28.2.2007

UUDEN VUODEN TAPAHTUMAT

olivat siis kutakuinkin seuraavat. Matkustin junalla Pietariin, jossa suuntasin L:n luo illalliselle. Sain maksaa taksista itseni kipeäksi ja ruuhka oli hirvittävä, koko kaupungin täyttävä sekamelska. Illallinen oli maittava, puhuimme siinä jotakin. Sattui yllättävä, epämiellyttävä käänne. Huomasin latauksessa olleen puhelimeni, johon tulvi jatkuvasti ystäväni viestejä, kadonnoneen. Ymmärsin, että se on lentänyt ikkunasta ulos. Huomautin asiasta, sillä seurauksella, että minut lukittiin huoneeseen. Avasin huoneen ikkunan lukittavan metalliristikon ja siirryin kattohuoneiston ikkunasta katolle pakkassäähän. Kävelin räystästä keittiön avoimeen ikkunaan, ja siitä sisään. Minua odotettiin ladatun pistoolin kanssa. Pyysin pistoolia itselleni. Lopulta otin pistoolin, ja poistin panokset. L juoksi vähäpukeisena talon rappukäytävään, jossa oli parhaillaan ihmiset saapumassa ulkoa ilotulitusta katsomasta. Menin käytävään, ja pyrin saattaan hysteerisen ystävättäreni takaisin huoneistoon. Hän alkoi kiljua ja huutaa jotakin mitä en ymmärtänyt. Suurikokkoisia miehiä kerääntyi jostakin. He katsoivat velvollisuudekseen kysyä mistä on kysymys. En ymmärtänyt keskustelua. Katsoin viisaimmaksi siirtyä sanaakaan sanomatta huoneistoon. Lukitsin oven perässäni. Oven takana purin punaisena hammasta, ja kuuntelin ulkopuolista levottomuutta herättävää kovaäänistä sananvaihtoa. Turpaan tulee, ajattelin. Joitakin naisia saapui paikalla, ja kaikki poistuivat naapurihuoneistoon. Pakkasin tavarani, ja kun näin ovisilmästä käytävän tyhjäksi ryntäsin ulos. Juoksin kadulle ja otin taksin paikkaa, jonne tiesin ystäväni jossain vaiheessa suunnistavan. Klubilla tapasin tyypin, jonka muistin ystäväni ystäväksi, ja sain yhteyden ystävääni. Tiskillä teetä latkiessani tutustuin Annaan, prikymppiseen sosiologiin. Menimme tanssimaan Loituman Levan polkkaa. Annalla oli muhkeat pyöreät muodot, valkopunapalloinen leninki, sirot nilkat, joissa oli hopeakorut ja korkeat korot, punaiset hiukset. Kasvoiltaan hän oli siskoni kaksoisolento. Sitten saapui jo Modernin elämän maalari itse, Pietarin Constantin Guys, ja siirryimme legendaarisen Kino-yhtyeen kitaristin Yuri Kasparyanin seurassa klubin yksityistiloihin nauttimaan teetä. Aamuseitsemältä saattelimme Annan kotiin, ja menimme hetkeksi torkkumaan ystäväni residenssiin. Parin tunnin unilta siirryimme uudenvuodenpäivän viettoon Petrogratskajan vesipuistoon. Stroboheliotrooppi kukki, solariumissa grillatut mummot vatsivat lannetta psykotrancen tahdissa, vedenalaisbassoaktuaattori potki kolmemetrisiä laineita. Mitäpä siihen lisäämään, ketään ei tarvitse neuvoa. Puiston sulkeuduttua kello 23. Suuntasimme pieneen turkkilaiseen ravintolaan. Puhuin ystävälleni L:stä ja edellisen päivän tapahtumista. Sisäään astui erittäin elegantti tumma leidi. Muistelin pitkään, missä olin hänet nähnyt. Hän oli taksikuski, jolta kerran sain kyydin, ja joka antoi puhelinnumeronsakin. Poistuessamme ravintolasta yhden tietämillä, käveli räntäsateisella pimeällä kadulla vastaamme L, ja ojensi sim-korttini. Hän oli minua etsimässä, ja löysi.

http://en.wikipedia.org/wiki/Kino_(band)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Loituma

ETELÄ-HAAGASSA

asuin muistaakseni 1992 ja 1994. Vuoden 1993 olin armeijassa. Ainakin vuosi 1992 oli mukava. Vuonna 1994 olin sitten jo armeijakatastrofin jälkeen täysin kadottanut itseni.

Asuin samassa pienessä huoneessa matematiikan fuksin kanssa. Sänkymme olivat noin metrin päässä toisistaan rinnakkain. Tyyppi kävi muistaakseni kaksi kertaa yliopistolla, kerran syksyllä ja kerran keväällä, eikä suorittanut ainoatakaan kurssia. Itse opiskelin normaalisti, ja sain ensimmäisen vuoden aikana neljänneksen tutkinnosta suoritettua hyvillä arvosanoilla. Kun itse tulin koululta pitkän päivän jälkeen, tyyppi oli heräilemässä ja katsomassa kauniita ja rohkeita paistettu kananmuna ja ranskanperunat leukansa alla. Samaan aikaan illalla samuutimme valot ja kävimme nukkumaan. Hänen yöunensa oli 8-9 tuntia omaani pidempi.

Lunki tyyppi. Ei ihme, että tulimme hyvin juttuun. Kertaakaan ei ollut mitään kinaa vuoden aikana. Kävimme yhdessä juopottelemassa keskiviikkoisin, sillä viikonloput olin maalla tyttöystäväni luona. Kävimme jossain afrohenkisessä baarissa Keskuskadulla ja toisinaan Arkussa. Yhtenä keskiviikkona soitti Krakatau, toisena Jukka Tolonen Band.

Muistan ihmetelleeni paikassa pyörineitä blondilutkia, jotka tulivat sinne mustien isojen tyyppien perässä. En kokenut heihin, enempää kuin muihinkaan ensimmäisen opiskeluvuoden aikana näkemiiini tai tapaamiini tyttöihin tai oikeisiin naisiin vähäisintäkään vetoa, pientä uteliaisuutta kylläkin. Vasta paljon myöhemmin pääsin tutustumaan siihen hengenrakenteeseen seikkaperäisemmin, kun kävin säännöllisesti yökylässä sellaisen kolmen pienen neekeritytön eteerisen nuoren äidin luona. Koko siihen astisen elämäni kokemus käsitti yhden vaikean valloituksen. Ja häneen olin rakastunut. Hän oli siihen aikaan vielä maaseutulukiotyttö.

Samassa huoneistossa asui kolmas tyyppi, vanhempi, Esa Saarisen filosofiopiskelija, ja sittemmin puolijulkkis. Tyyppi inisi ties mistä, kitaransoitosta illalla ja kaapinovien paiskomisesta aamulla. Jossakin vaiheessa päätimme huonetoverini kanssa (vaikkei hän varsinaisesti joutunut niuhotuksen kohteeksi), että jos yksikin inahdus vielä kuuluu, hakataan äajattelukyvytön filosofiääliö sukkasaippualla hiljaiseksi. Mutta: ei kuulunut.

Keväällä kävimme Lehdon ja muiden ystävien kanssa katsomassa John Mc Laughlin -bändiä Keravalla. Muistan silloin keskustelleeni joidenkin ikäisteni muusikoiden kanssa, ja kuulleeni ensimmäistä kertaa elämässsäni kritiikkiä Mahavishnu Orchestraa kohtaan. Se oli minulle syvä järkystys. En voinut aavistaa, että Mahavishnu ja Mc Laughlin eivät ole kaiken mahdollisen kritiikin yläpuolella, ikuisia pyhiä jumalia, kaikille ikuisesti pyhiä asioita. Nämä uskovaiset oliva ikään kuin jo päässeet johonkin edemmäs, johonkin korkeammalle hengen kilvoituksen tasolle, joka oli itselleni täysin käsittämätön. Eletteiin vuotta 1993.

Myöhemmin samat ikätoverini soittivat sitten Sleepy Sleeppersissa, Lennikalle Taipaleen kanssa, ja vastaavissa tilapäisprojekteissa. En vieläkään ymmärrä, miten he olivat pääseet pidemmälle, jollekin korkeammalle tietoisuuden tasolle.

Muistan, että konsertin loppupuolella hyvä ystäväni Jussi Falstaff, joka on Lehdon optimistisen arvion mukaan diletanttiudestaan huolimatta tämän maan kovimpia rythm&blues kitaristeja (olen taipuvainen jakamaan näkemyksen. Esimerkiksi taannoiset Falstaffin Jussin vuosipäivät päätyivät yleiseen sekasortoon ihmisten vauhkoontuessa soitosta ympäri pikkukaupungin pientä saluunaa. Pääesiintyjä Hasse Walli, jonka pedagogisgenrehistorioiva kliininen rimputtelu oli tulkittava lähinnä väliaikamusiikiksi, pakeni hatustaan kiinni pidelle yleisön ilmeisesti ennennäkemätöntä villintymistä. Pieni breikki saatiin aikaan, kun Jukka Toloselta tuli onnittelupuhelu lavalla toistilaisena kaahaavalle päivänsankarille. Tämän Falstaffimme pojan toinen nimi on Orson. Orson Wells näytteli nimiroolin elokuvassaan Falstaff. Eräässä nuoruutensa elokuvassa Orson muistuttaa elävästi Nietzscheä, Dionysoksen filosofia), alkoi pitää tyypillistä omaa showtaan. Siihen liittyi provosoivaa pelleilyä ja epäsiistejä menoja, kaljapulloihin kuseskelua ja muuta. Lehto närkästyi kovasti. Falstaffin örinä ja humalainen suosionosoitukseksi naamioitu häiriköinti kuului radionauhalla, joka lähetettiin Yleisradiossa seuraavalla viikolla. Myös Lehto totesi jälkeenpäin, että konsertti oli hänelle pettymys. Itse en käsittänyt kummankaan reaktiota.

Vasta myöhemmin syksyllä 1993 aloin ymmärtää, että jokin oli peruuttamattomasti muuttunut.
porno on sitä mitä se on aina ollut
maisemat vaihtuvat, mutta sahaajat ovat ikuisia
porno on aika hapokas google entrance
porno on ollut ennen internetiäkin uuden informaatioteknologian keihäänkärkisovellus
porno on yksi internetin harvoista sisällöistä, jotka tuottavat voittoa
Im happily married. My husband, Steve, is my webmaster & photographer.
I will destroy the world by the interracial triple anal.
porno asettaa kohtuuttomia vaatimuksia avioseksille
porno on tekniikkalaji
porno on suoraan perkeleestä
vain joka kymmenes piikkihuumeiden käyttäjä kertoo syyksi mielihyvän tunteen
loput hoitavat riippuvuuttaan
porno on nimettömien tyttöraukkojen hyväksikäyttöä
Sylvia Saint sai avioerossa Herra Marcuksesta 1.6 milj. USD.
porno on sentään rehellistä
porno on rehellinen ammatti
porno on pyörinyt päässäni myös vapaa-ajalla
porno on aihe josta luennoin säännöllisesti
porno on heikkojen miesten ja naisten tapa tyydyttää halujaan
porno ei ole korvike aidolle vuorovaikutukselle
syy hoidon riittämättömyyteen on rahan puute
hoitoon pääsy on suomessa tiukkaa ja vaikeinta se on Helsingin alueella
porno auttaa tunnelmaan pääsyssä ja nopeuttaa laukeamista
porno opettaa nuorillemme tervettä kuvaa ihmisen ruumillisuudesta!
porno on parasta viihdettä, pornodokumentit ovat toiseksi parasta
porno on aihe, josta ihmiset muodostavat mielipiteensä tutustumalla faktoihin
porno ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään, minä vain näyttelen, siinä kaikki
porno auttaa miesten sydänsuruihin
PORNO EI OLE TOTTA!
valhe auttaa sydänsuruihin
PORNO EI OLE SEKSIÄ!!!! kysymys on jostain aivan muusta...
pornossa on kysymys siitä, että sukupuolielimet näytetään, eikä niitä piilotella
porno opettaa yli 70%:lle suomen pojista miten hommat toimii
porno ei opeta nuoria poikia "oikein" heidän seksuaalisuudessaan
porno on noussut otsikoihin, koska media tietää sen kiinnostavan suurta yleisöä, eikä vain nuoria poikia
porno levittää valhetta, että naiset ovat aina halukkaita ja heti valmiita
porno on aikuisten satua
porno on painajaismaista
porno auttaa uneenpääsyssä muttei heräämisessä
homoporno on just "rentoa" :/ :DDDDDDD
homot eivät ole tyttöjä
homoporno on tasa-arvoista
porno on teoria, raiskaus käytäntö
mutta se onkin vain henkistä, se ei satu. Ainakaan enempää kuin pari lävistystä, tai pari tatskaa
Ne on ihan kivoja koristeita, kunhan ne on tehty kunnolla
Werther lainaa Albertilta pistoolia mukamas matkalle, jolle hän on lähdössä.
porno ei ole mun juttu, se ei tee mulle mitään, siis ei mitään
porno aiheuttaa syvää riippuvuutta
porno aiheuttaa syvää pahaa oloa
porno aiheuttaa syvää riippuvuutta tosen ihmisen syvästä pahasta olosta
tämä uhkaa tappaa itsensä, koska ei kestä kohtaloaan vampyyrina
porno opettaa että seksiobjektin nöyryyttäminen on kiihottavaa
porno aiheuttaa vakavia mielenterveyshäiriöitä
niille joiden mielestä seksiobjektin nöyryyttäminen ei ole kiihottavaa
porno siis aiheuttaa ongelmia vain pornon vastustajille
porno on tykkäämisasia
porno on valtava yhteiskunnallinen ongelma, jonka haitat ovat verrattavissa alkoholismin aiheuttamiin haittoihin
huumeriippuvuus on sairaus, jota voi hoitaa ja siitä parantua
porno on kuitenkin aika vitun vähän rock
Ilman syvää poliittista tietoisuutta ei ole mitään eroa ojennuksella ja tykkikeskityksellä.
Äkkihyökkäys ei ojenna rintamatoveria. Eikä vihollinen kaadu ojentamalla.

FALSTAFF -DIONYSOS

Jokaisen ahneuden sukupolven
täytyy itse tappaa Jumalansa.
Myrkyttää, hirtää, kuristaa, mestata.
Se on vaikeaa, koska Jumala
on valekuollut.
Monta kesää kelmeissä maajuurissa
se hiljaa leviää, ja pakenee
kuninkaan vihaa.
Kuningas haluaa viljellä maata
tehokkaasti, vailla
turhaa suunsoittoa.
Jumala on ilon juolavehnä,
kelmeissä maajuurissa se itää.


http://plimsollinmerkki.blogspot.com/2007/02/teatteritaiteen-laitos-nyttelijntyn.html

27.2.2007

PORNOSSA ON PIMEÄT PUOLENSA

kuten kaikissa asioissa. Pornossa ne saattavat olla syvimmät ja pimeimmät.

Kuka on pornon asiantuntija? Pornonäyttelijä, tuottaja, vai katsoja.
Vaikea kuvitella, että runtinoitunut ammattilainen pystyisi samaan tietomäärään kuin miljoonia ja taas miljoonia klipsejä selaava ja ulkoa muistava (käsittääkseni ihan normaali) nuori mies.
Olemme samaa mieltä: nuoren miehen tietomäärä pornosta on mahtavin.

Mutta mitä hän tietää? Hän tietää sen mitä näkyy, ja sen mitä hänen sisällään ja ihollaan tapahtuu. Hän tietää sen, mitä tahtuu niiden iholla, joihin hänen himonsa kohdistuu tai samaistuu. Mutta hän ei tiedä sitä, mitä tapahtuu niiden sielussa. Hän ei tunne (eikä ehkä välitäkään tuntea) fyysisen aineen ja sielullisen liikkeen vastaavuussuhdetta.

Seksuaalisuus on siitä poikkeuksellinen elämän osa-alue, että siinä sisäisellä ja ulkoisella ei tarvitse olla mitään yhtä selkeää tulkintaa, symboliikkaa, vastinetta. Sodankäyntiin, teknologisoituun ja automatisoituun ihmisten murhaamiseen, pätee sama.

Sodassa ja pornossa, sisäisen liikkeen ja ulkoisen liikkeen suhteita ja mekanismeja on niin paljon kuin on kokijoita, havaitsijoita, tekijöitä. Voidaan mennä vaikka kuinka pitkälle, pohja ei tule vastaan. Vain paatuneilla on jotkin tietyt, tunnistettavat normit, rajat ja mekanismit. Täysin liikkuvilla sieluilla ei ole. Mutta ne ovatkin teoreettisia olioita.

Kuten meribiologiasta tiedämme, elämää on meren kaikissa osissa, niin pinnassa kuin kymmenen kilometriä syvissä hautavajoamissa. Vaikka pinnan elämä ei kestäisi pohjan painetta, eikä pohjan elämä pinnan sietämätöntä keveyttä, organismit elävät yhtä kaikki omissa painetasoissaan.

Samalla tavalla kuin syvä meri, on pornon kuilut kansoitettu elämällä. Mutta me puhdasta ilmaa hengittävät näemme vain pintaan nostettuja saaliita. Kuolleita, erikoisia, kammottavia hirviöitä, mutaatioita, värikkäitä monipäisiä petoja, jättimäisiä käärmeitä, silmättömiä, suuttomia, päättömiä mustekaloja, juuri niin, kaikkea sitä, johon nuorisomme parhaan osan huomio on kokonaan keskittynyt, ja harstuneisuus on kokonaan valautunut. Joskus me havaitsemme silmän liikkeen, muljautuksen, nuljautuksen, lonkeronheilahduksen, suunliikkeen, ahmaisun, sätkähdyksen, joka sävähdyttää meitä ja muisttuttaa meitä elämästä. Niissä ohi kiitävissä hetkissä me kaappaamme jotakin todellista, sillä pornon merkitys ei ole lopputuloksessa vaan teollisuudessa itsessään. Yleisölle tarjotaan vain jätettä siitä myllystä, johon ammennetaan valtamerien täydeltä tuoretta lihaa. Itseasiassa kapitalimin päämäärä ja tarkoitus on, ei tietenkään tehdä kännyköitä, joilla voi sopia treffejä, vaan käyttää planeetan luonnonvarat tuohon lihan ammennukseen ja perkaamiseen.

Porno on siis kapitalismin ydin. Se on aina ollut sitä, kuningas, mutta se ei ole ollut tietoinen siitä, että mahtavat Ambersonit ovat vuosisatojen työllä valmistaneet sille hohtavan valtaistuimen. Pornon perusta on siinä kapitalismin ehdottomassa ja kumoamattomassa maksiimissa, että ihmisen käytettävyydelle, nöyryytettävyydelle, häpäistävyydelle, seksuaalisena ja fyysisesti elävänä objektina on aina, kaikissa tapauksissa ilman poikkeuksia, oltava määriteltävissä listahinta. Tuo hinta määräytyy markkinoiden mukaan, kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Tämä tietenkin tuottaa sivuvaikutuksia, kuten onnettomuuksien alkemiasta tunnemme. Tunnemehan tarkasti ja perinpohjaisesti sielujen ydinreaktorien toiminnan, ja sielujen murskaamisesta vapautuvan mustan radioaktiivisen lumouksen.

Ainoa asia mitä ihmisten ostettavuus estää totaalisesti on romattiset rakkaussuhteet. Se ei ole mahdollista loogisessa kapitalismissa. Kaikki muu on mahdollista, nimittäin ainakin suurella jos ei muuten rahalla. Ja myönnämmehän toki, että ihanteellisinkin maailma olisi joka tapauksessa hurjien eränkävijöiden huvipuisto.

Mitä hyötyä pornosta sitten on flosofialle ja antropologialle?
Sitä en vielä osaa sanoa.

Mitä hyötyä pornosta on käytännössä kuluttajille?
Ainakin se, että tiedämme pitävästi testatun totuuden: vesi ei soutamisesta kulu. Porno ehkäisee saippuasarjoista imitoitua teeskentelyä ja käsittämätöntä lässytystä jota akat ja ukot pitävät keskenään. Porno auttaa ehkä ymmärtämään sitä tosiasiaa, että mies lähestyessään naista haluaa aina eroottista säpinää. Miehet eivät mene naisille juttelemaan huvikseen. Koska sellainen tulkitaan aina kiinnostuksen osoittamiseksi. Mies taas ei halua mitään väärintulkintoja silloin kun ei ole kiinnostunut. Tämä asia on viivasuora. Tässä asiassa ei ole mitään ongelmaa, ei mitään teeskentelyä. Porno opettaa sen, että vaikka mies ei ilmaise lempimisenhaluaan suoraan sanallisesti, se ei tee hänestä yhtään valheellista. Pornon käsikirjoituksen ovat aina hyviä, koska ne eivät ole naiiveja ja ne ovat ehdottoman totta. Porno on teatteria paljaimmillaan, sanan kaikissa merkityksissä. Porno on pornoa..rakastelu on rakastelua -ja siihen väliin mahtuu vaikka mitä! Porno ei opeta sitä, että nainen voi kieltäytyä seksistä. Se on hyvä asia, sitä ei tarvitsekaan opettaa. Haluttomuus on pahin sairaus, joka ihmistä voi kohdata. Haluton on kuollut. Porno opettaa sen, että nainen elävänä seksuaalisena olentona haluaa seksiä, ja että se kannattaa myöntää aina kuin mahdollista, mieluiten joka sekunti. Porno opettaa sen, että nainen ei milloinkaan kieltäydy seksuaalisesta kanssakäymisestä, sillä jos hän epäilee miestä kehnoksi rakastajaksi, hän voi pyytää tältä määrittelemänsä takuusumman. Porno opettaa sen, että tällainen käytös loukkaa miestä vähemmän kuin tarpeeton ilkeys. Miehenhän täytyy kuitenkin eroottiset tarpeensa tyydyttää, jos haluaa pysyä miehenä. Edellä mainitut asiat eivät välttämättä ole totta, vaikka porno opettaa niin.

Kestävä rakkaus voi seurata rehellisestä ja kunnollisesta hoidosta. Ei mistään katkeroittavasta, verisuonetkalkkiavasta ininästä. Ja vaikkei satunnaisesta seksistä rakkutta seuraisikaan, jää siitä ainakin hyvä ja iloinen mieli, että on auttanut lähimmäistä tämän haavojen hoidossa.

ARKKITEHTEJA

Barragán
http://www.designmuseum.org/media/item/3855/-1/1_3Lg.jpg

Barragán
http://www.mexconnect.com/mex_/feature/brg3.jpg

Barragán
http://www.architetturaamica.it/Biblioteca/foto/barragan/acqua2.JPG

Barragán
http://torresnadal.com/~edgar/img/luisbarragan.jpg

Barragán
http://www.mexicodesconocido.com.mx/espanol/zonas_arqueologicas_y_museos/centro/dfmlb.jpg

Roland Rainer
http://www.westlicht.com/files/12876da187e9b4987c7b7eabd4f8087f4a792

Roland Rainer
http://www.onb.ac.at/siteseeing/im_blickpunkt/images/ib10s.jpg

Calatrava
http://www.arch.mcgill.ca/prof/sijpkes/D+C-winter-2005/pavillions_concrete/calatrava.jpeg

Calatrava
http://www.calatrava.info/images/path_01.jpg

Calatrava
http://www.masck.com/arch/images/calatrava/PICT0842.JPG

Calatrava
http://faculty.philau.edu/oakleyd/exp_structures/Calatrava_Sculptures/Calatrava_Sculptures_5.JPG

Foster
http://www.iran-daily.com/1383/2164/html/011433.jpg

Foster
http://www.londonarchitecture.co.uk/Images/SouthBank/LondonCityHall-001.jpg

Foster
http://www.ivarhagendoorn.com/photos/architecture/images/london_cityhall.jpg

Foster
http://image.blog.livedoor.jp/modernarchitecture/imgs/7/f/7f82c43b.jpg


Kisho Kurokawa
http://library.thinkquest.org/20868/ico/gal/s490.jpg

http://www.thecityreview.com/arcnowp.jpg

http://www.alangrinberg.com/amsterdam2004/page06/7579_VanGoghMuseum.jpg

ON KAHDENLAISTA TIETÄMISTÄ

minä olen tähti
valjunkalsea

JEE JEE JEE

1) Sen tietämistä mihin joku asia liittyy, miten toimii, mitä merkitsee.
2) Sen tietämistä mihin kaikkeen joku asia liittyy, millä kaikilla tavoilla toimii, mitä kaikkea merkitsee.
3) Sen tietämistä, mitkä ovat asian suhteet kaikkiin toisiin asioihin.

JUMALAN VIIMEISET SANAT

sotavalat vannottiin ja
vankilan puolesta taisteltiin


Ihmisille on mahdollista uhrata Jumallalle asiallisesti tai uhrata Jumala. Länsimaiden jumalattomat ovat murhanneet Jumalan, ja syöneet sen ruumiin. Tämän jälkeen heille on mahdollista aterioida itseään. Vähetä. Sillä mikään ei heitä ylösrakenna.

PYÖVELI: Letti poninhännälle hippi.
JUMALA: Turpa kiinni seniilikulipää.
PYÖVELI: Heilpointa olisi sinulle jos tappaisit itsesi.
JUMALA: Heilpointa olisi sinulle jos tappaisit itsesi.

MURROSIKÄ JA ITSEN MUISTAMINEN

Sielun kehkeytyminen perustuu aluksi itsen muistamiseen. Minulle on yllätys miten huonosti Ouspensky, Gurdjieffin merkittävien opetusten muistiinmerkitsijä, itse oivaltaa tämän G:n ohimennen muotoileman asian. Voi olla, että ihmiset, jotka eivät ole nuorella iällä kokeneet voimaksat henkistä kriisiä, eivät tiedä täsmälleen mitä itsen muistaminen tarkoittaa. Itse muistaminen ei nimittäin ole mitään sen kummempaa kuin pitkällisessä sairaudessa muistaa terveys. Tämä on erityisen vaikeaa silloin, jos sairastuu nuorella iällä, keskellä jotakin kehitysvaihetta, sairauteen, josta paraneminen on epävarmaa, ja jota lääkärit eivät osaa kunnolla tunnistaa tai diagnosoida. Voi käydä jopa niin, että lääkärit eivät osaa tunnistaa potilaan tilaa, edes sairaudeksi, vaan pitävät tilaa luonnollisena kehitysvaiheena. Tällöin potilas kohtaa itsen muistamisen ongelman. Nimittäin, jos hän unohtaa itsensä ratkaisevassa kehitysvaiheessa, hän menettää sielunsa eheyden lopullisesti.

Tämä on modernien aikojen teini-iän ongelma. Teini-ikää, mitään kriisiä tuossa iässä, ei mainita Raamatussa. Tuo ikä on ihmisen kehityksen kannalta kaikista tärkein. Ja on hyvin tärkeää, että siinä iässä ei kohdata mitään kriisiä. Nykyisessä elämänmuodossamme kuitenkin tuo kriisi on niin säännönmukainen ja tuhoisia, että sille on oikein nimi, murrosikä. Tuossa kohdassa ei pitäisi olla mitään murrosta, vaan jatkuvuutta. Murrosikä ei ole alunperin lajityypillinen ihmiselle. Mutta siitä on tullut sitä. Se on evoluution tulos.

Kysymys on siitä, että murrosiässä ihminen unohtaa itsensä. Tämä on G:n mukaan pahinta mitä ihmisielle voi tapahtua. Sillä sielun eheys on sillä hetkellä menetetty. Ihminen menettää kalleimman omaisuutensa.

Kaikki hyönteisyhdyskuntien organisaatio perustuu G:n mukaan liikekeskuksen ja vaistokeskuksen toimitaan, lähinnä motoriikkaan. Eläimet matkivat toimintamallinsa suoraan edelliseltä sukupolvelta. Olennaista on, että muutoksia ei tapahdu (paitsi ehkä jos ulkoiset olosuhteen muuttuvat jotenkin radikaalisti ja lopullisesti). Niillä ei ole mitään itsetietoisuutta. Ne eivät tahallaan muuta toimintaansa. Ne eivät tunne tapojaan, ja koko niiden elämä on yhtä suurta maneeria.

Tiedemiehet eivät osaa sanoa sitä, mistä nuo tavat ovat peräisin. Toisinsanoen, minkälaisista olennoista nykyiset suuret hyönteisyhteiskunnat ovat lähteneet degeneroitumaan. Ovatko he olleet nykyisen kaltaisia ihmisiä joskus? Evoluutiohan voi kulkea vuosimiljardeja taaksepäin, jos sielunvihollinen pääsee valtaan. Nykyihmisten silmissä me jo näemme verkkosilmien alut.

OSCARPALKINNOT JAETTIIN TAAS

En ole seurannut kuka sai mitäkin, ja kuka jäi ilman. Oscarit ovat Finlandiaan verrattava puhtaaasti bisnespalkinto. Hyville tekiöille myös katsojaluvut merkitsevät, ja siksi Oscari ei haittaa. Eikä se sitä paitsi muuta elokuvaa mihinkään suuntaan.

Silti palkinnon vastaanottaminen on sen hyväksymistä, että kysymys on yhteiskunnallispoliittisesta rangaistuksesta hyville tekijöille. Ihan niin kuin loogisesti täydellisessä kapitalismissa, naisetkin menevät naimisiin pelkästään idioottien kanssa, rangaistukseksi hyville ja kyvykkäille. Nimittäin nykyoloissa parhaat tekijät harvemmin selviävät niin pitkälle, että onnistuvat saamaan jotain aikaan näissä läpiväkivaltaisissa institutioissa. Taide nimittäin ei elä tönimisestä ja kilpailusta, vaan solidaarisuudesta, hienotunteisuudesta: puhtaiden ideoiden, herkkien ja hauraiden tunteiden kunnioittamisesta.

Toisaalta muualla kuin jenkkilässä ei tehdä elokuvia, ainkaan muunlaisia kuin jenkkielokuvia. Jenkeissä 99% täyttä roskaa. Muualla 100% on täyttäroskaa. Tämä 1% on aika voimakas objektiivinen argumentti. Mutta se kertoo vain imperialismista. Neuvostoliitossakin vain Moskovassa tehtiin (sai tehdä) hyviä elokuvia.

Tosin Saksassahan tehdään nykyään ihan mainstreamtasolla hyvää leffaa. Sophie Scholl ja Perikato ovat hyviä, psykologisesti tarkkoja ja katsomisenarvoisia mainstreamleffoja.

Imperialismin vastustaminen ei tarkoita, että siitä vielä heti syntyisi hyvää elokuvaa. Elokuva on yhtä kuin yhteiskunnan rakenne. Elokuvan tekeminen on niin kallista, että sitä ei voi irroottaa siitä. Henkilö joka nykyään tekee elokuvia, joutuu hyväksymään yhteikuntarakenteen annettuna. Elokuva ei ole kovin vallankumouksellinen taiteen laji, vaan säilyttävä ja sairaita rakenteita pönkittävä, erittäin konservatiivinen, taantumuksellinen, takapajuinen, selittämättömiin tapoihin kangistunut, jäykkä ja kelvoton taidemuoto.

Tämä ei ole siis metafyysinen vaan sosiaalinen totuus elokuvasta. Metafyysisestihän elokuvassa on kauikki mahdollisuudet, kuten esimerkiksi Syberbergin kaltaiset oikeat elokuvgan tekijät todistavat. Elokuva voi olla mitä tahansa, niin kuin romaanikin. Se että elokuva tai romaani eivät ole mitä tahansa, tarkoitan mitä tahansa hienoa ja pitkälle vietyä, johtuu siitä, että ihmiset ovat mitä ovat.

Nykyihmiset, varsinkin kirjailijat ja elokuvaohjaajat, ovat automaatteja, koneita, jotka eivät kykene tarkkailemaan itseään, omia tapojaan ja tottumuksiaan. He eivät ole edes seniileitä. He eivät ole edes mätäneviä sieluja. He ovat imbesillejä, epäihmisiä, epäsielulja, kuvottavia Saatanoita, jota työskentelevät lakkaamatta hirvittävällä voimalla, ettei sielu voisi ilmaista itseään maailmassa. Jopa suuria yhteiskuntia organisoivat muurahaiset, mehiläiset ja ampiaiset ovat älylliseltä tasoltaan kehittyneempiä kuin nämä iljettävät ötökät: ne seuraavat sentään nöyrästi planeettojen liikkeitä. Ne ovat alkaneet tehdä työtä. Oikeaa työtä. Nämä liikkumattomat möhkäleet, nämä sekaveisvaiset ihmiskunnanlietekasta eivät pysty edes siihen. He seuraavat vain oman kuivuneen aivonsa obsessiivisia hallusinaatioita, joilla ei ole mitään muuta kuin totaalisen hyisen vankilan luonne.

Sosiaalisesti nämä helvetinkoneet, nämä telaketjuautomaatit, nämä juggernautit, muodostavat alhaisia ja iljettäviä sielulle ja taiteelle totaalisen vihamielisiä instituutioita, joissa tuskin mikään voi olla mahdollista taiteeksi asti, ellei tekijä uhraa itseään kokonaan (mikä on minusta totaalisen antikulttuurinen vaatimus).

Kulttuurissa taiteentekijän ei tarvitse uhrata itseään, vaan taiteelle uhrataan!
Valistusfilosofian ideassa on ainakin se hyvä puoli, että tekijöiden pyrkimyksenä ei ole alistua pohjasakkaan vaipuneiden massojen tasolle, puhuttelemaan jotain helvetin aivotonta Moolokkia, vaan kohottaa yksittäisiä ihmisiä valistuksen avulla. Massat kaipaavat lempeitä diderolaisia ruoskansivalluksia kasvoihinsa, populistit teloitusta.

KIRJOJEN SIVISTYKSESTÄ

syntyy henkilöitä, jotka eivät herkimpiä havaitsemaan todellisuudessa tapahtuvia nopeita ja olennaisia muutoksia. Suomessa tällaiset henkilöt eivät esimerkiksi kykene ymmärtämään nyky-Venäjää, sitä kun ei ole kirjoissa.
Kirjojen sivistyksestä kärsivät henkilöt harvemmin millään tavalla rikastavat kulttuuria, mikä tosiasia ei suinkaan puhu kirjojen tärkeyttä vastaan. Kirjat ovat parhaimmillaan kuin toisten ihmisten sielut. Henkilölle, joka jo on työssä ja tutkii itseään, toisia, elämää rehellisesti ja nöyrästi, kirjat paljastavat tiiviisti ja nopeasti (kenelläkään ei ole montaa tuntia vuodessa aikaa lukemiseen) millaisia tuloksia toiset sielut ovat saavuttaneet.
Hyvät kirjat, varsinkin laajat romaanisarjat ja eeppiset runoelmat, pelastavat lukijansa kymmenien vuosien turhista ponnisteluista muutaman sekunnin vilkaisulla.
Sielu on maailman nopein tietoliikenneliittymämodeemi.

JUKKA TOLONEN

City-lehdessä on mainio Walter de Campin haastattelema Jukka Tolosen pienoiselämäkerta.
En kainostele sanoa, että Jukka Tolonen on aina kuulunut suuriin kotijumaliini.
Ensimmäiset soololevyt Tolonen! (1971) ja Summer Games (1972) ovat edelleenkin tukevasti parasta tietämääni suomalaista musiikkia. On liikuttavaa lukea Tolosen vaiheista Tukholman kadulla ja alamaailmassa, jossa "elää monta hyvää tyyppiä". Tolonen on niitä hienoja puhtaita tyyppejä, jotka eivät siedä nykyisenkaltaiseksi hiotun todellisuuden hienoihin ihmisiin kohdistamaa jatkuvaa henkistä nöyryytystä. Mieluummin elää lainsuojattomanan kuin arvottoman keskiluokkaisen pohjasakan jatkuvasti päällekusemana. Siinä asenne, jota pystyy jo kunnioittamaan.

Tolonen on viimeaikoina opetellut uudestaan soittamaan kitaraa ja tehnyt levyn vuodessa. Kolme vuotta sitten ilmestyi kitaratriolevy Timo Lehdon ja Raoul Mannolan kanssa Guitarras del Norte (2004). Sivujuonteena voisi mainita, että Timo Lehto on tuttuni vuosien takaa, ajalta, jolloin asuimme silloisen tyttöystäväni kanssa samassa talossa etelä-Haagassa. Tulimme heti juttuun, koska soittelimme samoja biisejä ja jaoimme siihen aikaan lähes täsmälleen saman musiikkimaun. Yhteyden lämpenemiseen saattoi vaikuttaa myös tyttöystäväni, jota Lehto diggaili ihan avoimesti. Soitimme Lehdon kanssa monet pitkät illat kitaraa alakerran "pingishuoneessa", jossa on "hyvä akustiikka". Kävimme jopa kerran keikalla, ja ohjelmistossa oli myös omia sävellyksiäni.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Tolonen
http://www.skenet.fi/index.html?menuid=364&aid=1266

26.2.2007

EKSTAASIN DEMOAMISEN VALTAKUNTA

Julkaistuversio: Kiiltomato

Charles Bernstein: Runouden puolustus, poEsia 2006, Markku Into ym. (suom.)
Toimittanut: Leevi LehtoSuomentaneet: Markku Into, Leevi Lehto, Teemu Manninen, Tuomas Nevanlinna, Tommi Nuopponen ja Aki Salmela


Mikään ei ole vaikeampaa kuin itsen, toisen tai maailman tilan arvioiminen elämän intensiivisestä sisuksesta käsin; arvioiminen niin, että ihmiset tuhannen vuoden kuluttua, tai tällä hetkellä maapallon toisella puolella, ymmärtävät tuloksen.
Tämä ihmisenä olemisen arvioiminen voi ilmetä kielessä, ja runoilija havainnoi sitä. Kielestä tehty havainto voi johtaa viittaukseen, selitykseen, ristiriitaan, väitteeseen, teoriaan, demonstraatioon, tai runoon, joka on todistus. Amerikkalaisen kielirunoilijan Charles Bernsteinin (s. 1950) suomennosvalikoimaan Runouden puolustus sisältyy kaikkea tätä.
Bernsteinin valikoiman parhaat runot ovat ihmisenä olemisen todistuksia. Ne riittävät vakuuttamaan kaltaiseni lautamiehen. Huonoimmat, vähiten kiinnostaavat runot vaikuttavat oman selityksensä demonstraatioilta. Ne ovat esimakua siitä, millaisia leikkejä voitaisiin leikkiä, jos innostuisi, olisi aikaa ja kavereita. Kaksi viidesosaa kirjasta on esseistiikkaa. B:n runoudesta on vaikea sanoa mitään, mitä hän ei olisi jo itse tavalla tai toisella sanonut.
Tekniikan demoamisen valtakunta
Pitkä, lähes satasivuinen essee Absorptio ja keinotekoisuus jakaa kirjan. Omassa painoksessani aukeamalla 104–105 taiton kätisyys vaihtuu. Ei niin, että rivit kääntyisivät virtaamaan oikealta vasemmalle, vaan niin, että sivunumerot kasvavat oikealta vasemmalle. Kirja on käännettävä kädessä ylösalaisin ja jatkettava lukemista kääntämällä aukeaman vasemmanpuolisia sivuja. Kun mainitsen ystävälleni tästä, hän toteaa oman kirjansa taiton olevan normaali. Book-on-demand tekniikassa kirjasta voidaan ottaa erilaisia kokeellisia painoksia.
Kun IC-junan allergiahytissä luen kirjaa väärinpäin, kohottaa vastapäätä istuva nainen katseensa sanomalehden takaa ja alkaa selvästi tutkiskella päällystakkiani ja hattuani arvioiden, olisinko mahdollisesti jostakin hullujenhuoneelta karannut. Vaikutelman tehoa lisää se, että runot, joita luen, ovat kirjan alkupuolen vanhempaa materiaalia innostavampia, ja hörähtelen ääneen tuon tuostakin, teen merkintöjä marginaaliin. Väliin tuijotan kymmenen minuuttia ikkunasta pimeyteen. Nainen nostaa Hesariaan korkeammalle suojatakseen näkökenttäänsä ilmestykseltäni.
Yritän lukea B:tä monissa eri paikoissa, eri istuimilla, eri maissa. Huomaan ympäristömuutoksen vaikuttavan suhtautumistapaani. Mitä kevyempi on välitön tunnelma, sen myötätuntoisemmin jaksan suhtautua B:n oikkuun ja leikkiin. Teoksen syntypaikkaa olennaisempi on paikka, jossa se havaitaan / luetaan / otetaan vastaan. Lukijan on voitava välittömästi olotilassaan kuvitella merkityksiä sille, mitä tekijä esittää. Tekijä voi vääristää oman tilansa saadakseen aikaan vaikutuksen, joka toisessa tilassa tuottaa päteviä yhtälöitä. Jos esitys on hyvin epäjatkuva, katkonainen, spatiaalinen, lukijan hetkellisen mielentilan eheys korostuu.
aidosti “oma-aikaiset” teokset näyttävät alkuun oudoilta, mutta juuri tästä outoudesta ne ammentavatkestävyytensä. […]
Bernsteiniä pidetään kokeellisena runoilijana. Kokeellisuus taiteellisena luomisperiaatteena nojaa kokeilijan omiin havaintoihin, kokeisiin ja niin edelleen. Toisten tekemiin kokeisiin perustuvat havainnot eivät ole kokeellista kirjallisuutta vaan kirjallisuustiedettä.
Bernstein on myös akateeminen tutkija. Hän opettaa yliopistossa ja tuottaa akateemista tutkimusta. Akateeminen kulttuuri perustuu luottamukseen: luotetaan toisen tekemiin (koe)tuloksiin siinä missä omiimme, kunhan vain kummatkin nauttivat yhteisön luottamusta.
Runoiljan kannalta akateemisuudessa voi olla eräs ongelma: jos ei kaikessa tekemisessään nauti yhteisön luottamusta, ei voi nauttia omaakaan luottamusta ja joutuu turvautumaan osittain tai kokonaan toisten havaintoihin, kokeisiin ja heidän raportoimiinsa tuloksiin.
Luovalle omaperäisyydelle, luulen, on yhtä olennaista itse koeaktin tuottama subjektiivinen kokemus kuin siitä saatava objektiivinen tieto, olipa tuo tieto sitten “oikeaa” tai “väärää”. Epäilen, voiko runoilija missään asiassa luottaa toisen ihmisen kokemukseen. Kulttuurinen reaktiivisuus tai kirjallisuustutkimuksellinen orientaatio eivät minun mielestäni ole luovan omaperäisyyden syntyedellytyksiä – jos eivät välttämättä esteitäkään. Kynä ja paperi, tunneherkkyys ja hahmoalttius havainnoissa, sen sijaan ovat keskeisiä edellytyksiä.
Ekstaasin asuttama pyhä tila
Jos beatnikmäisestä huumeidenkäytöstä on jotain hyötyä runoudelle, sen täytyy piillä siinä erossa, joka vallitsee huumatun tietoisuudentilan ja normaalin tilan välillä. Edellytys runouteen jäljentyvälle ekstaasille, tilojen tekijöiden havaittavalle järjestetylle erottumiselle, on se, että kuvaus pystyy erottelemaan yksityiskohtaisesti kummankin tilan pienimmät olennaiset osatekijät sekä emotionaalisesti vaikuttavat rakenteet.
Tekisi mieli väittää, että voimakkaasti huumattu henkilö, joka on absorboitunut täysin keinotekoiseen mielentilaansa, ei kykene tekemään tilasta yhtä tarkkoja ja yksityiskohtaisia havaintoja kuin henkilö, joka tarkastelee ympäristöään etäältä (elämän intensiivisen sisuksen rajalta tai ulkopuolelta) kirkkaan selväpäisesti. Mielentila ei useinkaan ole yhtä pysyvä kuin fyysinen tila. Siksi sen prosessuaalista rakennetta on vaikeampi havaita, muistaa ja analysoida. Ekstaasi, joka saavutetaan kahden toisistaan täydellisesti eroavan tilan välisenä liikkeenä, täytyy olla runoudelle hyödyllisempi apuväline kuin mikään huume.
Taiteilijat ovat kautta aikojen tietoisesti käyttäneet kahden tilan siirtymää hyväkseen ekstaasin tuottamiseen. Ekstaasi ja transsi kuuluvat uskonnollisen kokemuksen yleisinhimillisiin piirteisiin. Niiden kulttuurinen asema vaihtelee, mutta olisi vaikea löytää uskontoa tai kulttuuria, jossa ekstaattista kokemusta ei missään muodossa esiinny. Olennaista ekstaattisessa kokemuksessa on kahden tilan välinen perustava erilaisuus (joka välitetään tilasta toiseen, ellei kokijaa siirretä), ei niinkään tilojen vangitsevuus sinänsä.
Taiteilijat ovat myös olleet lahjakkaita unohtamaan ekstaattisen kokemuksen perustavuuden: pitkän kuivan poronsarvijauheen pureskelun päätteeksi on saatettu ajautua kuvitelmaan, että taiteen liikuttavuus on sen vangitsevuudessa sinänsä, eikä tilojen perustavassa erossa, ekstaattisuudessa. Absorptiivisen tilan luominen on tekniikkaa, jota voidaan opettaa. Tilojen perustavat erot jäsentyvät jossakin filosofian ja mystiikan singulariteetissa, jonne ei viitoitettuja teitä tunneta.
Kaikesta päätellen Bernsteiniä selvästi harmittavat ja pelottavat vankilamuurarien armeijakunnat, jotka osaavat luoda voimakasta absorptiota huomioimatta ekstaasin, sielunliikkeen mahdollisuutta. Minkä tahansa kahden eri perustalle rakentuvan tilan välinen siirtymä voi tuottaa ekstaasin, mutta mikä tahansa uusi tila, joka tyylitellään samaksi välittömässä ympäristössä vallitsevan tilan kanssa, on hukattu ekstaasin mahdollisuus.
B:tä pelottavat toisiinsa absorboituvat, samaksi tulevat tilat. B:tä pelottavat ekstaasin mahdollisuuden umpeen muuraavat ahkerat, raivopäisen toimintakykyiset sisyfokset, ja hän haluaa osoittaa heidän työnsä mielettömyyden.
Älä kylvä, tai korjaat, tukehdut kukkiviin asioihin:Uudistus on Saatanan lelu, näköisyyteenKiskova juna, paikkaan jossa muistiPysähtyy.
Samalla B tulee runoilijana unohtaneeksi oman päämääränsä. B:n runojen tila muistuttaa jatkuvassa muutoksessa olevaa epätilaa, enemmän mielenkiintoista kuin todella viihtyisää tilaa. Keskeistä on materiaali sinänsä, sen paikallinen hahmorikkaus ja leikkauksen rytmi. Läpikäyviä, yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta luovia, toistuvia motiiveja, selkeitä rakenteita tavataan satunnaisesti. Epäjatkuvuus ja keskeytykset ovat B:n tavaramerkki. Runot kyllä vangitsevat älyllisen tarkkaavaisuutemme, mutta eivät vapauta sitä: runoihin on vaikeuksia paneutua aistillisesti enempää kuin emotionaalisesti.
[...] Paljon tapahtuu josta eikoskaan kunnolla päätetä & ja myöhemmin on ilmeistäettä niinhän sen piti olla. Kaikki suistetaantasapainosta tai, oikeastaan, tietty koko ajan uusi tasapainosaavutetaan, paitsi että toivoisit ettei se koskaanvakiintuisi niin pian. Tämä on ollut niin ihanaa aikaa muttaaina lasten kustannuksella.
Konkreettisesti B:n runon tila on säemuotoinen, säkeiksi katkaistua tekstijatkumoa. Kun tämä on ainoa tila, mihin lukija päästetään, teksti – käyttääkseni B:n omaa käsitteistöä – on täysin läpinäkymätöntä, täysin epäabsorboivaa. Tällaisia epätiloja, koneita, konstruktioita, veistoksia B:n runot ovat itseasiassa harvoin. Useimmat runot ovat jatkuvaa välitilaa, jatkuvaa leikkausta, jatkuvaa pinnan ja materiaalin muunnosta.
Saman älyllisen lähteen vettä
Vaikka runot poikkeava toisistaan muodollisesti, 30 vuotta kattavana valikoimana ne eivät tuota selkeästi hahmottuvaa poeettisten tilojen sarjaa. Runon puhuja asettuu monin paikoin kyseenalaiseksi, mutta vesi tuntuu virtaavan samasta älyllisestä lähteestä.
Valikoiman runous ei ole mielestäni aidosti polyfonista; runot ovat jotenkin samaa sukupuolta. Mielestäni omaäänisyyden kyseenalaistamiselle voi olla taiteellinen peruste silloin kun yksi minuus väistyy useiden keskenään keskustelevien erillisten (painotukseltaan ruumiillisten ja/tai emotionaalisten ja/tai älyllisten) minuuksien polyfoniaksi.
Tämän tietoisuuksien tekstuaalisen valtataistelun päämäärä on se, että kaikki minuudet jakaisivat lopuksi saman tietoisuuden ihmisenä olemisesta. Muuta päämäärää en polyfonisuudessa, yhden oman äänen kyseenalaistamisessa – ainakaan tällä kertaa – pysty näkemään. B:llä yksittäisten runojen ideat eivät aina ole riittävän selkeitä, että ne todella alkaisivat resonoida sympateettisesti. Selkeyttäkin valikoimasta toki löytyy, esimerkiksi runoista Runoustesti, Yhteisyys on nimi…, Kiitos kun sanoit kiitos jne.
Monien valikoiman alkupuolen varhaisempien runojen kuten Runouden puolustus, Palukaville ja Tytöntohelo, yllä leijuu voimakas merkityksettömyyden aura. Näiden poeettisen hukkakauran levällään hapsottavien tähkäpäiden kohdalla tuntuu, että runoilija tekee kirjan jättämisen meille helpoksi.
Nuori runoilija esiintyy kohteliaana nihilistinä, joka ei usko toisen ihmisen haltioitumiskyvystä enempää kuin omasta kyvystään olla lumoava. Nämä vaikutelmat kumoutuvat kirjan loppupuolen myöhemmän tuotannon pitkissä innostavissa teksteissä kuten Normaalien ihmisten tunteita, Näkymä ei-mistään, Herpaantumatonta hilseilyä ja pitkässä väärennettyjen aforismien sarjassa Miten tyhjä onkaan leipävanukkaani.
Epäusko tilaan, epäusko purkajaan
Nihilistinä B ilmeisesti vierastaa minkä tahansa nykytaideteoksen pyrkimystä absorptiivisuuteen. Häntä vaivaa jonkinlainen epäusko tilaan. Ikään kuin tila jotenkin välttämättä aina olisi tunkkainen unohdukseen tuudittava vankila, jossa vapaa kulkeminen on epämiellyttävästi rajoitettua. Jos tilan ei ole tarkoitus olla vankila ja se kaikesta huolimatta on sitä, kysymyksessä on suunnittelun ja toteutuksen virhe. Korjaustyöstä ei ehkä selvitä pelkällä julisteiden liimaamisella ja sisustamisella. Tarvita moukarointia, purkamista.
Mutta B ei usko purkajaan, ainakaan jos se on joku muu kuin hän itse. Hän ei usko purkajan todelliseen haluun purkaa jotakin niin suurta kuin tämä vankila. B ei usko myöskään uudelleenrakentajaan: nykytaiteilijan asemaan, haluun ja mielikuvituksen voimaan luoda perustava ero, pakotie, ekstaasi, suhteessa omaan kaikenkattavaan olotilaansa. Tässä uskonpuutteessa tilanne olisi idealistille vaikea, mutta pragmatistille näköjään produktiivinen.
Länsimaiselle nykyshamaanille ei aina enää riitä siirtyminen rinnakkaistodellisuuteen tai naapurimaahan. Talouden konkistadorit etsivät globaalista maailmasta samuutta, eivät vastakohtaa. He ovat samantekeviä: tekevät kaikesta samaa, itselleen helppoa, tunnistettavaa, läpeensä valloitettua. Samantekevässä ei ole pakotietä, ekstaasin mahdollisuutta.
Vain tilojen – kulttuurien, kielten, mielentilojen – perustavissa eroissa on todellinen pakotie. Silloin ahdistus, joka yhdessä tilassa tekee olemisesta sietämättömän, on toisessa tilassa poissa, mutta korvautuu pian toisella tuolle tilalle ominaisella ahdistuksella.
Tilojen välisissä siirtymissä piilee armo: jatkuvassa liikkeessä minkään yhden ahdistuksen vangiksi ei antauduta. Jos talouden samantekevät voimat saavuttavat valloitusretkellään maailman rajat, on runoilijan venyttävä kosmisiin mittoihin: lähin mielikuvitusta auttava toiseus on maata lähin iloinen planeetta, ja voi olla, että sielläkin jyllää markkinaliberalismi.
Sen pyrkimyksen, minkä B sallii muinaisille aidon lumouksen maailmassa eläneille taiteilijoille, hän kieltää nykyisiltä, ja ennen muuta itseltään. Samalla hän tavallaan kieltäytyy kokemasta “runoilijoiden sympatiaa” Petroniuksen tai Apuleiuksen kaltaisia taiteilijoita kohtaan ja alistaa heidät nöyryyttävälle tieteelliselle aparaatille. Tieteellisen aparaatin nöyryyttävyys perustuu siihen, että se tutkii samalla analyysitasolla jalokiviä ja sontapökäleitä.
Rakkauden likiarvoon nollaanvaipumisen vuosipäivä
New Yorkilaisen yliopiston opettajana B:llä on varmasti luja empiirinen perusta epäuskoon sen suhteen mitä tulee valtakulttuurin absorboimisvoimaan, ihmisen kulttuuriseen vastustuskykyyn ja toisaalta heidän aktiiviseen kuvittelukykyynsä. Mutta se ei riitä todistukseksi. New York, enempää kuin mikään muukaan yksittäinen tila, joka absorboi sisäänsä lukemattomia tiloja, ei ole yhtä kuin koko-maailman-tila.
Maailmassa on edelleen fyysisiä paikkoja, joissa ihmisenä olemisen perusta, siis runouden perusta, eroaa olennaisesti siitä minkä me tunnemme arkikokemuksemme pohjalta. Pelkkä siirtyminen näihin maailmoihin tuottaa, ainakin runoilijalle, ekstaasin... juuri niin kuin Burroughsin Alastomassa lounaassa päähenkilön siirtyessä Pohjois-Afrikkaan.
Tämä ei aina tarkoita suihkukoneella lentelyä. Sielunliikkeen, tuottaa kahden tilan välinen perustava ero, ei tila sinänsä. Perustava ero siinä mielessä kuin tarkoitan, ei ole pelkästään ero säätilassa, auringon lämmittävyydessä, ilmastossa tai muussa sellaisessa. Taiteen aiheena, sielunliikkeen edellytyksenä on yhteiskunnan henkisen rakentumisen perusta.
Vaikka globaalin maailmamme kohtalona olisikin kokonaan absorboitua siihen, minkä nyt tunnemme läntisenä markkinaliberalismina, ja menettää fyysisesti perustavan eron mahdollisuus, meidän pitäisi joka tapauksessa uskoa siihen tuntemamme taiteen ja kirjallisuuden pohjalta.
Nykyisen elämänmuotomme tuottama nihilismi on kaksinkertaista tyhmyyttä: se on sokeutta todellisille olemassa oleville fyysisille tiloille, ja myös taiteen kaikkina aikoina luomille aidoille toiseuksille. Siksi mieluummin kuin juhlisin merkityksen menettämisen, rakkauden likiarvon nollaanvaipumisen vuosipäivää, suunnittelisin idän faabelimatkaa merkityksen takaisinhankkimiseksi.

Todellinen poliittinen taistelu

B on myöntöineen ja vapautuksineen, kieltoineen ja estoineen, poliittinen runoilija. Todellinen poliittinen taistelu ei ole ihmisten mielipiteiden tai asioiden välistä taistelua. Se on näkökyvyiltään erilaisten ihmisten, heikkonäköisen ja tarkkanäköisen välistä olemassaolon taistelua. Se on havaintojen välistä taistelua, maailmankatsomusten, loogisten mannerlaattojen välistä aitoa ja repivää yhteenottoa.
Väkivaltaa käytetään siksi, että taistelun lopputulos olisi muuten ilmiselvä. Väkivallan tarkoitus on aina heikentää tarkkanäköisen kykyä ilmaista näkemänsä. Tämä ilmaistaan selvästi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus.
B saattaa olla tarkkanäköisin kaikista, mutta hänen runoutensa kohdalla saattaa tarkkanäköinen joutua pettymään. B:n runoudesta ei aina voi sanoa niin kuin Huysmans myöhäisantiikin latinankielisestä runoudesta: “sekoitettiin verbejä jaloista liemistä, sorvattiin substantiiveja, jotka tuoksuivat kuin suitsukkeet, ja taottiin kullasta karkeita, kummallisia adjektiiveja, joissa oli samaa raa'ansuloista särmää kuin goottilaisissa koruissa”.
Vaikka kysymys on kielirunoudesta, paradoksaalisesti kaikkein herkimmille kielen tasoille ei usein päästä. Voisi sanoa, että siitä kielen herkkyyden pisteestä, missä Pentti Saarikosken tai Jyrki Pellisen runous alkaa todella elää, B:n runous tulee elottomaksi.
Mutta antakaamme tämä anteeksi. B:llä vastaavasti on enemmän kasvua joillakin alueilla, joita edellä mainitut eivät viljele. Ja ehkä tämä hieno amerikkalainen ihmisenä olemisen puolesta taistelija on joutunut kohtaamaan kovemmassa etulinjassa oman aikakautemme silmittömän barbaarisuuden, jonka leppymättömän pahuuden kohteena on ihmisen vilpittömyys, herkkyys ja sensuaalisuus.
Täytyy huomauttaa, että puhun suomennoksen perusteella. Pidän suomennosta onnistunena.
Esseistinä Bernstein saattaa olla hyödyllinen angloamerikkalaisen pragmatismin, mitattavuususkon ja näkyvään kiinnittymisen, sedimentin rautakankena. Jatkuva reaktiivisuus ja relativismi ovat ne ominaispiirteet, jotka estävät B:tä olemasta yleismaailmallinen. Hän esiintyy New Yorkin juutalaisena pragmatistina ja edustaa amerikkalaista nykykulttuuria. Hänen ironiansa purevuus on paikallista purevuutta.
Tällainen ironia olisi tietenkin turhaa ja asiatonta, jos elettäisiin jossakin toisessa maailmassa sivistyneitten ihmisten parissa. Saksalaisen romaanikirjailijan Ernst Jüngerin mukaan juuri paikallisuus ja kansallisuus ovat modernissa ja ehkä myös postmodernissa vahvan taiteen edellytyksiä. B:n massakulttuuriin kohdistuva ilkikurisuus lähenee pessimistisessä tappiotunnelmoivassa vimmassaan ulkomailla lomailevan luottovangin luovuttanutta, hampaatonta, mutta täysin armotonta avolaitoshymyä.
Amerikkalainen sosiaalinen kuvio, jonka ytimenä on seksi ja metaforana baseball ja jonka jo Ginsberg on meille täydellisesti ilmaissut, on ehkä rikas, mutta yksipuolinen draama. Tässä kuviossa älyllisyys alkaa helposti tarkoittaa sitä, että täytyy pysähdellä miettimään merkityksiä aina jonkin yllättävän ja uuden sosiaalisen samaatekevän kiusaamiskuvion edessä. Tätä ehkä on kulttuurievoluutio. Voisi melkein sanoa: se ei ole ihmisenä olemista. Vain vastakohdan etsiminen välttää narsismin ja on aidosti eroottista.

"en muuta kuin väistelyjeni tyhjä seinä
häviävällä musteella yltympäri kirjoitettu […]"

VAIKUTELMA KOKONAISUUDESTA – HYPNOPOLIITTINEN MUISTIO

2007-03-01




VAIKUTELMA KOKONAISUUDESTA – HYPNOPOLIITTINEN MUISTIO

(julkaistu osittain Kiila)




1.1 HÄPEÄ

”Poliittisessa työssä ajattelija muotoilee selkein termein sen, mikä hänen silmissään on suurin häpeä.” Michel Onfray

”Primo Levi selittää että natsileirit toivat meille näkyviin ihmisenä olemisen häpeän. Hänen mukaansa me kaikki emme ole vastuullisia natsismista, kuten meidät yritetään saada ajattelemaan, vaan natsismi on häpäissyt meidät: jopa leiriltä hengissä selvinneiden on täytynyt tehdä kompromisseja, vaikka vain selviytyäkseen hengissä. Häpeä siitä, että oli ihmisiä, joista tuli natseja, häpeä siitä, ettei osattu tai voitu estää sitä, häpeä siitä, että jouduttiin tekemään kompromisseja…”Gilles Deleuze

Max Weber toteaa, että kapitalismin hengellä ja voitontavoittelulla ei tarvitse olla tekemistä toistensa kanssa. Voitontavoittelu ja vapaa kilpailu on ikiaikaista, ehdottomasti ja erottamattomasti ihmisyyteen kuuluvaa. Voitosta riemuitsevat ihmisen rationaalisuus, tunneherkkyys ja hyvyys, joita ilman ei ole voittoa vaan kuolemaa. Kysymys on siitä millä keinoilla ja säännöillä voittoa, eli ikuista elämää, ikuista rauhaa, ikuista hyvinvointia, tavoitellaan.

Voima on nykyihmisen suurin heikkous. Ihmisellä on - valitettavasti - valta päättää omasta ja luonnon kohtalosta. Voitontavoittelu hyvyyttä ja kauneutta riistämällä muuttuu voiton hetkellä suurimman kokonaistappion tavoitteluksi. Fasismin häpeä oli voitontavoittelu väkivallalla, rikoksin ja epäoikeudenmukaisuuksin. Julmimpia tämän kuvitelman riivaamia eivät välttämättä olleet ne, jotka suoraan hyötyvät inhimillisen arvokkuuden maahan polkemisesta. Lakeijat, orjat, uhrit ja hyväksikäytetyt, ne joiden yksituumaisuus ei riittänyt kapinaan, olivat yhtä kaikki valaliittolaisia. Ihmisluontoon kuuluu myös häpeäntunne, joka seuraa sokeasta alistumisesta pahan hengen valtaan, kuvitelmasta, että vihan hedelmää voisi nauttia jossakin ikuisuudessa rangaistuksetta.

”minkä vihollinen tahtoi, tehtiin, häpeänsä
kauhein kaikista; he menettivät
ylpeytensä kuollen ihmisinä ennen ruumiin kuolemaa.”
W.H. Auden: Akhilleuksen kilpi, suom. Teemu Manninen.

Esitän väitteen Max Weberiä mukaillen: kapitalismin henki tuottaa lumouksen katoamisen maailmasta. Käsillä olevassa kirjoituksessa, joka on laajemman kokonaisuuden ensimmäinen osa, pyrin hahmottamaan sitä, mitä käsite ”lumous” tarkoittaa, ja millä tavalla lumouksen olemassa olo on ristiriidassa jo Weberin muotoileman, mutta vielä paremmin Noam Chomskyn muotoileman, nykyisen globaalin kapitalismin hengen kanssa.
1.2 OIKEISTO JA VASEMMISTO

Gilles Deleuze toteaa, että oikeisto haluaa aina kätkeä jonkin asian, jonka vasemmisto haluaa löytää. Vasemmisto ei tiedä mitä oikeisto kätkee, tai jos tietää, se on liian myöhäistä.

Todellinen poliittinen taistelu ei ole ihmisten mielipiteiden tai asioiden välistä taistelua. Se on näkökyvyiltään erilaisten ihmisten, heikkonäköisen ja tarkkanäköisen välistä olemassaolon taistelua. Poliittinen taistelu on havaintojen välistä taistelua, maailmankatsomusten, loogisten mannerlaattojen välistä aitoa ja repivää yhteenottoa. Väkivaltaa käytetään siksi, että taistelun lopputulos olisi muuten ilmiselvä: hyvä voittaisi aina. Väkivallan tarkoitus on heikentää tarkkanäköisen kykyä ilmaista näkemänsä. Tämä ilmaistaan selvästi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus.

Havainto jostakin kohteesta voidaan estää vain kahdella tavalla: näkökykyä heikentämällä tai piilottamalla kohde.

Oikeiston edustajat syntyvät maailmaan valmiina, kaiken tiedon äidinmaidossa imeneinä, intuitiivisina, käskevinä, kiivaina ja häikäilemättöminä: he eivät käytäntöjä ihmettele, sääntöjä kritisoi, opetuksen sisältöön puutu. He eivät esitä häiritseviä kysymyksiä, vaan nielevät annettua tietoa prometeeisella tarmolla. Julmat välttämättömyydet ja pakot tönivät heitä eteenpäin. Oikeiston suku on aina jo tehnyt analyysinsä maailmasta, muodostanut käsityksen ihmisen pohjimmaisesta luonnosta, sen historiasta, antanut uhrinsa jo ennen syntymää: kaikki uusi tieto on sille tuttua ja hyödyllistä.

Oikeiston poliittisen retoriikan perusta on seuraava kiistaton tosiasia: Kakku täytyy leipoa ennen kuin se voidaan jakaa. Loppu on vaikenemista. Tai jos vaikeneminen saadaan prokaatiolla horjumaan, se on kätkemista ja sokaisemista. Puhe, jos sitä kuulee (sillä oikeisto arvotaa vain tekoja, ei puheita), on inttämistä, harhaanjohtamista, tahallista keskittymistä epäolennaisuuksiin. Kiireen, vangitsemisten, muodollisten vapauttamisten ja jatkuvien käsittelynlykkäyksien paradoksaaliset retoriikat ovat oikeiston työkalu vastarinnan murtamiseen. Heillä on loputtomasti aikaa odotuttaa, viivyttää, sillä he viihtyvät luomassaan toimintaympäristössä. Heidän hyvä olonsa, rauhallisuutensa, viihtymyksensä, hivelee koomisuuden rajoja. He eivät häpeä olla banaaleita ja mielivaltaisia. Heidän päämääränsä, kakku, oikeuttaa kaikki keinot. He puhuvat vapaudesta niin kuin kysymys olisi yksin omaan vapaudesta vangita ja vapauttaa, tarkkailla ja rangaista.

Mitä enemmän henkilöllä on sydämensivistystä, sen vaikeampi hänen on olla vankkumaton oikeistolainen. Vasemmistomystikko syntyy aina vaikeaan, epäsopivaan maailmaa. Hän viihtyy koomisuuteen asti huonosti missä tahansa ympäristössä. Identiteetin löytäminen toimintakyvystä puhumattakaan ei näytä mahdolliselta. Toiminnan esteet ja hidasteet ovat suuria, lykkäykset olosuhteista johtuvia. Hänen polkunsa kulkee aina samojen suljettujen tilojen kautta, perheestä kouluun, koulusta kasarmille, kasarmilta tehtaaseen, tehtaasta aika ajoin sairaalaan, sitten pidempiaikaisesti sairaalaan, kunnes lopulta pysyvästi vankilaan ja kuolemanselliin. Havaitessaan tämän umpikujan, vasemmistomystikolle ei jää muita vaihtoehtoja kuin tiedostaa itsensä vasemmistomystikoksi - vaikka miten olisi yrittäjäkodin pullantuoksusta lähtöisin.


1.3 LUMOUKSEN KATOAMINEN

Lumouksen katoaminen on eurooppalainen kestohuolenaihe uudella ja modernilla ajalla. Wagnerin Parsifalin Graal –mytologia, Tolkienin sormus ja Marcel Proustin romaani käsittelevät tätä aihetta. Sosialistiutopistit kuten Thomas More ja Oscar Wilde kytkevät lumouksen yhteiskunnan rakenteellisiin edellytyksiin. Marxille ja Max Weberille on selvää, että lumouksen katoamista ei voi erottaa kapitalismin hengestä. Pääomavalta tuhoaa lumouksen, muita talousmalleja (jopa kuninkaanvaltaa ja despotismia) tehokkaammin, koska rahanvallan avulla aiemmin ruumiillinen kontrolli astuu askeleen lähemmäs yksilöiden sieluja.

Monet 1800- ja 1900-luvun intellektuellit ja taiteilijat ovat olleet taipuvaisia poliittiseen vasemmistomystiikkaan. Lumouksen katoaminen on yksityisomistuksen epäilemisen perusta. Lumousta kaikki kaipaavat, mutta kukaan ei voi omistaa, ostaa tai hallinnoida sitä. Lumouksen edellytyksiä voidaan joko tuhota tai vapauttaa. Lumous ei ole erityisesti ja pysyvästi missään tai kenessäkään. Se vaikuttaa aineellisessa ja sosiaalisessa ympäristössä energian tavoin, vaihtaen jatkuvasti muotoaan, siirtyen, välittyen, liikkuen paikasta ja kantajasta toiseen. Lumous on aina yhteiskuntajärjestelmää ja valtiota koskeva kysymys. Henkiseen hyvään pätee sama kuin aineelliseen hyvään: kakku täytyy leipoa ennen kuin se voidaan jakaa. Henkinen ja aineellinen ovat monimutkaisesti toisistaan riippuvaisia. Aineellinen ei ole lineaarisesti ja yksiselitteisesti henkisen perusta. Suhde riippuu siitä, onko toimintaympäristö kulttuuri vain antikulttuuri.

Oikeistolaisen Sigmund Freudin näkökulmasta rationalisaatiolla ja modernilla tieteellisellä tiedolla oli kykyä ”vapauttaa” maailma taikauskosta. Vasemmistomystikko Max Weberin näkökulmasta lumouksen katoaminen (Entzauberung) mahdollisti "rationalisaation rautahäkin" tiukan sulkeutumisen. Freudille moderniteetti edusti teoriassa positiivista utopiaa, mutta käytännössä mukavaa tuottoisaa ja loppumatonta työkenttää, ihmisissä viljeltyjen neuroosien, patologioiden ja mielisairauksien äärellä. Weberille sama asia edusti negatiivista dystopiaa, ikävää kuolemansyyntutkimista, haisevan, jo mätänevän ruumiin kaivelua. Kosmopoliittinen Max Weber näki sairaudeksi sen, mitä nurkkataiteilija Freud piti vielä terveytenä: yhteiskunnan rakenteen. Max Weber oli näkökykynsä ansiosta Freudin poliittinen vastakohta ja vihollinen, vaikka heistä kumpikaan ei kenties tiedostanut sitä. Vasta totaliteettien täyteinen 1900-luvun historia osoitti kumpi heistä oli lähempänä empiriaa.

Maailmanvalloittajat, -muuttajat ja -muokkaajat voidaan jakaa kahteen luokkaan havaintokykynsä mukaan: niihin jotka pyrkivät luomaan olosuhteet lumouksen palauttamiselle ja niihin jotka eivät näe koko kysymystä. Jos natseilla olisi ollut todellinen yhteys tiedostamattomaan, jos mytologiset jumaluudet olisivat suoraan puhutelleet heitä heidän furerinsä kautta, he olisivat tappamisen sijaan juhlineet juutalaista kansaa keskuudessaan.

Mutta verentungoksesta kärsivä ei kaipaa verensiirtoa, vaan suoneniskua. Moottorietienkeksijöiden mielestä ihmiskunnan muinainen arvokkuus ja moderniteetin pakko, kansakuntien välinen pudotuspeli tulevan maailman herruudesta, sopivat huonosti yhteen. Siinä käytännöllinen filosofia, jota masentavampaa on turha etsiä, mutta joka meidän globaalin maailmantalouden aikakaudella on muuttunut yleisesti juhlituksi laiksi.

Natsien projekti ei näyttänyt olleen lumouksen palauttaminen, vaan sitä kaipaavien ja tuottavien poistaminen. Pyrkimys on sama kuin kantaisi säkillä vettä kaivoon: jokainen syntyvä ihmislapsi kantaa lumousta sisällään, kaipuuta yhteyteen tiedostamattoman animismin kanssa. Lumouksen kaipuuta ei voida poistaa muuten kuin käsittelemällä terveitä lapsia: kouluttamalla heistä sairaita raskaiden mekaanisten harjoitusten, psyykkisten initiaatioiden ja julmuuksien avulla. Tämän itsesokaisemisen ovat osanneet kaikki muinaiset sotaisat kansat.



1.4 MODERNI TIEDE JA ANIMISMI

Edgar Allan Poen tai venäläisen futurismin äärellä voisi joutua käsitykseen, että tieteitä mahdollisimman laajasti ja avoimesti harjoittava yhteiskunta johtaa animistisimpaan mahdolliseen yhteiskuntaan. Tiede on havainnon tarkkuutta, ja tarkkuus nöyryyttä olevaista kohtaan. Moderni tekniikka on tiedon empiiristä todentamista: ”ymmärrän sen minkä osaan rakentaa”. Samalla, jos tiedämme tarkasti, se pakottaa olemaan nöyrä: tekee meistä mystikkoja.

Mutta tiede globaalin kapitalismin lainalaisuuksien renkinä on johtanut meidät animistisuuden puutteessa täydellisimpään yhteiskuntaan. Tämä ei johdu siitä, että tieteiskirjailija Poe olisi ollut väärässä, vaan epätarkkuudesta, josta on tullut tieteen velvollisuus. Klassisen kirjallisuuden havaintopiiri on radikaalisti avoin. Siksi Tolstoin esikoisteos Lapsuus, Poikaikä ja Nuoruus on niin korkeatasoista psykoanalyysiä verrattuna siihen mitä samoista asioista on voitu tieteen puitteissa sanoa.

Epäilyttävin modernin tieteen intohimoista on halu rajoittaa havainnoinnin kohdetta ja tapaa. Moderni tiede ei halua havaita sellaista mitä se ei osaa selittää, tai pikemminkin, minkä se haluaa kätkeä. Tieteen Pseudopuksia suorastaan vilisee nykyään. He ovat luulotautisia, jotka uskovat olevansa kuningas Oidipuksia, ja kärsivät tämän syyllisyyttä, ja lopuksi sokaisevat itsensä rangaistukseksi rikoksesta, johon eivät ole itse kykeneviä edes syyllistymään.

Autoritaarisille ja totalitaarisille järjestelmille tiede sopii kirjallisuutta paremmin lyömäaseeksi: tieteen huonous, läpipoliittisuus, epäeettisyys, ei paljastu yhtä helposti maallikolle kuin yksinkertaisin ja havainnollisin keinoin toimivan kirjallisuuden huonous. Fasismissa oli kysymys havainnon rajoittamisesta, tiettyjen hyvin tarkkojen ja analyyttisten havaintojen sallimisesta, ja tiettyjen ristiriitaisten havaintojen kategorisesta poissulkemisesta, sisäisellä rakenteella, väliseinällä, estolla. Fasisti ei väittele, ei kinaa, vaan vaikenee. Fasisti on hiljainen poliittinen sotaajulistamaton vihollinen, jonka vasen käsi ei milloinkaan tunnusta tai ole tietävinään mitä oikea käsi tekee. Itse asiassa fasisti on kaikkien inhimillisten hyveiden poliittinen vihollinen. Seuraavassa vaiheessa fasisti katkaisee välit: antaa tyhjän lupauksen, joita ei aio pitää. Vasta jos fasistin kortit lopullisesti paljastetaan aktivoituu varsinainen fyysinen väkivalta.




1.5 LAKI

"Lain käyttö on lain todellinen luoja: se ei saisi jäädä tuomarien huostaan. Ei pitäisi lukea siviilioikeutta vaan oikeuspäätösten kokoelmia. Jotkut haaveilevat jo modernia biologiaa koskevan oikeuden perustamisesta; mutta modernissa biologiassa ja sen uusissa olosuhteissa, uusissa tapahtumissa, jotka se tekee mahdolliseksi, on kokonaan kyse lain käytöstä. Ei tarvita viisaiden, moralististen ja näennäisesti pätevien komissiota, vaan käyttäjien ryhmä. Juuri tässä kohdassa siirrytään oikeudesta politiikkaan." Deleuze

Teen seuraavaksi ehdotuksen siitä, mitä käsite laki voisi tarkoittaa joidenkin tieteen- ja taiteenalojen kohdalla.

Tekniikka. Tekniikan opetus on uintiliikkeistä puhumista, niiden teoreettista hahmottamista, pinnallisia, liian nopeasti ohitettuja esimerkkitapauksia, laskuharjoituksia. Välineen tehon opiskelua ilman sen olemuksen tuntemista. Triviaalin ja epätriviaalin tehokasta sekoittamista nopeasti kiitäväksi keitokseksi. Oppikirjoissa tietyille ihmistyypeille tietystä näkökulmista esitetyt esimerkit, yhteenvedot ja abstrahoinnit edellyttävät valtaosalta suuria uhrauksia ja lupaavat mitättömiä oivalluksia.
Käytännössä tekniikka tapahtuu kokonaan pienissä ja suurissa keksinnöissä. Vain vertailemalla keksintöjä toisiinsa voi saada käsityksen tekniikan todellisuudesta. Metapuhe, luonnollinen kieli tekniikasta ei milloinkaan tavoita sen todellisuutta enempää kuin matemattiset formulaatiot. Tekniikka on toimintaa, toimiva laite, prosessi, mekanismi, jolla on jokin selkeästi osoitettava luonteeltaan tekninen tehovaikutus. Tekniikka toimii luonnonlakien puitteissa, todistaen tieteellisen tiedon pätevyyttä, mutta sen oma laki on sen käytäntö.

Kieli. Kielen laki on sen käytäntö. Vasta internetin läpimurto tuo ulottuville laajemmat kielen käyttöä koskevat arkistot (mikäli sellaisia laadittaisiin perusteellisesti muuallakin kuin Ranskassa). Tekstuaalisen käytäntöavaruuden avulla pääsemme empiirisesti kiinni normiin ja sen poikkeamaan. Kielen normeja ei milloinkaan voi lopullisesti ylittää paikallisin pinnassa tapahtuvin väärinkäytöksin tai virhein: vasta poeettinen, kielen ytimessä tapahtuva keksintö laajentaa kielen normia. Vertailemalla poeettisia keksintöjä toisiinsa voi saada käsityksen kielen todellisuudesta.

Fysiikka. Fysiikkaan pätee edellä mainittu. Fysiikan laki on tietyn olosuhteen ja mittakaavan fysikaalisen maailman tapahtumien käytäntö. Ilman tapahtumia ei ole fysiikan lakeja. Fysiikan laeista ei voi johtaa mitään epätriviaaleja ilmiöitä.

Matematiikka. Matematiikka ei rajoitu tietyn fysikaalisen olosuhteen tapahtumien tilan ja ajan abstrahoimiseen. Matematiikan empiriaa ovat kaikki älylliset ja emotionaaliset rakenteet yhtä hyvin kuin fyysisen todellisuuden mitattavat yksiköt. Lukuavaruudet eivät ole sidottuja mihinkään erityiseen konkretiaan.

Musiikki. Musiikissa ei metafyysisesti ajatellen ole mitään lakeja. On vain äänen käytäntöjä. Sosiaalinen konteksti, kulttuuri ja sen soittimet, luo normit ja lait. Ilman lakien tuntemusta ei voi nauttia musiikin (kieltämättä) keskeisistä sosiaalisista ulottuvuuksista. Lait ovat radikaalisti sopimuksenvaraisia. Musiikilla ei tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa mitä olemme joskus kuulleet tai mitä olemme tottuneet kuulemaan. Sillä voi olla miljardi harrastajaa ulkoavaruudessa. Siriuksella mahdollisesti harrastettavaa musiikkia ei voi kuvitella yhtään helpommin kuin luomalla sen. Mielenkiintoista musiikkia ei voi synnyttää laista tai säännöstä johtamalla.

Taide yleensä. Taiteeseen yleensä pätee edellä mainittu.


1.6 ERILLINEN TALOUS

Onko talous yhteiskunnan omalakinen alajärjestelmä? Onko talous erillinen käytäntö, joka luo oman lakinsa? Onko valtion tehtävä imeä kaikkein epätoivottavimpien trendien kyrpää?

"Kapitalismissa ei ole kuin yksi universaali asia, ja se on markkinat. Ei ole olemassa universaalia valtiota, koska on universaalit markkinat, joiden keskuksia valtiot ja pörssit ovat." Gilles Deleuze

Markkinoilla ihmiset ja ihmisten tuottavat hyödykkeet eivät ole erotettavissa toisistaan. Gobaali kapitalismi on (jos se viedään loogiseen päätepisteeseensä) kaikkien ihmisten kilpailua (sotaa) kaikkia vastaan. Nykyisissä läntisissä demokratioissa ihmisillä ei ole paljon vaikutusmahdollisuuksia, todellista poliittista liikkumatilaa, koska he voivat vaikuttaa vain siihen millä strategialla ja taktiikalla peliä pelataan. He eivät voi vaikuttaa siihen millä säännöillä peliä pelataan. Pelaajat ovat pakotettuja peliin, mutta kyvyttömiä vaikuttamaan sääntöihin. Korporativismin tuottamia globaaleja sääntöjä ei kansallinen päätöksenteko voi muokata.

Tämä ilmiö tuottaa sen avuttomuuden kansalliseen parlamentarismiin, joka usein laitetaan sen seurauksen, eli ihmisten passiivisuuden, tyhmyyden tai jopa lukutaidottomuuden nimiin.

Onfray on teoksessaan Kapinallisen politiikka osoittanut kuinka erillinen talous johtaa henkiseen immuniteettikatoon ja kaiken kulttuurin alistumiseen talouden lainalaisuuksille. Jos talouden määräävät toimijat, eli korporaatiot, saavat luoda itse omat lakinsa ilman universaalin valtion kontrollia, se tekee taloudesta kaikkien edellisessä kappaleessa mainittuja ilmiöitä määräävän lain, joka estää tieteiden ja taiteiden metafyysiset mahdollisuudet. Tieteentekijät, jotka ovat mainitsemani (neuvostoliittolaista autoritarismia analysoineen virolaisen runoilijan Paul-Eerik Rummon lanseeraaman) pseudopus –kompleksin vallassa, eivät voi sille tosiasialle mitään, että globaali talous on niellyt metafysiikan, ja jättää ilmiöistä näkyviin (säännöstelemällä kieltä ja käsitteistöä) vain jotakin hyvin karkeaa ja ylimalkaista.

Talouden käytäntöihin ei päde mikään mikä pätee edellisessä kappaleessa mainittuihin asioihin yleensä, sillä globaalin vapaan markkinatalouden liikevaihtoa ei rajoita mikään metafysiikka tai todellisuus, vaan ainoastaan ihmissielun alistuvuus ja myöntyvyys (sielun olemus on logos, alistuvuus tarkoittaa irrationaalisuutta). Mitä enemmän sielu alistuu, sen enemmän liikevaihtoa tapahtuu. Alistuva sielu ei kykene tulkitsemaan todellisuutta asioiden käytännön mukaan, vaan ainoastaan niistä muodostettujen lakien mukaan. Asioiden käytännön kuihtuessa ja yhtyessä talouden käytäntöön, alistunut sielu näkee talouden lain yhtyvän jatkuvasti todellisen lakeihin. Tämä on takaisinkytkeytymisilmiö, jossa talouden jatkuvasti muuttuva laki näyttää jatkuvasti muuttavan todellisuuden ilmiöiden, ja viimekädessä jopa fysiikan lakeja. Harha on Hekatonin oireyhtymässä tyypillinen.


1.7 HEKATONIN OIREYHTYMÄ

Michel Onfray on luonnehtinut Hekatonin oireyhtymää seuraavasti:

"Taloususkonto edellyttää kauppatavaran ensisijaisuutta ihmiseen nähden. Tämän sairauden periaatetta voisi kutsua Hekatonin oireyhtymäksi. Hekaton oli stoalainen filosofi toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua, ja hän kirjoitti ainoastaan Tutkielman velvollisuuksista. Kirjoitus on kadonnut, mutta Cicero kommentoi ja arvosteli sitä. Hekaton opetti , että ulkopuolisen henkilön pelastuksen ja omasta edustaan huolehtimisen välillä on aina suosittava jälkimmäistä.
Jos merellä purjehtivaan laivan pääsee sattumalta vettä koska laiva on liian suuressa lastissa, on pakko valita, uhraako rotuhevosen vai vähäarvoisen orjan. Kumpiko on heitettävä yli laidan?
Hekaton vastaa silmää räpäyttämättä: henkilökohtainen etu on laitettava ihmisyyden edelle. Orjalle vettä ja kuivaa leipää, seuraavalla matkalla hänet heitetään reelingin yli. Näin omistaja voi nukkua yönsä rauhallisesti dhrakmojensa ja suosikkikoninsa lähettyvillä. Ja orja puolestan saa liittyä maan kirottuihin ennen kuin hänet suistetaan Akheroniin.
Hekatonin oireyhtymään sairastuvat ne, joille talous on erillistä toimintaa, ja jotka ymmärtävät talouden etujen ja rikkauksien tieteeksi joka sulkee ihmisen ja ihmisyyden kohteidensa ja huolenaiheidensa ulkopuolelle. On vielä pahempaa että Hekatonin oireyhtymästä kärsivät yhtä lailla ne, jotka luulevat taloudellista toimintaa voitavan harjoittaa ihmisestä huolimatta, jopa heitä ja heidän hyvinvointiaan vastaan. Omistamisen yleinen etusija olemiseen nähden, etujen , hyötyjen, kaikkiin muihin arvoihin törmäävien ja metallirahana saatujen hyödykkeiden kardinalietuoikeus on tehnyt Paneitios Rhodoslaisen oppilaasta edelläkävijän, eräänlaisen talouden Kallikleen, joka on rikastunut kaikkina aikoina ja vuosisatoina.
...
Lumouksen katoaminen maailmasta, nykyajan nihilismi ja yleinen pessimismi jatkuu ja pahenee niin kauan kuin asioiden järjestystä juhlitaan tämän antiikin filosofin tahtomalla tavalla."



1.9 DANTEN HELVETIN KARTTA
Dantelta Onfray lainaa omaan helvetin maantieteenseensä, muutamia hyödyllisiä käsitteitä: vallin ja kuilun. Helvetti koostuu porrastetusti eri tasolla olevista maa-alueista, joiden reunalta alas liuttaessa vajotaan yhä pahempiin kirouksen tiloihin. Vallin tehtävä on estää kuiluun syösty raahautumasta takaisin omalle tasolleen. Vain alaspäin saa kirotulla olla matka. Ylikuumana höyryävässä globaalin kapitalismin maailmassa on Onfrayn mukaan kolme merkittävää helvetin piiriä.

Koko maailmanyhteisö on jalustaltaan levenevä, ja kärjestään kapeneva, eroosion murtama pyramidi, jonka kyljet painuvat kuin ennustuksen laihalla lehmällä.

Korkeimpana tilana on planeetan kokoisen jätekasan huippu, jossa suurpääoman (öljy-, auto-, lääke- ja sotateollisuus) universaali valta pitää pesää. Se kahmii valtaosan energiavirroista mediajätettä, pornoa ja sotaa tuottavaan pohjattomaan syöveriinsä: loput se kanavoi alempaan maailmaan omien periaatteidensa mukaisesti. Alempi maailma koostuu kahdesta helvetin höyryävästä piiristä, keskiluokasta ja alamaailmasta.

Keskiluokan olemassa olon tarkoitus on pitää suurpääoman energiavirrat liikkeessä. Keskiluokka muodostaa työläisluokan, presidentistä yritysjohtajaan, formulakuskista siivoojaan he seisovat saman jatkumon eri kohdissa, loputtomasti valmiina spekuloimaan ja uudelleenkouluttautumaan rahanvallan sähköpiiskakaulapantaporkkanadildositruunahaukunrajoittimen värähtelyjen mukaan. Ylikuumenemisreaktion lähdettyä käyntiin voidaan keskiluokkaa puristaa kokoon kaventamalla vallitettua aluetta, mikä merkitsee inflaatiota, hintatason keinotekoista nostamista. Säädytön kilpailu kiihtyy, vaara valua paskasammioon kasvaa joka hetki. Hinnat pyritään kohottamaan niin korkeaksi, että terminen liike-energia käynnistää ydinreaktioita:

"[...] puhutaan
katastrofeista
energialähteenä,
mitä on tämä
onnettomuuksien

alkemia, ihon
ja metallin
siemennesteen
ja moottoriöljyn
mikstuura, kohta
se filmi

on totta, jossa
yhdynnät keskeytyvät
kolareihin ja
autojen räjähtäneet
hylyt toimivat
vihkiäiskappeleina,

veri ja ruoste
jää ja huimaus,
siinä neljä
elemettiä
myöhemmille
ajoille, [...]"¨
Panu Tuomi: Vaaleanpunainen ilmestyskirja

Keksiluokan ja koko laillisen toimivan yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolelle jää alamaailma, eli Manala. Keskiluokan reunoilla valli estää Manalaan valuneita raahautumasta kuiville. Manala on rikollisten, huumeriippuvaisten ja prostituoitujen hallitsema imperiumi. Näistä piireistä on suoria kytköksiä suurpääoman vallanpitäjiin. Manalan jatkuva laajeneminen on suurpääomalle hyödyllistä, sillä he haluavat kunnolla kilpailuttaa avustajansa, jotka sitten nostetaan ja syleillään lepraisella auttavalla kädellä Manalasta keskiluokan idoleiksi, ostamalla heidän palvelujaan, viihdettä, seksiä ja sotaa.

Manalaan valuvat myös peruspäivärahalla elävät työttömät. Viesti, joka heille halutaan välittää on selvä: jos hukkaat aikasi muuhun kuin kapitalistiseen voitontavoitteluun olet jätesammioon tuomittu.

Manalaan on myös lyöty muinaiset valekuolleet jumalat, koko Olympoksen väki, Zeus, Dionysos, Venus, Apollon, Kristus, Muhammed, millä kaikilla nimillä heitä ikinä onkaan kutsuttu. He ovat tuossa nykyisessä tilassaan ainoat kokonaan vailla toivoa, sillä heidän ”palvelujaan” ihmiskunnalle suurpääoma pelkää kuin ruttoa. Ja tämä vasta on sen ennustuksen täydellinen toteutuma, jonka Richard Wagner, tuo Euroopan teollistumisen ja rahanvallan runoilija, esitti Ring-tetralogiassaan, ja tarkemmin Götterdammerungissa. Nimittäin Neuvostoliiton liki 70 vuotinen olemassa olo hidasti kehitystä paljon.




II OSA


1.8 LUMOUKSEN HAVAITSEMINEN
Eräs älykkyyden määritelmä voisi olla kyky lumouksen poissa- tai läsnäolon havaitsemiseen.

(Jos ajatelaan ihmisiä… TÄHÄN BAUDELAIREN MODERNIN ELÄMÄN MAALARISTA GUYSSIN LUONNE, MAAILMAN MIES, EI TAITEILIJA… KIINNOSTUNUT MONISTA POAIKOISTA JNE.)

Ajatellaan pelkäksi biokoneeksi tullutta ihmistä, sähköistä hermotoimintaa, rauhaseritystä, verenkiertoa, lihasten nykivää sätkettä. Biokoneessa on jokin alustava perusohjelmointi, jolla välttämättömät ruumiintoiminnot pysyvät käynnissä. Tätä elämää ei tarvitse mystifioida. Se on yksinkertaista ja luonnollista, niin kuin sylilapsen tai eläimen poikasen. Perusohjelmoinnin lisäksi näyttää aikuisilla olevan jokin luonnollisesti kehittyneestä “vaistonvaraisesta” perusohjelmoinnista poikkeava ohjelmointi. Se biokoneen on täytynyt itse luoda, sillä kukaan toinen ei ole voinut näpelöidä ja yhdistellä asioita biokoneen aivoissa. Kutsuttakoon tätä rakennetta tietoisuudeksi, tai vielä paremmin, sieluksi. Kysymys on perusohjelmoinnista johon on liitetty aistit ja kyvyt.

(TÄHÄN MUISTISTA, MAANEERIMUISTISTA, KÄYTTÖJÄRJESTELMISTÄ, KULTTUURISISTA OHJELMOINNEISTA)

Biokoneen elintoimintojen ymmärtäminen näyttää määrittävän sielun toimintaa vain vähän (yhtä vähän kuin tietokoneen ohjelmointitapoja määrittää emolevyn rakenne, joka on ihmisbiokoneeseen verrattuna tavattoman yksinkertainen). Mahdollisia ohjelmointeja on hyvin paljon. Korkean tason ohjelmointeja, jotka tietokoneessa ovat paljon yksinkertaisempia kuin ihmisbiokoneessa, ei niitäkään tarvitse mystifioida.

Jos ajatellaan tietokonetta, joka on varustettu kaikilla mahdollisilla antureilla ja mittalaitteilla, millainen täytyisi olla sen ohjelmoinnin, että se voisi kertoa meille onko sen elinympäristössä lumousta vai ei?
Helpompaa olisi luetella kaikki todet havintolauseet maailmasta, kuin todeta maailmassa jokin perustava puute, jolle ei välttämättä ole olemassa mitään objektiivista korrelaattia. Biokoneen tulee kyetä ottamaan huomioon itsensä vaikutus (mittalaitteena) lumouksen poissa- tai läsnäoloon... kykeneekö biokone, salakuljettamaan lumoksen sinne missä sitä tosiasiallisesti ei ole? Muodostuuko luomous sen ympärille? Kykeneekö kone imitoimaan lumousta loogisen ohjelmointinsa keinoin? Onko lumous ennemmin ohjelmointia itsessään, ennemmin transsendenssia, ekstaasia, vuorovaikutusta (sielun laajentuma, muodonmuutos ja liike) kuin jonkin valmiin ohjelman suorittamista?
Eräs lumouksen referenssi on teatteri. Teatteri voi synnyttää todellisen lumouksen tai olla synnyttämättä. Aina se joka tapauksessa sitä uskottelee. Se ei ainoastaan muistuta meitä lumouksen edellytyksistä, olemassaolosta ja sen haihtuvuudesta, vaan myös olosuhteista, joissa kulloinkin on toimittava: tarjoavatko olosuhteet mahdollisuuden luomouksen idean toteutumiseen. Kysymys olosuhteista, tilanteesta, on keskeinen (kts. Marx ja ranskalaiset situationistit).
Antiikin tiukkojen ihmisen vapautta koskevien määritelmien mukaan, elämä josta lumous puuttuu ei ole minkään arvoista. Lumouksen katoaminen on tragedia, taistelun päättyminen häviöön, kuolemaan. Orja, joka suostuu orjuuteen, vaikka voisi vapaasti toteuttaa itsemurhan, on orjuutensa ansainnut. Orja, joka kaikissa tapauksissa valitsee elämän, ei selvästikään ole riittävän "älykäs" toivomaan vapautta, havaitsemaan lumouksen läsnä- tai poissaoloa. Lumouksen ikuinen poissaolo on kuolemaakin masentavampi tila. Oli tehtävä ihmeitä ennen kuin egyptin orjuudessa olleet uskovat Moosesta.
Orjuus ei aina tarkoita lumouksen poissaoloa. Apuleiukselta samme lukea kuinka ei orjuus eikä aasina oleminen, ei voi riistää tietoisuudelta lumousta, jos lumous on sen ympäristössä, esineissä ja siinä itsessään. Myös aasin elämä on elämän arvoista. Aasin, orjan, herran ja kuninkaan elämät muuttuvat arvottomiksi vasta lumouksen kadotessa, mutta vain aasin ja orjan elämät muuttuvat täysin sietämättömiksi.


1.10 MIELLYTTÄÄKSEEN VALTAA ON LAKATTAVA MIELLYTTÄMÄSTÄ RAKASTETTUA
Kuka sitten synnytti tuon ihmishirviön? Yleistyksemme eivät juuri osu harhaan mitä tulee modernien ihmismassojen henkiseen rakenteeseen. Ihmiset haluavat kiihkesti tulla luokitelluiksi ja tunnistetuiksi. Tarpeelliseen luokkaan kuuluminen, tasoittaa tien yhteiskunnassa, mutta tuottaa myös selkeät vastakkainasettelut ja voholliskuvat. Luokiteltavuuden korostaminen on yhteiskunnallisen hyödyllisyyden korostamista.
Ihmiskauppaa on ollut olemassa koko tunnetun historian. Tehdäkseen itsestä helpostimyytävä, on nihiloitava monimuotoisuutta, olemisen kannalta, lähimmäisen mielyttämisen kannalta tärkeitä, jopa kaikkein rakastettavimpia piirteitä. Miellyttääkseen valtaa on lakattava miellyttämästä rakastettua. Miellyttääkseen verenhimoisia massoja on lakattava miellyttämästä ystävää. Itsenihiloiminen on hyödyksiolemisen edellytys kadotetussa paratiisissa.
Rehellisyyden sijaan halutaan vaikuttaa harvinaislaatuisilta. Sielu operoi jatkuvasti pelkästään markkinatalouden termein ja metaforin, tunnistaa vain banaaleimmat geometriat. Ei tunnusteta mitään, ei ainoatakaan heikkoutta tai syntiä, ei anneta armoa itselle eikä toisille.
Markkinat tuottavat kuluttajan, joka pyrkii siihen mitä toinen haluaa, ja tahtoo itse sitä mitä markkinat haluavat. Takaisinkytkeytyneessä systeemissä jää jäljelle kohinainen, muotti, joka voidaan täyttää tunnistettavaksi tyypiksi konsensuskatekismuksen vakiintunein keinoin.
Velvollisuus määritellä itsensä toisille ja kolmansille osapuolille on joukon ulkopuolisen silmin koominen. Velvollisuuden poistaminen poistaisi halun ja tarpeen yleistää. Itsemäärittelemisen velvollisuus liittyy elinkeinojenharjoittamiseen, ammattiylpeyteen ja markkinatalouden säännöstöön. Sotaväessä teeskentelyä rajoitetaan kasvattamalla palvelusaikaa. Harva kykenee teeskentelmään 12 kuukautta. Israelin ja Venäjän vuosien palvelusta ei teeskentele kukaan.
Ongelma on siis oudossa halussa asettua jonoon abstraktin ”hyödyllisyyden” perusteella. Hyödyllisyyden määrittelevät aina jotkut toiset, massat, valta: ne jotka toisista eniten hyötyvät. He esiintyvät kehitysmaiden hyväntekijöinä ja edellyttävät hyötyä. Hyödyksiolemistaan juhlivat uskovat hyötyvänsä eniten siitä, että heitä riistetään. Riistetyksi tuleminen ei ole täydellistä, kunhan se on vapaaehtoista. Täydellistä riisto vain sille jolle se on pakko.
Riisto muuttuu armottomammaksi, mitä vähemmän suhteellista, seksuaalista ja käytännöllistä hyötyä riistetystä voidaan saada. Orjavanhuksilta poistetaan loppukin arvo ja sananvapaus: heidän valituksiaan ja kokemuksiaan ei kuunnella.

1.11 RAKKAUSSUHTEEN POLIITTINEN ERITYISLUONNE
Mieluummin puhun rakkaussuhteesta kuin institutiosta nimeltä porvarillinen avioliitto. Rakkaussuhde on selvä olemisen tapa, jonka hengelle avioliitto omistuksineen ja talouksineen on vieras ja vastakkainen. Rakkaussuhde on absoluuttinen pakotie, joka kiteyttää draamaansa kaiken sielullisen liikkeen. Rakkaussuhde on erikoinen vankilastapako, toisen kanssa ja avulla. Rakkaussuhteessa ollaan pettureita yhteistuumin: muodonvaihdos ja tunnistamattomaksi tuleminen on yhteistä. Rakkaussuhteen kammottavuuson siinä, että osapuolet saattavat kavaltaa toisensa. Kummankin pakomatka katkeaa, valhe paljastuu, se että toinen ei koskaa uskonut paon mahdollisuuteen. Miten tutkia oma uskonsa, luottaa siihen ja toisaalta kommunikoida uskonsa toiselle? Eikö sukupuolisten polariteettien väliseen kommunikaatioon tarvita aina muusiikin keinoja…

Lumouksen käydessä vähiin, rakkaussuhde nähdään liian helposti pakotieksi rationaalisuuden rautahäkistä. Tästä iskelmäjollotuksen ja saippuasarjojen suosio. Lumouksen katoaminen estää sukupuolten vuorovaikutusta syvemmällä emotionaalisella tasolla: menetetään lojaalisuus. Välitön, syvällinen, eroottinen, romanttinen, sensuaalinen, henkinen, kanssakäyminen muuttuu hankalaksi, karkeaksi. Rakkaussuhteesta tulee ilmiönä normin ulkopuolinen, sattumaa epätodennäköisempi, mahdoton. Lumouksettomuudessa sukupuolten välille jää illuusioton ja jännitteetön tasa-arvon lattea ystävyys, tai eroottisen kauppatavaran arvioiminen ja hypistely.

"Vielä koulutusjärjestelmän uhreja paremmin yhteiskuntaan sopeutettuja ovat prostituoidut. He ovat kuin kaiken palkkatyön metafora. Koskaan ei korosteta kylliksi, millainen yhteenveto he ovat työtätekevän ihmisen tilasta, yhteiskunnan voimille alistetun ruumiin kohtalosta ja kaiken palkan takia omiastautuneesti harjoitetun toiminnan toistojen pakkotahtisesta, väsyttävästä ja traumatisoivasta luonteesta - näin on sitä säännöllisemmin, mitä alhaisempi, surkeampi ja olemattomamapi palkka on. Prostituoidut ovat erinomaisia Aristoteleen lukijoita." Michel Onfray

Seksiorjuuteen suostumisen (rakkausuhteesta pidättymisen) palkka on vapaus shoppailla. Tässä Rainer Werner Fassbinderin, Pier Paolo Pasolinin, Elfriende Jelinekin ja monien muiden 1900-luvun eurooppalaisten taiteilijoiden ydinsanoma. Porno on taloususkonnon rituaalinen käytäntö. Pornoteollisuus on kapitalismin kiteyttävä prosessi, joka kehittyy ja lajenee lumouksen häviämisen myötä. Se on lihaa syövä hirviö, joka vyöryttää kaiken aikaa elimistönsä läpi suurempia raaka-ainemääriä, kuin valas, siivilöidäkseen saastuvasta merestä entiset planktonit. Pornon ydinsanoma on ensimmäisistä 1970-luvun alun kokeiluista lähtien: rakkaussuhde pakotienä on kuollut, koska moni on valmis kavaltamaan rakastettunsa riittävän tähtitieteellisestä summasta. Pakotiehen uskominen muuttuu tällaisen järjestelmän toimiessa äkkiä hyvin vaikeaksi tai kokonaan mahdottomaksi.

- Ai niin... miksi halusimmekaan paeta... miksi pakotie ylipäätään kiinnosti meitä?
- Sielun pelastuksen takia. Luonnon ja ihmisluonnon pelastuksen hukkaan valumisen takia…

1.12 FASISMI, FUNDAMENTALISMI JA UUSI KESKIAIKA

"eikä kukaan
enää tiedä mitä
väriä tunnustaa
tai kenen lipun
alla kulkee "
Panu Tuomi

Michel Onfay opettaa millä tavalla Danten organisoitu helvetti, Hitlerin Saksa tai Stalinin Venäjä, olivat vain lohdullisia, nostalgisia paimenpastoraaleja, siihen ilmaisukeinot ja luonnovarat ylittävään huijaukseen verrattuna, jota globaalin pääomavallan logiikka täydellistyneenä edustaisi. Tämä yksipuoluejärjestelmä jakaantuu kahteen siipeen: avoimeen rehelliseen äärioikeistoon ja punalipun tai viherpiiperryksen suojiin kätkeytyneeseen kierompaan äärioikeistoon. Kolmas, oppositiosiipi on uskonnollinen fundamentalismi, joka on fasismia käännetyllä etumerkillä.
Sillä mitä puoluekantaa tai väriä kukin sanoo edustavansa ei siis ole suurempaa merkitystä. Oikeisto ja vasemmisto ovat syvemmällä kuin vain ihmisen omassa poliittisessa tiedostuksessa, ja tätä myös käytetään hyväksi manipulaatiossa.
“Kurjuus on harvoin ollut näin kyynistä ja tahdottua: niille, joilla ei ole mitään voitettavanaan, mutta aina menettävänään kykynsä päästä kirotusta tilasta, ei ole mitään toivoa; niille, joilla on tarpeeksi, että he voivat sijoittaa osan omaisuudestaan, kaikki on mahdollista; niille, jotka määräävät pelaamansa pelin säännöt, voitot ovat käytännössä varmoja." Onfray
Fundamentalismi, toiminnan ja ajattelun radikalisoituminen ei ole asioiden syy vaan reaktio, fasismia vastakkaisella etumerkillä. Fasismi ei ole liberaalia sekularismia reaktiona fundamentalismiin, tai edes uskontoon. Sekularismi vain sattuu olemaan fasismille joissain olosuhteissa uskontoa tai sotalaitosta hyödyllisempi työkalu. Toisissa olosuhteissa voi olla toisin.
Paavo Haavikon (radiohaastattelu 1975) ja Michel Onfrayn ajatukset fasismista osuvan kiinnostavalla tavalla yhteen: fasismi on toiminnan tapa, eikä toimijoihin tarvitse liittyä mitään ulkonaisia, objektiivisia, julkilausuttuja tunnuspiirteitä. Fasismissa on keskeistä suuri evolutiivinen sopeutuvuus, naamioituvuus ja hienostunut toiminnallinen älykkyys. Kaikki käy fasismille. Fasismi saattaa ilmetä kaikissa näkyvissä muodoissa. Sotilasparaatit ja univormut liittyvät fasismiin yhtä pinnallisesti ja korvattavasti, kuin sadomasokismin nahka-asut, piispanviitat tai hiphoppareiden ylisuuret merkkimyssyt. Fasismi on toimintaa, selittelemättömiä, selittämättömiä tekoja.
Sekä Onfray että Haavikko painottavat erään tunnuspiirteen olevan pyrkimys ihmisten erotteluun, separatismiin: 1) luonnollisen eron vahvistamiseen, 2) eron tekemiseen siinä, missä ei pohjimmiltaan eroa ole, 3) erojen kiistämiseen siinä, missä on olennainen ero. Nämä kaikki tilanteen mukaan, aina fasismin, voittajan eduksi… luuserin, häviäjän tappioksi. Niille, jotka määräävät pelaamansa pelin säännöt, voitot ovat käytännössä varmoja.

1.13 KESKITYSLEIRIN ESTETIIKKAA
Primo Levin ajatuksia mukaillen Onfray toteaa, että natsien keskitysleirit eivät ole mitenkään leimallisesti fasistisia ympäristöjä. Fasismi voi ottaa haltuunsa minkä tahansa ympäristön ja polarisoida sen haluamallaan tavalla. Tähän ei liity poliittista julistusta. Tässä mielessä fasismi on ennen muuta estetiikkaa. Fasismi ei halua poliittista vastakkainasettelua, se haluaa konsensusta ja yksinvaltaa.
Keskitysleirien merkitys tulee Primo Levin mukaan esiin sillä hetkellä kun haluamme tietää millaista estetiikkaa on fasismin lausumaton, julistamaton ja manifestiton estetiikka (natsien puheiksi, kirjoituksiksi, paraateiksi ja teoiksi muuttunut logiikka). Tunteaksemme fasismin estetiikan, täytyy tuntea jokin sen vasta-estetiikka, esimerkiksi juutalainen uskonto. Juutalaiset ovat itseseparatisteja ja antisekularisteja. Myös juutalainen kauppiaskulttuuri täytyy ottaa huomioon. Juutalaisuus lausuu itse oman tuomionsa sillä hetkellä kun fasismi nousee valtaan. Juutalaisuus on fasismin jakojäännös: eroja ei tarvitse keinotekoisesti luoda, ne tekevät sen itse paremmin.
Silloin kun ihmisryhmä, luokka tai kansa on jäännöksettä parodioitu, ja se itse aidosti ja pahaa aavistamatta innostuneet tuosta omasta parodiastaan, se on kiinteästi vastustajansa tähtäimessä.
Keskitysleirit ovat erään kulttuurin negaatio, parodian parodia, joka kiteytyy Auswitzchin rautaporin ironiseen, lähes koomiseen iskulauseeseen ”Arbeit Macht Frei”. Tämä logiikka kokoaa juutalaiselle kulttuurille ominaiset varjot, ajattelun ja olemisen katvealueet, yhteen, yhdeksi kivettyneeksi performanssitaideteokseksi, alistaen valitun kansan aforistisesti sille kohtalolle, jota he itse ovat läpi historian toisella tasolla valmistelleet muille kansoille.
Mutta fasismi ei ole erityisen kiinnostunut juutalaisista, vaan karikatyyreistä, parodioitavista kohteista. Parodioitavuus on separatismin ydin. Separatismia tarvitaan fasismissa toisistaan erotettujen joukkojen yhdistämiseen Joukkojen yhdistämistä tarvitaan luotettavuuden ja lojaalisuuden takaamiseen. Ja luotettavuutta tarvitaan kun on toteltava käskyjä.
Tämän logiikan pohjalta ymmärtänemme fasismin ytimeksi taloudelliseen hyötyyn tähtäävien rikoksien teettämisen halpa-arvoisilla epärationaalisesti toimivilla palvelijoilla.
Fasismi tulee aina uudelleen, uudessa vastakkainasettelun ja dialektiikan katoamisessa, ihmisten luonnollisista reaktioista sairaaseen tilanteeseen, heidän omasta tiedostamattomasta (tai pikemminkin katkenneesta suhteestaan tiedostamattomaan), täysin riippumatta kymmenien miljoonien ihmisten lähihistoriassa antamasta uhrista.
Oman aikamme median läsnäollessa on vaikea pitää huoli siitä, että fasistinen ihmistyyppi ei pääsisi syntymään, koska sellainen tyyppi syntyy yhteiskunnan rakenteellisella tasolla, eikä yksilötasolla. Kontrolliyhteiskuntien fasisti, tyhmyyden ylistäjä, ei jätä sormenjälkiä, vaan levittää tautia tyhmyreiden välityksellä. Tyhmyrit kokoavat kultahampaat, heittävät ruumiit saippuakoneeseen, puristavat kauneustuotteita naisille. Voitot luonnon ja ihmisluonnon tuhoamisesta kerää hymyilevä fasisti jättäen burnoutin, ekokatastrofin, hermokaasun ja ihmistuhkan tuoksun leijailemaan jälkeensä.


1.14 EMOOTIOIDEN KRIISI
Emootioiden kriisi johtuu niiden todellisesta, kipeästi koetusta vaarallisuudesta. Emootio ilman kieltä on ikuinen ansa sille, joka joutuu kulkemaan kylmän viileästi, ilmeettömästi, biotunnistein ja kiihtymysanturein valvottujen tilojen sokkelossa.

Mieluummin kuin asettaisivat kulkulupansa kyseenalaisiksi, mieluummin kuin laittaisivat oman järkensä selvityskyvyn kontrollisysteemin monimutkaisuutta vasten, mieluummin kuin valitsisivat pitkän ja vaivalloisen labyrintin emootioidensa vapauttamiseksi, olennot luopuvat vapaaehtoisesti vaarallisiksi ja haitallisiksi koetuista emootioista. Päästäkseen ongelmista, miellyttääkseen valtaa, tullakseen sairaan mainosmiesten ja lääkäreiden manipuloiman yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi, olento lakkaa olemasta rakastettava: lumous lakkaa.

Millainen sitten on kontrolliyhteiskunta emootioiden näkökulmasta? Onfray ehdottaa, että Foucaultin analysoima rangaistuslaitostyyppi on muunnettava kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan.
Vangit ovat lapsesta saakka kytketty ohjattuun mitattuun lakkaamattomaan työhön ja kontrolliin. Elektroninen kaulapanta rekisteröi liikkeet. Kulkuluvat tilojen välillä myönnetään tai evätään. Pakeneminen on mahdotonta. Vaihtoehtoa ei ole. Joko pakeneminen tai emootioiden kuolema. On siis tehtävä työtä, lakkaamatta, hyvin systemaattista, henkiseltä vaativuusasteeltaan suhteellisuusteorian luomiseen verrattavaa työtä. Ranskalaisten ajattelijoiden Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin teokset toimivat alle kouluikäisellä jonkinlaisena ”ajokorttina elämään”, kuten myös Homeros, jonka hän saa kääntää omaan käyttöönsä.

Kuluu aikaa, lapsuutta, nuoruutta, kauneutta, leikeiltä, rakkaudelta, kiven sisällä, poissa emootioista, poissa elämästä, poissa tilasta. Pikku Wagnerimme on määrätietoinen. Vaikka käärmeen kiemurat ovat monimutkaisempia kuin myyrän käytävät, lapsi-Wagner selvittää tiensä vankilan muurien ulkopuolelle. Koko työ on tehty sähkökatkosten aikana, tai niinä sekunnin murto-osina kun valvontatietokoneiden bitit viivästyivät, kun kehyksiä puuttui datavirrasta.

Kuolemaan tuomittu on karannut. Lapsi on ulkona. Ulkona ei odota Deleuzen ja Guattarin lempeät tuhat autiota tasankoa, vaan saman laajuinen Minoksen labyrintti. Labyrintin pohja on pääkalloista ja ihmisen luista kivetty. Se ei hätkähdytä pikku lasta, jolla on tätä varten kehittynyt homeeris-thukydidinen tietoisuus. Labyrintissa silmä kiipuaa puolapuita taivaaseen. Ilmanvaihto on hoidettu muulla tavoin kuin seinän läpi. Sisään sataa. Käytäville ei voi jäädä asumaan. Auringon noustessa on juostava. Auringon laskiessa on juostava. Seinän takaa kuuluu outoja ääniä, kuin vasaran pauketta. Joku kaivautuu maan alle, mutta voimat eivät riitä planeetan läpi vapauteen. Lentotaidoton, 250 cm pitkä nisäkäs katoaa käytävän päästä. Ei voi tietää mikä tilanne on. Kulman takaa avautuvan näkymän voi ennustaa. Mutta se on tarkistettava. Tämä ei ole auringon polttama tasanko, jolta voi paeta ylittämällä sen. Labyrintti ei merkitse olemista vaan omistamista. Minos omistaa ajan, joka labyrintin läpikäymiseen kuluu. Se aika on viivettä vankilan ja maailman välillä. Kuoleman ja emootion välillä. Unenomainen tasohyppely: kaksi maailmaa joissa 50 kenttää, joissa tavattoman huonot kulkuyhteydet tilasta toiseen. Tahdonvoimalla on vähän jos mitään merkitystä. Uskontoa ei missään tapauksessa tarvita. Onnea ei tarvita yhtään. Uskoa tarvitaan. Tarvitaan labyrintin kartta. Sekä hieman vettä ja leipää. Unta. Tarvitaan pitkäperjantain ihme. On nukuttava kaiken aikaa, käytävä unessa, muuten aika ei riitä. Väsymys on tulla epävarmaksi, herätä, unohtaa mistä on tullut ja minne on matkalla… tajuta hulluus. Kaikki käden ulottuvilla oleva kelpaa taisteluvälineeksi rottia vastaan: tikkaiden rippeet, luudat, pöydät, autonromut, puujalat ja jopa hait.

Löytyy hylättyjä pyhiä kirjoituksia. Uskonnot pyrkivät vapauttamaan emootiot irrationaalisella. Labyrintissä tämä paljastuu pelkäksi aneemiseksi sisustussuunnitelmaksi. Ellei ole labyrintin karttaa, puhdasta käytäntöön sidottua tietoa, ei ole toivoa. Sisustuspuhe on turhaa.


1.15 TYÖELÄMÄN HUONONTUMISEN SYLLOGISMI

"Kun valtiokapitalismi on kehittynyt modernilla ajalla, taloudelliset, poliittiset ja ideologiset järjestelmät ovat yhä suuremmassa määrin joutuneet yksityisten tyrannioiden kaappaamiksi. Nämä tyranniat ovat suurin piirtein yhtä lähellä totalitaarista ihannetta kuin ne totalitaariset poliittiset järjestelmät, joita ihmiset ovat tähän mennessä rakentaneet." Noam Chomsky: Ideologia ja valta
Globaalin talouden henki piilee suurten monikansallisten korporaatioiden logiikassa. Korporaatiot pyrkivät voittamaan tai nielemään kilpailijansa. Kaikki markkinoiden toimijat joutuvat kilpailemaan korporaatioden kanssa, samoilla säännöillä. Korporaatiot voivat siirtää toimintansa paikasta ja maasta toiseen edullisimpien toimintaolosuhteiden (verotus, työvoima, raaka-aineet, päästörajoitukset) mukaan. Korporaation siirtyessä maasta toiseen, luovuttaja maa häviää taloudellisesti, vastaanottaja maa voittaa. Korporaatioiden liikevaihto on verrattavissa valtioiden liikevaihtoon. Korporaatioiden liikkeet vaikuttavat suoraan toimintavaltioiden taloudelliseen vaurauteen ja työpaikkoihin. Poliitikot, joiden tehtävä on valtioiden asioista, ovat korporaatioiden edunvalvojia valtioissa. Poliitikot voivat vain toivoa, että heidän järjestämänsä valtiolliset olot miellyttävät itseriittoisia, narsistisia korporaatioita. Korporaatioiden voitto perustuu tuotantoalueiden tuotantokustannusten alhaisuuden ja markkina-alueiden hintatason korkeuden väliseen eroon. Siksi on edullista luoda maantieteellisesti toisilleen etäisiä alueita, joilla tuotantokustannukset ovat alhaiset, ja toisaalta alueita, joilla markkinahinnat ovat mahdollisimman korkeat. Tuotantokustannukset saadaan alhaisimmiksi luomalla valitulle alueelle (esimerkiksi sodankäynnin keinoin) mahdollisimman suuri kurjuus ja köyhyys, jolloin paikalle saapuva, "pelastava", "työnantaja" korporaatioinfrastruktuuri, pystyy ottamaan ihmiset nälkäpalkalla työhön humanitaarisen auttajan tavoin.
On selvä, että voimakkaatkaan valtiot, kuten USA, eivät mahda mitään omalakisesti toimiville globaaleille korporaatioille. Korporaatiot kiristävät ja kilpailuttavat kaikkia valtioita yhtäläisesti. "Näistä institutioista on tullut suurimmalta osin vastuuttomia ja ne ovat muuttuneet yhä immuunimmiksi julkiselle valvonnalle, samalla kun ne ovat saaneet voimakkaan ja alati tiukkenevan otteen maailman järjestyksestä." Chomsky Kukaan kuluttaja ei hyödy tällaisesta vapaasta kilpailusta. Työolot heikkenevät kaikissa valtioissa korruptoituneimman kehitysmaan olosuhteille kilpailukykyisiksi. Työolosuhteita ei voi paeta, nille ei ole vaihtoehtoja, valtioissa, jossa kaikki on yksityistetty korporaatioiden armoille. Kehittyneemmissä maissa kohkataan luovuudesta arvona, mutta ihmiset eivät kuitenkaan ole luovia vapaasti ja älyllisesti, vaan ainostaan "luovan" työnsä säilyttääkseen (mikä tietenkin on moraaliton ja täysin epävapaa asiantila, todellisen luovuuden vihamielinen vastakohta). Entisestään heikentynyt valtio "on nykyisin vakavan hyökkäyksen kohteena demokraattisimmissa yhteiskunnissa, muttei siitä syystä, että se sotisi libertaarista visiota vastaan. Asia on pikemminkin päin vastoin: hyökkäys johtuu siitä, että valtio takaa (heikon) suojan joillekin tämän vision osatekijöille." Chomsky Vaikka lähes kaikissa anarkistisissa visioissa on toivottu valtion vallan purkamista... nyt sen tekevätkin aivan muut kuin anarkistiset ja libertaristiset voimat... valtiovalta ja byrokratia puretaankin taisteluareenaksi näitä voimia vastaan. Sillä taistelussa korporaatioita vastaan, vahva valtio on ensimmäinen mieleen tuleva lisäpeliaikaa tuottava taiteluhauta, joka ei sinänsä tietenkään riitä valtioita riitatutavia ja murentavia korporaatiota vastaan pitkällä tähtäimellä, mutta jonka suojissa on mahdollista suunnitella keinoa jolla kuolemattomuuttaan uhoavat korporaatiot, jättiläismäiset psykopaatit, alistetaan.
Sitä ennen korporaatiot tekevät ennennäkemättömiä voittoja. Pääoma siirtyy globaalisti yhä harvempien käsiin. Maailman luonnonvarat hupenevat ennätystahtia, ja kilpailun kiristyessä luovuttajia eivät varmasti ole vahvimmat. Valtiaiden utopia, niin sanottu musta timantti, täydellistyy. Kaikki miehet ovat pääoman orjia, kaikki naiset ovat pääoman prostituoituja. Tämä on pelin henki, joka pilkaa kaikkia entisten aikojen veriuhreja ja ihmisyyden voittoja.
Se mihin kokoajan hupenevan valtio-institution suomaa suojaa ja lisäaikaa tarvitaan on globaalin vallankumouksen suunnittelu. Tämä toiminta on aivan välttämtätöntä siitä huolimatta että sosialisti taiteilija William Morris kirjoitti jo 1880 luvulla:
"Olen tietoinen nykyisin vallitsevats mielipiteestä, jonka mukaan kilpailullinen ja yksityistä etua ajava järjestelmämme on viimeinen talousjärjestelmä maailmassa, ja jonka mukaan järjestelmämme on täydellistymä ja siinä on saavutettu lopullinen tila. Tämän mielipiteen vastustaminen on epäilemättä rohkeaa, sillä minulle on kerrottu, että sen kannalla ovat jopa kaikkein oppineimmat miehet." (Chomsky)
Meillä on kuitenkin 1880 -luvun tilanteeseen verrattuna yksi todella hyvä ja kiistämätön argumentti: maapallon aineelliset resurssit ja luonto. Maapallon pilaantuminen, ilmakehän lämpeneminen, eläinten sukupuutto ovat jatkuvasti vahvistuvia retorisia keinoja. Ne ovat totuus, joka on etsijöiden puolella. Ne ovat aikapommi, joka räjähtää myös ajattelemattomien käsiin. Sen jälkeen ei kootuilla pääomilla, joille koko sininen planeetta uhrattiin, tee yhtään mitään. Ja sitä ennen... monenlaiset levottomuudet ja sotilaalliset yhteenotot voivat tehdä pääomien kokoamisen turhaksi.
Tällaiset katastrofit, jotka välttämättä seuraavat nykyistä kehitystä, ovat voimakkaita argumentteja positiivisen utopian rakentajien puolesta. On valittava, sen sijaan että katsoisimme mitä tapahtuu. Tiedämme aivan kiistattomasti mitä tapahtuu. Katsominen on pelkkää ajan hukkaa.


1.16 MAAN JA RUUMIIN OMISTAMISEN
pahin ongelma on se, että nämä voidaan omistaa pilattavaksi, vedet saastutettavaksi tiettyä hintaa vastaan, niin kuin nyt käy Kiinassa, Venäjällä ja muualla Aasiassa. Kukaan ei haluaisi pilata omaa maataan, haudata kotiinsa ydinjätteitä. Toisen omistamasta maaperästä ei tarvitse kantaa vastuuta... niin kuin ojassa kasvoillaan makaava kuollut juoppo herättää lapsikuluttajien heleän naurun, ja aikuisten kuluttajien hyvän olon tunteen. Mutta, se joka siellä makaa, ehkä se onkin meidän Matti? Oman itsensä, oman maansa tuholle omistamisesta voidaan maksaa tähtitieteellisiä hintoja, kuten viihde- ja pornoteollisuudesta tiedämme. Sille, jolla ei muussa tapauksessa ole leipäpalaa (= joka vuotista Gran Canarian kaksiviikkoista), näyttäytyy tähtitieteellinen rikkaus paon viivana.
Miten oman ruumiinsa tuhoavan yksityisomistamisen voisi lopettaa? Niin, että joku muu määrää ruumiista? Tietokone, keskushallinto, demokraattinen päätöksenteko? Ei. Olisi siirryttävä kauneudelle omistamisen talouteen mottona: mitä vähemmän keskitysleireja ja savuavia krematorioita, sen enemmän kauneutta, pandakarhuja ja Ferrareita.
Henkilökohtaisen materialismin embleeminä Ferrari tietenkin on vaikea kysymys. Jos monista tulee miljonäärejä, monet tahtovat Ferrarin. Tarvitsevatko nuo monet Ferrarin? Onko Ferrari nautittava olemassa olevana, vai vasta omistettuna? Onko Ferrari tuskallinen ellei sitä saa omistaa? Joka tapauksessa, yhtä vähän kuin servaali ei voi olla tavallinen kotikissa, tai kuulento tavallinen lomamatka, Ferrari ei voi olla jokamiehen auto. Olisiko kauniisiin sarjavalmisteisiin tai käsityönä valmistettuihin esineisiin suhtauduttava mieluummin julkisena kuin yksityisomaisuutena? Miten päästä ulos materialismin syöpäsairauksista, hedonismin huimauksesta, esineiden, vaatteiden, materiaalien, hajuvesien, luksustalojen, ylellisyyden aistivankilasta, rahan kammottavasta sensualismista?


1.17 TAVOITTEET JA VISIOT: UUSI TALOUSJÄRJESTELMÄ
”Visiolla tarkoitan käsitystä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa säädylliset ihmiset voisivat ajatella elävänsä, käsitystä, joka elähdyttää kaikkea mitä teemme. Tavoitteillla tarkoitan valintoja ja tehtäviä, jotka ovat meille mahdollisia ja joita haluamme tavalla tai toisella tavoitellla sellaisen visiot johdattamina, joka saattaa viitata vain kaukaisen ja hämärään tulevaisuuteen.
Elähdyttävän vision tulee perustua jonkinlaiseen käsitykseen ihmisluonnosta. Sen tulee perustua sille, mikä on hyväksi ihmisille, heidän tarpeilleen ja oikeuksilleen ja niille ihmisluonnon piirteille, joita pitää vaalia, kannustaa, ja joiden tulee antaa kukoistaa kaikkien yhteiseksi hyödyksi.” Chomsky
Uuden talousjärjestelmän suunnittelu, jos kuka libertaristi kunnianhimoiseen ja kaikkia valtoja uhmaavaan hankkeeseen uskaltaisi rytyä, muistuttaisi painajaismaisessa monimutkaisuudessaan simultaanishakkiturnausta vastustajina kaikkien tunnettujen talousjärjestelmien klassikot, ja nykyisen puolestapuhujat, todelliset ja kuvitteelliset hyötyjät. Näiden simultaanivastustajien tiedot kattavat kaikki heidän tuntemansa pelit. Pelataan kellon kanssa: vastustajilla on aikaa loputtomasti, haastajalla vain yksi elämä. Häviö yhdellä laudalla tarkoittaa häviötä kaikilla.
Siirtojen tulee olla ymmärretäviä, sääntöjen mukaisia. Vaikeudet on voitettava kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ihmiskäsityksen on oltava realistisempi, mutta myös syvempi kuin mikään aikaisempi. Jokaisen siirron seuraukseen on oltava suunnitelma ja varasuunnitelma. On oltava henki, logiikka ja metodi, joka ei ole banalisoitu myytti. Jokaisen pelin täytyy päätyä voittoon: lopputoksen on oltava voitto niille ihmisluonnon piirteille, joita haluamme vaalia, kannustaa, ja joiden tulee antaa kukoistaa kaikkien yhteiseksi hyödyksi.
Onko tällaisen shakkipelien shakkipelin suunnittelu vaikeampi tehtävä kuin matkapuhelimen suunnittelu? Onko tehtävä ihmiskunnalle mahdoton nyt tai tulevaisuudessa? Tietomme ja ymmärryksemme on pinnallista kaikissa tämän kaltaisissa kysymyksissä. Iskulauseita on helppo muotoilla mutta ne eivät ole kovin hyödyllisiä todellisten valintojen äärellä.
Voimmeko odottaa, että nykyinen malli saavuttaa oman lakipisteensä, oman kehityksensän evolutiivisen päämäärän, ja että se sitten itse itsestään keksii positiiviset ratkaisunsa ongelmiin... kenties laittaa itse itsensä viralta? Chomsky toteaa että korporaatioiden valtaa on ehkä mahdoton (itse-)epäillä klassisesta anarkistisesta lähtökohtasta, vallan oikeutuksesta, käsin. Korporaatiot oikeuttaavat itsensä sillä, että ne tuottavat elinkeinon monille. Jos päädymme kaikesta huolimatta näkemykseen, että korporaatioiden valta tulee purkaa, tämän purkamisen syitä tulee olemaan mahdotonta selittää nälkäiselle lapselle tai omaa etuaan etsivälle massaihmiselle. "Todellisilla libertaareilla on tästä syystä paljon työtä edessään." Chomsky
Kaikki työ on käytännössä tekemättä.


1.18 KEINOT

Onfray ehdottaa ensiavuksi ateismia: "Jokainen prolegomena lumouksen palauttamiseksi maailmaan edellyttää kopernikaaista kumousta: on lopetettava taloususkonto."
Chomsky ehdottaa valtion vahvistamista: "Asialleen omistautuneen anarkistin nykyisenä tavoitteena pitäisi nähdäkseni olla joidenkin valtion institutioiden puolustaminen nihin kohdistuvaa hyökkäystä vastaan ja saman aikaisesti pyrkimys saada ne vastaanottavaisemmiksi merkitykselliselle demokraattiselle osallistumiselle. Lopullisena tavoitteena paljon vapaammassa yhteiskunnassa kuin mitä omamme on, tulisi olla niiden purkaminen, jos otolliset olosuhteet tämän toteuttamiseksi vain ovat saavutettavissa."
Mitä tulee tuotantoon ja maapallon luonnovarojen kulutukseen, lopullisena päämääränä ei joka tapauksessa voi olla muutamien harvojen taloususkonnon epäjumalien rikastuttaminen, ja koko muun maailman henkinen kurjistaminen. “Tuotannon lopullisena päämääränä ei ole tuottaa tavaroita vaan vapaita ihmisiä, jotka elävät tasa-arvoisesti toistensa kanssa kumppanuudessa.” John Dewey (Chomsky) “Luoda ymmärrys siitä, että asioiden arvoa voi tarkastella muustakin kuin herruuden näkökulmasta.” Bertrand Russel (Chomsky)
Mitä voimme todellisuudessa valita? Mitkä ovat keinot tavaraa tuottavien korporaatioiden alistamiseksi vapaiden ihmisten tuotantoon? Jos valtiopolitiikka on alisteista korporaatioiden taloudelliselle vallalle, emme voi käydä korporaatioita vastaan demokraattisin poliittisin keinoin: meillä ei ole vaaleissa valittavana todellista muutosvoimaa, on vain korporaatiovallan hidasteita ja rasvareita.
On selvää, että muutoksen täytyy olla kopernikaainen, globaali, epäpoliittinen, rationaalinen: vapaasti riehuvalle erilliselle taloudelle ei voi jäädä pakopaikkaa, kolmatta maailmaa lapsiorjavoimineen.
Väkivalta ei missään tapauksessa voi tulla kysymykseen. Ensinnäkään millään kapinallisryhmällä ei voi olla taloudellisia resursseja käydä pääomia vastaan avointa aseellista sotaa. Toiseksi millään kuviteltavissa olevalla ryhmällä ei voi olla rationaalista, monien ymmärrettävissä olevaa legitimiteettiä purkaa asellisesti korporaatioiden valta. Sissitoiminta ja terrorismi puolestaan tekevät kontrolliyhteiskunnasta yhä mahdottomamman toimintaympäristön, yhtä lailla maissa joihin terrorismi kohdistuu kuin maissa jotka toimintaa tukevat.
Nyky menolla kello raksuttaa kohti epämiellyttävintä mahdollista tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jonka totaalisuuden rinnalla natsien keskitysleirien kurjuudet olivat pelkkä lasten mehuhetki. Jokainen teko tai tekemättä jättäminen, mikä edesauttaa nykyisen talousjärjestelmän kristallisoitumista on aktiivinen rikos ihmiskuntaa vastaan. Mitä pikemmin kaikki tahot, mukaan lukien pääomavallasta eniten hyötyvä harvalukuinen eliitti, oivaltavat globaalin kapitalismin logiikan kristallisoitumisen olevan kaikkien ihmisten tasapuolinen vihollinen, sen nopeammin kykenemme alistamaan erillisen talouden Onfrayn ja lukemattomien muiden viimeisen kahden sadan vuoden aikana eläneen ajatteliljan ehdottamalle "hedonistisen yhteiselämän hankkeelle".
Päämäärän saavuttamiseksi on otettava käyttöön kaikki olemassa olevat älylliset ja filosofiset, retoriset ja taiteelliset keinot. Kysymys on aina retoriikasta... siitä kenen puolella on totuus... kuka osaa tämä kotikenttäetua käyttää retorisesti. On lyötävä totuudella. Ei vain numeroilla, ei tilastoilla, ei väsyneellä nollatutkimuksella, ei seniliteetin omilla aseilla, jotka ovat säälittäviä, vaan logiikalla, joka murskaa hyöteishenget, punkit, täit, kaikki nämä kapitalismin hämähäkit, tappavat bakteerit ja viruksiksi tulleet mentaaliset rakenteet. Kun puhutaan suuren mittakaavan muutoksista, joilla on vuosisataisia tai tuhantisia vaikutuksia kulttuuriin... sellaisista muutoksista, joiden edessä olemme peräänantamattomasti... monia ihmisiä ei voi vakuuttaa argumentein tai mielipitein. Tarvitaan silmien eteen tuotuja havainnollisia tosiasioita, loputtomia variaatioita, tarvitaan kristallinkirkasta todistamistaitoa.
Harvalla on mahdollisuus hankkia pitäviä todisteita... tarvitaan yhteistoimintaa... kaiken tiedon ja taidon alojen yhteistä henkeä. On luotava herkleämätön kultuurivallankumous, herkeämätön kapina, laaja, tyhmyydelle vihamielinen karnevaali. On poljettava maahan kapitalismin ja modernin ikonit, pilkottava totuudella, tuhottava, saastutettava totuudella maaperät, joissa kapitalismi pesii, nistittävä jakaantumalla lisääntyvä kyklooppilisko solu solulta, nistittävä laserilla, keksittävä mahdolliset aseet... kohdistettava planeetan vahvuinen laser tähän yhteen kykloopinsilmään: kapitalismin murskaamiseen. Millään muulla, kuin tällä karnevaalilla, joka pyrkii uusien aseiden keksimiseen, massojen dekonstruoimiseen, voimien kollektiiviseen kohdentamiseen, ei ole merkitystä.
Entä mitä mahdollisuuksia kurinalaisen valtamedian hallitsemilla globaaleilla massoilla on dekonstruoitua? He eivät varmaankaan osallistu aktivistitoimintaan tai muihinkaan maailmanparannuskerhoihin. Massat ovat passiivisia, median hengen läpitunkemia, satanistisen rahanvallan luomia itsesimilaarisia kauhun sommitelmia... tämä on ehkä taantumukselliselta kuulostava näkemykseni... mutta massat todella ovat kammottavan henkisiä... kuin muinaisuuden katakombeissa koluavat eläimet, ne eivät elää värehdi uusista ajatuksista, vaan banalisoidusta myytistä, seksualisesta voimasta ja totalitarismin hengestä. Media on massojen peili, niiden kiertohengitys ja baanaali, epäsensitiivinen narsismi. Massoja voidaan sommitella miten tahansa, kunhan hallitaan mediaa.
On ojentauduttava massoja kohti, ankarasti, kosiskelematta, dekonstruktion karnevalistista savonarolannyrkkiä ilmassa heilutellen, pyrittävä tavoittamaan massat, pirstomaan massat, hajoittamaan ja karnevalisoimaan massat. On dekonstruoitava massan käsite... luotava hajaannus, valtojen herpaantuminen, kollektiivinen ihmistenvälisen siteen hahmo, suoran käskysiteen, valtasiteen, auktoriteettisiteen hahmon dekonstruktio. Kulttuurivallankumouksen täytyy tarkoittaa myös jotain muuta kuin aktiivistin hihojen heiluttamista. Sen täytyy tarkoittaa mediavallankumousta. Sen täytyy tarkoitaa taloususkonnosta luopumista (ennen muuta) mediassa. Miten tämä on mahdollista, kun kaikki mediat ovat pääoman hallussa? Johtajien ja tekijöiden vaihtaminen ei auta mitään. Lainsäädännön uudistaminen voisi auttaa, mutta on vaikea kuvitella että sellaiseen riittävästi ja globaalisti ryhdyttäisiin.
Tarvetta ei ole riitasoinnulle, kuin ehkä ensiapuna. Tarvetta on kulttuurille, joka on voimakasta ja positiivista, uusia arvoja työstävää. Sellainen kulttuuri, karnevalistinen kollektiivinen kulttuuuri, joka viha sanaa yksilöllisyys, täytyy syntyä ilman rahoitusta, koska korporatiivinen rahoitus ei milloinkaan suuntaudu spontaanille ja uutta luovalle alueelle, vaan lähinnä luovuutta ja toimintakykyä estävien henkilöiden ja merkitysten uurastuksen yksipuoliseen tukemiseen.
Kulttuurivallnakumouksen ongelma on siinä, että sen on synnyttävä ilman pääomien huomiota, ilman pikkurahaa, kokonaan ilmaiseksi. Sen on oltava turhaa. Mutta sen on oltava täynnä mieltä. Sen on oltava kaikille mahdollista. Kulttuuri vallankumouksen väline ei ole kalliita pääomia ja tuotantoja vaativa materiaaliperustainen taide... elokuva, musiikki, arkkitehtuuri, vaan fyyisesti mobiilein ja liikkuvin, kevein ja plastisin: vain mobiili ja plastinen voi selvitä pääoman ulossulkemisista.
Tällainen taidemuoto on kynä ja paperi... ja internet... joka on resursseiltaan yhä huonommalta näyttävän tulevaisuuden ainoa todellinen media (koko planeetan rikkauksien suuntautuessa roskan, sodan ja luovuuden esteiden tuottamiseen... mikä on pääomien intohimoinen päämäärä). Korporaatiot eivät anna penniäkään sielun pelastukseen.... päin vastoin, ne tulevat panostamaan miljardeja pitääkseen jokaisen todellisen ajatuksen syntymättömänä, tappaakseen sikiöt, tuhotakseen ja seksiorjuuttaakseen kaiken sen missä on idullaan edes hämärästi aistittava väkivaltainen rakkaus.
Vallankumouksessa, josta puhun, ei ole kysymys sensuurin lisäämisestä, vaan sensuurista luopumisesta. Nykyinen länsimedia, taide, tiede ja koko kulttuuri on paljon kontrolloidumman sensuusin läpi käymä kuin Stalinin neuvostoliitto. Sensorit ovat toimijoiden sisällä (ei ulkona, niin kuin rehellisempinä aikoina). Sisäiset nihiloijat ovat suhteessa taloususkontoon. Sensorin viesti on hyvin yksinkertainen: se mikä ei tuota herruutta, eli taloudellista voittoa, on hyödytöntä. Taloudellinen voitto taas on ennalta määrätty median manipulaatiolla. Tämä on aika mielikuvitukseton, neuvostorealismia absurdimpi tilanne.
Taloususkonnon lopettaminen on toki ensimmäinen askel kohti sisäisestä sensuurista, nihililoinnisa luopumista. Ensimmäinen valonpilkahdus pitkään pimeään keskiaikaan. Mutta taloususkonnosta luopuminen on uskomattoman vaikeaa meille, jotka olemme sisällä länsimaisessa kulttuurissa, joka on kokonaan suhteessa taloususkontoon tai sen vastustamiseen. Länsimainen kulttuuri on taloususkonnon ympärille muodostunut syöpäkasvain. Avoimen järjestelmän kollektiivinen voimakas, pikku hiljaa varovasti käytäntöä lähestyvä ajatusten kehittely voi olla mahdollinen keino löytää ja käsitellä uusia välttämättömyyksiä.
Paine kulttuurivallankumoukseen kasvaa joka hetki. Se on ikään kuin loogisesti toteutuva ennustus. Kuinka kauan kestää, että tarvittava henkinen ja intellektuaalinen muutosvoima siihen on olemassa? Riittääkö meidän elämämme siihen? Syntyykö tästä rähmälläänolon voimattomasta tilasta enää mitään mainostoimistoproosaa kummempaa? Eräs vaihtoehto on, että luonto tuhoutuu kokonaan, kauniit eläimet kuolevat pois, että ihmislaji senilisoituu, unohtaa lumouksen ja alkaa pelata tasohyppelyä tietokonekonsolilla. Se tuntuisi kovin ikävältä.




LÄHTEET

**Michel Onfray: Kapinallisen politiikka
Gilles deleuze: Haastatteluja
Thomas More: Utopia
Max Weber: Kapitalismin henki ja protestanttinen etiikka, johdanto WSOY 1980.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
Tolkien: Taru sormusten herrasta
Syberberg: Parsifal. Wagner
Edgar Allan Poe: Kultakuoriainen
Apuleius: Kultainen aasi
Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Philippe Lacoue-Labarthe, Jean-Luc Nancy: Natsimyytti
Dante: Jumalainen näytelmä
Robert Bresson: Kuolemaantuomittu on karannut
Panu Tuomi: Vaaleanpunainen ilmestyskirja
Noam Chomsky: Ideologia ja Valta I
Thomas Hobbes: Leviathan
Keijo Rahkonen: Utopiat ja anti-utopiat
Benedictus de Spinoza: Etiikka
Norbert Elias: Saksalaiset
Giorgio Agamben: Tuleva yhteisö
Pekka Himanen: Hautomo
Platon: Valtio
Aristoteles: Politiikka
*Leevi Lehto: Rakkauden puheesta (1969).
Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti (1947)
HUME, DAVID: TÄYDELLISEN VALTION IDEA (MATKOJA UTOPIAAN:) LAHTINEN, MIKKO: MATKOJA MAHDOLLISEEN (MATKOJA UTOPIAAN:) BACON, FRANCIS: UUSI ATLANTIS (MATKOJA UTOPIAAN:)
CAMPANELLA, TOMMASO: AURINKOKAUPUNKI (TOIMITTANUT MIKKO LAHTINEN ; SUOMENTANEET PIA MÄNTTÄRI ... [ET AL.] MATKOJA UTOPIAAN:)

W.H. Auden: Akhilleuksen kilpi, suom. Teemu Manninen. (http://jaljennoksia.blogspot.com/2006/02/akhilleuksen-kilpi.html)
Paavo Haavikon haastattelu. Hannu Taanila. (1975, materiaalinauha)

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com