RUNOILIJA JA POLIITIKKO

Kun nyt muistelen, taisi olla juuri Jukka Mallinen, joka minulle kauan sitten sanoi, että runoilijan kannattaa pysyä kaukana politiikasta, että runoilija ei yksinkertaisesti voi olla politiikassa mukana.

Alunperin tulkitsin Mallisen tarkoittavan sitä, että poliittinen junailu ei kestä mitään päivänvaloa ja valontuojien on siksi syytä pysyä politiikasta kaukana. Tunsin tietysti heti jonkinlaiseksi kansalaisvelvollisuudeksi ryhtyä setvimään ja paljastamaan juonia.

Onkin tässä sitten vierähtänyt joku tovi, jonka aikana asian eri puolet ovat pikku hiljaa valjenneet.

Muutama vuosi sitten elettiin vielä aikaa, jolloin runoilijat suhtautuivat politiikkaan todella pidättyväisesti. Näkökulmastani tämä näytti silloin tietenkin raukkamaisuudelta: että ei uskalleta paljastaa inhottavia juonia.

Mutta mitä politiikkaa lopulta on loputon kritiikki? Jos ei ole missään sisällä, mitä silloin voi tietää? Ei ainakaan mitään sellaista, mitä olisi vaarallista kritisoida tai sanoa. Ja mitä tällaisessa kritiikin eleessä sitten on mieltä, ellei se ole hengenvaarallista? Määrätietoinen ulkopuolisuus johtaa lopulta konkreettiseen ulkopuolisuuteen.

Entä sitten sisällä olo, mitä se tuottaa? Se tuottaa yhteisiä rintamalinjoja ja joukkopäätöksiä, joiden takana ei runoilijan sielu pysy.

Runoilijan, siis dualistin? Poliitikolle on ainetodellisuus ensisijainen. Ja ainetodellisuuden ensisijaisuus tarkoittaa ainetodellisuuden kautta tulevien viestien ensisijaisuutta. Mutta platoniselle dualistille, joka uskoo Erokseen sillanrakentajana, ensisijainen viesti on mystisen yhteyden ikuinen samanatoistuvuus. Tietenkään hänelle materiaalinen todellisuus, josta politiikka huolehtii, ei ole merkityksetön: se on lume, parhaimmillaan lumous.

Runoilijan nöyryys kohdistuu kosmisiin lainalaisuuksiin, poliitikon nöyryys kohdistuu aineelliseen kompromissiin ja rintamalinjaan. Tietysi fyysinen kipu on voimakas viesti myös runoilijalle, jonka nahkassa sillä hetkellä poliitikko herää herjaamaan runoilijan idealismia.

Mutta runoilijan poliittinen ajattelu pysyy eksentrisenä, retorisena, änkyränä sättimisenä, vailla sisällä oloa ja positiivista ohjelmaa. Hän ajaa dramaattisen totuuden, ei yksilöihmisen asiaa. Ei siitä tule mitään politiikkaa, vaan sarja paradokseja.

Nimittäin puhtaasti aineellisella tasolla moraali vangitsee ja immoraalisuus vapauttaa. Siksi ihmisen dualismin puolikkaassa on pohjimmiltaan paha. Kokonaisuuden tasolla, henkistyneellä dualismin sillankaarella taas immoraalisuus vangitsee ja moraalisuus vapauttaa.

Siksi olen suuri Jarkko Laineen ystävä ja vihamies. Runoilija ei voi olla poliitikko. Mutta poliitikko voi naamioitua runoilijaksi. Hänen viestinsä tulee vain fyysiseltä tasolta, mutta näyttelijärunoilija näyttelee sen dualismiksi. Tästä seuraa hillitön poliittisen runouden parodia ja perverssi taikausko, joka perustuu tekaistuille myyteille ja tabuille. Läpipääsemätön lukinvilla.

Ymmärrän vihdoin miksi runoilijan on hillittävä itseään suhteessa politiikkaan ja myös antipolitiikkaan. Otettava tietoisesti etäisyyttä. Mutta varottava myös käyttämästä tähän poliittisen kentän sisäisiä dikotomioita -- kuten viimeaikoina Timo Hännikäinen persuprovokaatiollaan ja aikaisemmin Jarkko Laine kokoomusprovokaatiollaan. En osaa vieläkään sanoa, onko esimerkiksi Safkan kaltainen politiikkaan kohdistuva epävirallinen performanssi, joka itselleni demonstroi juuri dualismin tuottamaa absurdiutta poliittisella tasolla, verrattavissa ohjelmoituun puoluekantaisuuteen.