5.1.2017

Päätin olla kertomatta. Olin voimaintunnoissa. Silti varmistelin parilla lääkkeellä, ettei kuolema yllättäisi juuri nyt. Kuolemassa pelottaa, ei teatteriesityksen loppuminen, vaan mahdollinen uusi avaus. Avuttomuus uuden edessä. Improvisaationpakko, vuorosanojen puute. Jälleensyntymässä ei niinkään se, että joutuisi olemaan lapsi taas, ties millaisessa perheessä. Nuoruus kyllä pelottaa, pitkästyttävä, iloton, tietämätön, herkkä surumielinen. Ei vain jaksaisi. Näytät hyvältä, hän sanoi.
  
Katsoin pöydän yli naista, katsoin ikkunasta meren yli pimenevää iltaa. Venäläinen nainen on venäläinen nainen, suomalainen nainen on suomalainen nainen. Pillun anatomiassa ei eroa ole. Naisen pöytään istuu viimeistelyltään huolimaton dandy, valmis olemaan vielä jotakin tänä iltana. Se olen minä. Tulen sitten sellaisiin ajatuksiin, ettei tähän kannata kuolemaan jäädä. Otan pöydältä Tiibetiläisen kuolleiden kirjan ja astelen vessaan. Pöntöllä istun sen hetken kuin kirjan sanoman tyhjentäminen kestää. Peilin edessä, meikatessa, mietin: mitä jos kaikki nämä kaltaiseni mieshuorat olisivat taiteilijaneroja täydellisissä vartaloissaan. Heidän kanssaan en voisi kilpailla kummassakaan lajissa. Aina on oltava oma laji, jos ei toinen, niin toinen. Koskaan ei voi olla kaikkea, kaikissa lajeissa. Ei voi olla kaunis ja ruma yhtä aikaa. Ei minun tarvitse täällä mitään maksaa. Naisetkin tienaavat jo omaa rahaa, varsinkin perijättäret. Kun palaan pöytään, hän puristaa kättäni, vanha lihava, ruma nainen. 
      
Olisi jonkin verran kertomista siinä, mitä en ole näinä päivinä kokenut, nähnyt, enkä päässyt maistamaan. Pelkkä kokeneen ihmisen näkeminen tekee olemattomat asiat läsnäoleviksi. Ihmiset tekevät kopion maailmastaan ja jakavat sen toisten kanssa joiltain osin. Se on kollektiivinen hallusinaatio. Eivät ihmiset joukolla voi järkiinsä tulla. Useimmilla on jokin kohta joka ei kestä. Minulla sydän, toisella kukkaro. Seksikkään jumpatun naisen silmissä lukee energian hinta. Naaraan liha on painonsa arvoinen. Miehen silmät ovat hänen maksukyvyttömyytensä peili. Silmä pitää vaihtaa, kääntäminen ei riitä. Äidin sydän on hellä ja hauras. Puliukon sydän on laaja, täynnä sanoja, sitkeä kuin loinen. Hiusten ja kynsien jälkeen se kuolee viimeisenä.

Kerroin kuitenkin pari tosiasiaa itsestäni. Kolmas lause sai vapauden olla kiinnostava valhe. Hän nostelee laukustaan kiehtovia kirjoja pöydälle. Taidekirjat kertovat yhdeksäntuntisista taide-elokuvista ja kolmetuhattaosaisista veistoksista. Sormeni hipelöivät niiden paksuja nahkaisia kansia kuumeisesti. Ethän sitten vie näitä vessaan, jooko.
 
Kuinka paljon olen tullut nähdyksi, kuinka paljon ovatkaan piilokamerat minua kuvanneet. Etten voisi kiristää. Että minua voitaisiin aina kiristää pahemmin. Todella hämäriä juttuja on viisainta tehdä vain takuuvarmassa säkkipimeydessä. Nyt yllätin Kampin sateisessa iltahämärässä lapsuudennaapurini, pariskunnan, kaivamasta roskiksesta tyhjiä pulloja. Kuljin läheltä ohi ja tunnistin. Käännyin vielä tarkistamaan asian. Onneksi eivät tunnistaneet minua. Olivat nousemassa uudenkarheaan Mersun pakettiautoon. Soitin isälle varmistaakseni. Edelleen kuulemma omistavat ison maatilan, muutamia omakotitaloja ja pari liikehuoneistoa Helsingistä. Balzaclaista saituutta.

(21.9.2010)

2 kommenttia:

Sven Laakso kirjoitti...

Taas olisi hauska tietää, mistä miinusvaikutelmat. Voivathan ne tulla mistä vain. Tässä on kaikkea ainesta sekaisin.

Anonyymi kirjoitti...

Proosa ei ole lajisi.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com