27.8.2016

NE RUNOT JOTKA JÄIVÄT

Lauri Viita oli se runoilija jota äidinkielen tunnilla Otavan runoäänilevyltä kuultuani aloin suhtautua runouteen vakavalla mielenkiinnolla. Muistan etäisesti Jyrinkosken lausumassa Viidassa jyrisseen jokin tumma ja toisinsanomiseen purkautumaton syvyys.
 
Lauri Viidan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Viita oli mystinen mies. Miettikää vain vain tätä, että samana päivänä kun hän kuoli auto-onnettomuudessa tapaturmaisesti toista autoa kuljettaneen oikeudessa tuomitun rattijuopon virheen takia, julkaistiin Parnassossa tämä hänen tekstinsä Onni, josta riittää lainata ensimäinen ja viimeinen säkeistö:

Kiitos elämästä, Äiti
Pari riviä tein kirjaimia tänään
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
  
**
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

Se oli joulukuuta 1965.

**

Olen sellannut erästä käsiin saamaani Viidan jälkeenjääneiden runojen kokoelmaa kasvavan mielenkiinnon ja ihmetyksen vallassa (Ne runot jotka jäivät, julkaistu 2016. Tämä kirjaa arvioiva teksti on kirjoitettu jo 2007 sen jälkeen kun sain kirjan toimittajalta käsikirjoitusversion ja tehtäväkseni suostutella K. Viidalta lupaa kirjan julkaisuun. Tein voitavani, mutta julkaisu lykkääntyi kymmenellä vuodella). Kysymys on kauttaaltaan kiinnostavasta ja mestarillisesta, sanoisin melkein että oulipiaanisen kokeilevasta lyriikasta.
  
Kaikki nämä Viidan kokoelmien ulkopuolella julkaistut runot ovat poikkeuksettoman mitan ja loppusoinnun sitomia. Mutta mitta, rytmikaava, loppusointu ovat jatkuvan muutoksen ja kokeilun kohteena. Toteutuksissa huimaa vaihtoehtojen loputtomuus, joista Viita yhdistämällä erimittaisia ja muotoisia säkeitä toisiinsa löytää aina ehyesti toimivan. Mikä toimii, mikä ei, se on kieliriippuva ja radikaalisti avoin, kokeilun alainen kysymys, mutta myös kollektiivisen tradition yhteistietoa. Ankarin pakote, siitä selviäminen, synnyttää Viidan runoudessa vallitsevan tilan tunnun. Viita, joka on suomenkielen sanan käytön ehkä ylittämättömin mestari sotien jälkeisenä aikana, vaikuttaa kykenevältä ilmaisemaan missä tahansa mitassa sen mitä haluaa. Niin selvänä on mielessä se mikä on sanomisen arvoista -- tässä ehkä rintamakokemus on perimmäinen suodatin. 
 
Emme voi tarkasti tietää niitä rakennusperiaatteita ja vaiheita, jotka Viidan hahmoalttiissa mielessä toimivat. Mielenkiintoista olisi seurata sitä järjestystä, jossa runon elementit ovat kohdanneet toisensa, ja kokonainen runo hahmottunut (esimerkeiksi voi ottaa runon "Kylärakkien rattona nilkuttain", jonka säekaava on 11, 11, 10, 11, 10, 11, 10, samanmittaisten ollessa loppusoinnuin sidotut).
  
Mestarirunossa "Tuttu satu" on kahdeksan nelisäkeistä säkeistöä. Jokainen säe on neljän tavun mittainen. Säkeistä aina joka toinen on sidottu loppusoinnuin säkeistön sisällä. Koska loppusointu on vähintään yksi tavu ja usein kaksi, jää jokaiseen säkeeseen vain kaksi tavua ns. vapaata kirjoitusta. Kuulostaa melko ahtailta rajoilta niin musiikille kuin ennen kuulumattomalle aforistiikalle.
  
Neljä ensimmäistä säkeistöä ovat neljäsäkeen mittaisia lauseita. Viiden ja kuudes säkeistö ovat kahden säkeistön mittainen pitkä lause, jonka keskellä on säkeistön ylitys. Kaksi viimeistä säkeistöä muodostuvat kahdesta kolmisäkeisestä lauseesta ja yhdestä kahden säkeen lauseesta. Tämän taiteellisen konstruktion tasapainoisuudessa riittää insinöörimäistä tutkittavaa.
  
Näillä ehdoilla Viita onnistuu kertomaan tarinan, jonka luontevuus, osuvuus ja mielenkiintoisuus ovat riittäviä. Tarina on osiensa summana aukoton, kiveenhakattu, mutta toisaalta savunkiehkuramaisen vapaa kuin muotokin.
    
Mikä tässä on ollut ensimmäinen lähtökohta? Idea tarinasta, jokin yksittäinen säe tai sanonta, säerytmi, säkeistö, poljento, kokonaismuoto? Mikään kohta tai taso ei tunnu muodon vuoksi työstetyltä. Pikemmin runo tuntuu valmiina taivaasta tipahtaneelta. Se on tasapainoinen. Mitään ei tapahdu toisen asian ehdoilla tai kustannuksella. Tasot ovat riippumattomia ulottuvuuksia. Siksi se ei vihjaa omasta syntytavastaan. Varmoja jälkiä evoluution portaiden seuraajalle ei anneta. Vaikka lopputulos on tiukka pirunnyrkki, ajatuksen on täytynyt sitä ennen askaroida vapaana laajoissa ja monitasoisissa tiloissa kyetäkseen vetämään tarvittavat yhteismitattomat ainekset yhteen.
 
Viidan tasoinen runollisten keinojen, kuten metaforan, hallinta johtaa siihen, että millä tahansa sanoilla voi sanoa lähes minkä hyvänsä ajatuksen. Logiikka suodattaa virhetulkinnat, mitta sitoo sanomisen laajuuden, sanojen määrää, ja loppusointu sitoo sanojen laatua. Oikukas kieli itse on sanontaa, sanontatapaa, joka voittaa plastiikan keinotekoiset esteet. Ilman esteitä ei voisi olla niiden energisoivaa ylittämistä. Kysymys on eräänlaisesta esteratsastuksen sisarlajista: pisteitä annetaan sen mukaan miten puhdasta ja oivallista on esteiden voittaminen.
   
Rajoitteet eivät silti ole runoudessa itseisarvo. Vaikka niiden avulla, niitä vasten, on ylivertainen taituruus mahdollista ilmentää. Hämmentävintä Viidan pienissä, joskus vain muutaman säkeen mittaisissa teoksissa on se mitä runon keinoin saadaan esiin. Itse aforismin ydin tuntuu samalla kertaa tutulta, yllättävältä, merkitykselliseltä ja pohtimisen arvoiselta. Mutta onko se vain triviaalia?
  
Entä jos kaiken sanoisi toisin sanoin, jäisikö jäljelle mitään? Kysymys saattaa olla siitä, että proosallinen kieli ei kykene saattamaan lukijassa käyntiin ajatteluprosessia, joka todella tavoittaisi sellaisten ilmiöiden ykseydellisen ytimen, joihin Viita tarkentaa. Selittävä ja osoittava kieli jäisi valituissa aiheissa likimääräisilmaisuksi. Runon sanonta ratkeaa täsmällisesti havaitsijan omaehtoisessa ajattelussa, tietoisuudessa, joka rakentuu uudella tavalla kaikista aikakausista käsin.
  
Mitkä sitten ovat niitä erityisiä aiheita, jotka vaativat runon muodolta sen mitä Lauri Viita siltä vaatii? Varmasti on olemassa jokin suodinasetus. Mikä hyvänsä aihevalinta ei tuottaisi painetta, joka toteuttaa runon muotoutumisen tiheysvaatimukset.
 
(Julkaistu alunperin 13.4.2007)
 
(http://www.tsv.fi/TTAPAHT/028/varpio.pdf ... mielenkiintoista tässä kirjoituksessa on ehkä lopun viittaus nonsenseen ei-mimeettisenä kirjallisuustraditiona)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

hienoa analyysia thanks

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com