18.6.2010

TEEMU MANNISEN SÄKEITÄ

(Ntamo 2010) ja Jukka Viikilän Runoja II (Gummerus 2010) ovat kokoelmia, jotka ansaitsevat kumpikin useamman keskittyneen ja tarkan luennan.

Jollakin ilmeisimmällä tasolla kokoelmat ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat. Mannisen runous on säemuotoista, Viikilän proosamuotoista. Manninen korostetun postmoderni romantikko lähellä "2000-luvun runobuumia", Viikilä klassikko etäällä "2000-luvun runobuumista". Hieman pintaa syvemmältä löytyvät samuudet. Mittaankirjoittaminen, kekseliäisyyden, intuition ja puhtaan metodisen taidon saumattomuus, vakava vilpittömyys, jonka takaa voi raaputtaa esiin kovan ironian, jonka pinnan alta jälleen lohkeaa vakava vilpittömyys, päättymättömänä sarjallisena syvyytenä. Kummallakin on kyky ajatella loppuun suuria välähtäviä, uudenlaisia kokonaisuuksia, kiteyttää ne säkeeksi tai lauseeksi: konkreettisten ja täsmällisten runokuvien konstruktioksi. Viikilän parhaiden runojen konkreettisten ja pintatasolla ajanmukaisten ja viihdyttävän hauskojen poeettisten visioiden tiheys ja syvyys tavoittaa syvyydet, joiden aukipurkamiseen tarvittaisiin kasapäin filosofian klassikkoja. Ensimmäiset tulkinnat tekevät usein hyväntuulisiksi, ehkä siksi, että Viikilän (kuten Mannisenkin) ilmaisukyvyssä yhdistyy suuri myötätuntoisuus kuvattaviin kohteisiin suureen individualistiseen omaperäisyyteen ja tahdonvoimaan. Viikilän runojen mitta on hyvin abstrakti käsite, jonkinlainen runollinen asiateksti, jossa on alku, keskikohta ja loppu, ja joka käsittää hienostuneen normipoikkeamantajun. Myös Mannisen kyky käyttää kaksitoista tavuista mittaa kaiken sanottavansa sanomiseen on tahtokysymys. Mannisen mitta on konkreettisempi, normipoikkeaman ja rytmin taju hallitun selkeä. Uusi muotoidea on tavurytmin sovitus sekä vanhahtavan suomalaisen runoilmaisun (kenties juuri Otto Mannisen) että nykynuorison puhekielen keinoin. Tässä mitassa sitten kerrotaan asioita, joilla on monentasoisia tulkintoja. Satiireiksi nimetyissä runoissa on abstraktia vilpittömän ja paatoksellisen tuntuista selitystä ja kuvailua, joka vuorottelee sormellaosoittamisen kanssa. Lukija huojentuu sormellaosoittelusta, mutta on helppo ymmärtää, että sormi osoittaa minne sattuu ja runojen varsinainen satiirinen kärki, jos sen vaivautuu kaivamaan esiin, osoittaa samalla toisiin seikkoihin.

Viikilän kokoelma on näistä kahdesta laajempi ja ehkä lähempänä jonkinlaista täysin omalakista täydellisyyttä, joka kantaa omillaan ja viittaa omiin vielä kartoittamattomiin mahdollisuuksiinsa. Mannisen postmoderni toteutus on hieman riippuvaisempi kirjallisuushistoriallisista viitepisteistään ja myös "suuren aiheensa" käsittelyssä vähemmän keskittynyt. Kummastakin voi hakemalla löytää muutamia rivejä, jotka olisin itse jättänyt pois kokonaisuudesta. Ehkä vinkkinä voisi heittää, että painoon menevä kokoelma kannattaa lukea lopuksi vielä kerran vittuuntuneena ja kovassa kännissä.

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com