30.11.2011

KIINNOSTAAKO TAITEILIJOITAKAAN ENÄÄ TAIDE

Jotta rahanjakajien ei annettaisi myrkyttää
ja täydellisesti henkisesti lamauttaa

koko taiteen kenttää

ehdotan vastatoimena seuraavaa:

taiteen rahaeliitti, eli ne jotka vetävät
taiteen kentän kaiken rahan ja palkinnot

perustaisivat taiteen avustusrahaston

johon sijoittaisivat 10% kokoamastaan omaisuudesta

ja josta jaettaisiin pieniä tasasummia

niille, jotka ("hajoita ja hallitse") eivät saa yhtään mitään

vaikka ovat kuitenkin tehneet tunnustetun osansa.


Taide-elämä on esimmäistä kertaa kohdannut tilanteen, jossa sisällöillä ei ole enää mitään merkitystä ja kysymys on vain rahasta. Tekniikassa ja taloudessa tällainen ajattelu voi olla mahdollista, koska markkinat ja mielikuvateollisuus määräävät yksin sen mikä menestyy. Hirvittävä ahneus ja hirvittävät tuloerot voivat olla hyväksyttäviä, jos hyväksyy markkinoiden toimintamekanismit.

Taiteessa vastaanvanlainen kasautuminen, taiteellisen arvon pelkistyminen markkina-arvoksi, tarkoittaa taiteen hirvittävää rappiota. Taiteesta itsestään on tullut mainos ja pelkkä rahahuijareiden taitava hämäys - mainostoimistotoiminnan jatke ja kruunu. Suuret palkinnot eivät toimi taiteessa kannustimina -- suuret taideteokset kun syntyvät vaikka ilman rahaa ja ääriolosuhteissa, jos tarve vaatii. Tämä on syytä pitää mielessä silloin kun kaiken maaiman rahoitus laitetaan taiteen syntymiseen edellytykseksi, varsinkin silloin kun kysymys on kaupallisesta tendenssituotannosta, eikä mistää aikaa kestävästa yleisinhimillisestä työstä.

Kysymys ei välttämättä ole kritiikin rappiosta tai ongelmasta, koska kritiikki voidaan pahimmassa tapauksessa irroittaa täysin taiteen kentän olennaisesta aineenvaihdunnasta. Yleisesti ottaen positiivisella enempää kuin negatiivisellä kritiikillä ei välttämättä ole yhtään mitään merkitystä olennaisen, eli toiminnan jatkuvuuden, suhteen. Tästä poikkeuksena ovat kenties tietyt yksittäiset kriitikot, joiden mielipiteellä on merkitystä - tai sitten ei.

Täsmälleen yhtä epäselvä kuin tämä asiantila on keskiverto taidepuurtajalle se on selvä taiteen kentän ulkopuoliselle tarkastelijalle. Tämä henkinen asiantila herättää ulkopuolisessa luonteesta riippuen joko kauhua, inhoa tai vihaa. Kokonaisuutena ja ulkopuoliset mukaanluettuna tällainen "kulttuuri" on moraalisesti ja eettisesti niin vakavan syövän kourissa, ettei se voi elää tai edes olla kovin kauaa joutumatta jonkinlaisen kaaoksen ja sotatilan valtaan.

En väitä, että mitään olisi enää tehtävissä. Asiantila on tarkastettu, lausunto on jo valmis.

Taiteilijat voisivat itse vielä edes yrittää näyttää mallia muulle yhteiskunnalle. Antaa edes toisilleen ihmisarvo, jos kohta muu yhteiskunta ei enää mitään taiteilijoiden heille luovuttamaa ihmisarvoa tai kansallisuustunnetta halua tai tarvitse. Ei kannata tuputtaa arvokkuutta sellaiselle, joka siitä kieltäytyy. Heille on varattu muuta.

Tietysti tämä kaikki on puoleltani pelkkää nälvimistä. En minä oikeasti usko siihen, että näillä meidän omaisuuksia kokoavilla taiteilijoilla on viisautta ja tulevaisuuden ennustamisen kykyä enempää kuin kadulla kerjäävällä mustalaisakalla.
Ensimmäinen venäjänkielinen googlerunoni. Alla konekäännös englanniksi.





Настоящее искусство


Муж использует "железки", а я — цветы

как цветы, проросшие сквозь асфальт

которое развивалось на протяжении многих веков

которым мечтает овладеть каждая женщина

женщина пробуждает любовь, привязывает мужчину к себе и к тому же вынуждает его постоянно переживать

любит она его или нет

в этом заключается наш девиз

Этот вопрос можно обсуждать веками

пластмассовую смертную тоску в элитарных изданиях

секреты и тонкости

или откровенная эротика

Женский флирт имеет инстинктивную природу

Женщины делают это с незапамятных времен

Ландшафтный дизайн садовых и дачных участков

Существует такая упаковка

унылое пейзажное говно

должно быть красивым

как настоящая еда. Нельзя просто так обжираться пельменями – это невкусно

улыбаясь Пельмени

пельменей выглядит следующим образом: это женщины среднего

Настоящее искусство женщин рожать утеряно - матери не знают, как поддержать своих дочерей

Каждый, кто однажды попробовал сделать интимную стрижку

Женщина словно бриллиант, у которого все грани должны быть отточенными

Это твердила всегда моя бабушка, когда собирала родных и близких.

Джо, ты наступил мне на ногу

которым владеют очень немногие женщины

B то время как страна потихоньку отходила от кризиса.


**

Google translate to english



The real art



My husband uses the "glands", and I - flowers

as flowers, sprouted through the asphalt

which has evolved over many centuries

who wants to learn every woman

woman awakens love binds man to himself
and forces him to worry

Let this be our motto

This question can be debated for
plastic-death-depression-centuries
in elite journals

secrets and subtleties

or outright erotica

Female flirting is instinctive nature

Females do this from time immemorial

Landscape design and garden suburban areas

There exists such a pack

Landscape sad shit

must be beautiful

like real food. You can not just hog it pelmeni - a tasteless

pelmeni with a smile

pelmeni is as follows: the average woman

Real art is lost women to give birth
mothers do not know how to support their daughters

Anyone who once tried to make intimate haircut

a woman like a diamond in which all faces must be sharpened

It is always repeated my grandmother, when assembled relatives and friends.

Joe, you stepped on my foot

owned by very few women

while the country slowly moved away from the crisis
ajattele mitä haluat

tietoisuuden kiven veistäjä

meditaatioklovni

mediavihannes

lämmitä tehdas lentämällä

oireistasi Oresteia
Hän joka on vahva avomerellä
eikä muualla.

TYPERYYDEN TEESKENTELY

Eläin on teeskentelemätön.
Ihminen rakentuu teeskentelystä.

Viisas uhraaminen olisi täysin
keinotekoisen eron minimointia.

Sadismi on teeskentelyn äärimmäinen muoto.
todellinen taide - beautymakeovertips.com

todellinen taide syntyy eräänlaisessa esteettisessä poikkeustilassa

todellinen taide syntyy järjellisten ihmisten normitilassa

todellinen taide on sellaista, jota joudutaan valtion rahoilla tukemaan.

todellinen taide ei saa mitään tukea.

todellinen taide on aina kohottavaa. se ei koskaan vedä toista taiteilijaa alaspäin.

edes ketään hirviötä tai kusipäätä. tai tahattomasti puolikasta ihmistä.

kaikki ovat nykyään taiteilijoita.

ovat sisäistäneet romanttisen naistenviihteen lainalaisuudet ja soveltavat niitä sutjakasti tyttökirjallisuuteen.

Honkajoelle myönnettiin suden pyyntilupa.

Markkaselle myönnettiin varkausalan suurin palkinto. Taskuvarkaat masentuivat.

kadu, jos olet muuttanut uuteen taloon ilman puutarhaa
Erikoiset säät tietävät erikoisia aikoja. En ole koskaan niin tarkasti katsellut taivasta, kuulostellut luontoa, kuin nyt. Vaikea on sanoa.
Kommunismi on ollut meille 1990-luvun alun jälkeen aikuisiän saavuttaneille niin teoreettinen ilmiö, niin vähäisessä määrin olemassa, että minulle ei ole koskaan tullut edes mieleen millainen maailma olisi, jos kommunisteilla olisi siinä ihmisoikeudet ja sananvapaus. Kaikki huomiomme ja energiamme on kulunut kapitalismin diktatuurista kärsimiseen ja masennuslääkkeiden ostamiseen rahaa tekeviltä tuottajilta. Ne muutamat vanhakantaiset marxilaiset joita tunnen, eivät olisi sen helpompia tapauksia, jos heidät olisi pakko ottaa vakavasti. Heidän kanssaan todellisuuden ja tosiasioiden neuvottelu olisi kenties vielä vaikeampaa. Nykytilanne on siitä hyvä, että voi vain kuunnella mitä heillä on sanottavana, ja todeta, että järkevämpiä ja luotettavampia ovat kuin kapitalistit, mutta hulluja yhtä kaikki.

29.11.2011

Luen Solzhenitsynin Архипелаг ГУЛАГia, ja yritän vakavissani ajatella, että hänen elämänsä oli henkisesti vaikeammin selvittävä kuin omani. En onnistu. Olen väärässä. Tämäkin on subjektiivinen lohdutusyritys. Ei voi verrata. Ainakaan kapitalistidiktatuuri ei tee mitään kestävämmin kuin kommunistit tai fasistit. Aineellisesti elämäni on häpeällistä... koska edes pieni henkinen tila vaatii valtavat aineelliset puitteet... ja kaikki on täällä äärettömän kallista. Elää ja varsinkaan olla, ei voi halvalla, vaikka olisi valmis uhraamaan kaiken muun. En ole milloinkaan odottanut maailmaa oikeudenmukaiseksi, enkä tiedä onko se ollut sitä. Ei pidä tehdä mitään minkään toivossa. Eikä pidä toivoa mitään sittenkään kun kaikki on tehty ja on tultu tyhjyyteen värisemään tekemisen ja itsen ulkopuolelle. Se on se kaikista rakain hetki: ilman tietoa tulevasta, ilman nautintoa mennestä. Jumalalta voi yrittää pyytää ihmettä. En tiedä olenko lopussa vai alussa.

MELANCHOLIA

Löysin vanhan julkaisemattoman tekstin, jossa oli idulla vähän samantyylinen idea kuin von Trierin Melancholiassa. Teksti löytyy hieman editoituna täältä.

28.11.2011

A.W.YRJÄNÄ: PÄIVÄKIRJA (2009)

Olen lukenut hissuksiin A.W. Yrjänän Päiväkirjaa (1995-2008), nyt vuoden 2003 loppuun, ja uskallan ehkä sanoa, että alan hitaasti tutustua tähän arvoitukselliseen henkilöön. Päiväkirjan pohjalta (koska en ole aiemmin tutustunut henkilön tekemisiin tai persoonaan) on ollut vaikea löytää se A.W. Yrjänä, josta minä pidän: leppoisa, huumorintajuinen, hieman kettumainen, mutta lempeästi hymyilevä, intuitiivisen nopea ja viisaskin.

Vain muutaman vuoden vanhempana Yrjänä kuuluu eri sukupolveen kuin itse kuulun. Hän toteaa olevansa 1990-lukulainen. Myötäelämistä vaikeuttaa tämä kuilu: väliinputoajasukupolveen kuuluvana minun on ulkotaiteellisista syistä vaikea sulattaa edellistä ja myöhempää sukupolvea. Yrjänän kaltaiset meillä suhteellisen menestyneet taiteilijat (vertaamatta tietenkään maailmanlaajuisesti menestyneisiin) paitsi rikastuvat tekemisillään myös putsaavat apurahojen pankit. Oman sukupolvikokemukseni lähtökohdista ei ole mahdollista haaveilla enempää kansansuosiosta kuin avusta. Meillä ei ole varaa sanoa mitää, ei toivoa edes sääliä. Jos me avaamme suumme avunpyyntöön, meitä ammutaan. Meitä ei saa sääliä: me olemme uhreja, ja meidän täytyy itse hyväksyä se, että meillä on arvoa vain uhreina, ei ihmisinä. Me olemme olemassa muistutuksena ja peloituksena: jotta toiset tekisivät työsä kunnolla ja kokisivat hyvää itsetuntoa. Ihmisyhteisö on sangen vaativa toimintaympäristö. Nuoruutemme kynnyksen Neuvostoliiton hajoamisshokista ja lamasta lähtien olemme itse olleet jonkinlaista ydinjätettä, jota ei oikein osata käsitellä. Yrjänä on juuri sen verran vanhempi, ettei hänen nuoruutensa tuhoutunut noissa shokeissa, samoin kuin vastaavasti nuoremmat eivät voi käsittää noiden kokemusten raskautta ja tuhoavuutta. Yrjänä huolestuu, kun häneltä valuu yksi kokonainen päivä hukkaan. Itse olen viettänyt suurimman osan aikuiselämästäni kakatonisessa masennustilassa: on ollut muutama kirkkaampi hetki, muutama työpäivä, jotka olen käyttänyt tehokkaasti. Yritys on ollut konkurssissa alusta alkaen. Paska tsägä: kuka käski jäädä meteoriitin alle. Tähän kontrastiin mahtuu väliin koko maailmankaikkeuden luominen. Kun Yrjänä muodon vuoksi ja ehkä parodiahuvitellen valittelee taiteilijaelämän raskautta, luen itse nuo kohdat hieman kaunistelevinakin realistisina kuvauksina. Kaikkian näitä aikaansaannoksia ja mieltähämmentäviä menestystarinoita kaukaa alhosta pirun silmän edestä kadehtien ihmettelen, miten ihmissydän, joka on lyöty niin täyteen nauloja kuin omani, vielä sykkii. Herjallanikaan en tee itsemurhaa ja anna vielä sitäkin nautintoa eläkeläisille. Tietysti Yrjänäkin sanoo juuri näin.

Päiväkirjat eivät ole yhtä kuin Yrjänän taiteellinen tuotanto. Siitä Päiväkirjat itsessään muistuttaa kaltaiselleni Yrjänän taiteellista tuotantoa aiemmin tuntemattomalle harvemmin. Mukaan liitetty, hieman erillinen Dinosaurus Stereophicus -levyn studiopäiväkirja paljastaa iloisen, nopean ja nerokkaan taiteilijan, josta kaikki alkupuolen sivuilla niin usein esiintyvä masennus ja laahaavuus on kaukana. Minuun tämä pieni sivujuonne teki vaikutuksen. Kuuntelin levyn ja luin kolme ensimmäistä runokirjaa. Kaikissa on paljon ainesta, palaan niihin ehkä toiste. Myös Mukkulan kirjailijakokouksen alustus 2003 "Mikä on pyhää?" paljastaa olennaista Yrjänän etsiskelyn vakavuudesta ja omaperäisyydestä. Omaperäinen on yksinäinen etsiskelijä vailla elävää opettajaa.

Yrjänän kirjallisuuskäsitys jotenkin kiehtoo minua, kun se on niin erilainen kuin omani. Yrjänä tuntuu pitävän itselleen tärkeänä seikkana sitä, että maailmankirjallisuuden merkittävät kanonisoidut teokset ovat merkittäviä jollekin aiemmin tulleelle, ja että joku on ne korottanut merkittävään asemaan, ja on tärkeää löytää jokin yhteinen nimittäjä tälle aiemmalle korottamiselle ja mahdolliselle omalle spontaanille mielenkiinnon heräämiselle. Yrjänä ei äkkiseltään näytä sanovan mitään kovin terävää lukemistaan lukuisista teoksista, hän vaikuttaa olevan jotenkin liiaksi auktoriteettien kunnioituksen vallassa --- mutta se ei tarkoita, ettei hänen tietoisuutensa käsittelisi -- tai aistisi -- materiaalia hyvinkin tehokkaasti. Tulee mieleen: ehkä hänen auktoriteettien kunnioituksensa onkin monin paikoin viisasta varovaisuutta ja tilan vapauttamista mysteerin selittämättömyydelle. Oma tapanihan on uudelleen arvioida kaikki mahdollinen sanomalehdestä hieroglyfeihin oman aikamme, ja lähinnä itseni, näkökulmasta, jonkinlaisen poeettisen analogiakojeen avulla, vähät välittäen siitä mitä joku teos on jollekin (tai tekijälleen) joskus merkinnyt tai mitä siitä on tuumittu.

Olen yrittänyt jättää Päiväkirjan kesken jo monta kertaa, mutta toistaiseksi palannut takaisin.

YLLÄTYSHYÖKKÄYS

sen mahdollisuus, minua tässä, tässä kuumassa syksyssä, pelottaa. Ovatko Venäjä ja Kiina varautuneet Yhdysvaltojen mahdollisesti jo lähiaikoina tapahtuvaan ydinase-yllätyshyökkäykseen? Kuubaan pitäisi välittömästi sijoittaa kymmenkertaisesti pohjois-Amerikan tuhoamiseen riittävä ydinasearsenaali -- maailmanrauhan takaamiseksi.

Häirikkövaltio nimeltä USA on nähtävästi järkensä menettäneenä kyvytön vastaamaan itsestään. Signaalit ovat erittäin huolestuttavia.

Jos kolmas maailmansota alkaa jo tämän vuoden puolella, se alkaa Yhdysvaltain ja sen koiramaisten liittolaisten ydinaseyllätyshyökkäyksellä.

Kaikkien maailman vastuullisten ja rauhaarakastavien valtioiden - Kiinan, Brasilian, Venäjän, Intian, Pakistanin, Japanin ja arabivaltioiden pitäisi heti koota miljardin miehen vahvuinen kodinturvajoukko, joka on muutamassa tunnissa siirrettävissä mihin tahansa pisteeseen planeetalla. Yhdysvaltain tuhotyöt pitäisi lopettaa (ja mahdollisesti yllätyshyökkäyksellä ennaltaehkäistä) joukkovoimalla.

27.11.2011

MINÄ JA TIETOISUUDEN MIEHITTÄJÄT

He tietävät kaikesta, ja miksi. Kaikki on tietoista, keinojen käyttämistä, keinojen hiomista, ei mitään etsiskelyä.

Mutta minä "Tänään luen Herodotosta, Thukydidestä ja Plutharkosta. En tiedä miksi. Mistään en tiedä miksi." En tiedä mikä tai kuka vieras kulloinkin tietoisuuttani miehittää... ja jos saan selville, heitän pihalle.
Olen unohtanut musiikin
samalla tavoin kuin olen unohtanut
että maalaistalon henkisyys (Demeter)
syntyy vain hyvin hoidettujen
kotieläimien avulla.

JOHN ADAMS / PETER SELLARS: DOCTOR ATOMIC (2005)

Kansallisoopperassa vielä parikertaa puolityhjälle katsomolle menenevä John Adamsin ooppera Doctor Atomic on tärkein näkemäni tällä vuosituhannella sävelletty ooppera (olenko nähnyt muita?).

Atomipommin räjähdyksen odotuksessa kometuntia vierähtää joutuisasti. Puoliajalla spekuloin, onko sittenkään mielekästä rakentaa tälle yksinkertaiselle jännitteelle koko teos. Lopputuloshan on kaikkien tiedossa. Entäpä jos puoliajan jälkeen marssitettaisiinkin lavalle japanilainen näkökulma asiaan. Japanilainen säveltäjä ja libretisti kirjoittaisivat Adamsia ja Sellarsia vastaan lopputuloksena hyperkriittinen kansainvälisenä yhteistyönä syntyvä globaalin ajan ja 2000-luvun oopperamuoto? Heitän ilmaan idean oopperasta, jonka ensimmäisen puoliajan miehittää saksalainen nykysäveltäjä ja libretisti Jonathan Littellin Hyväntahrtoiset -romaanin pohjalta, toisen puoliajan venäläinen nykysäveltäjä ja libretisti Vasili Grossmannin Elämä ja kohtalo -romaanin pohjalta.

Nähtyäni teoksen loppuun, hylkään ideani Adamsin ja Sellarsin hyväksi. Japanilainen äiti saa viimeisen sanan. Pelkkä äänen koskettavuus skaalaa tohtori Oppenheimerin hybriksen ja amerikkalaisen sokean itserakkauden oikeaan maailmanhistorialliseen tasoonsa. Ei tarvita kokonaista näytöstä. Tarvitaan vain muutama sana... ihmisen ääni.

Sitä ennen eletään arkipäiväisen tupakoinnin 1900-luvun loppukuvassa: Oppenheimer tupakoi tyhjällä näyttämöllä atomipommin jyrinässä. Tämän alkuvoimaisemmin ei voi hermosauhua kuvata. Inho, jota olen aina kokenut arkipäiväistä tupakointia kohtaa, saa täydellisen ilmaisun. Ja näitä tyhjentäviä loppukuvia vasten skaalautuu kaikki aiemmin nähty.

Kaikki mikä näkyy on fyysikkojen ja sotilaiden höpötystä, ohimenevää ja kestämätöntä toimeliaisuutta ja päivänfilosofiaa: ei mitään hyvän ja pahan tuolla puolen. Homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden arkipäiväistä symboliikkaa yhdistyneenä pateettiseen maailmanhistorialliseen hybrikseen. Ja kaikkein tyhjintä tässä jumalattomuudessa, jossa Oppenheimerin rukous vaikuttaa lähinnä saatanalliselta esileikiltä, on rakkaus... sitä ilmaisee naisaarioiden raivostuttavan runollisenpuuduttava höpöhöpö kevytmodernismi, jonka puhdas pitkästyttävyys rinnastuu järkyttävän groteskina maailmanlopun tupakkataukoon. On vain puhdasta solutmurtavaa hermojännitettä ja seksuaalisuuden syöpäistä eloisuutta: ei mitään hienoja tunteita. Puhuviä päitä ja robotteja, ei mitään visiota ihmisyydestä. Jumalat käpertyvät parapsykologisiin ulottuvuuksiinsa niin visusti, ettei hiukkaskiihdyttimen resoluutiokaan niitä voisi sieltä esiin kaivaa.

Adamsin ja Sellarsin pähkinänkuori sulkee 1900-luvun kenties realistisemmin kuin mikään muu. Hirvittävä angsti yhdistyneenä melodramaattisen epäsointuiseen modernistiseen sävelkieleen, tiukkaan asiaproosaan, vailla emotionaalisesti erottuvaa johtosävelmotiivia. Sama äly joka laatii tiukan tieteellisen raportin säveltää toki modernin musiikin. Se ei ole sen ammattitaidottomamapi kuin Verdin tunneäly, mutta sentimentaalisen motiivin sotkeminen soppaan olisi kuin käytetty kondomi konferenssimonisteen välissä. Adamsin musiikki ei ole piinallista, vaan kaiken aikaa mielenkiintoista, Bernd Alois Zimmermannin harmaan modernin mieleen tuovaa, höystettynä stravinskimaisilla ja amerikkalaisrepetitiivisillä rytmeillä ja elokuvallisella dynamiikalla, heikoimmillaankin rautaisen ammattitaitoista.

Modernissa sodassa ei milloinkaan ole kysymys ihmisyydestä tai sankaruudesta, vaan mitättömien nilkkien typerästä megalothymottisesta esileikistä. Kaikki on pelkkää typerää väärinkäsitystä, spesialismia ja tietämättömyyttä yhtälailla nautinnoista, sielusta kuin rakkaudesta: kokonaisymmärryksen puutetta elämästä ja kauneudesta. Ydinaseella protesoitua impotenssia, ihanteiden tämänpuoleista mataluutta, peräreijän vikerrystä, kyvyttömyyttä keksiä positiivisen evoluution ja täydellisen ihmisen kaavaa.

Epälemättä tälläkin hetkellä jossakin Pentagonin käytävillä reipastelee tuollainen Oppenheimerin kaltainen nilkki, ihmisyyden peräreikä, eläinkunnan häpeäpaakku, joka tylsässä tietämättömyydessään on valmis uhraamaan kaiken inhimillisen kauneuden oman homoseksuaalisen fantasiansa ameebamaisuudelle. Suuri taide valaisee asiat niin armottomasti, että on kysyttävä: onko tämä kaikki edes tekijöilleen täysin tietoista? Mittakaavaa ja lopullista tulkintaa joutuu vielä etsiskelemään.

Ainoa tunne, joka esityksestä jää, on tekijöitä kohtaan koetun kunnioituksen sekainen voimakas katharsis: luojan kiitos se on ohi. Ei koskaan enää!

Esityksen lavastus, puvustus ja koreografia ovat vähintään loistavat elleivät suorastaan nerokkaat. Kaikki on toteutettu elegantin taloudellisesti ja kirkaasti. Ainoa varsinainen dramaturginen virhe oli maailmanlopun tupakkatauko -kohtauksessa Oppenheimerin yläpuolella vaarallisennäköisenä roikkuneen pöytähimmelin nostaminen kokonaan näyttämön yläpuolelle. Himmelin olisi voinut jättää puoliksi näkyviin. Esirippuakaan ei aina tarvitse nostaa ylös taivaan korkeuksiin. Maallisten teemojen kehittelyssä riittää, että eririppu nostetaan vuokra-asunnon huonekorkeuteen. Erityisen kääpiömäistä hengenlaatua voi korostaa jättämällä esirippu alle huonekorkeuden niin, että näyttämöllä joudutaan liikkumaan kumarassa.



**

Noosfäärikin on näköjään taas toiminut vuonna 2005, huomaan vanhoja tiedostoja penkoessani. Muistin kirjoittaneeni niihin aikoihin alla olevan aiemmin missään julkaisemattoman tekstin. Mielenkiintoisesti myös Sellarsin libretossa puhutaan vuoren valloituksesta ja salaisesta laboratoriosta Taikavuorella, Thomas Mannin romaanin mukaan.




TOIVOMUSVUORI


Planeetan korkein kohta oli valloittamaton. Oli vallalla uskomus, että sen valloittaja saa esittää toivomuksen joka toteutuu.

Eräs kiipeilijä, oli valloittanut muut huiput, ja hänen uskottiin kykenevän tähänkin. Maanmiehet kannustivat häntä: mene toivomusvuorelle, toivo kansallesi turvallisuutta ja ikuista rauhaa!

KIIPEILIJÄ OPPENHEIMER: En mene. Kun yksi menee, menee toinenkin. Kun yksi ei mene, ei mene kukaan. Jos menen saan yhden toivomuksen. Mikään estää jotakuta menemästä ja toivomasta meille pahaa. Parempi olla menemättä.

NARRI: On vain ajan kysymys, kun vihollinen valloittaa vuoren. Mene sinä ensin. Yllätyshyökkäys on parempi kuin tulla itse yllätetyksi.

KIIPEILIJÄ OPPENHEIMER: Parempi olisi sopia ikuisesta rauhasta, kuin mennä vuorelle.

NARRI PROMETHEUS: Sopia, sopia! Mitä sinä tiedät heidän psykologiastaan? Rauhanneuvottelut voidaan järjestää, kunhan nyt ensin saadaan se toivomus.

KIIPEILIJÄ OPPENHEIMER: Vuorelle voi nousta kuka tahansa pahoin aikein. Joku terroristi sinne vielä kipuaa. Paha toivoo pahaa, ei rauhaa: toivomus muuttuu kiristykseksi.

NARRI PROMETHEUS: Menevät ne sinne kuitenkin. Mene sinä ensin.

KIIPEILIJÄ OPPENHEIMER: Muistiton valhe ja paha tahto ei löydä tietä vuorelle. Paha ei voi hypätä oman polvensa yli, ymmärrätkö? Kiipeilijä tarvitsee täydellisen muistin ja puhtaan tahdon. On oltava puhdas. Parempi olisi, jos emme näyttäisi tietä.

NARRI PROMETHEUS: Vartioikaamme vuorta yhdessä vihollisen kanssa, kunhan ensin haet kansallesi takuut!

KIIPEILIJÄ OPPENHEIMER: Kuolevainen ei ole kuolemattoman vuoren vartija. Tämän päivän rauha on huomisen sota.

NARRI PROMETHEUS: Voi jääräpää! Uskotko taikureiden puheita? Puuttuu näköjään uudenaikaista henkeä, yli-ihmisen henkeä! Mitä yli-ihminen välittää jumalista! Oliko ennen paremmin kuin nyt? Oliko rutto ja keuhkotauti parempi kuin antibiootti?

PANDORA: Mene rakkaani vuorelle, saamme siitä kunniaa. Minähän rakastaisin sinua... kunhan vain tietäisin, oletko todella rakkauteni arvoinen.

KIIPEILIJÄ OPPENHEIMER: Piru teidät vieköön! Muna seisoo jo! Täytyy vittu mennä!

Kiipeilijä kohosi vuorelle ja sai mediajulkisuutta. Piru hänen mielessään toivoi: sorru vuori! Vuori sortui ja nieli kiipeilijän pölyynsä.

26.11.2011

Valelääkäriä kannattaisi ennen muuta etsiä globaalin talouden elvyttäjien piiristä.
Lyhyen tähtäimen selviytyminen on pitkän tähtäimen tuhoutumista.
Pitkän tähtäimen selviytyminen on lyhyen tähtäimen tuhoutumista.

25.11.2011

Työpaikan aulassa vatsatanssiasuun pukeutunut nainen. Mieleen tulee Gary Cooper Ayn Rand-elokuvassa Fountainhead: obeliskityömaalla on raskasta flirttailla. Sydäntä painaa obeliski, kasvoja painaa obeliski, niskaa, ajatuksia, mieltä, kaikkea olemusta painaa obeliski.

VANHUUS

on sitä, että ihminen ei pysty tuottamaan joka hetki toiselle niin äärimmäistä vahinkoa ja tuskaa/hyvää ja nautintoa kuin haluaisi.

"Nyt kaikki ovat vanhoja eivätkä pysty enää vahingoittamaan toisiaan. Dementia on armahtanut heidät." Jussi Parviainen
"Suuret salajuonet ja hankkeet eivät tule koskaan päivävaloon, koska ovat sitä tuottavia asioita." Jussi Parviainen
sumeille hän on sumea, vihaisille vihainen, hulluille hullu, kirkkaille kirkas, tunkkaisille tunkkainen

HETEROSEKSUAALISUUDEN LÄHES MAHDOTTOMAT OLOSUHTEET: JEDIISMIN KRITIIKKI

"Ja kyllä ne heterotkin homoilee kun tarve vaatii." Jussi Parviainen

Sitä, jota ei kiinnosta homoilu, katsotaan aluksi kuin hullua. Sitten häntä pidetään nirppanokkana temppuilijana, joka ansaitsee kunnon löylytyksen. Homoilu on yhteiskuntamme normi. Heteroseksuaalisuutta pidetään niin siveettömänä, ettei siitä uskalleta edes puhua. Naisten perässä juoksijoille ja keille tahansa tavan vuoksi panijoille on aiheellistakin naureskella. Miehen ei sovi hölmönä ja äänekkääsi hullaantua naisista, jos haluaa edetä urallaan ja olla suututtamatta niitä, joille itse edustaa vain pikkutyttöä. Missä tahansa tilanteessa vaatiSI valtavasti rohkeutta ja aloitekykyä mieheltä muuttaa alkuihastus naiseen rakkaudeksi. Sillä vain hallitsemattomassa ja vieraassa on todellisen rakkauden ainekset. Riski joutua tyhmään ansaan on yhtä suuri kuin mahdollinen tietoisuus oman tietoisuuden ulkopuolella, mahdollinen sokeus ja halujen nujertama järki. Rakkaus voi toteutua niiden kesken, jotka yhdessä aistivat hyvää ja pahaa suurempia päämääriä ja yhdessä nujertavat hyvän ja pahan.

Maailmassa vallitsee - kenties aina - anti-Lysistrates, jonka johdolla naiset julistavat lemmenlakon siihen saakka, kunnes miehet aloittavat keskenäänsotimisen. Ehkä Aristofaneen näytelmä on niin hupaisa juuri siksi, että maailmassa ei koskaan tapahdu päinvastaista. Todelliset rauhantekijät hakataan ristille pää alaspäin. Saatana palkitaan rauhannobelilla, jotta hän voisi tappaa mielin määrin sylilapsia - sotaa ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä.

Selaista tietoa, jota globaalin kapitalismin organisointi edellyttää, ei voida luovuttaa henkilölle, jolla on välittömän nautinnon ylittäviä ideaaleja tai arvoja. Ainoa tapa varmistua henkilöiden täydellisestä luotettavuudesta on organisoida ylätason pyramidi sellaisesta homoseksuaalisesta aineksesta, jolla on hyvin voimakkaasti kuristava nautinnontarve, jota on mahdollista täydellisesti ylhääpäin säädellä. Ehdoton maailmanherruus ja kaikkien ihmisten alistaminen jonkinlaiseen seksuaaliseen orjuuteen on kieltämättä hurja päämäärä.

Toisaalta seksiä ei ylipäätään pitäisi käyttää mihinkään pyrkimiseen hyvän ja pahan maailmassa, vaan pyyteettömään kauneuden luomiseen hyvän ja pahan tuolla puolen. Ei toiveisiin jälleennäkemisistä ja hyödyistä... vaan joko ikuisuuteen tai tähän hetkeen... ei mihinkään välimuotoajallisuuteen. Elämä on lyhyt, siksi nautinnon on oltava tässä ja nyt... toisaalta minkäänlaisen nautinnon takia emme myy tietoisuuttamme hyvää ja pahaa korkeammasta todellisuudesta. Nautinto on suuri, mutta rakkaus on suurin. Me hyväksymme tämän arvojärjestyksen ehdottomana: vaikka kaikki nautintojen ja rakkauksien muodot ovat meille tärkeitä, ymmärrämme että vain luopumalla niiden välineellisestä käytöstä, me voimme saavuttaa kestävän rakkauden energian kosmisena virtauksena, eikä vain kuolevaisten häilähtelevänä sameana raahustamisena maallisen utuisessa alhossa.

Tähtien sodasta on tullut raamattumme, jediismista uskontomme. Mutta jediismin opinkappaleet leijuvat tyhjyydessä kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun avaruusromuksi singahtava liha-astronautti:

There is no emotion, there is peace.

There is no ignorance, there is knowledge.

There is no passion, there is serenity.

There is no chaos, there is harmony.

There is no death, there is the Force.



Jaco van Dormaelin elokuva Mr.Nobody väittää näin:

- et voi tehdä oikeita päätöksiä olematta ehdottoman intohimoinen.
- et voi olla olemassa tekemättä pitkällä tähtäimellä oikeita päätöksiä.
- kukaan ei tiedä mitään tai ainakaan kaikkea. Tietämättömyys on kuolevaisen kohtalo.
- Väärät päätökset johtavat pitkällä tähtäimellä voimattomuuteen ja kuolemaan.
- Olosuhteet täällä mahdollistavat vain väärät päätöksen ja intohimon tukahtumisen.
- Intohimon tukahtuminen johtaa kaaokseen.
- Vailla hienoja tunteita (Ouspensky: The Fourth way) ei ole milloinkaan rauhaa. Mielenrauhaa ei voi olla tyhjyydessä.
Valheiden kaupunki on lapsilta, totuudenpuhujilta, järjeltä suljettu.

24.11.2011

"Ja juuri sieltähän idästä! löytyy myös Novaliksen sankarin Heinrich von Ofterdingenin eurooppalainen kokonaisihminen! Miten tuon keskiaikaisen sankarin kohtalo nyt menikään& mahdammeko nyt muistaa oikein, vai sekoittuuko oma mielikuvitus assosiaatioketjujen kautta mytologian verkkoihin&? Klingsor palaa retkeltään itään ja sanoo Heinrich von Ofterdingenille: mene itään, jotta tapaat kokonaisihmisen. Heinrich von Ofterdingen lähtee ja tulee takaisin. Ja sitten edessä ovat juhlat, kunnon bakkanaalit ja myös Prinsessa ja juuri näissä juhlissa esitellään ensimmäisen kerran nykymuotoisen Euroopan tunnusvärit: sininen hulmuava kangas, jossa on keltaisia tähtiä. Tästäkö alkaa Euroopan tähtilipun mytologia? Lipun, jota ei onneksi vielä tätä kirjoitettaessa ole veressä kunnolla tahrittu eikä sen vuoksi myöskään verellä lunastettu tai pyhitetty? Lipun, jonka puolesta ei ole urhona kaaduttu, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin niin kuin siniristilipun tai trikolorin puolesta on monet ylistyspuheet pidetty ja sankariteot toteutettu." Sam Inkinen: esipuhe kirjassa Merkitysten maailmantorilla (2008)

PITKIEN PUUKKOJEN YÖ

Eilisessä Hesarissa oli kirjoitustyyliltään minulle uudenlainen uutinen. Palstatilan kolme neljännestä käytettiin taitavasti kaksimerkityksistä ilmausta "uusnatsien tappaja", merkityksessä: tappaja on kohdistanut uusnatseihin raakaa väkivaltaa. Vasta jutun lopusta selviää, että genetiivimuoto merkitseekin uusnatsien joukkoon kuuluvaa tappajaa: kohdistumisen sijaan joukkoon kuulumista. Kun jutun lukee uudestaan, voi todeta, että tämäkin merkitys sisältyy siihen.

Uusnatsien rasistinen väkivalta ei ole mikään uutinen. Mutta uusnatseihin kohdistuva sadistinen väkivalta olisi uutinen. Uusnatseja ei ole totuttu näkemään uhreina. Juttu pakottaa pohtimaan: entäpä jos niin kävisi? Jutun spontaanin väärinlukemisen psykologia paljastaa: se tarkoittaisi ehkä myötätuntoa ja menestystä fasismille. Sellainen ikään kuin osoittaisi heidän aina olleen oikeassa ennaltaehkäisevässä sodassaan ihmisyyden pimeitä puolia vastaan.

Uusnatsit ovat fasismin öyhöttävää pohjasakkaa. Ehkä Hesarin juttu ennakoi jonkinlaista tulevaa "pitkien puukkojen yötä". Hitlerin keksimä kaava oli tämä: ensin päästetään pohjasakka irti kaduille. Sitten "omat" teloittavat kirjavan rupusakkinsa ja saavuttavat kansansuosion. Toinen, ehkä hienostuneemmin juuri fasistinen tapa olisi erittäin raakojen rituaalimurhien sarja, jonka kohteena olisi "omia" uusnatseja. Kenties karitsojenuhraus, onnistuessaan, toisi merkittävää kansansuosiota ja sympatiaa fasismin, sadismin ja holokaustin mahtaville kosmisille demoneille.

23.11.2011

hiki
fyysinen instituutti

ei näy sumun leijunta
ei tyhjäkäynti

sielun keksintö
valtion runous

oi ameba olemme korkealla
kehitysasteella

ilmojen fenomenologia

malja tieteelle ja pimeälle

Dinner Party on iso lonkero
ja alkupalat
kolme pähkinää

Ihminen ei ole vanhentunut lainkaan
häntä pidetään ihmeenä

Ruoka on kallista
ikuisesti

Kaikki tämä voidaan tehdä väärin
ja paljon muuta

Muista lämmitellä
klubin hiekkaa

bingo

edessäsi se on, hän totesi

häilähdys, visio aivoistani

radioprinsessa
kaunisääninen

Me tulemme vaeltamaan
loputtomilla käytävillä
lukemattomia kerroksia

Olet pissalla nurkassa
käytävässä

Hän söi hyvin
sitten suuteli ahnaasti
koko henkilöstön poskia ja suita

Seksuaalisuus
mentaalinen jakkara

KRISTINUSKOON TULEMISEN PERUSPERIAATE

Taiteilija, joka ei ole (edes salaa) homoseksuaali, joutuu kokemaan täällä jotakin vastaavaa kuin hallinnon arvostelija Pohjois-Koreassa. Sen mitä tiedän Pohjois-Koreasta, täytyy sanoa: ei läheskään kaikkea samaa. Homous on raskasta jo sille joka on homoprostituoitu vasten tahtoaan. Puhumattakaan sellaisesta ihmisestä, joka ei ole homo. Ja ehkä vain sellaiset tulevat uskoon.

Joka tapauksessa, tämä on niin kutsuttua "raadollisuutta taidemaailmassa", ja onnellinen se, joka ei siitä mitään tiedä tai on sen kokonaan välttänyt. Sillä siellä sisällä, siinä rakenteessa, ei ole taiteelle ehkä yhtäkään puolestapuhujaa sitten joskus - jos ja kun - tuomiopäivä koittaa koko joukolle.

TALOUSLAMA JA KANNATTAVUUDEN HEIKKENEMINEN

Yrittäkään järjestää tämä yhteiskunta henkisesti sellaiseksi, että työtä voi tehdä muutenkin kuin unessa, tai antakaan sellaisten miesten järjestää jotka kykenevät siihen.

Emme me voi ryhtyä kilpailemaan kehitysmaiden kanssa orjien polkuhinnoista.

Jos kukaan toinen ei hoida ihmisen poliittista etua, hänen täytyy itse se hoitaa. Vihollisen veroparatiiseista rahaa saaneiden kannattaa jo paeta.

22.11.2011

LAHJOITIN WIKIPEDIALLE

pikkusumman. Proseduuri päättyi tyhjään sivuun... ei edes kiitosta? Pohdin asiaa hieman ja ymmärsin: tietenkin, ei tietenkään kiitosta. Minullehan tässä edelleen jää kiitollisuudenvelkaa. Juttu tuntui jotenkin sotilaallisella tavalla tyylikkäältä. Petyin kun sitten löysin sähköpostistani ylitsevuotavan hehkutuskiitoksen.

VAPAUTTA VÄHENTÄVÄ TIETO

Miksi se pitää aina niin pirun hyväntuulisesti todeta että historia toistuu ennen pitkää ikävimmällä mahdollisella tavalla. Ja miksi tämän tietää niin vuorenvarmasti sellainenkin, joka ei mitään muuta tiedä.

21.11.2011

SYDÄMEN TIETO

Katsoin parhaaksi astua lentokenttäbussista ulos vielä kolmannenkin kerran. Ja kolmas kerta toden sanoi: minä olin.

Sana ei todista yhtään mitään sellaiselle ihmiselle niin kuin Descartes, joka on sielunsa juuria myöten vakuuttunut siitä, että ihminen valehtelee aina ja poikkeuksetta. Myös itselleen.

Ja kun sanon sanan "ihminen", minä ajattelen vain sellaista ihmistä, kuin 99.99 prosenttia Suomen kansasta tai maailman väestöstä.

Ja toisekseen, mitään riittävän tarkkaa kuvaa tapahtumista ei kai ole milloinkaan annettu?

No, olipa miten hyvänsä, en tietenkään voi itse kirjoittaa tänne mitään niistä asioista, joista en tiedä tarkasti.

Joku ihminen tietenkin voisi, ja häntä uskoisi kuka haluaa.

Minulla ei ole minkäänlaista vaikeutta uskoa jotakuta vilpitöntä ja hyvää ihmistä, mutta en minä myöskään voi vannoa tai kirjoittaa itse omilla silmillä näkemättä siitä, mitä joku toinen vakuuttaa todeksi.

Vaikka koko Suomi tai Venäjä tai koko maailma vakuuttaisi ja olisi yhtä mieltä.


Ei en usko tärkeissä asioissa ihmisen sanaan.


Kaikki sanat ovat samaa kuin mikä tahansa val... elleivät nyt ihan sata prosenttisesti niin ainakin kaksikymmentä prosenttisesti.


Totuutta ei tiedä kukaan, ja näyttää siltä, ettei siitä ole monikaan kiinnostunut.


Jos totuudesta oltaisiin kiinnostuneita, pitäisi ymmärtää: selitykset, miten mielikuvitukselliset ja taitavat tahansa, ovat aina hieman vääriä selityksiä. Kuva voi jo olla tarkempi, muttei milloinkaan täysin tarkka. Huonokin selitys on silti parempi kuin täysin lamautunut toimintakyky.


Niinpä en usko sata prosenttisesti siihen mitä jonkun ihmisen silmät tai aistit kulloinkin todistavat, ellen ole itse koe sata prosenttisesti yhtä ja samaa.

NOVALIKSEN MATKAT JA TOIMET ILOISELLA VENÄJÄNMAALLA

"On mentävä itään", sanoo Novalis, Euroopan Unionin lipun symboliikan keksijä.* Novalis oli tunnetusti peitenimi kolmoishelixille, jonka muodostivat von Hardenberg, Fichte ja Schelling.



Valtiollisen öljy-yliopiston patafyysisen Alfred Jarry instituutin (Институт патафизики им. Альфред Жарри) pihalla sää on kirkas, jälkeäkään ei näy Pietarin sumusta ja toimettomasta leijunnasta. Patafyysisessä instituutissa opiskelee noin 2000 opiskelijaa, joista 98% naisia. Olemme matkalla yliopiston päärakennukselle tarkoituksemme antaa kolme peräkkäistä luentoa aiheesta "Kolmoishelix: Innovaatioekosysteemin sielu". 1) Yliopisto-tiede, 2) liike-elämä talous ja 3) runouden valtio. Päärakennuksen suurimpaan luentosaliin mahtuu vain 2000 opiskelijaa kerralla. Yliopistossa opiskelee 18 000 opiskelijaa. Tunnelma on latautunut ja maaginen. Luento päättyy mielestämme hyvin suomalaisen innovaatioajattelun kiteyttävään videoklipsiin, Mikael Granlundin jo klassikon horjumattoman aseman saavuttaneeseen ilmaveiviin. Loppukaneetti putoaa Ufassa sielun syviin vesiin. Paikallinen jääkiekkojoukkue Salawat Julajev Ufa on ollut viimevuosina menestyksekäs: KHL mestaruus tänä vuonna, Venäjän superliigan mestaruus vuonna 2008.


Salawat Julajev (1754 – 1800) oli baškiirirunoilija, kansallisankari tai bandiitti, näkökulmasta riippuen.
Annamme lyhyen haastattelun "ilmaveivin fenomenologiasta" kansallisen television ykköskanavan pääuutislähetykseen. Myös luennot kuvataan.


Illanvietossa nostamme yliopiston vararehtorin seurassa pari kertaa maljan tieteelle ja yhden kerran tietämättömyydelle: se kuitenkin tulee olemaan kohtalomme. Paha kyllä, luulenpa, että ihminen vailla osallisuutta totuuden ideasta on matkalla helvettiin, sanoo vararehtori, mies jolla on noin 12 000 tyttölapsen opetusvastuu. Pahalla ei ole ideaa, ja siksi paha aina lopulta häviää, vaikka sitten pitkienkin aikojen kuluttua.



Kerron, että viisumissani on kuvaavasti kutsujana: Cфера, Sfääri. Keskustelemme serendipiteetistä, noosfääristä (νους), nookratiasta ja kreikkalaisesta tulesta.



Myrkytettiinkö Novalis? Voiko noosfäärin myrkyttää? Ollako vai eikö olla? Vararehtori on iso mies... ja selvästi hyvin narsistinen... vitsailen siitä hänelle ääneen. On vaikea olla olematta, jos sattuu olemaan iso mies.



Sinä rakastat itseäsi paljon, sanoo Anastasia, jonka tapaamme sattumalta Moskovan lentoaseman hallista. Hänkin on lentänyt suoraan Arabiemiirikunnista ja matkalla Ufaan, ystävättärensä hääjuhlaan. Olimme kaikki kolme tavanneet puoli vuotta aiemmin Helsingin Domuksen talon teknoreiveissä noin 7.00 aikaan aamulla. Hassu yhteensattuma, varsinkin kun en itse juuri käy Helsingissä teknoreiveissä.



Enemmän kuin itseäni rakastan Jumalaa, sanon. Toiseksi eniten rakastan itseäni. Ja kolmanneksi yritän rakastaa lähimmäistä niin kuin itseäni. Näin on parempi. Parempi, kuin että vihaisin itseäni, ja vihaisin lähimmäistäni niin kuin itseäni. On joka tapauksessa parempi rakastaa, eikö vain?



Olkoon tämä minun ehdotukseni venäjän ideaksi.



Ufan lentoaseman sisääntulon opasteissa on baškiirinkielinen teksti venäjänkielen yläpuolella. Sen koommin emme baškiirinkieltä tapaa.




Lähestyessäni kansallisuuskysymystä, nerokas tulkki Elena vaikenee. Tunnen terävän selkeän piston sydämessäni noin sekunnin ajan, sitten kaksi sekuntia taukoa, jälleen terävä pisto ja tauko. Yhteensä kahdeksan pistosta. Vaihdan puheenaihetta. Elenan vieressä hänen ystävättärensä jatkaa syömistään niin kuin ei kuulisi mitä puhumme keskenämme. Ehkä hän tai joku muu pöytäseurueessa osaa Suomea.



Lentoaseman kahviossa vanhempi nainen kysyy puhummeko suomea vai viroa. Hän kertoo olevansa kotoisin Baškortostanista mutta asuvansa nyt Pietarissa ja käyvänsä usein pohjois-Suomessa hiihtämässä. Hän ilmoittaa meille, ettei Baskorkostanissa ole minkäänlaista kansallisuusongelmaa bashkiirien ja venäläisten välillä, niin kuin esimerkiksi Tatarstanissa. Kun hän oli koulussa, kaikki lapset tulivat sekoittuneista perheistä. Tatarstanissa on toisin. Tataarit eivät mene naimisiin venäläisten kanssa. En tiedä miksi hän painottaa juuri tätä asiaa meille. Nainen puhuu loistavaa englantia. Hän tulee sattumalta istumaan eteemme riville, kuin jossakin kreikkalaisessa kypärässä. Me olemme matkalla Moskovaan, emme Pietariin. Luultavasti hän osaa suomea ja ymmärtää vapautuneen kovaäänisen keskustelumme.



Hassuja yhteensattumia riittää: Anastasian velipuoli on patafyysisen instituutin dekaani. Verdin Rigoletton esityksessä Ooppera- ja balettiteatterissa leijuu hienonhieno aromaattinen tuoksu joka tuntuu salissa kaikkialla, välillä voimistuen väliin haihtuen. Anastasialla on mukanaan teatterikiikarit. Näitkö sinä jonkinlaisen savumuodostelman leijuvan lavalla? kysyn Anastasialta jälkeenpäin. Näitkö sinäkin sen? huudahtaa Anastasia. Ehkä se oli savukone, hajustekone, käytetäänkö oopperassa Venäjällä sellaisia? Tai ehkä hän todellakin, itse Šaljapin, tuli tervehtimään meitä. Tekihän Šaljapin läpimurtonsa juuri tässä salissa, ollessaan vielä töissä satamassa ahtaajana.



Anastasia kaivaa käsilaukustaan kolme pientä viinipulloa. Me humallumme Moskovan taivaalla. Seurassamme on venäläinen enkeli. Me emme voi juuri nyt pudota. Ellei sitten joku noita lennä luutineen lentokoneen sivuseinästä sisään.


Moskovan yläpuolella pilvimuodostelmat muuttuvat täysin erilaisiksi kuin muualla maassa. Juuri ennen kuin lentokone alkaa laskeutua tumma keski-ikäinen mies saa raivohulluuskohtauksen. Puree ja hakkaa vieressä istuvia. Pari karpaasia nujertaa ja sitoo hänet hetkessä paidalla ja takilla. Takana istuvat venäläispojat naureskelevat: "kuin tositeeveestä". Muut matkustajat vähemmän hörähtelevät.

En näe huumoria kidutetun mielipuolisessa huudossa... kenties herkän ihmisen pakokauhussa etiäisen repiessä nenänvartta. Minulla on vieressäni selkeämpi tulevaisuudennäkijä, ja hän on täysin rauhallinen. Siispä minäkin olen rauhallinen. Edessä istuva nainen suutelee herkeämättä suurta ikonia. Toisella puolella vierelläni vanha satamatyöläinen laulaa hiljaa Fjodor Šaljapinin äänellä aaria Boris Godunovista: «Прощай, мой сын, умираю.«


Kone laskeutuu tottuneesti, ihmiset taputtavat käsiään, hullu jatkaa huutoaan. Monet jo nauravat jopa hieman ilkeästi huvittuneina hänen uskonpuutteelleen, pessimistiselle asenteelleen... vaikka kukaties kysymys on jostakin suuremmasta kuin yhden lentokoneen putoamisesta, jossa hän itse sattuu olemaan mukana.


Olipa kerran kaunis nuori nainen, joka muutti Brasiliaan, aloittaa vararehtori. Hän tapasi miesstripparin ja kutsui tämän kotiinsa. Illalliskutsuilla suurella tarjottimella oli pikkupurtavaa ja kolme pähkinää. Strippari puri pähkinät rikki. Monta vuotta myöhemmin, kun nainen oli jo ruma muori, hän kutsuin brasilialaisen miestripparin taas kotiinsa, tällä kertaa Venäjälle. Mies ei ollut vanhentunut lainkaan, häntä pidettiin ihmeenä. Taas oli hienot kemut, tarjottimella pikkupurtavaa. Pähkinät vain olivat kasvaneet kookospähkinöiksi. Mutta strippari puri nekin mukisematta palasiksi.



Vältimme tietenkin puhumasta liian kuuluvalla äänellä, silti jäi huomaamatta, että Venäjällä kuuluisa näyttelijä Ville Haapasalo istui lennon takanamme. Hän oli matkalla ukrainaan uuden elokuvansa kuvauksiin. Pyramidiin eksyneen katse silmissään hän näytti hyvin väsyneeltä. Ei taatusti kuullut mitään. Yhtään mitään. Ilmestyi muitakin suomalaisia "muumit Venäjällä" -tyylisessä kokoonpanossaan. Lentokoneen kuulutus oli niin väsynyt ja ponneton, ettei englannin kieltä erottanut venäjän kielestä. Lentoasemalla leijui näkymätön raskaus. Passintarkastuksessa sisämaanlennolle meille kerrottiin, että terminaalista löytyy kaikki sama mitä kansainvälisestäkin terminaalista, paitsi muumikauppa.



Maailman kalleimman kaungin lentokentällä huonouden estetiikka kiteytyy amerikkateemabaarissa, jossa soi helvetillisen huono ja levoton rokinrenkutus -- samaan tyyliin kuin Pietarin räkäisissä trendibaareissa. Amerikkateemabaarin liiketila vain on epäilemättä hyvin kallis. Ruoka on tolkuttoman kallista, taidolla tehty naurettavan syötäväksikelpaamattomaksi. Kaikki mikä voidaan tehdä väärin, on tehty väärin. Tarjoilijat käyttäytyvät huonosti ja näyttelevät ärsyttäviä virheitä... kuten unohtavat lämmittää "club sandwitch" nimellä kulkevat paksulla läskikinkulla täytetyt kuivat patonginpuolikkaat mikrossa. Nauravat päin naamaa kun asiasta huomautetaan. Asiakkaat vittuuntuvat nopeasti, poistuvat... farkuissaan raahustavien turistien virta on loputon. Lähellä ei ole muita "ruokapaikkoja". Jos koneen lähtöön ei ole pitkiä aikoja, nälkäisen koneenodottelijan on pakko valita amerikkateemabaari. On pakko valita helvetti, joka on suunniteltu suurella taidolla niin ikäväksi istua kuin mahdollista. Ja niin on hyvä, sillä ihmisen on hyvä oppia ja ymmärtää niin kauan kun vaihtoehtoja vielä löytyy... ja löytyyhän niitä, ainakin Ufasta.



Amerikkateemabaarin tehtävä on alleviivata ja täydellistää iljettävyys. Mutta toisaalta jokainen matkalainen milloin mistäkin maasta istuu tässä levähdyskeitaassa pääasiassa omasta vapaasta tahdostaan. Tarkkailen baarin asiakaskuntaa, miten he reagoivat heille järjestettyihin ikäviin yllätyksiin, eri maista tulevat eri tavoin... toisilla nenänvarsi nykii, toiset kiittävät eloisasti ja iloisesti jätteestä jota heille tarjotaan ruokana. Pitävät yllä optimistista ilmapiiriä, vaikka helvetin kellot kumisevat jo korvan vieressä.



Laitan kalliin metallinnäköisiksi kromatut suuret muoviset kertakäyttöruokailuvälineen muistoksi laukkuuni. Joku tuijottaa, niin kuin olisin syyllinen johonkin.



Yöllä on kuorestaan ulosvuotaneiden jättiläissimpukkojen juhla. Meidät käännytetään ovelta, sitten tullaankin hakemaan pihalta takaisin ja toivotetaan tervetulleiksi. Minut pysäyttää Apollinaria, hän sanoo olevansa neitsyt. Hän on 19-vuotias, hän selaa hermostuneesti taidemaalauksiaan Apple-puhelimensa näytöllä. Hän toistaa olevansa neitsyt.



Minä sanon: Maria Magdalena ei kehunut olevansa neitsyt. Kerron lyhyen opetustarinan tulitukkaisesta ukrainattaresta, joka ei ollut neitsyt. Apollonaria on Ukrainasta. Hän menee. Näen hänet keikistelemässä taulu-TV:ssä saman yökerhon mainoksessa. Olisikohan koko hänen kertomuksensa, koko ulkomaalaiselle paljastettu identiteetti, yllättän taitavasti kirjoitettua hömppää kauniissa kovissa kansissa? Miss Ruskaja Radio Ufa 2011... kenties neitsyt.



Jälkeenpäin chataan Ufan ruhtinatar Apollinarian kanssa, ja on sanottava, että hän vaikuttaa alustavasti hämmentävältä. Olisiko sittenkin serafi, joku muinainen jumalatar. Vai itse Perkele. Pyörremyrsky voidaan luoda milloin tahansa, missä tahansa ja ohjata minne tahansa. Joustavat ruokokerrostalot tanssivat myrskyn silmässä. Selvittelen asiaa kaikessa rauhassa antamatta minkään tunteen sekoittaa selkeää järkeä. Ymmärrämme, että Serafi tai jumalatar olisi meille varsin arvokas yhteistyökumppani.



Ufalainen kahvila ehkä näyttää hilpeätä Jeff Koonsin tilataideteokselta, mutta arvostan sitä että keittiö toimii perjantaiaamuna klo 7.30. Listalla on baškortostanilaista vasikkapihviä, jonka vertaista en ole elämässäni syönyt. Pöytää vastapäätä olevan sohvan takana on puinen vinoristikko. Vastapäätä istuvan miehen aura tuottaa siihen hetkittäin häilähtävän optisen harhan, ikään kuin miehen pää olisi planeetta jonka ympärillä avaruus hieman kaareutuu ja valo taittuu suhteellisuusteorian mukaisesti. Ellei sitten häilähdys tapahdu aivojeni näköalueella.



Palaamme aamulla hotellimme tai jonkin sitä muistuttavan rakennuksen eteen, jolla on sama osoite. Nousemme eteisaulasta kerrokseen niin kuin ennenkin, vastaanottokeskusta vain ei löydy. Päädymme harhailemaan loputtomille käytäville ja lukemattomiin kerroksiin. Emme löydä ulospääsyä, emme edes vessaa. Harhailemme tyhjillä käytävillä pitkään, ehkä tunnin pari, näkemättä ristin sielua. Minun on pakko virtsata käytävän nurkkaan. Lopulta tuuperrumme väsyneinä lattialle hysteerisesti nauraen. Ehkä suljetuissa pyramideissa kuoltiin juuri näin. Hissistä astuu turvamies ja sanaakaan sanomatta johdattaa meidät käytävää pitkin aulaan, jossa olemme käyneet ainakin kymmenen kertaa kääntymässä. Tällä kerralla portaiden alapäähän on ilmestynyt ovi, josta päädymme toiseen aivan samanlaiseen hotelliin, löydämme vastaanottopisteen. Tilanne on iloinen. Suutelemme koko pyramidin henkilökunnan poskille ja suulle.



Egyptin pyramideja ei rakennettu orjatyövoimalla, mutta jälkeentulevat rakennetaan. Ihminen myydään orjaksi noin 40 vuoden iässä.


Eteisaulassa päivystävä turvemies kertoo olevansa alkuyperäiseltä ammatiltaan helikopteri-insinööri ja ansaitsevansa 150 euroa kuukaudessa.


Makaan vuoteessani valveilla ja katselen outoa näkyä terrakotta-armeijasta. Kuvat tulvivat mieleeni terävinä, kirkasvärisinä, epätodellisen syväkontrastisina, mutta jotenkin katkonaisina. Hahmoja on satoja tai kenties tuhansia. Kaikilla samantyyliset täysin ilmeettömät ja tunteettomat, vakavat ja ankarat, kuin elävältä maahan haudatut kasvot. He tuntuvat katsovan minua, mutta en saa selvää mitä he oikein tahtovat. En ymmärrä heidän puhettaan enkä psykologiaansa. Lopulta alan erottaa epäselviä mumisevia sanoja. Olennot tai jokin olento kertoo seuraavaa: jokin melko suurelta vaikuttava määrä heidän maansa rikkaimpia miehiä on tuotava jumalille karitsauhreiksi. Miehet on teurastettava kuin karitsat ja heidän verensä on laskettava tiettyyn paikkaan, ja heidän ruumiinsa on poltettava. Vanhat jumalat ovat kuulemma kovasti suutuksissaan, eivätkä odota kauan. Naisia ja lapsia ei kelpuuteta uhreiksi. Poikkeuksia ei saa tehdä rikkaimpien valinnassa eikä armoa saa tuntea. Myöskään vahingoniloa ei saa tuntea, äärimmäisen rangaistuksen uhalla. Jos uhria ei anneta johonkin määräpäivään (josta en saa selvää) mennessä, koko tuon maan kansa tuhotaan. En saa selvää millä tavalla kansa tuhotaan. Tarkoitetaanko ehkä tehokkaita aseita, maapallon ekologisen kestävyyden joutumista vaakalaudalle, vai jotakin tuhoisaa vitsausta? Joku viittaa kädellään kohti etelää... kenties kohti Arabimaita? Ne, jotka antavat liikansa pois ennen määräpäivää, saattavat pelastua. He sanovat, että näkyä ei ole annettu vain minulle. Näin he puhuivat ilmeettömin kasvoin.



Olemme vielä vuoteessa, kun paroni von Munchhausen koputtaa ovelle. Hän astuu sisään iloisesti suihkun raikkaana. Mutta, taikauskoinen kun on, astuu pian ulos ja toistaa sisääntulonsa. "Olinpas olemassa", hän huudahtaa ja laittaa CD-soittimeemme Novalis-yhtyyeen levyn. Kohta hänen jälkeensä astuu huoneeseen sisilialainen ystävämme, joka muistuttaa epäilyttävästi Silvio Berlusconia ja haluaa usein tietää, mitä ajattelemme Berlusconista. "La Grande Abbufata! huudahdan, ja tartun tarjoilijattaren tuomaan bashkiirien kansalliskyljykseen. Huomaan kynsieni kasvaneen yön aikana pari milliä.


Toisin paikoin parapsykologinen ulottuvuus (tai ulottuvuudet?) on käpertyneempi. Ihmeen kalastaminen edellyttää tarkempaa havainnointikykyä ja mielenhiljaisuutta. Lohilammikosta nostelee kalansa vaikka ovenkahvalla, mutta hiljaisilla erämaajärvillä yksikin kalastamiseen liittyvä ajatus paljastaa kalamiehen ja saa kalat varautuneiksi, käpertymään omiin ulottuvuuksiinsa.


Muchhaussen epäilemättä on sata prosenttinen hetero, ajattelen. Mutta italialainen... häntä kyllä epäilen. Sokrateskin oli homoseksuaali, huudahtaa italialainen. Sokrateen homoseksuaalisuus saattaa olla jälkikäteistä korjailua, sanon.  hilpeät munkit leikkivät maallisten varisten kanssa, yhdessä nauravat. Väänsivät Sokrateelta korvat nurin.



Rakkaus ei edellytä seksuaalisuutta. Elämää, kaikkea elollista, voi rakastaa tunkeutumatta sen sisään jatkuvasti ja fyysisesti. Seksuaalisuus on psyykkistä ulostamista. Elämä on psyykkistä tunkeutumista.



Mitä se auttaa jos on Sokrates ilman kreikkalaisia: ruma mies samanlaisten rumien joukossa. Ihminen on juuri sitä miltä näyttää. Me emme vain osaa nähdä.



Nykyajan "oppineet diktaattorit" keräävät ympärilleen homoseksuaalisen spartalaisen eliittijoukon, sanoo Munchhaussen. Ja siinä joukossa ei suvaita poikkeuksia, ei jälkikäteistä uskoontuloa. Kaikkihan sen tietävät, kuinka Napoleon hallitsi kenraaleitaan... naimalla heidän vaimojaan ja haukkumalla heidän vaimojaan toisille kenraaleille ristiin. Jos rakkaus kielletään, on seksuaalisuus suurin voima. "Oppineet diktaattorit" sen tietävät.



Nostan pöydältä Novaliksen Ensyklopedian saksankielisen alkuperäislaitoksen, jonka olen saanut Munchhaussenilta lahjaksi ja huudahdan: kolmen enkelin muodostama triple helix on yksinkertaisin rakenne, joka voi lyödä Luciferin! Katsahdan ympärilläni, silmät tuijottavat ja seinillä tietenkin on korvat, niin kuin aina ennenkin. Mutta seinät eivät tunne pistoa sydämessä. Lähdemme, suljen oven. Varmistan kahdeksan kertaa että ovi on lukossa.



* "I was still blind, but twinkling stars did dance Throughout my being's limitless expanse, Nothing had yet drawn close, only at distant stages I found myself, a mere suggestion sensed in past and future ages."

20.11.2011

POHJAN AKAN ROMAANIN MORAALI

Poliittinen sananvapaus pitäisi olla aina yhdistetty sotilasvalaan tai maanpuolustusvelvollisuuteen. Henkilöllä, joka toiminnallaan suoraviivaisesti agitoi sotaa, on oltava mahdollisuus palvella sotatilanteessa "sankarillisesti" eturintamassa. Samalla tavoin, kuin henkilöllä, joka pyrkii vastustamaan sotaa on oltava oikeus totaaliseen aiseista kieltäytymiseen.

Edellisestä muodostuu vakava ongelmam ainakin vanhusten, lasten, armeijaa käymättömien naisten ja hullujen kohdalla.


Kuva: Jenni Saarenkylä: Louhi varastaa auringon

16.11.2011

"vihaa lähimmäistä niin kuin itseäsi"

"jos oomme ronkeleita toisillemme
saamme vihamme kestämään"





Antti Nylenin saarna rakkauden kaksoiskäskystä >>

15.11.2011

REUNAMERKINTÖJÄ LAJIEN SYNNYN ÄÄRELLÄ

Jos olisi sattunut niin, että ehdotus ihmisen evolutiivisesta kehittymisestä apinasta olisi keksitty vasta meidän tiedonvälityksemme ja internettimme, lähinnä tietysti pornon kosmisena kimmeltävän valtameren aikakaudella, olisivat eugeniikan kunniatohtorimme luultavasti nousseet ponnekkaammin moista ehdotusta vastaan.

On selvää, että ihmisyhteisö voi hetkessä, viimeistään muutamassa sukupolvessa ellei peräti yhden ihmiselämän aikana, joutuessaan muista yhteisöistä geneettisesti, ja Jumalasta optisesti, luolaeristyksiin taantua neaderthalin ihmisen tasolle. Ja siitä pystysuora pudotus apinaksi: muutama ikävämpi käänne lisää. Alban herttuattaresta apinaan, pölypunkista luonnonvalinnan pitkospuita meren planktoniksi yhdessä hujauksessa.

Samalla tavalla lasin seinään paiskaaminen on nopea tapa, jos haluaa saada aikaan pirstaleita, onnistuu humalassakin. Lasin puhaltaminen on vaikeaa, jos haluaa saada aikaan taideteoksen, jonka arvo kasvaa yhden kosmisen aionin: yhden maailmankaikkeuden eliniän.

Jokainen ruutanalammikko ei tuota samaa kuin Tanganjikajärvi, hermeettinen valossakylpevä jumalareaktoriydin.

DOSTOJEVSKILAIS-BENNETTLÄISTÄ NIETZSCHEN HYVINPÄIN SELITTÄMISTÄ

Pahan, biologisen elämän vastaisen, elämänvoimien itseään vastaan kääntymisen ilmiön (Elvis, Marilyn, Jim Morrison etc.) olemassaolon kiistäminen on hyödytöntä. Minusta tuntuu loogiselta, että metafyysisellä tasolla on olemassa yhtälailla pahan idea kuin platoninen hyvän idea. Pahan idea on täydellinen osattomuus hyvän ideasta.

Ideoiden maailman metafyysisellä dikotomialla ei ole suoraa suhdetta -- vaan korkeintaan jollakin tasolla resonoiva suhde -- immanenttiin ainetodellisuuteen -- kaiken sekoittuneisuuteen. Ideoiden paljon tarkemmat, henkisemmät, modaaliset muodot resonoivat alemmissa kerrannaismoodeissaan aistittavan todellisuuden kanssa, niin kuin kosmoksen taustakangas resonoi aistittavan kosmoksen kanssa. Hyvää ja pahaa ei voi nimilapulla nimetä ainetodellisuudessa. Hyvän ja pahan tuollapuolen voi olla vain näkemällä tämän: ideoiden epäpuhtaan resonanssisuhteen ainetodellisuuden nimilappuihin. Voi ymmärtää: rasistinen nimilappu ei merkitse enempää hyvää kuin pahaa. Hengen sekoittumattomasta puhtaudesta seuraa ihmiskehon jalostuminen. Mutta ihmiskehon omatoiminen "rodullinen jalostaminen" ei johda hengen puhdistumiseen (vaikka tietyissä tapauksissa voi olla edistävää).

Rasismi ei ylipäätään ole idea. Sillä ei ole paikkaa ideoiden maailmassa.

Mutta onko kaaos idea?

Rasismi on henkistä kaaosta. Se on ideoiden kaaosta. Liian ahdas, typerä, jumalaton, ihmisen järkeilemä järjestys, on kaaoottista henkisesti.

Mutta eikö jumalallinen järjestys ole kaoottista aineellisesti? Näennäinen kaaos, kompleksisuuden äärimmäisyys, jossa on kirkas henkinen järjestys.

Jos vallantahdon haluaa selittää hyvinpäin, se pitää ymmärtää hyengen tahdoksi valtaan oman yksilönsä suhteen. Yksilön tahto valtaan tarkoittaa silloin pakanajumaluuden morfogeneettisen kentän vaikutuksen neutraloimista omassa tietoisuudessa: piilotajunnan aukirepimistä, siivomaista, puhdistusta: oman todellisen itsen vapauttamista oman fyysisen itsen herraksi. Yksilö, joka nousee valtaan itsessään on kristitty: hän noudattaa Kristuksen sisäistä lempeää moraalikoodia, eikä välitä ulkoisten marionettien aistittomasta itseväkivallasta. Missään tapauksessa vallantahtoinen ihminen ei halua valtaa toisen luontokappaleen yli: oman itsen hallitseminen on jo äärettömän vaativa, koko kosmoksen valloitusta suurempi tehtävä. Koska se on yhtymistä Jumalaan.

Vallantahto on absoluuttista altruismia jokaista luontokappaletta kohtaan. Siis yhtymistä Jumalaan.

Negatiivisesti ymmärrettynä tahto valtaan on vallantahtoa muiden luotujen yli, mutta kyvyttömyyttä hallita itseä. Luupääihmisen aistitonta itseväkivaltaa: ideattomuuden idealismia. Pakanajumalien riehuntaa ja sokeuttamista. Valonahneuden silpovaa lihansyöjäluolakasvillisuutta.

Tämä tarkoittaa romanttisten moraalivaatimusten esittämistä ympäristölle: moraalivaatimusten noudattamisen esimerkillistä teeskentelyä. Negatiivinen vallantahto on teeskenneltyä romantiikka, saarnaa, josta syntyy moraalinen dogmatiikka: pakanajumaluuden huoruudenhenki. Se on rakkauden paasaamista, saarnaamista ja tuputtamista olennoille, joissa ei ole rakkautta ja jotka ovat liian epätäydellisiä rakastettaviksi. Se on rakkaudella kiristämistä ja moralisoimista. Ja se on oman täydellisen tyhjyyden ja moraalittomuuden kätkemistä tekopyhyyteen: saarnan huutamista. Romantiikan taidokas, syyllistävä, häpäisevä ja herjaava parodia.
Sofi Oksasen Puhdistuksen 8. painoksessa on 5 lyöntivirhettä.

HARRI NORDELL: VALITUT RUNOT 1980-2006

Harri Nordellilla on paljon lyhyitä runoja, kliinisiä tyhjiä moderneja kuvia, myöhäisinä aikoina suurella taidolla klisheistä kasattuja, joiden väliin mahtuu paljon maallista ihmisyyttä ja valonahneuden väkivaltaa. Myöhäisinä aikoina modernistin vaativa ekologinen lokero on täyttyä ihanteettomuuden muodollisesti täydellisestä ylistyksestä. Yhä uudelleen ja uudelleen tyyntä puiden lehtien ja monokromaattisen vivahteettoman modernin valon havainnointia, valtavien hyönteismäisten kosmisten näytelmien edessä, joista vaietaan. Miltei kaikesta vaietaan. Kirjoitusta on vain niiksi tarpeiksi, että vaikenemisen kosminen täydellisyys kävisi kirkkaaksi.

Kummallista, että runon pituus vaikuttaa mieltymykseeni. Esimerkiksi kokoelmasta Huuto ja syntyvä puu (1994) valitut loppupuolen pidemmät runot tuntuvat tehokkailta, paremmilta, loistavilta. Voiko kirjoituksen laadullinen paremmuus olla muodon laajuudesta kiinni? Kenties: liian pienissä oleskelutiloissa on ahdas tunnelma.

Tein muuten taannoin saman havainnon Arto Lap(p)in runoista. Hänen tankojaan ja haikujaan, tai mitä ne nyt ovat joissa puusilmäisesti tavuja lasketaan, pidän kirjallisesti lähes täysin arvottomina. Mutta heti vähänkin pidemmissä runoissa Lappi paljastuukin -- täysin yllättävästi -- mitä erinomaisimmaksi runoilijaksi. Mitään sellaistahan ei voi päätellä pakkomielteen ohjaamasta näpertelystä.

14.11.2011

SOFI OKSANEN: PUHDISTUS (2008)

Sofi Oksasen romaanin Puhdistus lukeminen lykkääntyi ja lykkääntyi, koska olin tehnyt päätöksen olla hankkimatta teosta ennen kuin tietäisin tarkasti mistä siinä on kysymys. Kirjastojen sadoissa Puhdistus -kappaleissa on yhä vuosien mittaiset lainausjonot. Puhdistus jatkaa voittokulkuaan Suomessa ja maailmalla: loppuunmyydyt painokset, kansainväliset käännökset, elokuvasopimukset, huomionosoitukset, tunnustukset ja suuret rahapalkinnot seuraavat toistaan. Uteliaisuus kasvaa kasvamistaan niillä, jotka eivät teosta vielä ole lukeneet. Onneksi ystäväni suostui lainaamaan Puhdistuksensa minulle, jotta voin viimein selvittää, mistä siinä on kysymys. (Ahneiden korporaatioiden kannattaisi laittaa ilmainen .pdf versio kirjoista internettiin, koska pelkästään uteliaita ihmisiä ei kannattaisi rahastaa turhaan, ja kaltaiseni, joka oikeasti haluaa lukea kirjan, voisivat tiedostoa vilkaistuaan ostaa kirjansa: ei kai nyt kukaan ruudulta 400 sivuista romaania lue, A4 printista puhumattakaan.)


Puhdistus käsittelee Viron lähihistoriaa. Diplomatiassa ei ole olemassa hankalampaa tilannetta kuin kahden itsensä uhriksi kokevan mutta voimiltaan epäsuhtaisen osapuolen välinen vastakkainasettelu. Euroopan 1900-luvun historiassa uhreja on paljon – muita ei taida ollakaan. Uhreja ovat niin Neuvostoliiton kansa kuin Viron ja Suomenkin kansat. Määrällisesti suuri on Venäjän kansan uhri: II maailman sodan saksalaishyökkäyksen uhri, oman sisäisen totalitaarisuutensa uhri ja kylmän sodan häviäjäuhri. Suuri on Vironkin kansan uhri. Mutta pieni kansakunta ei syytä kovista kokemuksistaan itseään vaan toisia, suurempia. Maailmansodat aloitti Saksa – oman itsensä uhri.




KANSAINVÄLINEN RIKOLLISUUS JA IHMISKAUPPA



Kuten Oksasen aiempi romaani Baby Jane on myös Puhdistus psykologisesti hienovireinen, mutta immanentti. Mitään henkistä tai transsendentaalista tasoa ei vihjata enempää henkilöissä kuin teoksen rakenteessa. Siksi romaani on luettuna selvä ja palautuu aineellisiin osatekijöihinsä. Puhdistus on kirjoitettu, niin kuin romaanit nykyään kirjoitetaan, helposti elokuvaan siirrettäväksi. Nykyromaanin formaatti on itse asiassa kehittynyt elokuvataiteen kehityskulun kautta. Puhdistuksen rakenteen ja arkkitehtuurin kiveenhakattuudessa tuntuu se, että sitä on haudutettu ensin näytelmäversiona. Juonen voimakas imu perustuu suureen psykologiseen jännitteeseen, loisteliaaseen punontaan ja implisiittisen historiallisten väitteiden ja vihjeiden polttavuuteen.



Oksasen proosakielessäkin on paikoin suurta loihtimisvoimaa, esimerkiksi virallisten nuorten kaunottarien ylimaallisuuden kuvaus II osassa tuntuu todelta, vieraalta, epäsuomalaiselta. Zaran psykedeelinen pakenemiskuvaus III osassa on tarkkaa ja aistivoimainen: 1990-luvun alun Tallinnan mielen maisemassa saan jokaisesta kuvasta kiinni kaikilla aisteillani ja kirkkaasti. Vaikka sattuvia uusverbejä löytyy, yleisesti ottaen ei kieli ole se joka Puhdistuksen lukijaa liikuttaa.



Puhdistuksen maailma on sairas maailma, sodanajan runtelema mennyt maailma, toisaalta kansainvälisen rikollisuuden ja kapitalismin maailma – kaikista inhimillisistä ihanteista ja arvoista vapaa amoraalinen nykymaailma. Romaanin yleistunnelma ei ole missään vaiheessa sympaattinen, vaan kolea, kovaksikeitetyn epäluuloinen, sellainen maailma, jossa on paljon kyseenalaista toiminnallisuutta ja josta puuttuu kaikki ihanteet – ihanteet ja myös niiden kantaja, ristiriitaiset ihmiset häiritsemästä selkeää analyysiä. Puolikas ihminen on helppo piirtää. Ja todellisuudessa vastaavasti: ihmisen sielua vammautetaan, jotta se olisi helppo piirtää. Piirretty on kuvansa vanki. Oikea ihminen olisi monitahoinen, arvoitus. Ongelma yhtä lailla todellisuudelle kuin kirjallisuudelle joka haluaa samalla vangita todellisuuden ja olla sen suunnitelma ja käyttöohje. Siksi – jos kysytään ketä yleisinhimillisyyttä saavuttamaton romaani palvelee – se palvelee niitä, jotka saavat huvia vammauttamisesta ja vammaisen tarkkailusta.



Puhdistuksen jokainen henkilö vaikuttaa jollakin tapaa sairastavan vieraantuneessa todellisuudessaan. Sairastavan ihmisyyttä, perisyntiään, halua, himoa ja epätoivoa. Kaikki ovat olosuhteiden armoilla tasapainoilevia antisankareita: sankareita ja varsinaisia eläytymispisteistä ei ole. He elävät kaikki mahdottomassa tilanteessa, eikä heitä voi mennä neuvomaan. Kysymys on modernin ihmisen tragediasta. Meidän tragediastamme – meidän näkökulmastamme kirjoitetusta.



Romaanin I, III ja IV osan aiheena on kansainvälinen rikollisuus ja ihmiskauppa. Ihmiskauppa on maantieteellisten alueiden välisten suurien vaurauserojen, mutta myös rodullisten erojen funktio. Köyhyys ja epätoivo synnyttää houkutuksen, muttei yksin riitä. On oltava myös jotakin mitä myydä, paitsi nuoruus ja turmeltumattomuus, myös rotupiirteiden puhtaus, se kaikista rahanarvoisin tavara ihmiskaupassa. Puhdistuksen 1990-luvun maailmassa ihmiskauppaa pyörittävän miehet ja kansainvälinen rikollisuus. Nykymaailmassa internet on täynnä itse itseään vapaaehtoisesti kauppaavia hyvinvoivien länsimaiden jopa toiminnallaan vaurastuneita naisia, miehet eivät enää vedä välistä, alista, niin kuin ennen.



Toisella historiallisella tasolla II osan tarina kerrotaan Aliiden kautta ja hänen näkökulmastaan. Päähenkilösiskoksista Ingel on rakastumisensa unessa elävä ihminen, joka on ajautunut unensa saattelemana ikävään kohtaloon. Hän ei tiedä liikaa niistä kohtalon oikuista jotka häntä riepottavat. Eikä hänen miehensä Hans kerro ”naisten korville sopimattomia”. Aliide taas on pikemmin noituuden ja "vanhojen jumalien" täyttämä kuin niiden sekoittama. Kaiken satuttavuus perustuu Ingelillä siihen mitä hän ei tiedä eikä näe, mutta Aliide sopeutuu femiinisesti vahvimman valtaan, ja luovii ihanteensa siinä. Lopulta Aliide on naispuolisen Kainin tavoin hyvillään siskonsa ja siskon tyttärensä lähettämisestä Siperiaan.





FIKTIO JA OBJEKTIIVISUUS



Kysymys Puhdistuksen tyylilajin realistisuudesta ja objektiivisuudesta nousee esiin romaanin hätkähdyttävän suosion myötä: mistä ihmiset pitävät silloin kun he pitävät Puhdistuksesta? Siitäkö, että eivät "tienneet" paljoakaan Viron historiasta ja nyt saivat varmistettua "tietoa", jota ei häiritse turha tieteellinen kriittisyys. Vai siitä, että teos on laadittu taidolla omalakisekseen?



Hyvin usein kuulee, että Puhdistus on ”avannut silmät” näkemään Viron Neuvosto-aikaisen todellisuuden. Virolainen kirjailija Jaan Kaplinski muiden ohella, on kuitenkin suoraan kiistänyt Puhdistuksen todellisuuskuvauksen realistisuuden. Puhdistus on romaani, ja romaani on fiktiota. Se ei ole historian väärentämisestä, koska fiktio ei edes väitä olevansa historiankirjoitusta. Eikä fiktiota milloinkaan tulisi lukea historiallisten väitteiden jälkikäteisenä räätälöitynä todistusyrityksenä, vaan omalakisena laitteena, joka kuvaa jotakin, esimerkiksi ihmisyyttä, tietyssä historiallisessa tilassa.



Silti Puhdistus ei juuri tarjoile vihjettä, joka auttaisi tunnistamaan tyylilajin fantastisen intention. Tyyli tavoittelee psykologista realismia. Se väittää: jotakin tällaista olisi voinut maailmassa joskus tapahtua – ei tietenkään kaikkien ihmisten kohdalla, mutta ainakin yksien tai joidenkin.



Kenties, kenties maailmassa on voinut elää Puhdistuksen romaanihenkilöiden kaltaisia henkilöitä ja toteutua heidän kohtaloitaan. Kenties henkilöille voisi olla olemassa tai on olemassa todellinen tai todellisia esikuvia. Uskon niin. Kenties esimerkiksi on ollut komea ja kaunisääninen metsäveli Hans, josta Aliide rakentaa pyhimystä ja martyyria… mutta jonka kuvan hän lopulta itse romuttaa.



Hans on Aliiden siskon Ingelin mies, johon Aliiden on rakastunut ja jota hän piilottelee talossaan mieheltään salaa, Ingelin jouduttua karkoitukseen. Hans vihaa Aliiden miestä Martinia, joka "laulaa kommunistien lauluja". Aliiden ja Martinin avioliitto on jonkinlainen lumeavioliitto, olosuhteiden sanelema. Romaani vaikenee siitä mitä Hans itse ajattelee… se ei sano juuri mitään Hansin sielusta, lyhyitä jokaisen osan aloittavia kirjeitä lukuunottamatta. Mitä meidän pitäisi hänestä uskoa? Me emme pääse näkemään Hansin, virolaisen talonpojan mielen sisään. En esimerkiksi voi kuvitella mitä Hans ajattelisi nykyajan puoluepampuista, jotka eivät muuta osaa kuin laulaa "kapitalistien lauluja" ... ärsyyntyisikö Hansin maahenki noista nykyajan lauluista niin kuin minun maahenkeni niistä ärsyyntyy? On huomattava, että Puhdistuksessakaan yhdelläkään Oksasen henkilöistä ei taaskaan, ei edes muodon vuoksi, ei edes polyfonisuuden ja uskottavuuden takia, ole mitään vakuuttavaa kriittistä sanaa sanottavanaan nykyistä globaalia kapitalismia kohtaan.



Maaseudun maasta eläville itsenäisyydestään nauttineille ihmisille kommunismin ajatus on juuri henkisesti kaikista vierain – kenties ikuisesti sovittamaton. Tiedän sen varsin hyvin maalaistalon vanhimpana poikana, kartanontyttären ja IKL-miehen pojanpoikana, ja näitä ”Hanseja” nähneenä. Asettumalla tuohon virolaisen talonpojan mahdottomaan historialliseen asemaan, hänen kohtaloaan voin myötäelää, sen kammottavuudesta voin liikuttua. Voin myötäelää Hansin sanat: ”En minä kaupunkiin mene. Siellä ei ole peltoja eikä metsää ja mikä mies minä kaupungissa olisin.” Nämähän ovat minun sanojani.



Hansia sanotaan fasistiksi. "Ei ne ole naisille sopivia tarinoita." kirjoittaa Hans salaiseen muistivihkoonsa. Kenties Hans on ollut mukana Viron juutalaisten ja mustalaisten naisten ja lapsien joukkoteurastuksessa ja polttamisessa? Esimerkiksi Nowogrudokin kylän juutalaisten joukkomurhan toimeenpanijat olivat virolaisia fasisteja. Tunnetusti virolaiset teurastivat omat juutalaisensa ennätysajassa vuoden 1941 lopussa, minkä jälkeen tammikuussa 1942 Wannseen konferenssissa Viro sai ”kunniamaininnan” Judenfrei eli ”vapaa juutalaisista”. Viroon perustettiin keskitysleirien verkosto juutalaisten joukkomurhaamiseksi. Nowogrudokin kylässa murhattiin satoja juutalaisperheitä lapsineen. Murhaajat palkittiin natsien korkeimmilla kunniamerkeillä, Rautaristeillä.



Romaani ei kerro myönnettiinkö Hansille Rautaristi. Historiallisen korrektiuden takia ja varsinkin romaanin uskottavuuden vuoksi Puhdistukseen olisi kannattanut oheistaa jonkinlainen, edes lyhyt kuvaus, Viron metsäveljien puuhista. Olisi hyvä, ettei historiaa tuntemattomalle lukijalle jäisi mielikuva Hansista jonkinlaisena yksiselitteisenä sankarihahmona, vaan todellisuuden äärimmäisyys ja ristiriitaisuus tuotaisiin realistisesti esiin.



Tai kenties metsäveljet olisivat todella saattaneet hyväksyä yhden sellaisen joukkoonsa, joka ei kaikin puolin hyväksynyt heidän puuhiaan moraalisesti – Saksalaishyökkääjän etnisen puhdistusideologian omaksumista. Tätäkin olisi voinut hieman kuvata. Ehkä metsäveljet sallivat poikkeuksia… kuka ties, ehkäpä juuri SS-miehet sallivat keskuuteensa piristäviä poikkeuksia? Miksei kukaan ole kirjoittanut siitä.



Ja edelleen mitä romaanin objektiivisuuteen tulee, epäilemättä maailmassa on paljon naisia, jotka eivät voi kuvitella rakastuvansa muunlaiseen mieheen kuin Hansin kaltaiseen. Sosiaalinen edistyksestä vaahtoava mies ei olisi seksikäs. Martin Truu haisee "iivanalta" vaikkei edes ole venäläinen. Pelkkä sosiaalinen omatunto mädännyttää ihmisen eläinkunnan alapuolelle. Tosin Martininkaan sielunelämästä emme saa paljon tietää, koska hänkään ei sano mitään. Miehen ei pidä selittää turhia. Puhdistus on naisten romaani, naisten näkökulmasta kerrottu… naiset pyörittävät juonillaan maailmaa, mutta mittansa täyteen saaneet miehet tappavat toisiaan yhtälailla kuin naisia ja lapsia. Annetaan ymmärtää, että Martin on samanlainen sadisti kuin muutkin kommunistit… ja hehän eivät siedä keskuuteensa poikkeuksia.



II osan lopun kuvaus Tsernobylin ydinonnettomuudesta 1986 on groteskiudessaan vaikuttava ja todellisen tuntuinen. Fukushiman onnettomuus osoitti hätkähdyttävällä tavalla, että tekniikan kehittyminen ei tee ydinonnettomuudesta sen hallittavampaa, edes nyky-Japanin kaltaisessa vauraassa ja edistyksellisessä maassa. Ällistyttävällä tavalla Japani on ollut katastrofinsa edessä lähes yhtä voimaton kuin lopunaikojen Neuvostoliitto.





VENÄLÄISYYS – APOKALYPTINEN PAHAN TAJU, JOKA TARTTUU KUIN HAJU



Puhdistuksen maailmankuvassa ihmiset jakautuvat kategorisesti hyviksiin ja pahiksiin rodun ja kansallisuuden perusteella. Nämä olennot eivät totisesti ole hyvän ja pahan tuollapuolen. Pahiksia – selkeyden vuoksi – ovat aina venäläiset. Päähenkilö Aliidelle venäläisyys on pahan hengen tietoisuuden tila, joka tarttuu venäläisestä kuin haju. Raamattu, jota Aliide ei lue, opettaa toisin: paha henki on ihmisyydessä rajatonta, kansallisuudesta tai rodusta riippumatonta. Se etsiintyy kaikkien kansojen piiriin kuin käärme paratiisiin, omassa hahmossaan. Esimerkiksi kansainvälisestä ihmiskaupasta tehtyjen tutkimuksien perusteella (esim. Viktor Malarek: Natashat) Euroopan ihmiskauppaa noihin aikoihin pyörittivät myös yhtälailla muiden maiden ammattirikolliset ja mafiat. Moderni järjestäytynyt rikollisuus on suhteellisen samanlaista kaikissa maissa (vaikka Aleksei Plutser-Sarnon Russian Criminal Tattoo Encyclopedian perusteella tai jonkun Leo Tolstoin Ylösnousemuksen perusteella voisikin helposti ajatella, että Venäjällä rikolliset ovat sivistyneempää väkeä).



Puhdistuksessa kuvattu rikollinen elämä – seksuaalinen sairaus niin kuin muukin – on kuvottavaa. Sitä elähdyttää vain ja ainoastaan rahanhimo, sadismi ja tyhmyys. Mutta ovatko kaikki venäläiset rikollisia? Ovatko kaikki, kaikki, kaikki ja kaikki, vailla ainoatakaan poikkeusta jokainen ja kaikki… kommunistit, niin kuin Nalle Wahlroos, sadisteja? Ja kaikkialla maailmassa, kaikki murhatut ja kidutetut vapaustaistelijat, diktaattori Francon vastaiset taistelijat Espanjassa… eurooppalaiset taiteilijat… Picasso? Kaikki samaa sadistijoukkoa, ihmisiä, jotka eivät kykene rakastamaan, ketään eivätkä mitään muuta kuin omaa kyvytöntä ja surkeaa hampaatonta itseään… kommari niin kuin Pentti Saarikoski. Joka oli myös lempeästi kirjoittava ihminen… osasi sellaista teeskennellä.



Kai sekin on mahdollista, että virolainen maalainen on nähnyt vain tällaisia, yhdenlaisia, venäläisiä. Pietarissa käymätön. Kenties todella on ollut yöpaidoissa Tallinnan kaduilla lekottavia venäläisiä kenraalin vaimoja. Ja korkeita miliisin upseereita, jotka elävät miehitysmaillaan siinä määrin itselleen epätotunnaisessa naisenpuutteessa, että joutuvat naimaan kuulusteltavia maalaistyttöjä. Sadisteja mahtuu kaikkiin ihmisyhteisöihin poikkeuksina, kuten me Suomen armeijan käyneet tiedämme.



Vaikka Oksasen kuvaama Aliiden ja Hansin venäläisviha saattaa olla yleisemmin realistinen kuvaus tietyn virolaisen kansanosan piirissä 1900-luvulla vallinneesta ilmapiiristä, sen korostaminen ja tehokas uusintaminen meidän ajassamme  -- maailmassa jossa on muutenkin tavattoman vaikea ja raskas toimia ja veri muutenkin tuntuu maistuvan -- ja uusille sukupolville ei liene viisautta. Olisi ollut syytä kirjoittaa edes yksi, vaihtoehtoinen, ehkä sitten poikkeuksellinen, venäläinen positiivinen hahmo, vakuuttava ja todellinen, ei mikään hullu venäläinen fasisti, vaan joku Aljosa Karamazov tai Maria Judina… sillä kai venäläisten keskuudessakin sentään yksi poikkeus on… vai ovatko venäläiset poikkeuksettoman apokalyptinen kansanryhmä… saatanoiden rotu, vailla ainoatakaan inhimillistä piirrettä… vailla mitään käsitystä pakanajumaluuksien morfogeneettisistä kentistä, jotka hallitsevat ihmismieliä tiedostamattomalla tasolla ja niin kauan kunnes jonkin yksilön tahto valtaan itsessään nousee hänessä niin suureksi että ylittää pakanajumaluuden vallan… jolloin hänestä tulee kristitty?



"Ja pioneerina oli kiva olla." (Zara, III osa)



Zara, Aliiden siskon Ingelin tyttären tytär Vladivostokista, maapallon toiselta puolelta, Venäjän Tyynenmeren satamakaupungista länteen onneaan etsimään eksynyt, on romaanin henkilöistä ainoa, jolla on todellista kokemusta länsimaailmasta. Zara on Martinin lisäksi myös ainoa joka suhtautuu Neuvostoliittoon positiivisesti. Zara ei kaipaa enää länteen vaan takaisin kotiinsa, kauas. Aliide ei käsitä Zaraa. Hänelle paljastuu: Viron asema Neuvostoliiton osana on saattanut olla erikoinen.



Puhdistus on epäilemättä Suomen johtavan ja kenties kyvykkäimmän proosakirjailijan työnäyte. Huomioon ottaen aiheen lähes ylimaallinenvaikeus se on taideteoksena kuitenkin muotopuoli – ei täysin yleisinhimillisyyteen yltävä mestariteos. Romaanin heikkous on kansalliskysymyksen vääränlainen asettelu.



Puhdistus vääristää yhtälailla venäläisyyttä kuin virolaisuutta. Jos kohta virolainen ihminen on hyvä ja sankarillinen tai venäläinen ihminen rikollinen, se ei johdu rotupiirteestä. Ei ole niin, että vain puhdas, puhdistettu Virolainen, herrarotu, arjalainen ihminen (tosin Dostojevski laski venäläisetkin arjalaiseen rotuun kuuluviksi) osaa ja kykenee rakastamaan kestävästi. Avioero ja perheväkivalta tilastot kertovat Virossakin omaa tarinaansa. Oksasen rotuoppi on moraalisesti ja eettisesti kestämätön. Ihmisen hyvyys tai pahuus ei elä rodussa vaan hengessä.



Mutta, jos tämä rotuopillinen sisältö, kansallisuuksia koskeva valtava väite, jätetään kokonaan huomiotta, romaani on psykologisesti vakuuttava ja taitava. Jospa jokainen voisikin lukea teoksen syvän sanoman ilman kansanryhmään kohdistuvaa leimaamista. Kunpa jokaisen kirjaan tarttuvan sivistys ja historialliset tiedot riittäisivät tähän. Onko siis Puhdistuksen kerronnan psykologinen vakuuttavuus tukemassa rotuhygienistä implisiittistä väitettä, vai siitä irrallinen? Polyfonisuutensa muotopuolisessa puutteessa on romaania tulkittava edellisellä tavalla.



Jos romaani filmataan elokuvaksi toivon hartaasti, että ohjaaja olisi itse Roman Polanski, tai joku hänen kaltaisensa, sillä taitava ohjaaja voisi korjata romaanin puutteet ja tehdä näin hyvän käsikirjoituksen pohjalta suurta taidetta. Keskinkertaisen ohjaajan käsissä ainekset voivat muuttua kammottavaksi jopa vaaralliseksi propagandaksi. Elokuvassa ihmisten tietämättömyyttä voidaan käyttää väärin vielä tunnevoimaisemmin kuin romaanissa.



Siksi romaania– vaikka se ja sen menestys onkin onnistunut sokaisemaan puolen planeettamme päät – täytyy pitää samassa määrin vaarallisena kuin ansiokkaana. Puhdistus on kirja, jonka yksipuolisesti länsimaisen suosion äärellä on aina kysyttävä: mistä kukin lukija silloin pitää, kun hän sanoo pitävänsä Puhdistuksesta. Puhdistusta ylistetään länsimaissa, mutta olemmeko kuulleet romaanista vakuuttavaa venäläistä kritiikkiä? Voiko jonkin taideteoksen arvo olla kiistaton ja yleisinhimillinen, jos arvostelukriteerit riippuvat geopolitiikasta? Eikö kestävän taiteen tulisi ylittää päivänpoliittiset kriteerit? Puhdistuksessa ei ole jälkeäkään Ernst Jungerin Marmorijyrkänteiden viisasta etäisyyttä germaanisiin metsäseutujen "pakanajumaluuksiin”, ”vanhoihin jumaliin”. Siksi Puhdistus itsessään vaikuttaa olevan jonkinlainen Kreelin Marian pakanallinen loitsu ja Aliiden savustus.



"Amerikka tulee, Truman tulee, Englanti tulee, pelastus tulee niin valkoisin purjein, että vain Viron lipussa on valkoisempaa valkoista." Sofi Oksanen: Puhdistus




12.11.2011

Miehen heikkous on kauneudessa
kun kaunis kätkee rumaa.

11.11.2011

RAHA JA KAUPANKÄYNNIN JUMALA

Maailman sanotaan pyörivän rahan ympärillä. Hermes on kaupankävijöiden ja maailmanmatkailijoiden jumala, siis tavallaan myös rahan, vaihdon välineen, jumala. Suomessa, esimerkiksi Imatralla, joka on kaupungeistamme ehkä venäjävihamielisin, Hermes-jumalan vaikutus ei ole yleensä tuntuva. Se, että venäläiset kantavat kaupunkiin selkä vääränä rahaa ei paradoksaalisesti vaikuta positiivisesti. Hermekselle ei anneta valtaa, vaan se on toisella jumaluudella, kenties tuntemattomalla pakanajumaluudella, kenties Odinilla. Odinin "viisaus" on runotonta, ja hän varsinkin on kiinnostunut kokoamaan rikkauksia. Hän tekee sen täysin toisella periaatteella kuin Hermes: katkaisemalla jumalien väliset yhteydet, kuristamalla heidän sanansaattajansa.

10.11.2011

HYPOTEESI: INFORMAATIOYHTEISKUNTA ON HERKIN TULOEROJEN KASVULLE

Ahneudella ja tuloerojen kasvulla on aina yksiselitteisesti yhteiskuntarauhaa ja pääoman tuottavuutta horjuttava merkitys, perinteisestikin... mutta nykyisin, informaatioyhteiskunnassa, yhteiskuntarauha horjuu vähemmän mutta pääoman tuottavuus laskee sitäkin enemmän, koska tuottavan työn ja koko innovaatioekosysteemin painopiste on luovuudessa ja innostuksessa, joka edellyttää ainakin aluksi usein riskiyrittämistä köyhyysrajalla, ja joka vetäytyy ensimmäisenä silloin kun huijaus tulee havaittavaksi.

MATTI PULKKINEN: JA PESÄPUU ITKI (1977)

Matti Pulkkisen esikoisromaanin proosalauseessa on Veijo Meri plus sydän. Suomalaisittain suorastaan vieraannuttava henkisen täyteläisyyden ja terveyden tunne. Kun romaani alkaa tällä tyylillä, jatkan lukemista, vaikka aihe ei mitään uutta lupaa.
Ei mene hyvin eurooppalaisilla serkuillakaan.

>>

8.11.2011

ENSIVIIKOLLA EUROOPAN REUNALLE UFAAN




Ehkä Platonin Valtio, samoin kuin Dostojevskin Venäjän ideaa käsittelevää Puskin-esitelmää, pitäisi tulkita apokalyptiseksi visioksi. Ja apokalyptista russofobiaa olisi ajateltava tätä ajatusta vasten.
Poliittisesti käyttökelpoinen (taide)teos luodaan siten, että tehdään muodollisesti niin oikeaoppinen ja vallitsevan suuntauksen mukainen teos kuin mahdollista, mieluiten mestarillinen, ja siihen upotetaan yksi mahdollisimman yksiselitteisesti käyttökelpoinen argumentti.

7.11.2011

"Pietarissa austraalialaisia kohtaa useammin kuin suomalaisia." Pietarilaisen naisen huomautus FB-keskustelussa
"Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi." Konstantin Leontjev, 1880

6.11.2011

SISÄINEN DIALOGI

on usein triviaalia saippuaoopperaa. Ei mitään ajattelua, koska ei ole mitään tautologiaa, loputonta virheen toistamista, rajoittavaa kokonaisuuden yläpuolelle kohoavaa historiallista tietoisuutta. On vain magneettiset ääriseinät joistä yhtä kohden jälleen irti riuhtaistu rautainen kärpäslätkä rynnistää. Yksilön sisäinen dialogi, ajatukset, puhe, muuttuvat tosidialektiikaksi pisteessä, jossa yksilön emootiot virittävä draama saa myyttisen maailmanhistoriallisen merkityksen. Myytin sisältä murtautuu ikään kuin sävellajivaihdoksena esiin toinen myytti... joka saa uneksimaan upeasta, tuliperäisellä maalla puhjenneesta merkillisestä kulkutaudista.

VALIKOIMATON RAVINTO

- En pokaa ketään kadulta, sanoo eräs ystäväni. - Täytyy olla esikarsintaa, 500 miljoonaa vuotta evoluutiota ei riitä.

Itse olin viime yönä kamarikonsertissa, lumoavassa salissa oli yleisöä vain kourallinen, ehkä satunnaisia ohikilkijoita. Suuria valikoimattomattomia yleisöjä hamuavat ovat surullisen ympäristönsä uhreja, ajattelin. Yhdenkin kuulevan korvan luulisi olevan muusikolle aarre.

LUOLASSA

Ei vain pilvet vaan myös kalkkikivi asettuu "auringon" eteen. Aurinko, joka meidän luolamme katossa hehkuu, on konkreettinen vertauskuva näkymättömälle "auringolle".

3.11.2011

YHTÄ PUHDAS KUIN ULOSTEENSA

Luovaa työtä, josta uupuu eroottista energiaa, kutsutaan synnytyksen aikaiseksi hapenpuutteeksi. Seksi on rakkauden tekemisen väline: harjoittamatta seksiä voi (aikuinen ihminen) ehkä rakastaa, mutta tuskin tulla rakastettavammaksi. Ja kuten Gurdjieff sanoo: seksi ilman rakkautta on toisen asteen ulostamista. Ei halveksittavaa vaan tietyissä tapauksissa hyödyllistä sekin, jos se tasaa yhteisön sisäisiä psyykkisiä energioita... ja myös tällaisena seksi on pyhää: yhteisön epätasapaino ja surmansyöksy alkaa jos seksi alistetaan joillekin epäpyhille käytännön päämäärille. Ilman halua ei pitäisi tehdä mitään.

KANSALLISROMANTIIKKA, VALTIO, SEKULARISMI JA MAAILMANKYLÄ

Ei ole (enää olemassa) sellaista kansaa, jonka keskuudessa olisi päässyt alkamaan, jossakin historian aikaisemmassa vaiheessa, seksuaalienergioiden tahallinen ja itseaiheutettu patoaminen ja joka ei tämän jälkeen olisi hyvin pian tuhoutunut, joko rappeutumalla tai sodassa. Kansan perusta on siinä, että kansalaiset aidosti rakastavat ja nauttivat toisistaan. Tällaisen kansan aktiivisimmat, eroottisimmat, henkisimmät ja herkkätuntoisimmin älykkäimmät jäsenet pitävät sisimmässään tuttua ja maanmiestä, jos nyt ei aina kiinnostavampana, niin ainakin yhtä kiinnostavana kumppanina kuin tuntematonta vierasta. Jos näin ei ole (sisimmässä, kaikista nerokkaimpien ihmisten sisimmässä sielussa), kansan aito perusta (eli sen kollektiivinen sielu, jota vain ja ainoastaan nerokas ja tietoinen kokonaisnäkemys kykenee pitämään koossa) alkaa hajaantua. Väkinäinen, liian myöhään herännäinen, räpiköivän ulkonainen kokoamisyritys ei korjaa sielussa tapahtuvaa prosessia.

RAKKAUS ON TYÖKALU

tehokkaaseen yhteistoimintaan. Onko rakkauden merkitys evolutiivinen: rakkaus voittaa tehokkuudessa minkä tahansa vapaaehtoisuudelle tai pakolle perustuvan tasa-arvoisen tai hierarkisen systeemin. Rakkauden edellytykset ovat: 1) oma kehollinen ja henkinen rakastettavuus, 2) oma kyky rakastaa. Henkinen kasvu edellyttää rakkautta. Ilman rakkautta ihminen taantuu, ei "Jumalan luomuksena" vaan omana luomuksenaan.

PAVEL FLORENSKI, BYSANTTILAINEN ENSYKLOPEDISTI KOHTAA STALININ

Uudessa Niin & näin -lehdessä (nro. 70, 3/2011) on äärimmäisen kiinnostava katsaus venäläiseen 1800-luvun filosofiaan, ilmeisesti paljolti kai itsekin juuri sattumalta löytämäni Vesa Oittisen suomennosvalikoiman Venäjä ja Eurooppa innoittamana. Kirjoitin jo aiemmin Leontjevin ja Dostojevskin dialogista. Leontjev on luultavasti tärkeä suunnannäyttäjä nyt kun länsimaissakin vihdoin ryhdytään etsimään oikeaoppista tieteellistä pessimismiä, tieteen, taikauskon ja magian kolmikärjestä. "Taikausko on aina parempi kuin systeemiusko." Wackenroder

Lehdessä on mielenkiintoinen suomennos Pavel Florenskilta, joka kehittelee jonkinlaista novalislaista ensyklopedista poetiikkaa bysanttilaisessa hengessä. Koska en ole ollut tietoinen Florenskista (enempää kuin hänen kohtalostaan: vankileirit, teloitus Stalinin vainoissa), luen juttua melko hämmästyneenä ja pakotettuna tutustumaan Florenskin muuhun tuotantoon venäjän kielellä.

Lehdessä on myös mielenkiintoinen esittely Vasili Rozanovista, suuresta venäläisestä "lihannäkijästä".

Venäläiseen kristukseen, Aljosa Karamazovin esikuvaan, Vladimir Solovjoviin en ole vielä ehtinyt tutustua.

Kaikki tässä linkitetyt herrat ovat sellaisia, joiden venäjänkielisille kootuille raivataan tila kirjahyllystössäni ensitilassa. Ulosmyytävää kirjallisuutta on vastaavasti paljon, se on halpaa ja sitä voi kysellä.
Fasismi on greteskiuden voitto muodottomuudesta. Jonkun Leonardon piirtämä. Mikä tahansa ominaisuus, mahdollisimman ylikorostunut, ei pelkästään kehon eroottinen suhde, nähdään parempana kuin vailla ominaisuuksia oleminen. Epidemian levinneisyys perustuu "perusihmisyyden", "tavallisuuden", "tavismaisuuden" väärään määrittelyyn muodottomuudeksi, sikiöksi, kehkeytymättömyydeksi, impotenssiksi (mikä on hyvin paljon fasismiin johtaneiden olosuhteiden tuotetta). Näin määritelty "tavallisuus" johtaa länsimaiseen individualismilahkolaisuuteen: tautologiseen rienaamis ja kapinointihaluun vailla positiivisia päämääriä. Groteskista tulee ihanne. Positiivinen tavallisuus määrittyisi puhtaiksi harmonioiksi, joihin dissonanssi suhtautuu elävöittävästi, muttei horjuttavasti. Puhdas intervalli tarkoittaa väistämättä ensin viritystä ja sitten jatkuvaa kamppailua, voimien vuorottelua.

1.11.2011

VOLGAN VIEHÄTYS

ei perustu ajo-ominaisuuksiin tai ulkonäköön vaan lämmityslaitteeseen ja takapenkin napakkaan ryhtiin.

HANNU-PEKKA HEIKKINEN: VALKOSOLULUONTO (2011)

Hannu-Pekka Heikkisen tieteen, parapsykologian ja magian rajaa piirtävä laaja hybridiessee Valkosoluluonto (ntamo 2011) ei ole mikään oppinut tutkielma. Mutta tällaisia ja varsinkin tällaisia yrityksiä maailmankuvaksi satunnaisista ja käsillä helposti olevista tarpeista tarvitaan. Oppineisuus, kaikkien kanonisoitujen näkökulmien sujuva luettelu ilman omaa kantaa, tai salatulla motiivilla, on turhan yleistä - lähes poikkeuksetonta.

Mutta mitä hyötyä toisaalta on esitellä omia mielipiteitään sitä vasten mitä joku läpikotaisin postmoderni mediareetori Žižek on jossakin joskus heittänyt, niinkuin huomaan Heikkisen tekevän nyt hieman alustavasti kirjaa selailtuani. Heikkisen oma tunnustuksellinen ja selittelevä retoriikka alkaa häiritä välittömästi: lähes joka sivulla toistuu sana "kuitenkin" useamman kerran, sanaa "minusta" on välttämätöntä toistaa, ikään kuin muuten olisi kyse jostain objektiivisesta totuudesta, monikon ensimmäistä persoonaan käytetään holtittomasti: olemmeko "me" samaa mieltä jostakin? Tulee mieleen, että oppineisuudesta olisi joskus hyötyäkin.

Oppinut tietäisi, että länsimaissa ei ole ollut merkittäviä filosofeja satoihin vuosiin, vaikka jokaisella aikakaudella on narsistinen tarve nostaa esiin nimiä egonsa pönkittämiseksi. Siksi on turha yleistää rajoittunutta maailmankuvaa joihinkin tuoreisiin auktoriteetteihin nojaten, varsinkaan näillä euroopan jyrkimmillä kulttuurirajoilla, joilla Heikkiselle näköjään kokonaan tuntematon - ja hänen selityksensä trivialisoiva - täydellinen toiseus löytyy vain muutaman sadan kilometrin päästä. Länsimainen elämä on valtaosin hyvin pienten eläinten, henkisesti lähes näkymättömien, mutta egoistisesti pahojen eläinten suljettu vankila ja älytön taistelutanner, jossa vailla varsinaisesti omaa luovaa alkuvoimaa käytetään kaikkea sitä mitä ihmissielu on aikaisempina aikoina kehittänyt puhtaasti älyllisessä mielessä toisten organismien tuhoamiseksi tai taloudelliseksi hyväksikäyttämiseksi. Ja sen, mikä tälle tylsistyttävälle ja päämäärättömälle kuolemanshakille edustaa toiseutta, on täällä tultava kokonaan näkymättömäksi. Kasvukeskuksissaan ihmiset ja ajatukset puoliintuvat. Henkisellä tasolla touhussa ei ole kysymys mistään, ainakaan mistään "mielenkiintoisesta", ja siksi sen kommentointikin kannataa vähitellen lopettaa.

Mutta ei ehkä aivan vielä. Ja siksi Heikkisen epätoivoiseen hahmotusyritykseen jaksaa suhtautua myötätuntoisesti: näiden annettujen karttojen avulla suunnistus on tällaista. Meillä ei ole kestävää traditiota eikä kestävää sivistystä, mikä tarkoittaa: että meillä ei ole eläviä opettajia. Sellaisia jotka voisivat osoittaa asioita sormella ja olla sanomatta mitään. Joku Žižek tai heppoisen assosioiva astrologia on yhtä tyhjän kanssa. Heikkisen astrologiset tulkinnat tuovat minulle mieleen flarfrunouden: ne sivuavat samassa suhteessa "psykologisia tosiasioita". Mutta Nietzsche on silti ytimekkäämpi psykologi.

Magian materialismia ja fysiikkaa taas ei voi lähestyä rationaalisesti hiukkasfysiikan pohjalta, koska sellainen asia kuin "hiukkanen" on abstraktio. Tuon abstraktion ovat ihmiset laatineet niin - tai sitä silmällä pitäen - että sitä ei voi soveltaa maagisten ilmiöiden selityksiin. Sheldraken (runollis-tieteellinen) lähestymistapa - vapautuminen hiukkasista ja kvantittumisen yleistäminen eri mittakaavoihin - toimii paremmin. Se mitä oikeasti on olemassa, on pääosin tuntematonta - mittalaitteille, muttei välttämättä biologiselle elämälle.

Heikkiseltä näyttää jäävän (alustavan lehteilyn perusteella) huomaamatta, että aistillisuus on ruumiillista, pikemmin elimellistä kuin ihollista, ja että aistimus voi olla tunnettuja aisteja syvemmin kehollista. Biologisessa elämässä vaikuttaa mysteeri - meille - koko ihmiskunnalle - ainakin siinä määrin yhteisesti, että yhdenkään ihmisen tai ihmisryhmän ei tiettävästi onnistu rakentaa elävää ja lisääntyvää, selviytymiskykyistä elämää tyystin elottomista materiaalisista ainesosista.

Psykologia liittyy suljettuun, vangin ongelmointiin ja ihmisten toisilleen luomien olosuhteiden rajallisuuteen, kastraation pelkoon. Sillä rohkeus viettien ilmaisemisessa ei liity siihen rohkeuteen joka on välttämätön viettien toteuttamisessa. Henkisyys taas avautuu vain pakotiessa luolasta avoimeen tilaan. Tulen koskettaminen luolassa on vasta henkisyyden aavistus. En väitä, että astrologia tai parapsykologia on hölynpölyä avoimessa tilassa olevalle sielulle. Mutta useimmat sielut ovat kuitenkin (yhä uudestaan ja uudestaan, pakenemisen ja vangituksitulemisen ikuisessa kiertokulussa) luolassa, varjokuvien vankeina. Psykologia alkaa kun henkisyys loppuu. Luolassa yhteisön ja yhteiskunnallisten pakkojen julmat voimat (joihin astrologiset asemat kenties vaikuttavat kollektiivisella tasolla) käyvät monin verroin yli yksilöastrologisten hienouksien. Luolassa on vaikea edes nähdä, saatikka tuntea mitään toisen eläimen lämpöä tai purentaa kummempaa. Sisäinen ahdistus, kohina ja vatsan hapokkuus peittää alleen kaiken aistillisuuden. Silti suden purenta on se, jota luolaan paetaan ja jonka takia luolan paine kestetään. Psykologiaa suitsee ihminen, henkeä jumala. Sudellakin on heikkoutensa, mutta jumala ei ole susi, eikä lammas, eikä ihminen.

JATKUU
On ikuisia totuuksia
näennäisiä ja toimimattomia ideoita
joiden suhteen voi viisastua
Vuotanut
tieto lisää tuskaa
vääräkin

Tieto
sen antaminen ja saaminen
on epävarmuuden välttelyä

Epävarmuudessa eläminen
edellyttää rohkeutta

Rohkeus perustuu todellisiin kykyihin
todelliseen nopeuteen

Leikkikilpa-auto, joka haaveili olevansa nopea, ja jonka
haaveet olivatkin nopeita. Puhumallako ajattelit voittaa,
sanottiin.

Myös heikkous on todellista
ja peiteltyä

Salassapysymätön tieto
heikkoudesta
lisää tuskaa

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com