31.8.2009

EUROOPPALAINEN LOHIKÄÄRME

Me istumme hiljaisuudessa
mutta pilvet
pulppuavat kakofonian haavasta.


Suurimmat erot henkilöiden välillä muodostuvat halujen, fantasioden ja niiden kohteiden alueella. Se mikä henkilöä kiihottaa riippuu monista asioista: kulloisestakin mielentilasta, ympristöstä, sosiaalisesta asemasta, tunneherkkyydestä, mielikuvituksen laadusta, kokemuksista tai niiden puutteesta, henkisestä ja fyysisestä rakenteesta ja kehitystasosta, sukupuolesta, tiedoista, heikkouksista ja vahvuuksista jne. Se mikä ihmistä kiihottaa on jossain mielessä ikuinen ja muuttumaton asia, mutta tässä ja nyt äärimmäisellä tavalla henkilökohtainen subjektiivinen asia. Siksi meillä, jotka tahdomme pitäytyä objektiivisten tosiasioiden valossa, on kehittymättömät keinot tehdä itsellemme ja toisillemme tietoiseksi tässä ja nyt tapahtuvien riippuvuuksien ja labyrinttien hämärää aluetta.

Porno teollisuutena on ennen muuta elinkeino, keino tehdä rahaa. Mutta se ei ole helppoa rahaa. Ei ole helppoa aikaansaada kuvapinnalla sellaista pikselien järjestymistä, joka kiihottaa kaiken nähnyttä ilmaisen pornon vuoksessa kylpevää pornoyleisöä. Porno kilpailee tietysti myös todellisuuden kanssa katsojan huomiosta (Helvettiä voisi luonnehtia olotilaksi, jossa todellisuus joutuu kilpailemaan pornon kanssa katsojan huomiosta. Helvetissä tyhmät ja laiskat ihmiset, ihmiset, jotka eivät ymmärrä omaa seksuaalisuuttaan ja omia halujaan, saavat ansaitun ja oikeudenmukaisen tuomion.) Nykyeurooppalaista todellisuutta paljon paljon vaarallisempi vastustaja uudelle pornolle onkin aiempi porno, joka sekin siitä huolimatta, että pornoteollisuus on globaalikapitalismin kukoistavin ja nopeimmin kasvava kuninkaankruunu, täyttää kokonaiset bittivirtojen valtameret. Siksi on tapahduttava jatkuvaa kehitystä. Tiettyyn suuntaan.

Yleissääntönä voi sanoa, että pornon kiihottavuuden ydin on uhraamisessa. Uhraaminen tapahtuu monella tasolla. Pornonäyttelijöiden on uhrattava jokin selainen elämä, joka ei ole enää mahdollinen sen jälkeen kun pornofilmeissä on esiinttynyt. Tätä uhraamisen ensimmäistä kynnystä yritetään kaikin keinoin vähentää kuvailemalla pornoteollisuutta ja sen toimintaa tavanomaisen liiketoiminnan termein.

Yleisemmin kaikki prostituution logiikka tähtää yhteen päämäärään: halun absoluuttisen kohteen kaupallistamiseen, hinnoitteluun, tarjolle asettamiseen ja myymiseen eniten tarjoavalle. Kohde, eli keho, ei siis prostituution logiikan mukaan välttämättä kuulu sille, joka sitä eniten tarvitsee tai haluaa (henkilö itse, rakastaja?), tai jolle se minkä tahansa periaatteen nojalla kuuluisi. Sen, joka haluaa kehon, on suostuttava kapitalismin periaatteeseen: maksamaan siitä käypä vuokra. Halut ja tarpeet ovat kaikille ihmisille samat, mutta se mikä on suuri raha toiselle, voi toiselle olla pikkuraha. Kapitalismin logiikan mukaan pornoelokuva on oikeastaan vain kaupallisen seksi (ihmiskaupan) mainos. Kaupallinen seksi on toisille käytännössä ilmainen ja loputon hyväksikäyttämisen resurssi, toisille taas siintävä suuri palkinto, johon voi yltää muutamaksi minuutiksi raatamalla kuukauden palkkatyössä (Timo Hännikäisen esseekokoelma Ilman kertoo ehkä jotain prosessin nykyisestä kehitysvaiheesta).

Voidaan ajatella, että juuri Saksassa toisen maailmansodan jälkeen pornon henkiset ideat on onnistuttu viemään pisimmälle. Riittää ehkä viitata siihen vain muutamia tuhansia tunteja käsittävään nuppineulankärjen kokoiseen tuotantoon, joka manifestoi koko saksalaisen pornon klassisuuden ytimen. Nykyaikainen itäeurooppalainen porno on nimenomaan saksalaisen pornon henkinen perillinen. Saksalaiset naistähtiklassikot ovat poikkeuksetta muurin yli loikanneita. Viisirivinen timanttikaulanauha on loikkarin kannustin - kunhan vain päätä huuhdellaan ensin vessanpytyssä jonkin aikaa. Tämä on muuten kuuluisan italialaisen mestarin Rocco Siffredin perusdramaturgia.

Porno ja erityisesti saksalainen porno on ollut ja on edelleen myös kansainvälisen politiikan kysymys: ennen Neuvostoliiton hajoamista on ollut tarve manifestoida lujasti: vapaassa lännessä itsensä myymisellä voi menestyä ja rikastua, toisin kuin epävapaassa sosialismissa, jossa juuri se on kiellettyä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen poliittisten perusteemojen käsittelystä on päästy pidemmälle, henkisemmille alueille, alueille, joissa kapitalisti voi hengittää jo rauhallisemmin. Hyvin usein nykytuotannoissa kuulee jo vapautuneita natsityylisiä käskyjä ja äänenpainoja, ainoastaan sillä erotuksella Pasolinin Saloon nähden, että niskalaukauksia ja teloituksia pornon nykyisessä kehitysvaiheessa ei vielä näytetä. Edistyksellisimmässä tämän hetken paneurooppalaisessa avatgardessa (voiko tätä sanaa käyttää enää muussa kuin pornon yhteydessä) näkee nuorilla tytöillä kynsiin (varsinkin varpaiden pienimpiin kynsiin) maalattuina jo SS-symboleja. Jos fasismi oli kapitalismin "safe mode" vielä paremmalla syyllä saman voi sanoa pornosta.

Voidaankin kysyä: jos Euroopassa halun absoluuttinen kohde on aina orja, joka myytään eniten tarjoavalle, kuinka monta sukupolvea se riiittää uusiutumatta? Porno ei suoranaisena dialektisena kehityskulkuna jalosta ihmiskuntaa, mutta se saattaa olla yksi tapa pakottaa ihmiskunta tulemaan tietoiseksi itsestään. En tiedä olisiko G. I. Gurdjieff ollut asiasta toista mieltä.

Porno esittää maailmankuvan, jossa kaikki eroottiset ihmiset ovat aina pornon palveluksessa. Kapitalismin lainalaisuuksien mukaan, porno menee parhaiten kaupaksi jos eroottisia ihmisiä esiintyy vain porno-elokuvissa. Pornoteollisuuden kysyntää lisäävä intressi on toisaalta vähentää eroottisten ihmisten esiintymistä luonnossa ja kaduilla ja lisätä niiden esiintymistä markkinoitavissa sisällöissä. Kuka ostaisi maitoa kaupasta jos kaikilla olisi kotona lypsävä lehmä? Mielikuva, joka halutaan synnyttää on: eroottiset ihmiset harrastavat seksiä silloin kun siitä maksetaan heille ruhtinaallinen rahallinen korvaus. Muut ihmiset kuluttava markkinoitavia tuotteita, eli eroottisten kehojen irstailun jätöksiä. Jätöksien syöminen on tietysti jo sinänsä hieman nöyryyttävää. Pornoteollisuuden intressi on, että ulkopuolisille halun todellinen kohde ei milloinkaan ole täällä: se on aina vain näytöllä, yhden klikkauksen päässä. Ulkopuolisten tehtävä on tuottaa ilottoman surullisen puurtamisen hedelmää: lapsia, joista kauneimmat ja älykkäimmät voivat joskus päästä sisään - jos opiskelevat uutterasti, sillä vähintään englannin, ranskan ja saksan kielten taito vaaditaan - pornon salattuun ihmeelliseen hohtavaan maailmaan ikään kuin taivaaseen.

Eroottiset ihmistet eivät lisäänny. Heidät palkannut (tai orjuuttanut) kapitalismi ei edellytä sitä. Ja jos kapitalismi ei edellytä, toisinsanoen luo kysyntää jollekin asialle tai ilmiölle, sitä ei luonnossa silloin ole lupa esiintyä. Mutta pornon kaikkialle laajenevan valtameren kautta eroottiset kehot toimivat eräänlaisina hedelmällisyyden jumalan kuvina. Ne esittävät kaiken aikaa näytelmää, joka väittää olevansa hedelmällisyysriitti. Todellisuudessa nuo kehot ovat hedelmättömiä ja saavat toiset lähinnä tyydyttämään itseään (ehkä vieressäkin makaavan partnerin sijaan). Pornon palveluksessa nuo kehot tavoittelevat vain energiaa, yhä voimakkaampia shokkeja, perversioekstaaseja. Pornoteollisuus on väline perversioekstaaseihin, jotka ovat monimutkaisesti yhteiskuntasymboolisia ja syntyvät yleisesti ottaen kapitalismin eriarvoisuutta luovien häpäisemisen ja saastuttamisen huvittelumuotojen kautta. Porno-ohjaajat ovat näiden symbolien ja rakenteiden mestareita - kapitalismin henkisten rakenteiden luojia. Mylly ei jauha siellä mistä puuttuu putous. Suurimpia teollisuudessa ovat ne, jotka osaavat käyttää välinettä omien välittömien henkilökohtaisten halujensa tyydyttämiseen. He aktuaalisesti menevät sisään ja pukeutuvat kehoihin. He vaihtavat kehoa kuin takkia, sään ja muodin vaatimusten mukaan.

Jos lumoutuu hassusta ajatuksesta, että porno todellakin voisi sellaisenaan ilman fantasian UV-suojaa edustaa jonkinlaista Kybele-jumalattaren palvontamenoa, jää jäljelle oikeastaan vain hyvin yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä. Esimerkiksi kysymys ikuisen sielut yhdistävän romanttisen rakkauden konseptin perustavuuudesta. Onko aistillinen rakkaus sittenkin rakkautta kaikkeuteen, rakkautta, joka fyysisessä todellisuudessa voi sittenkin kohdistua vain siihen kasvojen ja perseidän aineeliseen virtaan, jonka porno systematisoi? Miten tämä ajatus on yhteensovitettavissa sen kanssa, että sielullisen rakkauden kohde olisi maailmassa edustettuna vain yhden ihmisen ominaisuudessa. Ja jos haluaa päästä pitkälle, koska ihminen ei lyhyen elämänsä aikana sen enempää ehdi, että rakkaus onkin muunnelma, jotka rakennetaan yhdessä, ja jota lähtötilanne määrittää tehtyä ja koettua vähemmän. Entä, jos yhdessäololle ei ole fyysistä perustaa... jos kehot eivät riitä kovalenttiseen sidokseen, joka voisi suojella hahmovirtojen loputtomuuksien houkutuksilta?

Koska porno teeskentelee hedelmällisyysrituaalia, se ei voi usein paljastaa kaikkia sille ominaisia häpäisemisen rakenteita. Tällaiset pornomaailman sisäiseen sosiaaliseen hierarkiaan liittyvät piirteet jätetään yleensä näyttämättä filmeillä (ainakin vielä jokin aika sitten). Rakenteiden läsnäolosta poissaolona saa vain aavistuksen. Pornoa välineenä käyttävien tuottajien kannalta on tietenkin vain parempi, että ajatellut katsojat eivät tiedä mistä he oikeastaan kiihottuvat. Katsojat eivät tiedä, vaikka pornoa tehtäisiin sotatoimialueella huoneistossa, jossa samalla kertaa säilytetään teloitettujen miesten ruumiita. Pornotuottajat ovat ensimmäiset psykologisen sodankäynnin ammattilaiset, jotka imperialistisille sotatoimialueille tuodaan. Vasta heidän jälkeensä tulevat toimittajat. Tuottaja tietää katsojien salaisuuden ja se tarkoittaa rahantuloa tavalla tai toisella. Tavallisen katsojen porno jättää samanlaiseen epätietoisuuden ja hämmennyksen tilaan omasta seksuaalisuudestaan kuin kristinusko. On paljon pornoon (ja kristinuskoon) liittyviä asioita, joita ei tiedetä todellisen pornomaailman ulkopuolella (katsojien ja huonon pornon tekijöiden keskuudessa).

Saastuttamisen idea on hyvin yksinkertainen: on saastutettava, jotta käytetty olisi pilalla ja häpäisisi mahdolliset uudelleenkäyttäjät. Markkinatalouden logiikan mukaan itselle tarpeetonta tai ylimääräistä luontoa ja siinä eläviä olentoja on saastutettava, jotta kilpailja ei voisi käyttää niitä. On markkinatalouden sääntöjen mukaista tuhota luontoa ja ihmisiä. Se on lisäarvoa ja voittoa tuottavaa toimintaa, jos sitä katsotaan pelkästään tiettyjen teollisuudenalojen tilastojen valossa. Pitää saastuttaa ja häpäistä, rikkoa ja kuluttaa aina silloin kun se vain on mahdollista. Juuri tämän etiikan porno kehittelee (tulee kehittelemään) erääseen päätepisteeseen. Porno pitää huolen siitä, että sitä ei voida tuomita tavallisten kapitalististen perusarvojen halveksimisesta. Jos se tuomitaan, syntyy koominen ristiriita tuomitsijan itsensä sisään. Sellaiselle hymyillään tekopyhyytenä tai moralismina. Juuri siksi miesnäyttelijät ejakulaation jälkeen vielä ulostavatkin vanhojen (pornossa yli 25 vuotiaiden?) naisten päälle ja kutsuvat heitä "äideikseen". Mutta tätä ei näytetä filmillä. Paljon leikataan pornosta pois.

Joka ei tiedä missä ääripäät ovat, ei tiedä missä keskusta on. Joka ei tunne pahaa, ei tiedä mitä hyvä on.


*

Ja sitten klassikkotutkimusten äärelle:
>>
>>
>>

28.8.2009

Aina pitää uida vastavirtaan, sanoo parantumaton narsisti. Mutta se ei takaa, että enemmistö olisi aina väärässä. Ei USA:n ulkopolitiikkakaan siitä muutu hyväksi, että suurin osa ihmisistä sitä jo ymmärtää vastustaa.
"Hän kuului niihin maalareihin, jotka näkivät tussimaalauksessa keinon tyydyttää japanilaisten syvimpiä taiteellisia tarpeita rappioajalla."
Japanin ensy
Onko se kirjallisuuden tehtävä mennä aina omaksitunnoksi pahimmille, olla jarru, joka ei ole missään yhteydessä pyöriin tai rattaisiin, mutta jonka heikkoon toimintaan tai ainakin olemassaoloon voidaan aina luottaa ja vedota kun häpeä kirjataan jo muuten peruuttamattomaksi.

27.8.2009

Leikki leikiltä hän hioi
pois lapsuutensa viisastenkiven
tiheästä savesta valmistettu
Adolf Eichmann -lapsi vain
organisoidakseen erään ratkaisun
jota joskus pidettiin lopullisena.
...ja he kelluivat lisäarvoa tuottavassa tilassa, jota helvetiksikin kutsuttiin.

26.8.2009

V.S.LUOMA-AHON RUUMIITA

on innostavin käsiini osunut suomalainen runokokoelma sitten Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojan. Kokoelman nimi Ruumiita on lievästi sanottuna runoton (vrt. kuolemattomaan Päässäni kasvaa synteettistä kuitua ym. Toisaalta mitä enemmän sanaa ruumiita maistelee, sen oudoimmalta se maistuu, mutta silti). Kannet ovat katastrofaalinen vähäspastissi. Ensimmäinen osasto on groteskiudessaan ja teennäisessä temaattisen yhtenäisyydentunnussaan ellei täysin lukukelvoton niin ainakin korkeita negatiivisia ennakkoluuloja virittävä. Taitava kustannustoimittaja on tehnyt kaikkensa, jotta lukija ei koskaan löytäisi Luoma-ahoa. Taitavasti viritetty labyrintti on mahdollista selvittää vain lentämällä. Kahta ensimmäistä osastoa ei pidä lukea ainakaan ensimmäisenä. Kokoelma alkaa luontevasti kolmannesta osastosta kivikasvoinen ja muualla. Siitä eteenpäin kaikki runot vaihtelevat hyvän ja henkeäsalpaavan hyvän välillä. Ollaan seestyneessä erittäin kihelmöivässä runon tilassa, joka virittää kunnon ennakkoluulonnyrpistyksellä varatun lukijan. Kohta lukija huomaa ainakin haaveilevansa ellei jo ryhtyneensä runon kirjoittamiseen. Tarvittiinko kaksi ensimmäistä osastoa (1/4 kokoelmaa) todella tämän vaikutuksen aikaan saamiseksi? Luulen että ei. Ensimmäisen osaston sarjalliset groteskit eivät maita minulle vieläkään. Toisen osaston runot voisivat toimia muualle sijoitettuina.

>>
Ellei ole vapahtajaa, kaikki sortuvat. Jos on vapahtaja, vain ne sortuvat, joiden täytyy.
Ei sankaruus ole sitä, että hyvillä mielin katselee häpeää, joka laskeutuu niiden ylle, jotka eivät auttaneet.
Kerrotaan, että täällä oli joskus kurtisaaneja, jotka antautuivat jumalille parittajilta salaa. Kun hän sai tietää sen, heidät vietiin pois ja koulutettiin muihin tehtäviin.
Mitä suurempi sitä kirkkaampi
luku mitä pidempi varjo
sitä pohjoisemmassa ollaan mitä
vähemmät vaatteet sitä suuremmat
mitä karismaattisempi sitä kamalampi
lapsuus tulet muistamaan tämän päivän
lapsuutena mitä hauraampi muisti
tarkempi sitä suurempi nopeus
mitä massa edellä sitä kitka perässä
sileämpi poski huonommin maali
tarttuu mitä vaikeampi on huomata
maalaukseksi sitä korkeampi koulutustaso
hirvittävä määrä poistohintaisia kirjoja
suurempi epävarmuus suuremmat luulot
mitä useammalle leipä jaetaan sitä enemmän
kiinnostutaan kivistä mitä enemmän
jaamme öitämme sitä kokonaisemmiksi tarinat
tulevat vaikka olettekin kaikkialla kaikki
tarinat täyttävinä mitä ryhmässä voi oppia
sitä vähemmän opit laiskottele harrasta
mitä harrastetaan jotakin rentouttavaa
mitä eroa kutittavalla ja abstraktilla
mitä hyötyä mehiläisistä kauneimmassa
ympäristössä valoefektit muutenkin uskottavia
tarjolla on ja ollaan tyytyväisiä moninaisemmin
lukuisalle määrälle törkeimmällä tavalla
erinäisempiä aktiviteetteja hiki on pääasia
mitä iloa konffasta ilman konffarakastajaa
mitä eroa hitaasti ja nopeasti palavalla ruudilla
murteella slangilla mitä enemmistö haluaa
mitä vain harmi vain muuten vain
emme tarvitse valoa sanovat kasvattajat
nyt riittää jos oven avaaminen myöhästyy
en mene kynnystä pidemmälle

25.8.2009

JAPANIAIHEINEN POEETTINEN ENSYKLOPEDIA

Suomenkielinen Maalaustaiteen historia -kirjasarjan osa Japanilainen maalaustaide on aivan loistava. Jos joku ei nyt tiedä mitä kirjasarjaa tarkoitan, en voi auttaa, koska en löydä kirjasta tarkempia tietoja. Esimerkiksi suomalaisen kustantajan tietoja ei ole merkitty kirjaan. Kirja on ilmeisesti suora käännös. Kirjasarjaan kuuluu ainakin 27 osaa. Kaikki samanlaisia punakantisia.

Japanin maalaustaidetta käsittelevän kirjan lopussa on ällistyttävän hieno japanilaisen kulttuurin poeettinen ensyklopedia. Valtaosa artikkeleista on ilmeisesti suoria käännöksiä jostakin olemassaolevasta ehkä japaninkielisestä ensyklopediasta. Mitään tietoja ei ole annettu. Artikkelien tyyli on kuitenkin kauttaaltaan mainio ja monissa on informaatioarvon lisäksi poeettista itseisarvoa. Esimerkiksi Kabuki-teatteria käsittelevä artikkeli kertoo miten tuo taidemuoto aluksi oli pelkästään naisten laji, jossa naiset näyttelivät myös miesosat ja kuinka vuonna 1707 tapahtunut käänne johti siihen, että taidemuodosta tuli pelkästään miesten laji, jossa miehet näyttelevät myös naisosat. Kokonaisuudessaan 56 kaksipalstaista sivua täyttävä pienoisensyklopedia on kuin ote jostakin Borgesin fantasiamaailman päättymättömästä ensyklopediasta.
Ei viha ajanut häntä taisteluun
eikä rakkaus. Hän aikoi vain
tuhota kaupungit ja orjuuttaa
tyttäret, jotka olisivat muuten
häirinneet häntä.
Onko leipää riittävästi ylimäärin
on suurin huolenaiheemme.
Katselin G.I.Gurdjieffin harmooni-improvisaatio levyä Digeliuksessa. Paketissa oli tupla-CD ja jonkinlainen kirja. Hinta 57 €. Improvisaatioiden alut voi kuunnella täältä. Koko levyn voi ostaa puolella eurolla! Miksi CD:n hinta on satakertainen verrattuna nettihintaan? Kenelle raha menee? Tekijällehän se ei mene. Onko kuuntelijan omatunto jotenkin kevyempi, jos parhaassa tapauksessa kertaalleen kuuntelemastaan musiikista maksaa jollekin satunnaiselle taholle sen sijaan että imuroisi kaman torrenteista ilmaiseksi? Itselläni ajatus on, että jos maksan, maksan tekijälle. Mitään ei ole pakko kuunnella, aikaa on rajoitetusti. Jos joku oikein haluaa ja yrittää, etten kuule hänen musiikkiaan, asian sopii minulle varsin mainiosti. No, Gurdjieffin improvisaatioita en kyllä tallentaisi kovalevylleni vaikka ilmaiseksi saisin. Se tuli noista näytteistä selväksi. Gurdjieff ei ole musiikissa pelkästään amatööri ja diletantti - mikä asenne ei yleensä minua haittaa - vaan myös aidosti lahjaton. Aidossa pöyhkeässä teennäisyydessä, hengettömyydessä ja rajoittuneisuudessa on kuitenkin jotain hyvääkin: Arnold Schönberg kuulostaa aina ihanalta tällaisen kidutuksen jälkeen.

*
Lisäys 6.9.2009. Nyt kuunneltuna Vkontaktesta laajasti G:n ja De Hartmannin tuotantoa, joudun vetämään edellistä hieman takaisin. Suurin osa pianokappaleista on ainakin kuunneltavia, ellei nyt ihan mielenkiintoisia ja musisoimaan innostavia.
Parempi runo haluaa aina ettei huonompaa julkaistaisi. Jokainen tikapuiden piena haluaa olla alin.
Hallitus ja eduskunta näyttävät olevan salaliitossa kansaa vastaan. Kansa on taas valinnut näyttelijöistä ne pätevimmät ajamaan "yhteisiä" asioita. Nykyään nähtävä näyttelijöiden toteuttama teatteri ei ole politiikkaa lainkaan. Se on näytelmä. Se mitä näytelmässä tapahtuu ei vaikuta millään tavalla positiivisesti yleisön osaan. Yleisö voi eläytyä ja kuvitella vaikutuksia. Yleisö voi jopa kuvitella vaikuttavansa teatterin kautta todellisuuteen. Kunhan vain istuu teatterissa, kyllä se johonkin vaikuttaa. Ainakaan ei tarvitse huomata sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Mutta teatterikappale tai sen sanat eivät viittaa todellisuuteen sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin sen kuvitellaan vielä olevan. Teatteri ei ole julkisen päätöksenteon paikka. Pakko ja käsky tulevat muualta. Teatteri vain reagoi pakkoihin. Että voisi pärjätä teatterissa, näyttelijän ammatissa, on oltava näyttelijä. Näyttelijöitä on tietty määrä: kaikki eivät ole näyttelijöitä. Kansa on taas valinnut heistä ne pätevimmät ajamaan "yhteisiä" asioita. Näin on tietysti nykyisin kaikissa niin sanotusti demokraattisissa maassa, ja pitää olla meilläkin, jotta teatterin kilpailukyky säilyisi. Esimakua globaalista hegemoniasta, jossa vain orjuus on kilpailukykyistä. Kyllä se kommunismi vain oli suuri rikos, koska hidasti tätä kehitystä, pitkitti jännitystä ennen lopullista rysähdystä. Sofi Oksasen kuumin katkerin kyynelin murehdin tätä rikosta. Jos kerran Herra on säätänyt, että tämä planeetta on vankila, eivätkä vangit voi tehdä vallankumousta, koska heidät on tuomittu todellisista rikoksista, paatuneina ja parantumattomina ikuisesti tänne. Oikeistolla on ja on aina ollut vain yksi utopia: täydellistää planeetta Helvetiksi. Helvetti menee hyvin kaupaksi, mutta onko ansio niiden jotka myyvät, vai niiden jotka kysyvät? Ilmeisesti sitten on niin, että he ovat Herran käskyn täytäntöön panijoita. Tutkimattomat ovat Herran ajatukset. En kyllä viitsi kiistää, etteikö ihminen yllättäisi joka päivä kelvottomuudellaan. Varmasti Helvetti on juuri sopiva paikka suhteellisuudentajuttomalle, ahneelle ja kateelliselle porukalle, noin yleisesti ajateltuna. Mutta varokaa ryhtymästä omiksi tunnoiksi niille, jotka antavat valekuolleen Jumalan hämätä itseään. Ahtaus kasvaa eksponentiaalisesti: ne, joiden ei onnistu rakastaa toisiaan lisääntyvät tehokkaimmin.

24.8.2009

Oma vastaukseni loputtomaan kitaristikeskusteluun:


Perussävyt:


Muusan ajatus ja kosketus:


Ihmeellisestä tuhrauksesta ikuista äänten taidetta:


Spirit of pan-american melody:


Satyricon:


Standard:


Temperamentti ja elastisuus:


Jatkuvuus ja sekoitus:


Abstraktio:


Fantasia:

22.8.2009

Naapurini, 20 vuotta Kaliforniassa asunut nainen sanoi, että Kaliforniassa rikkaita miehiä kiinnostaa yksinomaan venäläis- tai ukrainalaistaustaiset naiset (mutta hän sanoi sen iloisesti hihittäen eikä katkerasti itkien, sillä kuulemma myös suomalaiset, balttilaiset ja puolalaiset jotenkin asettuvat tähän kategoriaan). Silti tai ehkä juuri siksi imperiumin sotilasliitto kiertää Venäjää kuin kissa kuumaa puuroa.

Kun osmanit piirittivät ja tuhosivat Bysantin, ei jäänyt jäljelle yhtäkään, joka olisi tiennyt miten kreikkalaista tulta valmistettiin. Siksi mieluummin kuin tuhoamaan ja vihaamaan, neuvoisin vakoilemaan ja oppimaan toimivasta tehtaasta, ainakin niin kauan kuin ei itse tiedä miten takkeja valmistetaan.

Länsimaiset ideat biologisesta elämästä, ihmisestä, luonnosta, jumalasta, avaruudesta ja kaikesta olemassaolevasta ovat jo aikoja sitten osoittautuneet vääriksi. Ehkä Kaliforniassakin olisi jo aika tunnustaa totuus.

19.8.2009

Lapsi näkee perille. Aikuinen näkee pidemmälle.

17.8.2009

Jazz kiehtoo edelleen, koska en ymmärrä sitä. Jazzin ymmärtäminen vaatii luopumista jostakin sellaisesta, josta en halua, pysty tai ole pakotettu luopumaan. Kaikki ymmärtäminen vaatii ainakin hetkellistä luopumista vastakkaisen ymmärtämisestä. Esimerkiksi kapitalismia ei voi ymmärtää, jos ymmärtää sen mikä on välttämätöntä Dionysokselle, ihmiskunnan geneettiselle kehitykselle, jne.

14.8.2009

Politiikka ei niinkään ole yhteisien asioiden hoitamista kuin yhteisen ja yksityisen rajan selvittämistä. Saman voi sanoa taiteesta. On yhtä paljon yhteisiä valheita kuin yhteisiä totuuksia. Siksi tunteisiin ei voi luottaa ja niihin pitää luottaa. Vasemmisto määrittelee yhteisen alueen ja oikeisto yksityisen alueen aina liian laajaksi.
Aivan kuin kansallisromanttisten kuvitelmien tarkoitus olisi kääntää sukurutsa ihanteeksi.
 
Maapallo on tänään Jupiterin ja Auringon välissä. 

13.8.2009

Geeniyhdistelmä, dominant white, mikä tahansa väri. Kysyin vain, milloin lopullinen silmien väri määräytyy. Läpinäkyvät mineraalit, läpinäkymättömät mineraalit, esimerkkejä mineraalien viiruista. Esiintyminen. Esiintymät. Synteettiset zirkonit. Genotyypin herneen eumelaniini. Mendelin kokeessa käyttämä kasvi. Hevosen geenikartan selvitystyö elektronisäteiden voimakkuuksien suhteesta. Kuinka puhdas väri on? Noin sattumanvaraisen näköisen olennon ei kannattaisi puhua täsmennetyistä ideoista. Nuohous- ja tuhkaluukkujen väri määräytyy valitun uuniluukun mukaan. Vieheen väri määräytyy vuodenaikojen mukaan. Kulmakarvojen väri määräytyy hiusten värin mukaan. Hiusten väri määräytyy silmissä olevan melaniinin määrän mukaan. Silmien väri on monen kynttilän yhteisvaikutuksena tulos. Kynttilän väri määräytyy sen mukaan mitä kani tuntee tällä hetkellä. Kanin väri määräytyy pään värin mukaan. Karva on juuresta vaaleampaa. Maailma on esittävä ideoita. Perhosen väri määräytyy lapsen osaamisprosentin mukaan. Luonnonsora on yleensä ruskeaa.

10.8.2009

"Vähin äänin Brysselissä

Etelä-Ossetian uunituore valtio piti Brysselissä keskustelutilaisuuden vuoden takaisen Georgian verisen hyökkäyksen muistoksi. Sain yllättäen kutsun osallistua pyöreän pöydän keskusteluun, joten pääsin kuin pääsinkin Brysseliin vähäisestä äänimäärästäni huolimatta.Vuosi sitten kirjoitimme yhdessä Petri Krohnin kanssa Baltian maiden legitimiteettivajeesta Etelä-Ossetian tilanteen huolestuttamina. Muistutimme, että EU:ssa on kymmenenkertainen legitimiteettivaje Etelä-Ossetiaan verrattuna. Virossa ja Latviassa on yhteensä 600 000 venäläistä vailla EU-kansalaisuutta, kun Etelä-Ossetiassa tilanteen riitti kärjistämään 80 000 etelä-osseettia, jotka eivät enää halunneet mistään hinnasta ottaa Georgian kansalaisuutta. Venäjä ryhtyi jakamaan heille omia passejaan.

Taloustilanteen kärjistyessä kansalaisuusongelma pysyy edelleen ajankohtaisena Baltiassa. En käyttänyt Brysselin lyhyttä puheenvuoroani kuitenkaan muistuttamaan läsnäolijoita EU:n takapihan ongelmista eli EU:n omasta ”Etelä-Ossetiasta”, joka muhii Viron ja Latvian apartheid-valtioissa. Pidin tärkeämpänä puhua suurista linjoista. Pari minuuttia puheaikaa edellyttää täsmäpuhetta.

Suomalaisena ja eurooppalaisena olin huolissani siitä, että ympärillämme käy jo eräänlainen kolmas maailmansota. Venäjävastaisen rintaman muodostavat 1900-luvun pahimmat ja pimeimmät voimat, jotka päätyivät toisen maailmansodan loputtua Yhdysvaltoihin. Nyt käynnissä olevaa sotaa käydään ideologisin asein värivallankumousten kautta ja pääsääntöisesti verettömästi. Ainoan väkivaltaisen poikkeuksen muodosti Georgian sota. Näiden pahuuden voimien päämääränä on kumota toisen maailmansodan lopputulos ja varmistaa voitto Natsi-Saksan liittolaisille. Nämä voimat koostuvat Itä-Euroopan ja Baltian maista. Korostin, ettei nykyinen Saksa kuulu näihin pahuuden voimiin. Nämä pimeät voimat haluavat poistaa Neuvostoliiton toisen maailman sodan voittajien joukosta ja korvata Hitlerin Stalinilla. Historian vääristelijät haluavat viime kädessä kirjoittaa Holokaustin pois eurooppalaisesta historiasta. Kehotin läsnäolijoita olemaan valveilla, sillä käynnissä ovat sodan viime vaiheet. Se näkyy länsimediassa, joka on sotapsykoosissa. Esimerkkinä tästä toin esille BBC:n uutisoinnin Georgian sodasta. Kun BBC vielä sodan alkaessa uutisoi Georgian olleen hyökkääjän, se viikossa käänsi uutisoinnin päälaelleen. Kun yksinkertaiset faktat torjutaan ja niihin suhtaudutaan vihalla, kysymys on sotapsykoosista.

Sain aikamoiset aplodit.

Keskusteluista jäi mieleeni erään venäläisen professorin arvio, että 2100-luku tulee olemaan pienten valtioiden muodostumisen aikaa. Hän siteerasi Bismarckia, jonka mukaan valtioiden pirstoutuminen tuo mukanaan vain verta ja kyyneliä. Samainen professori muistutti, että Neuvostoliitossa perustuslaki oli kaikkein demokraattisin Stalinin aikana! Venäläisten kuunteleminen on kiinnostavaa, sillä he todella näkevät maailman aivan eri tavalla. Moskovalaisen politologian laitoksen varajohtaja Sergei Miheev taas vei keskustelua siihen suuntaan, että kansallisuusriidat Neuvostoliitosta syntyneissä uusissa valtioissa ovat seurausta Neuvostoliiton laittomasta hajoamisesta. Ultranationalismi pääsi vallalla ja se on estänyt demokratian synnyn uusissa valtioissa. Hän piti länsimaisia käsityksiä demokratiasta myös harhaanjohtavina ja pinnallisina. Europarlamentaarikko Tatjana Zdanoka kertoi puolestaan, että Europarlamentissa alkaa pienessä piirissä keskustelu kansojen itsemääräämisoikeudesta. Siis puhutaan Leninistä!

Viime perjantain tilaisuudessa paikalla oli parinkymmenen keskustelijan lisäksi toimittajia, jotka olivat valtaosaltaan ranskankielisiä. Yleisenä havaintoja on todettava, että venäläisten ystävät lännessä ovat todella vähässä: vain minä, Johan Bäckman ja Tatjana Zdanoka. Suomalaisista europarlamentaarikoista saati suomalaisesta mediasta ei tällaisissa tilaisuuksissa Euroopassa kannata edes unta nähdä. Ne nukkuvat.

Leena Hietanen

Leena Hietanen
Lisää aiheesta:

http://antifasistit.blogspot.c…raili.html

LUE LISÄÄ: http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/
"

8.8.2009

Kateus: kun vieras uskonto tuottaa hedelmää. Pärjätäkseen muurahaisille on oltava muurahaisten kaltainen, pärjätäkseen jumalille on oltava jumalien kaltainen.

RAPPION ASTEET

Monimutkaisuus, kierous, unohdus.
Venäjä ja Kiina ovat tämän maailman vastakkaiset ääripäät. Amerikka on siinä välissä. Ryhmä kiinalaisia tuli kerran Venäjälle. Venäläiset ottivat huvikseet kiinalaisten vaimot vangeiksi ja panivat heitä. Muutaman päivän kuluttua kiinalaiset huomasivat, että jokin on pielessä. Parin päivän ihmettelyn jälkeen he huomasivat vaimojensa kadonneen. Meni pari päivää ja he alkoivat huolestuneena etsiä vaimojaan. Lopulta kiinalaiset äkkäsivät, että venäläiset ovat vanginneet vaimot ja panevat niitä huvikseen. Kiinalaiset suuttuivat. He ottivat venäläiset kiinni ja leikkasivat miehiltä mulkut irti. Sitten he nousivat bussiin ja lähtivät tuohtuneina Kiinaan. Rajalla miliisi pysäytti heidät ja takavarikoivat mulkkupussin. Kiinalaiset väittivät, että mulkut olivat heidän omaisuuttaan. Heidän vaimonsa olivat heidän omaisuuttaan ja mulkut olivat olleet heidän vaimojensa sisässä, siispä myös mulkut olivat heidän omaisuuttaan.

KAPITALISMI, ANTIDIONYSOS, LAJIEN TUHO

Kiinalaisten rakennusmiesten loputon virta Nevskin sivukadulla. Kaikki puettu harmaaseen vangin pukuun. Outoja, hahmottomia ja kasvottomia olentoja. Tuskin yksikään puoltatoista metriä pidempi. Asuvat parakissa, matalissa huoneissa, nelikerrossängyissä, samanlaisissa, joita keskitysleireillä aina käytetään. Hymyilevät kaiken aikaa hyönteiskasvoillaan. Puhuvat iloisesti. Saavat työstään Stockman-tavaratalon rakennuksella kuukaudessa palkkaa puolet suomalaisen yhden päivän sosiaaliturvasta. Samalla kadulla pietarilaisten kosmisen kauniiden jumalansynnyttäjien loputon iltapäivävirta toiseen suuntaan. Nähtiinkö Pompeijin dionysosjuhlilla kauniimpi nainen? Rakennusmiehet menevät aikaisin nukkumaan. He nukahtavat hymyssä suin. Jumalansynnyttäjät eivät saa heitä kiihdyksiin, he eivät lainkaan huomaa heitä. Kasvottomat hyönteiset rusahtelevat jumalien kenkien alla. Et voi kilpailla heidän kanssaan tulematta heidän kaltaisekseen. Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu. Aina löytyy hyönteispopulaatio, johon verrattuna meillä on asiat vielä hyvin. Ei tällä sosiaaliturvan tasolla pärjätä kilpailussa niiden kanssa! Planeetalla tunnetaan vain yksi rappion muoto, geneettinen rappio. Taiteen rappio on seurannaisilmiö, mittari. Kaikki johtuu Dionysoksen palvontamenojen monimutkaistumisesta, kieroutumisesta, unohtumisesta.

7.8.2009

OIKEISTO - KAIKKIEN ELÄVIEN LUONTOKAPPALEIDEN TOTAALINEN GENEETTINEN DEGENERAATIO

"Minusta tuli sosialismia puoltava liberaali. Mielestäni talouden täytyy hyödyttää kansaa eikä vain taloudellista eliittiä. Tämä ärsytti tuota taloudellista eliittiä. Sen mielestä oli vaarallista, että minä organisoin yhteiskunnan sektoreita, ja he suunnittelivat vallankaappauksen."

"Vallankaappauksen teki ryhmä liikemiehiä, jotka halusivat säilyttää poliittisten sätkynukkien ja korruptoituneiden asevoimien kanssa monikansallisiin yhtiöihin liittyvät etuoikeutensa. Vallankaappaus oli kansainvälisen terrorismin teko, joka vaikuttaa pallonpuoliskomme turvallisuuteen ja aiheuttaa väkivaltaa."

"Olen sitä mieltä, että Yhdysvallat tulee menettämään runsaasti vaikutusvaltaansa Latinalaisessa Amerikassa, jollei se käännä vallankaappausta takaisin. Ei se pysty toteuttamaan demokratian malliansa. Se ei tule olemaan uskottava kenenkään edessä."

"Vallankaappaajien hallinto on laiton. He haluavat laillistaa tulevat vaalit, mutta ne kaksi ehdokasta, jotka he hyväksyvät, hyväksyivät kaappauksen ja kannattivat sitä. Tämähän on kuin laillistaisi vallankaappauksen muiden ihmisten kautta. Minä en koskaan harkinnut omaa uudelleenvalintaani."

"Kun asevoimat vetävät kannatuksensa vallankaappaajien hallinnolta, näiden on viidessä minuutissa luovuttava vallasta."

Hondurasin perustuslaillinen presidentti Manuel Zelaya

*

Ellei ydinaseita olisi, USA olisi jo pistetty matalaksi. USA on pelannut kaikki korttinsa. Miljoonat ääretöntä vihaa ja halveksuntaa tihkuvat aivot maailmassa työskentelevät, jotta voitaisiin löytää keino, jolla tuon täydelliseen häviöön tuomitun maan kohtalo saadaan toteutumaan. Ja se toteutuu, ennen muuta sisäisen hajoamisen kautta. Ne, jotka vielä tässä vaiheessa ryhtyvät USA:n liittolaisiksi ovat varmoja häviäjiä.

5.8.2009

PROFESSORI JUHANI SUOMI

kirjoittaa auki Alexander Stubbin henkilokohtaisten homointressien vastakkaisuuden Suomen kansan intressien kanssa. Jos Suomi olisi demokraattinen maa, Stubbin kaltainen helvetista ripuloitu pahuuden suolisolmu ei voisi toimia julkisissa tehtavissa. Demokraattisessa maassa ei voi olla Stubbin kaltaisille geneettisen degeneraation työjuhdille työtä tarjolla.

1.8.2009

JOHAN BÄCKMAN ARVIOI

Sofi Oksasen ja Imbi Pajun natsipropagandaa ”Kaiken takana oli pelko”.

"Kirja-arvio

Satu ”neuvosto-Auschwitzista”

Arvio teoksesta Kaiken takana oli pelko: Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim). WSOY. Helsinki. 2009. 565 sivua.

Kenellekään suomalaiselle on tuskin yllätys, että Virossa historiankirjoituksella on korostunut sisä- ja ulkopoliittinen funktio. Mutta virolaisen historiarevision rajuus ja syvyys on paljastunut vasta tämän viime maaliskuussa julkistetun laajan artikkelikokoelman myötä.

Jo kirjan julkistamista vastustaneissa mielenosoituksissa suurimmaksi ongelmaksi nimettiin se, että antologiaan ei kelpuutettu yhtäkään venäläistä historioitsijaa. Sen sijaan mukana on kymmeniä Viron yksisilmäiselle historiapolitiikalle lojaaleja kirjoittajia, joiden tekstit voidaan lukea saman teeman variaatioina. Tämä tekee kirjasta epäkiinnostavan, varsinkin kun melkein kaikki tekstit ovat aiemmin muualla julkaistuja.

Teos on silti tärkeä merkkipaalu uudenlaisessa prosessissa, jossa historiankirjoituksesta tehdään yhä räikeämpää Hatespeechiä, siis vihanlietsontaa. Jo kirjoittajien asenne kieltää kaiken keskustelun ja väittelyn keskeisistä teemoista. Kirjan toimittanut Sofi Oksanenkin totesi kirjan julkistamisen jälkimainingeissa kriitikoilleen tv-haastattelussa, että hän ”ei keskustele propagandistien kanssa”.

Venäläisen näkökulman kieltäminen on tietenkin eräänlaista sensuuria. Kun kysymys on Neuvostoliiton historiasta, asenne on enemmän kuin ongelmallinen. Toisaalta tutkimusote, jos sellaisesta voidaan tässä yhteydessä puhua, on niin räikeän venäläisvastainen ja russofobinen, että venäläisten sivuuttaminen on tavallaan jopa ymmärrettävää.

Poimin heti havainnollisen esimerkin. Nuoren virolaisen Ivo Juurveen artikkeli on peittelemätön yritys leimata kaikki venäläiset julkaisut valheellisiksi ja epäluotettaviksi ja siten kieltää niiden lähdearvo. Juurveen mielestä Viron nykyisestä historiarevisiosta kriittisesti kirjoittaneen Magnus Ilmjärvin suurin synti on se, että hän käyttää venäläisiä lähteitä.

Juurvee kuitenkin pitää venäläisten lähteiden käyttöä historiantutkimuksessa periaatteessa mahdollisena, mutta ensin pitäisi tarkistaa venäläisten lähteiden kaikkien viitteiden luotettavuus. Juurvee tekeekin itse eräänlaisen kokeilun, jossa hän jäljittää erään julkaisun lähteiden luotettavuutta. Johtopäätös on se, että kaikista venäläisistä lähteistä on luovuttava, koska ”töiden perusteellinen tarkastaminen olisi suunnaton työ”, kirjoittaa Juurvee.

Tässä kirjassa ensimmäistä kertaa historioitsijana esiintyvä, kaunokirjailijana monesti palkittu Sofi Oksanen menee asiaan suoremmin todeten esipuheessa, että ”venäläisessä tiedotusympäristössä objektiivisuuden säilyttäminen voi olla hankalaa”. Oksasen tietojen mukaan venäläisten todellisuudentajua on kuulemma muokattu niin, että he eivät usko tosiasioita ”edes kovien todisteiden edessä”.

Tässä siis kirjan lähtökohta: kaikki venäläinen puhuttu tai kirjoitettu nykyisyyden tai menneisyyden kuvaus on valheellista. Oksasen ja Pajun toimittama kirja siis toteuttaa eräänlaista historiantutkimuksen apartheid-politiikkaa, jossa venäläinen näkökulma, tieto ja mielipiteet halutaan eristää kokonaan jonnekin omaan lokeroonsa. Niitä pidetään vääristyneinä, ehkä jopa sairaina, eikä niistä haluta tietää mitään.

Oksasen omat historiatiedot ovat hataria ja perustunevat joidenkin muiden henkilöiden kanssa käytyihin keskusteluihin. Oksanen esimerkiksi väittää, että neuvostovallan alettua Virossa astui voimaan ”Neuvostoliiton rikoslaki”, joka ”määritti rikolliseksi kaiken sen, mikä oli ollut ennen oikein ja suotavaa”. Jokainen neuvostorikosoikeuden perusteet tunteva tietää, että mitään ”Neuvostoliiton rikoslakia” ei koskaan ollut olemassakaan. Stalinistisen poliittisen terrorin rikosoikeudelliset perusteet ovat tietysti tärkeä tutkimusaihe, mutta niistä Oksasella ei ole mitään käsitystä. Oksasen yritys leikkiä historioitsijaa kokee siis haaksirikon jo alkumetreillä.

Kysymys Viron niin sanotusta neuvostomiehityksestä on tietysti mitä olennaisin. Viime aikoina Suomessa ilmestyneet Viron neuvostomiehityksen kiistäneet pamfletit ovat olleet monille yllätys, ehkä jopa šokki. Toimittaja Leena Hietanen on puhunut ”miehitysmyytistä” ja professori Martti Turtola on muistuttanut Viron ja Neuvostoliiton kahdenvälisistä tukikohtasopimuksista. Viron armeijaahan ei tarvinnut edes riisua aseista, kun se liitettiin eestiläisenä armeijakuntana neuvostoarmeijaan ja upseerit vannoivat valan Stalinille, on Turtola meitä valistanut. Voi olla, että ”Kaiken takana oli pelko” on julkaistu eräänlaiseksi vastakirjaksi näille Virossa paljon huomiota herättäneille suomalaisten Viro-pamfleteille (mukaan luettuna oma kirjani ”Pronssisoturi” viime syksyltä).

Nyt julkaistussa antologiassa miehitys ei enää riitä. Omassa artikkelissaan Yhdysvalloissa koulutettu nuori virolainen historioitsija Lauri Mälksoo melkeinpä onnistuu vääntämään väitetyn miehityksen peräti Neuvostoliiton sotilaalliseksi ”hyökkäykseksi” Viroa vastaan. Perusteeksi tarjotaan kyseenalainen keitos klišeitä, lähteettömiä väitteitä tai suoranaisia vääriä tietoja. Mutta lopputulos on tietysti tärkein ja synnyttää epämiellyttävän vaikutelman siitä, että lojaalisuus on tänään virolaiselle historioitsijalle tärkeämpää kuin uuden tieteellisen tiedon etsiminen.

Sofi Oksasen tietämättömyys näkyy parhaiten hänen väitteessään, jonka mukaan ns. vankileirien saaristosta eli Gulagista puhuminen olisi aina ollut Neuvostoliitossa ja Venäjällä täysin kielletty. ”Neuvostoliitto ei kuvannut Gulagia”, Oksanen kirjoittaa ja jatkaa, että ”nyky-Venäjällä siitä ei haluta puhua”.

Miten niin ei? Gulag-keskustelu on tärkeä osa Venäjän menneisyyden hallintaa, joka alkoi neuvostoaikana. Nykyvenäläinen kirjallisuus ja elokuva pursuavat erilaisia kuvauksia stalinismin ajasta. Stalinin uhreille on muistomerkkejä ympäri Venäjän, uhreja luetteloidaan, repressoiduille maksetaan korvauksia ja korkein valtiojohto muistaa stalinismin uhreja. Asiaa käsitellään syvällisesti ja siitä on tehty olennainen osa venäläistä historiatietoisuutta.

Sitä on tietysti vaikea sanoa, millä intensiteetillä Oksanen haluaisi Gulag-keskustelua Venäjällä käytävän. Oksasen kirjoitukset osoittavat kuitenkin selvästi, ettei hän tiedä venäläisestä Gulag-keskustelusta mitään.

Oksasen pahin puute kirjailijana on varmasti paitsi venäjän kielen taidon puuttuminen, myös viron kielen vaatimaton osaaminen. Oman ilmoituksensa mukaan hän puhuu vain ”kyökkiviroa”. Se näkyy kirjassa selvästi. Syntyy vaikutelma, että teesit on opittu yhden asian virolaisilta ja näkökulma joistakin angloamerikkalaisista julkaisuista. Tähän liittyen kirjaan on ahdettu mukaan kahden tunnetun kovan linjan Putin-kriitikon, brittiläisen Edward Lucasin ja amerikkalaisen Anne Applebaumin omituisen suppeat ”haastattelut”, joihin on kiireellä editoitu muutama asianomaisen sanomaksi kerrottu lause.

Edward Lucas pahoittelee lännen epäonnistumista yhteisen Venäjä-vastaisen rintaman luomisessa ja vaatii suhtautumaan Venäjään ja sen johtoon kielteisesti: ”Nyt pitäisi luopua siitä ajatuksesta, että Venäjää johtaa joukko pohjimmiltaan kivoja ihmisiä, joiden kanssa voi sopia asioista ja jotka kuuntelevat länttä.” Puolan amerikkalaisen ulkoministerin vaimonakin tunnettu Anne Applebaum vastaavasti herjaa Putinia väittämällä, että tämä työskenteli ”sortokoneiston pahimmissa toimijoissa”, vaikka Putinia ei tiettävästi ole syytetty mihinkään sortotoimiin osallistumisesta KGB-aikanaan. Applebaum esittelee myös tutkimustuloksiaan, joiden mukaan neuvostokommunistit pitivät varkaita ja murhaajia ”tärkeinä yhteistyökumppaneina ja järjestelmän tukijoina”, joita ei laitettu Gulagiin.

Tuskin sattumalta kirjan loppuun liitetyssä sanastossa termi Gulag selitetään yleisnimitykseksi, joka tarkoittaa Neuvostoliittoa yleensä. Sofi Oksasen johtoaatteena onkin viedä tarkoitushakuinen liioittelu äärimmäisyyksiin ja väittää, että Neuvostoliitto oli alusta loppuun vain yksi valtavan suuri Auschwitz. Oksanen pitää Neuvostoliittoa, Gulagia, ”miehitystä” ja ”kyyditystä” (jota hän kutsuu kansanmurhaksi) yhtenä ja samana, nimenomaan perivenäläisenä, Auschwitziakin jopa pahempana terrori-ilmiönä. Ajatus neuvostokommunismin ”alkuperäisestä” pahuudesta oli muuten juuri se teesi, jolla Ernst Nolte käynnisti Saksan kuuluisan historioitsijakiistan 1980-luvun lopulla (teesin mukaanhan Auschwitz olisi ollut valju Gulag-matkielma).

Oksasen ja Pajun kirjan suurin ongelma onkin näyttöpuoli silloin, kun Viron väitetyn neuvostomiehityksen mittaamattomille kärsimyksille pitäisi löytää Auschwitzinkin mitat ylittävää näyttöä. Ratkaisun pakkorakoon tarjoaa Jehanne M. Gheith, jonka tekstissä todisteiden täydellinen puuttuminen muuttuu täydelliseksi todisteeksi. Auschwitz on moninkertaisesti dokumentoitu kärsimysnäytelmä, mutta Gulag on kuulemma niin kauhea, että siitä on mahdotonta muistaa mitään. Gheith esittelee haastattelumetodiaan ja väittää, että haastateltavien on ”vaikea ilmaista kokemuksiaan” (ilmeisesti mitään sellaista, mitä kysyjä haluaa kuulla, ei olekaan tapahtunut).

Gheith myös vääristelee informanttinsa kertomusta esimerkiksi sekoittamalla kokemuksia Kiovan natsimiehityksestä Gulag-kertomukseen tavalla, jossa tavallinen lukija ei pysy perässä. Kiovan juutalaisten joukkoteurastus oli tietysti sodan kauheimpia tapahtumia, mutta natsiterrorin julmuuden selostaminen Gulag-otsikon alla sekoittaa tapahtumia ja synnyttää itse asiassa vaikutelman siitä, että venäläiset olivat syyllisiä myös natsiterroriin.

Kun ”neuvostomiehityksen” kärsimyksistä ei löydykään suurempaa näyttöä, todisteeksi kelpaa jo melkein mikä tahansa. Näin hammaslääkärikäyntikin muuttuu autenttiseksi todisteeksi ”neuvostomiehityksen” kauhuista. Gheithin informantti vahvistaa asian sanomalla, että ”siitä on vaikea kertoa”, siis hammaslääkärikäynnistä (sitaatti on valittu jopa artikkelin otsikoksi). Sivunmennen sanoen, Tallinnan niin sanotussa ”Miehitysten museossa” eteiseen on tuotu neuvostolainen hammaslääkärintuoli eräänlaiseksi todisteeksi (vitriinissä olevien tupakka-askien rinnalle).

Oksasen kirjassa lisätodisteeksi on saatu myös alkoholipolitiikka. Virolaisen miehitysasiantuntija Heino Noorin mukaan sekin oli ”miehitystä”, joka ”alkoholisoi kansaa tehokkaasti”. Noorilla on kuitenkin vaikeuksia etsiä todisteita ”meidän holokaustistamme”, joten paremman puutteessa asia selitetään stressihäiriöksi, jossa ”trauman syntyyn liittyviä yksityiskohtia ei joko kyetä muistamaan tai haluta muistaa”.

Säälittäväksi (ja tavallaan kiinnostavammaksikin) kirjan kerronta muuttuu viimeistään silloin, kun jokunen virolainen kulttuurihenkilö joutuu vastentahtoisesti vääristämään omia elämänkokemuksiaan kirjan toimittajien intressien mukaiseksi.

Niinpä kirjailija Maimu Berg yrittää sylkeä oman neuvostomenneisyytensä päälle, mutta joutuu kuitenkin toteamaan, että ”emme luultavasti olleet jokapäiväisessä elämässämme merkittävästi läntisiä ikätovereitamme onnettomampia”. Tämä asettaakin käsityksen ”neuvostomiehityksen” kaikenkattavasta onnettomuudesta kyseenalaiseksi. Bergillä onkin vakavia vaikeuksia keksiä neuvostoajasta kielteistä sanottavaa: ”Mitään erityisen kauheaa ei tapahtunutkaan. Kerran pääsimme jopa kesänviettoon Krimille kirjailijoiden lomakotiin”, Berg hämmästelee omaa menneisyyttään.

Oksasen ja Pajun yritys vaatia virolaisia muistamaan omaa elämäänsä vain kielteisessä valossa on tietysti moraaliton. Tässä mielessä säveltäjä Jüri Reinvere nousee miltei tragikoomiseksi hahmoksi, joka ensin kuvaa neuvostoajan virolaisuuden muka pysäyttäneeksi ”kulttuuriseksi kansanmurhaksi”, mutta joutuu jakomielisesti toteamaan heti perään: ”Kummallisella tavalla tämä aika oli virolaisen kulttuurin näkökulmasta hedelmällinen: syntyi useita virolaisia merkkiteoksia.”

Reinvere pakottaa itsensä etenemään siten, että ensin hän moittii neuvostoaikaa äärimmäisen jyrkästi, mutta heti perään joutuu kuitenkin melkeinpä ylistämään silloista kulttuuripolitiikkaa. Näin Reinvere: ”Moskova ja Leningrad avasivat virolaiselle kulttuurille samaan aikaan paradoksaalisesti taas niin tarpeelliset kanavat ammattitaidon hankkimiseen. Ne toimivatkin aina 1980-luvun lopulle asti.”

Sofi Oksanen osoittaa historiantuntemuksensa vakavat puutteet myös sekoittamalla vankileirituomion ja karkotustuomion (ellei sitten kysymyksessä ole tahallinen sumutus). Neuvostoaikanahan karkotustuomio merkitsi uuden elämän aloittamista jossakin kaukana Venäjän sisäosissa (ei välttämättä Siperiassa) yleensä perhekunnittain. Sodan aikana karkotus tai mobilisaatio saattoi merkitä suoranaista pelastusta (kuten Lennart Meren karkotus tai Georg Otsin mobilisointi). Vankileirituomio merkitsi sitä aitoa Gulagia eli vangin elämää piikkilangan sisällä. Ero karkotuksen ja leirin välillä on kuitenkin huomattava, minkä Oksanen jättää kertomatta yrittämällä sekoittaa kaiken yhdeksi Gulagiksi, jonkinlaiseksi painajaismaiseksi ”neuvosto-Auschwitziksi”.

Viron kahdessa joukkokarkotuksessa eli ”kyydityksessä” suurin osa siirrettiin nimenomaan karkotukseen (maaliskuussa 1949 kaikki). Kesän 1941 kyyditykset myös kiistatta pelastivat pian alkaneen natsimiehityksen jaloista mm. kaksi kolmannesta Viron juutalaisista. Totuus on se, että monet karkotetut elivät loppujen lopuksi olosuhteisiin nähden hyvin, hyvänä esimerkkinä jo mainittu Lennart Meri (Andreas Oplatkan toimittamissa postuumeissa muistelmissaan Meri suorastaan ylistää karkotusaikaansa). Oksasen ja Pajun kirjaan onkin eksynyt tieto Elo Tuglaksen päiväkirjamerkinnöistä, joissa tämä hämmästeli Siperiasta palanneiden virolaisten iloisuutta ja elämänmyönteisyyttä.

Sofi Oksasen rima on korkealla, sillä hänen suurin missionsa heti kirjan ensi sivuilta lähtien on lyödä läpi väite kyydityksistä ”kansanmurhana”. Kun Neuvostoliitto samaistetaan Gulagiin, kyydityksen osoittaminen kansanmurhaksi voi näyttää oikealta. Mutta ongelmana tässäkin on se näyttöpuoli.

Aigi Rahi-Tammin selostus kyydityksistä yrittää vääntää ne peräti ”sotatoimeksi” (vrt. Mälksoon yritys vääntää miehitys ”hyökkäykseksi”). Kuvaava onkin Rahi-Tammin väite, jonka mukaan ”1941 kyyditetyistä kuoli 60 prosenttia”. Mitä tällä absurdilla lauseella tarkoitetaan, jää hämärän peittoon. Lähteitä mullistaville tiedoilleen Rahi-Tamm ei kerro. Olennaista kertomuksessa on se, että epämääräiset ja viitteettömät väitteet saavat kyyditykset näyttämään samalta kuin juutalaisten vieminen Auschwitziin. Juuri tämä rinnastus on kirjan kantava idea.

Paremman puutteessa Jüri Reinvere esittää omat mullistavat todisteensa kansanmurhaksi kutsutun ”kyydityksen” kauhuista: 1980-lukulaisen tallinnalaisen raitiovaunun, jolla ”massaa ajettiin kuin karjaa”, Reinvere selostaa. Juuri ”eläinvaunut” ovat yksi kyyditysmyytin todentamaton piirre (väitetyn suuren kuolleisuuden rinnalla). Jokaisella virolaisella on kuitenkin oikeus omaan osaansa neuvostovallan terrorista, joten Reinveren mukaan ratikassa matkustaminen 1980-luvun Tallinnassa oli ainakin hänen osaltaan ”kyyditys”.

Kyydittämisen selittäminen kansanmurhaksi onnistuu vain suoranaisella valheella. Iivi Anna Masso väittää Stalinin peräti julistaneen kaikki suomalais-ugrilaiset ”vihamielisiksi kansoiksi”, joihin piti kohdistaa ”hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä”. Siis taas se sama analogia: Neuvostoliitto oli kuin Auschwitz, joka tuhosi suomalais-ugrilaisia. Myös Aigi Rahi-Tamm väittää Stalinin terrorin koskeneen vain ”vihamielisiä kansoja”, Rahi-Tammin mukaan virolaisia, puolalaisia, saksalaisia, suomalaisia, latvialaisia, korealaisia, kiinalaisia ja kurdeja. Näin karskiin valehteluun WSOY:n tietokirjapuolella on tuskin koskaan aikaisemmin sorruttu. Historian alkeet tunteva tietää, että Stalinin terrorissa murhattiin kaikkia kansoja ja eniten venäläisiä.

Gulag-terrorin liioitteleminen äärimmilleen merkitsee samalla juutalaisten joukkomurhan eli holokaustin vähättelyä, ellei peräti kiistämistä. Kirjan toinen toimittaja Imbi Paju tekeekin kaikkensa kiistääkseen Viron holokaustin ja etenkin virolaisten osallistumisen siihen. Juutalaiset ovat kuulemma aina eläneet Virossa erinomaisesti (neuvostomiehitykseen saakka). Paju liioittelee neuvostovallan toimia juutalaisia vastaan ja selittää natsimiehityksen aikaisen juutalaisten joukkotuhon olemattomiin. Pajun mielestä venäläiset ovat syyllisiä kaikkeen (etenkin juutalaisten vainoamiseen), mutta virolaiset ovat ainoastaan hyväsydämisiä auttajia. ”Erna toi minulle kuumaa teetä ja voileipiä sänkyyn”, eräs juutalainen on Pajun mukaan kertonut.

Kun Pajun sitten on kuitenkin pakko tunnustaa, että natsit tappoivat järjestelmällisesti Viron juutalaisia natsimiehityksen aikana 1941-1944, Paju toteaa sen tapahtuneen ”sivistyneesti”. Mitä hän tällä tarkoittaa? Pajun tarkoitus lienee väittää, että neuvostomiehityksen aikana juutalaisia tuhottiin sivistymättömästi, mutta juutalaisten tuhoaminen natsien toimesta Virossa lasketaan heille eduksi, koska se tapahtui (Pajun mielestä) kuitenkin ”sivistyneesti”.

”Torjutut muistot”-kirjassaan Imbi Paju väitti, että virolaiset pelastivat eivätkä tuhonneet juutalaisiaan. Jokainen historiaa tunteva tietää, että Viron juutalaiset (ne, jotka eivät ehtineet pelastautua ”kyydityksissä” tai mobilisaatioissa Venäjälle) tuhottiin viimeiseen pikkuvauvaan nimenomaan virolaisten pyövelien toimesta. Tästä Viro sai natseilta kunniamaininnan ”judenfrei” (virolaisille juutalaisten tappajille jaettiin myös rautaristejä).

Myös Toomas Hiion kirjoituksen ydinajatuksena on holokaustin kiistäminen. Hiio paheksuu holokaustin muistelun intensiteettiä, jonka pääsyy hänen mukaansa on ”Yhdysvaltain juutalaisyhteisön suuri merkitys Amerikan julkisessa elämässä ja heidän vahva tukensa Israelille”. Hiion mielestä holokaustin tutkimisessa ja tuomitsemisessa on kysymys ”Neuvostoliiton ideologisesta harhautuksesta”, eli siitä, että natsismia pidetään aivan väärin perustein ja väärällä tavalla pahana. Hiio siis kieltää Viron maaperällä tapahtuneen holokaustin ja nimittää pyöveleille myöhemmin jaettua oikeutta ”näytösoikeudenkäynneiksi”.

Suorimman tukensa natseille Hiio antaa kuvailemalla Viron maaperällä natsimiehityksen alussa 1941 toimineen Sonderkommando 1 a:n asiantuntijaorganisaatioksi, jonka tehtävänä (Hiion mukaan) oli ”bolševikkien tekemien rikosten tutkiminen, tutkimustulosten julkistaminen ja kommunistien jälkeensä jättämien arkistojen haltuunotto”. Tehtävä oli siis tavallaan yhtä jalo kuin Viron suojelupoliisin nykyisillä historia-asiantuntijoillakin.

Tosiasiassa Sonderkommando 1 a oli joukkomurhaorganisaatio, joka pani toimeen Viron maaperällä kammottavan juutalaisten, mustalaisten ja kommunistien joukkoteurastuksen. Helmikuussa 1942 Viro sai natseilta Wannseessä kunniamaininnan ”judenfrei” sen jälkeen, kun Sonderkommando 1 a oli täyttänyt tehtävänsä. Tämän jälkeen siitä muodostettiin Viron turvallisuuspoliisi ja turvallisuuspalvelu, joka jatkoi joukkomurhaamista aina natsimiehityksen viimeiseen päivään saakka.

Samainen Hiio oli pääsihteerinä ja päätoimittajana Max Jakobsonin johtamassa Viron historiakomissiossa, jonka varsinaisiksi kirjoittajiksi oli hyväksytty vain Viron historiarevisiolle lojaaleja nuoria virolaisia historioitsijoita. Oksasen ja Pajun kirjassa Hiio ei mitenkään häpeile kirjoittaa suoraan, miten historiakomissio ”täytti ennen muuta tyhjiön Viron ulkopolitiikkaa varten”.

Viron suojelupoliisin palveluksessa työskentelevän historioitsija Martin Arpon artikkelin pääsisältö on selostaa, miten vuosien 1941 ja 1949 ”kyydityksistä” saadaan leivottua ”kansanmurha” ja sen perusteella nostetaan kovia kansanmurhasyytteitä tapahtumiin osallisia vanhuksia vastaan. Tunnetuin esimerkki on Neuvostoliiton sankari Arnold Meri, jonka pitkään käsitelty kansanmurhasyyte raukesi syytetyn kuolemaan. Arpo sivuuttaa virolaisten natsikollaboraattorien toimeenpanemat juutalaisten, mustalaisten, virolaisten kommunistien ja sotavankien julmat joukkomurhat natsimiehityksen aikana. Simon Wiesenthal -keskus onkin moneen kertaan todennut, että Viro ei ole lainkaan kiinnostunut puimaan näitä rikoksia.

Virolaisten historioitsijoiden lojaali nuori polvi on valmis tekemään melkein mitä tahansa kaunistellakseen natsien sotarikoksia ja liioitellakseen kuvitteellisen ”neuvostomiehityksen” kauhuja. Niinpä Heino Noor kuvailee natsien toimet kommunisteihin verrattuna paljon inhimillisemmiksi (vrt. Imbi Paju): ”Natsien rankaisutoimien kohteiksi joutuneiden henkilöiden terveys ja hyvinvointi kohentuivat huomattavasti nopeammin ja paremmin kuin neuvostokoneiston kynsiin joutuneiden virolaisten.” Kun natsien rankaisutoimet koostuivat lähinnä teloituksista, jää hämäräksi, miten terveys olisi niiden jälkeen enää voinut kohentua.

Natsiterrorin vähättelyssä sorrutaan siis päättömyyksiin. Neuvostomiehityksen väitettyjä ympäristötuhoja tutkineet Rein Ratas ja Anto Raukas äityvät kehumaan saksalaisia sanomalla, ”ettei lyhyeksi jäänyt Saksan sodanaikainen miehitys aiheuttanut mainittavaa saastumista”.

Viron nuoret historioitsijat ovat historiarevisionsa puolesta valmiit kaikkeen. Ivo Juurvee selittää Viron holokaustin jonkinlaiseksi KGB:n informaatio-operaatioksi, siis propagandistiseksi kuvitelmaksi. Juurvee kirjoittelee niin perusteellisesti KGB:n informaatio-operaatioista ja niissä käytetyistä menetelmistä (tätä aihetta käsittelee myös Imbi Paju), ettei lukija voi välttyä ajatukselta siitä, että kokoomateos ”Kaikella oli pelko” on KGB-tyylille uskollinen, peittelemätön ja tarkoitushakuinen yritys kääntää historiakuvamme ylösalaisin.

Johan Bäckman
VTT, dosentti
Helsingin yliopisto

Johan Bäckman

LUE LISÄÄ: http://johan.blogit.uusisuomi.fi/"

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com