1.7.2013

ERKKA FILANDERIN HERÄÄMISEN VALKEA MYRSKY

vaikuttaa draamallisesti melko yksitasoiselta katkeamattomalta kuvavirralta, mutta kysymys ei ole symbolisalakielestä, jonka koodikirja olisi se salongeissa jaettu. Muodon tason ideoista ei synny vaikutelma Hermeen runsaudensauvasta. Kielessä on itsetietoisuus, joka perustuu havaintoon (itsestään ja maailmasta) pikemmin kuin taitavan-jonkin-jäljittelyn-kautta-tunnistettavaksi-tulemiseen. Kielellisen hahmoalttiuden juurakko vaikuttaa kehittelyn pitkäjänteisyyden puutteesta ja sisäisten hahmojen tiheyden puutteesta keskenkasvuiselta, mutta sinänsä inspiroituneelta jonkin-vanhan-uudeksi-päällekirjoitukselta. Teksti ei minussa kuitenkaan herätä uudistuvaa inspiraatiota varsinaisessa suoran vapautuvan energian mielessä. Strukturoinnin intensiteetti ei yksinkertaisesti ole sillä tasolla, että se herättäisi minussa tunnetason resonaatioita. Mutta tämä on kuitenkin lupaava teos, koska tekijä on nuori ja niin (esteistään tietämättömän vai kykyihinsä luottavaisen?) rohkean ja vilpittömän tuntuisesti auki taiteellisesti potentiaalisiin suuntiin. Filanderin henkinen tila vaikuttaa otolliselta todellistumaan, joskin edessä on erämaa: mätä raadollisuutensa löyhkää pulputtava suoalue, kuumeinen hallusinaatio, paha illuusio jossa ei saa jäljitellä millään tasolla yhtäkään olentoa ettei tulisi jäljitelleeksi kuolleita: luonteen todellisuuspitoisuuden kivikova koettelemus.

Pitkospuiksi Heräämisen valkean myrskyn kuvavirta ei missään tapauksessa ole tylsästi tai kömpelösti toteutettua, muttei myöskään niin tiheähahmoista kuin itsevarmuudesta voisi aavistaa. Perustuuko itsevarmuus siis sittenkin vain suhteelliseen paikallis-aikalais-vertaisryhmän heikkouteen, vai todellisuuteen: objektiivisen järjen häilymättömään aistimukseen? Taiteellista kunnianhimoa, eli ympäristön tarkan havainnoinnin aiheuttamaa henkistä piinaa, pitäisi olla rutosti enemmän, jotta voitaisiin puhua suonylikulkutien tasolla innostavasta teoksesta: henkisestä piinasta hetkellisesti vapauttavasta ja energisoivasta taide-elämyksestä, joka on siis vähäisin messiaanodotushorisontti kaihisilmäisessä olemismoduksessa. Taiteen ainoa voima on se, että se antaa yksilölle soveltuvan käytännöllisen keinon elämänpoetisointiin: toisin sanoen osoittaa täsmällisesti miten elämänkauneudessa oleva bittivirhe koodataan oikein, jolla sitten on tuntuva vaikutus nimeltä "kauneus".

Toisaalta teos ei ole vähimmäskään määrin luotaantyöntävä, masentava, tai varsinaista taiteellista kunnianhimoa ja henkistä kasvua lyömään pyrkivä, kuten useimmat runokirjat ovat. Siinä ei ole Suomen erikoislaatuisissa, hämmästyttävissä psyykkisissä olosuhteissa, menestyvälle runoudelle tyypillistä pilkallisuutta vakavaa taidetta kohtaan: ei mitään viikatemiehen positiota tai keskitysleirin komendantinhuoneen ikkunaluukusta kiikaritähtäimen läpi elämälle ilkkumista. Tämä ei ole mikään mustan aukon tuottama pölähdys. Ei mikään runokirjanhahmoinen jähmeä loputtomassa auringonpaisteessa sarveistuva suistoalligaattorinnahka. Filanderia voi siis kiittää siitä, että ilmeisestä turhamaiseen estetismiin taipuvaisesta porvaritaustastaan huolimatta hän ei ole taiteilijana porvari, eli varsinainen taiteenpäävihollinen mestaritaiteilijan tähtiviitassaan (Tuo planeetaarisen arjen kosmisen abnormaalisuuden hätkähdyttävin ilmiö, jonka Hoffmann on täydellisesti kuvannut novellissaan Neiti von Scuderi, joka muuten kertoo -- ei Michael Jacksonista -- vaan Goethesta). Tällaisia ylistyssanoja voi nykymaailmassa suoda vain kaikkein harvinaislaatuisimmille jäljittelyilkitöiden kitkijöille.

Huusin sinuun,  
          sinun silmäsi vaihtoivat väriä.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Messiaanodotushorisontti?

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com