään. Ja poliisin isännän silmään. Poliisien ottaminen taiderahoituksen piiriin, taidekentän lautakuntiin ja muihin illanistujaisiin on taiteellisen ja älyllisen integriteetin puuttumisen hälyyttävin indikaatio.

Tarinan loppu jää yhä mielenkiinnolla seurattavaksi.

3 kommenttia:

Vesa Haapala kirjoitti...

Ihan jo tästä alusta. Kysyn mielenkiinnosta, kuinka moni runokäsikirjoitus (joka on mestarillinen ja loistava jne.) on hylätty sen sisältämien poliittisten kantojen vuoksi? Minusta olisi kiinnostavaa kuulla tästä aivan konkreettinen esimerkki. Nyt tuossa on sarja oletuksia (ainakin näin lukijan silmissä, kun muusta ei tiedä).

Nämä analyysisi olisivat kaiken kaikkiaan huomattavasti tehokkaampia ja pudottavampia, jos näistä saisi selvää, jos ei liikuttaisi niin abstraktin ja jatkuvasti sakenevan savuverhon takana, ettei mistään kokonaisasetelmasta saa kiinni, ellei jo valmiiksi hyväksy tiettyjä väitteitä (joita ei ole mitenkään perusteltu tai jotka kietoutuvat omaan logiikkaansa niin tiiviisti että niitä on mahdotonta avata selkokielelle) tai jos vaan sattuu elämään erilaisessa elämismaailmassa.

Myös kritiikki, joka lähtökohtaisesti demonisoi ne jotka eivät (olettamiesi mukaisesti) ole puolellasi, tuntuu hyvin tunkkaiselta. On kuin jo valmiiksi valitsisit keneltäkään kysymättä ne, jotka ovat sinua vastaan ja sitten olet valmis moitteisiin ja hylkäyksiin.

Minusta ajattelusi on terävää, mutta fokus on niin kummallinen, ettei tällainen keskivertoihminen ymmärrä mistä oikein tulee. Ei tunnu uskottavalta, että ajattelu on yhtä aikaa hyvin binaarista / jakavaa ja hyvin epäselviksi jäävien determinististen myyttien, yleistysten ja täysin yliampuvien rodullisten ja psykoanalyyttisten totaaliolettamusten värittämää ja kun (oikeuttamattoman ja tahallisesti tuotetun) binaarisuuden olemassaolo välähtää kirjoittajan mieleen vain silloin tällöin.

Ymmärrän kyllä traumakokemuksen, mutta mielestäni sitä ei voida noin ehdottomasti ulottaa kokonaisiin yhteisöihin ja siten sanoa jotakin tuomitsevaa niiden logiikasta.

Sitten tuo intohimo Venäjään. Näen sen nimenomaan intohimona. Analyysin ja intohimon yhdistelmä on hyvin hankala.

Mutta ihan ensiksi: mitä on 2010-luvun poliittinen sensuuri, joka vaikuttaa noin lamaannuttavasti esimerkiksi runousyhteisöön? Minusta suurvallat, Venäjä mukaan lukien, tekevät sellaisia törkeyksiä ja jatkuvia ihmisyyden loukkauksia, että ei ole mitään mieltä tuomita ihmisiä siksi, että he eivät ylistä naapuria jostakin syystä johon ei ole mitään aihetta. Minulle Venäjä olisi paljon helpompi pala, jos näyttäisi edes hetken siltä, että se ei pelaa jatkuvasti kaksin kortein ja ole valmis muuttamaan standardejaan miten sattuu. Tässä ei auta se, että länsi on aivan yhtä paha tai silloin tällöin esittämiesi tilastojen valossa pahempikin.

Ymmärrän, että Venäjän logiikka on suurvallan logiikkaa ja sen lisäksi jotain muutakin, mutta miksi sitä pitäisi ylistää?

Nyt tässä keskustelussa käytetyt yksiköt ovat aivan liian suuria ja epämääräisesti asemoituja ja vasta-asenteellisia, jotta syntyisi mitään järkevää kritiikkiä puoleen tai toiseen.

Mutta kyllä näitä sinun juttujasi on erittäinkin mielenkiintoista lukea, kiitos siitä!

Anonyymi kirjoitti...

http://yle.fi/uutiset/baby_faen_sydamensiirrosta_30_vuotta__vauva_jolla_oli_paviaanin_sydan/7552516

Sven Laakso kirjoitti...

Vaastaan jotain nopeasti.

Käsikirjoitus ja sen sisältö ja henkilö ja henkilön poliittinen toiminta, ovat yleensä kaksi eri asiaa. Esimerkiksi Timo Hännikäisellä käsikirjoitukset ovat mitä ovat, mutta henkilö itse on paljon poliittisempi kytköksineen. Koska Hännikäisen kytkökset ovat oikealle, ne ovat ikään kuin pienempi paha. Suomessa kirjailija saa olla tosissaan oikeistolainen, mutta ei saa olla tosissaan analyyttinen vasemmistolainen.

Toisaalta todellisuutemme on niin vieraantunut, ettei kukaan voi ymmärtää mitään todellista vasemmistolaista maailmankuvaa.

Se mitä varmaan yritän yllä tuosta siirtymästä 2000 -> 2015 sanoa, on se, että vieraantuminen on jälkeen palannut ennalleen runoudessa. Vieraantunut runous on sitä, että runous toimintana saa koko merkityksensä eliitiltä, joka antaa merkityksen (täysin tekstistä riippumatta) poliittisesti soveliaille (eli riittävän taitavasti mitäänsanomattomille) "tekijöille". Vieraantumaton runous taas on sitä, joka voi potentiaalisesti herättää esimerkiksi uusia yleisöjä.

Yleisesti: vieraantumattoman taiteen kytkökset ympäröivään todellisuuteen ovat suoria ja hallitsemattomia. Vieraantuneen taiteen suhde todellisuuteen on säädelty ja erityisen eliitin formatoima.





Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com