18.6.2017

KUTSUT

Olin kutsuttuna kutsuilla. Jokainen vieras toi mukanaa kehystetyn taulun, joka esitti kutsujen emäntää. Oma tauluuni olin itse tyytyväinen, tulin ensimmäisten joukossa. Myöhemmin tulelleilla vierailla oli mielenkiintoisempia tekeleitä mukanaan, jotain Gustav Klimt -tasoa vähintään. Eräs muotokuva varsinkin hätkähdytti: en ollut nähnyt vastaavaa taiteellista tyyliä koskaan. Hankala kuvailla sitä: naisen kasvot olivat kaukaa viehättävät, vasen silmä oli kaukaa jotenkin säihkyvä. Lähempää vasemmassa silmässä näkyi kyberpunktyylinen kellokoneisto, silmä oli jakautunut kahteen osaan. Toinen osa tuijotti alas, toinen ylös. Mitä pidempään tutkin teosta, sitä enemmän häpesin omaani. Halusin viedä omani pois, tuhota sen. Hävetti, että olin kuvitellut sellaisella tekeleellä voivani osallistua. Vilkaisin itseäni peilistä: olin pieni valkoinen elefantti, jonka lyhyt kuiva kärsä lerppui löysänä ylähuulen päällä kuin suolavedessä liotettu sukuelimenröpäle. En viihtynyt seurassa, en osannut kieliä. Kaikki puhuivat eri kieltä. Vieraita tuli vain koko ajan lisää. Parin boolilasin jälkeen kömmin masentuneena saunaan nukkumaan. Uni ei tullut.

Lopulta pakenin polkupyöränrämällä ja lähdin ajelemaan tuntemattomia maalaisteitä. Kiertelin aikani kuluksi jonkinlaisen lenkin. Eksyin sittenkin ja päädyin metsäpolulle, jonka toivoin oikopoluksi, mutta jonka sisimmässäni tiesin harhapoluksi. Polku alkoi vesittyä, muuttua soiseksi. Mieleen tuli sana: lotinapelto. Takaa alkoi kuulua ääniä. Porukkaa, maastopyöräjoukkue harjoituksissa. Siirryin sivuun. He pysähtyivät kohdalleni naljailemaan ja juomaan. Suurikokoisia nuoria ja lihaksikkaita poikia. He ajoivat raskastekoisen näköisillä maastopöyrillään moottoripyöränopeuksin. Itse olin sohlannut suossa tunnin verran, he sanoivat kiertävänsä koko lenkin kymmenessä minuutissa. Matkaa oli kuulemma isolle tielle vielä kymmenen kilometriä. He jatkoivat nauraen matkaansa. Minä masennuin suohoni.

Samassa huomasinpuiden vieressä kulkevan rautatien. Takaapäin ohitti tavarajuna, kävelyvauhdilla. Nappasin pyörän ja hyppäsin avotavaravaunuun. Vaunussa oli vanha nainen, joku keittäjä. Hän ei herättänyt kiinnostusta, kunnes ryhtyi todella riettaaksi. En tullut siinä vaiheessa mieleen, että vaunussa voisi olla piilokamera. Nainen oli kammottava näky, mutta sai mielikuvituksen liikkeelle. Ajattelin että tämä on uni tai sotatila, voin tehdä mitä hyvänsä, vailla kiinnijäämisen pelkoa. En varsinaisesti ajatellut pissata naisen niskaan. Eihän sellainen voinut tulla mieleeni. Se tuli mieleen vasta nyt, tätä kirjoittaessa. Jossain vaiheessa hän oli nurinniskoin vaunujen välissä, jonkun raudan päällä hame korvilla. Katselin häntä ylhää. Näin niskan alla vilistävän rautatien sepelin: juna oli nyt kovassa vauhdissa. Nautin valtafantasiastani.

Ennen kuin pääsin pitemmälle, minut nykäistiin niskasta veturiin. Pari äkäistä nuorta kaveria, jotka ilmeisesti olivat verturinkuljettajia kumpikin, katselivat minua halveksivasti. Toisen kädessä oli suuri vanhanaikainen tummanvihreä lankapuhelimen luuri, jota hän ojensi minulle. Otin luurin käteeni. Siellä puhui naisenääni, jota en tuntenut. Puhe oli ymmärrettävää suomenkieltä mutta sisältö käsittämätöntä. Kyseltiin, koska olisin tulossa kotiin ja muuta sellaista. En tiennyt mistä on kysymys. Miehet odottivat minun vastaavan. Kiristettiinkö minua nyt. Miehet tuijottivat vihaisesti. Mitä sanoa? Ympärilläni oli äkkiä enemmänkin porukkaa, naisiakin, ja kaikki vihaisin ilmein. Tajusin, että tämä on näytelmä. En tiennyt vuorosanoja. Minua ehkä kuvattiin. Kenties jossakin taustan pimeydessä oli suuri yleisö. Yritin sanoa puhelimeen jotakin sopivaa: kyllä, olen heti tulossa kotiin ja niin edelleen, kuulemiin.

Puhelun jälkeen olin mukana näytelmässä. Tällä kertaa osasin kieltä, mutta vuorosanoista ei ollut aavistustakaan. Mielikuvitukseni ei suostunut avuksi kummallisen sanailun tohinassa. En käsittänyt mistä on kysymys. Yritin suoriutua jotenkin, kirjoittaa itseleni puhuttavaa. Absurdiahan se oli, huonosti kirjoitettu. Kaikki sen yhteenkuulumattomuuden muuhun käsikirjoitukseen huomasivat. Suutuin, ettei näyttelijänlahjojani arvostettu. Päätin lähteä toiselle galaksille ammattinäyttelijäksi.

Niinpä jotenkin päädyin intergalaktiseen alukseen ja toiselle galaksille, jossa kuvattiin historiallista eeposta. Pääsin mukaan joukkokohtaukseen, ilman vuorosanoja. Täytyi osata vain huutaa. Huusin väärässä kohdassa. Minuun suhtauduttiin ulkopuolisena. Ihmettelin, mitä nämä kaikki joukkokohtauksen näyttelijät tekivät vapaa-aikanaan, iltaisin, baareissa. He tuijottelivat toisiaan, heidän kanssaan oli vaikea tulla juttuun. He vartioivat toisiaan ja olivat ilottoman näköisiä. Minusta he ehkä ajattelivat, etten ole mikä hyvänsä joukkokohtauksen kasvoton hahmo ilman vuorosanoja. Minulla oli jokin muu rooli. Olin joukkoon kätkeytynyt jokin muu, kenties sankari. Tosin ihmiset suhtautuivat minuun torjuvasti. Ehkä he kadehtivat. Kieltäkään en osannut. Ajattelin, että teennäistä porukkaa: kyräilijöitä ja varautuneita. Kukaan ei halunnut heittäytyä.

Mistä löytyy oraakkeli, joka opettaa totuuden? Tapasin paikallisen nuoren miehen, hänkin suurikokoinen ja komea. Selitin tarinani. Minusta näytelmä tällä planeetalla oli vain näytelmää: ihmiset tekivät jotain muuta, vaikka olivatkin muka mukana näytelmässä. Vaikutti olevan meneillään jokin näytelmän takainen näytelmä. He eivät olleet kiinnostuneita näytelmästä vaan toisistaan,  jollakin negatiivisella tavalla.

Mies vei minut ensitöikseen intergalaktisen aluksen vanhan kuljettajan juttusille. Esitin kysymykseni hänelle. Limupoika ei vastannut. Kuiskasin nuoremmalle: miksi tämä ei vastaa. Nuori mies: koska hän tietää enemmän  kuin sinä. Selvä. Ei mitään avomielistä porukkaa. Miksi hän ei kerro, mitä tietää? Koska sitä ei voi sanoin kertoa.

Mies esitteli kaleidoskooppia, jossa kerrottiin "ihmisen" tajunnasta, rinnakkaistajunnasta, joka ei ollut piilotajunta tai alitajunta. En jaksanut painaa asioita tarkemmin mieleeni. Yleisesti ottaen hän selitti että rinnakkaistaju on syvempää tajua, tajua näytelmän käsikirjoituksesta, ja näytelmän takana olevan näytelmän käsikirjoituksesta. Haluatko nähdä erään elokuvan, voisit ehkä oppia jotakin. Mikäpä siinä. Tai ehkäpä tämä jo riittää. Voisin jo lähteä kotiin. Mihin kotiin? Ei täältä lähdetä, ainakaan ilman menestystä. Vain samurait lähtevät milloin haluavat.

Olin yllättynyt. Kuvitelin voivani poistua haluni mukaan. Ehkä kuvittelin olevani jonkinlainen samurai, positiivinen erikoistapaus. Hän istutti minut pimennettyyn huoneeseen. Jäin elokuvasaliin yksin. Hän ei jäänyt seuraani. Elokuva kertoi siitä, miten joku muukalainen ei osannut näytelmän vuorosanoja ja kuinka häneltä sitten rangaistukseksi revittiin irti kolme vasemman käden sormea ja kaksi oikean käden sormea. Se oli käsittääkseni dokumenttielokuva.

(7.7.2014)

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com