31.5.2007

GRIGORI KOZINTSEV: DON QUIJOTE

Kuten monet varmasti arvasivat Kozintsevin Don Quijote nousi vaikuttavimmaksi koskaan näkemäkseni elokuvaksi. En osaa kommentoida Nikolai Tserkasovin näyttelijätyön hienoutta. Karnevalistinen pyhäinhäpäisykohtaus valekuolleen ruhtinattaren ruumiin äärellä hoviväen keskellä on elokuvataiteen pyhimpiä hetkiä. Olen sanaton. Kiitos SEA, kiitos Sedis muistutuksesta.

VEIN

referenssitason hifinä pitämäni KEF:ini huoltoon, ja sain kuulla, ettei niitä romuja kannata korjata. Eivät ole lippulaivatasoa.

ENSITAPAAMISIA 2

Kun olin suihkussa ja huuhtelin pois shampoota haarovälistäni kaunis solakka urheilijanvartaloinen kettu lähestyi minua. Hei, minä olen Darja! Mikä sinun nimesi on? Minä olen Sven! Oikein hauska tutustua! Oikein hauska tutustua! Menkäämme saunaan! Suljin vesihanat ja poistuimme suihkun alta hiuksia ravistellen. Suuressa pesutilassa naiset hymisivät ja tapailivat jotakin kolmisointua ja hieroivat ihoillensa merileväuutetta, suoliejua ja kahvinporoja. Kävelin alastoman tytön jäljessä ja katselin sivusilmällä hänen vyötärönsä sitä linjaa jossa ylävartalo kiinnittyi pyöreään täyteläiseen lantioon. Silhuetissa on pari suorakulmaa, ajattelin. Oli hyvin vaikea ymmärtää millä tavalla painovoima tarttui tytön etuvarustukseen, sillä joka kerta askeleen tärähdyksestä nänninpää liikahti erisuuntaan kuin olisin kuvitellut. Saunassa juttelimme kaikenlaista. Lähinnä urheiluun ja koulunkäyntiin liittyvää. Virtahepo makasi vatsallaan penkillä ja kiljui suoraa huutoa. Hän oli niin lihava kuin todella runsasmuotoinen tyttö voi olla menettämättä pisaraakaan 16 vuotiaan hehkeästä aistillisuudestaan. Kaksi rotevaa keski-ikäistä karhua seisoi saunahatut päässä penkin molemmin puolin. Käsissään kummallakin oli kaksi vihtaa. He hakataraatoivat lihalle asiallista kyytiä. Kovempaa, kovempaa, huusi virtahepo ja kikatti saunan 120 asteisessa paahteessa. Vilvoitteluaulassa villisika tarjoili heijariteetä. Mummojen, sylilapsiaan hellivien isien ohella siinä seisoi pari kaunista kettua lasit kädessä, pikkupaidat päällä mutta peput paljaina. Tiedän, coolit kaverit eivät kiinnitä tällaisiin asioihin huomiota. Siitä sanonta: "Kuumat suomalaiset kundit".

NELJÄ VUOTTA SITTEN

Pietarin ravintolakulttuuri oli tätä tasoa: kun tilasit viinin sait rypälemehuvodkaa ja senkin vedellä laimennettuna. Sitten venäläiset kiersivät maapallon kaikki ravintolat, tekivät tarkat muistiinpanot ja kopiovat kaiken erinomaiseksi havaitsemansa. Opetus: jos kopioidaan, kannattaa kopioida kunnolla.

IDIOOTTI

Jotakin minulle kokoajan kostetaan, mutta mitä? Maailma tuntuu henkilökohtaiselta viestiltä, kostolta. On ehkä jokin normi, joka on niin itsestäänselvä ja vakiintunut, ettei sitä ole kirjoitetun historian aikana tarvinnut rautalangasta vääntää. Kuin olisi jäänyt jäljelle jostain melkein täydellisesti onnistuneesta puhdistuksesta. Tietämätön ja kirottu. Epilepsia tai vastaava olisi helppo selitys, vapauttaisi vastuusta - ja nautinnosta. Hullut ovat vapaamatkustajia, eivät tee virheitä, mutta eivät myöskään nauti: onhan käytävä selväksi miksi matka on niin halpa. Iso koira istuu reessä ja jalostaa lajitovereista itselleen vetokoiria. Mutta kenen kanssa se sitten lisääntyy? Hullun tietenkin.

30.5.2007

Mitä sanoisin lämpimästä sateesta, tunturimaisemasta, lammella uivasta majavasta?
Luonnonlyyrikko, henkilö, jonka tunteita ei häiritse se, että jokainen tämän planeetan maisema on Abelin verellä pesty.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Armenialaisten_kansanmurha

SIIONIN VELJESKUNNAN SUOMALAINEN SIHTEERI

Vanhat Daavidin tähden profeetat kerääntyivät ympärilleni naureskelemaan, että mitä se hölmöläinen puuhaa. Sahasin vaneerista naimakopin kattoa ilman paitaa totisena ja hikisenä niin kuin viimeisenä iltana ennen taidenäyttelyn avajaisia kuuluukin - kun taide on pääteosta eli itse tekijää lukuunottamatta paljolti vielä tekemättä. Kettufarmari rakensi omaa saunaansa paikalle jossa Dostojevskilla oli kirjoituspöytä, jossa jäi kesken hänen pääteoksensa Karamazovin veljekset (Братья Карамазовы, 1880). Daavidin tähden profeetta mahtui astumaan kumartumatta matalasta saunanovesta, hän alkoi kertoa tarinaa siitä kuinka hänen esi-isänsä olivat kerran olleet suomalaisia. "Niin olivat minunkin" vastasi Kettufarmari ja hakkasi naulaa seinään. Sitten joku ryhtyi narisemaan siitä, että hakkaamisemme ja sahaamiseni häiritsee heidän ajattelutyötään. "Ja teidän narina häiritsee saunanrakentamista" sanoi Kettufarmari. Kun huomasin, että olin tehnyt naimakopin katosta kymmenen senttiä liian kapean - inhimillinen mittausvirhe, häiriö kopan toiminnassa- siirryin Siionin veljeskunnan vahingoniloisten tyytyväisesti nyökkäilevien katseiden alta parvekkeelle vilvoittelemaan. Vladimirskii Prospektin kirkko oli yövalaistuksessaan, Kuznechni-kadun kuhina oli keskiyöllä hivenen seesteisempää kuin keskipäivällä, mutta täsmälleen samanlaista kuin 100 vuotta sitten, katu jonka täytti ja täyttää ääriä myöten ehdoton ja absoluuttinen maailmanrunous (Петербургская поэма). Neuvostoliitto oli aikakone, jolla aika pysäytettiin: venäläinen ihminen suojeltiin pois eurooppalaisesta ja amreikkalaisesta "kehityksestä": poliittisesta repivästä vastakkainasettelusta jolla ihminen sahattiin kahtia, lihoihin ja nahkoihin, ja jossa luokkajaossa Saatana lunastaa uudenlaisen lupaavan mahdollisuuden tulla todeksi ihmisessä. Raskolnikov tuli parvekkeelle tupakoimaan, kovin pahan hajuinen mutta rehti mies, asunnoton. Viisi minuuttia ennen näyttelyn avajaisia liimailin viimeisiä psykedeliteippejä ikkunaan, ja siirryin talon ulkopuolelle juomaan masentuneena Essentukia. Kettufarmaria ja Raskolnikovia ei näkynyt. Ehkä he olivat katsoneet parhaaksi sulkea puhelimen ja livistää paikalta. Taiteilijaryhmä Mitkan siperiankarhu kulki ohitseni kadulla ja viittoi kädellä mukaansa avajaisiin. Pyörittelin päätä ja osoitin pulloa. Siinä oli vettä, joka tosin piristi kummasti. Essentukin Mineralnaja Vodassa Gurdjieff piti viimeisen luentonta Pietarin ryhmän oppilailleen ennen muuttoa Pariisiin: "Korkeampi ajattelukeskus toimii vedyllä numero 6, ja se on meillä vieläkin kaukaisempi ja vaikeammin tavoitettavissa kuin korkeampi tunnekeskus. Yhteys siihen on mahdollista saavuttaa vain korkeamman tunnekeskuksen kautta. Tiedämme sellaisen yhteyden saamisesta ainoastaan mystisten kokemusten, esimerkiksi ekstaasitilojen kuvausten kautta. Nämä tilat voivat ilmetä uskonnollisten tunteiden avulla tai hetkellisesti tiettyjen huumausaineiden avulla. Joissakin patologisissa tiloissa kuten epileptisissä kohtauksissa on vaikea sanoa kumpi on syy kumpi seuraus, toisin sanoen ovatko patologiset tilat tällaisen yhteyden tuloksia vain syy yhteyden syntymiseen."(Sirpaleita s. 234) Aika loppui kesken, huomattavista yksinkertaistuksista huolimatta peli päättyi kuusi nolla Siionin veljeskunnalle. He olivat pystyttäneet näyttelynsä hyvissä ajoin. Dostojevski kuoli 28. tammikuuta 1881 Pietarin pyhässä kaupungissa. Hän sai ensimmäisen epilepsiakohtauksensa 7-vuotiaana. Vartin päästä palasin tajuihini, rohkaisin mieleni ja menin sisään museoon tarkkailemaan tilannetta. Paikka oli täynnä avajaiskutsuvieraita ja historiallisiin pukuihin pukeutuneita Dostojevskin kotimuseon henkilökunnan edustajia. Saunassa oli päällä täysi teeseremonia. Kiuas hehkui. Pöyhöturkkisia kettuja loikki helminauhana kynnyksen yli nuuhkien ja haistellen. Näiden jalojen otusten rauhaset erittävät nestettä, jonka tuoksu panee neron kopassa käyntiin kokonaisen vetyä 6 tuottavan tehtaan. Se on leipä ja viini jonka voi hengittää ilmasta. Viimeisellä hetkellä teokset olivat lentäneet seinälle, roskat ja pölyt kadonneet lattialta, yksityiskohdat polarisoituneet alkuperäsisuunnitelman mukaisiksi. Kettufarmari oli Raskolnikovin kanssa ilmestynyt jostakin ja noussut 0-6 takaa-ajoasemasta 6-6 tasapeliin. Ja viiden minuutin jatkoajalla hirvittävällä nopeudella 7-6 taiteelliseen voittoon. Juhlamaljoja kilisteltiin silinterihatut päissä, Daavidin tähden profeetat seisoivat nurkassa loitsuten hepreaksi. Siperian karhu piti maljapuheen saunomisen iloista ja suloisista terveysvaikutuksista. Parikymppisen oloinen hehkuva blondi asetteli matalla teesohvalla leninkiään ja lumoavia sääriään ja selitti kuinka hän oli työskennellyt ennen eläkkeelle jäämistään kolmekymmentä vuotta tässä museossa, juuri tässä kohtaa, jossa nyt oli Kettufarmarin sauna - tosin vain väliaikaisena historiallisena vaiheena, sillä huoneiston täydellisen remontin ja museon uudistuksen jälkeen ottaisi Dostojevski jälleen oman paikkansa Pietarin pyhässä kaupungissa.

http://mitki.kulichki.net/
http://www.saint-petersburg.com/museums/dostoyevsky-memorial-museum.asp

29.5.2007

PAETA JA ELÄÄ NORMAALIA ELÄMÄÄ

En mitenkään osaa rauhoittua. Vankilassa tuskin on hankalampaa: siellä miettii pelkästään pakoa, ei päivän töitä. Ja jos jokin sitten menee pieleen, joutuu vain takaisin vankilaan.

NOTHING TO SELL / ANYTHING TO SHARE

Itänaapurin pintakulttuuria dokumentoidaan laajasti täällä. Nelisenkymmentä kaupunkia, valokuvia bileistä ja klubeilta. Tuossa parit bileet joissa itse piipahdin. Kuviin ei asiaa tällä naamalla.
Tässä Denis, jonka jotkut ehkä muistavat taannoisista pääsiäisbileistä, keikalla Decadance -klubilla.

EI JAETTAVAA - MYYTÄVÄNÄ MITÄ TAHANSA

Videoesityksen päätyttyä aplodeeraan seisten. Vieressä oleva kaunis nuori tyttö katsoo silmiini pitkään ja kiinteästi, ilmeisesti etsien niistä edes vähäistä järjen valoa. Esityksestä mieleen jäivät kauniit ihmiset ja heidän eetoksensa: "Make war, not love", nussivat rotat ja Wagnerin motiivi. Istun Venäläisen museon seinustalla nätin puheliaan galleristin vieressä, silmät apaattisesti ristissä vuorokausien valvomisesta. Hän kysyy olenko käynyt Outokummussa. Vastaan kyllä. "Missä Outokumpu sijaitsee?" Vastaan etten tiedä. Hän huomauttaa vastauksieni ristiriidasta. Vastasinko todella, että olen käynyt Outokummussa? Ei, kuulit varmasti väärin. Meistä otetaan valokuva, joka myöhemmin nimetään hauskasti "Ensitapaaminen". Jostain ilmestyy mies, joka ei hyväksy näkemyksiäni ja antautuu inttämään ja tivaamaan. Ei en ole videotaiteilija, sanon, kirjoitan jotakin silloin tällöin. Mies rohkaistuu esittäytymään: Arkadi Dragomoshtshenko. En tiedä onko hän laajemmin kuuluisa runoilija (onko kukaan elävä runoilija?), mutta ilmeeni varmasti kertoo, että nimi on minulle tuttu. Olen nousta penkiltä kädenojennukseen, mutta toisaalta enhän edes tunne Dragomoshtshenkon tekstejä. On käynyt loputtomille kirjoituksien ketjuille vaikeaksi ilmaista mantereen kokoisten rakenteiden välisiä hiuksenhienoja tai toisaalta kosmisen perustavia eroja, sanon vain sanoakseni jotakin. Jälleen kerran: meiltä puuttuu kaikki suhteellisuudentaju. Äärimmäisen herkkyyden, eli Kristuksen näkökulmasta katsottuna, me emme yksinkertaisesti kestä maailman kontrastisuutta. Me olemme joko huonoa ainetta tai sitten maailma ei yksinkertaisesti mahdu päähämme. Venäläisen museon aulassa leijuu kosmonautiksi puettu Osama bin Laden. "Pietarilaisuus" sanoo Dragomoshtshenko, "on kokeellista kirjallisuutta. Jos kirjoitat kaiken, se on avant-gardea, jos kirjoitat vain parhaat palat, se on klassista." Lähdemme valumaan siltaa yli Nevan. Leveiden ajokaistojen välillä on kolaroitu. Asianosaiset seisoskelevat romukasan ympärillä ja tupakoivat. Joku heistä heilauttaa kättä tervehdykseksi, kettu tietysti. Kyllä kettu kettufarmarin tuntee. Kaupunki on suuri ja juuri siksi kettuja on kaikkialla. Elämä on kiihkeää ja ketun muisti äärettömän monisyinen. Vain miljoonakaupungissa voi kettufarmari muistaa ja tuntea jokaisen ketun henkilökohtaisesti. Ensimmäinen henkilö jolle valokuvanäyttelyssä avaan suuni alkaa hetimiten puhua innokkaasti Gurdjieffista. Ihmettelen, sillä G:n opetuksen voi hengittää kaupungin ilmasta, harva sitä oikeasti on lukenut. "Porno on informaatiosotaa", sanoo tämäkin Daavidin tähden mies. Rauhallisesta perhe-elämästä nauttiva kahden lapsen isä, pornokuvaaja, joka on käynyt kolme vuotta kiinalaista teekoulua "oppiakseen perusteet". "Suurille ja vanhoille kansoille porno on ennen muuta sotilaallinen kysymys, strateginen ase barbaareja vastaan." "Porno tuhoaa ihmismielen yhtä tehokkaasti kuin Agent Orange ruumiin. Kysymys on ihmisten henkisten traumojen etäviljelystä tietoverkon välityksellä. Mitään ei saa ilmaiseksi, paitsi viruksia." "Israel rahoittaa pornoa, koska se on luonnollinen ratkaisu palestiinalaisongelmaan." Pornotuottaja New Yorkista koodaa kuvausaikatauluista. Daavidin tähden mies hikoilee: "This man eats my energy, he fucks my brain out!" Entä mitä G olisi sanonut pornoteollisuudesta? "Hän ei ottanut kantaa moraalisiin kysymyksiin. Todennäköisesti hän olisi sanonut: jos porno hyödyttää ihmisen evoluutiota, antaa mennä. Davai!" Ajattelen palestiinalaiskysymystä, ajattelen miljardia pimeässä huoneessa päätteen ääressä runkkaavaa Texasin punaniskaa, joilla on pitkä matka Pietariin, joita ajatus taivaasta unettaa ja joille Fidelin Pyhä Havanna on painajainen. Mutta miksi Pietarissa unet ovat niin kristallisen selkeitä? Viime yönä näin unen jossa sukuelimeni leikkautui siististi irti. Se ei tehnyt kipeää. Otin tilanteen rauhallisesti. Istuin jossain halvan bordellin odotushuoneessa, sohvalla joka oli verhoiltu abstraktilla kuviolla, joka muodosti miten päin tahansa katsottuna päällekäisiä ja vierekkäisiä mielisairaita paviaaninnaamoja. Pitelin surkeaa lihanplasta kämmenelläni. Mietiskelin menisikö lääkäriin vai ei. Ajatuskulku meni jotenkin niin, että lääkäriin meno tuskin olisi vaivan arvoista kun ei kalua kuitenkaan täysin kuntoon saisi. Tiedostin olevani vieraassa maassa, ja arvelin, että olisi helpompi heittää irronnut pala roskakoriin ja unohtaa koko juttu. Toisaalta muistin kettufarmarin ohjenuoran: koskaan ei ole liian myöhäistä. "Tietyt fyysiset mutta ei-mitattavissa olevat tekijät vaikuttavat unien luonteeseen kussakin paikassa" sanoo Daavidin tähden mies. "Joissain psykologisesti täysin tyhjissä paikoissa, kuten Hong Kongissa, ei näe ollenkaan unia. Jos noissa paikoissa viettää pidempiä aikoja, alkaa nähdä painostavia unia vanhoista unohtuneista asioista." "Jos minua kuljetettaisiin umpinaisessa ääni ja hajueristetyssä tynnyrissä ympäri maailmaa, voisin ilmoittaa milloin saavuttaan Pietariin, milloin Mumbaihin, milloin New Yorkiin" "New Yorkissa näen aina saman unen: että minulla on aivovrenvuoto, nostan oman kallonpuolikkaani kuin hatun, ja pyyhin veren nenäliinalla." Paljastuu, että juutalainen on asunut kymmenen vuotta New Yorkissa. Hänellä on ex-vaimo ja teinipoika Manhattanilla. "Those Bastards!" "Palasin mukanani pari kiinalaista lohikäärmettä ja matkalaukullinen ikoneja. Ne varastettiin lentokentällä." Paikan kokee fyysisesti niin unessa kuin valveessa. Ihmisen paikka maailmassa määräytyy sen mukaan missä hänen heikkouksiaan siedetään, ja toisaalta missä hän voi itse sietää niitä. Ilmaisen huoleni länsimaista tiedeuskoa kohtaan: länsimaissa ihmiset eivät tiedä, että voimakkaimmin ihmiskehoon vaikuttavat voimavaikutukset eivät ole objektiivisesti mitattavissa. Se on sama kuin olisi tietämättään menettänyt tuntoaistin, ja nojailisi huolettomasti punaisena hehkuvaan hellanlevyyn. G sanoo, että ihminen nauttii kolmenlaista ravintoa: 1) fyysistä ravintoa, 2) ilmaa ja 3) vaikutelmia. Ravinnotta voi paastota 60 päivää. Hengittämättä voi olla neljä minuuttia, mutta ilman vaikutelmia ei voi olla hetkeäkään: "Jos vaikutelmien virta pysäytettäisiin jollain tavalla, tai jos organismilta riistettäisiin kyky vaikutelmien vastaanottamiseen, organismi kuolisi välittömästi. Ulkopuolelta meihin tuleva vaikutelmien virta on kuin vetohihna, joka saa meidät liikkeelle. Meidän tärkein liikkeelle panijamme on luonto, ympäröivä maailma. Luonto siirtää meille vaikutelmien kautta energiaa. jonka avulla me elämme, liikumme ja olemme. Jos tämän energian sisäänvirtaus estyisi, koneemme pysähtyisi välittömästi. Siten kolmenlaisesta ravinnosta kaikkein tärkeintä ovat vaikutelmat, vaikka onkin huomattava, ettei ihminen voi olla kauaa olemassa yksin vaikutelmien varassa. Vaikutelmat ja ilma mahdollistavat ihmisen olemassaolon hieman pidemmäksi ajaksi. Vaikutelmat, ilma ja fyysinen ravinto tekevät organismille mahdolliseksi elää normaalin elinaikansa ja tuottaa aineita, jotka eivät ole välttämättömiä ainoastaan elämän säilyttämiselle, vaan myös korkeampien ruumiiden luomiselle ja kasvattamiselle." (Sirpaleita s. 220) Vaikutelmien käyttämistä ihmisen energiatuotannossa tekee mieli verrata kasvien fotosynteesiin, sanon. Mutta on useanlaisia vaikutelmia. Ensinnäkin on lumoavia vaikutelmia ja kammottavia vaikutelmia. Lumoavia vaikutelmia on kahdenlaatuisia, kahdenlaista valoa, kirkkauden ja synkkyyden hehkua. Kirkkauden lumous voi perustua vain aitoon ja todelliseen kauneuteen. Synkkyyden hehkun perusta on todellisuudessa kammottava, inhottava, ruma, mutta ihmiset eivät kykene näkemään sitä. Koneen kaltaiset ihmiset eivät osaa erottaa synkkyyden ja kauneuden lumousta. Perusta on heille samantekevä, koska heitä viehättää pelkkä brutaali voima. Heitä kammottaa näiden kahden lumouksen välissä oleva monotoniaa, toisto, turhauttava viive, tyhjyys, hitaus, rumuus, lika, kohina, tautologia. Ihmistä kammottaa hänen oma kiteytymättömyys, konemaisuus. Vaikutelma on erityinen rakenne aistitiedossa. Suurin osa aistitidosta on kohinaa. Vaikutelma on jokin ennustamaton hahmo. Ensimmäiseksi on opittava erottamaan lumouksen orientaatio, onko säteily auringosta vai sienipilvestä peräisin. Sienipilvi esiintyy mielellään auringonlaskuna, jota rakastavaiset provosoivan sitkeästi tuijottavat. Mutta vain todellinen aurinko, positiivinen lumous toimii vetohihnana ja saa meidät liikkeeseen. Kylmän talven jälkeen sienipilvi tuottaa saman tyyppistä mielihyvää kuin aurinko, mutta sen sijaan että se saisi tuomen kukkimaan se polttaa sen poroksi. Negatiivisen lumouksen vallassa me voimme liikkua, mutta vain kuten ulkoaohjelmoidut koneet: me emme voi muistaa itseämme. Maailmassa me seisomme kaiken aikaa saastuneen ja puhtaan maan rajalla. Me näemme sotilasaidan tuollapuolen lapsuutemme niityn, puimaladon ja riihen muuttumattomassa hahmossaan. Meidän on mahdotonta muistaa ydinkatastrofia, säteilyä: terveytemme ei ole vielä täysin tuhoutunut. Alzhaimerin tautimme on täydellistä vasta kun opimme muistamaan ja "tietämään" tämän katastrofin, jota kaipauksesta mielisairaat silmämme eivät erota, mutta jonka eräät sisäelimemme erottavat tarkasti. Näin palaamme yhä uudelleen, ja aina yhtä yllättäen eteemme nousevan aidan luo. Heitämme epätoivoisesti jotakin taskusta menemään, kauas kimaltelevaan järvenselkään. Näemme kuinka vinttikoira pinkoo kevyesti vetten päällä poimien kelluvan esineen. Sushiravintolan pöydässä Daavidin tähden mies avaa kannettavan tietokoneen ja esittelee japanilaisen valokuvausmestarinsa töitä, lähinnä nuoria tyttöjä. Hän luennoi siitä millaisia eroja voi luoda jos on käytössä kaksikymmentä kahdeksan erilaista järjestelmäkameraa. En ole varma havaitsenko eroja, mutta hänelle ja kettufarmarille ne tuntuvat olevan selviä ja todellisia. Tämäkin mies, joka syleilee jokaista kadun koiraa, mutta jolle yksikin kauneusvirhe naisessa on kauhistus. "Liityin joitakin vuosia sitten kansainväliseen Gurdjieff-kouluun, mutta lopetin aktiivisen osallistumisen" sanoo Daavidin tähden mies. "Monet ovat lopettaaneet, koska eivät voi hyväksyä opettajan seksuaalista suuntautumista, homoseksuaalisuutta." Oliko Gurdjieff homoseksuaali? kysyn. "Ei, hän rakasti naisia, hyvin paljon rakasti."

15.5.2007

TILAISUUS TEKEE VARKAAN

Pyörän jättäminen auki kaupan eteen on rikokseen yllyttämistä, lähes rangaistava teko. Koluvelvollisuus keksittiin, että olisi rangaistavaa olla hölmö, tyhmä, epäfiksu. Kirjailija valehtelee huvikseen aina kun tietää, ettei voi jäädä kiinni. Abel oli varmasti masentunut, herkkätunteinen, nuori ja hölmö. Abel etsi kuolemaa. Kain oli fiksumpi. Kain teki vain velvollisuutensa. Abel kerjäsi loppua hölmölle ja hyväuskoiselle nuorelle elämälleen. Joka tapauksessa hän olisi itse tehnyt sen paremmin. Totta kai Kain teki virheen. Siitä Jumala häntä näpäytti. Olisi ollut kauniimpaa jos Abel itse olisi hirttäytynyt. Onneksi Jumala antoi Kainille anteeksi, ja laittoi merkin suojelemaan häntä ja hänen sukunsa sankaritekoja. Kristus kerjäsi Juudaalta kavallusta. Hän vetosi vanhoihin kirjoituksiin. Kirjanpöly oli sekoittanut hänen päänsä. Hän ei kestänyt ajatusta, että kuolisi unohdettuna, nimettömänä. Juudas (todellisuudessa Johanneksen evankeliumin kirjoittaja) kieltäytyi, mutta Kristus suostutteli hänet rahalla. Juudashan oli vain fiksu. Fiksut (smart) maan perii ja saavat lopuksi johtaa, Juudaksen evankeliumin mukaan.

LUONNOTTOMUUDEN VALINTA

Korostaa yksilöä, tekijää, lahjakkuutta, originaalia ilman olosuhteiden huomioonottamista, on sama kuin korostaa siemenen kasvuvoimaa piittaamatta lainkaan maaperästä. On totta, että siemenissä on eroja. Ja kasvualustoissa on eroja. Lähiympäristöissä on eroja ja laajojen alueiden välillä on suuria eroja. Erot voidaan tietenkin yrittää keinotekoisesti häivyttää. Kylvetään huonoa siementä hyvään maahan. Keinolannoitetaan huonoa maata.

KALAT SYNTYVÄT MERIHÄDÄSTÄ

Vertaisin itseäni, vaikka tämä kovasti pateettista onkin, puupalan varassa kelluvaan haaksirikkoiseen, jonka pää on suurimman osan vuotta vedenpinnan alapuolella. Minua ei helpota tieto, että kaikki kalat ja ravut syntyvät merihädästä. Kun pää nousee vedestä huudan ensin kaikin voimin Jumalaa, ja sitten vasta hengitän. Myönnän, on pateettista. Jos aikaa jää, rakentelen utopioita ja haaveilen romanttisesta rakkaudesta. Viimeistään silloin tulee aalto joka pyyhkäisee kaiken pohjamutiin. Vaihtoehdot ovat pitää kiinni tai päästää irti. Pateettista tosiaan. Täydellisessä rannattomuudessa ei arkisten asioiden haaveilulla jaksaisi sinnitellä minuuttiakaan. Muuten olen hiljainen otus, kielitaidoton, jonka vain korvassa loisiva baabelin kala voi pelastaa.

RAKKAUDEN JUMALAN JULMUUS

Ihmisen sukupuoliinjakautumista määrittää puolisoiden välinen epäsymmetrisyys. Epäsymmetrisyys on tyyppiä selviytymisfunktio - lisääntymisfunktio, hyötyfunktio - nautintofunktio. Näiden sukupuolitilojen välinen suuri ja perustava ero synnyttää sen tajuamattoman jännitteen, joka voi raueta hetkellisesti ja yksittäisesti tilojen kohtaamisessa, sekoittumisessa, yhtymisessä. Tämän tyyppinen on puhtaasti eroottisen intohimon alkuperä.

Ihmiselämästä todella filosofisesti hankalan tekee se, että lisääntymisfunktio samaistuu nautintofunktioon tilojen yhtymisessä. Lisääntymisfunktio on fyysisesti yhtä kuin nautintofunktio, mutta käsitteellisesti ne ovat kaksi eri asiaa. Nimittäin nauttiminen on mahdollista ilman lisääntymistä ja lisääntyminen on mahdollista ilman nautintoa.

Lisääntymisessä on kysymys ihmislajin jatkuvuudesta, ja nimen omaan sen jatkuvuudesta nautinnossa, ilossa. Häiriintynyt lisääntymisfunktio yksitytäisen sukupolven tasolla tuottaa häiriintynyttä nautintofunktiota lajin tasolla. Tämä tieto annetaan raamatussa... kolmanteen polveen jne. mutta sen sanelee myös looginen päättely eli maalaisjärki: iloton lisääntyminen tuottaa ilotonta elämää. Ja vastaavasti iloinen nautinto ilman lisääntymistä voi tuottaa elämää sukupolven tasolla, mutta se ei tuota sitä lajin tasolla. Näille käsityksille ei tietenkään ole olemassa mitään tietellistä tukea - eikä myöskään tieteellistä kumoamista. Kysymys on puhtaasti teologisista käsityksistä. Se ei tarkoita, etteikö niille olisi tukea maailmassa, havainnossa. Satuu vain olemaan niin, että esimerkiksi erilaisiin väestöihin, uskonnollisiin ryhmiin ja rotuihin liittyviä todennäköisyysjakaumia, varsinkin silloin kun ne liittyvät erittäin vaikeasti objektiivisesti mitattaviin (mutta kenties helposti subjektiivisesti mitattaviin) piirteisiin, on todella vaikea hahmottaa muuten kuin allegorisen taiteen ja mytologian muodossa.

Edellisestä johtuen maailma on itseasiassa nyt vuonna 2007 jakaantumassa kovalla vauhdilla kahtia seuraavasti: 1) väestöihin, jotka eivät ota huomioon mitään allegorista ja myyttistä tietoa (väestöjen tilastollisajallisesti toistuvia ominaisuuksia koskien), ellei se ole tieteellisen objektiivisesti verifioitavissa, 2) väestöihin, jotka ottavat huomioon ja luottavat selvästi tajuamaansa allegoriseen ja myyttiseen tietoon, mikäli sitä ei ole tieteellisesti kyetty kumoamaan. Ero on siinä, että toiset väestöt uskaltautuvat tutkimaan asioita intensiivisen subjektiivisesti, toisen eivät. Subjektiivisella tutkimuksella on suuri merkitys silloin kun työhön osallistuu kokonainen väestö, sillä myytin tasolla subjekti muuttuu objektiksi. Mutta tämä on vain suurten ja vanhojen kansojen strategia, pienet ja nuoret kulttuurit eivät milloinkaan voi luottaa myytin ja allegorian menetelmään.

Itse (venäläisenä ... onhan sieluni sentään venäläinen, vaikei tuo kirottu lihani olekaan) olen tietenkin sitä mieltä, että jälkimmäiset toimivat rationaalisemmin ja vähemmän taikauskoisella tavalla.

Edellä olevista päätelmistä seuraa "rakkauden jumalan ehdoton julmuus". Sillä jos sukupolven yksilö ehdollistaa seksuaalisen elämänsä "täydellisen siitoksen" ja iloisen lisääntymisen periaatteelle, hän on sidottu romattisen rakkauden ideaaliin, joka ehdollistaa koko yksilön elämänsä. Epäihanteellisissa olosuhteissa tällainen elämä voi olla raskas, ja täydelliseen ilottomuuteen tuomittu.

Ihmislaji on valitettavasti kehittynyt niin, että ruumiin aineenvaihdunta on ehdollistettu säännölliselle eroottiselle toiminnalle. Me emme tunne minkäänlaista "munkkien hokkuspokkusreseptiä", jolla voisi kokonaan vapautua eroottisista tarpeista tuhoamatta yksilön aineenvaihdunnallisia prosesseja. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei ole ainostaan alempien ruumiintoimintojensa, syömisen, nukkumisen ja lämmön suhteen täysin sidottu, vaan myös aineevaihduntansa hienompien piirteiden suhteen. Puutteellisella aineenvaihdunnalla voi kenties raataa kuin orja, mutta mitään luovaa ja todella hyödyllistä työtä ei voi tehdä. Eros on työn edellytys. Tätä Gurdjieff tarkoittaa sanoessaa vakavasti ja painokkaasti: "Ihminen on kone. Ihminen ei voi tehdä mitään."

Sen verran luonto antaa periksi, että ylevän lumouksen läsnäollessa jokapäiväisessä elämässä, eroottiset tarpeet saavat tyydytyksensä itsestään (valon välityksellä), eikä sukupuolinen kanssakläyminen ole aivan välttämätöntä. Mutta tässä pakotiessä on kysymys ns. viisaiden ihmisten nautinnoista, jotka ovat mahdollisia hyvin järjestetyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa ja henkisesti siis erittäin korkeatasoisislle henkilöille. Suurimman osan ihmisistä onni on aina ehdollistettu eroottiselle kanssakäymiselle.

Yhteiskunnalliset olosuhteet onnistuvat nykyisen tiedonvälityksen aikakaudella harvoin olemaan niin kunnolliset, että synnyttävät lumouksen, Mihail Bakuninin oppien mukaan. Romattisen rakkauden idea on voimakkaassa ristiriidassa epäideaalisten olosuhteiden kanssa. Romanttisen rakkauden idea (joka ainoastaan turvaa lajin nautinnon ja ilon) voi elää epäideaalisissa olosuhteissa vain siinä tapauksessa, että mahdollisuus iloita eroottisesta kanssakäymisestä lisääntymättä (ehkäisy), käytetään jäännöksettä romanttisen rakkauden idean tukemiseen.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ehkäisy tulisi käyttää seksuaalisuudesta aiheutuvan kärsimyksen helpottamiseen. Mitään muita kuin rakkausavioliittoja ei pitäisi sallia. Avosuhteet pitäisi kieltää. Ihmisiä pitäisi (riippuen yhteiskunnasta, vähemmistönä olevaa sukupuolta) rahallisesti ja avustuksin tukea mahdollisimman runsaisiin satunnaisiin suhteisiin ja erilaisiin rohkeisiin kokeiluihin. Markiisi de Saden filosofian olisi oltava alekeisoppikirjana jokaisessa lukiossa. Koko tavaksi muodostuneen parisuhteen ja rakkaudettoman perheen ajatus pitäisi kirota ja lailla kieltää. Pysähtynyt yhteiskunnallinen aineenvaihdunta tulisi laittaa pakkotoimin käyntiin. Lasten tekeminen pitäisi näissä olosuhteissa toistaiseksi kieltää. Objektiivisia mittareita ehdottomalle jumalien säätämälle rakkaudelle tulisi etsiä.
Rakastan kauneutta, jaloutta ja hyvyyttä lähimmäisessä niin kuin itsessäni. Vihaan rumuutta, alhaisuutta ja pahuutta lähimmäisessä niin kuin itsessäni.

14.5.2007

VARHAINEN AMERIKKALAINEN KAUHU

Poesta H. P. Lovecraftiin, sen jännitys, perustuu vain yhteen havaintoon: siihen, että amerikkalainen pragmatismin henki tulee kuin ohimennen kieltäneeksi koko eurooppalaisen antiikin henkisen ytimen. Jos ei ole ytimessä, ei huomaa tätä. Siksi Poen ja Lovecraftin päähenkilöt ovat aina ytimessä. Kauhu syntyy siitä, että heidät nähdään ja heitä yritetään ymmärtää normi-ihmisen näkökulmasta.

Keskiajalla antiikin kirjallisuus koottiin ja systematisoitiin, ja tämä traditio johti okkultistiseen filosofiaan ja Italian renesanssiin. Okkultismi on ollut kova pala Amerikassa jo pitkään ennen 1900-lukua vallalla olleelle pragmatismille ja tieteelliselle positivismille. Kun amerikkalainen normi-ihminen havaitsee antiikkista, toisesta maailmasta kumpuavaa valoa, kokee hän sen sekä ulkoisena että sisäisenä uhkana omalle järkeistetylle pikku maailmalleen. Sillä tuon maailman tehokas toiminta perustuu tuon toisesta "vanhasta" maailmasta tulevan epämääräisesti ja taikauskoisesti tajutun valon poissaoloon. Siksi pohjois-Amerikan mantere on paljon todellista kokoaan pienempi, se on oikeastaan vain yksi tila, yksi hallittu pieni periferinen maalaiskylä. (Koe: jos sinusta tuntuu, että et voi suuresti yllättyä katselemalla useita kaupunkeja, paikkoja ja maisemia, olet yhdessä ja samassa tilassa)

Amerikkalainen normi-ihminen ei vain kihise inhosta, vaan suorastaan palaa lynkkaushalusta havaitessaan jonkun Dionysos-Jussi Falstaffin keskuudessaan.
Saksalainen metafysiikka samoin kuin kristinusko on oikeastaan syntynyt epämääräiseksi riippusillaksi tieteellisen hyötönäkökohtien totalisoiman positivismin ja antiikin hengen väliin.

Antiikin henki ottaa alkeellisillakin välineillä rajattomasti korkeatasoisemmin huomioon ihmisluonnon, maaplaneetan luonnon ja koko universumin olemuksen kuin mihin hyötynäkökohtien mukaan erikoisaloiksi fragmentoitunut moderni tiede kykenee.
Antiikin hengen kriittinen ominaisuus on se, että siinä liikkuminen edellyttää tiettyä ruumiin, tunteen ja älyn täydellisyyden astetta, herkkyyden ja sensuaalisuuden suojelua, tuhoavan, brutaalin henkisen ja fyysisen väkivallan välttämistä.

Antiikin henki edellyttää ihmisen hienojen ominaisuuksien ehdotonta kunnioittamista, jaloutta, kateudentunteen poissa oloa, kauneuden suojelemista yhtä lailla toisessa ihmisessä kuin itsessä, synkän alhaisen keskinäisen kilpailun inhoamista, ylevän leikkimielisen hyveisiin perustuvan kilpailun rakastamista. Nämä ominaisuudet eivät ole hyveitä modernissä synkässä jääkiekossa, jossa hakatut sotasankarit loistavat hampaattomalla hymyllään, kovistelevat ja nurkuvat voitonkin hetkellä. He ovat taikauskon nujertamia, koska he luulevat, että jääkiekon kaltaiset ilmiöt voisivat olla symboleita jollekin suuremmalle, jollekin heille itselleen tuntemattomalle, että he voisivat suorastaan olla myyttisiä jumalallisia tidottomia välikappaleita jossakin kansakunnan elämää suuremmassa draamassa.

Mutta todellinen draama saattaa olla aivan toisenlainen kuin helposti on mahdollista kuvitella, eikä siihen vaikuta ollenkaan tällaisella symbolisella tasolla tapahtuvat voitot tai tappiot. Itseasiassa aivan kohtuuttomat uhraukset tällaisiin taikauskoisiin "kansallisen itsetunnon" keinotekoisiin pönkitysprojekteihin kannttaisi kohdistaa todellisen draaman ytimeen, sen voimasuhteisiin. Tietenkin on helpompi vuodesta toiseen voittaa jääkiekossa tai euroviisuissa kuin tehdä jotain asioille, jotka vaativat tuskallisia tunnustuksia ja ennennäkemättömiä, syvästi viisaita toimenpiteitä. Kannattaa huomioida sekin, että menestyminen jääkiekossa oli Neuvostoliiton lopunaikoina kansakunnan tärkeimpiä asioita - silmitön menestys ei kuitenkaan pelastanut Neuvostoliittoa ja koko valtakuntaa vajoamasta vuosikymmeneksi sekasortton. Nykyvenäjällä jääkiekko ja viisufanitus on maltillisempaa, ja entisille asenteille hieman naureskellaan.

ANTINATIONALISMI

on pitkään jatkuneen nationalistisen laiskan sisäsiittoisuuden lopputulos: ulkomaalaisen asettaminen aina ja kaikissa tapauksissa kotimaisen edelle. Antinationalismiin vastaa nationalismi: ulkomaalainen hylkää kosijan. Kas näin valtakunnat rappeutuvat ja hajoavat. Mongolit, oi mongolit, kultaisen ordan valloittaja-amazonit, ratsastakaa ja polttakaa maa, hirttäkää penseät naiset ja napatkaa miehet pihteihin.

ON NOUSTAVA YLÖS KIRJOITTAMAAN ETTÄ

minua kammottaa näiden lintujen laulun
yksitoikkoisuus ja vaimea voimattomuus.

On sentään kevät. Tätä ei voi mitenkään
sivuuttaa, olla ottamatta enteenä.

Ystävä viestittää rajantakaisesta kaupungista
klo 4.30 maanantaiyönä: suloisesta konsertista.

On sentään kevät. Ystävätär ketoo matkastaan
Helsinkiin, että opas oli maininnut Suomen

tragediaksi sisäsiittoisuuden: sairaat ja rumat
lapset. Näin oli ulkomaalainen opas maininnut.

Kazan on uskomattoman kaunis kaupunki.
Kultainen Orda, samaaniesiäitien rummutus.

13.5.2007

KUVITELMA

ei riitä todistamaan siitä mikä maailmassa tai ihmisessä on mahdollista, tosiolemusta. Kuvitelma ei saa meitä vakuuttuneeksi olennaisesta. Kuvitelma ei ole kokemusta toisten ihmisten aina yllättävästä kyvystä tai kyvyttömyydestä "ihmisluonnon" ylittämiseen. Kuvitelmalle toisten ihmisten viettely hyvään tai pahaan on aina liian helppoa ja yksinkertaista - tai vastaavasti mahdotonta. Kuvitelma vahvistaa havaittua eroa, luo tai rikkoo sääntöjä, lakeja, teorioita, mutta ilman havaintoa se vahvistaa pelkkää kohinaa. Kuvitelma ei milloinkaan pysty vakuuttavasti tavoittamaan sitä todellisuuden pistettä, jossa keskellä mahdotonta ja poissuljettua, tappavan kovassa paineessa, yhtäkkiä avautuu pakotie emootioiden liikkeelle. Vain toisen ihmisen kanssa yhteisesti sovittu ponnistus ihmisluonnon ylittämisestä vapauttaa emootion kaiken älyllisen laskelmoinnin sysisynkästä maan ytimeen asti pohjattomasta kuilusta. Vain kokemus, ei kuvitelma, voi vapauttaa epäolennaisten asioiden huomioonottamisesta.
Ihmisen maallisuus, perverssiys ja eläimellisyys ovat kultuurin, suurten persoonallisuuksien tuottamia sitkeitä kuvitelmia. Kuvittelu ja matkiminen ovat persoonallisuuden työtä. Tosiolemus ei kuvittele eikä matki, mutta se ei myöskään voi kehittyä ilman kehittyneen persoonallisuuden vastavoimaa. Persoonallisuuden ylivalta syntyy narsistisesta nautinnosta, jota oppiminen, massoittainen vaikutteiden ulkoaomaksuminen ja suuri imitaatiokyky tuottaa. Idiootilla on vain tosiolemuksensa, vaikkakin se on lähes yhtä kehittymätön kuin narsistin.
Massakulttuuri on naamioiden puhetta: persoonallisuus on pelkkä ulkoaomaksuttu naamio, joka peittää ihmisen jumalallisen tosiolemuksen.

Viitteitä:
Ouspensky: Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta s. 197-204
http://www.wsoy.fi/index.jsp?c=/news&id=752

POLLOCK-SIMULAATTORI

Mainio lelu:

http://www.jacksonpollock.org/

11.5.2007

KUN MUUTUIN SAMMAKOKSI

Lehtokenttäarkkitehti Shvedov maataretkotti sohvalla autuas kylläinen ilme kasvoillaan, humalaisenaistillinen suu veikeässä hymyssä. Satumaisen kaunis neiti, jonka silmän leveys oli puolitoista kertaa hänen suunsa leveys, leikkasi pihviveitsellä siivun paksusta pihvinkulmasta ja vei sen arkkitehdin huulille. Sitten hän otti karahvista pieneen lasiin vodkaa ja vei sen liinalla pidellen kuin pienen ehtoollismaljan arkkitehdin hekumallisille nautiskelijanhuulille. Arkkitehdin silmät aukenivat suuresti koetun nautinnon sisäisistä kouristuksista ja hän retkahti sohvalla hieman makaavampaan asentoon. Silloin neiti tarttui sirolla kädellään, jonka keskisormi oli kaksi kertaa kämmenleveyden mittainen, arkkitehtia vyönalta etumuksesta, ja ikään kuin nosturina nosti syötettävän humalaisen lapsen mukavampaan asentoon.

Kahdeksankymmenluvun alussa uransa aloittanut elokuvaohjaaja Kostaja hakkaili pöytäseurueeseen kuulunutta parikymppistä pitkänhonteloa kaunotarta. Kaunotar katseli itseään huomattavasti jalopiirteisemmän neidin toimia hermostuneen vakavana ja selvästi jonkin puristavan negatiivisen tunteen vallassa. On entinen arkkitehdin rakastajatar, mainitsi ystäväni myöhemmin. Elokuvaohjaaja poistui miesten huoneeseen ja kaunotar huomasi hetkensä tulleen ja livisti ovesta kadulle.

Aiemmin illallla olimme olleet elokuvaohjaajan luona katsomassa elokuvia. Taiteilijoiden kodit ovat parhaita ja luonnollisimpia taiteen esityspaikkoja. Mielenkiintoisimmat näkemämme lyhytelokuvat sijoittuvat 80-90-luvun vaihteeseen, Neuvostoliiton hajoamisen ympäristöön. Ohjaaja oli itse piirtänyt ja kaivertanut filmiin ne kosmiset voimavaikutukset, jotka vaikuttivat henkilöiden toikmintaan, mutta jotka eivät muuten olisi tulleet katsojan objektiivisesti havaitsemiksi.

Kun Kostaja saapui pöytään ja huomasi typykän kadonneen, hänen itsevarmuutensa ei todellakaan sallinut hänen jäädä levittelemään käsiään, vaan päättävisesti tuhahtaen hän rytäsi kadulle. Kymmenen minuutin kuluttua hän saapui takaisin karkuri käsipuolessaan.

Arkkitehdin seurueineen tuli aika lähteä, ja neiti nosti häntä vyöstä jalkeille kuin joku Giacomettin nostokurki. Arkkitehti suuteli ja syleili meidät kaikki kosteiksi, ja lähti sitten satumaisen lumovan neidin tukeman koti ovea. Olinkin ollut kovin utelias tietämään millaisessa naisseurassa tämä ehdoton muoti-idolini (mies jonka yllä en milloinkaan ole nähnyt yhtäkään aistitonta vaatekappaletta, vaatekappaletta, jota en heti olisi himoinnut ja kadehtunut) vakavissaan viettää aikaansa, sillä enhän ollut missään vaiheessa edes kuvitellut, että ne autolastilliset alastomia naisia, joiden kanssa hän saapui banjalle, olisivat olleet muita kuin enintään rakastajattaria, sihteereitä tai vaatimattomia ihailijoita, joille suuri sydän on kykenevä osoittamaan aulista myötätuntoa.

Yö jatkui niin kuin jatkui. Siinä ei ole mitään erikoista mainittavaa. Katselin huumaantuneena nigerian siperialaista taivasta. Aamu kahdeksalta oli kuitenkin taivuttava brutaaliin keskeytykseen ja laskeuduttava ylen vastahakoisesti alas taivaasta, matkattava kohti Suomen rautatieasemaa, josta ystäväni suuntasi kohti Helsinkiä. Itse jatkoin taksilla Hotelli Pribaltiskajan vesipuistoon lepäämään. Ennen vesipuiston aukeamista juttelin hotellin aulabaarin kauniin tarjoilijattaren kanssa, ja hän suositteli minulle hotelliaamiaista. Mietin mihin laittaisin matkatavarani siksi ajaksi ja mukava tarjoilijatar ehdotti, että hän voisi huolehtia tavaroistani sen ajan kun olisin aamiaisella. Kävin enemmän huvikseni kuin nälkäisenä (hypotalamuksessa ei tule nälkä) katselemassa puolitoistametriä kertaa puolistoistametristen italialaisten, saksalaisten, japanilaisten ja amerikkalaisten turistien mässäämistä. Venäläisiä ei näkynyt. Myöhemmin hotellin viihtyisässä aulabaarissa istuessani huomasin Moskovalaisen (pääkaupungin tytöt) äiti-tytär-yhdistelmän, joiden korkokenkien napsuntaduetossa
kumahteli ja värähteli (minusta tuntui, että koko betonistavalettu neuvostohotelli värähteli kuin kelluva laiva) maailmansodan voiton itsevarmuus.

Vesipuistossa nukuttua unta ei voita hotelliyö. Ihmisen alitajunta ei kykene luomaan yhtä virkistäviä unikuvia. Toisin kuin hotellin vuoteessa, vesipuistossa nukahtamisvaikeuksia ei ole: syvä REM-univaihe alkaa heti kun maksat pääsylipun. Se on voimassa 14 tuntia, mikä riittää vaativalle saunojalle.

Suurimman osan päivästä vietin turkkilaisessa saunassa, joka ahtautui tupaten täyteen istuvia ja seisovia ihmisiä. Ihmiset sylilapsesta vanhuksiin puhuivat iloisesti kovalla äänellä toisilleen iloisia henkilökohtaisuuksia höryn ja hämäryyden turvin. Välillä oli pakko nousta katsomaan miltä jonkun karvot näyttivät. Jonkinlainen vitsin tai anekdootin kertomisen henki tuntui tarttuvan kaikkiin saunojiin, ja yhtäkkiä koko sauna oli räjähtää naurunkikatuksesta. Pyhä henki! ajattelin silloin. Tämä on Pyhä henki!

Välillä siirryin suurtaikkunaa vasten seinustalle asetetuille lepotuoleille nauttimaan dry Martiniani ja katselemaan merenrannan suuren asfalttikentän paraatia. Takanani altaat olivat täyteen pursotettu kädenlämpöistä smetanaa, johon tytöt dippautuivat kuin pelmenit. Kaiuttimista virtasi minimalistinen psykotrance, lihaisat baabushkat viskautuivat hunajamaitoliukumäkien spiraaliränneihin kuin voimunkit. Ulkokentällä Putin-nuoret harjoittelivat suurta isänmaallista juhlaa varten. Putin-nuorissa on maailman toivo, ajattelin. Heille haluan lahjoittaa ylimääräiset säästöni. Sitten astelin kymmenen metrin päähän japanilaiseen ravintolaan uppopaistetun karpin äärelle. Huomasin viereisen pöydän paraatipukuisen Putin-nuoren pöydällä François Villonin runojen ranskankielisen kokoomalaitoksen ja pyysin saada vilkaista sitä. Siinä virisi keskustelu venäläisen nationalismin luonteesta. Yksitoistavuotias Putin-nuori selitti minulle kuinka amerikkalainen imperialismi toimii aktiivisen informaatiosodan ja aktiivisen kulttuurisen tukahduttamisen ja näivettämisen keinoin:
- Samalla tavalla Saksan 30-40-luvun nationalismi oli orientoitunut agressiiviseen ja ulospäinsuuntautuneeseen imperialismiin. Nykyinen Hypotalamuksen nationalismi taas ei ole lainkaan ulospäinsuuntautunutta, päin vastoin kysymys on enemmän aktiivisesta kotiinjäämisestä, aktiivisesta rajojen sulkemisesta, ja energian ulospäästämisen rajoittamisesta. Hypotalamus voi näännyttää vastustajansa pelkästään sillä, että se ei suostu "leikkimään" vastustajan kanssa. Hypotalamuslainen informaatiosodan strategia on pikemminkin se, että pidetään tiedot ja kulttuuri itsellä, kuin se, että pyrttäisiin viemään sitä ulos, ja valloittamaan sillä maailmaa. Miksi antaa totuuden ja kulttuurin voimakkaita työkaluja vihamielisiin käsiin, jos voi vaieta ja pitää kaiken omana tietonaan. Hypotalamuslainen imperialismi on rauhallista hiljaiseloa, tyyntä ruusuristiläisyyttä, vaikenemista ja rukoilua. Tätä me Putin-nuoret haluamme korostaa.
Mustustelin hyvin valmistettua karppiani ja nyökyttelin päätä voimakkaasti.
- Kutsutte itseänne Putin-nuoriksi, sanoin, mutta ettekö aivan hyvin voisi kutsua itseänne myös Villon-nuoriksi tai Bakunin-nuoriksi?
- Kyllä, luulen, että voisimme aivan hyvin.

Herättyäni unesta ja valmistautuessani illan kauneusnautintoihin, huomasin matkapuhelimessani viestin ystävältäni "Soitatko. Kohta takaisin kotikaupungissa." Suomenmatka oli päättynyt rajalle, ja hyvä niin. Siirryin siis kymmentuntisen saunomisen jälkeen suoraan Lotmanskajan banjalle saunomaan. Hiuksen hieno ero oli ainoastaan lämpötilassa, unessa ja valveessa. Minusta on ylipäätään vaikea sanoa, kumpi on parempi uni vai valve. En mitenklään jaksa, niin kuin Gurdjieff, korostaa heräämisen ensisijaista merkitystä. Unessa on puolensa, suuret kauneusnautinnot, mutta niin on kieltämättä valveessakin.

Saunottuamme vielä muutaman tunnin, huomasin muuttuvani sammakoksi. Aivoni kutistuivat pistemäiseksi kuivaksi hiilenpalaksi. En pystynyt päästämään enää suustani muuta kuin sammakonkurnutusta. Kielivaikeudet muuttuivat siten yllättävän suuriksi ja jouduin aiheellisesti kokemaan sellaisia tuskia, jotka ovat täysin tunneherkälle idiootille ominaisia. Ranskalainen ystäväni pilkkasi minua protestattisella tarmolla. Mietin alkaisinko itkeä, vai paiskaisinko tuolin hänen päähänsä.

Jossain vaiheessa tulimme baariin, enkä osannut muuta kuin latkia itseni muutamasta viinatilkasta hirvittävään humalaan. Makasin siinä poski baaritiskiä vasten suu kuolaa valuen. Hypotalamuksessa kuitenkin tällainen esiintyminen tulkitaan miehen heikoksi hetkeksi, jonka naiset käyttävän tilaisuutena iskeä. Ympäörilläni alkoi vilistä kaunottaria, ja rohkeimmat heistä tulivat silittämään päätäni. Joukosta erottui eräs keskiaasialainen shamaanityttö, japanilaiskasvoinen mutta venäläisellä pitkällä ja sirolla vartalolla varustettu mongolivalloittajan jälkeläinen, joka juotti minulle pöytäävasten sammuneelle lämmintä jasmiiniteemaitoa, ja sai minut muutamassa minuutissa palaamaan sammakosta, ensin aasiksi ja myöhemmin ihmiseksi. Ilta jatkui niin kuin jatkui, tavalliseen tapaan, pyhän hengen johdatuksessa, juutalaisviulistin autolla kohti Valhallaa. Juutalaisviulisti halusi esitellä trumpetintorvella varustettua uutta instrumenttiaan. Itse taas intoilin polkuharmooneista. Teetä tarjoiltiin ja kaksi shamaanin mustaa silmää rummuttivat sydämeni kalvoja. Näin tytön vasemman käden nimettömässä hopeaisen sormuksen. Kun saatoin hänet metroon, hän totesi kadottaneensa sen ja hymyili.

10.5.2007

IHMISKUNNAN HISTORIAN ROMANTTISIN AURINGONLASKU

Keskustelin eilen kiovalaisen ystävättäreni kanssa Skypessä. Vaikka olemme tunteneet jo puoli vuotta, ja keskustelleet usein chatissa, tulivat koulutustaustat vasta nyt ensikertaa puheeksi. Kumpikin joutui hieman hämilleen, mutta varsinkaan itse en ollut kuvitellut keskustelevani filosofian tohtorin kanssa. Syy on se, että hän oli vaihtanut puoli vuotta sitten ammattia, materiaali fysiikan tutkijasta filmituottajaksi.

Yleisesti ottaen keskustelun sisältö oli se, että vaikka hän osittain yhtyikin optimistisiin käsityksiini Venäjän (ei Ukarainan) nykykehityksen joistain piirteistä, hänen käsityksensä mukaan se minkä minä näen nykyvenäjässä positiivisena on pelkkää hämärää moninkertaista ja himmennyttä heijastusta Neuvostoliiton hengestä. Hänen mukaansa kapitalismi ei ole vielä pystynyt tuhoamaan kaikkea hyvää ja arvokasta, koska vielä on elossa niin paljon vastavoimaa, niin paljon ihmisiä, jotka elivät Neuvostoliiton viimeisinä vuosina, ja kokivat ehkä ihmiskunnan historian romanttisimman auringonlaskun (ja tuossa auringonlaskussa siinnyt ihmisten suku onkin ehkä kaunein mitä milloinkaan on maan päällä elänyt).

Hänen mukaansa Neuvostoliitto oli ihanneyhteiskunta, jossa kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet itsensä kehittämiseen, ja jossa ihmisten henkinen rikkaus oli aivan toisella tasolla kuin nyky-Venäjällä, Euroopasta tietenkään edes puhumatta. Kehistys, jonka minä näen ja koen, on hänen mukaansa hyvin lyhyen aikavälin kehitystä, kehitystä syvimmästä aallonpohjasta takaisin jollakin tavalla siedettäviin oloihin. Mutta Neuvostoliittoa, jossa hän eli lapsuutensa, ja joka oli ihmisen henkisen elämän, rakkauden ja perheelleomistautumisen paratiisi, ei kukaan nykymaailmassa elävä ihminen voi mielikuvituksellaan tavoittaa, eikä mitään nykymaailmassa olemassa olevaa ei voi siihen verrata. Hänenkin mukaansa suuri puute on se, että Neuvostoliiton historiaa ei ole onnistuttu kirjoittamaan tai mitenkään ilmaisemaan, mitään olennaista ei ole saatu talteen, eikä Neuvostoliiton merkitystä ole ymmärretty laajasti. Neuvostoliiton merkitys tullaan havaitsemaan ehkä aikaisintaan 150 vuoden kuluttua. Historia tullaan kirjoittamaan heti - kunhan vain ensin syntyy uusi Thukydides tai Tacitus - 200-250 vuoden kuluttua, normaalissa päiväjärjestyksessä.

9.5.2007

TÄSSÄ ON MUUTEN TÄMÄ AJATUSKULKU

jonka mukaisesti venäläiset ovat alttiita vielä tänäkin päivänä tulkitsemaan vähemmistökansojen oikeuksien pönkittämistä ulkomaalaisvoimin:

"SS:llä oli "rotututkimuksen" ohessa palveluksessaan esimerkiksi Itä-Euroopan kielten ja kulttuurien asiantuntijoita sekä Britteinsaarten kelttikansojen tutkijoita, joiden avulla Saksan oli tarkoitus hyödyntää vähemmistökansallisuuksia Ison-Britannian ja Neuvostoliiton hajottamiseksi sisältä päin. Suureksi osaksi Saksan haltuun joutuneissa Ukrainassa ja Valko-Venäjällä tällä olikin jonkin verran merkitystä, vaikka saksalaisjoukkojen yleinen raakuus pitkälti söikin tavoitellun "separatistisen" edun." http://fi.wikipedia.org/wiki/SS

MAASTOPUKUUN PUKEUTUNUT

tosipoliitikoksi esitelty mies näytti minulle halvannäköistä julkaisua, jonka kannessa oli kuvattuna jonkinlainen jalkapallojoukkue. Joukkueen edessä komeili suuri pokaali,
- Graal, sanoi mies.
- Graal?
- Niin. Nämä miehet ovat huumevieroituksesta selviytyneitä entisiä heroinisteja, sanoi mies, - minä olen yksi heidän valmentajistaan.
Sitten mies otti sormestaa suuren sormuksen. Sormuksen vaakunassa oli pääkallo, jonka alla kaksi sääriluuta poikittain. Kahdessa pienemmässä vaakunassa oli hakaristi ja jokin minulle tuntematon symboli. Sisälle oli kaiverrettu omistajan nimi, päivämäärä ja vuosi 1944, sekä merkintä SS.
- SS-miehen sormus?
- Kyllä, tarkemmin Totenkopfverbände-pääkallojoukkojen sormus.
- Onko SS:llä ja jotain tekemistä Graal-mytologian kanssa?
- Kyllä on. Eräs SS-joukkojen korkea-arvoinen johtaja B oli kuuluisia graalinetsijä.
- Oliko Kiovan hävityksellä jotakin tekemistä Graal-mytologian kanssa?
- Kyllä oli.


... Lisää seuraavassa jaksossa.

VENÄJÄN RADIKAALI MONITILAISUUS

Olimme Pietarin Kivisaaren jahtiklubeilla viettämässä iltapäivää. Uusimpana villityksenä on kasvitieteellisiksi puutarhoiksi lavastetut raikasilmaiset ravintolat. Aivan Pietarin keskustan läheisyydessä on useita saaria, jotka pursuavat tsaarinaikaisia nyt uudenveroisiksi kunnostettuja palatseja. Palatsien reunoilla kiemurtelevat vesialueet ja kanavat, joita pitkin pääsee avomerelle ja kaupungissa yllättävän moneen paikkaa. Lukemattomista huipputyylikkäistä jahtiklubeista päätellen kesästä 2007 on tulossa todellinen vesireittien lanseerauskesä. Luultavasti myös venenokkakolareita tullaan näkemään ennätyksellinen määrä.

Ystäväni monikertaviisumi oli menossa lähipäivinä vanhaksi, ja koetimme olla tarkkana, että hän ehtisi määrätyn vuorokauden viimeiseen junaan, joka kuljettaisi hänet suomeen, josta poimittuaam valmiiksi tehdyn kakkospassin lyhyellä viisumilla, voisi palata mahdollisimman viiveettömästi takaisin illanviettoon. Niin kuin Pietarissa usein käy, poistuminen kaupungin voimakentästä osoittautui mahdottomaksi. Viimeisenä voimanponnistuksena pyrimme yhdessä rynnistämään kohti Viron rajaa, laihoin tuloksin. Kosmiseksi aikamatkaksi venähtäneen illanvieton päätteeksi istuimme seuraavalla viikolla paikallisen neuvostotyylisen oikeustalon aulassa. Tuntui että ystäväni oikeuskäsittely kesti vain hetken, koska nukuin aulassa kovalla penkillä ovesta kurkkivien ja tiskillä tungeksivien epätietoisten ihmisten keskellä. Ystävälleni määrättiin sakot viisumitta maassaoloskelusta ja jonkinlainen poikkeuslupa rajanylitykseen.

Suoralla leikkauksella siirryimme kafkalaisesta käräjätalosta valovuosien päähän tunnelmalliseen kasvisravintolaan, jossa viereisessä pöydässä istuvien lukiotyttöjen mustekynien suhina vaivutti meidät jonkinlaiseen äärimmäisille makunautinnoille vastaanottavaan hypnoosiin. Tytöt kopioivat poninhännät vilkkaasti pamppaillen toistensa kouluvihkoista luentomuistiinpanoja kauniilla pienillä käsialoilla omiin kukallisiin vihkoihinsa. Kaikki visuaaliset, auditiiviset, haptiset, gustatoriset ja olfaktoriset aistimukset, joita tuossa läheisyydessä koettiin olivat hienointa runoutta.

Tässä kohtaa oli ajateltava Venäjän radikaalia monitilaisuutta, tai oikeammin monimaailmaisuutta, jonka innokkaat ryssävihaajat usein jättävät huomiotta. Nimittäin vihasipa "ryssää" millä tahansa rationaalisella perusteella, kätkee maa helmaansa vähintään useita tiloja, joissa kaikki nuo vihaperusteet ilmenevät negaatioinaan. Siksi "ryssävihalla Brysseliin" -ajattelu, lainatakseni mielikirjailijani Pentti "Haavikko ilman paradoksia" Niemisen esseekokoelman nimeä, joudutaan ainaperustamaan ilkeään poliittisesti tarkoitushakuiseen tietämättömyyteen ja asiantuntemattomuuteen.

Oikeastaan "ryssävihan" syy ei siis olekaan rationaalisen objektiivinen, vaan ainoastaan siihen metafyysiseen piirteeseen kohdistuva, mikä erottaa noiden kaikkien tilojen yhdistävät tekijät Venäjän ulkopuolisia kaikkia tiloja yhdistävistä tekijöistä. Nähdäkseni metafyysisiä erottavia tekijöitä on kaksi: rakkaus ja kuolema. Nämä graniitinkovat ihmiselämän perustat otetaan Venäjällä kaikissa tiloissa huomioon: ne on pakko ottaa, koska kaikissa tiloissa ollaan hiuskarvan päässä rakkauden ja kuoleman absoluuteista. Siksi yksikään tila ei ole eikä voisikaan olla sekulaari, eli maallistunut. Maallistunut tila on rakkauden ja kuoleman teollissytemaattista huomiottajättämistä, käsitteiden siirtämistä teoreettisiin ja toisilleen vastakkaisiin koskaan vavoittamattomiin ja mihinkään vaikuttamattomiin singulariteetteihin. Siksi sekularismin henki on Venäjän absoluuttinen vastakohta, ja outo läpiperverssi, kaikki markiisi de Saden synkimmät dystopiat ylittävä sekularisminkaipuu on toiselta nimeltään "ryssävihaa". On huomattava, että sekularismi on asioihin liitettävä piirre, ei asioiden itsensä ominaisuus. Kapitalismi tai prostitutio eivät ole itsessään sekulaareja, ellei niitä järkeistetä juutalaisen viiltävällä logiikalla.

Andreij Tarkovskin elokuva Andreij Rublev on mielestäni kuvaus siitä miten venäjällä moraaliset järjestelmät, henkiset tilat ja avaruudet, tsaarinvalta, mongolivalta, kristinusko, kirkko, hulluus, houkkiomaisuus ja pakanismi voivat elää karnevalistisesti päällekäin, rinnakkain, sisäkkäin, mutta silti olla sekoittumatta toisiinsa. Ne ovat absoluuttisesti ja perustaltaan toisistaan poikkeavia tiloja, mutta ne sietävät toistensa läsnäoloa hyvin, koska ne eivät yksikään ole sekulaareja tiloja. Sillä vain sekularismi, joka on yksi terveelle ihmiselle leposidemäinen olomuoto sohvalla kasvot vasten nahkaa painettuna, ei siedä henkisyyden mitään ilmentymää. Kaikki henkisyyden muodot sietävät toisiaan hyvin.

Yhteiskuntaelämä Venäjällä tapahtuu rituaalisena viettelynä tilasta toiseen. Yhteiskunta on pinnallisesti katsoen tavattoman ristiriitainen ja heikko, näennäisesti omiin ristiriitoihinsa kangistuva ja sortuva kaaos. Mutta sen outo salattu kasassapitävä voima on pinnan tuolla puolen, kaikkien tilojen yhteisessä ytimessä, symbolisessa järjestyksessä, jota koordinoi ekstaattinen rakkauden ja kuoleman välitön läsnäolo. Pinnalla ei voi hallita mitään, sellaiset saksalaishenkiset yritykset näyttävät venäläisestä naurettavilta, ja kiihottavat päättäväiseen vastarintaan. Pinnalla ei voi lopullisesti vietellä eikä pelotella, mutta pinta voi sulostuttaa elämää, sen aitovenäläinen ymmärtää hyvin - mutta samalla varautuu luopumaan siitä välittömästi, mikäli pinnan sulostuttavuus uhkaa sielun liikkuvuutta ja henkistä vapautta.

Ja luopuminen, ylevä ja vapaaehtoinen, mitä se merkitsee muuta kuin arvokasta koettelemusta. Aineellinen niukkuus, joka on rakkauden ja henkisen valon kirkastama, on ihmisen suurin autuus. Ajatelkaa: halveksia hiljaa kapitalistia, hänen likaista, inhottavaa, masentavan kuvottava elämäänsä. Totta, en tiedä mitään hauskempaa ajatusta. Mutta ajatelkaa heti perään kurjuutta: häpäistyä köyhyyttä, jonka sisäinen valonlähde on särjetty, raiskattu, vastatettu. Arvoton kärsimys, heikkous, sen näkeminen ja sorkkiminen, kostonkyvyttömyyden koiranheikkous, häpeä, siinä kapitalistin henkisen ilon aiheet. Ja teini-iän viisastuminen sekularismiin: ansaita rahaa, ansaita suoja vapaana pidettyjä barbaareja vastaan, siirtää henkinen omaisuus toiseen muotoon, suojaan, elämän jatkuvalta kuluttavalta ryöstöltä, iloisten pyhäinhäpäisijöiden alta.

MYYTTI SYÖMISESTÄ

on kapitalistin keksintöä. Hypotalamuksen kaupungissa ei tavallisesti syödä. Syöminen on pelkkä rituaali, enemmän näyttelemistä kuin tositoimintaa. Öylätissä riittää täysinhenkistyneelle kosmoksen tytölle tai pojalle ravintoa viikoiksi. Juominen ja nukkuminenkin ovat epäilyttäviä sopeumia, joista voi helposti oppia pois. Auringonvalo ja kukkien meden höyry, nuo öiset, suloiset, täyttävät ne vaatimattomat tarpeet, joita renesanssiruumiissa tällä vaelluksella kehdosta hautaan esiintyy.

VENÄJÄN VALLOITTAMATTOMUUDESTA

Keski-ikäisten venäjäentusiasitien tyypillisin harrastus lienee vessojen kuvaaminen. Erään pietarinkävijän peruste oli: koska tuollaisia vanhoja neuvostovessoja ei kohta enää ole. Toisen, moskovankävijän peruste oli: koska venäjällä uudet vessat ovat niin hienoja.

On totta, että uusissa venäläisissä ravintoloissa ja julkississa tiloissa vessa on kaiken suunnittelun keskus, temppeli, jossa useimmat ihmiset varmasti viihtyvät paremmin kuin omassa makuuhuoneessaan. Esimerkiksi Pietarin Rubinsteinalla sijaitsevan normaalihintaisen ravintola Mopsin vessa oli niin hieno tunnelmavalaistuksineen, parfymerioineen, puisine soittorasioineen ja lämmitettyine froteepyyhkeineen, että olisin varmasti jäänyt sinne asumaan, ellei oveen oltaisi kiivaasti koputettu.

Jokaisessa nykyvenäläisessä vessassa on yksilölliset vesikäyttöliittymät, pönttö ja käsienpesuallas. Suurin häpeä mikä ravintolanpitäjää voisi kohdata, olisi se, että jossakin muualla maailmassa olisi muotoilultaan samanlaisia esineita tai edes mitään vastavaavaa. Vessan on oltava ainutlaatuisen rakkauden temppeli, ainerunouden korkein huipentuma.

Nykyvenäläisessä sisustuksessa ja arkkitehtuurissa yhdistyy hienolla tavalla venäläisten kyky ottaa äärimmäisen tehokkaasti vaikutteita kaikesta mutta samalla suojautua vielä tehokkaammin vaikutelähteiden alkuperäiseltä hengeltä. Tätä piirrettä länsiarkkitehdit ja varsinkin suomalaisarkkitehdit tavallisesti tervehtivät "inhimillisyyden maailmanhistoriallisesti alinpana pohjanoteerauksena". Tässä loistavassa piirteessä yhdistyy venäläisyyden hyveet, aistillinen ekletismi ja täydellinen valloittamattomuus. Napoleon sotaretkellään painoi viisimiljoonaa setelirahaa, joissa jokaisessa oli neljän ranskalaisen upseerin omakätinen allekirjoitus. Rahojen arvon takaajana oli valloittaja, ja niillä oli tarkoitus ostaa venäjän "tyhmä" kansa. Mutta kansa yhdessätuumin kieltäytyi käyttämästä rahaa: Venäjä on valloittamaton.

JOS VALTIOT OLISIVAT KIRJAILIJOITA

millaisia ne olisivat? Pienet tietysti pieniä, suuret suuria? Suurilla olisi paljon aivokapasiteettia, paljon kiihkeästi toistensa kanssa rajoituksetta kommunikoivia aivosoluja. Ne pystyisivät ottamaan suuria määriä vaikutteita ja tutkimaan paljon lähteitä. Suurilla olisi tietenkin suuria maneereita, joita pienet jäljittelisivät. Pienet olisivat vaarassa jäärä suurten maneerien vangeiksi, niiden omaperäisyys olisi vaarassa muuttua pelkäksi nukkavieruisuudeksi, kokoelmaksi huonosti ymmärrettyjä ideoita. Jos pienet keksisivät jotain, suuret omaksuisivat sen heti, muutaisivat omalle kielelleen oman maailmansa osaksi. Mutta pienet eivät voisi omaksua suurien suuria ideoita niin nopeasti epäluuloisuutensa, epävarmuutensa ja resurssiensa vähäisyyden takia. Mitä hyötyä voi olla pienuudesta? Ehkä se, että pienen on lähes mahdotonta sairastua narsismiin, tai jos se sairastuu se herää siitä nopeasti kylmään suihkuun. Mikään ei ole kammottavampi kuin suuri seniili valtio, joka kuvittelee olevansa koko maailma ja käyttää mittaamattomat resurssinsa itsensä kopioimiseen.

8.5.2007

SUOMI JÄI TSEKKOSLOVAKIAKSI

Kun läpi yön junassa venäjäentusiaistin kanssa valvoneena ja vaahdonneena, kaikki voimani antaneena mutustelen Lahden kälmäisessä urheiluasemaravintolassa rutikuivaa kinkkusämpyllä ja ryystän seisonutta kahvia pahvimukista 30 vuotta vanhan ääliöjollotuksen tahdissa joidenkin Moskovasta palaavien lätkäzombien ympäröimänä, en voi olla kokematta muuta kuin silmitöntä kauhua. Katson Suomalaisia iltalehtilööppejä, joita zombit selailevat innolla, itkevää Hanna Pakarista, päällekaatuneita rekkoja, kaikkea jo unohtamaani käsittämättömältä painajaiselta tuntuvaa, täysin turhaa, mieletöntä, en voi olla kokematta kammottavia väristyksiä. Olen palannut jonnekin kummalliseen oksennuksenhajuiseen muinaisuuteen, jonnekin kinkkusämpylöiden ja Hanna Pakaristen umpiseniliteettiin, jossa sielu, emootio, hengen liiikkuvuus on kuivettunut kokoon ja kuollut. Olen pallannut vanhanaikaisella levottomuuttaherättämättömän näköisellä neuvostovänäläisellä museojunalla kummalliseen tsekkoslovakiaan, jossa ei millään tasolla vielä itse tajuta, että ollaan tsekkoslovakiassa, että suuri maailma onkin osannut käyttää superlahjakkuutensa, oletetun turvallisen jatkuvan rappion ja alamäen sijasta onkin kaukana tulevaisuudessa.

Pietari-Helsinki rata on varmaan Venäjän viimeinen rata, jossa ei liiku avaruusalukset, tai jossa ihmisiä ylipäätään siirretään tällaisilla vanhanaikaisilla kulkuneuvoilla, näin ainakin minusta tuntuu.

Olen ollut hypotalamuksessa, oman sieluni toiminnan ja mielensisältöjeni, kaikkien koskaan keksimieni ja keksimättä jättämieni fantasmojen ytimessä, puolitoista viikkoa aikakoneessa, kosmoksen tyttöjen ja poikien seurassa kokenut joka päivä vähintään yhden sellaisen persoonallisuuttani peruuttamattomasti muuttavan kokemuksen, jota en ole koskaan aikaisemmin kokenut.

Olen ollut kaupungin suojeluspyhimyksen, ison äidin, yksityisoppilaana ja saanut niin täsmällistä opetusta ja sellaisen teologisen läksyn, kuten aina, etten tule sitä milloinkaan unohtamaan.

Omassa maassani seniilipöntöt, suorastaan maanpetoksesta kuolemanrangaistuksen ansaitsevat älyttömyydessään miettivät pitäisikö englanninkielen opetusta Suomen kouluissa lisätä. Sanon: yhdentekevää, lapset oppivat englannin ilman kouluakin. Sen sijaan jos me haluamme, että tällä maalla olisi oikea tulevaisuus, pitkä Venäjä olisi asetettava viimeistään heti koulussa kaikille pakolliseksi.

Voi Suomea! Olen palannut tsekkoslovakiaan, lätkä-ääliöiden rauhoitusalueelle, jossa normaalien vilpittömän iloisten ja elämänhaluisten ihmisten poissaolo kumisee särkyneenä vaskena, jossa muutamat itsetiedottomasti amerikanmallia seurailevat epämääräisesti huolestuneet kansalaiset vääntävät väsyneenä omakustanteisella lehti-ilmoituksella kättä markkinavoimien kanssa jostakin muodollisesta ja turhasta asiasta. Jo ikuisesti kestävältä tuntuva aloitekyvyttömyys, vallankumouskyvyttömyys ja seniliteetti vaihtelee visvaista formaattiaan, kuvottava vuosikymmententakainen pysähtynyt jollotus valuu julkisilla paikoilla häiritsevänä ja sielun syvimpiä kerroksia patologisesti vääntävänä. Informaatiosota on kauheimmillaan, brutaaleimmillaan, demokratia esittelee kammottavimpia piirteitään, holocaustisia ominaisuuksia, joihin vain se pystyy riittävän pienessä, takapajuisessa, resursseilataan mitättömässä imperialistisessa alistetussa periferiassa.
Ihmistä ei kunnioiteta täällä, tämä on lätkäseniliien rauhoistualue, sikailun, örvellyksen ja röyhkeän paskanpuhumisen ikuista rajoittamatonta juhlaa.
Mikään oikeudenmukaisuuden giljotiini, mikään jalouden lihanuija, mikään Jumalan autuas pyhä zyklon B ei näköjään myrkytä ja pyyhi maanpäältä näitä ryssävihalla eteenpäin porskuttavia ankkurinhinaajia. Moraalisten järjestelmien kosteilla pystysuorilla betonipinnoilla laiduntavat pentagonkärrynpyöräkaulaiset vuohipukit nauravat typeryydelle ultraäänen nopeaa nauruaan. Ilottomat itsetiedottomat kulttuuria vailla olevat rutiköyhät ihmiset laahustavat ja kantavat ylipainoista ristiä, joska ei ole rakkaus ja intohimo, vaan arjen tyhjyys ja kuluttavuus. Kummallinen nurinkääntynyt kristinusko, kidutususko, jossa risti ei symboloi rakkautta vaan turhautunutta vihaa. Ykkösbailupaikka vaihtaa lätkäsisustuksensa cowboylookkiin (mieti, jos oikeasti joutuisit pitämään hauskaa näissä sokoshotelvantaissa! Onko se mahdollista?), ironisesti hymyillen superarkkitehti luulee paskajutuillaan olevansa aikaansa edellä.
Tarvittaisiin kuitenkin ihminen, ihminen ja ihminen... ei ensisijaisesti tietokoneita, ei ihmistä kalliimpia henkilöautoja, ei kännyköitä, ei pleikkaria.... tarvittaisiin ihminen, jolla on sielu, henki ja aistit, arvioimaan sitä, mikä on asioiden todellinen tila.

Kotiin päästessäni totean, että veroilmoituksen viimeinen jättöpäivä on vasta 15.5. Olen tullut turhaan. Päätän hypätä seuraavaan pietarinjunaan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com