26.6.2014

KOLMASKYMMENES KERTA TODEN SANOO

Kirjallisuudessa älyksi ei oikein riitä, että ehtii ja osaa punnita sanansa. Sanojen pitää myös painaa, täsmälleen oikein, suhteessa kokonaisuuteen. Hyviä kirjoja ovat ne, joiden seurassa viihtyy niin hyvin, että voimat riittävät silmistä kadonneen kirjan löytämiseen ja lukemisen jatkamiseen. Saarikosken päiväkirjat ovat tällaisia. Jos kirja ei nopeasti löydy, se tilataan uudelleen Huuto.netistä. Parosen Kuolismaantie katosi, ja täytyy todeta: en löydä.

Tuurin romaaneja en jaksa nostaa yöpöydän pinnalta. Huovisen Lyhyet erikoiset eivät oikein luetuta itse itseään. Tuntemattoman sotilaan äänikirjaversiota en malta kuunnella edes elektronisen musiikkivirran taustalla. Kiven Kootun eivät avaa itseään silmieni eteen sormen koskematta, valitettavasti. Kiven Kanervalakin on erikoisen epätasainen, kuin monen tekijän tekele. Kivi, Kilpi, epäilyttävät. Miksi Saarikoski heitä ylisti? No, ei hänellä ollut muitakaan ylistää. Jotain piti löytää ja kun mitään ei löytynyt, ei halunnut uskoa sitä. Vaikka kyllä hän kirkkaina hetkinään myöntää, ettei suomalaista traditiota Kalevalan ulkopuolella kovasti ole. Kalevala on jännittävin romaani, jonka olen lukenut.

Kirjallisuuden historia on mukavaa: on mukava tietää mikä meni ihmisille läpi silloin, muttei mene meille enää kun olemme fiksumpia. Eino Leinosta riittää tietää, että hän haukkui Rantamalan Harhaman. Se jäi historiaan. Hannu Salaman yhtään teosta en ole saanut loppuun. Asenteellinen, ulkosaneltu, suhmurainen ryssäviha siinä kai häiritsee, kun nykyään on nähnyt millaisia nuo ovat alastomina. Sekopäitähän ne ovat. Salama on minun näkökulmastani sekopää, sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis "ilman logiikkaa", huonolla tavalla. Hyväkin tapa olisi mahdollinen, kuten Saarikoski Prahan päiväkirjoissa opettaa. Salama on vähän kuin joku rokkari, jonka "menestyksen salaisuus" on yhteiskuntarakenteen sisäinen salaisuus. Niin kuin nyt jotkut äänilevyjen myyntitilastot iTunesin aikakaudella. Teksti tietysti sanoo minulle paljonkin, mutta en viihdy sen parissa.

Meren ilmapiiri on toinen. Meri on pääinsinööri, joka on ylpeä siitä, että osaa hommansa pilkulleen ja jota häiritsee B-luokan insinööri samassa työpaikassa. Ja tästä häiritsevyydestä tulee sitten ilmaisullinen asia. Jonkun lyhyen novellin olen ehkä Mereltä jaksanut lukea. Mielenkiinto siihen on samanlaista kuin mielenkiinto 1970-luvun amerikkalaisia piirilevyratkaisuja kohtaan: suuri on ihmisen tahdonvoima, kun voitettavana on Neuvostoliitto. Meren romaaneita en ole lukenut, paitsi Manilaköyden, puoliväkisin, sillä tavalla hampaat irvessä loppuun, niin kuin nyt ihmiset yleensä romaaneja ja piirilevyjä kai lukevatkin. Peiliin piirretty nainen on hyvä yritys, muttei yhtä tehokas kuin Lauri Viidan Entäs sitten Leevi, joka tulee luettua, mutta hitaasti, vaikka onkin aavistuksen vanhempaa teknologiaa. Meren Mannerheimin olen lukenut kokonaan, ja se on kyllä vetävä tietoteos. Merellä on tiedemiehen suuret toimintakykyiset aivot.

Ristin Johanneksen Pimeä yö tulee luettua, viidenkymmenen vuoden kuluessa ehkä kertaalleen. Nikos Kazantzakisin Askeesi, jota minulle suositeltiin, ei tule luettua vaikka on ohut vihko. Teilhardin Tapaus ihminen ei taida tulla luettua. Saa nähdä tulevatko Sinkkosen romaanit luettua. Alkujen perusteella luulen, että tulevat. Sinkkosen seurassa tuntuu viihtyvän. Vaikka romaanilta vaaditaan uskomattomia tullakseeni luetuksi meillä. Sinkkosen runokokoelmat pitää lukea kokonaisuuksina. Tämäkin Minä, maani, maailmassa on oikea sanataideteos, jossa kaikki on punnittua. Sinkkonen on kestävä, koska tämä meidän "Kuningas Oidipus" ei ole mikään muutaman vuoden juttu ja silmät puhki.

David Foster Wallacen hyvinsuomennetut esseet jäivät kuitenkin lopullisesti kesken. Infinite Jest ei tule luettua. Jotenkin juuri nyt (tämän elämän osalta) väärällä tavalla vanhentunutta DFW. Philiph Rothin Portnoyn tauti on kelvoton. Amerikkalaiset kirjailijat Emerson mukaanluettuna ovat kelvottomia. He kertovat mutta varovat "juoruamasta". Heillä on sellainen kustannussopimus isojen markkinatoimijain kanssa. Jopa Poe on vähän tällainen: havaitsin lukiessani Hoffmannia joka on paljon suurempi ja vailla sopimuksia.

Murgerin Boheemilemämää tulee luettua. Knausgåårdin Taisteluni... on siinä ja siinä jääkö kesken... ei taida jäädä... mutta äärettömän hitaasti se etenee, koska on juuri niin ikävästi 10 vuotta vanhentunutta, vaikka oppiihan siinä tuntemaan vihamiestensä sielunliikkeitä ja asenteita, jos sitä tämän paremmin on ylipäätään mahdollista oppia. Kanteletar ei ole edennyt. Täysin yliarvostettuja latteita lemmenlurituksia. Nostavat erillisinä vain Lönnrotin arvoa. Agrippan Okkultia tulee joskus kokonaan luetuksi: ajankohtainen. Mutta tuleeko Saarikosken Prahan päiväkirjat luettua kolmekymmentä kertaa. Kyllä tulee, jos aikaa jää.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com