26.6.2014

KOLONNIALISAATION ASTEEN INDIKAATTORI: NAAMA ON TÄRKEÄMPI KUIN TEOT

Kuolemantekemisen "grand old man" runoilija Hannu Helin kelailee katkerasti runouden merkityksettömyyttä. Hän on vanhan ajan ihminen, ajan, jolloin "olla runoilja" oli jotakin Saarikosken ja Haavikon ansiosta, joiden ansiota oli myös se että kansa luki runoutta. 90-lukulaiset tuhosivat runoudelta yleisön tietoisesti ja tarkoituksella.

Siksi minulle joku vuoden 1995 jälkeinen, 90-luvun alun taiteilijoiden joukkoteloitusten jälkeinen Matti Tiisala on enemmän sitä mitä on "olla runoilija". Tiisala kirjoittaa sen mitä on olla runoilija nyt, 2010-luvulla, kun 2000-luvun pieni energisoitumisen tila on taas saatu kovalla työllä lamautettua tavanomaisen stagnaation asteelle. 90-lukulaisilla on siis taas syytä riemuun. Raha virtaa, ei kirjoituksella ja taiteilijanaololla taas ole mitään merkitystä. Kokoomuksessa kälmit isännät ovat tyytyväisiä työmyyriensä toimintaan. Kuinkas muuten: eihän henki pihise, sitä on siis juhlittava.

Saarikoski vuonna 1991 valittelee, että kaikki runoilijat ja kirjailijat ovat Suomessa jättäneet tai jättämässä vartiopaikkansa. Kaikki vain esiintyvät intellektuelleina ja kirjailijoina, mutta intellektuellin tai kirjailijan henkisestä vastuusta he eivät tiedä mitään. He eivät sano tai tee mitään vastuullista. Tämä tilanne, jonka minä tunnistan olevaksi olotilaksi koko elinaikanani, olisi siis todellakin vallalla jo silloin kun synnyin. Totaalinen kyyninen rappio, savukeidaslainen metodinen välinpitämättömyys, jota tuetaan aina uusin suomennoksi hyödyttömin tai haitallisista syvimmän rappiokierteen ja geneettisen eurooppalaisen holokaustin "teosklassikoista" ei ole uusi ilmiö. Ei tarvita Euraasian Unionin perustuslauselmia, että sen voisi kokonaisuutena ja yhtenä kuvana käsittää.

Myrkyn työmyyrien kovassa ja energisessa ilkunnassa on vartiopaikkansa säilyttävä runoilija aina rajattoman kiusattu, koska häntä on niin helppo kiusata idioottimaisuudella, jota taas riittää. Nämä Hannu Helinin manaamat villeh:t ja tapanik:t ovat  ihan tavallinen rappioilmiö taiteen kentällä. Harva kasvain uskaltaa tuoda pahanlaatuisuutensa esiin yhtä julkisesti kuin nämä Turussa rauhallista maineasemaa nauttivat henkilöt, jotka toivovat ääneen syöpää sairastavan Helinin pikaista kuolemaa eripuolilla keskustelupalstoja. Muille tämän maailman sairalle ja köyhille ihmisille naureskelun ohessa, sodassa vammautuneista ukrainalaislapsista nyt puhumatta. H onkin aina ollut kova matkustelemaan niillä sotatoimialueilla, joissa tehdään eniten elinryöstöjä. Ne ovat runomatkoja ne.

Sadistit ovat kuitenkin tavallisia hyypiöitä, jotka ovat kasvaneet kieroon. Ilman kieroonkasvamista he olisivat taviksia, siis aina ihmiskunnan keskuudessa. Täsmälleen samanlaisia ja samanarvoisia tyyppejä on valtavat määrät: he kilvoittelevat vain leprasairautensa asteella.

Runous nyt yleensä ei ole merkittävää kansantaloudellisesti. Kuten nyt esimerkiksi Tiisalan jälkeenjäänyt runous EI VOI kiinnostaa suuria yleisöjä kuin joskus silloin kun joku todella tähti, kuten Saarikoski tai Haavikko, nostaa hänet esiin. Miksi ei mainostoimisto tai lehdet, jotka ovat sama-asia, voi nostaa? Koska formaatti ei ole oikea: kiinnostava kirjoitus ei ole tuote vaan elävä organismi. Siksi runous kertoo olennaisen elämästä. Se ei suurinta osaa ihmisistä VOI kiinnostaa. Ei ihmisillä ole aikaa kirjoja lukea. Aika kuluu Paolo Coelhon elämäntapaoppaita ja pari päivää vanhentuneita huijauskäsikirjoja selatessa. Klassikkokirjahyllyn ohi mahdollisimman kivuttomasti silmät kiinni. Heillä on kiire kukoistaa, ei pölyttyä kirjojen parissa. En moiti heitä.

Wikipediassa aina henkilöartikkelin kohdalla on yksi vuosiluku tai kaksi. Kun katselen pieniä lapsia kuulen talon ääniä tuntuu kauhealta, että kuolema lopulta voittaa jokaisen yksilön. Sitä ennen toivoisi kukoistusta, edes lyhyen hetken.

 Runous on lopulta aika intiimi asia, joten ei sen voimaa vuosisatojen kulussa paljon skenet, mielipiteet ja politiikka hetkauta. Sen olemus vain pyrkii esiin uusien olosuhteiden, näkökulmien ja välineiden kautta uusilla riemastuttavilla ja vähemmän riemastuttavilla tavoilla. Raamattujen ohi runous säilyy kevyesti yhtenä validina tapana käsittää maailma ja sen mielekkyys tai mielettömyys. Runouden voima ei katoa, päin vastoin: kun se näyttää katoavan se vahvistuu.

Mutta maailman mafiaorganisaatioissa maksu suoritetaan toisenlaisista lauseista, kuten politiikassa ja sotahullujen puheissa havaitsemme. Heti kun unohtuu että muunlaisia lauseita onkaan kuin muhkeasti maksettua propagandaa, silloin muuttuu tosi kieli ihmeen kaltaiseksi.

Näin sanottuna nyt kun maailmanloppu on taas epävarma tai toistaiseksi peruttu, eikä taiteilija oikein voi olla senkään jo syntymässään kuolleen ajatuksen esine, että "taiteilijalla ei tarvitse olla mitään sanottavaa". Mitäänsanomattomuuden seksikkyydellä ei voi silläkään ratsastaa maailman tappiin. Vaikka naama on kolonnialisaatiossa tärkeämpi kuin teot tai kyky tehdä, yksi Jarkko Laine riittää.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com