30.9.2012

40 MILJOONAN PATENTIN VIISAUS

Kun maagi heittyy kullanvalmistukseen, se on kuin leipuri ryhtyisi pyörittelemään peukaloita. Jos kultaa syntyisi, se olisi kuin roiskimalla aikaansaatu fotorealistinen maalaus. Niin paljon helpompi on keskustella enkeleiden kanssa kuin saada yksinkertaisella keittolevyllä aikaan kaikki se, mitä enkelit toivovat.
"Kuolema vain ei ole elämää poeettisempaa." Heine
Yritin ajatella kaikkia mahdollisia hirviöitä
yhdellä kertaa ja syntyi tämä ajatus:
hirviöt syntyvät siitä, että elämä kielletään,
elämä tulee tai se tehdään mahdottomaksi,
mutta tämä ei ihan täysin onnistu.

DEMENTIA JA KONSERVATIIVISUUS

Mikään ei ole sitkeämpää kuin modernin aikakauden huonpoimpiin ja sairaimpiin puoliin liittyvä muutosvastaisuus ja konservatiivisuus. Nykykonservatiivi on ihminen, joka pitää kynsin hampain kiinni juuri kaikista niistä huonoista ideoista joita moderni esitteli ja joita aluksi vastustettiin eniten. Nyt kun on käynyt selväksi, että nuo ideat, jotka aluksi tuntuivat kestämättömiltä, ovatkin paljon huonompia ja tuhoisampia kuin koskaan osattiin kuvitella, ovat konservatiivit äkeänä puolustamassa "traditiota". Näille henkilöille kaikki mikä ei ole viimeisen sadan vuoden keksintöä on kauhistus. He opiskelevat historiaa juuri siksi, että osaisivat paremmin toistaa ikävyydet. Tässä että ikävimmätkin asiat todella voivat toistua ja että todellakaan mitään ei välttämättä historiasta opita, on heidän kaikki toivonsa. Jossain vaiheessa kai ja vastoin kaikkia tapojani on ryhdyttävä puhumaan henkilöistä oikeilla nimillä, kun ei, Jumala auta, muuten viesti uppoa sinne korvien väliseen vittuun.

SALVASTA SANOTTUA

"Lähes kaikilla on salpa." John Dee

"Monilla on salpa." Aleister Crowley

"Harvalla ei ole salpaa." Giordano Bruno


KUN KAIKILLA ON SALPA MUTTA YHDELLÄ EI

Että kätkettynä olisi jotakin niinkin selkeää asia kuin aarre. Änkytys voi olla myös musiikillisen inspiraation tunteenvaraisuuden metafora. Että matematiikka niin kuin musiikki ei ole osaamisesta kiinni. Jos tehtäviä laativan ajatuksia pystyy lukemaan. Tai jos on läsnä ajatuksia lukeva pahantahtoinen yleisö.

Case 39 on mielenkiintoinen elokuva juuri rinnastuessaan Zagros Manucharin salpaan. Case 39:n tytöllä ei ole salpaa, mutta muilla on salpa hänen näkökulmastaan. Hän kiusaa muut hengiltä leikiten.

ASEIDEN OMINAISUUKSISTA

Teoilla ei ole mitään pysyviä yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia, emotionaalisia tai psykologisia merkityksiä. Näissä kaikissa merkityksissä teot vanhenevat kuin aseet. Aseet, jotka eivät tietystä hetkestä alkaen enää tuota voittoa.

MUSTALAISEN RAAPIVA SORMUS

Tulevaisuus on paitsi keksittävä myös tarkasti muistettava. Se, joka ei tunne tulevaisuutta, ei tunne myöskään nykyisyyttä, ja kaikista vähiten itseään. Joka ei tunne tulevaisuutta, elää kädestä suuhun. Tulevaisuudesta voi oppia paljon. Tulevaisuudesta voi oppia elämisen jaloa taitoa. Siitä voi olla ylpeä, mutta sisustukseen en sitä sekoittaisi. Tulevaisuudesta ei voi olla puolueeton, sillä se, joka ei tunne tulevaisuutta, on tuomittu toistamaan sitä. Hän siis joutuu elämään sen uudelleen.

 

29.9.2012

CASE 39

Juttu on lyhyesti tämä: tytöllä on paranormaaleja kykyjä, joiden ylivoima mystiikankieltävässä todellisuudessa perversoituu elämänvastaiseksi. Tytöllä ei ole kunnioitusta ihmisten elämää kohtaan, koska hän ei tunne itseään eikä hän ole koskaan tavannut itseään henkisesti voimakkaampaa ihmistä. Normi-ihmiset, jotka ovat itse tahallaan tuhonneet omat henkiset mahdollisuutensa ja kykynsä, demonisoivat tytön. Toisaalta tyttö tuhoaa henkilöt pienimmästäkin mustasukkaisuuden puuskasta, joka on demonisoinnin perusta. Elokuva kertoo ihmisen esiin purkautuvien mahdollisuuksien ja toisaalta riittämättömän ihmistiedon välisestä yhteiskunnallisesta kriisistä: mystiikan kieltävä yhteiskunta ei kykene kääntämään ihmisen henkisiä mahdollisuuksia positiivisiksi. Jos tyttö saisia asiaan kuuluvaa opetusta ja tulisi tietoiseksi itsestään, hän kykenisi tuottamaan äärimmäisen paljon hyvää. Mutta helvetti jossa elämme, ei anna tähän mitään mahdollisuutta.
 
Kamala traileri, joka ei taatusti vakuuta, mutta oikeasti suhteellisen mielenkiintoinen Hollywood rinnakkaistodellisuustutkimys vuodelta 2009.  







SINIVALKOINEN VALHE

Olin viime keskiviikkona Arto Halosen Sinivalkoinen valhe elokuvan jatkobailuissa Dubrovnikissa. Juteltiin siinä Wilhelmiinan, Halosen satuolentomaisen assistentin kanssa.

- Sinivalkoinen valhe on aika rankka provokaatio, koska se kohdistuu koko kansaan, että koko kansa olisi syyllinen ja osallinen tähän salailun ja kieroilun kulttuurin. Minulla olisi sellainen, vähän ovela ratkaisu, että diagnosoidaankin se "Sinivalkoinen valhe" tarkemmin "Turun taudiksi". Sanoma olisi siis tämä: kalevan kansa on kirkas ja viaton, mutta pohjolan väki on tuhoisaa ja kieroa. Syytetään Turkua kaikesta ja vapahdetaan muu maa synnistä. Sitähän ei kai voi kukaa kiistää, että koko ihmiskunnan kärsimyshistoria on Turun vika. Ja nyt kun silmät ovat auenneet, se voidaan sanoa ääneen.

- Mä en oikein jaksaisi nyt puhua näistä työasioista vapaa-aikana. Olen muuten Turusta kotoisin.

Siirryin siitä sitten ihailemaan Terhi Kokkosen iltapuvun leikkausta ja päähinettä ja henkistyvää nilkkaa. Halosen elokuvaa en ole nähnyt, mutta katsoin häntä ylöspäin.
Siellä missä valhe syvenee illuusio kirkastuu.

Totuudelta katkaistaan kaula vaistomaisesti,
muu saa olla.

Valheen epämääräinen epäily johtaa sekavuuteen.

Totuus metodina on sumuun kadonnut armeija.
Kylmäkallet ja kuumakallet kohtasivat. Kylmäkallet vaihdettiin Kuun takana uusiin joka päivä. Kuumakallet odottivat liikenteessä viilipyttyinä vuoroaan. Kylmäkallet kantoivat nyrkkirautoja ja jäitä muovipusseissa. Katkeroituneet kuumakallet tulivat tallille 21.00, jolloin lämpömittari näytti - 27 astetta. Yöstä tulisi kylmempi. Kylmäkallet nauttivat ruoat ja juomat lämpiminä reessä. Kuumakallet näkivät uudessa koskisodassa jotain romanttista.
Niin se vain Pietaristakin näyttää tulevan yksi suuri BB-house ja Turun taudin sikiämispiste. Koko ajan on minulla ennakkoluulo suurempi. On ilmeisesti siirryttävä astetta terävämpään ajatteluun ja sarkasmiin. Viesti ei mene hyvällä perille.

NARSISMI ON AINA SEKSUAALISESTI VASTENMIELISTÄ

Naisen pelkkä älykkyys on harvemmin seksuaalisesti kiihottavampaa kuin pelkkä tyhmyys. Mutta henkisyys ja viisaus on aina seksuaalisesti kiihottavaa, koska se on samaan aikaan äärimmäisen sensuaalista ja äärimmäisen kestävää. Labyrintissään riehuva Minotaurus on sen lentokyvylle pelkkä varjo lattiassa. Tämä tekee kypsien naisten seksuaalisen houkuttelevuuden niin ylivoimaiseksi nuoriin tarpeettomissa illuusiossaan rypeviin vaikka kuinka kauniisiin verrattuna. Viisaus tarkoittaa ehdotonta kestävyyttä ja jatkuvasti hienostuvaa ja sensitiivisempää ihoa enkelien ja demonien sekalaisessa seurakunnassa. Viisaus on erehtyväistä jumaluutta tarkempi ihoaisti, jossakin kaukana meidän ulkopuolellamme. Se on herkkä terve kaikkialle levyttäytyvä nukkainen lapseniho, jolla on täydellinen lempeä hymyilevän nopea vastamyrkky kiehuvalle vedelle ja maan uumenista purkautuvalle laavavirralle. Positiivinen energia ei lisäänny omistamalla vaan eristeiden läpi kiehumalla. Vain Kiinan muuria vasten seisoessa voi tukka hulmuta neutriinotuulessa.
Eräänlainen hirttolava on se näyttämö, jolle johtaa fasistin "henkinen" tie. Tämä asia on tehty jossain määrin selväksi. Kaipaakohan viestin perille meno vielä pitkällistäkin kirkastamista.

TERÄS: EI HYÖKKÄYS- VAAN PERÄÄNTYMISVAUNU

Joskus tulee mieleen, että Pietarikin sairastaa jossain mielessä Turun tautia; että eurooppalainen sielu voi kunnolla viihtyä ja vapaasti hengittää enää Moskovan Kremlin muurien suojissa, jossa sielun elävyyttä, tulisuutta, nopeutta ja jaloja, hyviä ajatuksia ja ideoita ei tarvitse peitellen hävetä. Ehdotan Venäjän pääkaupungin siirtämistä turvaan Uralin itäpuolelle. Onko todella niin, että vain venäläisen panssarivaunun teräs voi sielua ja taidetta suojella tässä maailmassa Turun taudilta? Eikö muuta kuria löydy ja saada?

SAATANAOPERAATTORI

Varsinainen Turun tauti esitetään esikerran selkeästi Kalevalassa. Se on sama henkinen sairaus, johon vanhan Kalevalan sankarit vuorotellen tutustuvat Pohjolassa.

TURUN TAUTI: OMAPERÄISISTÄ KÄSITTEISTÄMME ELÄVIN JA HYVINVOIVIN

Jaakko Ylijuonikkaan Neuromaanin Markku Eskelisen kirjoittaman takakansitekstin käsite "Turun tauti" hätkähdytti ja jäsensi minulle kokonaisen kosmologian, jota en jotenkin ollut älyllisesti aiemmin saanut kasaan. Nyt tuntuu, että tämä käsite "Turun tauti" (ks. esim. Wikipedia) selittää koko Suomen henkisen ilmapiirin hämmästyttävän täydellisesti. Tuntuu, että asia on tällä hallussa, eikä sitä tarvitse enempää ihmetellä. Vähän hölmö tunne toisaalta, etten ollut itse keksinyt tuota käsitettä, vaikka olin hämmentänyt sitä emotionaalisesti jo vuosikymmenen kuin kissa kuumaa variksenpelätintä, jonka harteilla varikset istuvat.
Olla kohteliaasti häiritsemättä henkilöä, jolla saattaa olla meneillään toisenlainen rakkausseikkailu, ei välttämättä merkitse tunteettomuutta. Vakuuttavakaan kyynelehtiminen ei välttämättä merkitse aitoa, eli kokonaisvaltaista, tunnetta. Kun Hydran yksi pää kyynelehtii, kuudellä päällä vielä on muuta mielessä.


Hydra.



TURUN TAUTI

Kun kerroin eilen illallisella Suomessa asuvan venläisen suuryrityksen toimitusjohtajalle Suomessa rehottavasta äärimmäisestä taiteenvihasta ja Suomesta jonkinlaisena taiteenvihaajien vapaana rauhoitusalueena, hän katseli minua silmät viiden ruplan kolikkoina.

- Suomessa on niin vähän laadukasta taidetta ja jos sitä laadukkainta osaa vielä vihataan, mitä jää jäljelle?

- Sepä se. Taiteenvihaajien kohteena on juuri tuo taiteen yhteiskunnallisesti merkittävä laadukkain hippunen. Nämä olosuhteet ovat kertakaikkiaan lähes mahdottomat täällä. Taiteenvihaajat käyttäytyvät kuin rauhoitetut valkohait, jotka saavat mielinmäärin ahmia lapsia uimarannalla. Jos joku rohkenee ja kokee paljain käsin pelastaa lasta hain hampaista, rantavahdit ampuvat rohkelikon saman tunteen vallassa kuin punaniska Dennis Hopperin Easy Riderin loppukohtauksessa. Vieläpä he uivat mereen "armollisesti" varmistamaan, että uhri on varmasti hukkunut, eikä omin voimin ajelehdi raadeltuna rantaan. Meressään viljalti traumoistaan lisääntyvät haithan täälä ovat rauhoitettu laji, ei äärimmäisen uhanalainen positiivinen energia ja jalo sielu; ei elämän perimmäinen lähde. Suomalaisen kulttuurin arvokkain osa pitäisi ehkä internoida turvaan Ufan patafyysiskosmiseen siirtokuntaan, eurooppalaisen hengen rauhoitusalueelle. 








PROPAGANDA JA KUOLEMA

Sitä mikä on kerran propagandalle uhrattu ei saada totuudelle takaisin.

28.9.2012

Myönnän kieltäneeni heitä tulemasta lapsen synttäreille koirien kanssa. Kiellän myöntäneeni heille empatiapisteen arvaamattomuudesta.
Sinipunainen omena.
puun takaa tulvi
nuoruus ja restauraatio
Jos olisin valon äiti
synnyttäisin nyt lyhdyn.
Se on vastaus joka pakottaa
sinut muistamaan kysymyksesi.
Vastauksesi oli, että
maailmojen erottamiseksi toisistaan
saattaa olla olemassa toinen tapa.
tulin puun takaa
ja näin: puun takaa tulvi
syksyn ruska ja talvi
vanhuus ja eroosio
Michael Monroe Espan lavalla.

Korni paatunut pelle.

Ei voi muuta sanoa.

KIELEN TOISSIJAISUUDESTA

Olisiko kuitenkin niin
että kaiken voi ajatella,
aistia ja nähdä,
vaikkei kaikesta voi puhua.


Kutina on ihon sävel.
minä olen

sisäinen

dialogi
 
siivekäs
 
kissakoira
 
hau miau
 
hau miau
 
titityy

IRTISANOUTUMINEN VÄKIVALLASTA

Parempi on vain sietää loputon vittuilu ja sosiaalisesti häväsityksi tuleminen, kävellä tyynesti vihellellen ovesta ulos. Ei mitään nyrkkikahakkaa pahantahtoisen yleisön tai provokaattorin iloksi, joka on jo varautunut kääntämään laupiaasti toisen poskensa. Ja mistä kaikesta väkivallassa onkaan kysymys.


Ja hän oli yleisö. Ja hän oli Luis Buñuel
elokuvakankaan takana kädessään sangollinen kiviä.
Ja hän kivitti yleisönsä ja tuomarinsa ja sen
joka heitti ensimmäisen kiven.
Ja hän juoksi pimeään metsään
johon äkkiä satoi aurinko.
Kissalle henkistä väkivaltaa on se, että koira on olemassa.

KIIVAUS

auta Herbertiä tuhlaamaan
Herbert-kesä
se tarpeeton ilo ja jäljitelty hassutus
en rakastu hulluihin
vaan jos sairaalassa
ei muita ole
minä pakenen
luomaan todellisuuteni

KYLMÄ

tykytyksesi, rytkytyksesi
hytkytyksesi, nytkytyksesi
esityksesi, liikeyrityksesi
selityksesi, vesi
Tsunamaattinen liejukeidas.
Vetelä potku joka uppoaa
paksunsuolen kautta ohutsuoleen.
Raudan synty aivokuorella.

GOULDIN LAPSUUDENMÖKKI

ei muuten ollut mikään mökki vaan keskiluokkaisen omakotialueen keskimääräinen asumus. Mökki oli erikseen kesänviettopaikkana. Mutta ei Gould siellä kai viettänyt suurta osaa lapsuudestaan.

Glenn Gould, jättiläinen matalalla jakkaralla, norsunluun hien haju nenän alla. Antiikin ateenalaiset olisivat varmasti nauraneet tällaiselle "pianon orjana olemiselle", mutta minusta elehdinnässä ja ruumiinkielessä on oma hauskuutensa.



Vai olisiko pääkaupunki lässytyksen sijaan vain siirrettävä Hämeenlinnaan. Portti itään. Hämeenlinnan ja uudisrakennukset voisi purkaa. Jäljelle voisi jäädä vanhan rakennuskannan muu säilynyt osa. Linnan paikalle tarkka kopio Kremlistä. Mutkaiset kadut ja paljon muuta voisi kopioida suoraan Moskovasta. Kaikkea pietarilaista hapuilua ja värinää pitäisi välttää. Maailman suurin Stalinin hammas tarvitaan varmasti Hämeenlinnan pääkaupunkikuvaan. Siihen majoittuisi Suomen uusi ulkoministeriö. Vain tiukkaa raudanlujaa lämmintä henkeä ja kosmista hyvyyden energiaa: kaduille suuria ihanteellisia henkilöitä, persialaisia tiikerisilmiä vilkkumaan, kaviaaritornadoina keinahtelevia kosmisia tyttöjä, osterinmyyjät Odessasta. Kauppoihin helppoa eli nerokasta lukemista suurille ajattelijoille. Tylppäjärkisyys hikoiltaisiin pois yleisissa erikoiskuumissa suomalaisissa karhunsavustusbanjoissa, joista siperian karhu poistuisi uikuttaen ja itkien. Suomi vihdoin ruotsin kuninkaan kömpelöjen kynäsotamiesten sijaan suomalaisille. Torille ilmalaivasatama Moskovaan.
Joskus kun Helsingin Sanomia vilkaisee sitä vilkaisee, että oliko tämä nyt Helsingin vai Turun Sanomat. Ja miettii, että oliko pääkaupunki nyt Helsinki vai Turku. Minun mielestäni jokaista asiaa tässä maassa pitää ajatella tästä näkökulmasta. Parasta tietysti jos pääkaupunki olisi Jyväskylä tai Tampere.
Hän sanoi, rakastan musiikkia yli kaiken, mikä hänen sanomanaan tarkoitti suurin piirtein sitä, että jos hän olisi ollut seppä hän olisi rakastanut hevosenkenkiä yli kaiken, koska niiden asentamisesta hän sai säännölliset tulot.

ZAGROS MANUCHAR JA ABSOLUUTTINEN VÄRIKORVA

Zagros Manuchar on 22 vuotias suomalainen Irakin kurditaustainen elokuvaohjaaja, jonka ensimmäinen täyspitkä independent-tuotanto elokuva Salpa (2012) nähtiin ensi-illassa Helsingin Rakautta & anarkiaa -festivaalilla toissailtana.

Salpa on kolmen vuoden työn tuloksena syntynyt tutkielma väkivallan alkulähteistä ja pohjimmaisista yhteiskunnallisista -- ja voisi sanoa myös metafyysisistä -- syistä. Koko teema on projisoitu yhteen päähenkilöön, koululaispoikaan, jonka vakava änkytysongelma on kaiken emotionaalisen patoutumisen alkusymboli. Sillä melkein kaikilla on salpa, ja ehkä yhdellä ei. Siksi on vaikea huomata, että kätkettynä on jotakin niin selkeää kuin aarre. Änkytys voi olla vaikka musiikillisen inspiraation tunteenvaraisen haurauden metafora. Että matematiikka niin kuin musiikki ei ole osaamisesta kiinni, silloin kun tehtävänlaativan ajatukset pystyy lukemaan, tai on läsnä ajatuksia lukeva pahantahtoinen yleisö. Salpa on mielenkiintoinen elokuva rinnastuessaan esimerkiksi sellaisiin väkivaltaelokuviin kuin Christian Alvartin Case 39 (2009). Case 39:n tytöllä ei ole salpaa, mutta muilla on salpa hänen näkökulmastaan. Uhriksi tekeytyvä lapsi onkin kaiken väkivallan lähde, joka kiusaa hänestä välittävät ihmiset hengiltä leikiten.

Salpa ei ole osoittelevan symbolistinen tai allegorinen vaan kirurgisen realistinen elokuva. hijainen, hidas ja väreiltään kaunis musiikittoman ajan kuvaus, jonka emotionaalinen paletti yltää aina syvästä masennuksesta äärimmäiseen angstiin. Tästä emotionaalisesta ilmapiiristä on katsojan ymmärrettävä elokuvan älyllinen avain: väkivallan synty. Ilman tätä selkeää keksintöä, elokuvan ilmapiiri ja draamalliset elementit jäävät heikontuntuisesti motivoiduiksi. Katsoja saattaa kysyä: onko tämä nyt joku terapeuttien johdatus änkyttäjän todellisuuskokemukseen? Rooleja Salvassa on pitkäksi elokuvaksi vähän. Hahmot ovat epärealistisuuden rajalle kärsivällisiä ja väkivallattomia, mikä ei helpota väkivalta-avaimen mieleenjuolahtamista. Kronologisitta kiemuroitta juoni etenee lähes didaktisen suoraviivaisesti muutaman päivän alusta loppuun. Tapahtumia on vähän, mutta sanattoman tuskan kaikelle painolle päähenkilön harteilla ei itseasiassa voi löytää järjellistä selitystä. Elokuva ei juuri raota tapahtumien sosiaalisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Voi olettaa että ympäristö on "realistinen" nyky-Suomi, mutta elokuvan maailma voi toinenkin.

Salvan maailmassa henkinen kiusaaminen, henkisyyden ja taiteenvihaaminen saattaa olla jopa pidemmällä kuin (jo luulisi äärimmäisessä) tosiympäristössämme. Päähenkilön isä edustaa ja tuo mukanaan kuvaan tämän maailman arvoja. Isä ei ole pahis, vaan ainoastaan näyttää siltä. Kenties hänkin on uhri: perheen äiti asuu Ruotsissa... muuta ei kerrota. Tai kenties hän on keskitysleirissä upseerina työskentelevä mallikoti-isä. Isä on itseasiassa epärealistisuuden rajalle kärsivällinen ja henkisesti itsetietoisen kontrolloitu. Kun taas päähenkilö Henri on koomisuuden rajalle flegmaattinen ja intohimoton. En tiedä voisiko ketään todellista räiskyvää persoonallisuutta lannistaa Henrin tilaan, mutta tuossa apatiantilassa ilman mitään bipolaarisuutta elämänsä viettäviä persoonallisuuksia ehkä on todella olemassa.

Roolisuoritukset ja näyttelijävalinnat ovat minusta onnistuneita. Hahmot on tarkasti piirretty: ne ovat vieraita, ristiriitaisia ja täynnä selittämättömyyttä. Niihin ei helposti yritä samaistua, enkä tiedä toivooko ohjaaja sitä. Asia ei minua katsojana huolettanut tai häirinnyt.

Koko elokuvan pyhittää musiikittomuus, tyhjyys, musiikittoman ajan fetissi. Se on merkityksettömään hälyyn tottuneelle hajasielulle mielettömän pelon ja kauhun, pitkästymisen ja päänsäryn kieli. Rockitonta voimattomuutta minkä tahansa hyönteisen sydänsurujen edessä; sotamarssitonta sortumista muurahaisen huolien alle. Mutta se on myös yksittäisten äänten psykoottista syvyyttä, äänenvärin transsi. Avauskohtauksessa rotuhevonen juoksee aitauksessa, mikrofoni on kiinnitetty hevosen vatsaan ja se tallentaa kavioiden äänet luonnottoman mahtavana. Tämä on suurta elokuvahistoriaa, voimakas kohtaus. Samoin lopun puhelinkeskustelu, jossa isän ääni tulee pojan kanssa samaan tilaan, akustiikkaan ja huoneeseen, on Salvan suuruutta. Pieniä, suuria, nerokkaita keksintöjä äänellä, jolla Kronoksen telaketjuihin sidottu tilan ja ajan jäinen järjestys rikotaan.

Salpa on omanlaisena olionaan hieno ja täydellinen luomus, jonka tyylilajista voi keskustella. Tyylilajiksi voisi ehdottaa autistista illuusiota, koska elokuvan näyttämä todellisuus on niin tiukasti rajattu ja tapahtumien kulku niin antiikkisen ankara. Voi myös hyväksyä sen, että kysymys on hieman värittäen jäljitellystä todellisuudesta. Juonellisesti elokuvan loppuosaan asettuva vertaistukiryhmän löytyminen yksinkertaisena, koomisen latteana vastauksena kaikkeen, on miltei latistaa elokuvan pitkäpiimäiseksi huonoksi vitsiksi. Lopun puhelikeskustelusta olen löytävinäni juonellisen pelastuksen joka saattaa olla vain juonellista epäselvyyttä. Elokuvan emotionaalisen paletin tiukkarajaisuus, emotionaalinen realismi, vain sen kuvaaminen mitä näkee, on myös elokuvan ongelma. Suomi on jo riittävästi ilman uusia tilannekatsauksiakin tarpeettoman emotionaalisen tukahduttamisen, tarpeettoman henkisen väkivallan, tarpeettoman suremisen ja tarpeettoman murheen maa. Ja tämän kirouksen sitkeässä pysyvyydessä ei ole juhlimista muilla kuin fasistisella eliitillä ja heidän kaduille jalkautuneella rasistisella kenttäväellään.

Siksi pitäisi myös näyttää, mikä voi olla ihminen ja ihmistahto, ihmisilo, ihmiskauneus ja ihmisvapaus tämän kaiken tarpeettoman unen ja illuusion, lumeen ja kuvitelman vastakohtana. Ihmisen hyvät puolet tulevat esiin ilon, rakkauden ja vapaaehtoisuuden lämmössä. Ja vain hyvillä puolilla, hienolla energialla luodaan kestävää kilpailukykyä kosmoksessa.

Suomi on psykoottisen väkivallan, psykoottisten henkisen tuhoamisen, henkisten murhamiesten ja psykopaattien ylenpalttinen rauhoitusalue. Minä haluan nähdä ihmisilon ja ihmisonnen ja ihmisvapauden ja ihmishengen rautaisen jättilaisnyrkin jo porautuvan negatiivista energiaansa rajatta levittävän psykopaatin perseeseen. Haluan nähdä nyrkin jolla tuo Turun tauti, kuin jonkinlaisena terveellisenä suolentyhjennyksenä, taltutetaan ja siivotaan. Haluan nähdä vapaan hengen totaalisen ilovoiman, joka saa psykopaatin vapisemaan. Haluan nähdä villiä tanssia joka saa alhaisen joka suunnasta tunnistetun ja kuvatun kampittajan puujalat sälehtimään. Haluan nähdä Puhdistuksen, jolla ääliömäisten meikkitaikurien ja ilkeiden rokkiklovnien naamamaalit siivotaan. Haluan nähdä salpojen sinkoilun maatakietävälle radalle ja kosmisen romun palamisen tuhkaksi.  Haluan nähdä suurta, voimakasta, puhdasta ilon taidetta.

Zagros Manuchar on epäilemättä toivoni.










SALVASTA SANOTTUA


"Lähes kaikilla on salpa." John Dee

"Monilla on salpa." Aleister Crowley

"Harvalla ei ole salpaa." Giordano Bruno

27.9.2012

TAITEENVIHAAJAN KÄSITTELY

Taiteenvihaaja tietää kaiken taiteesta. Hän osaa tarvittaessa lausua loputtomasti ulkomuistista mielimodernistirunoilijasi parhaita tekstejä. Taiteenvihaajan mielestä taiteilijoita on liikaa ja taiteen taso liian matala. Taiteenvihaaja esiintyy kriittisenä. Vain mestariteoksilla on merkitystä. Kaikki kehitysvaiheessa oleva on lahjatonta ja arvotonta. Lahjattomat harjoittelevat ja kokeilevat. Maailma on valmis, kaikki on jo keksitty, ym. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Taiteenvihaaja iskee vain sosiaalisessa tilanteessa, ei milloinkaan internetin palstoilla tai sosiaalisessa mediassa. Taiteenvihaajan päämäärä on taiteilijana esiintyvän sosiaalinen häpäiseminen. Taiteenvihaaja ei ole kiinnostunut taidekritiikistä tai älyllisestä kriittisyydestä vaan henkisestä ja sosiaalisesta vahingoittamisesta. Tähän käytetään älyllistä voimaa. Taiteenvihaaja voi päästä päämääräänsä vain, jos valittu uhri on pahaa aavistamaton. On viritettävä ansa ja saatava uhri astumaan siihen.

Kun uhri on ansassa, mikä tahansa ärtynyt tai agresiivinen reaktio tämän puolelta on taiteenvihaajalle mieleen. Väkivaltainen reaktio olisi kaikista toivottavin. Silloin taiteenvihaaja pääsee esiintymään Kristuksena, kääntämään toisenkin posken. Mikään retorinen temppu ei auta, koska taiteenvihaaja junttaa mitään kuuntelematta läpi logiikkaa, jota on mahdotonta hyväksyä, mutta ansaan astuttua mahdotonta myös osoittaa vääräksi. Taiteenvihaaja ei suostu inttämällä saavutettuun tasapeliin vaan pysyy kovana kannassaan. Hänen loukkauksensa muuttuvat yhä hienostuneemmin ja suoremmin henkilökohtaisiksi. Taiteenvihaaja ei hyväksy perääntymistä, vaikenemista tai mitään venkoiluam. Yhä enemmän yleisöä kerääntyy tilanteen ympärille, joka muuttuu kiinnostavaksi ja uhkaavaksi.

Taiteenvihaaja on sosiaalisen piirinsä ehdoton johtaja. Hän on johtaja suvereenisti muita ihmisiä suuremman älyllisen kapasiteettinsa takia. Hän tietää pystyvänsä rikkomaan millaisen tahansa illuusion lapsellisen helposti ja hänen sosiaalisen piirinsä ihmiset arvostavat hänen "armotonta rehellisyyttään". Hän on tyyppi, jolle näytöksi kelpaa vain täysin kiistaton taloudellinen menestyminen täysin vapailla ja säätelemättömillä markkinoilla. Näytön kiistaton esittäminen on ainoa tapa, jolla taiteilija voisi osoittaa älyllisen tasavertaisuutensa taiteenvihaajalle. Kaikki muu on taiteenvihaajalle epärehellisyyttä, kähmintää, sisäpiiripeliä, perseennuolentaa, rikollisuutta ja rikollisuuteen verrattavaa toimintaa.
 
On hyvä jos taiteilija on varautunut tähän tilanteeseen, taiteenvihaajan kohtaamiseen, joka saattaa tapahtua milloin hyvänsä. Taiteenvihaajasta ei voi selvitä henkisittä vahingoitta varautumatta kohtaamiseen huolellisesti etukäteen.

Taiteenvihaajan kohtaamiseen varaudutaan paneutumalla taiteen henkiseen puoleen ja perustamalla taiteen tekeminen henkisyydelle. Se, joka perusta kaiken taiteensa henkisyydelle, ei koe taiteenvihaajan asettamia kysymyksiä lainkaan olennaisina. Hänelle ei ole mitään merkitystä sillä mitä taiteenvihaaja hänestä ajattelee. Eikä hänellä ole mitään hävettävää, koska kaikki ihmiset, jotka hän TUNTEE ovat välttämättä aina tienneet asian todellisen tilan. Siksi taiteenvihaaja ei mitenkään voi vahingoittaa häntä, jos hän vain muistaa ja pitää mielessään täysin hätkähtämättä ja pelotta sen tosiasian, että taiteenvihaajat sinänsä ovat hyvin yleisiä, mutta vain älykkäimmät heistä ovat riittävän rohkeita ollakseen todella aloitekykyisiä. Heitä arvostetaan tuon rohkeuden ja aloitekyvyn takia. Ja heitä arvostavat ihmiset ajattelevat asioista täysin samoin kuin he, vaikkeivät ehkä koskaan ilmaise asiaa itse.

Taiteenvihaaja saattaa vaania uhriaan kepeästi vuosikaudet. Taiteenvihaajan apuri on "sirkuspelle", joka toimii aktiivisesti ja perverssisti taiteenkentällä, rahasta.

Taiteilijan, joka perustaa tekemisensä henkisyydelle, ei pidä julistaa sitä. Itseasiassa koko asia pitää kätkeä materiaaliseen, eikä henkisyyteen pidä taideteoksella suoraan viitata. Sillä taiteen henkisyyden tukahduttaminen on taiteenvihan varsinainen motiivi: tehdä taide kyvyttömäksi tai impotentiksi henkisyyden välineenä. Toisin sanoen tehdä hyvä impotentiksi ja lisätä pahan potenssia.

Taiteilijat, jotka eivät perusta tekemistään henkisyydelle, ovat periaatteessa taiteenvihaajan kanssa samaa mieltä. He ovat joko syvässä unessa tai kovaa vauhtia "heräämässä" taiteenvihaajiksi.

KIMMO LEIJALA: PIONI (2009)

Runokirja ei ala hyvin, jos vahvojen kuvien seassa on heikkoja ensimmäisestä runosta alkaen. Olen Leijalan esikoiskokoelman ensimmäisessä runossa. Katsotaan kaipaako käsitys korjailua. (15 min myöhemmin) Käsitys ei Pionin osalta kaipaa uudelleenmuotoilua. Eläinratavaloa (2010) alkaa vahvemmin kuvin kuin yksikään Pionin runo ja tuo positiivisesti mieleen Harri Nordellin. Mutta ei, ei näilläkään sanoilla "pintajännitettä tarpeeksi" minun mielikuvitustani liikkeelle pyöräyttämään. Häritsevintä tässä kaikessa on emotionaalinen yksiulotteisuus. Mutta Leijaa pidetään silti kehittyvänä ja kolmatta kokoelmaa, johon en nyt tästä vuoteelta ylety, kahta ensimmäistä parempana.

Silti ajatukseni siirtyy Leijalasta uuskonservatiivisiin taiteenvihaa läheneviin menneitä aikoja, lähtökohtia, mahdollisuuksia, resursseja ja tietoisuudentiloja sisällyksettömästi jäljitteleviin taidekäsityksiin: mitä lukija voisi tehdä piinaavalle ensivaikutelmalle siitä, että runoilijan elämä on rajoittuneempaa kuin hänen keinonsa, jotka nekin ovat tarpeettoman rajoittuneita. Tarpeeton rajoittaminen ei ainakaan ole viehättävämpi metodi kuin tarpeeton rönsyily tai laajentaminen. Se ei ole viehättävä juuri siksi, että se on niin tavattoman tarpeetonta, loppuunkulunutta suomalaisessa hengen maisemassa. Suomalainen henki on tarpeettomasti rajoittanut itsensä kuoliaaksi lähes loputtoman monta kertaa. Tarpeettomasti jäljiteltyjä pakkomielteitä. Tarpeettomasti lakannut hymyilemästä, iloitsemasta, tarpeettomasti väsynyt ja masentunut, tarpeettomasti uskonut auktoriteettia joka on sirkuspelle, tarpeettomasti nojannut modernistisen kirjailijan hokemaan tai letkautukseen, joka on niin tyhjä ja tyhmä ettei sen tyhjyyden ja tyhmyyden tajuamiseen tunnu riittävän koko (tuo maanisen ihailtu, kuvattu ja ylistetty) tavallinen kapitalistinen ideaaleista ja yleisinhimillisistä pyrkimyksistä vapautettu arki.

Ihminen, joka kuvaa vain sen mitä näkee, ei näe mitään.

Se ei ole viileää kuuman passion jälkeen, vaan jäätä haaleassa pölyisessä vesilasissa jossa on tekohampaat. Se ei ole minimalismia tulivuorenpurkauksen jälkeen vaan harveneva hilseinen kuontalo josta hiuksia nypitään pinsetillä. Se ei ole tyylikästä mustaa vaan kuollutta hämähäkinseittiä, jota on liikaa siivottavaksi. Se on mutaisen keitaan paskatsunami. Ja tuosta Skeidasta viriää ikävä trauma, koko kansan aivovamma, jäljitelty pakkomielle, kollektiivinen, suunniteltu ja tahdottu tyhmyys: täydellinen kyvyttömyys nähdä itseään objektiivisesti maailmankansalaisten joukossa. Ei ihmisen puolikkaassa joka sitten rajoitetaan ihmisen puolikkaaksi mitää hienoa jännitteisyyttä ole. Se on filtteri joka ei suodata mitään, mutta joka esittää filtteriä ja jonka merkitys on vain se, että se että filtteriteoriaa ymmärretään nipin napin, joten kuten, kipin kapin, niukin naukin.
Taidekäsitykseni mukaan, tekijän suojelemiseksi, runoja ei pitäisi julkaista, ennen kuin on kokenut elämää niin paljon, että löytää jokaiselle kokemukselle vastakokemuksen, jokaiselle ajatukselle vasta-ajatuksen, jokaiselle tunteelle vastatunteen, itsestään. Tunteita on pakko etsiä maailmasta: oma koti, oma kaupunki, oma maa ei milloinkaan ole riittävä peili kun puhutaan ihmisestä.


26.9.2012

TAITEILIJA JAN NEVA POLTTAA TUOTANTONSA 29.9

Helsingissä. http://www.janneva.com/tyot2011.htm

Käsitteellisesti ja emotionaalisesti vahva performanssi? Miten hinnoille käy ennen h-hetkeä? Vai loppuuko myynti päiviä ennen? Voiko rovion ostaa ennen tikunraapaisua? Juuri näin van Goghinkin olisi pitänyt tehdä... ? Miten tämä voisi olla olematta performanssi? Mitä jos joku tulee ja tarjoaa taiteilijalle roviosta 5000 euroa liian vähän? Alihintaan ei voi myydä, mutta kasa täytyy polttaa. Menetys on ikään kuin 2 x taiteen arvo - 5000. Statement sitä vastaan, että taiteella tehdään rahaa tekijän kuoleman jälkeen? Ja joskus ne jäävät nurkkiin vaikka tekijän kuolemasta olisi jo aikaa. Raadollisuus ja raadollisuuden raadollisuus.Ja onkohan pöytä ihan puhdas sitten kun kaikki on palanut poroksi? Saattaa olla monenlaista käsittelemätöntä tuntemusta sitten liikkeellä. Ja mikä viesti tämä on niille, jotka vasta opiskelevat maalausta, taidetta? Materialistinen sanomahan tässä on? Jonkinlainen marttyyriteko yleisen taidevihan ilmapiirissä, vai mikä?

SANKARIEN VÄLINEARVOSTA

Eilen Kansallisteatterin Lavaklubin Prosak-illassa kuultiin Tuula-Liina Varista ja Joni Pyysaloa. Kumpikin muutti esityksellään ennakkokäsityksiäni.

Pyysalo luki otteen modernisitisella lyhyellä soinnukkaalla lauseella kirjoitetusta kasvukertomuksesta. Proosa oli turkulaista, vakavan eksistentialismin sävyttämää: ihan kuin koko taiteen elämä riippuisi taidevihamielisessä ympäristössä juuri näiden lauseiden, ehkä heikoimman lauseen kestävyydestä. Pyysalon heittäytyminen ei ollut ihan kokonaan ammatillista poseerausta, ja siitä hänelle sympatiat.

Tuula-Liina Variksen tekstikatkelma oli aihepiiriltään synkkääkin synkempi kipeässä kylmässä tunnustuksellisuudessaan (Varis painotti tekstin tiettyä omaelämäkerrallisuutta). Tekstin sanoma oli lyhykäisyydessään tämä: äidin kuoleman jälkeen hän (ehkä kirjailija itse) ei saanut eikä kokenut elämässään rakkautta. Vakavimman ihmissuhteensa kanssa heitä yhdisti lähinnä se, että he olivat (salaa?) rakastuneita samaan mieheen.

Variksen proosan ydin ei ole aiheessa vaan käsittelytavassa, joka on metodisuuteen asti keinoistaan tietoista. Se on kielellä ja kielestä riemuitseva: suvereenia kirjailijan ammattitaitoa hyvässä mielessä. Tämä oli minulle, Variksen tekstiä joskus vain silmäilleenä, yllätys. Ainakin itse innostuin tuosta joukko-oppillisen logisesta tavasta, jolla Varis operoi tilan, ajan, muistin ja tunteen ulottuvuuksissa. Siinä oli jotakin painovoimatonta, keinojen keveyttä, ei toisaalta sisällön ehdoilla, muttei kustannuksellakaan.

Proosa-illasta suuntasin Punavuoren Old Anchor -kapakkaan erään tutun syntymäpäiväillanviettoon. Leudossa syysillassa teki äkkiä mieli onnitella vain puhelimitse. Merimiehenkadulla kysyin parilta suomenruotsalaiselta tytöltä varmuuden vuoksi tietä muistamaani kapakkaan. Tytöt neuvoivat väärään suuntaan. Pyysin heitä tarkentamaan. He tarkensivat. Kiitin ja kävelin muistelemaani suuntaan. Kerran Tukholmassa minut neuvottiin niin tarkasti väärään paikkaan, että meinasin oikein eksyä. Kerran Tampereella taas ihmettelin, miten joku voi yhtäkkiä kysyttäessä liikennevalojen määrän tarkkuudella neuvoa hyvin monimutkaisen reitin täsmälleen oikein. Mutta nyt oltiin Punavuoren rasahtamattomassa hieman juoppohullussa leudon syysillan hiljaisuudessa, syvästi aneemisessa mielentilassa. Löysin perille, tilasin oluen ja istuin pöytään. Siinä istui kolme miestä ja yksi kaunis nainen. Tunnelma oli jäätävä. Rupattelin hattu päässä keventävää edellisestä proosaillasta ja päätin juoda kaljani nopeasti. Ilmapiiri ei erityisesti miellyttänyt kapakassa yleensä ja vähiten tässä pöydässä. Edessäni istuvalla koko kehon täyttävät tatuoinnit kiemurtelivat pitkin kaulaa: vaikutelma oli jotenkin mainostoimistollinen. En kuitenkaan kysellyt sen enempää. Yksi kavereista, parrakas, pitkähiuksinen ja hiljaisin oli tuttavani tulevan lapsen isä. Hän sanoi olevansa Turusta. Hän ei tuntenut Joni Pyysaloa edes nimeltä. Onnittelin häntä iloisesta perheasiasta, josta olimme puhuneet tuttavani kanssa jo chatissa. Olisi pitänyt jättää ylitsepursuava onnittelu siihen. Hänhän ei todellakaan ollut kovin läheinen tuttava, tuskin tuttavasta lainkaan. Ehkä jonkinlainen etäisen mielenkiinnon kohde, henkilö, josta näki heti, että hänestä on vaikea tietää mitään. Että hänellä on jokin kätketty elämä. Ajattelin kuitenkin tiettyjen yhteisien tuttavien takaavan jotakin.

Niin, miksi olin täällä, se oli nyt se kysymys. Syntymäpäivä ei oikein tuntunut riittävän verukkeeksi. Selitin olevani matkalla Timon luo nukkumaan. Että tulin vain yhdelle, kun sain tekstarin, että he olivat siirtyneet tähän. Nyt en ainakaan antaisi kirjaani syntymäpäivälahjaksi, vaikka olin harmittellut etten muistanut antaa sitä jo silloin kun tuttava oli meillä käymässä. Kun lasi oli tyhjä ajattelin, että jaha. Tuttava kuitenkin tarjosi vielä kierroksen koko miesporukalle. Siihen oli suostuttava. Lisää istumista, lisää tekokevyttä jutustelua. Hattu tiukasti päässä. Mietin, että minä en tässä nyt ryhdy kierrosta tarjoamaan. Annan kirjan ja lähden.

Kirjasta virisi yllättäen keskustelu. Tilannetta hankaloitti se, että olin höpöttänyt lämpimikseni vain itsestäni, en kysellyt miesten taustoja. En tiennyt kenen kanssa keskustelin. Nyt oli jotenkin myöhäistä palata siihen. Tyypit selailivat kirjaa, kyselivät sitä sun tätä. Jähmeästi ja ilottomasti selittelin tietämättä kenelle. Kun hiljainen partasuu avasi suunsa hälytys kelloni eivät soineet vaikka niiden olisi pitänyt soida. Vastasin töykeään kysymykseen jotakin ympäripyöreää, juodakseni kaljani, päästäkseni pois. Se oli myöhäistä nyt. Vastauksestani otettiin tiukasti kiinni. Partasuu olikin näiden kahden pomo. Ja nyt oli aika näyttää kuka on pomo. Alkoi voimakas ja aggressiivinen puristus, jolla löysästä vastauksestani kysymykseen ”kirjallisuuskritiikin yhteiskunnallisesta tehtävästä” tehtiin hakkelusta. Olisi pitänyt vastata huolellisemmin, mutta se oli myöhäistä nyt. Sain kuulla aiheesta opettavaisen, mustaa taiteenvihaa pursuavan viiltävän väkivaltaisen luennon. Musta viha oli melkein fyysistä ja tunsin sapen nousevan. Täydellisen hölmistyneenä katselin, kuinka lahjaksi antamaani omistuskirjoittamaani kirjaa lehteiltiin ja silmäiltiin suuren itsevarman epäkunnioituksen vallassa. Sieltähän se sitten jostain välistä lipsahtikin, ehkä satunnaisena heittona, ”Ville Hytönen”, mutta minulle kuin tilanteesta ulos pelastavana oljenkortena ja koko yhä piinallisemmaksi muodostuvan näytelmän selityksenä: ilkeää, rumaa politiikkaa! Tyynesti heitin ilmaan natsikortin ja totesin, että asenteellisten taiteenvihaajien kanssa en keskustele enempää. Toivotin hyvää illan jatkoa ja astelin pois. Mutta miehille natsikortti oli vain natsikortti, joka nolaa heittäjänsä ja he nauroivat hohottaen, vatsaansa pidellen. Tuttavani kasvoja en enää nähnyt. Koko tilanteen jäätävyys kävi luuytimiin asti. Sielua kosketettiin, yllättäen ja jäätävästi. En nyt muista kokeneeni vastaavaa kuin muutaman kerran elämässäni. Sääliksi käy ihmisiä, jotka viettävät elämänsä tuollaisessa energiatilassa.

Mutta siinä oli edessäni kuva eräästä kulttuurista: väkivaltainen mustaa vihaa tihkuva miesjoukko ani harvinaisen matriarkan ympärillä. Laadullisesti huono energiapooli, jossa jokainen kulttuuriteko on vain väline johonkin (ehkä matriarkan) suosioon. Pelkkä väline vailla mitään itsenäistä arvokkuutta. Ja tuon välineellisyyden takia taidetta vihataan siellä, missä ei ole kiinteää kosketusta taiteen henkisiin tasoihin. Ja tuo taiteen ulkopuolelle muodostuva ansa syntyy siitä, että taide ylipäätään VOI olla maallisen toiminnan väline, ja että sellaisia välineitä ylipäätään TARVITAAN. Jos ei tarvittaisi, taide olisi vapaa, mahdollisesta välinearvostaan, ja pahantahtoisista epäilyksistä. Matriarkka on ani harvinainen, kuin muurahaiskuningatar, jolle kuhnurien sperman hinta on aina negatiivinen. Koko näin rakentunut kulttuuri on taidevihamielisyyden tihentymä. Se on sitä sukupuoliriippuvasti: matriarkaatissa nainen ja patriarkaatisssa mies ei kohtaa tätä syytöstä taiteen välineellisyydestä.             
Pahan voima ei ole mitään muuta kuin
välähtävä havainto hyvän voimattomuudesta.

Paha on kirkas
kuin väkivalta.


Kuoleman voima ei ole mitään muuta kuin
välähtävä havainto elävän voimattomuudesta.


25.9.2012

SELVÄ MUUTOSHAN TÄMÄ ON ILMASTOSSA

Niin, mitä pitäisi sanoa suositusta kirjailijasta, jonka teksti ei millään tavalla kosketa ja liikuttaa enintään negatiivisesti? Ei kai mitään. Onko nykyään muunlaisia suosittuja kirjailijoita? Ei ole. Oliko niitä ennen? Oli, hyvin paljon.
 
Nykynäkökulmasta tuntuu ihmeellistä se, että se mikä tuntuu hyvältä, on joskus voinut olla suosittua.

Kaikesta huolimatta nykyään tehdään ainakin jonkin verran hyvää kirjallisuutta. Hyvä ei vain ole kovin suosittua. Nykymaailmassa hyvä on erittäin marginaalinen ilmiö. Suurin osa ihmisistä ei tiedä siitä mitään. Tässä he ehkä eroavat joukkona menneen maailman ihmisistä: aikaisemmin ehkä suurempi osuus ihmisistä oli edes jossain muodossa törmännyt hyvään.

VENÄJÄN VASTAISTEN LIITTOUMIEN PSYKOLOGIA

Selvisi vihdoin tämäkin. Jos kysymys on vain siitä, että sillä hetkellä kun veli venäläinen tulee ryöstämään mopon pihasta ja ulosmittaa maan ja mökin, olisi tuohduttava ja pystyttävä suojelemaan omaisuuttaan kives kädessä, tuskin sitä vihaa tarvitsee vuosi tolkulla hauduttaa. Viha syttyy nopeasti. Ei sitä tarvitse etukäteen itseensä kerätä siltä varalta että joskus TÄYTYY suuttua. Mutta pelastetaanko sitä ainetta ja omaisuutta sitten kirves kädessä, se on toinen juttu. Silloin jälkiviisaasti todetaan, että olisi pitänyt hankkia ne amerikkalaisten pommit, niin ei olisi tätäkään tullut.

Niin, miksi sitten ei nyt, hyvissä ajoin hankittaisi niitä amerikkalaisten pommeja?

1) Koska on vaikea uskoa, että veli venäläinen tulee varkaisiin.
2) Koska varasta voidaan lyödä omallakin kirveellä.
3) Koska amerikkalaisten pommien mukana saadaan myös Amerikka ja varsinkin sotahullut.

Ei amerikkalaisia pommeja voida tänne ottaa, millään verukkeella, koska se lisäisi merkittävästi Suomen maa-alueen strategista merkitystä Venäjän silmissä. Ja mitä vähemmän strategista merkitystä Suomen maa-alueella on Venäjälle, sen paremmin sujuvat asiat ja kauppa: ylimääräisiä pakotteita ei siitä suunnasta tarvita. Uskottava kirves on oltava omasta takaa, mutta ei vihaa sen takia tarvitse hautoa että se syttyisi, jos sitä tarvitaan.
Ihminen, joka ei mitenkään pysty ajattelemaan, että yhden, sadan, miljardin tai viiden miljardin ihmisen mielipide jossakin asiassa voi olla yhdentekevä, on ___________________________.
Enpä tiedä pitivätkö italialaiset vieraani lopulta siitä, että italian nykykulttuurimielenkiintoni kohdistui pelkästään pornotähtiin, mutta ainakin he aluksi innostuivat aiheesta. Ehkä ongelma oli se, ettei sen pidemmälle päästy.
paska tsunami nara sumber ketua
dari zaman Portugis hingga paska tsunami
paska tsunami, cukup mengerikan
mendukung proses perdamaian paska tsunami
Me saamme vain syntyä, elää ja kuolla. Metsään pakenevaa ja siellä jotenkin selviävää eläintä alistetumpana ja hätistetympänä. Olemme täsmälleen sitä miltä näytämme: koiramaisesti käyttäytyvä koira, susimaisesti käyttäytyvä susi, nerokkaasti käyttäytyvä nero. Me emme saa vaikuttaa omaan syntymäämme, elämäämme ja kuolemaamme. Vaikuttamisen hoitaa "demokratia". Ja "demokratiaan" tyytymättömät tukahduttaa määrätön "intelligentsia".
"Näin se menee."
Olli Sinivaara

"Ja hyvin niin."
Aki Salmela

Voidaan tietysti kysyä
missä määrin tällainen hyvän ja pahan tuollapuolen olija
liian likinäköinen rillipiru

erottaakseen elämän voiman
kuoleman vietistä

ja tekemään eron hyvän hengen ja pahan hengen välille
on oikeutettu piileskelemään tällä planeetalla.

24.9.2012

Kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa.
Hän on ainoa elävä ihminen, vanha lääkäri, sairastanut tappavaa tautia ainakin viimeiset 50 vuotta. Hän on onnistunut hoitamaan itsensä. Mutta hänen käsityksensä siitä, mitä on terveys ja mitä on sairaus, hämärtyy joka hetki. Joka päivä hän on suuremmissa vaikeuksissa keksiä elämälle tarkoitus. Hän on ihmiskunta.
Ihmiset, joilla on mielessään jotakin käsittämättömän latteaa, jotakin mikä tuntuu nuorista mielenkiintoiselta. Ihmiset, jotka lakkauttavat kiinnostuksemme ihmisiin.


Tulee aika, jolloin ei enää tarvita elämän osaajaa. Tarvitaan vain kuoleman osaaja.
jos kevät alkaisi nyt, voisin sanoa
että selvisin talvesta jotenkuten

VITTUPÄÄIHMISET

Anja Snellman puhuu NV:ssä vittupääihmisistä. Mielenkiintoisesti minulle ei herää mitään mielikuvaa siitä, keitä hän tarkoittaa. Expuolisonsa Saska Saarikosken kaltaista ihmistä - vai sen vastakohtaa? Vai mitä? Prosaistin luulisi osaavan välttää tuollaisia kohteettomia vihapurkauksia, joiden ainoa lopputulos on se, että lukija alkaa ajatella kirjoittajasta pahaa.
Totalitaarisen kauniiden naisten maailma on aina totalitarismi. Siitä ei pääse muulla kuin rumentamalla naista.

23.9.2012

Ystävä, joka on viimeiset 27 vuotta tiukasti vannonut kohta tekevänsä itsemurhan, kuoli tänään tukehtumalla pullaan.
Kenny Wheeler:
 

 Samuli Mikkonen, Markku Ounaskari:
Wheeler, Abercrombie:
En luule olevani omapäräinen sanoessani: uni on runoilijan työaikaa. Mutta.

21.9.2012

RUNOUTEMME TAKARIVISSÄ

Godard vastaa, että kuulo tulee iän myötä tärkeämmäksi kuin näkeminen. Siksipä sanoisin, että jos ihminen eläisi 200 vuotiaaksi ja alkaisi vasta yli 100 vuotiaana tehdä elokuvia, hänen elokuvateoriansa olisi kenties tämä: elokuva on säveltämistä, sävelteoksen viimeistelyä, verrattavissa oopperan näyttämöön, joka kiistatta tukee musiikkia. Mutta musiikki on se, joka kohottaa näyttämön. Ja sana on esitys mahdollisista suhteistamme näyttämöön. Siis järjestyksessä: musiikki, elokuva, sana. Taidetta tehdessämme, meidän pitäisi aina vähintään hieman pohtia, mitä 200 vuotias nuorukaisen keholla varustettu Mozart siitä todella saisi lisää. Pitäisi Mozart meitä isänään, jota kohtaan ei tunne minkäänlaista isänsurmaamisen viettiä, niin kuin hän ei tuntenut omaa isäänsä kohtaan?
Jos sinulla on 180 sanaa lumelle
sinä olet tullut lumelle
ja olet ehkä kuullut lumen
hyvin monesta eri suunnasta.

KLUGE: FANTASIA JOKA OLI TOTTA

Pessimisti voisi ehkä ajatella, että kaikki menestyvä ja populistinen viihde ja taide on radikaali yritys häpäistä hyvä ja arvokas taiteilija demokraattisin keinoin. Mitään muuta (edes epäintentionaalista ja puhtaasti teknistä) sisältöä noissa tuotannoissa ei olisi. Ne olisivat hyvän ja arvokkaan varjo, joka saa energiansa yksinomaan hyvästä ja arvokkaasta. Tekijöillä itsellään ei olisi minkäänlaisia kykyjä. He olisivat joko huijareita tai vähän yksinkertaisia tyyppejä, jotka luovuttavat kehonsa muutamasta pennosesta tuollaiseen palvelukseen. He osaisivat vain kääntää: tehdä antonyymisiä käännöksiä hyvästä ja arvokkaasta. Ne joita nämä tuotannot viehättäisi (eli suurin osa ihmiskunaa), olisivat luonteita, jotka aina ja kaikissa tilanteissa asettaisivat perversioyllykkeensä (totudesta fantasioimansa antonyymit käänteiskertomukset) totuuden edelle. Ja tällaiset olennot eivät mitenkään voisi olla vapaita ja autonomisia henkiä. Heitä täytyisi johtaa, mutta riittävän hienovaraisesti. Heitä johdettaisiin ikään kuin äänestämään kuluttamalla: näiden joukkojen suosion kohde olisi aina ylhää manipuloitu. Siksi suosio olisi kaikissa muodoissaan niin epäilyttävää, demokratia niin näennäistä, vapaa tahto niin jäljiteltyä halua, ja siksi olisi itsestään selvää, että tuon kaiken kohteen, suositun, olisi täytynyt sitoutua sopimuksiin ja oman tahtonsa epäilyttäviin rajoituksiin, jotka eivät kestäisi päivänvaloa. Koko tätä massiivista järjestelyä (joka nyt ei olisi niinkään kummoinen ja ihmeellinen, kun sen latteuden todella tajuaisi) kutsuttaisiin biologisen elämän tuhontamiseksi ja elämän alkuperäisen lähteen raiskaamiseksi.
 

OPTIMISTIN LISÄKYSMYS: Entä iPadin ja Applen suosio yleensä? Onko satavuotinen lumous murtumassa? Eikö katastrofiin päättyvät loput, huonon kannattaminen hyvän kustannuksella, ole juuri nyt totaalisen passé.

IHMINEN, TRAUMASTA SYNTYNYT

Niin se on, sanoivat undergroundtaikurit, se joka ykskantaan kiistää mystiikan mahdollisuuden on joko huijari tai vähän yksinkertainen. Asiantuntijalta ei vie montaa hetkeä selvittää kummasta on kysymys. Objektiivisesti meillä ei ole mitään yleispätevää ja riittävää tieteellistä tietoa mystiikan mahdollisuudesta. Subjektiivisesti taas kukaan ei voi pitää itseään negatiivisen tulkinnan riittävänä auktoriteettina: samalla tavoin kuin epäkunnossa oleva kone ei voi puhua toimivien laitteiden puolesta.

Planeetan suljetussa tilassa kundaliinisyndrooma polttaa parhaitakin aivoja. Trauma on fyysinen, trauman muisti on lihassa kuin palovamma. Vain kehon vaihtaminen toiseen parantaa trauman. Ja siitäkin huolimatta jää vielä noosfäärinen muisti traumasta kummittelemaan ja uhkaamaan jokaiselta solultaan uutta kehoa. Näin uudestisyntyminenkään ei välttämättä pelasta planeetalta, jonka ilmapiiri (so. morfisten kenttien verkosto, morfinen superkenttä, maailmanhenki, kvintessenssin modaalinen paikallisrakenne) on trauman muisti.  

KAIKKIEN TAPAHTUMIEN YHTEINEN ANTONYYMINEN KÄÄNNÖS

Luinpahan tuossa joutessani Nuoren Voiman Kluge-numeron. Nyt voi sanoa, että on lehti ja sillä päätoimittaja. Harry Salmenniemen ja Juri Joensuun antonyymiset käännökset Antti Hyryn Maantieltä hän lähti -novellista siirtävät ajatuksen Hegeliin, joka aamutuimaan pyrkii muodostamaan Haitin orjavallankumouksesta todellisen kuvan muutamaan eurooppalaiseen sanomalehteen tukeutuen. Samalla tavalla voin yrittää konstruoida mieleeni Hyryn alkuperäiset lauseet Salmenniemen ja Joensuun tekstien ristivalotuksen pohjalta. Eli totuus on se tapahtumakertomus, joka toimii kaikkien tuota tapahtumaa koskevien sanomalehtiuutisten yhteisenä antonyymisenä käännöksenä, sanoi Hegel.
Tunturialueen korkein puu oli kieltämättä kärsinyt paljon, ja vaikka se oli alueensa ehdoton joskin riutunut kuningas, tuntui erityisen julmalta se pilkka (jota sen itsensä täydeksi yllätykseksi) rehevän alueen puut sille siekailematta osoittivat.

Undergroundtaikurit majailivat eräässä pommisuojassa. Siellä he kokoontuivat lukupiireihinsä erään maagisen hyvin kryptisen kirjan äärelle. He olivat rehellisiä ja tahallaan melko taitamattomia taikureita. He eivät uskoneet huijauksen ja apuvälineiden voimaan vaan silkkaan magiaan. Kirja, jota he lukivat, ei ole juuri tunnettu muiden kuin undergroundtaikureiden keskuudessa. Oikeat kysytyt taikurit pitivät sitä hölynpölynä. Kysytyt taikurit pitivät hölynpölynä ylipäätään kaikkea mitä undergroundtaikurit pitivät arvossa. Mutta undergroundtaikureilta puuttui sellainen opettaja, joka todella tekisi ihmeitä heidän silmiensä edessä. Lähimainkaan mitään sellaista, jota yleisö illasta toiseen seurasi kysyttyjen taikureiden esityksissä, ei undergroundtaikureiden piireissä nähty. Kysytyt taikurit vaalivat tiukasti esityssalaisuuksiaan, ei niinkään yleisöltään kuin undergroundtaikureilta. Joka käänteessä kysytyt taikurit "tunnustivat" yleisölleen, että he ovat vain taitavia huijareita ilman vähäisimpiäkään taitoja magiassa. Yleisö nautti tuosta kepeästä huijatuksi tulemisesta. Yleisöstä tuntui, että he olivat nyt kerrankin rehellisen ihmisen kanssa tekemisissä, koska tämä tunnusti huijaavansa, teki temppunsa täydellisesti, eikä uskotellut tai väittänyt mitään sen enempää. Ei yleisöllä ollut aavistustakaan siitä, että se mitä heidän silmiensä edessä tapahtui, ei ollut taitavaa huijausta vaan yksinkertaisesti totta. Undergroundtaikureiden pyhä tehtävä oli murtaa tuon rahastuksen kepeä lumous ja osoittaa, että se mitä oikeasti tapahtui oli jotakin paljon arvoituksellisempaa ja syvempää. Mutta valitettavasti -- ja siitäkin huolimatta, että heille luvattiin suorastaan pilkallisen suuria rahasummia -- heidän ei onnistunut esittää paranormaalia ilmiötä valvotuissa olosuhteissa.

20.9.2012

ELÄMÄ ON STRATEGIA DEKONSTRUKTIOTA VASTAAN


Riisto on sitä, että kuollut rakenne vie elävältä (muodonmuutokselta) ensikoisoikeuden.

Dekonstruktio voi kohdistua vain kuolleeseen, elämän alkuperäiseltä lähteeltä jo sulkeutuneeseen rakenteeseen.

Muuten dekonstruktiiviset menetelmät ovat vain varjonyrkkeilyä. Dekonstruktion määrittää se, mihin sen metodiikka tehoaa. Dekonstruktio ei tehoa elämää vastaan. Elämä on siksi dekonstruktiolta suojautumista. Elämä on strategia dekonstruktiota vastaan.

KONEITA JÄLJITTELEVÄ OLEMISTAPA

Tietoiset ei-mystikot, eli mekanistisen maailmankuvan täysin omaksuneet ihmiset, siis ajattelevat että ihminen tai eläin on kone, jonka toiminta voidaan täydellisesti selittää nykyisen tieteellisen tietämyksen avulla ja kautta. Heille riittää se tieto mitä on: he pitävät sitä jo täydellisenä. Tästä johtuu se, että se miten he ovat muistuttaa koneiden matkimista. Heidän olemistapansa on koneita jäljittelevä. Tällaista pidettiin vielä hetki sitten jotenkin normaalina 1900-luvun ihmisen tyyppinä. Me, jotka kuitenkin olemme jo initioidut toisenlaiseen tietoisuuteen ja tuo tietoisuus, joka on jo niin laajalle levinnyttä, että siihen sisältyvää varmuutta ei enää (kenties edes äärimmäisellä väkivallalla) voida horjuttaa, emme voi enään lainkaan hyväksyä tuota 1900-luvulla vallinnutta mekanistista selitysmallia ja valistusprojektin tietämyksen valmiuden ideaa. Valistus ei ole valmis, tietämys ei ole täydellinen, ihminen, enempää kuin eläimet eivät ole selitettävissä nykyisen luonnontieteen tietämyksen piirissä, ennen kuin todellinen kokonaisihminen kyetään, ei vain kloonaamaan, vaan luomaan kokonaan elottomista aineksista laboratoriossa. Ennen tätä ei voida puhua tietämyksen projektin valmiudesta millään tasolla. Laboratoriossa tuotetun kokonaisihmisen on kyettävä toistamaan ihmiskunnan taiteen ja tieteen suurimmat saavutukset. Vasta tämän jälkeen voidaan ehkä puhua jonkinlaisesta tietämyksen projektin valmiustasosta. Mutta ei hetkeäkään aikaisemmin. Jokainen asia on täydellisesti auki ja kokeiluntilassa, ennen tätä Platonin nollapistettä.
Kokonaisihmisyys on armo. Fasisti on kokonaisihmisyyden tuhoaja, siis kollektiivinen itsemurhaaja.

VÄKIVALLAN FILOSOFIA ON HUONOA FILOSOFIAA

Väkivalta strategiana on huono siksi, että väkivallan (henkisen tai fyysisen) käyttäjä häviää aina. Väkivallan käyttäminen on varman tappion tie. Väkivalta voi tuottaa lopullisen voiton illuusion rajoitetusti, ryhmän tai valtion sisällä, mutta globaalissa ja sitä suuremmassa mittakaavassa väkivallan käyttäjä vahingoittaa aina ensisijaisesti itseään. Kansojen tasolla, se, joka menettää kokonaisihmisyytensä, häviää ja katoaa armotta.
Voi myös kysyä haluaako sellainen ylipäätään elää, joka on vain valmistautunut sotaan mutta täysin valmistautumaton elämään.

19.9.2012

KLUGEN FASISMIMÄÄRITELMÄ

Klugen mainitsema Engelsin kirje Marxille saattaa olla fiktiivinen, mutta ajatus on tarkka: fasismin ydin on tukholmasyndrooma, jossa uhri (alistettu luokka) liittoutuu rikollisen (alistava luokka) kanssa puolustajiaan ja pelastajiaan (valistava aines) vastaan. Kluge on oikeassa: ilman tätä painajaismaista, pahanlaatuista syöpäsolumuunnosta, tällä hetkellä muotoutuva fasismin pahanlaatuinen (vertaa hyvänlaatuinen fasismi, natsisaksa, fasistinen italia jne.) kehitys ei olisi mahdollinen. Kohta tilanne on jo se, että historiaa ei voida enää ymmärtää sen yksinkertaisen syyn takia, ettei ole lainkaan olemassa sellaisia positiivisia ihmistyyppejä, jotka historiassa olivat yhteiskunnallisesti vaikuttavina voimina. Positiivinen emotionaalinen ihmisyys ja luonteikas henkinen ihmisyys ovat ilmeisesti tuhoutumassa lopullisesti, konemaisen, mekaaninen, itsetuhoisen tunteettoman ihmisyyden tieltä. Nykyisin valtaan pääsevä äärioikeistolainen loputtoman työteliäs ja sadistisen pikkutarkka virkamiesluokka pitää huolen siitä, ettei minkäänlainen positiivisesti mutta tarkkanäköisesti tulevaisuuteen suhtautuva ihmisaines voi jäädä henkiin äärettömän sadistisen puristuksen alla. Näillä koneilla on loputtomat resurssit ja loputon ahkeruus elämän vastaisessa totaalisessa sodassa.
Taikurit aina korostavat huijaavansa. Mutta huijaus onkin se että he, parhaat heistä, eivät olekaan huijareita. Taikurin on saatava toimeentulo taikuudesta. Jos kaikki osaisivat taikoa, näin ei olisi. Pornotähdet aina korostavat näyttelevänsä. Pornotähden on saata toimeentulonsa pornosta. Jos kaikki saisivat tyydyttää joitakin seksuaalisia halujaan, näin ei olisi? Jos kaikki saisivat tyydyttää kaikki seksuaaliset halunsa, näin ei olisi?

La expansión del mensaje dadaísta

KATOAMINEN

on tyhjästä luomisen vastakohta ja saattaa perustua samanlaisen tekniikan käyttöön käänteisesti.

18.9.2012

TAIDE EI OLE ÄLYKKYYSTESTI EIKÄ KORTTITEMPPU, PAITSI TEKIJÄN NÄKÖKULMASTA



 Erkka Mykkäsen korttitemppuvideo, klassikko, joka ilmeisesti näkyy vain Facebookissa, ja jota en saa nyt tänne linkitettyä, ei aluksi tuntunut ehdottoman tykättävältä. Mietin pari minuuttia tykkäisinkö, mutta en sitten tykännyt. Yön yli nukuttuani jo tykkäsin. Minulle valkeni, että video esittää jotenkin tärkeää. Onko taide pelkkä korttitemppu, jossa onnistuessaan kortit järjestyvät sinänsä käsittämättömällä tai ovelalla tavalla oikein yleisön (salaisten tai tunnettujen) odotusten mukaan? Taikureita ovat ne, joista yleisö tykkää, siksi että he osaavat aikomansa temput oikein. Ja "oikein" ja "väärin" on korttitemppujen maailmassa aina selvä asia. Ne, jotka eivät osaa temppujaan, eivät ole taikureita, koska yleisö ei tykkää heistä. Entä jos osaa temput, mutta yleisö ei tykkää? Tai ei osaa temppua mutta yleisö tykkää? Voiko niin käydä taikuuden maailmassa? Ei voi. Mutta ilveilyn ja pelleilyn maailmassa kylläkin. Huono tai epäsuosittu taikuri voi olla hyvä klovni. Entä päinvastoin?

Miksi taide ei ole korttitemppu? Koska "oikein" ja "väärin" ovat taiteessa erilaisia kategorioita kuin korttitempussa. Taiteen "oikein" on ensisijaisesti aistillinen kysymys. Korttitempun "oikein" on puhtaasti älyllinen kysymys? Vai onko? Enkä jos taikuri hämääkin nimen omaan aisteja?

Korttitempussa taitoa on juuri se mikä aisteilta jää piiloon, taiteessa taitoa on se, minkä taide paljastaa? Vai onko? Voiko taide olla myös kätkemisessä? Erimerkiksi rumuuden kätkemisessä? Kömpelyyden kätkemisessä? Hengettömyyden kätkemisessä? Julmuuden kätkemisessä?
 
Entäpä jos taide on jumalallisuuden kätkemistä? Entäpä jos taide on korttitemppuna epäonnistunut akti, joka kuitenkin muuttaa elämää välittömällä energiallaan?

Entä kielletyt onnistuneet taikatemput? Tai liian hyvät temput, joista toiset taikurit tulevat kateellisiksi? Keitä ovat taikurien portinvartijat, jotka hyväksyvät ja hylkäävt temppuja, toteutuksesta riippumatta, eri syistä, myös poliittisista?

Palaan aiheen käsittelyyn videotaiteen keinoin lähiaikoina.


ARVONTA SE EI OLE

Tämä AVEK:in CreaDemo -haku on outo, toivottavasti ei enteellinen. Yksityishakijoiden haku oli vielä näköjään mahdollista. Äärioikeistolaisten poliitikkovirkamiesten vallatessa näitä kulttuuri-institutioita kaikki muuttuu vähitellen äkkiseltään oudoksi. Mutta ei se niin outoa pojimmiltaan ole.

Hakuohjeissa puhutaan "Hakemuksiin tulee myös liittää". Mutta verkkohakemukseen ei voi liittää mitään, sillä ainoa mukaan tarvittava liite on CV. Missään ei sanota, että liitteitä ei postitse oteta edes vastaan. Missään ei sanota, että sähköistä hakemusta ei voi jälkikäteen täydentää. Harmi jos ei muistanut laittaa viitedokumenttejaan verkkoon ja linkkiä työselostusosaan (itse muistin). AVEK:in puhelinneuvontaan vastaa oikeistolainen ylimielinen henkilö, jolle ei saa menemään mitään asiaa perille, edes vieraalla kielellä.

Ainoa johtopäätös tästä (että tarkempia esittelyjä ei suurienkaan summien hauissa kaivata) on se, että rahat jaetaan jo niin valmiiksi listatuissa sisäpiireissä, että oikeastaan tulevaisuudessa pelkkä hakijan nimi ja henkilötunnus riittävät hakemuksiksi. Arvontaa se ei ole. Se on kovaa (oikeistolaista) kulttuuripolitiikkaa, eli tieteellisen tarkkaa sisäpiirikähmintää.



Kaikkien helvetin ajatusten keksimiseen menee koko elämä. Työväenluokan pahin ongelma on se, että se on päättänyt tehdä kapitalistista työtä. Teknologian kehittyessä tämä on kestämätön idea.

17.9.2012

IC-junien kuukausilippujen hinnat alkavat olla sillä tasolla, että junalla matkustaminen jää enää rikkaimpien huvimatkailuksi. VR on pelannut työtätekevät ulos julkisesta liikenteestä. Jälleen kerran suurvoitto totaalisessa sodassa elämän ydinvoimia vastaan. Kysymys: kuinka monta amerikkalaista ydinkärkeä mahtuu VR:n pääjohtajan perseeseen?
Puut saavat kyllä ilmaista itseään mielin määrin. Mutta puut eivät saa kasvaa.
Kun satusetä Orwellille huomautettiin, että eläimet eivät milloinkaan tee vallankumousta vaan aina vaikka miljoonapäisinä liittoutuvat muutaman suden kanssa yhteen, hän ei reagoinut siihen mitenkään. Ei ihme, että läntinen vasemmistolaisuus oli Neuvostoliitossa paljon vaarallisempi ajattelutapa kuin porvarillinen ideologia konsanaan.

VIISAAN IHMISEN ELÄMÄ

16.9.2012

CONCRETE PIG


Kondensaattorin tavoin varautunut nainen

ja tämän yli ääretön jännite

äärimmäisten johtopäätösten typerät munkit

pilvien oikosulku maan läpilyöntikentässä

Se ovi ei ollutkaan liukuovi,

nainen hermostui



Laittaa periaate häilyväisen vartijaksi

ne jotka eivät ole käyneet tiettyjä kouluja

eivät tiedä että kouluissa ei opita mitään

kaikki oppiminen tapahtuu omassa päässä



Näin, tekohengittämällä mennään

useampia vuosisatoja

ideologinen hiippailu jatkuu vaaratta

ideologinen katkokävely

palaneet niityt unohtavat koskaan viheriöineensä



Haastavinta on ihmisen olla syntymättä

tuleen. Ja hänen siivellään kaikki sitten tahtoisivat elää

ainoana velvollisuutenaan intohimo



Poron lihassa maistuu kärsimyksen kyynel

valon fraktioon kätketty koko

ihmisyksilön tietoisuuden mahdollisuus


Ja minä itse, kuolemani

jouduttiin tietysti lavastamaan

sillä eihän tällainen koskaan kuole

niin kuin väkijoukoille syötetään

Koko iltapäivä kuluu siihen kun mietin Nuoren Voiman Kluge-numeron uudelleenlukemisen ja iltapäiväkävelyn väliltä.
Inspiraatio on mahdollinen vain pitkällisen kotonaoleilun
lopputuloksena: silloin kun koko maailma on täysin unohdettu
ja totta on vain se mikä on totta.

HYVIN PITKÄ TARINA

Jos ja kun päätän kertoa uneni,
kerron silloin säntillisesti järjestyksessä kaiken
mitä yön aikana olen nähnyt, kuullut, haistanut ja maistanut.
Mitään en silloin jätä kertomatta.
Seuraavista elämistä puhuvat hitaat ja laiskat,
planeetasta erehtyneet ja ne, joita ei ole lapsena
hyväksikäytetty millään tavalla.

NOLLABUDJETTI TAITEELLISEN LAADUN JA ARVON AINOANA MITTARINA

kuulostaa vähän samalta kuin maksiimi: teot ja sanat saavat olla vain sellaisia, joita fasismi ei nyt  eikä missään kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa kykene millään tavalla käyttämään hyväkseen.

Mutta silti: hitto kun ei ole sitä videokameraa. Jo pelkästään omassa keittiössä tapahtuu juuri nyt niin paljon, että materiaalista saisi kevyesti kaksi kokoillan elokuvaa. Kaukaisten tulevaisuuksien, ehkä jo seuraavan elämän ostoslistalle: videokamera.

Kuolemattoman taiteen edellytyksinä nerous, ikuinen elämä, klassisuus ovat itsestään selvyyksiä, mutta todella hankalasti järjestyvä on fyysinen elämä ja taiteellinen tuotanto nollabudjetilla, demoversioilla, äärimmäsillä työolosuhteilla jne. On todella vaikeaa olla maailman paras nollabudjetilla äärimmäisessä "survival of the fittest" kilpailussa niitä vastaan joilla on käytössä koko planeetan resurssit ja ylikin, mutta sanomana ja sisältönä vain ja ainostaan totaalinen sota luovan energian syvintä ydintä ja lähdettä vastaan.
Ideologinen puhe huippulaadusta, huippuyksiköistä, keihäänkärkiosaajista on

matalatasoisen ja ajatonta klassista

kansainvälistä vertailuakestämättömän imperialistisesti ja

poliittisesti määräytyneen ideologisen tekemisen suojelemista.




PLANEETAN PUKINLANNAN TUOKSU

Jos pystyy emotionaalisesti hyväksymään sen, että tietyt "kulttuuri-ihmiset" ovat ehkä väkivaltaisempia ja väärämielisempiä kuin minkään muun ihmiselämän alueen keskeiset toimijat, on periaatteessa jo painovoimattomuuden ja myöntämisen tilassa. Tämä on tiellemme asetettu betoniporsas, jonka voi vain kiertää.


Suomalainen säveltäjänero ei kuunnellut
 koskaan musiikkia.
Kaikki esteettiset kiistat ovat poeettisesti ehtyvän ja poeettisesti ehtymättömän välisiä.

ASSOSIATIIVISEN, POEETTISEN, LYYRISEN ELOKUVAN PUOLUSTUS

Kritiikki assosiatiivista, poeettista, lyyristä elokuvaa kohtaan on aina materialistista. Mutta valintamekanismia joka on intuitiivinen ja siksi henkinen ei voi selittää materialismin kautta. Siksi materialistinen kritiikki menee aina ohi. Kysymys on sellaisten henkilöiden esittämästä mielipiteestä, joilla ei ole kompetenssia arvioida henkistä taidetta. Henkilöistä, jotka yrittävät nähdä matalilta ja sumuisilta materialistisilta sijoiltaan jotakin sellaista, mitä ei voi nähdä edes kilometrejä korkeammista torneista. He tähtäävät väärin, he pitävät ihmistä hirvenä. Heidän omat assosiatiiviset hapuilunsa eivät toimi edes ironiana tai parodiana, äärettömän sielullisen epätarkkuutensa takia. Sanalla sanoen, henkinen elokuva on tietyllä kehitystasolla oleville ihmisille täydellisesti tavoittamattomissa, eikä tätä asian tilaa tule hätkähtää millään tavalla. Maan tietoisuuspainovoimien heittelemät ihmiset, siis sellaiset sielut jotka eivät tiedosta morfisten kenttien voimaa, eivät kykene seuraamaan painovoimattoman elokuvan assosiaatioiden keveyteen perustuvaa tarkkuusanalyysiä. Näkyvän maailman taso ei milloinkaan ole ensisijainen. Elokuvan ei tule teeskennellä muuta. Elokuvan tulee olla vain tarkoituksenmukaisella tavalla tarkkaa tai epätarkkaa. Kieli ei milloinkaan ole ensisijaista, ja elokuva on vain yksi kieli, eräänainen säveltämisen alalaji. Ja säveltäminenhän taas on maalaustaiteen alalaji. Asiassa ei ole mitään miellyttävää, positiivista, ylpeilemistä, häpeämistä, ei mitään tunteitaherättävää. Asia vain on niin kuin se on. Tämä ei ole dialektisen materialismin teoria, eikä tämä ole dialektisen idealismin teoria. Vaan tämä on vaihe vaiheelta materialismin ja idealismin kuilun ylittävä teoria.

SPACESIBLINGS

FASISMIN TEHTÄVÄ

Lisää FinalCut kokeilua.


Venäläinen ei unohda venäläisyyttään hetkeksikään, siis sitä miten venäläinen asioista ajattelisi, mitä venäläinen kussakin tilanteessa tekisi jne. Tämä on hämmentävää.

14.9.2012

Se on sitten FinalCut Pron demoversio ladattu. Elokuvan tulevaisuus ei ole enää entisensä.

PAINOVOIMATON TAIDE - I AM LOOKING FOR ABSOLUTELY NOTHING

Hoh, päivän leffa valmis. Nyt viinilasillinen. Lukasempa Nuoren Voiman Kluge-numeron aikani kuluksi.


 
Todella pedantti ihminen voi olla vain taiteilija, sillä mikään ei ole maailmassa niin ehdotonta, tärkeää ja pedanttia kuin taide. Juuri tämä on vaikeaa elämässä: suhtautua kepeällä välinpitämättömyydellä haudanvakavilta vaikuttaviin asioihin. Ihmisen taito_: teeskennellä haudanvakavaa, imitoida pedanttiakin tarkemmin pedanttia, mutta olla sisäisesti täysin kevyn ja välinpitämätön. Taide sen sijaan vaatii hillitöntä uurastusta, koska se on viimeisteltävä rennoksi, huolimattomaksi, jopa keskeneräiseksi. Täydellisyys on raa'alla työllä viimeisteltävä t maailmaan sopivaksi ja samalla kertaa maailmaa vieroksuvaksi epätäydellisyydeksi.

20120914(1

20120913(1

13.9.2012

Minusta oikea tapa suhtautua mystiikan ja ei-mystiikan rajapintaan on olla polarisoimatta ja politisoimatta noita abstrakteja, vain älyllisessä mielessä toisistaan irtiolevia puolisoita. Kysymys on määritelmän mukaisesti kiistanalaisesta, häilyvästä, epäselvästä, ei-objektiivisesta, mutta ykseydellisestä, yhdestä ja samasta. Samalla tavalla radikaalilla tavalla antipoliittisesti ja kysyvän avoimesti tulisi suhtautua ikuisen rakkauden ja hetkellisen seksuaalinautinnon rajapintaan. Ikuinen rakkaus ei ole, ellei ole olemista tässä ja nyt. Ja niin edelleen, soveltaen naiseuden ja miehuuden rajapintaan. Heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden rajapintaan. Materialismin ja idealismin sopiva suhde on sellainen, että kumpikaan ei yleisen tietämättömyyden tai väärän tiedon varjolla pyri valtaamaan itseään suurempaa aluetta. Liiallinen materialismi johtaa asioiden politisoitumiseen liian syvältä, sellaisilta alueilta, joille tietomme materiasta ei yllä.

SEKSUAALISUUDEN JA RAKKAUDEN KENTTÄ

Miten venäläinen kulttuurikone toimii seksuaali- ja rakkausasioissa? Ensinnäkin on myyttinen kansankulttuuri, jossa positiiviselle seksuaalisuudelle ei tunneta suurempia rajoitteita. Jos aikuinen mies ja nainen asian tunteidensa puolesta sopivat, seksiä voidaan harjoittaa miten hyvänsä ja kenen tai keiden hyvänsä kanssa rajoituksitta. Yhteisön vilkas seksuaalielämä ymmärretään positiivisen energian tuottamisena. Yhteisön ulkopuolelle suuntautuva vilkas seksuaalielämä taas ymmärretään positiiviseksi (biopoliittiseksi) diplomatiaksi.
 
Kansankulttuuri ei niinkään hyväksy alaikäisiin sekaantumista, seksuaalista hyväksikäyttöä tai seksuaalisuuden hyväksikäyttämistä jossakin arkisessa maallisessa kysymyksessä (jota biopolitiikka ei edusta). Vain suora nautinto ja energia ovat positiivisen seksuaalisuuden tuntomerkit. Prostituutio voi olla hyväksyttävyyden rajoissa silloin kun se täyttää positiivisen seksuaalisuuden tuntomerkit, yksilöiden keskinäisen halun, suoran kahdenvälisen nautinnon ja positiivisen energian, eikä ole luonteeltaan vain poliittista.

Ikuisen avioliiton haavekuvat kuuluvat yksilöllistä tasoa enemmän kollektiivin selviytymismyyttiin. Platon sanoo Valtiossa, että edes muutama esikuvallinen avioliitto miehen ja naisen välillä on valtiossa oltava mahdollinen. Myöhemmin katolinen kirkko on tehnyt tästä Platonin vaatimattomasta toiveesta -- olla mahdollista, olla ei ehdottomasti poissuljettua -- radikaalin ja älyttömän maksiimin: pitää olla pakollista, ei saa olla mitään muuta. Modernin tiedonvälityksen aikakaudella ikuisen rakkauden maksiimista on tullut väkivaltaisen aistillisuuden ja sensuaalisuuden vastaisen propagandan ja sodankäynnin väline. Hyvin 1900-luvun ikuista rakkauskuvaelmaa edustaa Göbbelsien natsiperhe.

Venäläinen ihminen luonnostaan ymmärtää, että ikuinen romattinen rakkaus voi olla mahdollista vain harvoille, jos oikein heillekään. Tavallisten ihmisten ei tarvitse asialla päätä vaivata. Ikuinen rakkaus perustuu 1) fyysiseen tasoon (keho), 2) älylliseen tasoon (sopimusten ymmärtäminen) ja 3) henkiseen tasoon (suoran säteilyenergian aistiminen ja käsittely). Kaikkien näiden tasojen täytyy olla täydellisiä, jotta täysin kehittynyt sielu uskaltaa antaa luvan rakastua kuolevaiseen ihmiseen. Kysymys ei ole kohtaloon alistumisesta, sillä sielu ei alistu: vain vain ruumis alistuu. Sielu joko on tai ei ole.
 
Täydellisyyskuvitelmia on paljon, mutta tosiasiallinen elämä osoittaa, että täydellisyys löytää harvoin puoliskonsa maailmassa kestävällä tavalla. Maailma koettelee ihmisen täydellisyyden. Useimmiten ellei sitten aina: osoittaa sen epätäydelliseksi ja kestämättömäksi.

Tätä todellisuutta vasten ei ikuista rakkautta voi kenellekään pakottaa tai markkinoida. Sen mahdollisuus täytyy pitää auki, täydellisyyden ja kasvamisen mahdollisuus. Tätä ideaalia tulee helliä, eikä sitä saa asettaa ristiriitaan minkään muun kanssa. Mutta se on myös pitkään pidettävä erossa seksuaalisen toiminnan tasosta (jota on tai ei ole). Sillä täydellisyys ylittää, silloin kun se on todellista, kaiken seksuaalisen toiminnan. Ihmisyys on äärettömän paljon korkeampi taso kuin pelkkä miehuuden ja naiseuden välisen kommunikaation ensimmäinen taso, eli seksuaalisuus.

Venäläisessä kulttuurikoneessa kansa elää tavallaan niin kuin pystyy ja parhaaksi näkee, kiduttamatta itseään ideaaleilla ja turhilla toiviokuvilla. Mutta samalla kertaa ja virekkäin elää ihmisyyden ja kehittymisen tie, mahdollisuus siirtyä tielle. Rakkaudelle on ovi raollaan, sitä ei koskaan suljeta täysin. Tiellä tiedetään: kukaan ei voi rakastaa tulematta ensin ihmiseksi, ja kukaan ei voi tulla ihmiseksi tulematta ensin mieheksi ja naiseksi. Tärkeintä on tulla mieheksi ja naiseksi, eli seksuaalisuudeksi, jotta voisi tulla ihmiseksi, eli rakkaudeksi. Muutenhan kysymys on vain unesta, jota maailman armottomin dynamiikka ja aistimusenergia ei ole vielä koetellut.
  
Pahin katastrofi joka kansallisella tasolla voi tapahtua on ikuisen rakkauden ja seksuaalisuuden kärjistäminen ja asettaminen ristiriitaan toisiaan vastaan. Tätä on toisaalta kirkon halpahintainen ikuisen rakkauden rihkamakaupustelu ja vain ikuisen rakkauden salliminen. Toisaalta tätä on kirkon varjo: pornon seksuaalisuuden rihkamakaupustelu ja vain tunteettoman esineellisen seksuaalisuuden salliminen.
  
Rakkaus ja seksuaalisuus ovat rinnakkain kuin ilma ja täysin tyyni vedenpinta. Ne eivät riehu, kamppaile tai pyri toistensa sisään.    

NUORI VOIMA -LEHDEN KLUGE-NUMERO

on jotenkin aika tuhti. Tekstejä lukee uudestaan ja uudestaan. Koko lehden lukemiseen kuluu varmasti koko vuosi. Erkka Mykkäseltä on muuten lehdessä kaksi arvokasta tarinaa. Parasta mitä olen häneltä nähnyt. Tällaisten absurdien, unenomaisten, mutta jotenkin allegorisesti tarkkojen tarinoiden kertojana, mahdollisesti kitaralla säestäen, hän on selvästi parhaimmillaan.
Ei hitto tää kiinalaisten junavideoiden katselu on koukuttavaa.

12.9.2012

SURVIVAL OF THE FITTEST: THE MECHANICAL SELECTION

HUIPPULAADUN IDEOLOGIA

Kuuntelen MySpacesta Louis Andriessenin hienoja sävellyksiä. Mutta äkkiä en pidäkään siitä mitä kuulen... siitä huolimatta, että Andriessen on lähes aina vähintään kiinnostava. Sitten luen Nuoren Voiman Kluge-numerosta Martti-Tapio Kuuskosken kirjoituksen:"Huippulaadun ideologiaa Kluge on puolestaan luonnehtinut salakavalimmaksi elokuvasensuurin muodoksi Saksassa." Juuri niin: huippulaatu ei ole arveluttavaa vain silloin kun sävelteos, elokuva tai mikä hyvänsä taideteos on henkisesti täysin tyhjä ja merkityksetön. Se on sitä arveluttavampaa silloin kun teos on henkisesti täysi, niin kuin Andriessenilla. Henkisesti täysi pitäisi muotoilla aina sillä tavalla pahanmakuiseksi ja epätäydelliseksi, ettei se kelpaisi taiteen vihamiesten työkaluksi, hengen tuhoajien ja ihmislajin tuhoajien tarkkuustyökaluksi, jollaiseksi melkein mikä tahansa kelvollinen teos välittömästi ja tekijän suostumusta kyselemättä joutuu. Tässä suhteessa, ja monessa muussakin suhteessa on Kluge oikeassa epäröidessään avant-garden sokeasti tyhjyyteen ryntäävän vauhkohulluuden edessä ja korostaessaan jälkijoukon, arriere-garden sensibiliteettiä, ääretöntä herkkyttä ja hahmoalttiutta, jolla voi havaita ohitettujen keinojen, täysin hyödyntämättömien historiallisten mahdollisuuksien silmittömän hyödyntämättömän potentiaalin.
Maantieteelle emme onneksi voi mitään. Suomen maantieteellisessä sijainnissa ei ole mitään vikaa. Vain älyssä voi olla vikaa, jos ei näin optimaalisella sijainnilla saa hommia sujumaan maailman menestyksekkäimmällä tavalla.
Olisiko tosiaan niin, että tuholaiset ovat ahkerimpia ja työteliäimpiä myös hyönteisten maailmassa?
Ihmettelen entisten aikojen taiteilijoita, miten ihmeessä heidän fysiikkansa on kestänyt heihin kohdistuneen jatkuvan vainon, köyhdyttämisen, riistämisen, estämisen, myrkyttämisen. Miten he, heistä nerokkaimmat, suhtautuivat siihen, että heitä vihataan heidän elinaikanaan, kun kuitenkin hyvin tiesivät sen, että heti kuoleman jälkeen kaikkein paskiaismaisimmat ja alhaisimmat otukset tekevät heidän ruumiillaan paljon rahaa. Niinpä he kaiketi kuolivatkin nuorina (pitäisi kaivaa haudat auki ja tutkia jäänteet, että uskoisin), ja väki oli taas joka päiväiseen orjuuteensa tyytyväistä, koska olivat voittaneet ja olleet oikeassa: alistuminen, ehdoton alistuminen!

11.9.2012

CASTALIA GENERATOR ESITTELYVIDEO

Kokeilin tehdä elämäni ensimmäisen esittelyvideon. Kuvanlaatu on pakkauksessa huono ja äänessä on ylettömästi koneen tuulettimen huminaa. Äänenkäyttö sekavaa, yleisesti uupunut meininki ja kohtuuton vitutus päällä. Mutta parempaakaan en nyt saa aikaan. Esitys on suomeksi. Täytyy kehitellä systeemiä englanninkielistä versiota varten.
Eilen sain seitsemän haukea, mutta tänään on ollut armoton vitutus ja ahdistus koko päivän. En ole ihan varma onko tähän nyt jokin syy. Vituttaa vain abstraktisti eikä mikään suju. Olen koko illan yrittänyt väsätä jotakin elämäni ensimmäistä esittelyvideota, huonolla menestyksellä.
Ne eivät tule tyytyväisiksi jos ne eivät saa katsella jotakin tosi traagista nuorenakuolemista. Ne haluavat nuorenakuolemisensa, viihteensä. Kuolevatko ne itse? Voiko joku kuolevainen käyttäytyä niin lyhytnäköisesti oman kohtalonsa suhteen kuin ne? Ei kai. Kuolevatko kaikki todella, vai haetaanko ne täältä vain pois.

FOLK SONG



20120702(22


         

MINUN ISÄNMAALLISUUTENI

Isänmaallisuutta, ja isänmaallisuuden vastaisuuttakin, on montaa lajia. Yksi vastustaa "Sinivalkoista valhetta", koska Suomella on liian pienet tykit Venäjää vastaan. Halutaan Amerikkalaisten vanhojen setien isompaa pommia pärsheeseen. Toisille "Sinivalkoinen valhe" on vastenmielinen, koska Suomi ei ole demokraattinen maa henkisesti: sielu tukahdutetaan armotta silkkana epävarmuustekijänä. Sielun tiedetään liittoutuvan helposti "ryssän" kanssa. Siksi sielun pelastuminen ei ole toivottavaa. "Näitä on ollut näitä tyyppejä, ja niiden kanssa ollaan aina vaikeuksissa." Meillä puhutaan venäläisestä sielusta kun muualla maailmassa puhutaan vain sielusta. 1990-luvulla Saarikoskea vihattiin niin paljon, että jopa sielusta puhuminen oli kielletty. Meillä tarkoitetaan: sielu on aina jonkin verran ryssä, eli tapettava. "Rikkautta riittä ilman sielujakin." Suomi on maailmanhistorian kummajainen. "Sinivalkoinen valhe" on varmasti huonoin hätävalhe, joka koskaan on kestänyt aikaa.

Minä se vain olen niin isänmaallinen, etten ole kotonurkilta mihinkään osannut lähteä. Isänmaallinen niin kuin Lemminkäisen tai Väinämöisen laulu: kun ei sellaista laulua (muualla) ole. Kuninkaita, valtakuntia, lippuja, viirejä tulee ja menee. Minun isänmaallisuuteni on maan ja hengen puolustamista heikkonäköisiltä ääliöiltä.
Peiteltyä äärioikeistolaisuutta on nimen omaan äärimmäisen väkivallan (niin kulttuurin sisäisen, kuin yhteiskunnallisen, poliittisen ja kansainvälisen sotilastoiminnan) tyyni ja kätketysti tyytyväinen hyväksyminen. Suomalainen runous on minun käsittääkseni ollut 1990-luvulla juuri tätä täynnä.
Suomalaisen 90-lukulaisen runouden ehkä silmiinpistävin piirre on väkivallan tyyni hyväksyminen. Suopeus väkivallalle. Ylipäätään suomalaisen äärioikeistolaisen runouden piirre on väkivallan teeskennellyn surumielinen hyväksyminen. Ikään kuin: minä nyt tapan sinut tässä Kristus, sinänsä ilman syytä ja huvikseni, voi voi kun se on surullista, maailma on tällainen tyhjä, armoton ja kylmä paikka. Mutta täällä on hyvä viisastella, ei minulla ole sinänsä mitään aatteellista tai henkistä sinua vastaan, koska en minä sellaisia ajattele, raha se vain on joka ratkaisee. Näin se menee.

PLANEETALLE VIERAS

Sielu on tälle planeetalle vieras. Aina kun sielu syntyy, se näännytetään. Ellei se näänny vaan ryhtyy toteuttamaan itseään, sen ruumis tuhotaan ja säteilytetään sairauksiin.

Ylisukupolvisessa sokeassa kostossaan kaikkia ja jokaista niitä vastaan jotka eivät vanno käsi mustalla raamatulla kapitalismin rituaalista mantraa oikeisto käyttää tosiassa paljon elämälle tuhoisampia sokeita välineitä kuin ne vlineet jotka oikeistolainen historia on taidolla ja nimenomaan itsensä tuntien väärentänyt kommunistitotalitaristien käyttämiksi. Jo pelkästään tämä väkivallan tyyni hyväksyminen, tämä absoluuttinen rikos, jota oikeisto ylisukupolvisesti jatkaa ja jolle ei loppua ole näköpiirissä on riittävä syy vasemmistosympatiaan -- täysin huolimatta siitä mitä järkeä nyt esimerkiksi joissain 1970-luvun dialektisen materialismin oppikirjoissa sinänsä on.

Ihmisten sokeus on absoluuttista, parantumatonta ja ikuista. Me synnymme tänne, jotta osaisimme kuoleman jälkeen pelätä tätä helvettiä ja olla syntymättä tänne.
Traditiossa seuraava sukupolvi syntyy aina edellisen syöpäkasvaimeksi.

Arvokasta on vain se, mikä dekonstruoi tradition. Koska vain se säilyttää tradition terveen osan.

90-LUKULAISUUS


Amorfinen löllö vai juonellinen kielipönkkö? Oikeisto vai vasemmisto? Kun elämästä yritetään tehdä teorioita välineellä, joka määritelmällisesti ei yllä elämään saakka.... valitse siinä sitten puolesi ulkona ja pihalla olevien väliltä.

‎"Marko ei uskonut selviin suoriin lauseisiin ja tuo kirja oli niitä täynnä. Miten kukaan voi rakentaa omaa hengenelämäänsä kuin laudoista ohjesäännön mukaan, Marko ajatteli." Jyrki Pellinen (60-lukulainen)

Ja kun suomalainen 90-lukulainen runoilija huudahtaa "Vanitas - kaikki on turhuutta!" Hän tarkoittaa: hengenelämä on turhuutta, luovuus on tyhjää, elämä on kuolema ja vain RAHAlla on merkitystä, silloin kun se on riittävän ovelasti hankittu. Sillä tämänlaatuinen "yrittäminenhän" on juuri toisilta ottamista, nollasummapelissä. Ja ihmisistä suurin on se, jonka onni kantaa pörssisalista toiseen, rulettisalista toiseen, tai vaikka sitten luostarista toiseen, voittajana, lomauttajana, lakkauttajana, mutta aina entistä rikkaampana kuolevaisena yksilönä joka nauraa niille, joilla olisi elämässä jotakin todellista menetettävää.
Rehellisyys nimistä ominaisuutta en ensimmäiseksi etsisi kirjailijoista. Mistä ihmeestä kirjailijat oikein ovat saaneet suorapuheisen ja rehellisen maineensa? Julius Streicher avasi saksalaisten silmät juutalaisuuden todelliselle luonnolle. Sofi Oksanen avasi virolaisten ja suomalaisten silmät venäläisten todelliselle luonteelle. Mitä kaikkea pahaa pitäisi maailmalta odottaa sen, jonka pakkomielteenä ja metodina olisi rehellisyys: että kolikossa on aina kaksi puolta, joista ihminen tuntee toisen. Puhua parhaan tietonsa mukaan ja todella tietämättä mitään.

10.9.2012

Harha on rahaa.
Aika on harhaa.
Kolikko ilman kääntöpuolta ei oikein ole mikään maailma.

MINOTAURUS

Selviytymistarinat luodaan siten, että keksitään ne
pulat joihin joku voi oikeasti joutua.

Oikeasti pulaan joutunut ei milloinkaan selviä
harhoineen kaikkineen, samana, yhtä tyhjänä.

Oikeasti pulaan ei joudu se joka on harhassa
itse harhaa kuin universumi universumissa
kuin syövän voittava pahempi syöpä.



MINÄLLÄ ON SUURI MÄÄRÄ NAAMIOITA, JOISTA JOTKUT VANHENTUNEITA JA KÄYTTÖKELVOTTOMIA

Minä on rakkauden
jumalatar tai jumala.
Ilman suhdetta Minään
ei ole rakkautta.

Usko rahan oikeudenmukaisuuteen
on uskoa synnynnäisen kauneuden
oikeudenmukaisuuteen on uskoa
maailman oikeudenmukaisuuteen
on uskoa sielujen pysyvään järjestykseen
on uskoa siihen ettei ihmistahtoa ole
on uskoa laskukoneeseen joka järjestää labyrintin
on narsismia ja sadismia.

Sillä ilman kosketusta Minään
labyrinttiin eksynyt on vain laskukone
joka ei voi kehittyä tai rakastaa
joka laskemistaan laskee kunnes
kaula muuttuuu korppikotkan kaulaksi.

8.9.2012

Kannattaa uskoa vain asioihin jotka eivät voi romahtaa:
ei maailmanjärjestelmiin, kuolemattomuuteen, uskontoihin.

Kuolemattomuus on kuin iPad: sitä ei ollut ennen kuin
se keksittiin ja ensimmäinen toimiva laite tuli markkinoille.

Ihminen on toistaiseksi
viallisesti toimiva
kuolematon laite.
Ihmisen on uusinnettava itsensä niin kuin
elokuvan kehys: ei ainoastaan oltava muutoksessa
joka hetki, vaan oltava myös aineellisesti ja atomitasolla uusi esine.

Rumuus ja vanhuus ovat ihmisessä kuolleita persoonallisuuksia
jotka vaikuttavat kuin haamut ilman yhteyttä minuuteen, joka on uusi.

Nämä ominaisuudet voidaan helposti poista atomeista rakentuvasta
aineellisesta kehosta.
hiukkastalolla
hiukkastasossa
hiukkastalossa
hiukkastasolla

TAHTO RAKKAUTEEN

On jäjestettävä itsensä hiukkastasolla
universumin syvimmän olemuksen mukaisesti
siis poistettava kaikki "yli-ihmistahto"
koska totaalinen sota universumin syvintä olemusta vastaan
joka on "yli-ihmistahto"
ei koskaan voi olla kannattava yritys.
On tärkeää välttää
tekemästä sitä
mikä ei ole työtä.
Sitä mikä ei voi olla
"työtä".
Siis sitä mikä ei ole
elämän kannalta vain turhaa
vaan tuhoisaa.
Ne ajatukset ja teot
jotka eivät ole työtä,
jotka eivät tuota energiaa
ovat työn tuhoamista.

Oikeaa työtä on rakkaus
joka purkautuu satojen persoonallisuuksiemme
tietoisista suhteista minuuteen,
joka on kaikille yhteinen,
minä, ihminen, sielu.
Me tarvitsemme yhä enemmän "töitä"
joita voi tehdä mahdollisimman useita
yhdellä kertaa, jotta tekisimme enemmän
työtä. Työ on energian tekemistä,
energian kuluttamisen absoluuttinen vastakohta.
Työhön ei kulu ollenkaan aikaa
ja työ tekee tekijänsä joka hetki nuoremmaksi.

MIKÄ TAHANSA "TYÖ" VOI OLLA TYÖN VÄLINE

Se ei ole olennaista mitä teen.
Vaan se, että "työtä" on
enemmän ja enemmän
ja että voin sen avulla asettaa itseni
aina helpommin ja helpommin
työhön.

KASVAMINEN

Vanhoina kasvavat pensaat tammiksi. Valmiit puut joista metsäyhtiö välittää. Karsiutumisen orgaanisaatio, oheneva kokonaisuus ja aika. Maailmassa on toimiminen niiden kanssa jotka ovat. Latvuksien säilyminen hirvisellä alueella on mysteeri. Kuin ihminen, kuolematon juuristo joka laajenee
vielä kun on aikaa, nopeasti. Ennen vanhuutta. Ja kuolematonta on vain se mikä on kaikkialla, ääretön juuristo. Ajattomuuden tarkka peili.










7.9.2012

VOLVON JULKKARIT

Joka päivä on nyt ollut jotkut julkkarit, mutta ehkä mielenkiintoisin oli Volvon uuden täysperävaunurekan julkkarit toissapäivänä. Olin julkkariremmin kanssa jatkoilla Helsingin Pata-Ässässä. Paikalla oli myös demaripoliitikko Jouni Backman seurueineen. Laulettiin karaokea ja otettiin hörppyä. Backmanin viehättävän savolaisvaimon kanssa mulla meni lujaa tosiaan aina siihen asti kunnes selvisi, että hän on Backmanin vaimo. Perinteisten suomalaisten kuljetusalan nuoren polven keskipituus on kaksi metriä ja elopaino siinä 150 kilon hujakoilla. Känniköörissämme jokaisella kundilla oli yli sata rekkaa tallissa. Puhuttiin vain autoista. Juttu loppui melko jämäkällä tavalla tahdonvoimaiseen tanssipyörteeseen, jossa miestä vietiin. Asialla Venäjän suurimman puutavarajätin omistaja-pääjohtaja Elena, jota suomalaiskollit kestitsivät parhaan kykynsä mukaan. Elenakin oli innoissaan uudesta Volvosta, onhan hänen omistama yrityksensä Volvon suurin yksittäinen tilaaja maailmassa. Elenen kanssa puhuimme kuitenkin lähinnä runoudesta. Hänellä oli mukavat stay-up sukat, joiden saumalle käsi tahtoi vaeltamaan. Runouskeskustelu jatkui kiihkeänä vielä eilen puhelimessa. Eilen illalla Puoli-Q:n Äänen lumo-festareilla Mika Kallion soolokeikka oli täyttä neroutta. Otin esitystä kännyvideolle 10 min, mutta laatu on sen verran huono, etten taida laittaa sitä nettiin. Loppuillasta eksyin vielä sattumalta Markku Aallon runokirjan julkkareihin.
Mikä on vakavaa?
Ahneus on vakavaa.
Ilta joka pimeni.
Matkailu on vakavaa.
Sukuhaara joka sammui.
Humppa se on vakavaa.
Kauhu joka pakeni.

5.9.2012

RICHARD CHALMERS

>>

ekshibitionisti jo(t/k)a tahtoisi ojentaa


Veritas, Vanitas, Valitas, Vakuutas.

Aki Salmelan exhibitionismista ei tarvitse valittaa koska sitä ei ole. 

Kuoleman ja turhuuden hallittuus on uusimman Vanitas-kokoelman ääni. Tuttu ääni. Hallittu muoto, yllätyksetön, varma horjumaton kuva, jossa on puolensa, jossa on kieltämättä puolensa, jossa on toki puolensa. Kun varman päälle pelaa, ei mustan ääreltä kannata kauas poistua. Epävarmuuden, elämän suuntaan, valkoista kauemmas. Jokainen hymy on epävarma, epäselvä, mutta musta graniitti on varmaa.
Nukkua, uneksia, Hamlet on siinä.

Metonyminen puhuja. Ei ihan ihminen. Silmä joka puhuu. Pää joka puhuu. Jalka joka puhuu. Mutta ilman ironiaa. Salmelan tekstissä on koko ajan vähemmän ja vähemmän ironiaa. Henkistyykö ironia?

Mutta mustaa taustaa vasten näkyi harmaa, edestakaisin liikkuva hahmo, joka kuitenkin koko ajan katsoi kameraan päin. Mutta mustaa taustaa vasten otsikon värinä voidaan käyttää myös kultaa. Mutta mustaa taustaa vasten musta laite on aika piilossa. Mutta mustaa taustaa vasten valkoiset viivat ovat todella selkeitä. 

   
Meri kohisee kummallisesti ja sun punainen sukkanauhas jota sä et enää löydä on joutunut jonnekin. Ajan kummitus kujeillen pelaa tätä peliä ja vapisee. Se sävel on tuttu: ja mitä mä silloin näin kun rantaan seisomaan jäin. Mä syitä pohdin ja sitä rataa epäilyttävää päivää ja oloa toisaalta ja toisaalta. Tässä sitä vain lojuu olen löytänyt maailman. Samaan tahtiin ja paikkaan kulkee kahdet silmät ja askeleet. Ja silmät tuliset hiilet on onnen peruste vankin. Puhe sujuu sukkelakin yli meren aallokon. Aallossa erotamme sen harjan ja leveyden. Sitä samaa kallista maata minä rakennan kuin asun. Maan hinta on nyt siis maan hinta joka on nousussa ja maan hinta joka on laskussa ja Maan hinta joka on musiikkinäytelmä. Se mittaa ulapoita mut kuin joustava käden jänne se on yksin tilassa eikä siinä tilassa ole mitään muuta. Vain käsi. Ja läpinäkyvä aallokko, vaahto ja vain aallokko niin korkea. Ja vain käsi joka aaltoja pyyhkii. Ja vain aurinko ja meri. Lähitienoilla majailee Kuu ja tuos istuvi hämeen impi. Ja vain aurinko istuvi läpi mullan ja kivien sitä pyytää mä halusin. Ja nyt minä käärmettä käsken ja yö on ihmeellinen. Ja nyt minä, Nefi, lakkaan aprofetoimasta teille, rakkaat veljeni. Enkä minä voi kirjoittaa kuin vähän siitä minkä tiedän. Ja nyt sydämeni on musta. Yli maan yli maailman sinut näin kuva mielessäin visa tää johon poraudun yli maan yli maailman. Kuka ties yli kuokkamaas yli maan yli sydämien. Sen sointuva kiel äly hieno ei puolessa yö ole vielä ei puolessa päivä ei vuosi ja toisia myös oli kotka ja kana ja lintu ja oksa veti kuoloa päin ajan nuotta veli kallis jo joit pahan liemen mun poikani vuossata taasen joka on minun totuuttani sekin saa unen kimmellettä suviyön. Ikikirkas mieli missä työnilo ilmat täyttää oli kuin läpi kukkaistarhain suru. Sen syvä neidon silmiin missä yö oli päivinkin ylös vain uni rintani nuoren unet vuossadan vaahtovyönä rivit hoippuvat taas ovat valmiit syys vielä kun ei surun häivän tavataan välin vaan ohi kulkein tie isies on sun ties.  

 pentti leino / google

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com