23.6.2008

CASANOVA

on ensimmäinen todella asiallinen näkemäni elokuva Felliniltä. Täytyy myöntää, että katsomatta on tusinan verran fellinin elokuvia. Menetin joskus mielenkiintoni Felliniin täysin, mutta Aleksei German sai sen taas heräämään, koska hän vertasi itseään Felliniin (mitä minä pidin mauttomana, sillä German on mainio ohjaaja). Ilmeisesti Fellinin todellinen maine on yritetty mustamaalata tahallaan nostamalla esiin noita elokuvia, joista hän on tunnettu.

22.6.2008

AFRODITE

On kirjallisuutta joka merkitsee enemmän kuin jokaöinen syleily, ja kirjallisuutta joka syntyy siitä ettei ole mitään parempaa tekemistä.

UUDESSA PARNASSOSSA

on Jussi Vilkunan essee Joseph Brodskyn esseistä ja Pietarista. Teksti tuntuu läpikotaisin ongelmalliselta. Lukiessani huomaan kyseenalaistavan sekä jokaisen Brodskyn yhtä hyvin kuin Vilkunan esittämän havainnon, ajatuksen, väitteen. Kumpikaan ei tavoita mitään olennaista. Eikä myöskään kiistävä väitteeni tavoita mitään olennaista: kiistän senkin. Venäjästä ja varsinkin Pietarista voi olla täysin perustellusti mitä mieltä tahansa. Pienimmästäkin havainnosta tulee helposti politiikkaa. Kaupunki heijastaa vahvistettuna takaisin ihan minkä tahansa ajatuksen, toiveen, unikuvan ja painajaisen. Missään maailmassa et varmemmin saa täsmälleen sitä mitä tilaat. Siksi pitää olla tarkkana: pienikin huolimattomuus tilauksessa saattaa aiheuttaa sen, että se tarkoittaa jotain aivan muuta kuin mitä ajattelet sen tarkoittavan.

PAIMION AFORSIMIKILPAILUN

sato (julkaistu Parnassossa 3/2008) näyttää käsikirjoituskilpailun voittajan ja käännöskilpailun palkittujen osalta hyvinkin maittavalta.

"Ooppera esittää totuuden valheesta, kun taas
elokuvassa nähdään vain valheellinen totuus."
Ramon Gomez de Serna

Siinä se on sanottu. Miksi niin harvoin tunnutaan ymmärtävän, että oopperan pitkälle vietyjä keinoja (vert. Ingmar Bergman: Taikahuilu) tarvitaan nimen omaan totuuden paljastamiseen realismin vedenpitävän illuusion takaa. Asia on ilmiselvä: ihmiset, jotka vierastavat oopperaa, pelkäävät totuutta.

VAMPYYRIEN SUKUPOLVET

Dystooppisia ja kyynisia kuvaelmia itsestään laativan nykyihmisen töitä katsellessa tulee mieleen: miksi ei tuhruisen ja tahmean elämän kurjuuden maskin alta raaputeta esiin romanttista, uljasta ja täyteläistä todellisuutta? Vastaus on yksinkertainen: siinä menisi elinkeino niiltä, joissa voitolla on tuhruinen ja tahmea. "Kritiikki" tai "tiedostaminen" on vain yksi elinkeino muiden joukossa niille, jotka maailman tilan ovat päättäväisesti aiheuttaneet ja jotka sitä päättäväisesti ylläpitävät. Olennaista on, että heidän kaikkien sisällä kamppailu on hävitty jo aikoja sitten. Ihmisen, yksilön sisällä on yllättävän harvoin voitolla mikään sellainen, joka on demokratian ja poliittiseten olosuhteiden tuhoontuomitsemaa.

18.6.2008

ILKEÄ KLOVNI

on varmasti kaikkein alkuperäisin amerikkalaisen kulttuurin tunnuskuva. Se on Mcdonalds-ukkelin ja amerikkalaisen joulupukin henkinen sukulainen. Eurooppalaisessa sirkustraditiossahan klovni on yleensä pojimmiltaan surumielinen: melankoliselle ja vakavalle taiteilijapersoonalle ihmisten viihdyttäminen ja naurattaminen on raskasta työtä. Mutta se on kuitenkin jonkinlainen työ ja elinkeino, yhtä kaikki. Amerikkalaisessa traditiossa tuohon "virkaan" on suviannesiimesmäisesti soluttautunut ihan joku toinen, paljon olosuhteitasietävämpi ihmistyyppi. Amerikkalainen klovni pitää ihmisten viihdyttämisestä: hänen irvailunsa kohdistuu suoraan eurooppalaisen klovnin asemaan, joka on nyt post-neuvostoliitto-aikakaudella jos mahdollista entistä surkeampi, koska hänet on syrjäytetty poliittiselta jalansijalta ja työmarkkinoilta. Amerikkalainen ja euroopplainen klovni muodostavat luontevan parin: heidän lihallinen geneettinen aineksensa on vielä erottamatonta, vaikka heidän henkensä ovatkin toistensa kosmiset vastakohdat. Evoluutio toisin sanoen ei ole vielä ehtinyt muuttaa klovnin ulkonäköä erityisen radikaalisti. Alkuperäistä klovnin roolia ei ole enää olemassa: sen paikan on vallannut polliittisesti vastakkainen henki. Naamiopeli kuitenkin jatkuu. Roolittomalle alastomuus tarkoittaa aina kuolemaa.


KAKSINAISUUSNAAMIOT













































http://www.mexconnect.com/mex_/travel/ecassin/ecassin1006.html
Nykyihmiset jakautuvat kolmeen luokaan: niihin jotka näkivät Neuvostoliiton, niihin jotka haistoivat Neuvostoliiton, ja niihin joilla ei ole hajuakaan.
se on ennen muuta fyysinen kokemus
neljä ja puoli arsinaa korkea, neliskulmainen
sivulta kuin vanhan ukon naama
löydettynä se on ollut aina saatavilla
se on lainaamista kaikkialta
helppokäyttöinen, turvallinen ja hygieeninen
kuolemalle liian epäluotettava
sisustuksessa omimmillaan mausteena
vihreäksi ruskeaa lempeäksi kova
kolmen kilometrin korkeudessa se on vielä kivaa
enemmän liikettä, kaunista liikettä kuin tavoitettavaa ja konkreettista
tällä hetkellä se on leviämässä myös peltopyymaille
kylmällä se on suurimmillaan mutta kovassa työssä vähäistä
se on tarkoituksella suunniteltu huonoksi ja halvaksi
mikä se on?

KESÄ, VALO-OLOT

joka toinen päivä työskentely onnistuu hyvin
joka toinen päivä huonommin
joka toinen päivä aamu on huono
joka toinen päivä ilta on huono
joka toinen päivä sitä miettii, jospa vielä yrittäisi
puhuisi, puhuisi ja puhuisi
joka toinen päivä sisko ehdottaa että viedää veikka takas sairaalaan
joka toinen päivä ajattelee, että jos se seksi alkaa maistua puulta jokapäiväisen vehtaamisen takia
joka toinen päivä vanhus tappaa itsensä
Ystävä soitteli Pietarista
on nyt saanut ensimmäisiin ravintoloihin taiteilijavipin
Pietarissahan taiteilijat syövät ilmaiseksi
ravintoloissa
se on oikein hyvä järjestely
jos ei ole rahaa jne.
oli vain sanottu, että tule nyt useammin käymään
maksaa ei tarvitse enää
kai vain yhteen kasvisravintolaan
tai niitä on ketju
omistaja oli pyytänyt tulemaan useammin, jos vain ehtii
hieno paikka se kyllä on
Pietarin hienoimpia ravintoloita
ymmärtäähän sen tavallaan
paikat joissa taiteilija lakkaa käymästä
menevät yleensä aika nopeasti konkurssiin sitten
kun kukaan ei enää käy ja paikka on poissa muodista
siksi kannattaa pitää hyvät välit taiteilijaan
josta kuitenkin riippuu se missä ihmiset käy
genius loci
näet

17.6.2008

Pietarilainen taiteilijaystäväni kertoo ilahtuneena saaneensa paikalliseen kasvisravintolaan taiteilijavipin. Pietarissahan genius loci nauttii täyden ylöspidon, johon kuuluu ilmaiset ateriat. Järjestely on minusta hyvä: taiteilijoilla ei aina ole paljon rahaa. Ravintolan omistajahan asian lopulta päättää. Nytkin oli vain sanottu, että "tulehan sentään useammin käymään. Maksaa ei tarvitse enää."

VOIMA - VIISAUS - HYVYYS -

Proosankirjoittaminen on kuitenkin loppujen lopuksi hieman eri asia kuin ajatusten kiinniottaminen, ylöskirjaaminen ja liittäminen suurempaan kokonaisuuteen.

Leo Tolstoi on maailman proosakirjallisuuden suurin ja kaunein ihannekuva, jonka vähäisinkään lähempi tarkastelu helposti estää kaiken oman työskentelyn ikiajoiksi. Tolstoilla on ensinnäkin nuo ajatukset ja on kokonaisuus jonka ympärille ajatukset asettuvat luontevasti. Mutta tämä ei ole ollenkaan keskeistä siinä mitä hän tekee. Jos Tolstoita yrittäisi jäljitellä, vaikeinta olisi jäljitellä tekstin jokahetkistä elävyyttä ja Tolstoille ominaista elämäniloisuutta: yksityiskohtien tarkkuutta sinänsä, niiden todenkaltaisuutta (jota meidän toisaalta on vaikea arvioida muun kuin vakuuttavuuden perusteella) ja niiden jatkuvaa uudistumista... yksikään havainto ei milloinkaan toistu (paitsi ehkä jotkut ranskankieliset fraasit). Näin jatkuu satoja sivuja ilman ainoatakaan kauneusvirhettä, ainoatakaan löysää, hätiköityä tai kevyttä kohtaa, lausetta, sanaa. Samalla tekstin rytmi on kaiken aikaa jäntevä ja musikaalinen. Tosltoin romaani ei rönsyile, vaan se noudattaa jokaiselta osaltaan samanlaisia ankaran konstruktiivisia rakennusperiaatteita kuin ibsenläinen draama. Mitään epäjohdonmukaisella tavalla yllättävää ei tapahdu, rivit tulevat aina johonkin tarpeeseen, mutta ne ovat yllättäviä lunastaessaan lukijan tasaisesti kasvavat odotukset... sivu sivulta,
kappale kappaleelta, niin että kontrastit ja jännite lopulta käy raskaaksi, miltei piinaavaksi, lukijalle ylivoimaiseksi. Ilman kauneuden tarkkaa esittämistä ei voi mitenkään esittää rumuutta tai kauhuja: siksi nykyaikaiset dystopiat lähinnä pitkästyttävät meitä: ne eivät esitä sitä mitä ne yrittävät esittää, vaan latistuvat arjen hirviömäisen tukahduttavuuden allegorioiksi. Vain Tolstoin ja Poen kaltaiset henkilöt, jotka tietävät mitä on kauneus ja mihin se perustuu, osaavat esittää rumuuden oikein ja elegantisti.

Uusien muuntajapiirien ilmestyessä ja asteittain nostaessa jännitettä Tolstoin kieli tarkentuu. Näin käy aina romaanin loppua kohden: kaikesta tulee tarkempaa, yhä pienemmistä rakennekokonaisuuksista muodotuu symboleita, symboleista tulee läpitunkevampi, kaikenkattavampia, yhä useampaan suuntaan avautuvia, kappaleista tulee kompleksisisia , yhäm monimutkaisempia olioita, joihin pakattu informaatio hyödyntää kaikkea aiemmin sanottua, niistä tulee symbolinkaltaisia, ja siksi samalla kertaa jäntevämpiä, ilmaisusta tulee voimakkaampaa, persoonallisempaa, yhä uskomattomampaa, yhä käsittämättömämmin huimaavaa - musiikin tasolla. Jokaisesta vivahteesta tulee ehdottoman painokas ja merkityksellinen. Teoksen juonirakenne on tuhansine tarkasti ja elävästi piirrettyine henkilöineen uskomaton sotku - jossa on järkeä - jos sitä jaksaa ryhtyä purkamaan. Kaikki on järjestyksessä, järjestys vain on hyvin pitkälle vietyä. Ja tämä järjestys on loppujen lopuksi tuon elämän järjestys jota se kuvaa: se on vakuuttava järjestys ja se asettuu mielenkiintoiseen ristiriitaan romaanin (Ylösnousemuksen) päähenkilön kanssa, joka toteuttaa tuon järjestyksen mutta vastustaa sitä. Tässä pisteessä realismi ylittyy ja muuttuu surrealismiksi: todellisuus näyttäytyy alastomana, ja me näemme sen vasten suhdemittaa, josta me voimme erehtymättömästi lukea: todellisuus on läpikotaisin... mitä? Todellisuuden tarkka kuvaaminen on aina okkultismia. Mutta Tolstoi, joka on suuri nero ei sanallakaan viittaa mihinkään teosofisiin selityksiin. Hän ei selitä ajatuksiaan vaan ilmaisee ne. Ajatukset, jotka selitettynä olisivat mitä esoterisintä ja luotaantyöntävintä teosofiaa.

Tässä tulee tärkeä ero: Tolstoi ei ole romaanikirjailija, joka ilmaisee teoksillaan valmiita ajatuksia. Eli tuollaisia ajatuksia, jotka ovat selkeän järjen piiriin kuuluvia, ja jotka on viisaampi ilmaista vain sanomalla pikemmin kuin romaanin tympäisevin pitkäpiimäisin keinoin. Sellaisten ajatusten ilmaisemiseen ei tarvita mitään erityistä arkihavainnon ylittävää tarkkuutta. Arkihavainnot riittävät, ja ne ovat tietenkin aina arkijärjen ajatusten kanssa sopusoinnussa. Tolstoi ja hänen kaltaiset kirjailijat (kuten Andre Breton) sitävastoin ovat realisteja: he eivät käytä arkihavaintoja, satunnaisdialogeja, eivätkä ilmaise arkijärjen mukaisia ajatuksia teoksiensa muodossa. Jokainen tuon ajan Venäläinen tiesi arkijärjen asiat ilman kirjailijaakin. Tolstoi ilmaisee asioita, jotka olivat ihmisille uusia: täysin tuntemattomia. Tolstoi on realistinen romaanikirjailija. Tolstoi ei ilmaise sitä epärealistista unta, jossa arkijärki toimii ja jossa se tekee havaintojaan. Siksi hänen kirjojaan kannattaa lukea.

Samalla tavoin Wagnerin tuotanto kehittyy vertikaalisesti liikuttaessa elämänkaarta alusta loppuun: jokainen seuraava piirretty nuotti ylittää aina edellisen ekstaattisuudessaan. Jalkaa laitetaa koko ajan toisen eteen pystysuoralla sileäksi hiotulla kallioseinämällä. Se on jatkuvaa transsendenssiä, tuotannon voimakasta pystysuoraa kasvua, kuin jokin korken vuoriston ekstaattinen syötäväksi tarkoitettu huumekasvi se kohoaa täydellisessä pilvien yläpuolisessa kirkkaudessa ilman ainoatakaan taantumuksen päivää - ja mitä ilmeisemmin - ilman ainoatakaan heikkoa hetkeä.

Alun sata kaksisataa sivua Tolstoi yleensä lämmittelee, kiristelee ruuveja, käynnistelee keloja ja koneita. Tekemättä kuitenkaan ainoatakaan sommitelmallista, suuren muodon tai lauseen tasolla olevaa erehdystä. Tämä onnistuu vain siten, että romaanin muoto tarkasti jäljittelee tekijän määräävään emootion muotoa, jolloin loputtomassa tekstin uudelleen kirjoituksessa (Järnefelt sanoo, että Tolstoi vielä 70 vuotiaanakin kirjoitti teoksensa käsin ainakin viiteen kertaan puhtaaksi... mutta voiko niin vähä työ mitenkään riittää?) tekstistä vähitellen katoavat tarkoituksettomat epäjatkuvuudet ja emottion liikettä hidastavat säröt. Rumaa ja dystooppistakaan ei voi esittää kirkkaasti jos emootion liikettä häiritään tai estetään.

Bulgakov ja Tolstoi ovat samantasoisia suurmestareita tai ylimestareita dialogin musiikillisessa rytmissä ja puheenparsien jäljittelijöinä. Tolstoin maailma vain on siinä
suhteessa paljon rikkaampi, monitasoisempi, Bulgagkovin maailma taas absurdiudessaan uskomaton - uskomattoman hauska, koominen ja kuolemanvakava - groteski. Bulgakov on hillitön humoristi, mutta Tolstoi on jyrkkä, jylhä, kenties suurin milloinkaan eläneistä taiteilijoista, jonka teosten päätähuumaava moniulotteisuus pesee kaiken muun mennen tullen. Kummallakin puheenparsien fotorealismi on enemmänkin muistin kuin mielikuvituksen asia. Se on havaintotarkkuutta. Jos katsoo esimerkiksi Bulgakovin Teatteriromaanin ensimmäisiä kappaleita, on selvää, ettei mitään sellaista voi kirjoittaa pelkästään mielikuvituksen pohjalta. Jokainen repliikki, lause, havainto, on suodattunut jostain todellisesta, ehkä venäläisestä äärimmäisen käsittämättömästä ja lähes epätodellisesta esikuvasta, kenties eri yhteyksistä, mutta millaisen prosessin läpi? Siinä ei ole mitään keksittyä, mutta samalla kaikki on keksittyä. Eihän se voi tottakaan olla, vai voiko, ehkä? Mutta vaikka olisi, ei se mitään silti selitä.

Miten kirjailija pystyy suodattamaan havaintonsa, kokemuksensa, tunteensa tarvitsemiinsa kohtiin teoksessa? Miten riittävän merkittäviä ja selkeitä kokemuksia, miten hän tekee havaintonsa (tilanteissa joissa elää, ja joissa on aina kysymys muustakin kuin vain havainnoista.. eihän kellään joka kokee jotain merkityksellistä ole aikaa vain havainnoida sitä), miten hän muistaa havaintonsa (täsmällisesti, ilman muistin haparointia), miten hän tallentaa ne, miten löytää ne myöhemmin kaikkien havaintojensa varaston luokittelemattomasta sekamelskasta, miten hän valikoi ja sommittelee, miksi? Mikä tätä kaikkea sekamelskaa pitää kasassa? Tuolla kaikella on vähän tekemistä ajatusten kanssa. Itse työn päämäärähän on enemmänkin musiikki: vakuuttaa lukija (teoksen todellisuudesta) ja luoda tunnelma tapahtumiselle... joka tietenkin kantaa rakenteessaan ajatuksia... Bulgakovin ja Tolstoin tapauksessa erittäin syviä ajatuksia. He tekevät periaatteessa täysin samaa kuin
Wagner, paitsi että musiikki on vain toisessa muodossa. Joku voisi kritisoida, että musiikki "häiritsee" ajatuksia (ja ajatukset emootion nanoliikettä) enemmän Tolstoilla kuin Wagnerilla.

Mikä on se kyky, joka hänellä täytyy olla, jotta hän pystyisi työn vaatimalle tasolle? On vaikea sanoa mikä on tuo kyky, joka tekee taideteoksesta ihmeenkaltaisen: ihmeen, jonka rakennetta me voimme objektiivisesti tutkia, ja joka saa polvemme tutisemaan kauneuden aiheuttamasta järkytyksestä ja perustavasta itse-epäilystä. Negaation kautta voidaan ehkä sanoa, että käsite "Saatana" on mytologinen nimitys sille voimalle, joka tuhoaa tuon kyvyn. Toki "Saatana" tuhoaa paljon muutakin, mutta se ei ole niin vaarallista. "Kirjallisuus ei ole koira, huomatkaa! Ilman sitä on tyhjää! Tyhjää! Tyhjää!" Mitä siis on "Saatana"? Se on voimaa - viisautta. Entä nerous? Se on voimaa - viisautta - hyvyyttä.

"Koeta käsittää että sinun romaanisi taiteelliset ansiot eivät ole niin suuret (sohvasta kuului pehmeä kitaran helähdys), että sinun sen takia kannattaisi kävellä Golkatalle. Koeta käsittää!
--Koeta käsittää, käsittäää, käsittää, käsittää! kitaristi lauloi miellyttävällä tenorillaan.
--Siinä kaikki, iäkäs huusi, -- ja ellet sinä nyt suutele minua, minä nousen ja lähden ja jätän tämän ystäväpiirin, sinä olet loukannut minua!
Kuvaamattomia kärsimyksiä tuntien suutelin häntä." Bulgakov

EDELLYTYSTEN VASTAANOTTAMINEN

Miksi Kristus ei pelastanut itseään ristiltä, miksi Amfortas vain valittaa haavaansa eikä ota vastaan armoa? Edellytysten vastaanottaminen riipuu henkilön terveydellisestä kyvystä. Jos huomio on keskittynyt jäännöksettömästi maalliseen, ei voi vastaanottaa edellytksiä jumalilta. Lyödä nauloja ihmiseen: estää yhteys Jumalaan, pakottaa huomio kokonaan ruumiiseen.

GOETHE SELITTÄÄ

Los Angelesin kodissaan hieman epäluuloiselle ironiselle jenkkiyleisölle:





16.6.2008

TAANNOISIA PIETARINVAIKUTELMIA





INGMAR BERGMANIN HILJAISUUS (1963)

on paljon ennen Bunuelin Cet obscur objet du désir (1977) valmistunut elokuva kahtiajakautuneesta naisesta. Dreyerin Vihan päivä esittää saman aiheen jo vuonna 1943, mutta hieman toisin dramatisoituna. Aihe on kenties ikuinen: uran, perhe-elämän ja seksuaalisuuden paineessa yksilön sielullinen, mentaalinen ja fyysinen ykseys särkyy ja yksilö jakautuu erillisiin toisistaan tietämättömiin tai toistensa kanssa sisäistä dialogia käyviin osiin. Jos Gurdjieffia on uskominen tällainen hajoaminen kuuluu väistämättä ihmisen maalliseen vaellukseen, ja noiden erilleen joutuneiden osien kokoaminen takaisin yhdeksi on maallisen elämän päätarkoitus. Varmaa on, että kaikissa yhteiskunnissa on yksilöitä, jotka elämänkamppailussa joutuvat huonoon asemaan ja joiden ykseys käytännön pakosta murtuu. Mutta onko se säännönmukaisesti välttämätöntä? Onko paraskin yhteiskunta niin huono?

15.6.2008

PELASTUSOPPI: LÄNSIMAISEN ANTIKRISTILLISYYDEN PIMEÄ YDIN

Kristus kärsii ristillä voittaakseen synnin, kuoleman ja saatanan vallan. Miten? – kuolemalla! Koska tässä ei selvästi ole mitään järkeä on vanhan egyptiläisen Fenix-myytin pohjalle sepitetty surkea tarina fyysisestä ylösnousemuksesta, hautakammion suulta siirretystä kivestä jne. Kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt mitä tällainen fyysinen ylösnousemus merkitsee. Siinä on epämääräinen keitos sielunvaellusta, jälleensyntymää, psykoterapiaa ja vaikeuksien kautta viisastumista.

Kristus on hyvän ihmisen symboli. Hyvä ihminen toimii maailmassa tekemättä pahoja tekoja. Todellinen Kristus esiintyy sellaisena. Muut ihmiset jakaatuvat siitä näkökulmasta kahteen luokkaan: sellaisiin, jotka yrittävät käyttää tuota hyvyyttä hyväkseen, ja sellaisiin jotka haluavat tuhota hyvyyden, jota vasten heidän oma karkeutensa tulee liian ilmeiseksi. Hyvän ihmisen (ihmisen, joka edes yrittää olla hyvä... oivaltaa mitä hyvyys on) hirvittävässä sisäisessä tuskassa ihmiskunnan ongelmat ja pahuus kiteytyvät. Hän on maallisen elämän välttämättömyyksien ja paheiden yksinkertainen syntipukki. Hänen tehtävänsä on haavoittua. Hän joutuu kestämään kipua, koska hän kantaa toisten, yhteisöönsä kuuluvien kivut. Tämä kivun siirtäminen on tarkkaa työtä: ensin estetään Kristusta vaikuttamasta maailmaan, jotta ihmisten tekojen tavallisuus ei vertautuisi hänen tekojensa ihmeellisyyteen. Sen jälkeen voidaan kiistää kilvoittelevan hyvän ihmisen yhdenmukaiset pyrkimykset Kristuksen kanssa.

Rehellinen kilpailu tarkoittaisi tavallisten tekojen ikävää vertautumista ihmeisiin, ja siis suurta kipua ja itse-epäilystä ja itsetunto-ongelmia ihmisille, jotka eivät voi tehdä ihmeitä. Kristuksen ristille laittaminen tarkoittaa sitä, että hänen ei anneta (hyvän ihmisen kautta?) tehdä ihmeitä, jolloin ihmeitä ei sen jälkeen ole olemassakaan ja tavalliset teot alkavat taas painaa vaakakupissa. On selvä, ettei hyvän ihmisen kuolema kenenkään sielua pelasta, mutta se pelastaa yksilön tietoisuudelta.

Pelastusopin perusväittämä * on sama kuin sanoisi, että tappamalla koulukiusatun saa syntinsä – eli kiusaamisen ja kiduttamisen – anteeksi. Pelastusoppi tarkoittaa, että ihminen pelastetaan tietämästä omaa tilaansa. Ihminen pelastetaan kivulta, joka syntyy jonkin korkeamman aavistelusta, joka puolestaan synnyttää tietoa asioiden todellisesta luonteesta. Ilman tietoisuutta ei voi olla henkistä tuskaa. Ehkä täydellinen tietoisuus on ylösnousemus: Kristuksen ylösnousemus on tietoisuus, jonka hän lahjoitti maailmalle uhrautumalla (vaikka olisi voinut pelastaa itsensä). Mutta ei kai se, että antaa aiheen tragedialle, ja se että jotkut toiset tuon tragedian kirjoittavat, takaa että tragedialla on lukijoita ja ymmärtäjiä, puhumattakaan siitä, että tragedia ei milloinkaan enää toistuisi samana. Tragedian toistumisesta todellisuudessa melkein väistämättä riippuu se, onko sillä ymmärtäjiä.

Länsimaisen elämänasenteen mukaan hyvä ihminen on henkilö, jolla on olevinaan kyky vaihtaa tietoisuuden tilaa. Noita länsimaisen ihmisen mielestä tavoiteltavimmasta normaalitilasta poikkeavia tiloja on kolme: lähes normaali, epänormaali ja syvästi epänormaali. Tietoisuutta vastaava tila on tässä nurinkäännetyssä todellisuudessa elävälle ihmiselle aina sairaus, psykoosi ja mielenhäiriö. Tietoisuudessa ja todellisuudessa eläminen ei ole mahdollista samalla kertaa.

Psykoosin kokemus ei tietenkään ole suuri, salaperäinen tai pyhä. Se on ennen muuta fyysinen kokemus. Kulttuuri ei tunne välineitä, joilla siitä tilasta voisi saada mitään mielekästä irti. Siksi tuo tila ei ole parantava tai kulttuuria ylläpitävä. Kaikki mielen sairaudet ovat läntisessä todellisuudessa yksipuolisesti tuhoavia, ja niiden subjektit ovat sairautensa jälkeen heikompia mihin tahansa, eritoten “hyvyyteen”. Jos näin ei jostain syystä jonkin yksilön kohdalla käy, se tarkoittaa vain sitä, että yhteiskunta jossa sellainen on mahdollista ei ole tarpeeksi tehokas – se ei ole vielä päässyt oman logiikkansa perille. Sairaus tarkoittaa länsimaisessa yhteiskunnassa ulkopuolelle joutumista, pois sulkemista, ja se tapahtuu yhteiskunnan toimesta antamalla yksilölle tautinimike ja luokitus.

“Pyhyys tarkoittaa ainutlaatuiseksi asettamista, mutta se on saavutettu tila ja siinä mielessä vallan käyttämistä.” Kemppinen


*"--Mutta pelastus on olemassa. Se on edessämme yksinkertaisena, riemukkaana. Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika on vuodattanut meidän edestämme antaessaan itsensä ristinkuolemaan meidän puolestamme. Hänen kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret, hän jatkoi itkunsekaisella äänellä, -- kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut ainoan poikansa ihmiskunna lunastukseksi. Hänen pyhä verensä...
Nehljudovsita tuntui niin kiduttavan inhottavalta, että hän nousi hiljaa ja kasvojaan kipristellen, pidätellen ähkäisyä minkä häpeä nosti hänen kurkkuunsa, hiipi varpaisillaan pois salista ja meni omaan huoneeseensa." Tolstoi: Ylösnousemus
Singapore on varjoton maa: ilma on niin saastaista, että valo siroaa ilmakehässä keskimäärin joka suuntaan. Kirkkaassakaan auringonpaisteessa esineistä ei jää varjoa.

13.6.2008

я шагаю по москве (1963)

Georgi Danelijan neuvostoklassikko:















TOLSTOIN YLÖSNOUSEMUS

on hieno rinnakkaisteos Viktor Tsoin tähdittämälle neuvostoelokuvalle Igla. Kummankin päähekilö näkee tarkasti tulevaisuuden ja kummallekin nykyisyydessä elävät ja nykyisestä varmat ihmiset ovat pelkästään mielisairaita. Päähenkilöt käyttäytyvät täysin välittämättä ympäröivästä todellisuudesta, aivan niin kuin he jo eläisivät tulevaisuutta. Kysymys on asioiden vääjäämättömän logiikan näkemisestä (jotka ovat Tsoin ja Nehljudovin tapauksessa täsmälleen päinvastaiset) ja sellaisen elämänasenteen omaksumisesta joka on välttämätön todella historiallisesti tapahtuvassa eikä vain joidenkin arkktehteinä itseään pitävien ihmisten kuvittelemassa tulevaisuudessa. Toisina aikoina historiallinen kehitys on ihmisten ohjailtavissa, ja toisina aikoina ei vaikka juuri kukaan ei sitä uskokaan.

12.6.2008

Kuuntelen Derek Baileyn kappaletta My melancholoy baby ja ihmettelen miten harvoin eurooppalainen taidemusiikki ilmaisee tunteita. Ei: pääsääntöisesti se tukahduttaa tunteet, se on järjen vankila tunteille. Tätä me kutsumme klassisuudeksi. Eikä se auta kestämään kidusta tai kohota ylös Haadeen liljaisilta niityiltä. Vain henkisen ihmisen tuote, klassisuuden ylittävä ja nurinkäänätävä voi hetkellisesti ilmaista tunnetta. Mutta länsimailla ei hallitse henkinen ihminen vaan älykäs ihminen, ja tuo iljettävä äly on hengen vastakohta ja pahin vihollinen. Nuoriso, joka luulee, että taide yleensä ilmaisee tunteita, on vain omien vielä turmeltumattomien tunteidensa vallassa (taideteos ilmaisee lähinnä sen, että sen tekijä on voittanut ne suunnattomat vaikeudet, joiden takia suurin osa ihmisistä ei milloinkaan saa mitään vastaavaa aikaan... ja onhan se tietysti jotakin sekin). Tuota elämänvoimaansa he itse heijastavat taiteeseen, ja jos vain älykkäästi rakennettu teos on tuon tunteen kanssa jotenkin sopusoinnussa, he uskovat ja kuvittelevat että taide jotenkin kunnioittaa, kantaa ja säilyttää tunnetta. Kun nuoruus ja elinvoima sitten graduaalisesti kulkevat kohti ehtymistään ei noita talletuksiaan saakaan takaisin mistä tahansa taiteesta, tarkemmin sanottuna älyn luomasta taiteesta, joka oli vain ansa, valtarakenteen taitavasti sponsoroima huijaus: tästä seuraa länsimainen henkinen pessimismi ja nuoruuden palvonnan iljettävä elämänvastainen kultti.

JALANSIJA

Alberto Moravian mukaan jalansija menetetään aina pysyvästi. Arvid Eerikinpoika Stålarminin mukaan menetetty jalansija voidaan hankkia takaisin valtaamalla. Rajoitteena on vaikeuksien tietty maksimimäärä.
Voisi käydä niinkin, että lammen rannassa asuisi työtön hevirumpali, joka soitollaan houkuttelisi veneellisen alaikäisiä tyttöjä lammelle soutelemaan. Karju vain takoisi kannujaan eikä huomaisi mitään. Tytöt järjestäisivät merihädän ja alkaisivat kiljumaan laiturin vieressä. Karju rientäisi apuun ja toisi tytöt sisään takan lämpöön ja syöttäisi niille jäätelöä, eikä vain jäätelöä. Tytöt menisivät kotiin naamat jäätelössä ja isät alkaisivat ensikerran muistella, että minä vuonna se meidän tyttö taas syntyikään. Lammen ympäristön isät perustaisivat turpaanvetoyhdistyksen. Yhtenä yönä karju taas takoisi rumpujaan terassin ovet auki ja isät hyökkäisivät pesäpallomailoineen sisään. Miehet löisivät karjulta korvasta kuulon ja tämä äkkäisi siinä elinkeinon. Loppu Turkan mukaan.
Minä reagoin syyhyn
joka on maapallo
mikä näkemysten poissaolo
mikä kertakaikkinen sekaannus
kukaan ei reagoi
kaikki tietävät liian hyvin
vain ne reagoivat jotka eivät ymmärrä
edes läsnäolijoilta älä odota mitään reaktioita
ja näin tulee jatkumaan
siellä on hän seilaten Atlanttia
kulkuluvat ja tunnukset
se antaa leipää
se pitää kasvot
eikä menetä

11.6.2008

Miksi on paljon meteliä?
Koska ihmiset eivät kunnioita hiljaisuutta.
Me luulemme ettei sillä ole muotoa
koska se on helposti särkyvää.

10.6.2008

Keittiössä tuoksuu sitruunaiselta soijamaidolta
ja vastapaistetulta pelikaanilta.
En tiedä mitään niin kaunista kuin
pelikaanin kaula kun se nielaisee reilun
annoksen loskalunta, valoa ja sarkasmia.
Tunnen allani värinää
matalat vihlovat äänet tungeksivat hauraissa rakenteissa.
Suussa maistuu hapon ja veren väliltä.
Seinän takaa kuuluu nauru: naapurin lapset
viettävät iltariehaa. Lapset
joita on aina rakastettu.
Aanailen jotain ikävää kohta hypähtävän
silmieni taakse.

9.6.2008

Luen Tolstoin Ylösnousemusta järkytyksen vallassa. Kaksisataa sivua ruuveja kiristeltiin ja sitten mestari pääsee vauhtiin. Teksti on järkyttävän hienoa. Mitä tahansa omaa tekstiä katsellessa tekee lähinnä mieli itkeä.

KAPITALISMI: IHMISLAJIN KAHTIASAHAAMINEN

Ansa, johon on ladottu kaikki maailman herkut syötiksi, on ilman muuta houkuttelevampi kuin sen ympärillä avautuva kaiken muun kattava erämaa. Vain hulluus tai kestävyys tietoisuudessa, Kristuksen polttavassa auringossa skorpioneja, käärmeitä ja heinäsirkkoja ravinnoksi etsien, voi säästää ansasta.

8.6.2008

Kuolan niemimaalla runsaat luonnonvaraiset kalakannat turvataan nykyaikaisella "pyydystä ja päästä" kalastuksen pääperiaatteella. Ulkomaalainen ei saa tappaa lohta. Miliisi tutkii kalastajien leirin. Teltta on metrin liian lähellä rantaa, sitä on siirrettävä. Joki on hiljainen. Miliisien lähdettyä ajavat kalakauppiaat veneillään leiriläisten rantaan. Hämmästyttävän kauniita lohia on myytävänä, valmiiksitapettuja.
Laidun on rutikuiva, ruoho palanutta niukkaa. Maanviljelijä vetää sen keskelle piikkilanka-aidan ja ajaa eläimet yhdelle puolelle. Kumma miten ruoho on aidan toisella puolella aina vihreämpää, miten vangittujen eläinten silmistä lähtevät kaipauksen säteet saavat ruohon kasvamaan.

7.6.2008

VAMMAISURHEILIJA

, henkilö, joka on sairas, mutta vaatii silti itseltään keskiverto tervettä henkilöä parempia urheilusuorituksia. Vammaisurheilijan todellisuus on julma, osittain jopa epäinhimillinen.

CHRISTER KIHLMANIN

romaanin Ihminen joka järkkyi, kolmannessa osassa, Eräs avioliitto, voin nähdä hyvinkin itsenikaltaisen henkilön selittämässä epäjatkuvaa, sahaavan kaoottista elämäänsa järkevästi loogiseksi kokonaisuudeksi. Ihmisälyn kekseliäisyyttä valheissa ei voi tässäkään yliarvioida. Gurdjiefflainen itsemuistanta tarkoittaisi Kihlmanin tapauksessa sitä, että yleisen selityksen ja teoretisoinnin sijaan kirjattaisiin tosiasioita, tekoja ja sanoja armottomasti juuri sellaisena ja siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuvat. Jos kaltaiseni ihminen tutkii elämäänsä hetkenkin Gurdjieffin metodin armottomuudella, tulos on niin kammottava, että kaikki halut kirjoittaa realistista tunnustusteosta raukeavat heti tyhjiin. Jäljelle jää sielun pohjimmainen mykkä hämmennys ja ahdistus, kyvyttömyys tehdä mitään jaolliseksi, mittakaavassapysyväksi, ymmärrettäväksi, inhimilliseksi. Toisaalta Kihlmanin romaanin kokonaismuoto toteuttaa Gurdjieffin metodia: se analysoi kolme erilaista toimintatilaa, minuutta: alkoholismin minuuden, homoseksuaalisuuden minuuden ja avioliiton minuuden. Erillisinä osina nämä muodostavat samasta eletystä ajanjaksosta kolme erilaista tulkintaan, joista realistiset tapahtumat ja niiden suhteet voidaan konstruoida kuin kolmesta erillisestä ääniraidasta koko orkesteri. Kuva on aika selkeä: miten käy pohjolassa henkilölle, joka ei suostu patoamaan luonnollisia halujaan, vaikka joutuu elämään vailla polittista jalansijaa. Kihlmanin kiteytys homoseksuaalisuuden perimmäisestä luonteesta vastaa omaa käsitystäni: homoseksuaalisuus on itserakkauden muoto. Homoseksuaalinen impulssi ei ole itselläni milloinkaan esiintynyt; en sano tätä ylpeänä vaan ainoastaan huojentuneena: heteroseksuaalisen kuvittelun kauhut (maailman niukkuudesta ja pahantahtoisuudesta johtuvat) ovat toistaiseksi olleet terveydelleni tarpeeksi tuhoavia. Mitään hyönteismaailman fantasioita en todellakaan kaipaa. En ole tullut ajatelleeksi, että sielun kannalta homoseksuaalisuus voi olla myös positiivinen ratkaisu kohteiden niukkuuden ongelmaan: onhan selvä, että ilman reaalisia kohteita sielu joka tapauksessa tuhoutuu. Sielu ei voi elää, jos fyysisestä todellisuudesta puuttuu erottinen vapauttava vaikutelmaravinto. Miten minusta silti tuntuu, että kapitalistisessa todellisuudessa laajentamalla seksuaalisuutensa kohdeavaruutta lisääntyy vain ansojen lukumäärä.
"Sielu on kasvi, jonka satyyri syö."

6.6.2008

NYKYVENÄLÄINEN ELÄMÄNMUOTO



Latinalainen tanssi venäläisittäin on kuin venäjän kieli... huh!

5.6.2008

TALOUSMETSÄ


4.6.2008

MUSTALAISET

Terje:



Eetu:



Ali:



Kesäpäivä New Yorkissa:

YKSINÄISENÄ KESÄYÖNÄ EI OLE MITÄÄN HIENOMPAA

kuin lukea pohjoismaiden suurimman taiteilijan Henrik Ibsenin myöhäisiä symbolistisia draamoja.

2.6.2008

ALEXANDER STUBBHAN PUHUU ASIAA!

>>

Tärkeintä venäjäsuhteissa on madaltaa maiden välinen kynnys minimiin, jotta tavalliset ihmiset voisivat helpommin muodostaa itsenäisen ja ennakkoluulottoman käsityksensä Venäjästä.

Tosin Stubbin itsensä kannattaisi ehkä myös käyttää mahdollisuuksiaan Venäjään perehtymiseen: Tennilän mainitsema puutullien ja Naton yhteys ei välttämättä ole todellisuudelle vieras. Nato-jäsenyys pitää perustaa reaalipolitiikkaan. Ainakaan sitä ei saa kysyä ennakkoluulojen sokaisemalta kansalta.

ANTIKILPAILUN VOITTAJA

Tuhoisinta kapitalistisessa järjestelmästä elävälle on rakkaus, haitallisinta ystävyys.

Hajalle lyötyinä yksinäisyydessä ja tuskassa me harmaannumme, voittajien laaduttomassa tylsyydessä.

Tämä on demokratian eli biologian, fysiikan, lääketieteen, antropologian ja psykologian uusimmilla tuloksilla sielua vastaan hyökkäävän manipulaation ja pahantahtoisuuden perusta:

"Meidät rakennetaan kuin uusi matematiikka siitä
mitä ei voi tietää Täysin tuntemattomasta"
Sonnevi

"...kommunismin jälkeisissä itä-Euroopan maissa kasvavaa epäluottamusta demokratiaa kohtaan." Zizek

Mutta tietääkö yksinvaltias kansaa paremmin sen mitä ei voi tietää? Tietysti, jos hän on Jumala.

"siksi myös sielu on yhdenvertainen Jumalan kanssa" Sonnevi

"...sosialismin tarjoama rajoitettu mutta todellinen hyvinvointi ja turvallisuus on ensin purettava, mikä on väistämättä tuskallista." Zizek

Purkutuomion edessä:
"kun joidenkin on vain oltava lujia."
Esko-Juhani Tennilä

"Entäpä jos tuo aasialaisen ruoskan ja eurooppalaisen pörssin turmeltunut yhdistelmä osoittautuukin taloudellisesti tehokkaammaksi kuin meidän liberaali kapitalismimme?" Zizek

Mikä tahansa mielisairaus saattaa tulevaisuudessa osoittautua taloudellisesti tehokkaimmaksi, Miten taloudellisen tehokkuuden pakkomielteen riivaamat ihmiset saadaan mahtumaan tulevaisuuden mielisairaaloihin?

Mitkä ovat vilpittömän onnen ja ilon, eli omavaraisen ja kaikille yhteisen energiatuotannon vähimmäisedellytykset? Riittääkö meille vähempi?

Jos meillä olisi paljon ihmissuhteita... jos me olisimme toisillemme mielenkiintoisia peilejä emmekä vaarallisia kilpailijoita. Me kaikki rikastuisimme äkkiä. Mutta nyt me yritämme innovoida täydellisestä köyhyydestä jotakin toisiamme vastaan.

Vain yhdellä, voittajalla, on vapaata aikaa. Meillä ei ole yhteistä aikaa.

Majamme pingotetaan äärettömälle tasolle.

"Me, äärelliset olennot, liikumme
etsiskellen
lasinkirkkaalla tasangolla" Sonnevi

1.6.2008

AFORISMI

Kiteytys ei minulla synny yrityksen tuloksena: se vain tapahtuu muun tekemisen sivutuotteena. Joskus uskoin, että kokoamalla ja järjestämällä nämä "sivutuotteet" voisi kommunikoida jotain keskeistä. Nyt epäilen tällaisen kommunikaation mahdollisuutta. Eurooppalainen todellisuutemme on liian täydellisesti pirstoutunut, että saattaisi ajatella sitä koskettavalle kokonaiselle aforismisarjalle vastaanottavaisen lukijakunnan tai edes lukijan. Yksittäiselle lauseelle voi lukija vielä löytyäkin, kunhan tulkinta jätetään täysin avoimeksi. Vierasta kokemusmaailmaa heijastava aforismi koetaan helposti "huonoksi aforismiksi". Aforismiharrastajat hiovat täydellisiä lauseitaan, mutta johonkin muinaiseen Parosen ja Paasilinnan maailmaan unohtuneille vähääkään ajankohtaisempi sisältö on täysin toissijaista. Kapitalistinen todellisuus pitää huolen, että ihmisillä on minimaalinen määrä yhteisiä kokemuksia, kaukaisia muistoja ja selittämättömiä onnettomuuksia lukuun ottamatta.

"salaisen poliisin, vankileirien ja historiallisia muistomerkkejä tuhoavien punakaartien edustama sortava voima on vähäpätöinen verrattuna kahlitsemattoman kapitalismin voimaan kaikkien perinteisten sosiaalisten suhteiden hajottajana." Slavoj Zizek: Länsimaisten unelmien sieppaama Tiibet, Le Monde diplo

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com