30.1.2012

23.1.2012

Sanattomuutta parasta propagoida hiljaisuudella.

18.1.2012

Venäjän integroiminen nyky-Eurooppaan on dualistisen maailmankuvan mappaamista läpisekulaariin. Kuin runoilija yrittäisi tehdä politiikkaa... eksentristä ja takkuista.

UUTINEN: NUKUIN HYVIN

viimeyönä. Unet olivat selkeitä ja melko mielenkiintoisia. Eräässä unessa olin koulun käsityötunnilla äitini entisellä kotipaikkakunnalla. Käsityön opettajana oli Slavoj Zizek. Korjasimme vanhoja hienoja polkupyöriä. Ymmärsin tilaisuuteni tulleen ja ajattelin kysyä opettajalta jotakin todella perustavaa maailmankaikkeuden rakenteesta. Kun onnistuin muotoilemaan kysymykseni ja uskaltauduin kysymään, koko luokka mölähti pilkallisesti nauramaan. Opettajakin vain hymyili hieman säälivästi ja vastasi jotain ympäripyöreää hyväntahtoisesti vältellen.

Unen toisessa vaiheessa olimme jonkinlaisella ryhmämatkalla Moskovassa. Kaupunki ei juuri muistuttanut todellista Moskovaa. Ehkä se oli tulevaisuuden Moskova. Tunnelma ja toiminta oli äärimmäisen absurdia, en nyt pysty palauttamaan yksityiskohtia tarkasti.

RUNOILIJA JA POLIITIKKO

Kun nyt muistelen, taisi olla juuri Jukka Mallinen, joka minulle kauan sitten sanoi, että runoilijan kannattaa pysyä kaukana politiikasta, että runoilija ei yksinkertaisesti voi olla politiikassa mukana.

Alunperin tulkitsin Mallisen tarkoittavan sitä, että poliittinen junailu ei kestä mitään päivänvaloa ja valontuojien on siksi syytä pysyä politiikasta kaukana. Tunsin tietysti heti jonkinlaiseksi kansalaisvelvollisuudeksi ryhtyä setvimään ja paljastamaan juonia.

Onkin tässä sitten vierähtänyt joku tovi, jonka aikana asian eri puolet ovat pikku hiljaa valjenneet.

Muutama vuosi sitten elettiin vielä aikaa, jolloin runoilijat suhtautuivat politiikkaan todella pidättyväisesti. Näkökulmastani tämä näytti silloin tietenkin raukkamaisuudelta: että ei uskalleta paljastaa inhottavia juonia.

Mutta mitä politiikkaa lopulta on loputon kritiikki? Jos ei ole missään sisällä, mitä silloin voi tietää? Ei ainakaan mitään sellaista, mitä olisi vaarallista kritisoida tai sanoa. Ja mitä tällaisessa kritiikin eleessä sitten on mieltä, ellei se ole hengenvaarallista? Määrätietoinen ulkopuolisuus johtaa lopulta konkreettiseen ulkopuolisuuteen.

Entä sitten sisällä olo, mitä se tuottaa? Se tuottaa yhteisiä rintamalinjoja ja joukkopäätöksiä, joiden takana ei runoilijan sielu pysy.

Runoilijan, siis dualistin? Poliitikolle on ainetodellisuus ensisijainen. Ja ainetodellisuuden ensisijaisuus tarkoittaa ainetodellisuuden kautta tulevien viestien ensisijaisuutta. Mutta platoniselle dualistille, joka uskoo Erokseen sillanrakentajana, ensisijainen viesti on mystisen yhteyden ikuinen samanatoistuvuus. Tietenkään hänelle materiaalinen todellisuus, josta politiikka huolehtii, ei ole merkityksetön: se on lume, parhaimmillaan lumous.

Runoilijan nöyryys kohdistuu kosmisiin lainalaisuuksiin, poliitikon nöyryys kohdistuu aineelliseen kompromissiin ja rintamalinjaan. Tietysi fyysinen kipu on voimakas viesti myös runoilijalle, jonka nahkassa sillä hetkellä poliitikko herää herjaamaan runoilijan idealismia.

Mutta runoilijan poliittinen ajattelu pysyy eksentrisenä, retorisena, änkyränä sättimisenä, vailla sisällä oloa ja positiivista ohjelmaa. Hän ajaa dramaattisen totuuden, ei yksilöihmisen asiaa. Ei siitä tule mitään politiikkaa, vaan sarja paradokseja.

Nimittäin puhtaasti aineellisella tasolla moraali vangitsee ja immoraalisuus vapauttaa. Siksi ihmisen dualismin puolikkaassa on pohjimmiltaan paha. Kokonaisuuden tasolla, henkistyneellä dualismin sillankaarella taas immoraalisuus vangitsee ja moraalisuus vapauttaa.

Siksi olen suuri Jarkko Laineen ystävä ja vihamies. Runoilija ei voi olla poliitikko. Mutta poliitikko voi naamioitua runoilijaksi. Hänen viestinsä tulee vain fyysiseltä tasolta, mutta näyttelijärunoilija näyttelee sen dualismiksi. Tästä seuraa hillitön poliittisen runouden parodia ja perverssi taikausko, joka perustuu tekaistuille myyteille ja tabuille. Läpipääsemätön lukinvilla.

Ymmärrän vihdoin miksi runoilijan on hillittävä itseään suhteessa politiikkaan ja myös antipolitiikkaan. Otettava tietoisesti etäisyyttä. Mutta varottava myös käyttämästä tähän poliittisen kentän sisäisiä dikotomioita -- kuten viimeaikoina Timo Hännikäinen persuprovokaatiollaan ja aikaisemmin Jarkko Laine kokoomusprovokaatiollaan. En osaa vieläkään sanoa, onko esimerkiksi Safkan kaltainen politiikkaan kohdistuva epävirallinen performanssi, joka itselleni demonstroi juuri dualismin tuottamaa absurdiutta poliittisella tasolla, verrattavissa ohjelmoituun puoluekantaisuuteen.

17.1.2012

TABUNLUOJAT JA TOISEUS

Toiseuden vierauden hyväksikäyttäminen on ehdottoman tärkeää tabun luomisessa. On aiheita, joihin ei voi eläytyä ja joille ei saa nauraa. Jos joku on pelastunut keskitysleiriltä tohtori Mengelen koomisesta ihmiskokeesta, henkilön ulkonäölle ei saa nauraa, vaikka tohtori on tehnyt siitä "parennellakseen" hyvin koomisen. Samoin, jos jonkun isoisä on ollut syyttä 25 vuotta Siperian vankileirillä karkoituksessa, on sopimatonta vitsailla Siperian kevään kauneudesta ja luonnon rauhan ihanuudesta. Nauru ei yksinkertaisesti vapauta tunnelmaa, saa näkemään asioita toisin.

Mutta on olemassa toiseuksia, jotka eivät ole verrattavissa holokaustin läpikäymiseen. Esimerkiksi jollekin takinkääntäjästalinistille saattaa olla kamalinta maailmassa se, että on joskus joutunut istumaan koko illan Pentti Saarikosken pöydässä. Harva on päässyt kokemaan sitäkään kauheutta. Mutta tuon henkilön koettelemusten ja raivon vakavuudelle sopii kuitenkin nauraa, ja näin vapauttaa itsensä ja yhteisönsä Pentti Saarikosken herjaamisen pakkomielteestä.

Tabun rakentajat keksivät toiseksia edustaville tyypeille arkoja aiheita ja kipupisteitä, jotka eivät ole mitään arkoja aiheita tai kipupisteitä kenellekään. Mutta väitettä "tämä satuttaa sieluani" ei voi kumota, jos sielu kuuluu olennolle, josta ei voi tietää mitään, ja jota ei voi ymmärtää peruspsykologian ja oman kokemuksen perusteella. Toiseuksilla voi olla vaikka mitä kipupisteitä ja traumoja, joita ei voi kuvitellakaan. Ja siksi periaatteessa mistään ei saa puhua mitään, koska se loukkaa verisesti.
Kuunnelkaa Google Translaten Suomen kielen lausuntaa, ja verratkaa sitä foneettisesti muihin kieliin. On se ainakin omaperäisen kuuloista. Ei se yhtään katoavalta kuulosta.

Seuraavaksi haluaisin kertoa miksi minun mielestäni Paavo Väyrynen on täydellinen romaanihenkilö ja siksi sopiva Suomen presidentiksi.

16.1.2012

MITÄ SANOO VÄYRYNEN?

Plääh, miten voi olla mahdollista, että tajuan tämän paradoksin vasta nyt. Kun Venäjä nyt uusii kalustoaan ja panostaa sotilasmenoihin, tämän sivutuotteena syntyy tilanne, jossa Suomen puolustus menettää kokonaan uskottavuutsensa. Olen jotenkin autuaasti pitänyt tähän asti Suomen kansallista puolustusta jotenkin riittävän uskottavana, mutta eihän se enää parin vuoden päästä niin ole, nyt kun Venäjän on varustauduttava kaiken maailman ohjuskilpiä vastaan äärimmäisellä tavalla.

Uusimmille Venäjän aseille Suomi on läpihuutojuttu, mahdollisesti ilman miestappioita. Kilpavarusteluun ei Venäjän kanssa voi ryhtyä tietenkään ja onko edes jotenkin uskottava puolustus saavutettavissa kansallisesti, sitä en tiedä. Voi olla, että ei. Tämä on tietenkin kynnyskysymys kun pohditaan sitä, voiko Paasikivi-Kekkosen linja jatkua pidempään. Nato ei ole mikään tunnekysymys, vaan se perustuu näihin reaalipoliittisiin sääntöihin kuitenkin.

Onko ylipäätään reaalipoliittista kansallista keinoa välttää Nato? Liitto Venäjän kanssa? Onko se ainoa vaihtoehto? Millainen sen sisältö voisi olla, että sillä olisi mitään merkitystä? Uudistettu YYA? Venäjä haluaa kuitenkin sanella sen, ja sellainen tulkitaan sotilasliitoksi Venäjän kanssa. Millaista diplomaattista kauppaa Suomi voi käydä tässä reaalisella Nato-optiolla?

Suomen puolueettomuudella on saavutettu II maailmansodan jälkeen melkoisen hyviä tuloksia. Liittoutumattomuusoption jatkaminenkin ja Naton ehdoton poissulkeminenkin ovat diplomaattisesti arvokkaita välineitä. Liittoutumisen haitat on järkevää sietää vain jos liittoutuminen sitten olisi ainakin uskottava puolustus Venäjän kovinta asearsenaalia vastaan. Sitä se ei koskaan voi täysin olla, koska Venäjän kovin arsenaali on ydinaseet ja ties mitkä. Eli liittoutumisellakaan ei saavuteta varmaa puolustusta, mutta vaikeutetaan asioita hyvin paljon. Venäjän sotilasdoktriinin mukaisesti Naton laajeneminen Venäjän rajalle on sotilaallinen uhka. Ja mikä tärkeintä, liittoutuminen tulee Suomelle sitä kalliimmaksi mitä pidemmälle historian saatossa mennään, sillä Venäjä on ja pysyy.

Mitä sanoo Väyrynen?

YYA ja CoCom, eli korkean teknologian vientikielto Neusvostoliittoon.

VIIMEINEN VIIKKO SOTAPONNISTELUISSA VIHERNATSISMIA VASTAAN ALKOI

Tässä kirjoituksessa Sampo Villanen (vas) kirjoittaa hyvin viherstalinismista, painostuksen ja pelon ilmapiiristä, joka liikkuu Pekka Haaviston agressiivisten kannattaryhmien keskuudessa. En ole Jussi Halla-ahon valtaan nousun lisäksi nähnyt mitään yhtä pelottavaa ja yksisilmäisen suvaitsematonta poliittista ilmiötä. Viherstalisnistit haluavat virittää suupallon jokaiselle soraäänelle.

Puhun siis kulttuuripiirien ajattelunvapaudesta ja touhuavista ihmisistä. Ja touhu on tuttua entuudestaan. Nyt vain tuo ilmiö että näennäisesti kriittisimmät ja politiikan suhteen epäluuloisimmat ihmiset ovat lyöneet kantansa lukkoon kollektiivisesti jo viikkoja ennen kuin mitään on edes puhuttu, painostavat siihen vielä muitakin. Toki puheenparteni on hieman provokatiivissävyistä... ihan vain ilmapiiriä puhdistaakseni, sen vähän mitä nyt voin tässä tehdä.

Yritän vähän karskilla retoriikallani ilmaista, että oma sanan ja ajattelun vapaus on edelleen olemassa. Ja että juuri se on aidon demokratian perusta. Haaviston taustaryhmässä on näitä entisiä revaristalinisteja, jotka todella hallitsevat nämä joukkopsykoosin keinot. Laatu onkin ollut taas sitä tuttua: ei yhtään soraääntä ja hirveä pelon ja ahdistuksen ilmapiiri, joka vasta nyt on alkanut eripuolilta rakoilla. Viikko sitten meitä irtisanoutuneita oli vain Timo Hännikäinen ja minä.

Toinen juttu on se, miksi pitäisi rakoilla. Tämän ymmärtäminen edellyttää vihreiden poliitikkojen kuten Heidi Hautalan toiminnan monivuotista ja tarkkaa monitorointia. Junailu on niin hienovaraista, että tavallisen ihmisen havaintolaitteille sen todistaminen on kuin haamua todistaisi. Haaviston kampanjassa huomio kiinnittyy hänen seksuaaliseen suuntaukseensa ja muihin melko epäolennaisiin tekijöihin, mutta ulkopolitiikasta hän ei sano olennaista. Välttelyn tarkkuus viittaa siihen, että se on täsmällisen harkittua. Heidi Hautala on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti, jolle näissä kysymyksissä on kaksi standardia: venäläiset ja muut. Hän on rasisti, mutta rasismi koskee vain venäläisiä. Tästä on osoituksena esimerkiksi se, että hän ei ole koskaan puuttunut sanallakaan viron venäläisvähemmistön kohteluun, vaikka se on modollisesti (puuttumatta tuon etnisen kostotoimenpiteen historiallisuus syihin) rajumpaa kuin monien vähemmistöjen kohtelu, jotka ovat hänen huolenaiheenaan. Hautalalla on myös suoria kytköksia Kaukasuksen terroristeihin ja kenties Moskovan terrori-iskuun. Hän on siis erittäin häikäilemätön poliitikko, mutta myös äärettömän taitava. Sitä, että Haavisto on tämän ison politiikan pelinappula on vaikea todistaa, muuten kuin ihan pikkuvivahteilla. Esim tämä: "Osallistuin kuluneella viikolla Pekka Haaviston tenttaamiseen kollegoiden Susanna Niinivaaran, Kirsikka Moringin ja Venäjän vapain mies elokuvan tuottajan Liisa Juntusen kanssa. " todistaa, että Haavisto antaa haastattelun rajatusti ns. entofasistisesti suuntautuneille toimittajille, joiden venäjäagenda on yksinomaan vähemmistöt separatismipotentiaalina, samalla kaavalla niin Venäjällä, kuin Libyassa, Syyriassa ja muissa maailman kriisikohteissa. Rahoituksen ja värivallankumouksen kaava toistuu kaikkialla identtisenä, jo kymmeniä kertoja.

Mikä sitten on venäläisnvähemmistöihin huomion kiinnittämisessa ongelma? Eikö vähemmistöjen etua kuulukin valvoa? Kyllä sinänsä. Ja kansainvälistä painetta pitää tällaisten asioiden suhteen lisätä. Paine sinänsä on Venäjälle ja sen kehitykselle hyväksi, mutta ei sotilaallinen paine. Toisaalta nämä toimijat eivät ole vähemmistöistä kiinnostuneita muuna kuin suuremman pelin nappuloina. He pyrkivät kovalla vähemmistöpolitiikallan (Hautala terrorismin tukemisella) luomaan Venäjän sisälle tarkoituksellista ja agressiivista separatismia, johon Venäjän on jotenkin reagoitava. Venäjän reagointi taas vaikuttaa ulkopoliittisesti Suomeen, joka tällä suunnalla ilmaistaan kansalle venäjän oma-aloitteisena agressiona. Tämä nähdään signaalina sille, että Suomen asema on uhattu. Tämä kerrotaan kansalle siinä paketissa, että liittoutuminen on pakollinen turvallisuuden takaamiseksi, koska Venäjä on hullu ja täysin arvaamaton jne. Myös Georgian sota junailtiin tällä logiikalla: Georgian hyökkäys saatiin länsimaisissa tiedotusvälineissä pitkään näyttämään Venäjän "järjettömältä" agressiolta. Vaikka asian oikea laita on myöhemmin jouduttu myöntämään.

Kaikki separatismi ei tietenkään ole yksiselitteisesti aiheetonta ja huonoa. Mutta tässä tapauksessa, kun separatismin tukemisen ja kiihottamisen syy on pelkästään se, että junailulla halutaan vaikuttaa Suomen puolueettomuuspolitiikan loppumiseen, se on huono asia. Libyassa ja arabimaissa kysymyksessä taas on luonnonvarojen siirtäminen ulkomaiseen hallintaan. Separatistit ovat siellä hyödyllisiä idiootteja, mutta varmasti heidän johtajansa saavat pienet verirahansa.

Peli on hyvin monimutkaista ja äärimmäisen likaista. Yhdysvallat on siinä aktiivisena toimijana, ja siksi epäilen myös Haaviston olevan CIA:n palkkalistoilla, vaikka tämä nyt on salaliittoteoretisointia kyllä, koska mitään tietoa ei minulla voi olla. Kaiken kaikkian tämä junailu on Suomen kansallisen edun vastaista ja katsoisin myös: maanpetoksellista.

Jos todisteita kaipaa, Hautalan toiminnasta niitä on vaikka millä mitalla, ja ne voidaan kaivaa esiin. Haaviston kytkeytymisestä tähän soppaan en voi muuta kuin esittää hyvin vahvan epäilyksen.

Mitä Viron vähemmistöpolitiikkaan tulee, en edes viitsi kiistää, etteikö venäläisvähemmistö siellä olisi ansainnut vähän kuumotusta ja puristusta. En epäile yhtään, etteikö olisi. Mutta sellaisilla demokratian pelisäännöillä ei Viro ole toiminut, jota muilta mailta edellytetään, josten siihen olisi kaikesta huolimatta pitänyt puuttua, oli moraalisesti oikein tai ei.

Ja Viro nyt on vain yksi räikeä esimerkki näistä ihmisoikeuksien ja sananvapauksien kaksoistandardeistä, jotka ovat tämän politiikan keskiössä.

Haavisto on nyt ja tulee loppuun asti olemaan hyvin hyvin ympäripyöreä ja abstraktin opettajamainen venäjäkommenteissa. Hän pelaa todella niin taitavasti, että vain pahinta voidaan odottaa. Samoin Soini ja persut ovat Venäjästä täysin hiljaa. Persujen puolueohjelmassa ei ole Venäjästä mitään. Tonttikauppa-asiasta on vähän mainittu jossakin. Tämä on vaarallinen enne.

‎"Soini esiintyi pari vuotta sitten Suomalaisuuden Liiton lehdessä, vaati
siinä selkeästi "karjalaa takaisin"." Tällaista voidaan odottaa. Toisaalta ylpeännationalistinen nokkapokka ja huonoitsetuntoinen kukkoilu, toisaalta homomainen BITCH-asenne Venäjää kohtaan on pahinta mitä voi kuvitella tapahtuvan. Natottaminen alkaa heti.

Näen itse (ja tiedän että moni haluaa nähdä asian päinvastoin) myös Anton Salosen tapauksen osana tätä laajaa ilmiötä, jossa Suomessa viranomaistasolla toimitaan sillä tavalla aloitteellisesti, että pakotetaan Venäjä jollakin tavalla puuttumaan Suomen sisäisiin asioihin, josta saadaan oivallinen pelinappula siihen peliin, jossa tätä osoittamalla voidaan perustella Naton tarpeellisuutta. Sotilasliitosta ja ohjustukikohdista Suomessa hyötyisi varmasti taloudellisesti pieni lobbarieliitti, mutta kansalle se tarkoittaisi kurjuutta, sillä Yhdysvaltalaisten potentiaalisesti agressiivinen sotilastukikohta niin lähellä Pietaria pakottaisi venäläiset hyvin hyvin mittaviin vastatoimenpiteisiin. Välttämättömät toimenpiteet tulevat Venäjälle silloin todella kalliiksi ja se hinta tullaan kostamaan Suomelle täysimääräisesti kauppasuhteiden menetyksinä. En suosittele kokeilemaan.

KUUMOTTAVAT TEEMAT

Tämä päivä on ollut sikäli hukkaan heitetty, että se kului FB:n maastossa hääräillessä. Lenkillä kävin ja saunassa, nuhainen olen vielä. Melkoista vapaaehtoista vaaliurakointia. Toivottavasti tuleva viikko menee ihan muissa ajatuksissa.

Loputtoman poliitti(sluontoi)sen vaahtoamisenkin tuloksena olen ehkä oppinutkin jotain. Eksyin keskustelemaan erään FB-kaverini profiiliin, jota en tunne ja jonka kanssa en ollut aiemmin käynyt keskustelua. Arhinmäki-Haavisto vaaliteemasta keskustelu siirtyi seksuaalisen identiteetin teemaan, johon lähdin aluksi hyvin voimakkaassa retorisessa sivuluisussa. Ilmeisesti nämä ensikommentit herättivät suurta närkästystä, vaikka kuvittelin jonkinlaisen aaltopituuden olemassa olon. Huomattuani tilanteen, ryhdyin jonkinlaista vaivaa nähden täsmentämään käsityksiä ja riisumaan retoriikkaa. Lopulta kun uskoin jo päässeeni monien viestien, keskustelun ja tarkentamisen jälkeen melko ympäripyöreän mielenkiinnottoman asialliselle tasolle, huomasin, että henkilö, jonka profiilissa keskustelua käytiin oli varoittamatta poistanut minut kavereistaan.

Tämä oli kannaltani siinä mielessä yllättävää, että käsitykseni mukaan olimme ehdokkaista ja vaaliasetelmasta melko täsmälleen samaa mieltä. Ja vaikka olisi erimielinen, harvempi deletoi FB-ystävää. Kysymys oli siis ilmeisesti jostakin seksuaalisuusteemaan liittyvästä vivahteesta, joka sattui niin kipeästi, että henkilö päätyi näinkin radikaaliin näpäytykseen, joka ei hevin unohdu, ja jolla siksi voi olla jokin merkitys tulevaisuudessa.

Kiinnostuneena kaivoin netistä henkilön runokokoelman .pdf -muotoisen näytetiedoston ja luin sen. Jos tekstistä voi mitään päätellä, henkilö on heteroseksuaali ja peruskokemukseltaan melko lähellä itseäni. Olenhan koko elämäni kärsinyt heteroseksuaalisuuteni takia.

Asia muuttui jossain määrin mielenkiintoiseksi. Mikä oli frendauksen poistamisen laukaiseva tekijä, vai liittyikö se edes käytyyn keskusteluun. Voisin tietysti pyytää lähettämään kirjoittamani viestiketjun. Voisin liittää sen tähän ja pyytää analysointiapua. Homoseksuaalisuudesta en lopultakaan ollut oikein mitään mieltä, vaan totesin ainoastaan, että seksuaalisuudesta ei pitäisi tehdä politiikkaa, koska kaikki ihmiset ovat tavallaan seksuaalisen vähemmistön edustajia ja homoseksuaalisuutta on niin monenlaista, ja monensyistä, ettei sitä voi minusta helposti kategorisoida yhdeksi ilmiöksi.

Voiko tällainen käsitys olla jollekin vasemmistolaiselle liikaa? Mennä yli hilseen? Olen ajatellut, ettei pikkumaisuus kuuluisi todelliseen vasemmistolaisuuteen, vaan olisi vain tämän ajan lieveilmiö. Mutta ehkäpä minä vain en olekaan todellinen vasemmistolainen, sillä tuo luonteenpiirre on minulle kokonaan sietämätön. Vaikea sanoa, ystäväpiirini on niin epäpoliittista tai toisaalta friikkimäisen ääriänkyrää, että siitä ei mitään pitkällemeneviä johtopäätöksiä voi tehdä. Juuri tämä vasemmistoliitto-osasto ehkä jää minulta sittenkin kokonaan pimentoon.

Vai voiko syy olla esimerkiksi se, että pidin "ihmisoikeudet" -käsitettä tautologisena, koska politiikassa ihmisoikeudet tunnustetaan monin erilaisin standardein riippuen siitä millaista politiikkaa ajetaan. Poliittisesti ei ole mitään neutraalia "ihmisoikeuksia", vaan kysymys on aina monista standardeista, joilla pelataan tilanteesta riippuen.

Voiko tämä ajatus olla niin väärä? Vaikka se on oikea.

Oli miten oli asiaa lienee turha pohdiskella enempää. Liian suuri herkkänahkaisuus ja henkilökohtaisuus ei sovinne poliittiseen keskusteluun. Kaikki asiat eivät ole poliittiselta merkitykseltään yhtä suuria kuin ne ovat yksilösubjektiiviselta merkitykseltään. Kielenkäyttö on moninaista, eikä aina kuvaa todelisia ajatuksia. Syyllistyn itse yksilösubjektiivisten merkitysten politisoimiseen ja liialliseen korostamiseen, mutta tulisin hulluksi, ellen hyväksyisi näiden asioiden vähämerkityksisyyttä useimmille ihmisille. Huumori onneksi tulee avuksi ja saan asiat mittakaavaan nöyrtyneenä siihen tosiasiaan, ettei henkilökohtaisten halujeni määrä ole mikään maailman universaalilaki.

Ehkäpä minun ei pitäisi äänekkäästi jatkaa koko poliittista pelleilyä, koska kysymys on kuitenkin vain siintä, että yritän ymmärtää ja suhteuttaa, mutten onnistu. Poliittinen puheeni jää varmaankin useimmiten täysin nonsensikaaliseksi. Politiikka on pohjimmiltaan minulle mahdotonta, ja siksi se on myös niin karnevalistisen epävakavaa: käsitykseni muuttuvat joka hetki samoin kuin itse muutun joka hetki. Ei minulla ole mitään pysyvää poliittista paikkaa. Kuten olen aiemminkin sanonut, olen antipoliitikko.

15.1.2012

VIHERSTALINISMI JA HAAVISTOHUUMA

on pelottovin koskaan näkemäni poliittien ilmiö Jussi Halla-ahon vaalimenestyksen jälkeen. Haaviston tukijat ovat lähteneet sosiaalisessa mediassa kampanjaan koko persoonallaan.

Sitten kun itse kirjoitat FB-statuspäivityksen ilman hymiötä: "Haaviston tukijat ovat hölmöjä lapsia.", tai jotakin vastaavaa, saat päällesi sellaisen viharyöpyn ja kollektiivisen tuomion, että se kestää varmasti maailmanloppuun (21.02.2012?, 20.12.2012?) saakka. Ja tämä "avoimen", "ymmärtäväisen", "kärsivällisen", "kaukaaviisaan" taideväen taholta. Kummallinen performanssi on tämä yksimielisyys ja keskustelemattomuus, lukkoon lyöty kanta jo viikkoja ennen vaalia siltä kansanryhmältä, jonka pitäisi olla valppain ja varsinkin epäluuloisin politiikkaa kohtaan.

Toisaalta ajattelen positiivisesti, että Haavistosta ei kuitenkaan tule presidenttiä ja että koko tämä kampanja on taas yksi noita Leevi Lehdon "sympaattisia" käsitetaideteoksia, ja sellaisena pelottavuudessaan Lehdon pääteoksen asemaa havitteleva. Ehdottomasti 2010-luvun keskeisin käsitetaideteos, Lehdon apokalypsi.

Olivatko Stalinistit ja taistolaiset tällaisia koulukiusaajia, vailla omaa maailmankuvaa ja näkemystä? Tällaisia joukkosieluja, jotka sietävät hegemonista agressiota? Jos olivat, ymmärrän jonkun Paavo Haavikon nihkeää suhdetta tuohon joukkosieluun.

JA DET GÖR JAG

Keskiyön tylsistynyttä tanssisettiä.

     

14.1.2012

MAASEUTUELÄMÄN NAUTINNOT

Kylmä kuiva luminen talvi on minusta varsin mukava. Tarvittiin ilmeisesti tällainen musta alkutalvi, jotta tätä nyt osaa arvostaa. Suomalaiset valittavat liikaa kylmää ja pimeyttä, jotka vain tekevät kotona takkatulen ääressä olemisesta talvella palkitsevampaa. Ja ulkoilukin on reipasta pakkasessa, ellei tarvitse jossain vallihaudassa yöpyä. Minusta myös tuntuu, että suomalaiset arvostavat maansa kauneutta, lukemattomia järviä ja pikku maisemia, hiljaisuutta ja ihmispaljouden poissaoloa, aivan liian vähän. Ahtautuminen kaupunkeihin ja varsinkin pääkaupunkiseudulle suureksi osaksi vuotta ja maisemien ja tuoksujen tuhlaaminen pelkkään kesäasumiseen on etätöiden aikakaudella lähinnä hulluutta. Venäläisistä voi sanoa vielä paremmalla syyllä samaa. Mutta Tsehovin Vanja-enon totuus, että maaseutuelämä on ikävää ja typerää (ihmisen eroottisen viriliteetin tuhlausta), on iskostunut venäläisiin liian syvästi. Saa nähdä keksivätkö he vielä joskus maaseutuelämän nautinnot uudelleen, sellaiset kuin Leo Tolstoin ja Turgenjevin romaaneissa.

MUUTAMA TURHAUTUNUT VAALI-IMPROVISAATIO TÄLTÄ PÄIVÄLTÄ

Sinfoninen runoelma oikeistopolitiikalle

     

Päiväkirjani 1

     

Päiväkirjani 2

     

Päiväkirjani 3

     

Päiväkirjani 4

     

Päiväkirjani 5

     

Päiväkirjani 6

     
Politiikka on sodan välttelyä.

Sodan jatkamista toisin keinoin.

SILLANRAKENTAJA

Se mitä kristinuskon historiassa ei liene kukaan oikein tajunnut, on se, että gnostilaisuus ei ole esoteerinen oppi, vaan juoni, jolla kristinusko tuhottiin heti kehtoonsa. Nimittäin gnostilaisen salainen tieto on se, ettei mitään dualismia ole: on vain tämän puoleinen. Mutta se mitä hän ilmaisee on dualismi: että on vain tuon puoleinen hyvä ja tämän puoleinen paha.

Gnostilaiset ovat hillittömiä kaksinaismoralisteja, jotka keksivät tuohon maailman aikaan ennätyksellisen sekasikiömäisen sarkastisen salajuonen. Tuon oudon vihamielisen salajuonen havaitsemisesta seurasi kristinuskon hämminki ja kielteinen ja askeettinen suhtautuminen seksuaalisuuteen, jossa Solovjovin mukaan menetetään itseasiassa dualismin ylittämisen mahdollisuus kokonaan. Tarinaniskentä vei voiton välittömästä kokemuksesta, mystinen kokemus jähmettyi dogmatiikaksi, sillä yksiulotteisen kieleteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen jätti ihmisen ikuisesti dualismin armoille, joka on juuri gnostilaisten aktuaalinen tila, mutta josta gnostilainen aina salaa nauttii. Kun taas kristitty salaa kärsii.

Dualismi voidaan ylittää vain rakentamalla silta subjektiivisessa olemisessa Eroksen avulla ja älyllisessä olemisessa logoksen avulla, kuten filosofi Filon esittää. Filonille logos on älyllinen välittäjä ideasfäärin (noosfäärin, nousin, eli Plotinoksen Maailmanjärjen) ja materiaalisen ilmitodellisuuden välillä. Mystinen elementti, kokemuselementti on siis nous, ja logos on pelkkä älyllinen hahmojen vastaavuuselementti. Solovjovin filosofiassa on kysymys siitä miten Eros välittää suoraan energiaa Plotinoksen Maailmanjärjen tasolta Maailman psyyken tasolle. Eli gurdjiefflaisittain, kysymys on energiamuodon muunnoksesta, hienommasta karkeammaksi ja päin vastoin. Plotinoksella Maailmanjärjen tason yläpuolella on muita hienompia energiatasoja samoin kuin Gurdjieffilla.

Solovjov näkee askeettisuuden ilman muuta riittämättömäksi minkään ihanteen toteuttamiseen. Askeettisuus on pakko, tietyille henkilöille, mutta muuhun siitä ei ole. Gnostilaiset tulevat aina tekemään askeettisuudesta karskia sarkastista pilaa, joko näyttelemällä askeettia tai pornoa. Ja pelkästään tämä gnostilaisten pila jo riittää huomauttamaan askeettisuuden tosiasiallista heikkoutta ja kömpelyyttä vastaan. Askeettisuus voi mahdollistua ainoastaan poikkeuksena siellä, missä sääntönä on Eros. Mutta siellä missä sääntönä on gnostilaisuus, ei askeettisuudella ole julmaa itsepetosta kummempaa merkitystä. Meidän maailmassamme jossa gnostilainen tietoisuus on murtautunut kaikenkattavaksi, ylpeä askeettisuus on aina myötähäpeää herättävää pelleilyä, jonka kampittaminen on helpompaa kuin pikkulapsen.

"Jos Eros on todellinen välittäjä ja pontifex - sillanrakentaja - taivaan, maan ja helvetin välillä, niin sen oikea päämäärä on niiden täysi ja lopullinen yhdistäminen."

Solovjov tarkoittaa yhdistämisellä tietenkin jotakin kompromissitonta ideaa, eikä mitään tilapäiseklektismiä. Silta on rakennettava kaikkien viiden Haadeksen joen yli, jotka ovat: Lethe (mielettömyyden joki), Styx (vihan joki), Akheron (surun joki), Kokytos (säälin joki) ja Flegethon (tulen joki).

Maailmansota poikkeaa muista sodista siinä, että sodan aloittaja häviää aina. Siksi jokin minussa jopa vähän toivoo Yhdysvaltojen hyökkäystä Iraniin. Kammottava toive, kun ajattelee niitä satoja miljoonia kuolonuhreja, jotka sen lopputuloksen esiin saamiseksi täytyisi uhrata. Toisaalta, aina kun maailma loppuu, Jeesus tulee.
Apostoli Paavali oli 50-lukulainen.
Jos joku tunnustaa, ettei hän usko mihinkään ideoihin, ei kannata uskoa.
Aina sanotaan, että ei näe metsää puilta. Ja sitten kun näkee, sitä pidetään hyvin hyvin epäasiallisena.
Jos tämän blogin koko sisällön haluaisi puristaa aforismiksi siitä tulisi kutakuinkin Vladimir Solovjovin Platonin elämän draama (1903), vajaa 20 sivua ikonista tekstiä. Onko tämä nyt sitten turhautunut toteamus...

VIHREÄT

ehdotan ajatusleikillisenä työhypoteesina, että tällä nimellä kulkeva puolue olisi täsmälleen ottaen oikeiston "taistolaiset". Kokoomuksesta oikealle, mutta aivan eri suuntaan kuin polvet ruvella kaduilla huutavat persujen ikkunansärkemispartiot.

Suomessa ei osata tehdä hienovaraisen fasistin ja pölkkypää uusnatsin välistä eroa. Toisaalta uusnatsijargonissa tätä olennaista eroa, joka natsisaksassa virittyi SA:n ja SS:n välille ja pitkien puukkojen yöhön, tahallisesti kätketään. Monet mytologiat ovat täysin keksittyjä vain syvemmän mytologian kätkemiseksi.

Jussi Parviainen on sanonut, että Suomessa on yksi ainoa todellinen fasisti, Nalle Wahlroos. Onko Pekka Haavisto toinen? Vai vain juoksupoika? + vai -?

Fasismia ilmenee rauhanoloissa ja sotaolosuhteissa. Kumpikin niistä on fasismia, vaikka ilmiasu poikkeaa milloin mitenkin. Hitlerin pääteos ilmestyi rauhan aikana. Fasismi on filosofiselta ytimeltään jotakin muuta kuin sen ilmiasu sotaolosuhteissa. Yleisesti ottaen voi sanoa, että fasismi on aina radikaalilla sarkastisen perverssillä tavalla nurinkäännettyä marxismileninismiä.

Nyky-Eurooppalainen uusnatsismi on suhteellisen harmitonta paikallista hillumista, verraten siihen fasismiin joka koskettaa miljoonia ja miljardeja ihmisiä ja on luonteeltaan globaalia. Ernst Röhmistä ja Goebbelsistä ei vain voi puhua samassa lauseessa. Mittakaava on tyystin toinen. Ja onhan niin, että vaikka näemme nyt vain Röhmin rellestävän kaikkialla Euroopassa, on myös Goebbels olemassa verhojen takana, ja ajattelemassa sadoin verroin kirkkaampia kauheuksia.

Suomalaisten Vihreiden toiminnassa kysymys on paikallisesta puoluetoiminnasta, jonka toimintamallit lähtevät ennen muuta kansallisen poliittisen historian pohjavireestä. Vihreihen aateilmapiirissä Neuvostoliitto (jolla on Suomen poliittisessa historiassa erityinen rooli) on korvattu Yhdysvalloilla ja marxismileninismininternationalismi globaalikapitalismilla ja markkinaliberalismilla. Syvällinen kokonaisvaltainen ylimielisen halveksiva aatos keräillään kasaan erilaisesta hienovaraisesta, tukkoisesta ja kinkkiskriittisestä joskus vihertävästäkin sanailun solmusta. Peili on tarkka ja jokainen tunnevivahde ja paatoksen itukin kääntyy mukavasti nurin tässä spagettikulhon supersymmetriassa.

Ajatus markkinaliberalistisesta trotskilaisuudesta, jossa suuria tuloeroja ja henkistä kurjistumista ajetaan maailmanlaajuisesti ja asellisella pakolla siltä suojautumaan pyrkiviin (suhteellisen demokraattisiin) yhteiskuntiin on ehkä tässä perustava idea. Ajatuksen voi ehkä yleistää niin, että kaikesta 1900-luvun vasemmistopolitiikasta Vihreät oppivat symmetrisesti ja negatiivisesti. Vasemmistotyökalujen symmetrisesti nurinääntävä perusta saattaa olla toimiva hypoteesi.

Vihreiden filosofista työkalupakkia voisi kutsua analyyttiseksi perversioksi tai eklektiseksi pervessisismiksi. Tämän filosofian perusta on nihilismissä, ideattomuudessa ja kaikkien ideoiden nurinkuriseksi kääntämisessä. Hyvin älyllistukkoista touhua siis, vailla mitään kolmisointuharmonioita ja Platonin ideamaailmojen tapailua.

Koko kansalaisyhteiskuntamme on täynnä näitä eri alojen tukkoisia aktivisteja, joiden varsinainen päämäärä on absoluuttisen päinvastainen heidän "hyväntahtoiselle" julkilausutulle päämäärälleen. Sanoisin, että tämä on aikakautemme määrittävä trendi. Nämä toimijat tuntevat stalinistiset likvidoinnin toimintatavat paremmin kuin Stalin itse, ovat ns. sananvapausaktiiveja, mutta lähinnä huolehtivat tiettyjen äänien ja ajatusten hiljentämisestä kansalaisyhteiskunnassamme. Siis tyyliin: ydinvoiman kannattajat luonnonsuojelijoina ja suupallomiehet sananvapauden ankkureina, piilorasistit ihmisoikeuslaupeuden lähettiläinen, korpit rauhankyyhkyinä, listamme on loputon.

Niinpä niin, rasismi kuuluu hyvinkin Vihreään ajatusilmapiiriin, mutta se on valikoivampaa rasismia kuin katutason SA-rasismi, se on sitäkin julmempaa rasismia ja hyvin kätkettyä. Näitä kulttuuriaktiiveja ei kiinnosta taide tai kulttuuri tai hengen elämä lainkaan. Heidän ainoa päämääränsä on kovan oikeistolaisen politiikan ahienovarainen junailu ja kulttuurielämän puhdistaminen kaikista säröäänistä.

Saksalainen natsismihan toimi rauhan aikana juuri näin. Natseilla oli sotaisten päämääriensä peitetarinoina luonnonsuojelunsa, eläinsuojelunsa ja tupakoimattomuusintonsa. Natsitouhu oli eklektistä ja vailla perustavaa ideaa. Ideattomuus on myös viherjunailijoiden perusprinsiippi. Ideattomuuden idea on se, että mikä tahansa toimiva työkalu voidaan yhdistää työkalupakkiin, vaikkei sillä olisi loogista suhdetta mihinkään muuhun. Tämä on hyvin kätevää. Mitään ei tarvitse sovittaa mihinkään ja vaikeista filosofisista kysymyksistä päästään eroon käden heilautuksella.

Tällainen on esimerkiksi käsite "virhevasemmisto" Se on semattisesti sukua käsitteelle "kansallissosialismi": puolet totta, puolet valhetta. Paitsi, että viher, itse pääteema, on pelkkä hämäys. Samaan tapaan kuin NSDAP olisi nimennyt itsensä, hyvin natsilaisella sarkastisella huumorilla, eläinsuojelupuolueeksi.

Linkolalainen ekofasismi on linjassa tämän ajatteluilmapiirin kanssa.

Vihreillä on paljon profasismin tietotaitoa.
Einsteinin jälkeen ovat profeetat pyhittyneet omaa taitavuuttaan, eivät Jumalan läsnäolosta.

Jo Plotinoksen (270 jkr.) jälkeen meni kaikki pieleen kristinuskossa.

13.1.2012

Vielä hetki sitten pressavaalit tuntuivat jotenkin tärkeältä asialta, mutta sitten tulin pienestä kimmokkeesta ikään kuin järkiini. Kaikkien niiden kanssa minun on luultavasti vaikea elää ja helpommalla pääsen kun en mieti koko asiaa. Enpä taida jaksaa äänestääkään.

POLIITTINEN TUTKIMUSMATKANI

on tullut siihen vaiheeseen, jossa takavuosien "Ei kiinnosta" hälläväliä asenne näyttäytyy ylevänä ja tavoiteltavana - nimen omaan työvälineenä.

On olemassa ihmisiä, joille ei ole olemassa mitään muuta kuin poliittinen taso. Toisin sanoen, heille ei ole olemassa mitään ideoita - on vain opportunismi suhteessa ihmisiin joista voi tavalla tai toisella hyötyä. Ne, jotka politiikkaan uskovat, luovat rakenteen, jossa opportunisti kiipeää. Mutta jos politiikkaan ei uskota, opportunisti putoaa alas omaan ideattomuuteensa. Tällaisen näkeminen olisi liikuttava ilo.

Olisi tietysti mukava nähdä asioiden joskus kokonaisuutena kehittyvän mielekkääseen suuntaan. Länsimaisella ihmisellä ei taida tällaista toivonhorisonttia edes olla, paitsi vähän lapsellisilla. Länsimainen ihminen on jonkinlainen ihmiskunnan historian opportunisti vailla mitään omaa olemassa olon ideaa. Länsimaisen ihmisen elämällä ei ole yhtään mitään tavoitetta tai merkitystä, vain matala lisääntyminen. Ihanteettomuus tai matalat ihanteet ovat yhtä kuin kyky elää loputtomasti toivottomaan suuntaan kehittyvässä systeemissä. (Venäläisillä tätä kykyä ei aivan pohjattomana ole, ja siksi heillä tulee jossain vaiheessa aina onneksi mitta täyteen.)

Näin siis ihmisyyden henkisen puolen kannalta katsottuna. Puhtaasti aineelliselta kannaltahan asia voi näyttää päinvastaiselta. Ja ideaaliselta kannalta materiaalisuutta ja henkisyyttä ei voi erottaa, koska Eros joka hetki yhdistää ne.

Tosiasioiden valaisu valtavirrasta ja valtamedian uutistulvasta poikkeavalla tavalla ei auta, koska se nähdään propagandana. Sananvapaus on, mutta tässä tilanteessa, jossa jokainen on opportunisti ja jokainen lähtökohtaisesti valehtelee omalta kannaltaan edullisesti ja itseään imarrellen, sanalla ei ole mitään merkitystä. Kuvalla ei ole mitään merkitystä. Eikä itseasiassa teollakaan ole mitään merkitystä kuin sille, johon teko kohdistuu.

Ihmisillä ei ole keinoja tarkistaa minkään tiedon oikeellisuutta. Siksi he eivät halua ottaa henkilökohtaista vastuuta tiedosta, vaan uskovat sen, minkä suurin osa uskoo, ja mistä suurin osa joutuu myös vastuuseen. Tämä suurin osa on häikäilemättömien ja elämälle tuhoisien opportunistien johtama opportunistijoukko. Olennaista ei ole tuhoisuus vaan se, että tämän vastuun jakajia on monta. Moni joutuu kärsimään saman, jolloin se on helpompi kestää. Normi-ihminen on suhteellisuus olento joka katsoo vain naapuria, ei absoluuttiolento, jolla on itsenäinen tarkoitus ja ihanne. Nykyisin tieto on enemmän uskonto kuin mikään muu, pakanauskonto, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ajassa on palattu jääkausien ja vedenpaisumuksien taakse.

Ja voiko tässä ympäristötilanteessa enää edes sanoa, että matkustakaa hyvät ihmiset ja todetkaa asiat omin silmin.

Asioiden todellinen tila olisi kyllä mahdollista suurella työteliäällä (toimittaja?-) joukolla selvittää, mutta se vaatisi pohjaksi idealistisen filosofian ja korkeat ihanteet. Sellaista ei länsimaissa ole kenelläkään. Ensimmäisenä pitäisi kyetä ymmärtämään, mitä järkeä on totuudessa - siis mahdollisimman tarkassa havainnossa ja tosiasioissa pysymisessä - metodina, silloin kun kysymys on kollektiivisesta työstä ja tietoisuudesta. Länsimainen ihminen ei enää ole riittävällä älyllisellä ja henkisellä tasolla ymmärtämään tätä perusperiaatetta. Mutta paljastan sen kuitenkin tässä: sopimusvalheista on aina pidettävä erillistä kirjaa, jos haluaa pitkään muistaa mitä on valehdellen sovittu. Mutta totuudesta, silloin kun pyritään joka hetki kaikkein tarkimpaan havaintoon, ei tarvitse pitää rinnakkaiskirjaa, koska totuus on maailman ja universumin tilaan aktuaalisesti kirjoitettu. Totuus on huomattavasti tehokkaampi metodi kuin sopimusvalhe. Ja siksi Platon (kokija, havaitsija, empiirikko) voittaa aina ja ikuisesti Nietzschen (älyllisen leikittelijän ja psykologisen valehtelijan), vaikka kuinka opportunistit rimpuilisivat ja räkisivät vastaan. Ja sellaista asiaa kuin nöyryys kunnioitetaan viisaiden ihmisten parissa suuresti juuri siksi, että vaikka kaikin voimin pyrimme havaitsemaan, selvittämään ja ilmaisemaan sen mikä on totta, olisimme kuitenkin nöyriä havaintomme ja erehtymisen mahdollisuuksiemme edessä.

12.1.2012

GEORGES BERNANOSIN MAAILAISPAPIN PÄIVÄKIRJA (1936)

ei suoraan sanottuna tee suurempaa vaikutusta ajatussisältöjensä puolesta. Joku Konstantin Leontjev tai Vladimir Solovjov ovat uskonnollisina ajattelijoina rajattomasti kirkkaampia ja minulle todellisempia. Tämä katolilainen meininki on ummehtunutta, täynnä ihmisen outoja uskonnollisia selityksiä itselleen, opinkappaleita joita ei voi mitenkään kokemuksellisesti todentaa. Opinkappaleita, jotka täytyy vain uskoa, koska ne ovat suoraan sanottuna tuulesta temmattuja. Eikä ole ihme, että on papilla vaikeaa ja seurakunta maallistunutta. Titysti se, että Kristuksesta puhutaan vakavasti ja kauniisti on aina hyvä asia ja siksi tätä voi hyvin aikansa kuluksi lueskella, vaikka kaiken kyllä voisi helposti kuvitella itsekin. Bernanossillakin on tämä venäjäagendansa, mutta se on tuollainen vanhanaikainen ja monisyinen, ei niin suoraviivaisen tylsä kuin nykyeurooppalaisten virsi. Aika tylsä kuitenkin. Bernanos sanoo, että venäjän kansa on äärettömän kurja. Se on tietysti totta. Mutta Bernanos ei sano, että venäjän kansa on myös kaikista vähiten kurja. Miksi hän ei sano myös tätä totuutta? Jos sanoisi, ei tällaista kirjaa olisi Suomeksi käännetykään. Ei täällä ole mitään tekoja, joiden taustalla ei häälyisi jonkinlainen Venäjään liittyvä motivaatio, joskus selkeämpi joskus hämärämpi. Muodollisesti tässä päiväkirjaromaanissa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista. Sisällöllisesti varsinaista pappispimitystä, kiinnostavaa ehkä sinänsä.

TALVIROMANTIKKO

Pietarista kotiin siirtyminen omalla autolla oli viimeyönä loppumatkan osalta lähinnä esteettinen kokemus. Loskainen, sateisenharmaa Pietari oli niin ruma kuin tuo harmaiden esikaupunkialueiden (joissa ei voi enää olla miettimättä, koska nuo vanhentuneet elementtikerrostalot alkavat sortuilemaan ja nielemaan ihmisiä raunioihinsa) ympäröimä satumaisen kaunis vanha kaupunki voi olla. Mutta matka Porvoosta Mäntsälään ja siitä kotiin oli talviaamussa häkellyttävä. Ja nytkin, punaviinilasi kädessäni flunssassa tuhisten katselen ikkunasta lumoutuneena äänettömään talviyöhön.

PENTTI HOLOPAN SOTAPÄIVÄKIRJAN (2004)

sivulta 153 käy selvästi ilmi se logiikka, jolla sivistynyt homoseksuaalisuus kokee ylemmyyden ja paremmuuden tuntoa länsimaisen heteroseksuaalisuuden nykyisessä aktuaalisessa tilassa. Kysymys on eräänlaisesta rehellisyyden itsetunnosta ja kaksinaamaisuuden inhosta. Holapan kritiikki länsimaisen heteroseksuaalisuuden tilaa kohtaan on periaatteessa täysin sama kuin omani. Muistakaan länsimaailmaa koskevista asioista ei minulla Holapan kanssa helposti tule riitaa.

Samalla Holapan asenne Venäjään paljastaa koko suomalaisen venäjäilmapiirin homoseksuaalisen alkuperän. Homoseksuaali ei halua nähdä eikä tunnustaa venäläisen seksuaalisen dynamiikan, solovjovlaisen Eroksen toimintatavan perustavaa erilaisuutta. Toisaalta heteroseksuaalisuuden rappiota inhotaan lännessä, mutta Venjässä halutaan kiinnittää huomio toisarvoisiin epäkohtiin, jotta jäisi huomaamatta se, että "venäläiset" ovat tajunneet tuon länsimaisen heteroseksuaalisuuden rappion jo Bysantin perustamisessa.

Holappa laulaa muuntenkin Venäjän osalta sitä "virttä", jossa Venäjä nähdään uhkana, jonka varassa voitaisiin demokraattisesti oikeuttaa agressiivinen suhtautuminen Venäjään. On huomattava, että tämä "virsi" on ikään kuin copypeistattu sellaisenaan muuten omilla aivoillaan ajattelevan ihmisen tekstin joukkoon. Tämä "virsi" ei varioi niiden keskuudessa, jotka sitä loputtomasti toistavat. Se on kuitenkin nyt ja tulevaisuudessa vailla tosiasiallista perustaa, koska nämä asiat pysyvät muuttumattomina: 1) Venäjällä ei ole mitään aktiivista ja pakottavaa kiinnostusta ulkoalueisiin, koska sillä on itsellään jo riittävästi alueita ja luonnonvaroja, 2) venäläiset eivät kaipaa mitään itsensä ulkopuolelta, 3) venäläisillä miehillä ei ole psykologista motiivia, tarvetta, intoa eikä aikaa sotimiseen, 4) Venäjällä ei ole minkäänlaisia sotilaallisia resursseja käydä itselleen taloudellisesti hyödyllistä voitokasta sotaa länteen päin, 5) Venäjällä on vain ja ainoastaan itsepuolustuksellisia sotilaallisia intressejä, 6) ilmastonmuutos vain parantaa elinolosuhteita Venäjän alueilla, 7) venäläiset ovat sotilasasioissa äärimmäisen loogisia, epärealistiset sotilasdoktriinit eivät milloinkaan voi saada valtaa, koska heillä on itsellään niin paljon menetettävää.

Näistä syistä näkemykseni on se, että sotilasliittoutumattomuus ja reaalitaloudellisessa mielessä realistinen oma puolustusjärjestelmä (että hyökkääjä ei voi saavuttaa taloudellista voittoa sodalla) on Suomelle edullisin maanpuolustusdoktriini. Venäjälle mikä tahansa sotilaallinen toimenpide liittoutumatonta Suomea vastaan olisi valtava diplomaattinen imagotappio, joka muuttaisi koko geopolitiikan luonteen Venäjän kannalta entistä negatiivisemmaksi. Historian valossa Venäjällä on reaalinen syy pelätä siihen itseensä kohdistuvia sotilaallisia toimenpiteitä, joissa Suomen - saman historian valossa - ei pidä olla minkäänlainen osatekijä.

Tietenkin olen puhunut näistä asioista tässä blogissa jo kymmenen vuotta, samalla hyvin suurella mielenkiinnolla seurannut sitä kulttuurista ja sosiaalista ulossulkemista (ties millä perusteella milloinkin), joka seuraa yksinomaan siitä, että kiinnittää huomiota tähän suomalaisen maailmankuvan perustavaan ristiriitaan.

Sananvapaus on täällä suurinpiirtein samanlainen asia kuin sotilaan vapaus nostaa päätään vallihaudasta, jota kymmenen vihollisen tarkka-ampujaa öin ja päivin valvoo. Sananvapautta ei suoraan kielletä, mutta epäsuorien rangaistusten järjestelmä on varmasti tässä yhteissä maailman vedenpitävin. Ja silti vain nämä samat stalinistisella täsmällisyydellään rangaistuksiaan junailevat organisoijat jaksavat paapattaa päivästä toiseen tippa linssissä jonkun amerikkalaisen agentin sananvapauden puolesta jossakin kolmannessa maailmassa. On aivan uskomatonta, että heitä siedetään.

Jos toimintatavat ja ilmapiiri olisivat sivistyneemmät, voisin minäkin käyttää paukkujani provokaatioiden sijaan enemmän siihen, että todella yrittäisin sanoa mitä tarkoitan. Tällä hetkellä en vain oikein usko, että suomeksi kannattaa kirjoittamalla nähdä ylettömästi vaivaa. Ihmiset ovat poikkeuksetta liian älyllisesti epävapaita ja peloissaan, jotta voisivat ymmärtää mitään vakavia yrityksiä sanoa jotakin.

KOSKA IHMISET PELLEILEVÄT AVIOLIITOLLA, EIKÄ NÄKÖJÄÄN YKSIKÄÄN OLE TUON IHANTEEN TASOLLA SE PITÄISI...

Jotenkin häiritsee se, että pelkkä aiheen esille ottaminen (homoseksuaalisuus) tulkitaan jo jonkinlaiseksi vihapuheeksi, vaikka on selvä, etten minä ketään homoseksuaalisuuden takia (monia ystäviäni) vihaa, vaan ainoastaan provosoin niitä joukkovoiman käyttäjiä, jotka uurastavat ilmeisesti loputtomasti tiettyjen aiheiden tabuamisen parissa.

Joukkovoimassa, joukkotietoisuudessa, joukkohysteriassa, on kieltämättä jotakin iljettävän alhaista, joka provosoi minua herkeämättä provosoimaan. Ehkä se on se, että politiikka on aina puolue ja puolue on aina puolueellinen, eikä milloinkaan tasapuolinen. Siksi puhe tasa-arvosta ihmisten välillä tai jostakin lahjakkuudesta taiteilijassa nostaa hiukset pystyyn, kun tietää, että kysymys on taas vain siitä joukkovoimasta, jolla jokin asia runtataan väkivalloin mielikuvissa todeksi, vaikka se mitä oikeasti tapahtuu on jotain aivan muuta... käytännössä rahansiirtoa.

Tekee mieli analysoida ja purkaa näitä myyttejä, mutta myytinrakentajien perässä ei pysy, sillä heitä on paljon, loputtomasti aikaa ja energiaa.

Homoseksuellien välistä avioliittoa olen vastaan. Mutta sen verran myös tulisin vastaan, että kieltäisin avioliitot heteroilta. Turhaa pelleilyähän se on. Ei se lupaus kuolemattomuudesta kuitenkaan missään avioliittokyhäelmässä piile. Kemialliset häät riittäköön itse kullekin. Millaisilla kokoonpanoilla hyvänsä. Ja uskollinen ei tarvitse olla kuin Erokselle, vaikka Jussi Parviainen uikuttaisi mitä hyvänsä.

Tässä tilantessa.

Mutta toisaalta Solovjov: "Jos matkisimme Platonin Kratyloksen juurisanoja, niin sana avioliitto voitaisiin johtaa siitä, että tässä instituutiossa ihminen hylkää, romuttaa välittömän eläimellisyyteensä ja ottaa järjen normin. Ihmiskunta voisi tietysti olla olemassa myös ilman tätä suurta instituutiota, kuten ilman leipää ja viiniä, ilman tulta ja ilman filosofiaa, mutta ihmisarvolle sopimattomalla tavalla - villipetojen tavoin."

10.1.2012

Solovjov sanoo, että Eros on silta henkisen todellisuuden ja ilmimateriaalisen illuusion välillä. Sillä ilmimateriaalinen todellisuus ei ole pelkästään lume, harha, aistillisten petosten virta, vaan se ainoastaan voi olla tuota kaikkea. Se voi myös lähestyä henkistä todellisuutta houkuttimena, jolloin siihen liittyy erityinen lumous. Lumous on aineeseen liittyvää totuutta, ikään kuin ideoiden hehkua aineellisen läpi ja välityksellä.

Ideat taas eivät ole mitään abstrakteja, ihmisen keksinnöistä puhumattakaan, vaan ne ovat itseasiassa suoraan aistittavia eroottiselle järjelle. Ideoille on ominaista se, että niillä on tarkat keskinäiset suhteet. Ideat ovat monimutkaisia aalto-olioita eetterissä. Tietyllä tavalla kehittynyt tietoisuus voi havaita ja aistia ideat suoraan, jolloin epäilyksen platonisen filosofian perustaa kohtaa katoavat samalla kun Nietzsche näyttäytyy yhä tolkkuttomampana hulluna tai suorastaan tietämättömänä tollona. Ilman suoraa henkilökohtaista aistimusta koko platoninen filosofia on täysin järjetön. Kuulopuheiden perusteella ei sitä voi ymmärtää, eikä sitä tukevaa empiiristä objektiivista tietoa toistaiseksi ole. Tässä jotain epämääräistä tietoa niistä aistimuodoista, jotka ovat Platonin ymmärtämisen ehdoton edellytys.

Kaikki materiaalinen joka lähestyy jotakin ideaa menettää tyhjyytensä ja täytyy itsestään lumouksen aurasta. Ideoita toteuttamalla materiaalinen muuntaa konkreettisesti energiaa sellaiseen muotoon, jota alemman tasoinen elämä voi suoraan käyttää. Tätä tapahtumaan Platon kutsuu kauneudeksi. Tällä platonisella kauneuden käsitteellä on hyvin vähän suoraan tekemistä minkään taiteen kanssa.

Tällaisen idealismin lähestyminen ei tietenkään voi olla jotenkin uskoteltua ja yksinkertaista, vaan jokaisen askeleen on perustuttava (tieteellisen objektiiviseen tai gurdjiefftyön ryhmäsubjektiiviseen) empiiriseen havaintoon.

AFRODITE PANDEMOS

Hauska venäläinen tv-ohjelma. Äärettömän yksinkertaisia kysymyksiä kysytään kauniilta venäläistytöiltä ja kilpailijat yrittävät ennustaa tietävätkö tytöt vastauksen. Naurua ja hauskaa riittää studiossa. Tytöt huokuvat viileää totaalisen tietämättömyyden ylpeyttä. He ovat rajattomasti studion neropattien yläpuolella. Ohjelman sanoma on selvä: kaiken maailman asioiden tietäminen ei aina lisää naisen kauneutta, ihastuttavuutta ja kiihottavuutta. Näitä tyttöjä vähemmän ei voi elävä ihminen tietää ja se riittää varsin hyvin menestyksekkääseen elämään.

Mutta on toisenlainenkin Afrodite, josta minä pidän, jos mahdollista, vieläkin enemmän: Afrodite Urania.
Tänään sattui eräs kömmähdys, tapoin vaimoni. Miehen aikomuksena oli tappaa sika, joka söi hänen päällysviittansa, mutta kirves osuikin vaimoon. Mies havahtui siihen, että hänen asunnossaan liikkui vieras mies, mekaanikko, joka ei tuntenut pariskuntaa, ja joka oli ilmeisesti talonostoaikeissa. Kuljeskelun tavoitteena oli ilmeisesti kartoittaa tiloja, joissa voi nukkua ja levätä ja kokeilla, miltä tuntuu olla poikkeuksellisesti makuuasennossa. Samalla mies videokuvasi lepäilyä. Oliko hänessä puhjennut jokin piilevä luulotauti kun hän äkkiä juoksi ovesta ja rinnettä alas? Aikoiko hän pestä Likolammessa kaatumisessa tulleita verinaarmuja? Minä voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että parikin astetta pakkasta on liikaa, jos meinaa reuhtoa pusikoissa ilman takkia. Ilmeisesti hän oli pusikossa niin tärkeä asiakas, että häntä myös palveltiin. Äkkiä nousi myrsky ja katselin ikkunasta kuinka kummat tulipallot ilmestyivät rätisevänä taivaalle. Vanhimmat ja lahoimmat hongat kaatuvat myrskytuulen voimasta rysähdellen. Kosteaa ensilunta roiskusi taivaalta. En voinut mitään sille että teki mieli. En voinut mitään sille, että pelkäsin tuntemattoman naisen soittoa. Aikomukseni ei ollut olla mitenkään, edes (jonkun mielestä) rivien välistä tai muutenkaan, asiaton vakavassa asiassa. Halusin vain antaa, ja siksi toivoin hänen purkavan tiukan kieltäymyksensä, minun takiani. Mutta en ollut mikään mestari, vaan Aatamin sielun häviävän pieni palanen. Tyhjässä huoneessa tuntuu lämpimältä ja ankealta. Olen varma, että tämä huone lakkaa olemasta, jos poistun. Olenko minä narsisti? Huonehan on tyhjä. En tahtoisi elää menneisyydessä, edes muutaman minuutin takaisessa, ja ajatella tekoani. Toivon, että tulevaisuudessa olisin kuin vesi, jossa muistot säilyy.

Nämä paikat tulevat olemaan täällä vielä minun jälkeenikin. Vai olisiko niin, että talo katoaa, kun siitä irrottaa silmänsä. Että me olemme aina vain siinä, minkä kykenemme uneksimaan, ja minkä uneksimme, emme koskaan missään sen kummemmassa. Tämä on kirje vaimolleni tai jotain sen tapasta. Sen minkä tässä päätän, sen teen. Tulevaisuus tai menneisyys, kaikkitietävälle kertojalle se ja sama. Täytyy oksentaa. Aamulla tuli kakka housuun kun join lasillisen sitä Maaritin antamaa troppia. Päivällä valuttelin erilaisia öljymaaleja betonista valetun Milon Venuksen iholle. Ne levisivät kauniisti jalustan alla olevalle pöytälevylle. Hän oli jotenkin päässyt naisten suosikiksi ja saanut käydä hyviä kursseja. Hilipali, pilipali, Hurmalan häitä kun tanssittiin.

Hänen ruumiinsa oli vielä lattialla, vaikka sielu ja henki olivat jo toisessa maailmassa. Aikomukseni oli tappaa, tappaa kostaakseni. Mutta se epäonnistui. Miehen aikomus oli tehdä ruju. Vaimon heikon psyykkisen tilan vuoksi hän ei ollut tehnyt sitä jo aikoja sitten. Minä olisin halunnut kertoa jotakin, mutten oikein osannut. Enkä saanut suun vuoroa. Hänen ajatuksensa raksuttivat koko ajan. Mitä minä olisin kertonut. Minä olin pussissa, elämässä, miehen sisällä, joka ei sanoilla avautunut. Hän oli niin kaunis sinä iltana kun minä sanoin rakas mä en voi olla sun. Ei en aina, se on liian kauan aina on liian kauan aina on liian kauan. Me olimme yhtä sinä ja minä. Me kaksi avutonta. Sinä olit ensikertaa sylissäni rinnallani ja nyt tiesin mitä tekisin. Rakastaisin. Rakastaisin ja hellisin sinua.

Me halusimme vain kotikoiria seuraksemme. Me halusimme vain antaa, jotta yhteinen sielumme olisi saanut. Pelin voi voittaa potkimalla palloa omaan maaliin. Mutta ehkä emme pelanneet tarpeeksi kovaa tai ehkä meiltä puuttui uudet pelivälineet. Aikomuksenamme oli suorittaa tuhat päivää kestävä sukelluskurssi ilman happilaitteita, ja sen me myös teimme. Ei voida tietää, mitkä näiden tekojen seuraukset ovat. Jos homoseksuaali henkilö elää tuollaisessa ääriheteronormatiivisessa ja vähähappisessa utopiassa, se ei ole hänelle kunniaksi.

Näitä miettiessäni talon alakerrassa hiippaili Jumala kuin murtovaras. Sen jalat olivat kuin karhun, ja sen suu oli kuin leijonan suu. Ja sen suu oli pyöreä, tekotavaltaan puolentoista kyynärän jalustan kaltainen, ja myös sen suulla oli leikkauksia. Ja niiden laidat olivat suorakulmaiset. Sen suu oli täynnä tikarin kaltaisia hampaita, jotka seivästivät hatarat ajatukset. Muuten se oli musta, ilmeisesti kyy.

Näin se Jumala puhui: Sä tuut pyytämään täältä jotakin, vaikkei kukaan tiiä kuka sä oot. Jos sä seuraat mua, sä et koskaan saa tietää kuka sä oot. Ja jos sä et seuraa, sun kanssa ei leikitä. Mä en todellakaan tiedä kuka sä oot. Paitsi kyllä mä tiedän sun nimen, paremmin kuin sä itse. Mutta me ei oikeastaan haluta, että sä oot sä. Sun pitäis yrittää tulla vaikka Abrahamiksi tai Jaakobiksi, mutta toisaalta siihen ei sun aikas riitä, ja me tullaan kuitenkin aina ihmetteleen, että kuka sä oot, vaikka kaikki on tietysti tuntenut sut jo vauvasta.

Ja tämä talo oli olemassa vain siksi, että ihmisellä olisi tämä mahdollisuus syntyä ja kulkea pimeässä. Millä tavalla kasvaminen on ainoa vapauden aste täällä? Jokainen joka syntyy on vailla jotakin oppia. Me olemme jo täydellisiä, mutta sen muistaakseen täytyisi olla Jumalan kaltainen. Täytyisi olla Jumalan kuva, muistaakseen itsensä kokonaan. Me olemme lentohiekkaa ja juoksuhiekkaa, emme minkään perusta. Ja Aatamin sielu vaeltaa kuin ruukku miljardissa savipisarassa.

Ykseystietoisuudessa ei näköjään ole mitään draamaa. Kaikki virtaa esteettä. On vain yksi halu, joka on halujen miljoonat värit. Emmekä me voi käyttää maailmaa kun emme ole se. Sen suu oli hiukan auki, sen kita oli punainen. Ylläoleva kertomus kuvannee hyvin juuri tuonkaltaista lelua. Havaitsemme siinä puutteita. Ja havaitsemme siinä merkittävän jännitteen: toisaalta uskomalla saatu tieto näyttää epätäydelliseltä tavalta tietää, ja sen tulee vähitellen täydentyä henkilökohtaisesti hankitulla käsittämisellä; toisaalta usko näyttää olevan inhimillisesti rikkaampi tapa verrattuna pelkkään omaan oivallukseen, koskapa se käsittää henkilöiden välisen suhteen eikä ainoastaan ihmisen omia tietämisen kykyjä.

Aikomuksenani oli kuitenkin tuolloin enemminkin välttää sota tyynnyttemällä vaimoa, kuin paljastaa hänen bluffinsa. Tämän kaksikerroksisen talon asukkaat kokivat sinä päivänä ikävän yllätyksen. Ullakolla oli vaatekaappi, jonka hyllyillä kaikki kummitukset mahtuivat nukkumaan. Kaikki kummitukset eivät suinkaan ole ihmisiä. Yksi heistä oli kirahvi nimeltä Curumo, joka merkitsee quenyaksi taidon mestaria. Yksi heistä oli lintu nimeltään Kleion eli historian ylläpitäjä. Yksi oli nimeltään Jens, hän oli pitkä ja hän oli aika fiksu, toinen oli nimeltään Erik, hän oli lyhyt ja hieman pullea. Aikovatko nämä bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he tuhota planeetan toisensa jälkeen, siirtyä aina uuteen? Aikoivatko he oppia "rankusta" mitään. Suvi ilmoitti, ettei voisi oppia mitään, koska ei ymmärtänyt, mitä talossa sai puhua. Miehen tehtävä olisi hallita naista. Miehen tehtävä olisi taata koirille turvallinen kasvuympäristö. Mutta minä en saanut häneen enää minkäänlaista yhteyttä.

Nyt talonkatsoja tulee pusikosta, pahaan kuntoon on ehtinyt itsensä reuhtoa. Ilmeisesti hän oli saanut sähköiskun koskettaessaan myllyn jännitteistä runkoa. Niin kuin tietokonepelin sankari hän hengittää kaiken ilman talon ympäriltä. Maistelen vaimon eilen friteeraamia koivunkääpäsieniä. Erinomaisen maukkaita, valmistettu vanhan sufireseptin mukaan. Minusta kaikki tämä on dramaattista. Vaimon kuolema, minun syyllisyyteni. Miehen välinpitämättömyys. Vielä eilen iltapäivällä hän oli elossa ja friteerasi koivunkääpäsieniä. Hän oli niin kaunis siihen aikaan, illansuussa. Kaikki sanoivat että hän oli kuin Grace Kelly. Ihan kamalaa sanoa, mutta kaunis, vertavuotava tyttö on paljon kiihottavampi kuin tavallisen näköinen vertavuotava tyttö. Minä olin uninen ja täydellinen idiootti. Me olimme yhtä luovaa perhettä. Kirjastoautossakaan ei synny samanlaista alamaailman tunnelmaa. Ei täällä peräkylillä. Sitä paitsi minun henkilöni ei ole kovin dramaattinen, eikä se halua joutua sellaisten kanssa tekemisiin. Me olimme yksi, meidän ei tarvinnut vannoa ikivaloja toisillemme, me olimme yläpuolella kaikkien aikojen. Me olimme yhtä ilman turhaa arvojärjestystä. Eilinen oli ihana tapaaminen enkelin kanssa. Hän inhosi olla palvelijani. Mutta parien ei pitäisi sanoa: me olimme yhtä, kun he tarkoittavat: emme olleet yhtään mitään.

Mies valehtelee aina, mutta minä puhun aina totta. Kaikki kummitukset eivät ole yhtä itsekkäitä ja jääräpäisiä. Kun vaimoni sitten tarjosi friteerattuja koivunkääpäsieniä, sanoin etten voi ottaa vastaan häneltä sellaista. Etten olisi sen arvoinen. Sillä mitä minulla olisi hänelle antaa. Mutta vaimo sanoi, että hän oli tehnyt sen vain minua varten. Että minä voisin tuottaa hänen sielulleen hyvää, jos suostuisin ottamaaan vastaan tämän lahjan. Ajattelin kerjäläistä, joka istuu kadulla vain mahdollisuutena jollekin antaa ja tuottaa hyvää omalle sielulleen, kaikkien yhteiselle. Sanoin olevani nälkäinen ja syöväni mielelläni kaiken mitä hän on laittanut. Ja söin, erittäin suurta vastenmielisyyttä tuntien, kaiken aikaa romanttisesti hymyillen. Yksi kummituksista on nimeltään Thomas. Hän on hyvä pelaja, mutta Kohussa hän ei ollut kovin hyvä foruumikirjoittaja. Lähes koko porukalla paloi päreet. Pureskellessani mietiskelin Thomasin kirjoituksia. Olin täysin poissa. Minusta ei ollut läsnä kuin kallo, johon leukalihakset kiinnittyivät ja tunsin itsekin olevani kummitus, jossain muualla.

Miehen tehtävä olisi kehua naisen tissejä, koska he ovat miehiä ja naisella on tissit. Mutta minä selasin mielessäni vain pornovideota, jossa vanhentunut amatöörinäyttelijä katselee itseän nuorena videolta ja masturboi. Eikö miehen tehtävä olisi sanoa jotain hellää ja rohkaisevaa tuhannen päivän yhteisen sukelluksen jälkeen? Miehen tehtävä olisi olla se "kallio" johon turvata. Mutta minä olin eilen juoksuhiekkaa, tänään lentohiekkaa, Aatamin sielun palanen. Havaitsen itsessäni paljon epävakaista muuntelevaisuutta. Havaitsen itsessäni paljon yksityiskohtia, mutta en näe metsää puilta. Havaitsen samoja piirteitä kuin muissakin harhoissa. Harha ei kuitenkaan ole koskaan homogeeninen. Kun minulta sitten kysyttiin eräällä portilla, miksi en ollut Abraham, miksi en ollut Jaakob? Minä vastasin: eikö teidän olisi viisaampaa kysyä minulta, miksi en ollut minä.

9.1.2012

Kaikki on merkkiä jostakin. Ihminen on merkki ympäristöstään. Entä miten ihminen voi viitata itsensä sisä/ulkopuolelle. Mikä on se (sisäinen/ulkoinen) ilmiö, joka todella tapahtuu ja mitä ihminen haluaa tuosta ilmiöstä välittää toisille. Jonkin paikan henkisen olemuksen äärelle pääsee ehkä tehokkaimmin ihmisten kautta, vaikka on se muutenkin mahdollista.

Venäläiset esimerkiksi ovat toimeliasta ja työteliästä kansaa, silloin kun ymmärtävät mitä pitää tehdä. Yleensä eivät kuitenkaan ymmärrä. Ja siksi eivät tee. Kun katsoo vanhaa venäläistä rakennustaidetta ja toisaalta infran nykytilaa monin paikoin, on tähän eroon sisältyvä arvoituksellisuus suuri.

Ikuisesti kestävää ei kannata rakentaa purettavaksi. Olisiko tämä on kestävä ajatus?

Olisi suuri virhe ajatella, että Venäjä on kehitysmaa. Vaikka se siltä näyttääkin. Kehittyvä maa se on. Mutta mutta mihin suuntaan, sitä ei tiedä kukaan.

Voidakseen ymmärtää mitään tästä pitää nähdä ilmitason taakse, materiaalisen illuusion taakse, asioiden henkiseen olemukseen. Kapitalismi ei tee Venäjällä tässä poikkeusta. Siksi se on niin erilaista kuin länsimaissa. On paljon ikään kuin emulaatiota, joka näyttää pseudomorfoosilta, mutta onkin omaperäistä eklektisyyttä. Ja on paljon tilapäistä, hätäpäistä, väliaikaista. Sellaista minkä ainoa funktio on kestää hetki ja kadota.

Tilanteiden mukaan on toimittu. Joskus tilanne on vähemmän ideaalinen joskus enemmän. Platoninen idealismi ei venäjällä koskaan katoa kokonaan näköpiiristä, vaikka tilanne olisi miten raadollinen tai surkuhupaisa tahansa. Aina on tsehovlainen menetetyn paratiisin surumielisyys taustalla, vaikka joskus näyttää että aletaan saamaan energiaa siitä mistä maallistuneet ja kuolevaiset energiansa ottavat. Koska ollaan kuolevaisia ja tietoisia siitä, vaikka haluttaisiin käyttäytyä, periaatteen ja miellyttävyyden vuoksi, jo niin kuin kuolemattomat.

Itseasiassa venäläinen on melkein aina jotenkin odottamaton tyyppi, jota on lopulta vaikea psykologisoiden ymmärtää. Materialismi ja käytännöllinen opportunismi on niin voimaksta, ja toisaalta taas on ideoiden tajuaminen, joka on yleensä omaperäistä. Venäläinen ei ole koskaan niin kuin minä.

Venäläinen huumori perustuu suhteiden tarkkaan tajuun. Mikä on tärkeää ja mikä ei, toisaalta idealismin näkökulmasta toisaalta käytännön näkökulmasta. Ja tähän osoittain perustuu idealismin ja tosiasiallisen tilan epäideaalisuuden kestämisen taide. Tämä on venäläinen eetos, tai paatos.

Tsehov on kyllä idealisti myös, mutta hyvin tarkka realisti. Dostojevskia aloin todella tajuta vasta Ivan Pirevin Idiootti elokuvan (1958) katsottuani. Samoin Tsehovin tajusin vasta Anrei Kontsalovskin Vanja enon (1970) katsottuani. Klassikoista vain ehkä Tolstoita voi ymmärtää jotenkin suoraan tekstinä. Dostojevskia ei voi ymmärtää tekstinä kuin venäläinen, sillä hänen hahmonsa ovat liian harvinaisia tyyppejä länsimaiselle kuviteltaviksi millään realistisella tavalla.


Amerikkalaista unelmaa ei venäläinen koskaan osta. Eikä siitä tulisi yhtä raakaa, vaan paljon raaempaa... käytännössä mahdotonta. Juuri venäläisessä luonteessa oleva raakuus tai kohtuuttomuus on se joka pakottaa kristinuskoon... muuta mahdollisuutta ei ole ollut.

Pitäisi tutkia kauan Rabelaisia ja Bahtinia selvittääkseen mille kaikelle venäläinen oikein nauraa. Mutta ei ainoastaan liialle idealismille vaan myös sen puutteelle. Ei ainoastaan liialle rehellisyydelle ja sinisilmäisyydelle vaan myös sen puutteelle. Ei ainoastaan rumuudelle ja karkeudelle vaan myös sen puutteelle. Ja joillekin asioille, mille kaikki muut nauravat, ei venäläinen koskaan naura.

Venäläinen ei tappele yksilötasolla systeemiä vastaan ja sankarimyyttiä ei ole täällä olemassakaan. Rakuus syntyy koneen julmana sivutuotteena epäideaalisissa olosuhteissa. Mutta ainakin pietarissa se perustuu harvemmin tyhmyyteen tai tietämättömyyteen tai suoranaiseen sadismiin. Minusta näyttää siltä, että nämä ihmiset tietävät tai tuntevat aina tekojensa seuraukset ja pyrkivät tekemään hyvin, mutta joskus murhaavat.

Kapitalismin ongelma taas on se, että se ei toimi ilman vastavoimaa. Venäläinen strategia taas on poistaa kaikki vastavoima... eli kaikki mikä ilman sitä ei toimi, ei toimi Venäjällä.

Sankarimyytittömyys on psykologisesti minulle vaikea pala. En joko muista tai ymmärrä sitä, tilanteesta riippuen. Kaikki näyttää helposti pienuudelta, pelkuruudelta ja opportunismilta. Mutta asia ei olekaan sitten ihan niin.

Länsimaissa kapitalismi tuottaa niin vähän oikeudenmukaisuutta ja yleistähyvää kuin sitä sättivät rakkikoirat, ammattiyhdistysliike ja kommunistit sallivat. Jos sättiminen lakkaa kapitalismi tuottaa etua vain rosvoille ja kaikki hyvä painuu pohjalle. Venäjällä tilanne on heti tämä. Ja siitä taas seuraa heti väkivaltaisuus. Siksi Venäjän kehityksessä on tarpeen näytellä kapitalismia ja vapaata markkinataloutta mutta pitää se kuitenkin hyvin kontrolloituna. Venäläinen nyt ei ylipäätään kykene uskomaan mihinkään yksinyrittämiseen ja lottoamiseen.

Venäläiseen korvaan Putin puhuu ja toimii sen verran vakuuttavasti, että he kaikesta huolimata jaksavat uskoa häneen. Putinilla ei itseasiassa ole minkäänlaista demokraaattista kannatuksen puutetta ja hän voittaa seuraavat vaalit ylivoimaisesti. Putinin kannatus perustuu siihen tosiasiaan, että venäläiset eivät kykene uskomaan kenenkään muun kokemukseen ja kykyihin niin vaativassa tehtävässä kuin on venäjä-laivan ohjaaminen näiden vaikeiden aikojen läpi. Kenelläkään muulla ei luultavasti tule olemaan minkäänlaista demokraattista kannatusta niin kauan kuin Putin elää, ellei hän sitten pehmene. Kannatus perustuu siihen, että Putin todella tekee työtä... ja asiat todella kehittyvät, joskin äärettömän hitaasti, mutta kuitenkin sellaisella nopeudella, että ihmiset jotenkin jaksavat säilyttää uskonsa tulevaisuuteen.

Mutta kyllä monilla alueilla ollaan kehityksen hitauteen todella kyllästyneitä. Ja he haluaisivat jonkun taikatempun tekijän presidentiksi. Itse uskon vain sen, että mikään taikuri ei olisi Putinia parempi. Putin nimenomaan korostaa olevansa vain ihminen ja työläinen. On vaikea nähdä miten joku uusi tyyppi voisi nyt hoitaa homman koko maan joutumatta kaaokseen. Vaihe on kriittinen. Venäjän infrastruktuuri ei ole ollenkaan tolpillaan ja muukin kehitys on täysin vaiheessa. Putinin voima on juuri siinä, että hän kykenee selittämään ihmisille uskottavasti sen, miksi asiat kehittyvät hitaasti. Jos ihmiset eivät uskoisi hänen tarinaansa hän ei saisi yhtään ääntä vaaleissa, koska kukaan ei jaksaisi raahautua edes äänestypaikoille. Venäläiset ovat heikkoja uskomaan vedätystä.

Kehityksen hitaus ei johdu tehottomuudesta kuin osittain. Se johtuu myös siitä, että pitää tarkasti harkita ja kokeilla se, mitä ylipäätään kannattaa tehdä. Miten suunnata resurssit. Venäjästä kuitenkin riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Venäjällä menee tolkuttomasti rahaa puolustusmenoihin, koska strategia on kauhuntasapainon säilyttäminen. Virallisen retoriikan mukaan kylmä sota on ohi, mutta Venäjä ylläpitää silti vanhoja valmiuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa ydinvalmiuttaa kostaa mikä tahansa Venäjään kohdistuva ydinisku riittävällä laajuudella. Jo venäläinen maalaisjärki sanoo, että ydinpommi losahtaa heti Pietariin ja Moskovaan, jos mahdollisuus sen kostamiseen on poissuljettu. Venäläiset tuntevat ihmisluonnon liian hyvin, että jaksaisivat uskoa joulutonttuihin.

Maavoimilla ja ilmavoimilla ei ole kuin kriisinhallinnallinen merkitys. Tämä maksaa, kun Yhdysvallat rakentelevat kilpiään. Raha on suoraan pois Venäjän aluekehityksestä. Ja se harmittaa. Paine on kuitenkin ulkopoliittinen ja tällaisia asioita ei voida antaa pellejen päätettäväksi. On oltava Putinin kaltainen realisti. Putinin turvallisuuspoliittinen doktriini perustuu potentiaalisesti uhkaavien tahojen käytännön valmiuksiin, ei niiden aikomuksiin. Ulkovaltojen poliittinen valta voi vaihtua yhdessä yössä, mutta sotilaalliset valmiudet pysyvät.
Ei ole paljonkaan kirjallisuutta, joka ei laveasti ottaen menisi luokitukseen uskonto. Tietoa ja tuntoa on niin vähän. Mutta ihminen haluaa uskoa, että on enemmän. En suosittelisi kenellekään uskoa itseeni, vaikka itse uskon moniin ihmisiin. Itseeni en usko yli sen mitä kykenen uskomaan Jumalaan.

MEDITAATION VÄKEVYYDESTÄ

Niin se vain on, että seksistäkään ei oikein tule mitään muun kuin mystikon kanssa. Onneksi naiset ovat mystikkoja usein tietämättäänkin. Seksissähän ei ole kyse ensisijaisesti ilmifyysisen tason toiminnasta. Mikä ei taarkoita sitä, etteikö ilmifyysinen akti olisi primaarisen aistillisuuden keskittynein muoto ja edellytys, joskaan ei välttämätön. Ilmifyysinen aistillisuus ei ole merkityksetön viettelevyydenkään kannalta, sillä epäviehättävyydessä primaariaistin keskittäminen vaikeutuu. Ja ajatushan ei mystisen aktin aikana voi harhailla itse läsnäolon ulkopuolisessa fantasiassa. On elettävä niin sanotusti hetkessä, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa, koska kysymys on reaaliaikaisesta energiansiirrosta.

Menneisyyteen, tulevaisuuteen tai fantasiaan pakenevan ongelma on siinä, ettei hänellä ole todellista aktuaalista tulevaisuutta avoimena ja rajattomana horisonttina, sillä tulevaisuuden edellytys on energia, ja energian edellytys on läsnäolohetkessä. Mutta läsnäolo hetkessä ei vielä takaa energiaa ja tulevaisuutta, vaan se on todellakin pelkkä ehdoton edellytys.

Seksi on siis perin vaativa toimenpide, eikä onnistu aina pelkästään alkoholin ja ilmiaistien sumentamisen voimalla. Toisaalta yksinkertaisempi kuin yksinäinen meditaatio, jossa keskitetään vain primaariaistia. Sillä eihän mikään joutilaana istuskelu vielä takaa, että meditaation intensiteetti olisi rakkauden tasolla, joka on kai jonkinlainen perusedellytys. Samoin kuin rakkaus on meditaatio väkevää. Sen voima on itseasiassa ääretön, minkä hallitseminen tietenkin vaatii äärettömän harjaantuneen kehon. Mutta kehon tietoinen rakennus taas ei välttämättä tarkoita voiman läsnäoloa. Siksi tämäkään työ ei saa olla ihmistahdosta riippuvainen, vaan sen on kuunneltava kosmisen energian impulsseja, niin kuin kaikki työ aina kuuntelee.

PIETARILAINEN VUORISTORATA

Eilen oltiin semioottisella tutkimusmatkalla naisten tansseissa. Öljytyt miesfiguurit tanssivat pöydillä. Olihan taas ryssänpolkkaa. Venäläiset saavat melkein millaisissa tahansa juhlissa tunnelman tiivistymään ja kohoamaan ainakin kertaalleen. Tusovkamysteeri on tietoisuusenergian kollektiivista työstämistä. Eilen oli hurja nousu, ensimmäinen varsinainen perivenäläinen kokemus tällä matkalla. Ja näiden kokemusten takia Venäjälle matkustetaan, ei mistään muusta syystä. Kaikki näyttää hetken aivan toiselta, ihmisten tietoisuus jotenkin virtaa toistensa lävitse. Ja sitten kun se tulee alas on näkökyky aika purevan sarkastinen.
Itseasiassa mielisairaan agressiivisesti heikompien kimppuun hyökkäävän verenhimoisen psykopaatti-Yhdysvaltojen rooli uuden maailman yhdistämisessä on ratkaiseva. Koko terveen maailman on yhdistyttävä psykopaattinen varastamisen ja täydellisen oikeudentunnottomuuden edessä.

8.1.2012

On taas se aika vuodesta kun lehtien pääkirjoitukset alkavat lauseella ”On taas aika". Äkkiäpä se aika menikin. Ihan kuin juuri olisin kirjoittanut joulupostausta ja taas on joulu. No, mutta kuitenkin. Vuosi on taas vierähtänyt ja on aika pelata tätä maailman nopeinta eläinurheilua sormin. Voi miettiä täyttyikö tämän vuoden tavoitteet ja millaisia tavotteita asettaisi ensi vuodelle. On taas se aika kun istutaan iltoja muovirullan ja keittiön pöydän välissä, kärähtäneiden joukossa, voipi olla sormiakin. Kääntää katseet talven tapahtumiin ja ensi vuoden suunnitelmiin, on aika, postilaatikot repeävät liitoksistaan, kurkussa tuntuu karhealta. Jalkakäytävällä koirankakat puhuvat puolestaan ja jaetaan todistukset. Kaikesta hyvästä, jonka nyt tekee upporikkaiden hyväksi, saa moninkertaisen palkkion. Aika, jolloin Paratiisin ovet aukeavat paukkuen ja Helvetin portit sulkeutuvat naristen. En voi sanoin kuvailla, miten upea on tämä aika. En vain kykene. Itken ensimmäisen kerran kun minut käännytettään helvetin portilta. Ja nyt on niin kylmä, että villahousut alkavat olla ajankohtaiset. En voi sanoin kuvailla, miten ihanan nostalgisia fiiliksiä ne minussa herättävät. Kylmät väreet iskevät ja osa kampauksesta on varpaillaan. Heijastimista ei voi puhua liikaa, big brother talo täyttyy asukkaista. Pensaikossa liikehtii punainen tonttulakki. Mutta navetassapa tapahtuu muutakin. Joku hiiviskelee keskikäytävää. Rauhoittuneet kertut lehahtelevat pensaikossa oksalta toiselle. Vain siellä täällä läikehtii keltaista puiden lehvistössä ja tuulen suhina on karhea, kova ja epätasainen kuin rahan epävarmuus.

AURORA BOREALIS NÄKÖAIVOKUORELLA?

Tänään herättyäni näin silmiä kiinni pitäen revontulenkaltaisia haaleanvärisiä hyvin selkeästi piirtyviä ja liikkuvia kuvioita. Erikoisinta tässä ennenkokemattomassa havainnossa oli se, että kuviot ilmestyivät vain kasvojen ollessa suunnattuna tiettyyn suuntaan, melko tarkasti länteen.

MASOKISTILAMPAAT VIIMEISELLÄ ATERIALLA

Ehkä George Orwell ei ollutkaan satiirikko vaan toimintaohjeiden laatija. Eihän Hitlerin Main Kampfiakaan luettu satiirina vaikka se kertoi yhtä läheisestä tulevaisuudesta kirjoitusajankohtaansa nähden.

Jos meillä on teos, jossa lampaita paistetaan elävältä, sillä on aivan päinvastainen merkitys, riippuen siitä onko se lampaan vai suden kirjoittama/lampaille vai susille kirjoitettu. Voi tietysti olla masokistilammas, kannibaalilammas, vegesusi tai maailmanparantajasusi.

Entä nykyiset tulevaisuusfantasiat? Minusta tulevaisuuden fantasiointi pitäisi olla luvanvaraista ellei kykene fantasioimaan mitään yleisinhimillisesti positiivista. Uskomalla kaikenlaiseen roskaan tulevaisuus mahdollisuutena pilataan.

POLITIIKKAA EPÄPOLIITTISILLA ASIOILLA

Henkilöityvä länsimainen demokratiamalli johtaa järjestäytyneen rikolliisuuden diktatuuriin, koska politikoijat suhtautuvat vastustajiinsa kuin rikollisiin, kun taas rikolliset ovat heille hyvinkin hyödyllisiä ja kunnioitettavia. Järjestäytyneelle rikollisuudelle avautuu tässä mahdollisuus hajoittaa ja hallita.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että politiikkaa on alettu tekemään asioita, jotka eivät pohjimmiltaan ole poliittista, ja joilla ei politiikkaa pitäisi tehdä siksi, että yhteisymmärryksen ja konsensuksen mahdollisuutta ei ole olemassakaan.

Esimerkiksi Suomessa tapahtuvat ja jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset ovat surullisia tarinoita, mutta mitään ei ole tehtävissä niin kauan kuin pelkuruus ja pelottelu saavat jatkaa tyranniaansa suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta on melko immuuni kaikelle järjen suunnalta tulevalle viestinnälle ja vaikutteelle. Kun olisi tajuttavana se, että monet näennäisen hyviä asioita avoimesti ajavat poliittiset henkilöt ovat todellisuudessa noiden arvojen pahimpia vihollisia (rauhantyö, lasten oikeudet, ihmisoikeudet, luonnonsuojelu, sananvapaus, ydinvoimanvastustaminen, taide... lista on pitkä), tilanne on vaikea, sillä tästä kylmästä havainnosta ei kuitenkaan voi seurata se logiikka, että suoraan voidaan ajatella kaikkien olevan päinvastaisesti sitä mitä he väittävät olevansa. Että kaikki maailmassa olisi julkilausumansa absoluuttista negaatiota.

ANDREI MIHAILKOV-KONZALOVSKI: VANJA ENO (1970)

Täytyy tunnustaa, etten ennen tätä elokuvaa ole Tsehovia nähnytkään. Vasta tällä näyttelijätyön, ajankäytön ja ennen muuta näyttelijävalintojen hienostuksella Tsehovin realismin terä tulee esiin ja draaman vääjäämättömyys ja sen heti alusta asti selvän lopputuloksen mielettömän ahdistava surumielisyys käy ymmärrettäväksi. Tuo venäläinen surumielisyys jota olen sairastanut koko elämäni enkä ole valkokankaalta juuri enempää itseni kaltaista hahmoa tavannut kuin tämän elokuvan Vanja eno.

7.1.2012

RAIHNAISUUS

"Erikoisrakenteiset kengät vaikeuttavat tasapainoa ja kyynärpäihin ja polviin asetetut tuet rajoittavat nivelten taipuisuutta. Käsineet on suunniteltu siten, että ne estävät kämmenten ja ranteiden liikettä, minkä lisäksi niiden tartuntavoima on heikko. Käsivarsissa on voimakkaat kuminauhat, minkä vuoksi käsiä ei voi nostaa korkealle. Erikoisrakenteinen kypärä taas estää selkärangan liikettä ja toiset kuminauhat vaikeuttavat jalkalihasten käyttöä ja pakottavat kulkemaan lyhyin askelin." hs

KOLLEKTIIVINEN KASTRAATIO JA KUNNIAHARAKIRIN ILMAPIIRI




Sukupolveltamme on miehen ja naisen välinen romantiikka on kokonaan kielletty. Siksi sukupolvemme ihminen voi (loogisesti) olla vain marxilaispohjainen vieraantumisteoreetikko tai olemisen kokonaan unohtanut sekopää. Mies ja nainen ovat tässä tilassa toisilleen niin vieraat, ettei heidän välilleen synny edes kamppailua. Siksi feminismikin tuntuu oudolta ja perusteettomalta – kierolta. Romantiikka on mahdollista edes kuvitelman tasolla vain sukupolvirajojen yli. Me emme etsi tai edes haaveile ikäistämme seuraa.

Jos ei kukaan panisi tikkua ristiin ei Joulu tulisi ikinä. Nyt on Jouluun vielä 1000 vuotta, eikä ole lainkaan ajankohtaista siirtyä suunnitelmatalouteen. Raataminen ja kuoleminen on vaikkei huvittaisi. Tosiuskonnon Jumala on täysin ihmisen keksimä, mutta harhaoppien jumala tosi. Todellista vastaan on laitettava keksitty, jotta voitaisiin edes hetki pysyä asiassa. Se, joka ei usko ideoihin, uskoo kylläkin pakan sekoittamiseen. Niin hyvin kuin tiedämmekin, että ilman rakkautta kaikki on vain laimeaa kuoleman jäljittelyä, emme voi asialle mitään. Luominen on hidasta: rakkaus on mahdollista ensin jokaiselle, ja sitten vasta yhdelle. Kuolemattomia ovat ensin jokainen, ja sitten vasta yksi. Nykyisin harvoin tapaa ihmistä, joka olisi toisaalta riittävän realistinen ja toisaalta riittävän vakavasti uskonnollinen tunnustaakseen tämän meille joka hetki esitetyn vaatimuksen toivottoman kohtuuttomuuden.

Luovaa työtä, josta uupuu eroottista energiaa, kutsutaan synnytyksen aikaiseksi hapenpuutteeksi. Seksi on myös rakkauden tekemisen väline: harjoittamatta seksiä voi (aikuinen ihminen) ehkä rakastaa, mutta tuskin tulla rakastettavammaksi. Seksi ilman rakkautta on toisen asteen ulostamista – yhtä tarpeellista kuin ulostaminen yleensä. Jos se tasaa yhteisön sisäisiä psyykkisiä energioita se on myös pyhää. Jotenkin aika on saatava kulumaan tuhoutumatta ja kulumatta itse pois. Yhteisön surmansyöksy alkaa jos seksi alistetaan epäpyhille käytännöille. Ilman halua ei pitäisi tehdä mitään.

Heteroseksuaalisuus näyttää olevan yksinomaan kärsimystä vailla ulospääsyä. Helpottaa vain vähän tietää, että tämä asiantila johtuu nykyisistä olosuhteista. Ihmisyys on yritys uskoa, että jossakin joskus olisi ollut toisin ja tulee joskus olemaan toisin. Melkein mahdoton tehtävä.

Hetero on se joka on kärsinyt miehen ja naisen yhdistymisen henkisen ihanteen takia loputtomasti ja joka selvästi tajuaa miten paljon fiksumpaa olisi olla homo ja vailla ihanteita. Heteron on pakko uskoa ihmeeseen ellei halua olla hengetön narri.

Tässä tilassa, joka ei vielä ole mikään historian loppu kuolemattomuutta tavoitellaan, mutta länsimaiseen sivistystasoon nähden ihmiset elävät nykyisin liian vanhoiksi. Olisi parempi jos kuoltaisiin viimeistään 40 vuoden iässä. Viisastumatta ei pitäisi voida jatkaa liian pitkään.

Mutta historian prosessi matelee vaikka meidän aikamme, olimmepa rakkauden idealle mitten uskollisia hyvänsä, päättyy voimattomuuteen. Eikä historian prosessinkaan tuloksesta ole takeita... ei mitään takeita siitä päätyykö se "Jumalan kuvan näkyväksi tekemisen alkuun aineellisessa maailmassa, todellisen ideaalisen ihmisyyden ruumiillistumisen alkuun", joka on työmme päämäärä, vaikka emme täsmällisesti tunne keinoja, joilla se saavutetaan. Aavistamme vain hämärästi mitä ei pidä tehdä. Meidän optimismiamme pitää yllä enää se, että olemme toistaiseksi elossa ja voimme periaatteessa jatkaa tietoista kärsimistä ja etsintää mahdottomista olosuhteista johtuvalla hitaudella ja tehottomuudella.

Finaalisessa kapitalismissa kaikki luovat (seksuaali)energiat ovat kaupallisesti säädeltyjä ja seksuaalisuuteen ylipäätään on varaa jatkuvasti enää yhä rikkaammilla, on kastraation pelko paitsi henkistä myös fyysistä. Sen sijaan että haaveilisimme rakkauden korkeimmasta henkisestä asteesta, voimme tuskin haaveilla edes sen alimmasta eläimellisestä asteesta. Tällä tavoin olemme eläimien alapuolella, joka on kapitalismin henkinen tila. Luovien energioiden hienoisen, epämääräisen ja hetkittäisen häilähtelynkin patoutuminen tarkoittaa henkistä kastraatiota. Aikaisemmin hengitimme ruokopillillä, mutta kapitalismi ottaa ruokopillin pois ja jäämme veden alle.

Fasismin tiukka militaarilogiikka syntyy kastraation pelosta sillä hetkellä kun sota ymmärretään vähemmän pelottavaksi kuin kastraatio. Mutta ydinsota on rajattoman pelottava ja siksi kastraatio saa jatkua rajatta sodan vapauttavan mahdollisuuden puuttuessa täysin. Sillä perinteisesti sankarikuolema ja sitä kautta saavutettava sotaihme koetaan ihmisyhteissä aina arvokkaampana kuin yksilöjen elävältämätäneminen itsetyydytykseensä.

Vain jonkinlainen potensoitu ja kokonaisia kansakuntia ja heidän hallitsijoitaan koskeva kastraation pelko saavuttaa sellaisen asteen, jota vasten mahdollinen ydinsotakin näyttää toivottavalta ja kunnialliselta. Tämä totaalisen kastraation aste (yhteisön nauttimiskyvyn täydellisenä menettämisenä) on ihmislajille viimeisellä rajalla kollektiivista itsemurhaakin pelottavampi. Totaalisen kollektiivisen harakirin henkisen ilmapiirin fasismin retoriikkaa ei edellä vain yhteiskunnan "köyhien" (joita on fasistisessa yhteiskunnassa jatkuvasti kasvava osuus) vaan myös kuninkaiden kastraatio. Kastraatio tapahtuu fyysisellä tasolla myös kun ihmisten vieraantuminen saavuttaa marxilaisesti ajateltuna kosmisen äärettömyytensä.

Kapitalismitotalitarismin absoluuttisella jääkaudella minkäänlaista (hetero)seksuaalista tai eroottista värähtelyä ei tapahdu ilman merkittävää energiansiirtoa – siis rahasummien siirtoja. Tästä seuraa outoja ilmiöitä, joita seuraamme internetpoprnon räjähtämisenä ja toisaalta periferioissa lasten huostaanottoina (seksiorjiksi). Hysteeriseksi kasvavan pelon lääkinnässä porno jää taustalle, mainoksen asemaan, koska porno ei suinkaan vähennä vaan lisää kastraation pelkoa. Porno on todellisen ja kallishintaisen prostituution mainos, jolla prostituutioyrittäjät myyvät itseään metropolien upporikkaille.

Fasistinen prostituutio ei ole köyhien naisten tulonlähde, vaan eroottisesti vauraiden olentojen tuottoisa rahasampo, joka pyörii armotta lisääntyvällä kastraation pelolla. Prostituutio muuttuu yhä kilpaillummaksi ja tuloerot kasvavat prostituution sisällä enemmän kuin yhteiskunnassa muuten. Samalla prostituutio ja paritus alkaa olla esimerkiksi suur-Lontoon alueen opiskelijoille ainoa mahdollinen opintojen rahoituksen malli. Tämä ilahduttaa suuresti oikeistopopulisteja, jotka vannovat kovien arvojen nimeen: kukaan ei enää pääse pakenemaan ihmisarvonsa kanssa hyväksikäyttäjiä.

Tässä helvetin pohjimmaisessa kuviossa homoseksuaalisuuden suosio kasvaa ensinnäkin materiaalisista järkisyistä, toiseksi kastraation pelosta. Kastraation pelkoon auttaa vain todellisten ja intohimoisten kohteeseensa keskittyneiden yhdyntöjen määrä, saman tekevää hetero- vai homoseksuaalisten, ei päiväunelmointi tai fantasiat. Myös tietoisuus ehkäisyn käyttämisestä vahvistaa seksuaalisen hillittömyyden psykologisia vaikuttimia samalla kun hormonaalinen ehkäisy tuhontaa naisen fysiikan ja hormonitoiminnan sillä tavalla täydellisesti ettei onnistunut siitos ole enää edes satunnaisesti tai aidon intohimon vahingossa mahdollinen.

On vaikea olla oppinut, jos ei ole mitään oppinut. Maailmassa on paljon näitä asioita, joiden tunteminen ei miellyttää varsin vähän. Ja näitä asioita ei tahdo muistaa.

Ei ainoastaan ilmasto lämpene, vaan myös minän sulamispiste siirtyy.

Matalat ihanteet ovat välttämättömät jos haluaa selviytyä pitkään matalissa, vyötärökorkuisissa huoneissa ja käydä sotaa korkeita ihanteita vastaan.

Uusi vihollinen on hiipinyt odottamatta keskuuteemme. Tietoisuus.

KAKSI ELOKUVAA JOULUN KUNNIAKSI

Veit Harlanin Kolberg (1945) on elokuva sotaihmeestä. Nautinnollisinta natsipropagandaa ja parasta saksalaista elokuvataidetta samassa paketissa.



Sergei Debishevan Два капитана (1992) on asiallista pietarilaispsykedeliaa (Timur Novikov, Boris Grebenshikov ym.), inspiroiva tutkielma pseudodokumenttimuodon, elokuvakollaasin, äänitaiteen ja runon mahdollisuuksista.

6.1.2012

HYVÄÄ JOULUA!

Jeshhh, shoppailut on shoppailtu ja kohta joulukirkkoon.

Eivät metsänhengetkään mihinkään katoa, jos niihin ei lakata uskomasta. Meillä on täällä ihmisten kielellä puhuva kissa. Eilen banjassa oli kylmä vesi loppu muistutuksena siitä, että pelkkä kuumuus ei ainoana hyveenä riitä. Muuten banjareissu jäi ennätyksellisen lyhyeksi, neljään tuntiin. Paljon tuli taas laulettua, kun venäjällä tapana on yhdistää peseminen oopperaharjoituksiin. Ymmärsin, että äänessä ja musiikissa on kysymys kenties ennenmuuta jostakin muusta kuin korvin kuultavasta lopputuloksesta.

5.1.2012

Joissain hierarkioissa seksuaalinen suuntautuminen menee kaiken muun edelle.

KAIKEN UFUUS

Tämäkin matka on jollakin tasolla taas ollut ennen kokematon. Lähinnä kuitenkin kuumottavalla tavalla negatiivisessa mielessä. Olen ollut niin hermosairas, että harkitsin eilen jo lähtöä kotiin, koska en keksinyt keinoa kääntää värähtelyjen vaihetta tai hillitä voimaa. Mutta päätinkin sitten tavata erästä henkilöä, ja nyt on olo melkein voisi sanoa yllättäen täysin päinvastainen. Eli kaikki johtui taas nähtävästi jostakin energeettisestä värähtelystä, joka tällä kertaa vain oli voimakkaan dissonoivaa. Tällekin henkilölle tuli Ufasta mieleen lähinnä rinnakkaistodellisuus, ufot ja ulkoavaruuden seikkailut. Mutta en oikein osannut
arvioida miksi. Täytyisi tarkemmin selvittää sitä, miksi Ufalla on tälllainen aura venäläisten mielissä. Hän kertoi vastaavasti erään kokemuksensa intiasta:

Olivat odottaneet junaa siirtyäkseen kaupungista toiseen. Kanssaodottajat ja virkailijat olivat vain hymyilleet ja sanoneet että juna tulee aivan tuota pikaa. Näin oli jatkunut 10 tuntia. Kaikki muut ihmiset olivat vain rauhalllisesti hymyilleet. Sitten juna oli tullut ja he olivat rättiväsyneinä siirtyneet punkkiinsa nukkumaan. Muutaman tunnin kuluttua hänen ystävänsä oli säpsähtänyt hereille ja kysynyt kanssamatkustajalta joko he kohta tulevat perille. Mies oli vain hymyillyt samaa hymyään ja kertonut, että juna ei ole vielä lähtenyt edes liikkeelle. Parin tunnin kuluttua he olivat saaneet tietää, että juna ei tule lähtämäänkään ja olivat siirtyneet linja-autoasemalla odottelemaan.

Pietarilaiselle Intia on suurinpiirtein vastaava kokemus kuin Pietari suomalaiselle.

4.1.2012

Älyllinen rehellisyys on länsimaiselle älymystölle lähinnä tuntematon käsite. He eivät koskaan ole tulleet edes ajatelleeksi mitään tiettyä maallista sopimuksenvaraisuuden ylittämistä, paitsi ehkä kerran parissa sadassa vuodessa, ja sekin vain siksi että sopimusta on aika muuttaa. Heidän tehtävänsä on hämmentää arkijärkeä, pitää yllä yleistä epätoivoa ja järjettömyyttä ja keksiä kekseliäitä vasta-argemnetteja oikeansuuntaisille visioille. Kummalista väkeä yhtä kaikki. On selvää, että ihmiskunnan tulevaisuus on niiden käsissä, jotka kestävät olla rehellisiä sopimusten ulkopuolella.
Sovitaan nyt sitten vaikka niin, että osa ihmisistä on kehittynyt apinasta ja osa tullut Marsista.
Stalinin ajan lastenohjelmat ovat rajattomasti vähemmän väkivaltaisia, ilkeitä ja ahdasmielisiä kuin nykyajan lastenohjelmat, varsinkin amerikkalaiset. Mutta ovat ne silti vähän turhan jähmeää tavaraa.

3.1.2012

NEIL BURGER: LIMITLESS (2011)

Neil Burgerin ohjaama elokuva Limitless on fantasiapintatasoaan syvempi ehdotus siitä, mistä kapitalismissa saattaa ehkä olla JO NYT kysymys. Elokuvassa napsitaan, myydään ja tullaan riippuvaiseksi pillereistä, jotka kirkastavat ihmisen tietoisuuden. Ytäältä on hieman lattea ajatusleikki siitä, mitä jos olisi olemassa tuollainen pilleri. Toisaalta pilleri on tarkasti hiottu symboli, ei huume tai huumausaineen symboli, vaan jotakin muuta. Tärkeitä tunnuslukuja: pillerin hinta on 800 dollaria ja sellainen tulee syödä kerran päivässä. Elokuva ei kerro miten pilleri valmistetaan, mutta oma veikkaukseni on, että siihen tarvitaan elävän ihmisen soluja ja elimiä.

Pilleri on ikävä uutinen kaikille Gurdjieff-työhön uskoville, jotka ehkä kuvittelevat saavuttavansa (jäljittelevänsä?) saman vaikutuksen toisin keinoin. Toisaalta elokuvan päähenkilöpankkiirikin on löytävinään toisen keinon (neljännen tien?) elokuvan lopussa. Yleisesti ottaen loppuratkaisun ristiriita on siinä, että kirkastunut tietoisuus ja maailma jossa eletään eivät samalla kertaa voi olla olemassa tuhoamatta toinen toistaan.

Elokuva on aidosti 2010-lukulainen.


2.1.2012

PESSIMISTISIÄ MIETTEITÄ

Nyt heteroseksuaalisuus on yksinomaan kärsimystä, vailla mitään toivoa tai ulospääsyä. Yksi suuri päättymätön ja järjetön tuska, vailla kasvua ja henkistä energiaa. Vailla mitään tunteita. Kukapa sellaisesta asenteesta ylpeä olisi.

Helpottaa hyvin vähän tietää, että tämä asiantila johtuu puhtaasti ja pelkästään olosuhteista. Ihmisyys on yritys uskoa, että jossakin joskus olisi ollut toisin. Melkein mahdoton tehtävä.

Nykyiseen länsimaiseen sivistystasoon nähden ihmiset elävät liian vanhoiksi. Koska he eivät kuitenkaan viisastu, olisi parempi jos kuoltaisiin viimeistään 40 vuoden iässä. Väärää ajattelua ja toimintaa ei pitäisi voida jatkaa liian pitkään.

Mutta historian prosessi matelee loputtomasti vaikka meidän aikamme päättyy konkurssiin ja voimattomuuteen. Eikä tuon prosessin tuloksesta ole takeita... ei mitään takeita siitä päätyykö se "Jumalan kuvan näkyväksi tekemisen alkuun aineellisessa maailmassa, todellisen ideaalisen ihmisyyden ruumiillistumisen alkuun", joka niin selkeästi on meidän työmme ainoa päämäärä, vaikka emme tunnekaan keinoja, joilla se saavutettaisiin (aavistamme vain hämärästi mitä ei pidä tehdä)... meidän optimismiamme pitää yllä enää se, että olemme toistaiseksi elossa ja voimme periaatteessa jatkaaa etsintää sillä äärimmäisellä hitaudella ja tehottomuudella, johon olemme jo näissä mahdottomissa olosuhteissa tottuneet, emmekä ainakaan toistaiseksi ole kärsineet apostolin tai marttyyrin tavanomaista kohtaloa.

"Mutta elämässämme ovat suhteet vaihtaneet ihmisolion eheyden kannalta luonnonvastaisesti paikkaa, sitä pidetään normaalina, ja koko tuomio kohdistetaan onnettomiin rakkauspsykopaatteihin, jotka vain vievät tämän yleisesti tunnetun ja vallitsevan väristymän naurettaviin, rumiin, joskus vastenmielisiin, mutta useinmiten verrattain vaarattomiin äärimmäisyyksiin." Solovjov

1.1.2012

Venäjällä on juomat makeat, ja maitokin makeampaa. Valion maitoa myydään nykyään Pietarissa. Epäilin, että venäläisen maidon makeus johtuu tuotantoprosessin erilaisuudesta, mutta Lydia Aleksandrovna sanoi että juuri tuollaiselta makealta maito maistui hänen lapsuutensa kolhoosissa.

S:n luona ennen joulua sain tehtäväkseni kaataa jallua vanhaan pinttyneeseen konjakkikarahviin. Siinä lirutellessani muistui elävästi mieleen noin kolmenkymmenen vuoden takaiset monet samantapaiset puuhat. Silloin oli jotenkin paljon erinäistä liruttelua.

Archaeopteryxin fossiileihin liittyy sama ongelma kuin Nietzschen teoksiin: ne ovat kaikki poikkeuksetta löydetty Saksasta ja saksalaiset tunnetusti osaavat väärentää mitä tahansa.

Toissayönä ajattelimme, että yöllä on kaupassa vähemmän väkeä, mutta kaikki muut olivat ajatelleet samoin. Lähiön Lentassa oli yli tunnin kassajono kahden aikaan yöllä. Tällaisen pietarilaisen lähiömarketin valikoimat ovat jotakuinkin kymmenkertaiset verrattuna johonkin Stockan herkkuun. Sanoin, että todistamme nyt sellaista tavarapaljouden ihmettä, jota ei ole koskaaan aikaisemmin tällä planeetalla nähty. Japanilaisen kyberpunkelokuvan 964 Pinocchion tavaratalossa tosin on vuonna 1991 samanlaiset valikoimat kuin Pietarissa nyt. Naapurin sushiravintolassa erehdyn taas tilaamaan jotakin listan uutuutta. Rahat menevät kokeilunhaluisella täällä yleensä hukkaan, ja niin meni nytkin.
Tämän kerrostalon katolle lensi juuri muinainen sulkainen liskolintu tai Louhi repaleiset siivet hapsottaen. Moni asia on heidän laskelmissaan oikein. Heti kun kärsimys vasta alkoi tunsin kärsineeni liikaa. Lievää flunssaa on kestänyt ainakin kolme viikkoa. Hissin vaijeri käytävässä vetelee viimeisiä serenadeja. Lydia Aleksandrovna häärää toisen seinän takana keittiössä. On uuden vuoden aamu.

Nyt kun olen tämän elämäni osalta ratkaissut ongelman jota hän ei kyennyt ratkaisemaan voin ryhtyä viimein kirjoittamaan niin kuin hän. Sillä metodilla ettei metodia ole.

Jos ja kun on päättänyt muistaa itsensä on sielun liikahdusten seuraamisen suhteen oltava tarkkana. Joulukuu oli pitkä sadeveden matka takaisin labyrinttiin jonka hahmon se kopioi.

Hän oli käänteinen Pinokkio, kun hän puhui totta hänen nenänsä kasvoi. Älkää huolehtiko, miltei kaiken saa anteeksi. Ilman Jumalaa sinä et muista edes nimeäsi, mikä on minusta koomista. Nämä tällaiset kerrostalot alkavat kohta sortua. Lapsi hengittää vierelläni, sitä minä vartioin. Vasemmassa kiveksessäni on tummmanpunaisia pilkkuja. Ne eivät sisältäpäin tunnu miltään. En suoraan sanottuna kaipaa tutkimusmatkoja mikämikämaahan. Lapsi nukkuu, toivon hänelle kauniita hiuksia. Koulussa kaikki tytöt kadehtivat hiuksiani. Olisikohan tämä kaupunki olemassa ellen näkisi sitä. Naisesta en tahtoisi lähikuvaa. Junassa mietin että onpas lumoavan tuoksuinen kanssamatkustaja. Autossa selvisi että se olikin oma tuoksuni. Näistä lääkkeistä menee hajuaistikin solmuun. Myivät sairauden ja sitten lääkkeen. Eivät kysyneet haluanko ostaa. Ryöstö, mutta ei haudan, vaan kaiken muun. Sänky on pyöreä ja leopardikuvioinen. Huone on. On minulla vatsatautikin jos niin uskon. Suihku josta tulee lämmintä vettä on monin tavoin miellyttävä. Järjetön ei koe oloaan turvalliseksi niin kauan kuin maailmassa elää yksikin järjellinen.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com