30.12.2007

Mies ja nainen nukkuvat kapealla vuoteella. On hämärää talvinen pyhäpäivä. Mies kuorsaa. Nainen halua nousta keittämään teetä. Nainen nostaa varovasti miehen käden vyotäisiltään. Käsi on raskas. Rintakehällä tuntuu vielä toinenkin käsi, raskaampi. Nainen yrittää nostaa sitä, mutta se puristaa yhä raskaammin. Naisen käy vaikeaksi hengittää. Hän yrittää herättää miehen. Mies kuorsaa. Käsi puristuu yhä lujemmin... käsi on liian raskas. Nainen huutaa: "päästä". "En ikinä", sanoo kuorsaava matala ääni. Käsi puristaa yhä raskaammin, ja naisesta tuntuu, että hänen kylkiluunsa murtuvat. "Päästä", hän sanoo kauhistuneella itkuisella äänellä ja yrittää kaikin voimin raapia ja purra kuorsaavaa miestä. "Mene sitten", sanoo kuorsaava ääni. Käsi herpoaa naisen ympäriltä. Nainen nousee kauhuissaan ja painaa valokatkaisijaa. Valot eivät toimi. Hän menee toiseen huoneeseen ja kuulee kaiken aikaa kuorsauksen yhtä selkeänä, kuin mies kulkisi hänen mukanaan huoneesta toiseen. Nainen menee vanhan äitinsä huoneeseen ja yrittää herättää tämän. äiti ei herää. Sähkot ovat poissa kaikista huoneista. Puhelimet eivät tietenkään toimi. Viimeisenä toivonaan nainen etsii suojakseen kissaa. Kissakaan ei herää... tunne hänen kosketustaan, kuule hänen ääntään.

KAININ SUKU JA AABELIN SUKU

Keskeneräisen pilvenpiirtäjän ympärillä hyorii suuria nostokurkia. Korkealla ikkunattomista ikkuna-aukoista kurottautuu miehiä, jotka maalaavat rakennuksen ulkoseinää kukin omalla värillään. Sitten yksi maalareista taukoaa tyonsä, ilmestyy toisen taakse ja tonäisee tämän alas maahan.

29.12.2007

OMIEN JäLKIEN IHMETTELY

1.
Googlasin nimellä "Sven Laakso" ja loysin Nocturno -runousportaalista vanhan "jääkaappi" -runoni, eli runon, joka on sommiteltu toisen runon irrallisista lapulle kirjoitetuista sanoista. Ihmettelin oman teokseni tasoa ja koin suurta ylpeyttä sen hetkisessä itsetunnonheikkoudessani. Kun katsoin uudestaan, huomasin, että runon olikin sommitellut joku "Janski". Olin klikannut väärää. Omani oli aivan kelvoton. Tutkin, miten sen saisi poistettua portaalista. Ei mitenkään. Vaivuin voimattomana vuoteenpohjalle itsesäälin tuskiin.

2.
Printtailin ystävälle vanhoja runojani vuodelta 2001. Olen tottunut ajattelemaan, että tämä blogi on virallinen muistikirjani. En muistanut, että minulla on ennen tämän aloittamista joka vuosi sama määrä tekstiä vuodesta 1992. Selailin vanhoja teksteja ja aloin voida pahoin. Jos omia vanhoja blogitekstejä on vaikea tunnistaa, miten tunnistaa itsensä vuodelta 1998? Niihin teksteihin ei minulla ole enää mitään suhdetta, ja mikä pahinta, osa niistä vaikutti hyviltä. Mihin nämä vuodet ovat kadonneet? Tietokoneen syoveriin? Vaivuin sairaana sängynpohjalle.

3.
Lueskelin vanhoja blogimerkintojä vuodelta 2005. En muistanut sellaisia kirjoittaneenikaan. Mietin, voisiko olla, että ne olisi kirjoittanut joku muu. Ehkä olin koostanut niitä ystävieni kanssa käymistä sähkopostikeskusteluista. Mutta niin jatkui loputtomasti, kymmeniä sivuja. Mistä tämä teksti on tullut? Kuka sen on kirjoittanut? Onko joku lisäillyt tai editoinut blogiani minulta salaa? Miten olisin edes voinut tietää kaikki nämä minulle tuntemattomat asiat? Ihmisen aivokapasiteetti on rajallinen.

KIRJALLISUUDEN VAIKUTUS

Luin kappaleen Anker-Larsenin Viisasten kiveä. Kappale tuntui erityisen hyvin kirjoitetulta, erityisen nokkelalta. Myhäilin tyytyväisenä ja suljin kirjan. Ajattelin kymmenisen minuuttia jotakin muuta. Kun ajatukseni palasivat romaaniin, huomasinkin, että lukemani kappale ei mielestäni enää ollutkaan niin mainio. Pari kolme metriä etäisyydenottoa sai sen jo näyttämään jotenkin tympeältä, vanhentuneelta, itseriittoisen pikkumaiselta. Syntyi jonkinlainen vastenmielisyys tarttua romaaniin ja jatkaa sen lukemista. Jossakin taustalla tuntui häälyvän enne: tämän vanhentuneen romaanin lukeminen on ajanhukkaa.

Tunne on sama monien vetävien romaanien kohdalla, joita vaivaa ohuus: kirja tuntuu siihen uppoutuneesta mainiolta, mutta ulkoapäin yhdentekevältä. Silloin kokee jotakin kolkkoa: absorption ja oman emotionaalisen liikkeen pohjimmaisen manipuloitavuuden.

Kun luin taannoin Huysmansia, varmaankaan yksikään romaanin alkupuolen kappale ei tuntunut minusta samalla tavalla nokkelalta ja terävästi oivalletulta. Laitoin kirjan monta kertaa lopullisesti sivuun. Mutta kuukausien päästäkin kirja aina muistutti itsestään, heräsi tarve jatkaa lukemista, ja kaivoin kirjan hyllystäni.

Kun kirjassa on jokin syvempi merkitys, se ei jää kesken, se ei unohdu. Ja saattaa olla, jos kirjan lukee nopeasti, että merkityksen ymmärtää vasta kuukausien kuluttua lukemisesta, niin kuin esimerkiksi Bulgakovin romaanissa tai joissain muissa venäläisissä.

Elokuvan katsojana harvemmin kokee mitään vastaavaa. Kerran tylsistymisen takia kesken jäänyttä elokuvaa (suurin osa elokuvista) harvemmin tulee jatkettua. Elokuva vaikuttaa katsomishetkellä ja enintään muutamia päiviä sen jälkeen, kunnes yksityiskohdat ja suuret linjat unohtuvat. Pitkän ajan kuluttua elokuvasta muistaa yllättävän vähän ja yllättävän satunnaisia, miltei merkityksettomiä asioita... tunnelman ehkä tosin muistaa parhaiten, ja se tietysti on tärkeää. Elokuvasta, jossa keskeistä on jokin muu kuin tunnelma, ehkä vain juoni, tapahtumat, toiminta, ei muista mitään, ei ainoatakaan kuvaa, edes heti sen katsomisen jälkeen. Romaanissa taas yksityiskohdat ja suuret linjat kirkastuvat lukijan mielessä, kunnes ovat pitkän ajan kuluttua lukemisesta samalla tasolla kuin itse kirjailijalla parhaimmillaan. Lukija koluaa romaanin syntyvaiheet käänteisessä järjestyksessä. Lopuksi välähtää idea, täsmälleen saman ajan kuluttua, kuin tekijällä välähti idea ennen teoksen valmiiksi saattamista. Joycen Finnigas Waken lukemisen jälkeen idean välähdystä voi alkaa odotella noin 17 vuoden kuluttua. Herätyskello piippaamaan.

On myos muita motiiveja, kuin pelkkä hedonistinen nautinnonhalu, jatkaa lukemista. Ne ovat kaikki paheita. Yksi on uteliaisuus. Toinen on sosiaalinen paine. Kolmas on jokin selkeä tai epämääräinen velvollisuudentunto.

Itse en lue mitään velvollisuudentunnosta, tai siksi, että joku jossakin joskus pitää kirjaa hyvänä. Uunituoreiden kirjojen kohdalla syyllistyn joskus uteliaisuuden paheeseen: luen täysin kelvotonta tekstiä pelkästä uteliaisuudesta. Silloin ollaan sielun kadotuksen tiellä. Käsitykseni mukaan huonoa tekstiä ei pitäisi lukea riviäkään, jos sielunpelastusta toivoo. Sielunvihollinen kehottaa aina lukemaan huonoa kirjallisuutta, jotta tietää mitä se on. Mutta minä uskon, että varpaallakin astuminen siihen suohon lopulta aiheuttaa sen, ettei enää tiedä yhtään mitään. Huono kirjallisuus on myrkkyä, joka on tehty vaikuttamaan nimen omaan pieninä annoksina. Rivi voi olla tappava, näin uskon. Onneksi huonon kirjan vaistoaa jo puolesta sanasta, tavallisesti jo kirjan nimestä (Anker-Larsenin kirjojen nimet ovat harvinaisen kelvottomia: Viisasten kivi, Taivaaseen nouseva seurakunta jne). Mitään ei pidä lukea ensimmäisten innokkaiden joukossa. Myrkynmaistajia pitää käyttää, kritiikit pitää käydä läpi, ennen kuin edes ovenkahvaan uskaltaa tarttua: kriitikon mielipiteellä tosin ei ole mitään merkitystä, vaan sillä onko hän elossa.

ANTEEKSIPYYNTO VUODEN 2007 KIRJOITUKSISTA

"Jossain vaiheessa tulkinta on niin rikasta, että kaikki tuleva data saadaan tukemaan omia harhoja." Tommipommi

Lähes aina kun kirjoitan, koen syyllistyväni johonkin: en vain tiedä asioita riittävän tarkasti, enkä osaa ajatella ja ilmaista hyvin. Puolustukseksi on sanottava, että kirjoitus on melkein aina selkeämpää kuin ajatukseni ja tunteeni olisivat ilman sitä. Selkeys houkuttaa, vaikka se ei totta olekaan. Pyydän anteeksi lukijoilta, ja yhdyn toiveeseen, että kaikki tämä olisi kestämätontä. Jos hyvin menee, mikään tällä palstalla kirjoitettu ei kestä aikaa - ei ole totta. Sitä voi jo melkein huoletta juhlia.

28.12.2007

TURINAA JOULUGLÖGILLÄ: RIKOLLISUUDEN TAIDE

Shengen-alueen 21.12 laajenemisen myötä kansainvälinen rikollisuus huolestuttaa eräitä maita erityisesti, mutta se huoli on jo myöhäistä. Globalisaatiossa koko rikollisuuden taide on kokenut vallankumouksen. Samalla kun yhteiskunnan kontrollikeinot paranevat ja harmittomat autonvarastelijanarkkarit ja merkityksettömät kuumakalle-pahoinpitelijät pidetään yhä tiukemmin kiven sisällä, todellinen kylmäverinen säkenöivänälykäs rikollisuus voimistuu, laajenee, fuusioituu ja integroituu yhä saumattomammin osaksi yhteiskunnan rakenteita.

Globaalissa maailmassa ei enää ole erillisiä rikollisuuden aloja. Asekauppiaat, ihmiskauppiaat, pornokauppiaat ja huumekauppiaat ovat yksi jättimäinen institutio, jossa kohotakseen on oltava mestari rikollisuuden magiassa. Rikollisuuden magia on matematiikkaa muistuttava tiede ihmisen vietteihin perustuvasta hyväksikäyttämisestä, hallitsemisesta, alistamisesta. Elegantein rikollisuus on ennen muuta bisnestä, niin vähän laitonta kuin mahdollista. Bisnestä ilman etiikkaa. Se ulottaa näkymättömät lonkeronsa laittomuuden puolelle. Rikollismaagi on itse aina puhtaalla puolella.

Kapitalismin tyrannit, keskenään kilpailevat jättimäiset korporaatiot, eivät päämääriensä puolesta ole erotettavissa rikollisuudesta. Rikollistenkin päämäärä on pelkkä raha. Rikollisetkin tekevät vain bisnestä, ja niin vähän laitonta kuin mahdollista. He etsivät jatkuvasti uusia kilpailualueita, uusia ihmisviettien alueita, joita voisi hyväksikäyttää. Erottava tekijä on suhtautuminen kansallisiin lainsäädäntöihin.

Yhteistä uudelle rikollisuudelle ja uudelle kapitalismille on se, että ne elävät tavallisten ihmisten ns. kuluttajien mielikuvista, syvimmistä toiveista, haaveista, haluista, paheista, epätoivosta, halusta kuluttaa, halusta tulla hyväksikäytetyksi. Itse asiassa kaikki vapaisiin markkinoihin liittyvät intressit ovat niille yhteisiä. Yhteistä on myös voitokas tarve kulttuurin tukahduttamiseen: rikollisuuden vastavoima on sama kuin kapitalismin vastavoima.

Kapitalismin nykyvaihetta seuraa loogisesti vaihe, jossa kansainvälisen rikollisuuden häikäilemättömimmät voimat integroituvat kapitalismin häikäilemättömimpiin voimiin. Tämä rikollisten ja kapitalistien liitto on jo nähtävissä. Markkinoiden etujen nimissä he tulevat vapauttamaan lainsäädäntöä, purkamaan ja heikentämään valtiota entisestään. Kun kansalliset oikeusinstitutiot heikkenevät riittävästi, eikä riittävän voimakasta ylikansallista elintä ole olemassa, tulee lopulta mahdottomaksi edes filosofisesti erottaa rikollinen ja laillinen toiminta toisistaan.

Toisaalta, pitää aina muistaa, että maailmassa, jossa ei oikeasti ole Jumalaa, kaikki on oikeasti sallittua... siis oikeasti ihan kaikki... pedofilia, orjuus, ihmisten silpominen huvittelumielessä jne. Voidaan ehkä olettaa, että lainsäädäntö antaa toistaiseksi muodollista suojaa... mutta rikollisuuden ydin on henkinen, ei fyysinen. Fyysiset väkivalta-aktit ovat vain henkisen väkivalta-aktin vertauskuvia tai tahattomia tai pakollisia seurauksia. Jumalattoman maailman henkisellä alueella on jo mahdollista puhtaaksiviljellä kaikki hirveydet. Hirvittävän väkivallan pelko, hyväksikäyttö ja henkinen väkivalta sinänsä ovat hyvin riittäviä aseita nykyaikaiselle rikollisuudelle. Objektiivinen lainsäädäntö tai Mooseksen talut ovat lähinnä idiooteille tarkoitettuja raja-aitoja ja nyrkkisääntöjä, jota rikollismaagi osaa aina kiertää joutumatta henkilökohtaisesti satimeen.
Jumaltodistuksen etsiminen on siksikin ihmisiä hivenen laajemmin koskettava ja olennaisempi kysymys kuin mitä nykykuluttaja (elinvoimien kuluttaja, voimavarojen kuluttaja) helposti tihentyneessä ilkeydessään tulee miettineeksi.

Se, että korporaatioiden päämäärät ovat kaikessa yhtä rikollisuuden päämäärien kanssa, ei ehkä ole aivan sattumaa: moni isokin bisnes on huumeiden, aseiden ja pornon rinnalla toimialana lähes merkityksetön, mutta mielikuvamanipuaaltion välineeksi tuollaisen yhtiön rikollismagiaa sinisilmäisesti paapattava johtaja saattaa sopia mainiosti. Päämäärä määrittelee synnit. Ja kun päämäärät ovat samat, synnit ovat samat. Rikolliselle pahinta syntiä on rakkaus... ja kuten huomaamme, se alkaa olla sitä myös keskivertoihmiselle.

Mikään sydämettömien kuluttajien coolittelu, homoparatiisit ja visvanilkeä sinkkuelämä ei ole nykykehityksen idea. Nykykehityksen rikollinen idea on luoda geneettisesti vastustuskyvytön ihminen, joka soveltuu parhaalla mahdollisella tavalla rikollisten orjaksi. Rikollisuuden maailmanvaltaa ei sitten enää voi kumota: kun ison vankilan ovet suljetaan, vartijoilla on aikaa ja rahaa varautua vallankumoukseen paremmin kuin täydellisesti. Tässä vaiheessa voi sulkea silmänsä, ajatella optimistisesti, suojella tunnettaan ja itsekkäästi pyhittää nykyhetki. Mutta mikään optimismi ei suojele siltä mikä loogista ja totta.

Jos bisnesmaailman rehellinen osa haluaisi irrottautua rikollismaailman päämäärästä, joka on maailmanlaajuinen orjuus, tulisi bisnesmaailman määritellä jokin muu todellisempi päämäärä rahantekemisen ja voitontavoittelun taustalle. Heidän tulisi pyrkiä tähän todelliseen päämäärään ja varmistaa sen toteutuminen, toisin sanoen käyttää voittonsa tuon päämäärään saavuttamiseen. Muuten he eivät eroa rikollisista, ja heitä täytyy jo etukäteen syyttää tulevien kauhujen valmistelusta.

Jotta asia ei lässähtäisi viherpiiperrykseen, suljen vielä pois ilmastonmuutoksen vastustamisen, luonnonsuojelun, puhtaammat energiamuodot tms. pois mahdollisten suurempien päämäärien joukosta väitemaksiimilla: ihminen ei voi pelastaa maaplaneetta, ellei hän kykene ensin pelastamaan sieluaan.

JOEL LEHTONEN

»Onnellinen päivä», mutisee hän itsekseen. »Niin, onnellisin päivä
mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...
Voisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja. Voisin,
jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet
ovat sammuneet, sen tiedän minä vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät
niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen...»

Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei
hänellä ole *oikeutta* antaa toisille, jälkeläisille, elämän taakkaa,
joka sittenkin on enimmäkseen pahaa, inhottavaa..."


Jo onkin aika aloittaa tarkempi katsaus Joel Lehtosen proosatuotantoon. Tämä Kuolleet omenapuut (1918) ainakin alkaa lumoavasti.

27.12.2007

DIE GROßE STILLE




Toissayönä tuli TV2:lta tämä mielenkiintoinen Grenoblen lähellä sijaitsevasta katolisesta erakkoluostarista kertova saksalainen dokumentti. Dokumentista sai kohtalaisen ulkonaisen käsityksen siitä miten munkit elävät. Sisäisestä maailmasta, joka kai on se olennainen, ei saanut mitään käsitystä.

Maallista ihmistä aina ensimmäisenä ihmetyttää miten munkit pystyvät luopumaan maaillisesta rakkaudesta ja seksuaalisuudesta, joka on luonnollinen osa ihmistä. Tulee mieleen epäillä munkkeja homoseksuaaleiksi jne.

Uskoakseni maailmasta kuolemisen logiikan täytyy mennä jotenkin niin, että munkille, jo maallinen elämä tarkoittaa noista asioista luopumista, mutta myös sielun pelastuksesta luopumista. On hyvin paljon ihmisiä, joille maallinen elämä ei tarjoa erityisen riehakkaita seksuaalisia nautintoja, tai nuo nautinnot olisi ainakin lunastettava sielun kustannuksella. Saattaa myös olla jokin seksuaalinen patologinen mieltymys, jolta pelastuakseen erityisen järkevä henkilö hakeutuu mieluummin luostariin kuin tavallisen vankilan eristysselliin. Vaikea on nykyoloissa lähinnä ymmärtää sitä, miten luostarit eivät ole suositumpia. Luulisi, että jos ihmisillä olisi yhtään järkeä he haluaisivat vaihtaa ilottoman elämänsä luostarielämään, joka takaa turhan ilkeämielisen provokaation, mainosten ja lyhythameisten naisten pois silmistä pysymisen, ja on siksi edes jotenkin siedettävää ja kunniallista elämää. Luostari on tietenkin aina houkuttelevampi vaihtoehto kuin maallinen elämä epätäydellisellä seksillä - nimittäin itseään arvostavan ihmisen mielstä.

Suurin kysmys kuitenkin jää: voiko maalliselta aistillisuudelta kuolla pelkästään sitä tahtomalla ja kuolematta samalla Jumalalta? Ennen kuin uskon, haluaisin ainakin lukea hyvin syvällekäyvän ja tarkan selonteon tästä aiheesta.

RENÉE MAUPERIN

Goncourtin veljesten romaanista Sairas sydän (Renée Mauperin) 1864 saa mainion käsityksen Pariisin porvariston ilmapiiristä vuosikymmen ennen Pariisin kommuunia. Äärimmäisen elegantilla tyylillä kevyenvetäväksi kirjoitettu, lähinnä sommittelun tasolla syvenevä tapainkuvaus on hyvää vastapainoa paljolti dekadenttitaiteilijoiden leimaamaan Ranskan 1800-luvun loppupuoliskoon. Tämä romaani (tosin mahdollisesti poikkeustapauksena) muuttaa käsityksiäni tuon ajan ranskalaisesta romaanitaiteesta. Suhteellisen suppeassa romaanissa onnistutaan syventämään monta toisistaan suuresti poikkeavaa menneen euroopan (nykynäkökulmasta) lähes tarunomaisen "tervepäistä" hahmoa. Maaseutuporvariston kuvauksessa ja päähenkilö Renée Mauperinissa on lähes tolstoiaanista hilpeyttä ja eleganssia. Kaiken kerronnan läpi tunkee Tolstoin sydämellisyys ...joka tosin asteittain hävenee kohti romaanin tylyä loppua. Juuri iloinen ja tervejärkinen sydämellisyys, sydämen näkökulma, on se, mitä nykyajan taiteesta on turha etsiä. Sydämellinen ihminen on käynyt jopa dekadenteimmin hienostuneelle ja korkeimmin virittyneelle taiteelle aivan liian harvinaiseksi. Sydämellinen, Renée Mauperin kaltainen ihminen ei meidän maailmassa enää voi heittäytyä dekadenttiin romattiseen tuntoon. Hän voi yrittää selviytyä rämpimällä, kaukaukana massaihmisten alapuolella, kaiken elämän käydessä hänelle jo heti aluksi naurettavan raskaaksi - järkevästi ajateltuna täysin mahdottomaksi. Hänelle ei ole mitään tietä - yksikään pastori tai ammattiauttaja ei ole milloinkaan nähnyt mitään hänen kaltaistaan, eikä lukenut edes kirjoista. Jos hänen jotenkin onnistuu säilyttää mielenterveytensä aikuisikään, hän voi elätellä itsetuntonsa repaleita yksinäisyydessään ajattelemalla, että on kenties jonkinlainen muinoin sukupuuttoon kuolleen lajin marsilaisten aikakoneesta nykyisyyteen pudottama edustaja, jonka rauhoittaminen ja tutkiminen voisi olla antoisaa, kunhan itse siihen kykenee. Nykyajan romaanille riittävän harvinainen tyyppi on Goncurtien romaanin keskinkertaisuus: Renéen veli, henkilö, jolla on säkenöivä äly, muttei lainkaan sydäntä. Toinen Goncurtien keskinkertaisuustyyppi on toinen sivuhenkilö, veljen morsian, nainen jolla on sydän, muttei juuri älyä. Harvinaista tässä maailmassa sen sijaan on äly johon yhdistyy sydän, ja tämä toteutuu päähenkilössä.

Romaani heijastaa kaikilla mikrotasoillaan (naturalistiset romaanit ovat jonkinlaisia suuria moniulotteisia symboleita) toteutunutta ja yhä jatkuvaa yleiseurooppalaista sydämettömyyden ja kunniattomuuden prosessia: prosessia, jossa älyn kauneus, fyysinen kauneus ja sydämen kauneus ajautuvat yhä kauemmas toisistaan, milloinkaan kohtaamatta yhdessä ja samassa henkilössä. Mutta se kuvaa sitä vielä vanhasta tasapainon ihanteen maailmasta, ei uudesta horjahtaneesta maailmasta, jota dekadentit jo edustivat samaan aikaan. Sydämen sairaus, joka dekadenteillä on jo puhjennut - kapitalismin sairaus - elää Renée Mauperinissa vielä inkubaatioaikaa, porvariston puolihuolimattomissa sivulauseissa ja idullaan olevissa asenteissa. Päähenkilö on ensimmäinen, joka siihen todella sairastuu.
Joel Lehtosen suomennos, muutamia vanhahtavia sanamuotoja huomioimatta, on joka suhteessa vanhentumaton.

Lopuksi en malta olla siteeraamatta Egon Friedeliä: "Kirjallisen impressionismin perustajia ovat Goncourt-veljekset. He täydensivät Flaubertin työn: he vielä ylittivät hänet maun hienostuneisuudessa, täsmällisyydessä ja herkistyneisyydessä, mutta ovat vailla hänen murskaavaa maanista valloitustahtoaan: he ovat samassa suhteessa häneen kuin suuret diadokit Aleksanteriin. He loivat "ecriture artiste'in", kielen, jossa jokainen rivi, jokainen värähtely on mitä hienoimman ja suvereenimman värisekoituksen, mitä tuntijamaisimman taiteellisen laskelmoinnin tulos. He kohottivat Flaubertin "exactitude'in", tarkkuuden, lopulliseen täydellisyyteensä nojautumalla yksinomaisesti "documents humainsien", inhimillisten todistuskappaleiden tieteeseen, ollen tuskallisen tunnontarkkoja inhimillisten sielunliikuntojen kerääjiä, erittelijöitä ja muistiinmerkitsijöitä. He tekivät vielä paljon suuremmassa määrin kuin opettajansa psykologiasta patologian, romaanista kliinisen tutkielman. Heidän kirjansa ovat kallisarvoisia tekniikan ihmeteoksia, jotka pettämättömällä herkyydellä osoittavat heidän ihmistensä valtimonlyönnin ja verenpaineen, maaperän ja ympäristön ilmanpaineen heikoimmatkin heilahdukset: aikakautensa ihanteellisia stygmografeja ja seismografeja."

25.12.2007

ISÄNI ISÄN ISÄ

oli Mäntsälän Linnaisten kartanon kaukaisimman korpitorpan torppari. Hänen onnistui veljineen rikastua polttopuukaupalla Helsinkiin. Kartanon herra huomasi sen ja laittoi veljet kovempaan työhön. Käsittääkseni neljä viisi päivää viikossa he tekivät taloon, joka sijaitsi pitkän hevosmatkan päässä. Veljekset kyllästyivät, purkivat omaehtoisesti torppansa ja ostivat hankkimallaan omaisuudella kukin itselleen kohtalaisen maapaikan. Tällainen yhteiskuntaluokan muutos oli torppareiden keskuudessa harvinaista. Talon onnistui kukoistaa. Isäni isän isä hankki uuden suuren päärakennuksen, joka kuljetettiin hirsinä Pietarista. Siihen aikaan suuriakin taloja siirrettiin paikasta toiseen. Päärakennus on edelleen olemassa. Oikeana talollisena hän käyttäytyi epänousukasmaisesti, toisin kuin nuoremmat veljensä, omia entisiä luokkaveljiään auttaen. Juuri kun hän oli ehtinyt vaihtaa puolta tulivat vuoden 1918 tapahtumat. Paikallisen tehtaan ympärille muodostui punakaarti. Heitä kutsuttiin lahtareiksi. Alfred Kordelin lahdattiin naapurissa. Isäni isän isä piilotteli veljineen kuukausia maakuopassa. Lopulta "etsityt miehet" löydettiin ja vietiin mäenrinteeseen. Nuoremmat veljet ammuttiin. Isäni isän isän kohdalla punakaartilaisten johtaja sanoi: "Tätä miestä ei ammuta." Minun olemassaoloni riippuu tästä vain epäsuorasti: isäni isä oli saanut alkunsa jo yhdeksän vuotta aiemmin.
Hänestä tuli hevosmies ja isänsä mieluinen markkinakaveri. 30-luvulla hän suorastaan eli markkinoilla. Laulu ja hummaus loppui kun hän nai Puujaan kartanon tyttären. Isäni isä ei jäänyt kotitilalleen, siskot ja veljet sanoivat, että hän kyllä pärjäisi. Kotitila annettiin nuorimmalle veljelle. Vuoden 1939 tapahtumat katkaisivat pärjäämisen. On mahdotonta sanoa miten isäni isän onnistui hankkia sopivasti sodan syttymisen hetkellä selkänikamatulehdus. Helsingissä sairaalassa hän makasi kipsivuoteeseen vaelttuna puoli vuotta liikahtamatta. Hoitona selkänikamat luudutettiin yhteen. Liikahdus olisi aiheuttanut halvaantumisen. Kun hänet nostettiin kipsivuoteelta paino oli 49 kiloa. Vielä hän makasi kaksi vuottaa hyvin rauhallisesti aloillaan. Tähän oli jotenkin varaa. Lopulta maatila myytiin. He muuttivat pienen tyttärensä kanssa isän äitini kartanolle. Isäntä, isän äitini veli, oli kaatunut sodassa, ja he alkoivat autella leskirouvaa. Syntyi isäni. Alullepanon täytyi olla liikkumattomalla selkärangalla tuskallista.

24.12.2007

RAUHAISAA JA MAKOISAA JOULUA

PONNISTAMINEN,



lentotaidon korvaamismuoto. Käärme ei voi hypätä, mutta ylittää silti pienet esteet. Ilman ponnistusvoimaa mikä tahansa este pysäyttää. Silloin eteenpäin menolla ei ole merkitystä. Pelkkä ponnistusvoima ilman eteenpäin menoa ei sekään edistä minkään saavuttamista.

TEATTERIRYHMÄ AKHE

>>




NIELEMISFANTASIAT

Tämän linkin takana on uskomaton video.







21.12.2007

PERSPEKTIIVILEIKKI

Tuossa on minusa aika hauska idea. Olen itse asiassa itse keksinyt saman idea joskus, mutta en jaksanut toteuttaa mitään teosta. Idea: kaksiulotteinen kuva konstruoidaan kolmiulotteiseen topologisesti monimutkaiseen tilaan. Kuva näyttää vääristymättömältä vain yhdestä suunnasta ja tarkalleen ottaen vain yhdestä tilan pisteestä. Mitä kauemmas tuosta pisteestä liikutaan, sen enemmän kuva vääristyy. Kuva voi olla monimutkaisempikin kuin tuossa esimerkissa. Se voi olla esimerkiksi öljyvärimaalaus. Mistä tahansa valokuvasta voisi laskea tilan tietokonemallin avulla esimerkiksi tarrat, jotka voisi levittää pintoihin. Kuvia voi olla samassa tilassa useita niin, että muodostuu useita painollisia pisteitä. Tai sitten kaikki kuvat voivat näyttäytyä vääristymättöminä vain yhdessä pisteessä. Sen ei tarvitse välttämättä olla kuva. Perspektiivilla leikkimistä voi toteuttaa myös kolmiulotteisilla materiaaleilla, tiloilla ja esineillä.

20.12.2007

POLITTINEN TYHMYYS

Voin olla vähän tyhmä. Ymmärrän valitettavan huonosti ammattipolitiikkaa, eli välittömästi tavoiteltujen aineellisten päämäärien filosofista kätkemistä korkeampien pidemmän tähtäimen päämäärien kaapuun. En täysin ymmärrä mikseivät poliitikot edes sattumalta havaitse korkeampia päämääriä, vaikka käyttävät niitä jatkuvasti retoriikkansa ytimessä välineinä. Tai ehkä he havaitsevat, mutta olosuhteet ja itsekkyys estävät heitä suhtautumasta päämääriin muuten kuin retorisen apuvälineen merkityksessä. Myönnän, että auttamaton tyhmyyteni on kyvyttömyydessä ymmärtää tällaisten ihmisten henkistä rakennetta. Järkeillen ymmärrän kavalluksen logiikkaa kurjuudessa ja hädässä elävien ihmisten selviytymiskeinona: heillä ei aina ole varaa omaantuntoon... masokistisesti he rikkovan sydämensä ääntä vastaan. Mutta ihminen joka on yhteiskunna hyväosaisella puolella ja toimii vapaaehtoisesti vailla omaatuntoa, sitä en järkeillen pysty seuraamaan. Puolustukseksi on sanottava, että minulla ei ole kokemusta siitä, millaista olisi olla niin lahjottu ja aivopesty, että sydämeni viimeinenkin ääni lakkaisi kokonaan kuulumasta. Myönnän, etten ole riittävän etevä kirjailija kuvitellakseni mielessäni tällaista ihmistä. En ole riittävän tarkka näkijä nähdäkseni heidän yhtimeen, jos heillä sellainen on. Jos yritän, siitä tulee pelkkiä raivokkaita kramppeja ja kouristuksia: en saa hahmoa pysymään viileänä ja tasapainoisena... en saa pyyhittyä pois kaikkea energiaa kuluttvaa sisäistä taistelua.. en yksinkertaisesti tiedä keinoa miten se häivytetään. En myönnä, että tyhmyyteni olisi siinä, että itse kuvittelen kykeneväni ja toisinaan jopa kykenen näkemään muitakin päämääriä.

Idioottimaisuuteni takia minun on erittäin uskaliasta ottaa kantaa esimerkiksi Venäjän politiikkaan tai kysymykseen Vladimir Putinista. En voi sanoa Putinista mitään. Mutta en myöskään voi sanoa Garri Kasparovista mitään, enkä kenestäkään muusta Putinin arvostelijasta. Kaikkiin näihin ammattipoliitikkoihin pätee yllämainittu, vai päteekö?

HUYSMANSIN VASTAHANKAAN

(1882) on kokonaisuutena ajatellen hämmästyttävän mielenkiintoinen taideteos. Ei luulisi, sellaisista aineksista (spleenin musertama mies eristyy yksin huoneistoonsa hourimaan ja penkomaan kirjahyllyään) syntyisi niin vetävä ja tiukasti otteeseensa puristava romaani... no, vetävyys on suhteellista, kuluihan minultakin lyhyen kirjan lukemiseen vuosia. Ehkä hämmästyttävintä kirjassa on se miten samana nykymaailman voi nähdä kunhan valitsee näkökulmansa ja suodatuksensa tiukasti samoin kuin des Esseintes.
Oma käsitykseni on se, että kaikki kuitenkin virtaa, ja maailma tässä välillä on näyttänyt hyvinkin erilaiselta. Me olemme vain tulleet kierroksen päätökseen: sosialismin kuolemasta on vuonna 2008 yhtä paljon etäisyyttä kuin sen syntymään oli etäisyyttä vuonna 1882. Ideat, jotka todellisuuden havainnointi "samalla tavalla hermosairaassa" herättää, ovat samoja. Muutamat Huysmansin rivit tuntuvat olevan enemmän tätä päivää kuin Michel Houellebecqin uusimman romaanin materiaali.

Ehkä mielenkiintoisinta Huysmansissa on syvä vaistonvarainen katolinen pohjavire. Kirja on muutenkin mainio johdatus Ranskan 1800-luvun kulttuurihistoriaan. Olen rajattoman kiitollinen suomentaja Antti Nylenille näin mainion kirjailijan esittelystä ja varsinkin kirjan intohimoisesta selitysosasta, joka antaa tietoja katolisista kirjailijoista ja Huysmansin käyttämästä meille vieraasta sanastosta. Olen innostunut Huysmansin henkilökohtaisen uskonpuhdistuksen ajatuksesta.

Netistä löytyi Huysmans -sivusto, josta voi ladata hänen alkukielisiä teoksia ja monien teosten vanhoja englanninnoksia. Koska Antti Nylenejä on vain yksi, enkä ainakaan tällä hetkellä vielä pysty mesenaatinasemalla vaikuttamaan hänen tuleviin töihinsä, joudun ehkä lukemaan seuraavat Huysmansit englanniksi, niin kirotulta kohtalolta kuin se kuulostaakin.

19.12.2007

ASIOIDEN KOHTAAMINEN JA IKUINEN LUIMISTELU

Totuuden olemus on pysyvyys, ihmisen olemus on muodonmuutos. Siksi totuus näyttää ihmisestä muuttavan muotoaan.

Lapsena ihmettelin miten Napoleonin armeija ja Tsaarin armeija löysivät toisensa suurella Venäjän maalla. Ajattelin, että hyökkäysrintaman pitäisi olla koko Venäjän levyinen, että armeijat edes jossain osuisivat kohdakkain.

Tosiasiassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: 1) niihin jotka kohtaavat totuuden, ja 2) niihin jotka uskovat maailman laajuuteen luimistellakseen ikuisesti.

Napoleon ja Tsaari kuuluivat ensimmäiseen ryhmään: he löysivät toisensa helposti suurella Venäjän maalla.

Kimmo Sasi kuuluu toiseen ryhmään: hän ei kohtaa mitään, vaan solahtaa kuin räkäklimppi välittömästi talouspuheeseen - josko asian voisi hoitaa rahalla? Sasin kaltaiset ihmiset eivät kohtaa mitään todellista ellei jokin ulkopuolinen voima pakota ja vangitse heitä kohtaamaan sitä, mikä rehellisten ihmisten on pakko kohdata elämässä. Siksi uniemme Kommunardien muurille raahataan, joka yö yhä uudelleen ja uudelleen Adophe Thiers ja Kimmo Sasi... hirvittää kuvitellakin jälkeenpäin kaikkia yksilön sisällä päivittäin tapahtuvia teloituksia ja yksivaltiuden kauhuja.

Mutta vaikka totuutta rakastaisi kuinka paljon, kaikkea ei voi kohdata yhdellä kertaa. Siitä seuraa kuolema, tai vähintään neurastenia:

"Vaikuttaa itseasiassa siltä, että hermotauti, neurastenia, tekee sieluun hiuksen hienoja halkeamia, joista Pahuuden henki pääsee livahtamaan sisään. Tämä arvoitus on edelleen ratkaisematon. Sana "hysteria" ei selitä mitään. Sen avulla voidaan ehkä luonnehtia jotakin ruumiillista tilaa, nuotintaa aistien pakottavaa kohinaa, mutta se ei auta tekemään päätelmiä niistä henkisistä seuraamuksista, joita tällä ilmiöllä monesti on, ei etenkään niistä salailun ja valehtelun synneistä, jotka melkein poikkeuksetta saavat siitä kasvupohjaa. Mitkä ovat tämän synnille alistavan sairauden syyt ja seuraukset? Missä määrin ihmisen vastuuntunto vaimenee, kun hänen sielussaan on riivaaja, joka imee ravintonsa isäntänsä surkean ruumiin sekasorrosta? Sitä ei tiedä kukaan. Tässä asiassa lääketiede horisee sekavia ja teologia vaikenee." Huysmans (1903)

Vuonna 2007 olemme, jos mahdolista, vieläkin tietämättömämpiä kuin vuonna 1903. Monta 1900-luvun amerikkalaista ja eurooppalaista tehosekoitinta on välillä ehtinyt hämmentämään terveen teologisen järjen aurinkoa.

Informaatioaikana, me emme enää tarvitse naturalistista taidetta kuvaamaan "sieluttoman ihmisen" olemusta. He tekevät sen itse paremmin. Tosiasiat sinänsä ovat hämmentäviä. Se, että nykymaailmassa ihmisiä on jokaiseen kuviteltavissa olevaan lähtöön paheiden alueella, ei tee olosuhteita hermotaudin kannalta suotuisiksi. Inhimillisten erehdysten, rikosten ja paheiden fauna on tosiaankin äärettömän rikas ja ihmeteltävä. Myös hyveissä riittää ihmettelemistä: mutta se ei ole määrän, voiman tai laadun aiheuttamaa ihmettelyä, vaan sen, että hyveitä ylipäätään on vielä olemassa. Nykymaailmassa hyveet jäävät samalla tavoin luonnonvaraisiksi ja uhanalaisiksi poikkeuksiksi kuin aina ennenkin. Paheet sen sijaan ovat tehoviljeltyjä ja rakentein tuettuja. Jos väittää, että maailma on tässä suhteessa samanlainen kuin aina ennenkin ja vetoaa tuohon massojen löysän hokemaan "ei uutta auringon alla", se on sama kuin väittäisi, että nykymaatalous on samanlaista kuin tuhat tai sata vuotta sitten. Jopa uhanalaisiin eläimiin verrattuna hyveet ovat huonommassa asemassa, koska kilpailuyhteiskunta ei suojele toisten hyveitä, jotka siltä itseltä puuttuu.

18.12.2007

BLOGI

sopii täydellisesti työtapaan, jossa kaiken aikaa lisääntyvää teosmäärää työstetään, laajennetaan ja hiotaan loputtomasti. Kaiken aikaa luetaan enemmän kuin viisi vuotta vanhaa materiaalia, johon on riittävä objektiivinen etäisyys, valitaan parasta ainesta editoitavaksi teostiedostoihin. Samalla taukoamatta kirjoitetaan uutta materiaalia, joka on loputtomasti laajenevaa reunamerkintäa vanhaan materiaaliin tai olemiseen ja maailmaan yleensä. Mitään ei saada koskaan valmiiksi. Teokset vain joko kasvavat tai korvautuvat uudella materiaalilla niin, että muuttuvat yhä täydellisemmiksi. Ja siihen ollaan tyytyväisiä. Blogi ei ole kuolevaisen ihmisen media. Maailma on reunamerkintää itseensä.

KESKUSTEN VÄÄRÄLLÄ TYÖLLÄ

Gurdjieff tarkoittaa määrittelemänsä älykeskuksen, tunnekeskuksen, liikekeskuksen ja seksuaalikeskuksen funktioiden sekoittumista niin, että nuo keskukset ottavat osittain toistensa virat hoitaakseen.

Samalla tavalla yhteiskunnallisissa institutioissa keskusten väärä työ tarkoittaa sitä, että kirkossa, parlamentissa, oikeuslaitoksessa istuvat aina noiden institutioiden oikealle toiminnalle vihamielisimmät voimat: eivät ne, jotka eniten rakastavat noiden institutioiden oikeaa toimintaa, vaan ne jotka pelkäävät sitä.

Samalla tavalla, se joka ei osaa piirtää opiskelee piirustusta, se jolla ei ole sävelkorvaa opiskelee musiikkia, rosvo opiskelee poliisiksi, lukutaidoton kustannustoimittajaksi, korkeanpaikan kammoinen opiskelee mäkihypääjäksi, pelkuri lentokapteeniksi, sotasankari maanviljelijäksi, draamakirjailija romaanikirjailijaksi, kääpiö opiskelee koripalloilijaksi, rocklaulaja teatterin kuiskaajaksi, sotilasvakooja opiskelee vihollisen kielen ja kulttuurin salatuimpia hienouksia, neliraajahalvaantunut suuropujottelijaksi, elinkautisvanki vapaaksi taiteilijaksi, runoilija opiskelee insinööriksi ja yksinvaltias teatteriohjaajiksi, koska he pelkäävät näitä voimia, ja haluavat ottaa ne haltuun. Mutta toisaalta myös, koska heidän sielunsa kaipaa jotakin, ehkä vastalääkettä, tasapainoa, laajentumista, rauhaa, uutta haastetta: he ajattelevat sielunvaelluksen ja jälleensyntymän periaateita ja tahtovat varustaa sielunsa paremmin seuraavaan elämään.

Mutta yhteiskunnallisesti ajateltuna, se mikä voitetaan seikkailujen värikkyydessä ja voitettujen vastoinkäymisten runsaudessa, sielun kirkastumisessa ja uusien aseiden hankinnassa, hävitään ylittämättömien vastoinkäymisten äärettömyydessä, yleisessä elämän miellyttävyydessä, kehon rampauttavassa opiskelussa, terveydessä, voimassa ja vastustuskyvyssä.

Samalla tavalla HI-virus päästyään verenkiertoon hakeutuu auttaja-T-soluihin eli soluihin, jotka ovat vastuussa elimistön puolustusreaktioista. HI-virus takertuu auttaja-T-solujen pinnalla oleviin CD4-valkuaisiin, jotka ovat auttaja-T-solujen toiminnan kannalta tärkeässä asemassa. Lisääntyessään HIV-virus tuhoaa auttaja-T-solut, joka aiheuttaa elimistömme vastustuskyvyn heikkenemistä. Ensitaudin oireet kehittyvätkin juuri elimistömme vastustuskyvyn heikkenemisen tähden." >>

INHIMILLINEN YDINJÄTE

on jäänteenä tai laskeutumana ihmisessä, jonka sielu on pirstottu henkisessä ydinreaktiossa. Henkisessä ydinreaktiossa vapautuu energiaa, psykopaattien valoa, ja jää jäljelle henkistä ydinjätettä. Henkinen ydinjäte säteilee samalla tavalla kuin sielu henkilön silmistä, sanoita, teoista. Mutta säteily on radioaktiivista ja sairastuttavaa. Sielulliset sairaudet kehittyvät aina jonkin yhteiskunnallisen, kenties maailmanlaajuisen, muutoksen seurauksena. Toisin kuin fyysisiin sairauksiin, sielullisiin sairauksiin sairastuu koko populaatio (ehkä lukuunottamatta henkilöitä, jotka voivat aktiivisesti suojautua... tosin jo suojautumisen tiedostaminen on jonkinlainen sairauden esiaste). Sielulliset sairaudet ovat aina sillä tavalla parantumattomia, että ne eivät parane pelkällä vuodelevolla ja odottamisella niin kuin flunssa. Sielullinen sairaus on ikään kuin koko populaatiolle annettava rokote, joka vain on annoksena liian voimaksa, ja sairastuttaa terveen elimistön kuolettavasti. Rokotuksesta selviäminen edellyttää yksilöltä henkisen vasta-aineen itsenäistä tahdonalaista keksimistä. Se on tietoinen emotionaalinen ja älyllinen prosessi, joka vastaa maailmanlaajuista uskonpuhdistusta, mutta on luonteeltaan täysin subjektiivinen. Sitä voidaan kutsua myös Gurdjieffin tapaan neljänneksi tieksi. Kun vasta-aineen keksineitä yksilöitä alkaa syntyä ja ilmestyä, heidän täytyy ensitöikseen löytää toisensa. Yhdessä heillä voi olla edellytykset eritellä ja analysioida vasta-aineen osatekijät niin tarkasti, että kykenevät kehittää siitä synteettisen lääkkeen, eli vanhatestamentillisesti ilmaistuna pakotien, sairaille sieluille, ja sillä tavalla pelastaa toisia sieluja. Näin inhimillisen ydinjätteen määrä alkaa populaatiossa hitaasti puoliintua. Puoliintumisaika on suoraan verrannollinen uskonvarmuuteen. Ilman uskoa inhimillisen ydinjätteen määrä ei määräajassa puoliinnu vaan kaksinkertaistuu. Uskoa tarvitaan vain tähän, luonteeltaan tekniseen ja käytännölliseen prosessiin. Usko on eräs maailman hyödyllisimmistä täysin mekaanisista laitteista.

TAAS MIKROBITTIÄ

selatessa haukkoo henkeä ihastuksesta materiaalisen maailman evoluutien edessä. Tuntuu kuin tekniikka ja muotoilu olisivat taas ottaneet suuren harppauksen edellisen lehden lukemisen jälkeen. Ei voi olla tulematta iloiseksi... ja välittömästi heti perään surulliseksi: tällekö, minkä pitäisi olla elämän mauste ja piristys, uhrataan aivan kaikki muu... varsinainen elämä.

HOUELLEBECQ

laittaa uusimmassaan päähenkilönsa irvailemaan Michel Onfraytä. En tiedä paljonkaan Onfrayn julkisista esiintymisistä Ranskassa... paitsi mitä olen katsonut Youtubesta. Ilmeisesti kaikki ei ole mennyt aivan nappiin, koska Houellebecq vaivautuu moiseen. Onfrayllä on muutamia aika teräviä kirjoitettuja rivejä, jotka ovat Houllebecqiltä arvatenkin jääneet lukematta. Hieman kömpelöllä eleellä Houllebecq ehkä haluaa kontrastoida ja suhteuttaa päähenkilönsä Michel Onfrayn täydelliseksi vastakohdaksi. Kohdassa muuten mainiosti alkanut romaani onnahti pahasti... kalikka lensi sinne päin, mutta palasi bumerangina ja löi Houellebecqia itseään otsaan. Houellebecq on itse entinen luihu varjojen runkkari, ja nuo varjot nousevat säännöllisesti haudoistaan pilaamaan hänen taidettaan.

17.12.2007

Olisi hauska tietää mitä he ajattelevat,
eikä vain aina sitä mitä he julkaisevat ajatuksinaan.

LAVASTETTU IHMELAPSI

Siellä missä syntyy nuorena kypsyneitä loistavia taiteilijoita on asiat poliittisesti hyvällä tolalla.
Sielun kypsyminen nuorella iällä ei ole juurikaan yksilöstä riippuvaa, vaan ilmapiiristä, vaikutuksista ja pedagogian kehittyneisyydestä. Nimittäin kysymys on vain tiedon siirrosta sielusta toiseen. Tietyissä tapauksissa tiedonsiirto voi olla äärimmäisen nopeaa ja tehokasta. Mutta se edellyttää sielullisen tiedon olemassaoloa, lähettäjää ja vastaanottajaa, sopivaa mediaa sekä edullisia olosuhteita.

Ilman jotain osaa näistä, kyvykäs henkilö voi hankkia tiedot omalle sielulleen, ikään kuin koulia ja kasvattaa oman sielunsa. Tämä tapahtuu yleensä yrityksen ja erehdyksen menetelmällä ja prosessi on tuskallisen hidas. Siihen mikä muuten tapahtuisi silmänräpäyksessä saattaa kulua vuosia, ellei vuosikymmeniä. Sielujen tieto on aina kaikille sieluille samaa ja yhteistä. Kaikki sielujen tieto hankitaan yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Sielu ei voi saada tietoa ilman kokemusta. Vähäinenkin kokemus mahdollistaa paljon tietoa, kunhan tuota tietoa vain kerätään ja tiivistetään esimerkiksi 10 000 sielulta yhteen mediaan.

Nämä asiat ovat yleisesti hyvin tiedossa.

Siksi mitä epäilyttävimmillä ja koko ihmissielun olemassaolon kieltävillä aikakausilla on valtava tarve löytää keskuudestaan "ihmelapsia". Ihmelapsi todistaa paljon, ja toimii tehokkaana aseena vallitsevan järjestyksen kriitikoita vastaan. Ihmelapsi on kuitenkin suhteellisen helppo lavastaa. Lavastetuista ihmelapsista kehittyy aikuisina jonkinlaista inhimillistä ongelmajätettä.
Ollako vai eikö olla.
Siis.
Jättää rikos tekemättä ja ajatella historiankirjoitusta.
Tai.
Olla voittaja hinnalla millä hyvänsä.

SIELUN YT-NEUVOTTELUT

Nämä Helena Sinervon kirjoitukset Pariisin kommuunista ja Rimbaudista ovat raivoaherättäviä jokaisessa kohdassa jossa ne poikkeavat tavanomaisesta kaikkien helposti saatavilla olevasta tietosanakirjatiedosta.

Kommunardit eivät juhlineet "pahuutta", vaikka halusivat lakkauttaa kirkon. Kirkko ei tuohon aikaan edustanut heille, eikä paljon muillekaan mitään "hyvyyttä". Seksuaalisuuden vapauttaminen tarkoittaa, ei seksuaalisuuden vapauttamista häveliäisyydestä, vaan sen vapauttamista kapitalistisesta kaupallisuudesta, jota Wagner kuvaa oopperoissaan. Noihin aikoihin kirkko oli pornon ja prostitution asialla, koska seksuaalisuuden säännöstely on aina kaupallisen seksin asialla. Nykyään porno on lakkauttanut kirkon, joten sitä ongelmaa ei ole. Mutta porno ei edusta seksuaalista vapautumista, vaan pikemminkin indikoi seksuaalisen vallankumouksen täydellistä tukahtumista: seksuaalisuuden täydellistä kaupallistumista kapitalistisessa holocaustissa.

Näitä asioden älyämisellä, havaitsemisella ja vastustamiselle ei ole mitään tekemistä minkään "poikaenergia" kanssa. Sinervolle, joka ihailee Rimbaudissa lähinnä sitä että tämä älysi lopettaa ajoissa vakavan runoilun, varmaan Wagnerin oopperatkin ovat kivaa "poikaenergiaa". Jos Wagner olisi lopettanut runoilun päiväksikin, hän ei olisi ehtinyt ennen 70. ikävuottaan saavuttaa sitä henkistä tasoa, jota Parsifalin säveltäminen edellytti.

Miller ei tällaisilla lausunnoilla: "Runoilija kykenee muuttamaan maailmaa. Jos joukossamme on sellainen runoilija, ilmaiskoon hän itsensä. Nostakoon äänensä! Äänen on hukutettava pommin pauhu, puhuttava kielellä, joka saa veren kuplimaan."

"mystifioi" runoutta, tai julista "romanttista neromyyttiä". Ja vaikka hän niin tekisi, se olisi aivan oikein... nimittäin mihin muuhunkaan ihminen voi toivonsa laittaa kuin siihen, että edes yksi sielu pääsisi näiltä karkuun ja palauttaisi valon maailmaan. Ehkä se on aika ajoin mahdotonta, mutta yhtä kaikki silti ainoa toivo. Tosin voisi sitä kutsua ihan sielumyytiksikin, ilman sanan "nero" mukanaan tuomaa ikävää personoitumista... ikään kuin kaikki nerot eivät olisi yhden ja saman sielun ilmentymiä.

Tällaisella lausunnolla "He ovat tehneet itse itsensä yhtä abstrakteiksi kuin fyysikkojen ongelmat. Heidän kohtukaipuunsa halajaa puhtaan runouden maailmaan, jossa yritys kommunikaatioon on vähennetty nollaan." Miller ei vaadi "selkeää ja helposti ymmärrettävää runoutta", vaan epäilee moista "puhtaan runouden" konseptia, toisin sanoen ajattelee, että puhdas runous on jotakin muuta, jotenkin eri tavalla puhdasta, ei niin että se olisi puhdasta itse runoudesta.

En tiedä mitä Helena Sinervon päässä oikeasti tapahtuu -toisin sanoen miten vaistonvaraista tai laskelmoitua hänen kirjoituksensa on- mutta se mitä hänen annetaan julkaista on pelottavaa: kohtalaista asiantuntemusta käytetään pelkästään asioiden vääristelyyn ja manipuloimiseen. On nimittäin kovin vaikea uskoa, että Sinervon oppineisuus olisi niin valikoitunutta, ettei hän tuntisi Euroopan poliittisessa (Pariisin kommuuni) ja kulttuurihistoriassa ("neromyytti") vaikuttavia tosiasioita. Olennainen kysymys on: mihin maallisiin, arkisiin ja konkreettisiin päämääriin Sinervon kaltaisten toimijoiden näennäinen korkealentoisiin aiheisiin kohdistuva kiinnostus ja manipulaatio tähtää nykytodellisuudessa. Keneltä he saavat käskynsä? Kimmo Sasilta? Varmaa on se, että he eivät ole taiteen tai sielun asialla. He ovat hengen YT-neuvottelijoita.

JA PARIISI ANTAUTUU

Pariisin kommuuni oli läntisen ihmiskunnan toistaiseksi ylevin hanke. Sen korkeammalle ei ole länsiamainen ihminen milloinkaan kohonnut. Pariisin antautumisen mustaa, sysisynkkää perintöä me kärsimme yhä vieläkin, kaiken aikaa yhä thiersläisemmässä, yhä liberaalimmassa, yhä demonisemmassa ympäristössä.

Pariisin kommuunin kunniaksi alan paastota 26. maaliskuuta30. toukokuuta välisenä aikana. Toinen henkilökohtaisen tappion juhla, Pääsiäinen, menee siinä sivussa.

"Ranskan kansallispankki miljardeine frangeineen jäi kommunardeilta tyystin koskematta ja vartioimatta. Kommuuni vain pyysi kohteliaasti lainaa pankista. He pelkäsivät, että pankin valtaaminen aiheuttaisi tuomion maailmalta. Niinpä paljon rahaa siirrettiin Pariisista Versailles'hin rahoittamaan armeijaa, joka murskaisi kommuunin." Wikipedia

Suomen punakaartin johto vietti ylellistä elämää Pietarin parhaissa hotelleissa ja ravintoloissa Suomen Pankista varastettujen miljoonien turvin. Heidät tuomittiin samalla tavalla kuin Pariisin kommunardit, mutta tällä kertaa syystä ja omien toimesta.

Pariisin kommuunin murskasi Adolphe Thiers. Thiers on maineeltaan maailman historian pimein liberaali ja poliittinen opportunisti. Hän kiihkoili ensin Ranskan ja Saksan sodan puolesta, mutta kun huomasi kotimaalleen käyvän huonosti, hän liittoutui vihollisen kanssa ja teloitutti oman maansa jaloimpia kansalaisia, ns. kommunardeja, huvikseen ja uskoi niin takaavansa nopean poliittisen arvonnousun vihollisen silmissä, samoin kuin äkkirikastumisen kirjallisilla teoksillaan vihollisen markkinoilla. Kirjallisessa tuotannossaan Thiers hämmästyttävää tuotteliaisuutta, luovuutta, tyylitajua ja mestarillista taituruutta osoittaen väärensi ja polarisoi historiaa omiin poliittistaloudellisiin päämääriinsä sopivaksi.

Kommunardeja:






































































PETER NADASIN MUISTELMIEN KIRJAN

viiden ensimmäisen sivun jälkeen joudun huokaisemaan ja toteamaan: tämän romaanin lukemisesta ei tule mitään. Tämä ei ole sitä mitä liepeessä luvataan: "kerronta äärimmäisen yksityiskohtaista ja intensiivistä". Jos romaanin viiteen ensimmäiseen sivuun saa mahtumaan jo noin monta yhdentekevää yksityiskohtaa ja tylsänoloista henkilöä, en tiedä miten romaani siitä voisi enää jatkua. Ei, en yksinkertaisesti usko, että se voisi jatkua. Joo, yksityiskohtia on, mutta...

Kysymys on ehkä poliittinen. En pitä Nadasin kaltaisesta persoonasta, jonka on heti pakko roiskuttaa saippuaa veteen, että se alkaisi vaahdota sitten kun sitä läikyttää. Pidän ihmisistä, jotka liikkuvat riittävän nopeasti, jotta eivät, edes kirjoittaessaan omia muistelmiaan, jää oman narsisminsa ja sattumanvaraisien loppujen lopuksi mitään ilmentämättömien henkilöiden ja yhdentekevien tapahtumien hyökyaallon vangiksi.

Samaisessa liepeessa on hieman kaukaahaettua puhua Thomas Mannista ja Marcel Proustista samassa lausessa Nadasin kanssa, jopa - jos oikein ymmärrän - kohottaen Nadas edellä mainittujen yläpuolelle, kun totuus on se, että Mannin tai Proustin tuotannosta ei löydy yhtäkään niin huonosti kirjoitettua sivua kuin Muistelmien kirjan ensimmäiset viisi.

Palaan mieluummin Goncourt -veljesten romaaniin Sairas sydän, jonka suomennos on 30 -luvulta Joel Lehtosen.


















"Troijalaisten joukoissa oli muuan Dares, varakas ja verraton,
Hefaistoksen pappi. Hänellä oli kaksi poikaa,
Fegeus ja Idaios, kaiken taistelun taitajat."
Homeros

16.12.2007

TUOMAS TIMOSEN OODI RAKKAUDELLE

herättää alun perusteella innostusta ja odotuksia. Teksti lähtee heti ensimmäisestä rivistä niin sanotusti lentoon ja nappaa lukijan mukaansa intensiivisellä otteella. Tällä otteella saadaan jo muutamaa sivua myöhemmin ihmeitä aikaan, kun kaikkein sattumanvaraisimmankin tuntuisen lauseenpätkien leikkailun ja liimailun yllä leijuu outo aura - intensiivinen välttämättömyyden tuntu (runossa Tarveluettelo). Vaikutelma on erikoinen, minulle uusi ja yllättävä, uskon, että täysin harkittu. Toistaiseksi analyysini ei riitä kertomaan, mihin vaikutelma tarkalleen ottaen perustuu.
Rakentaa arkki, koota kaikki maailman elämä
nostaa ankkuri ja purjehtia ohitse, tuplata
rakentaa ihmisestä omaa kuvaansa, tätä hetkeä
tulevaisuuden varalle, tulevaisuutta
tämän hetken varalle, kuvitella
lentokalan elävä prototyyppi näkemättä
koota edes yksi yksisoluinen
elävä organismi, rakentamatta
mitään yli tiettyjen kirkonkupolien, rakentamatta
omasta seksuaalisuudesta ansaa
vain pesä jolla on kyky
itsestään antaa elämä poikaselle
niin kuin tietyille tunteille,
joista voi olla aivan varma
että ne katoavat, voi rakentaa
runoilijamökin sisustaa peilisymmtriseksi
tai aitauksen
tien, johtimen
tai portin
josta ne jonain päivänä lähtevät,
ehkä palaavat
jonkin hullun päähänpiston
vallassa enää kuolemaan, hetkeksi
ikään kuin heräämään
unesta, joka on kirkas
hämärässä kasvanut
kotiin, unettomuuteen

15.12.2007

ROSKAVÄKI - INHIMILLINEN ONGELMAJÄTE - UNELMA ENDLÖSUNGISTA

Isabelle oli rinnallani ja antoi hyviä neuvoja.
"Sinun on saatava roskaväki puolellesi", hän sanoi. "Silloin kukaan ei pääse kimppuusi."
"He ovat minun puolellani", vastustelin. "He tulevat katsomaan esityksiäni."
"Se ei riitä. Sinun on mentävä pidemmälle. He kunnioittavat rahaa. Sinulla on rahaa, muttet esittele sitä tarpeeksi. Sinun on pantava enemmän haisemaan."
Michel Houellebecq

Roskaväki kunnioittaa kaikista eniten rahaa. Rahaa voidaan hankkia monin keinoin, laillisin, laittomin, hämärin. Jos kunnioittaa kaikista eniten rahaa, kunnioittaa mitä tahansa öljysotaa, huoraa, pedofiilisutenööriä, maailmanpankin ryöstäjää tai pääjohtajaa. Raha on voimaa, ja voimaa on Jumalattomassa maailmassa vain kenellä tahansa. Kaikki, aivan kaikki, on sallittua. Roskaväki antaa siihen luvan.

Roskaväen vastakohta on kunnon väki. Kunnon väki kunnioittaa kaikista eniten ihmisen hyvettä. Hyveitä on luultavasti lukemattomia erilaisia. Kunnon väki kunnioittaa rahaa sen verran kuin on välttämätöntä. Kunnon väki inhoaa eniten väkivaltaa. Kunnon väki on suruissaan, jos ihmisen hyve kohtaa epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsee päinvastaisesta. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa kohtuutta. Se ei tarkoita kenenkään yletöntä rikastumista tai köyhtymistä vaan terveyden säilymistä ja hyveellisen toiminnan jatkumista. Kunnon väki ottaa huomioon, että myös rikollisella voi olla jonkinlaisia hyveitä.

Tästä syystä suuret palkinnot ja palkkiot kulttuurin alueella ovat periaatteessa väärin. Ne ehkä imartelevat saajaa. Saaja ehkä narsisminsa sokaisemana kuvittelee todella ansainneensa paljon enemmän kuin kukaan muu. Mutta hän vertaa itseään ikätovereihinsa, kurssikavereihinsa, toimitusjohtajiin, mutta ei milloinkaan alle kaksikymmentä vuotiaaseen Benvenuto Celliniin, jolla on nykytodellisuudessa, ilman opettajamestareita, edessään kymmenien vuosien kuiva erämaa. Suuri palkkio saadaan ja vastaanotetaan aina suhteessa täydelliseen erämaahan, eikä milloinkaan suhteessa kohtuuteen. Todellisuudessa palkinnon itselleen hyväksyvä kulttuurin huippu ja keihäänkärki ei ole ansainnut palkintojaan enempää kuin yritysjohtajakaan: hän on vain ollut onnekas. Kulttuuria ei kukaan tee yksin. Kulttuuri on kuitenkin kaikilla aloilla kaiken kunniallisen menestymisen ehdoton edellytys. Siksi kulttuurin tukeminen ja tekeminen ei ole vain ns. kulttuurin ammattilaisten, vaan kaikkien ihmisten ehdoton velvollisuus. Eikä sitä tehdä vain isolla rahalla, vaan ennen muuta pienellä, koska rahalla ei ole sen kehityksen kannalta muuta kuin ylläpitävää merkitystä: ei päämäärämerkitystä. Olennainen merkitys kulttuurin ja kulttuurissa kehittymisessä on inhimillisellä aineksella, sen moninaisuudella ja hetrogeenisuudella, sen ominaisuusrikkaudella, sen hyveillä ja niiden kasvupotentiaalilla.

Painotan tässä erittäin vahvasti, ja toivon että monet tämän kuulisivat: suuret palkkiot kulttuurin alueella ovat nykyisin merkitykseltään jotain muuta kuin kunnianosoituksia tekijälle. Ne samaistavat tekijän öljysotaa käyvään hallitukseen, huoraan, pedofiilisutenööriin tai pankkiryöstäjään, nimen omaan roskaväen silmissä. Palkinnon tarkoitus on kaupallinen: tehdä tekijästä jotakin mitä myös roskaväki ymmärtää ja arvostaa. Ja roskaväki arvostaa vain rahaa, riippumatta keinoista joilla se on hankittu. Muistakaa: roskaväki arvostaa kulttuuria vain ovelana rahanhankkimiskeinona, väkivallan jatkeena. Tämä kannattaa erityisesti muistaa jos ottaa vastaan heiltä suosionosoituksia.

En tiedä miten Adolf Hitler määritteli roskaväen käsitteensä filosofisesti, mutta Lopullisen ratkaisun - Endlösungin - unelma tuskin on yhdellekään jalolle ihmissydämelle vieras meidän ajassamme.

14.12.2007

TÄMÄ TOSIAIKAINEN MUSIIKKIKÄYTTÖLIITTYMÄ

tuo mieleen MAX - ohjelmointikielen. Mukavaa, että ohjelmoimansa käyttöliittymän voi levittää heti kaikelle kansalle helppona internetsovelluksena.

Aloitella voi esimerkiksi valitsemalla Preset D, asettamalla harpun delay 0.03 ja lisäämällä Upright basson.

GENIUS LOCI

Taide -lehdessä äskettäin julkaistut pietarilaisen taidekriitikon arvio sikäläisistä suomalaisista taidenäyttelyistä.

ERNO PAASILINNA - SUOMALAINEN NERO

Olen lukenut Paasilinnalta kaksi kirjaa:

Romaanin Kadonnut armeija.
Aforismikokoelman Tämän maailman asiat.

Kummatkin maailmankirjallisuuden ylistettäviä klassikkoteoksia, allallaan aivan parasta mitä suomalaisesta kirjallisuudesta tunnen.

Tässä Erno Paasilinnan fantastinen haastattelu.

13.12.2007

MICHEL HOUELLEBECQ

"Kun hän ei enää onnistu kuin harvoin pääsemään sopusointuun elinpiirinsä kanssa, kun hän ei enää ympäristöään ja siinä eläviä olentoja tarkastellessaan saa havainnoinnista ja tutkistelusta niin paljon iloa, että se pitäisi hänen mielenkiintoaan vireillä, hän ennen pitkää huomaa merkillisten ilmiöiden pulppuavan jostakin lähteestä ja puhkevan kukkaan hänen sisällään." Huysmans: Vastahankaan

Onko nykyihmisellä tällainen lähde? Onko nykyihmisellä Jumalaa? Ainakaan se ei siitä puhu. Jos nykyihmisellä ei ole Jumalaa, miksi hän ei silti oivalla omaa arvoaan ja nöyrry olemaan alempiarvoinen suhteessa muihin aikakausiin ja niitä kansoittaviin oikeisiin ihmisiin? Miksi nykyihminen elättelee itsestään suuria käsityksiä, vaikkei hänellä ole edes Jumalaa, pakotietä, itse luomastaan ahdistavasta vankilasta? Nykyihminen joko teeskentelee tai valehtelee. Mutta miksi? Tämä kaikki on järjenvastaista.

Michel Houellebecq kuvaa nykytodellisuuden puolessa sivussa: "Olin tosiaankin nykytodellisuuden pureva tarkkailija, mutta se vain tuntui alkeelliselta, nykytodellisuudessa oli niukasti tarkkailemista..."--- "Seksuaalisesti nähtynä oli niitä jotka herättivät halua ja niitä jotka eivät: se oli yksinkertainen mekanismi jossa oli muutamia erikoisempia sovelluksia (homoseksuaalisuus jne.), mutta ne oli melko helppo selittää turhamaisuudella ja narsistisella kilpailulla, jota ranskalaiset moralistit olivat kuvanneet varsin onnistuneesti jo kolme vuosisataa aiemmin."

Sofi Oksasen romaanissa Baby Jane häiritsee nuortenkirjamaisuus: yksinkertaisen narsistisen psykologisen mekanismin kuten homoseksuaalisuuden mystifiointi. Samoin yritys tehdä Helsingistä vuodesta toiseen ammattibailaavien metroseksuaalien metropoli, vaikka pieneen ja yöelämältään henkisesti köyhään kaupunkiin kyllästyy tästä näkökulmasta ajateltuna jo muutamassa päivässä, ellei muutamassa tunnissa. Lumouksen kadotessa Helsinki on muuttunut liian todelliseksi: fantasialle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Kaupunkiin liittyvä fantasia on yhtä kuin tuossa kaupungissa koettujen romattisten rakkaustarinoiden määrä.

LUESKELIN JOITAKIN RUNOESIKOISIA

"Muutamassa vuodessa se muuttuu. Tiedät lehden, jossa olen töissä: me yritämme luoda keinotekoista, pinnallista ihmistä, joka ei perusta vakavista asioista sen enempää kuin huumoristakaan, ihmistä, joka kuolemaansa asti tavoittelee yhä epätoivoisemmin hauskanpitoa ja seksiä; me luomme ikuisten lasten sukupolvea. Me myös onnistumme, eikä sinulla ole sijaa siinä maailmassa." Michel Houllebecq: Mahdollinen saari

Jos heillä on jotakin epäilyttävää toivoa, jos heissä elää ihmisyyden mysteeri, heitä ei julkaista, vaan heidän annetaan rauhassa kypsyä: menettää toivonsa. Niin, että he eivät enää etsi pakotietä, etsi mitään - vaan päin vastoin tukkivat ja tilkitsevät pakoteitä.
Vasta toivottomina heitä julkaistaan, jos julkaistaan ollenkaan.

Ja pääomat sanovat: kas niin.

Pahin asia mitä kulttuurille on tapahtunut, on apurahojen kytkeminen valtakustantamojen kustannussopimuksiin, ja sitä kautta alisteiseksi suurpääoman intressille joka on kulttuurin heikkonapitäminen. Kaiken takana on "ilottoman maailman" konsepti, jossa kulutushysteria maksimoituu. Suurpääomalle on tärkeää, että pääomin tuettu kulttuuri seisoo yhdessä rintamassa helvetinkonseptin takana - kuvittelematta todellista pakotietä, antamatta edes keinotekoista toivoa - päin vastoin kaiken aikaa sulkien ja tilkiten pakoteitä ja vahvistaen kaikin kuviteltavissa olevin keinoin "omantunnon" leirissä masennusta ja sairauksia, noita lääkebisneksen ikuisia ilonaiheita - ja vastaavasti lisäten "ilottoman maailman" juhlioiden planeetan resurssein tuetussa leirissä silmitöntä biologista lisääntymistä.

12.12.2007

PROSTITUTION KYSYNTÄ

määräytyy kapitalismissa kahdella päinvastaisella tavalla:

1) varsinainen orjuus, pedofilia ja ihmiskauppa: yhteiskunnan rikkaimman eliitin sodomisten oikkujen tyydyttäminen. Edellyttää aina välittäjää, eli sutenööriä. Sutenöörin näkökulmasta hyvä bisnes. Kauppatavaran näkökulmasta ihmisoikeusrikos.
2) humanitaarinen apu: yhteiskunnan vähäosaisimpien täysin vieraantuneiden yksilöiden ainoa mahdollisuus kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ei edellytä välikäsiä, vaan toimii yksityisyrittäjien verkostona. Kauppatavaran näkökulmasta hyvä bisnes. Ei ole ihmisoikeusrikos, vaan perustuu aikuisten ihmisten vapaaseen tahtoon.

Tämäniltaisessa Punaisen langan haastattelussa Eva Biaudet puhui vain tapauksesta 1). Hän ei tullut maininneeksi edes tapauksen 2) olemassaoloa, saati sitä, että se on paljon tavanomaisempi ilmiö nykymaailmassa. On tyypillistä, että juuri ammattipoliitikko keskittyy vain seurausten taivasteluun, eikä ota kantaa asioiden syihin - ei edes näe asioiden syytä: tämä vahvistaa entisestään käsitystä visiottomien poliitikkojen sukupolvesta. He ovat pintatasolla erimielisiä, kuin leluista riitelevät loppuunrasittavat imbesillipennut, mutta syvällä he ovat täysin yhtä aivopestyjen puoluetta.

Kummankin syyn, eli seksuaalisen kysynnän, synnyttää kapitalistinen yhteiskunta. Tapauksen 1) kysyntä syntyy rikkaimman eliitin varallisuuden ja elämän henkisen tyhjyyden aiheuttamasta turhautumasta, juuri niin kuin Pasolini esittää Salossaan. Tapauksen 2) kysyntä syntyy siitä, että tavalliset naiset eivät pysty tai halua tyydyttää tavallisten miesten seksuaalisia tarpeita nykymuotoisessa kulutusyhteiskunnassa.

Ehkä tapauksesta 2) on vaikea puhua juuri siksi, että siinä usein asiakas on huonossa asemassa oleva ja hyväksikäytetty, ja myyjä kylmä hyväksikäyttäjä. Tarina ei ole niin dramaattinen ja herkullinen: kärsijä onkin vain mies. Kärsimys on pelkkää henkistä: ei dramatiikkaa, ei väliä. Feministeille ja ihmisoikeusaktivisteille lienee lähes mahdotonta käsittää mitä Michel Houllebecq tarkoittaa yksilön "oikeudella nautintoon". Täytyy muistaa, että me elämme "ilottomuuden maailmassa", jossa markkinatalouden mekanismit oletusarvoisesti estävät ihmisiä nauttimasta toisistaan luonnollisin tavoin, niin, että kaikesta inhimillisestä luontaisesta tapahtumisesta ja kokemisesta on tulossa kovaa vauhtia yhä harvinaisempi anomalia. Painajaiset, joista joku oikea ihminen, kuten Karl Marx, olisi saanut sydänkohtauksen, ja joiden pelko pakotti hänet kirjoittamaan kiihkeästi, ovat meidän maailmamme arkirealismia. Mitä täydellisempää on todellisuudentajumme, sen täydellisemmin ymmärrämme mitä Marx kaikista eniten pelkäsi. Oi, mitä ihmissydämiemme täytyykään kestää. Erakkona en haluaisi muistaa todellisuutta.

SOFI OKSASEN BABY JANE

on analyyttistä implisiittistä yhteiskuntakritiikkiä, Suomi - Helsinki vuosilta 1995-2002. Analyyttisen kirjasta tekee suomiproosan standardit: kerronnan konkreettisuus, ekstentionaalisuus, aistimellisuus.
Oksasen kerronnassa ei ole mitään intentionaalista, kontekstista johtaavaa, ymmärtävää, abtsrahoivaa. Se kaikki jää lukijalle, ja hyvä niin.
Selvää on kirjailijan uskollisuus todellisuudelle, mutta joissain kohdissa epäselväksi jää se mitä kirjailijan itse päättelisi todellisuudesta. Oksasta kiinnostaa seraukset: se mikä on, ei syyt: se mikä on pääteltävissä. Hypoteesejä asioiden syitä voisi olla kiinnostava kuulla edes kirjailijalta, koska ainakaan kukaan muu ei niitä tässä medikalisaation yhteiskunnassa esitä. Toisaalta aina ei ole sopiva aika esittää päätelmiä.

>>

10.12.2007

SAIRASTELUA

Loppusyksyn orastellut terveys meni taas yhdessä yössä. Mikä lie planeetta tai jumala sääti rangaistuksen, ja kehossa alkoivat varoittamatta hillittömät kivut. Koko ruuansulatusjärjestelmä on ollut viikon verran krampissa. Selitykset ovat syvällä, eikä niitä jaksa tässä tilassa etsiä.

"Muutama päivä saatiin joten kuten kulumaan vippaskonsteilla, jotka onnistuivat hälventämään vatsan epäluulot, kunnes eräänä aamuna marinadit, jotka peittivät liharuoista huokuvan ihran ja veren lemun, eivät enää menneet läpi, ja des Esseintes mietti huolissaan, oliko hänen jo niin heikko vointinsa yhä pahenemassa ja joutuisiko hän ennen pitkää kokonaan vuoteen omaksi. Mutta äkkiä hänen ahdinkoonsa tuli heikko valonpilkahdus, kun hän muisti, että eräs hänen tuttavansa oli kerran ollessaan hyvin sairas onnistunut erityisen haudutuskattilan avulla saamaan anemiansa kuriin, pysäyttämään riutumisensa ja säästämään vähät viimeiset voimansa." Huysmans

8.12.2007

NÄYT

Todellisuudessa, kyky kuvitella syntyy siitä että on ensin nähnyt.

7.12.2007

KOREAT

Lakatkaa häiritsemästä uskontoani,
sillä kun se menee perikatoon,
en voi enää auttaa urinkoa minun isääni
nousemaan taivaalle,
ja silloin maailma saa nähdä: se ei nouse."
Eeva-Liisa Manner

Nykyiset Koreat ovat havainnollinen ihmiskoe siitä, mitkä loogiset vaihtoehdot jää jäljelle Jumalattomassa maailmassa.

Pohjois-Korea on mielisairaala, joka on riisuttu kaikesta muusta paitsi uskosta ihmiseen, myyttiseen johtajaan.

Etelä-Korea on mielisairaala, joka on riisuttu kaikesta muusta paitsi uskosta rahaan, myyttiseen hyvinvointia luovaan voimaan.

Tämän dokumenttiohjelman pohjalta on mahdotonta arvioida, kumpi on hulluudessaan totaalisempi mielisairaala.

6.12.2007

On hyvin lauhkea tuuli sen ajan,
jonka elät. Kiihko
oli liikaa. On hyvin lauhkea tuuli.
Se ei ole totta.
Myrsky raivoaa.
Eikä pelolle, ahneudelle altis mieli
pysy kirkkaana."
Matti Tiisala (1955-2007)
Hyvästä runoudesta ei koskaan muista kuinka hyvää se on.
Taas luin Haavikkoa: enkähän muistanut.

5.12.2007

He saarnaavat keinotekoisia tuloeroja työhön kannustavana voimana - ainaiseen taukoamattomaan senilisoivaan työhön. Samalla he sisustavat itselleen pommisuojia kodeiksi ja hankkivat sotilasmaastureita perheautoiksi.

Vain teloituskompania voi opettaa heille mitä rahalla todellisuudessa saa.
Itsenäisyyttä tarvitaan siihen, että voi edes joskus asettaa sydämen asiat raha-asioiden edelle.
Mihinkään muuhun sitä ei tarvita.

Raha, enempää kuin objektiivinen todellisuus, eivät kunnioita ihmissydäntä, mutta huijaavat usein. Rahan ja objektiivisen todellisuuden hajoittavaa mielivaltaa voidaan vastustaa vain lainsäädännöllä.

VAPAAN MARKKINATALOUDEN

- siis sellaisen systeemin, missä raha määrää kaiken - ongelma on siinä, että järjestelmässä ei ihmissydän määrää mitään.

Helsinkiläistyyppinen kokonaanluovuttanut "mita valii" -ironia syntyy oivalluksesta, että sydäntä voidaan raahata aina ja loputtomasti kuin ruumista hevosen perässä lännen elokuvissa.

Oikeanlaisessa järjestelmässä lähtökohta on se, että aivan kaiken pitää olla anarkistisen vapaan markkinatalouden säätelemää, paitsi siinä kohdassa missä markkinoiden etu loukkaa sydämen etua, lainsäädäntö astuu ihmissydämen turvaksi.

Millään ahneudella ja haikalamaisuudella ei tarvitse olla mitään turvaa.

Muutoksen tuulet, hopi hopi, aika käy vähiin!

UUSI TUPAKKALAKI

Tässä radiohaastattelussa sanotaan, että nykysuomen suurimpia ongelmia on kehityssuunta, joka näyttää johtavan kohti yksityisten ihmisten täydellistä eristäytymistä omiin oloihinsa.

Poliittisesti ihmisten eristämis- ja eristymisidea on samanhenkinen keinotekoisen tuloerojen lisäämisen idean kanssa. Taustalla ovat samat näköjään vaikka miten pitkään vapaasti hilluvat terrorismin ja ihmiskunnanvihollisuuden voimat.

Päinvastaisen, positiivissuuntaisen ja kansanterveyttä edistävän kehityksen aikaansaamiseksi tulee ensimmäiseksi puhdistaa väärät henkilöt päättävistä asemista. Seuraavaksi tulee puhdistaa rakenteelliset ja lainsäädännölliset esteet ihmisten väliseltä normaalilta kanssakäymiseltä.

Uusi tupakkalaki rikkoo sosiaalisen pitkän ravintolaillan luontaisen rytmin ja tekee olemisesta rasittavaa poukkoilua. Aina kun puhe alkaa kunnolla, vastapuoli haluaa tupakoida. Puhe keskeytyy ulossiirtymisen hässäkkään, ajatus katoaa, ja ulkona pakkasessa ei muista kuin kylmyyden. Radiopuhujan kanssa taannoin kävi juuri mainitsemallani tavalla, löysi uudesta tupakkalaista positiivisiakin vaikutuksia: pöytienvälinen keskustelu lisääntyy kun tupakoijat kohtaavat ulkosalla.

Tupakkalain lisäksi Suomen lainsäädännössä on lukemattomia terroriin ja ihmiskunnanvihollisuuteen verrattavia kohtia. Normaallissa tervejärkisessä maassa alkoholinmyyntiä tai ravintolojen aukioloaikoja ei rajoita mikään muu kuin markkinatalouden lainalaisuudet. Halpoja opiskelijahintaisi hotellihuoneita pitää olla kaupunkien keskustoissa aina riittävästi vapaana. On määrättävä vähimmäiskiintiöt huonolaatuisille, lähes ilmaisille, hotellipaikoille väkiluvun mukaan, niin että jokainen satunnainenkin juhlija löytää ilman etsimistä yöpaikan. Kahden hengen huone pitää olla aina vain hieman kalliimpi kuin yhden hengen huone: lakisääteisyys. Taksi-institutio on kokonaan purettava. Pimeät taksit pitää laillistaa kaupungeissa. On tehtävä kaikki lainsäädännölliset toimet täydellisen kilpailun aikaansaamiseksi.

Lisäksi on monia lakiinkirjoittamattomia esteitä normaalille sosiaalisuudelle. Aivan samoin kuin kuin puhdas viina maistuu miellyttävältä, pitää ravintolaympäristönkin olla miellyttävä. Jos musiikkia esitetään sen on oltava laadukasta, mieluiten kaikkein korkeatasoisinta taidetta. Maksavaa yleisöä ei saa halveksia puhkikuluneilla englanninkielisillä renkutuksilla. Mitään rodeosisustuksia ei tarvita, joka kuukautisia muutoksia sisustukseen ei tarvita, vaan klassinen ylellisyys, aistillisuus ja täydellisyyteen hiottu maku riittävät. Ravintoloissa ei tarvita mitään erikoisia ilmastointeja eikä muitakaan säädöksiä ja rajoituksia, joten kuka tahansa voi perustaa kapakan minne tahansa. Tavallisen ravintolaillan pitäisi normaaliolosuhteissa tuottaa Wagnerin Parsifalin ensikuulemaan verrattava taiteellinen vaikutus: haastava ihanne, jota kannattaa tavoitella.

Tällä hetkellä Suomessa poliittinen tilanne on se, että minä, tai kuka tahansa kaltaiseni äkillisistä migreenikohtauksista kärsivä, ei voi edes harkita illanviettoa ulkona. Lähin illanviettomahdollisuus on Pietarissa. Koskakohan helsinkiläisravintolat oppivat konsultoimaan arkkitehtuurin, sisustuksen ja ohjelmasisältönsä sieltä missä homma osataan hoitaa tyylillä.

4.12.2007

Asian yksinkertaistamiseksi nopeudella ei ole väliä.

DEMOKRATIA JA TIEDOTUSVÄLINEET



Suomen tiedotusvälineissä puhutaan jonkinlaisesta abstraktista demokratian toteutumattomuudesta Venäjällä. Kukaan täkäläinen ei kuitenkaan tarkenna, millä tavalla demokratia ei toteudu Venäjällä. Jos joku vaivautuisi, olisi seuraava looginen kysymys: miten demokratia toteutuu meillä eritavalla, tai jopa paremmin, kuin Venäjällä? Jos Garri Kasparov kritisoi Venäjän demokratiaa, on kysymys eri asiasta: hän on itse venäläinen ja hänen kritiikkinsä on jonkin verran sofistikoidumpaa.

Itse näen kysymyksen niin, että länsimaisten ihmisten mielestä demokratia ei toteudu Venäjällä, koska amerikkalaiset eivät toistaiseksi vielä päätä kaikkia Venäjän sisäpoliittisia asioita. Amerikkalaisten tulee saada sanella kaikkien valtioiden asiat, koska amerikkalaisilla on eniten rahaa lahjoa minkä tahansa maan tiedoitusvälineet. Jos tiedoitusvälineet jossain maassa eivät olekaan lahjottavissa, se on demokratian pelisääntöjen rikkomista. Demokratian pelisäännöt ovat siis yhtä kuin globaalin kapitalismin pelisäännöt, jossa äänioikeutettuja ovat vain todella rikkaat multimiljardöörit (joilla ei tunnetusti, ja ihme kyllä, ole juurikaan keskinäisiä intressiristiriitoja).

Tarkistin sunnuntaina henkilökohtaiseti Pietarin vaalihuoneistoja, eikä demokratian puuttumisesta näkynyt jälkeäkään. On selvää, että Venäjän kokoisessa massa olisi vaikea junailla tahallista vaalivilppiä (toisaalta venäläisten vallanpitäjien röyhkeys kyllä tunnetaan).

Puolueettomia massatiedotusvälineistä ei valitettavasti ole olemassa. Kysymys demokratiasta palautuu aina siihen, tuleeko kansallisten tiedotusvälineiden ajaa kansallisen edun vai globaalin suurpääoman asiaa. Nyky-suomen näkökulmasta (jossa suomalaisten mielipiteellä ei juuri ole merkitystä) tietenkin vain jälkimmäinen on oikeaa demokratiaa.
Barbaarit ja kreikkalainen kirjallisuus: lääke, joka pelastaa vihollisen on pahasta,
riippumatta siitä voisiko se auttaa itseä.

1.12.2007

älä pelkää tarinaa, pelkää valhetta
tarina ei koskaan valehtele
kuiskaten kerro tarina,
ja maailma on enemmän totta

>>

KAUNEUDEN KASVATTAMINEN

Miehen tehtävä
ei ole etsiä hehkuvaa
naista, vaan naista
joka voisi hehkua,
ja saada tämä
hehkumaan

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com