30.9.2006

MAINOSTAMINEN

Usein ei painoteta mainostamisen sitä puolta, että tuotteen ja valmistajan näkyvyydessä on kysymys on myös takuusta. Näkymättömän valmistajan tuote voi myös vapaasti olla huono, sillä näkymättömän maine ei pilaannu samalla tavalla kuin näkyvän. Olisi mielenkiintoista tutkia mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi markkinoille tulisi massiivisella mainoskampanjalla maitotaloustuotteiden valmistaja, jonka kaikki tuotteet olisivat tarkoituksella hienon hienosti öklöjä. Maku olisi aavistuksen epämiellyttävä, muttei niin epämiellyttävä, että ihmiset saisivat siitä perusteen vaatia rahansa takaisin. Tuote olisi vain kelvoton, mutta ylivertaisesti mainostettu. Tanja Karpela, Kari Rajamäki ja Mikko Alatalo kehuisivat sitä televisiossa, Loka Laitinen kehuisi sitä Iltalehdessä, ja samalla heittäisi lokaaa kaiken hyvän ja oikeaksi todistetun niskaan. Kuinka kelvotonta voi myydä pelkällä vakuuttavalla mainostamisella? Missä raja tulee vastaan? Onko massaihmisten maku mahdollista muuttaa instututionaalisen vallan (jota he rakastavat kuin pienen suolaiset vitut) ja härskin mainostamisen avulla niin, että lopulta ihmisen paska koetaan yleisesti suurimmaksi jouluherkuksi? Kysyn tätä vakavasti. Tähän on varmasti olemassa selkeät teoriat. Mutta pätevätkö ne enää tälle väelle?

SOPEUTUMISKYVYN ONGELMIA

Se joka sopeutuu helvettiin
ei milloinkaan enää sopeudu
normaaliin elämään taivaasta
puhumattakaan

Se joka sopeutuu taivaaseen
ei milloinkaan enää sopeudu
normaaliin elämään helvetistä
puhumattakaan

29.9.2006

LÄNSIMAIDEN ONGELMA

Länsimainen kulttuuri on jo 150 vuotta taistellut yhtä ja samaa toivotonta sotaa jatkuvaa jähmettymistä, banalisoitumista, totunnaista vastaan. Mitään ei kuitenkaan saada aikaan "rikkomalla totunnaista" ja muilla surkeilla fraaseilla, joita vihaan sydämeni pohjasta. On kysyttävä: mitä on totunnainen... miksi se on jähmettävää, rajoittavaa, ahdistavaa? Kysymys on totunnaisen, normin, luonteesta. On kysyttävä: mikä määrittää normin? Miten se määrittävä voidaan poistaa tai muuttaa? On ymmärrettävä, että määrittävää imperatiivia vastaan ei voi käydä rimpuilemalla. Vaikka rimpuilu on olevinaan tiedostavaa, sen voimattomuus näyttää enää pelkästään koomiselta. On kuitenkin hyvin kyseenalaista heittäytyä ilveilijäksi, pelleksi, aikakaudella, jolloin Kuningas on jotain aivan muuta kuin lihaa ja verta oleva suhteellisen täysijärkinen Oidipus. Ennaltanäkemisen tuska kannattaa kanavoida johonkin muuhun kuin hyödyttömään ilveilyyn, jota kukaan ei ole katsomassa, ja jos onkin niin ei ymmärrä. On otettava huomioon, että ei myyttikään ole aina sama, ikuisesti muttumaton. Meidän kulttuurimme käytännöt perustuvat muutamiin kuluneisiin myytteihin, jotka ovat aikoja sitten vanhentuneet ja lakanneet kuvaamasta oikeaa henkistä todellisuutta, jossa sielun täytyy elää. Myytin uudistaminen, tai oikeastaan kokonainen uudelleen konstruointi on ainoa keino selvittää maailman tila ja oman sielumme tila. Se on myös ainoa keino palauttaa merkitys nykyiseen todellisuuteen, josta kaikki havaitsijat ovat erimieltä.

Varmaa on kuitenkin se, että millään taiteellisella tai tieteellisellä keinolla ei yksimieliseksi voi saada näkevien lisäksi kuin enintään sellaiset ihmiset, jotka näkevät ja ymmärtävät, silloin kun heille näytetään. Tuntuu siltä, että niiden suhteellinen osuus, jotka eivät näe eivätkä ymmärrä, vaikka heille näytetään, kasvaa kaiken aikaa huimaa vauhtia.

Wagner tarjoaa näihin kysymyksiin älyllisesti aivan toisen tasoista hahmotusta kuin "vaihtoehdoista", "rikkomisesta", "toisinajattelusta" pakotietä etsivä henkinen ja älyllinen laiskuus. Ei kannata luulla pakotieksi sellaista mikä ei missään tapauksessa voi olla pakotie. Wagner on suuri taiteilija, kenties vaikuttavin koskaan eläneistä.

POLITTIIKASTA JA MUUSTAKIN

"Kun ministerinä on viihdetaustainen julkkis, kuten Keskustan kulttuuriministeri Tanja Saarela, valta on erityisavustajilla eli käytännössä puolueen muutamasta äijästä koostuvalla ydinporukalla. Ääni viihdepoliitikolle on ääni jollekin muulle.

Jos niin kävisi, että curlaaja Markku Uusipaavalniemi pääsisi eduskuntaan tarkoittaisi se mitä todennäköisimmin sitä, että taas olisi yksi kansanedustaja vähemmän. Taas yksi reppana, joka ryhmäkurilla käsketään tekemään juuri niin kuin puolueen piskuinen eliitti haluaa riviedustajien tekevän." Jarkko Tontti

Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että Tontti myös taustansa puolesta tietää mistä puhuu.

COWBOYN FILOSOFIA

lyhyesti: Ole kiltti, sen jälkeen matki, nopeasti.

>>

JYRKI PELLISEN UUSI KOKOELMA

Katkaistut haulikot (poEsia, lataa .pdf) on vihdoin nyt "niitä runoja".

KUIVAPANO,

prostituuttien tapa nopeuttaa työn valmistumista. Amerikkalaisen Benjamin Franklinin mukaan aika on rahaa. Kun aika rajoitetaan muutamaan aamuyön tuntiin, tuottaa kuiva työkalu optimaalisen tuloksen, vaikka hieman kostutettuna työkalun käyttöikä olisikin huomattavasti pidempi. Joskus ammattilainen sujauttaa asiakkaan huomaamatta kätensä haaroväliin, ja ketterillä sormillaan lypsäen suojelee työkaluaan, lisäten sen käyttöikää.
Vihollinen ei jaa kunniamerkkejä edes vastapuolen jumalille.

28.9.2006

ABC on Chris Walshaw'n kehittämä kieli BCD on mielikuvituksellinen, filosofinen, psykologinen ja improvisointia painottava liveroolipeli CDE on kiinteistöalan rahoitukseen erikoistunut rahoitusyhtiö DEF on suhteellisen nimekäs lopettanut pelaaja EFG on solidaarisuuden instrumentti FGH on tänään ilmoittanut irtisanottavia olevan enintään 15 GHI on tehty muistaakseni puhvelinmaidosta HIJ on termi pintojen välissä olevien esteiden huomioon ottamiseksi IJK on taidevastaava ja hän on mukana kilpailussa tottakai JKL on kummallisen epäsiisti kaupunki KLM on Euroopan neljänneksi suurin lentoyhtiö LMN on ollut reaalinen syy tehdä yhteistyötä MNO on normaalisti potentiaalivapaa NOP on tunnetusti nopea suorittaa x86 prosessoreissa OPQ on ollut käytössä vuodesta 1984 PQR on suorakulmainen kolmio, jossa kulma R on suora QRS on vain yksi nimi, joka annettiin prosessille, jonka perusajatuksena on se, että "kaikki on yhteydessä kaikkeen" RST on kestävää ja suhteellisen helposti puhdistettavaa STU on ottanut kilpailuohjelmistoonsa ottelun lisäksi myös muut Tae Kwon Don osa-alueet TUV on eduskunnan valiokunnista nuorin UVX on tanssimusiikkituottaja PIN:n meneillään oleva projekti VXY on usein käytetty menetelmä optimaalisen näytepuskurin määrittämiseen XYZ on vallitseva kansainvälinen väristandardi YZÅ-proteiinia koodaavan geenin esiintyminen on hyvin yleistä ZÅÄ▄÷╠*Å m=iφπ*│▀y╛«âB▀π_°╣╒ ÅÄÖ sijoittuvat merkistössä muiden kirjaimien jatkoksi

MITÄ OVAT NIEBELUNGIT?

Havaintojeni mukaan ihmiset jakaantuvat kahteen lajiin: 1) niihin jotka erottavat lumouksen, jos joutuvat johonkin paikkaa (maahan) missä se vaikuttaa, 2) niihin jotka eivät milloinkaan ja missään tee eroa paikkojen välillä lumouksen suhteen. Eron tekeminen tapahtuu havainnon, tunteen ja älyn yhteistoiminnassa, jota voisi kutsua sieluksi (tai yliminäksi). Yliminä on sielun nimi sellaisilla ihmisillä, jotka elävät siellä mistä lumous on kadonnut. Lumouksessa elävillä ei ole yliminää, vaan sielu ja minä ovat yhtä. Yliminä on moraalinen rakenne, joka tiedostaa lumouksen mahdollisuuden, siitä huolimatta että sitä ei voi objektiivisesti havaita elinympäristössä. Pylväspyhimys pyrkii symbolisesti samastamaan lihallisen minänsä yliminään lumouksettomuudessa:


PYLVÄSPYHIMYS syntyy silloin,
kun maa on siinä tilassa että vain
pylväännokassa on mahdollista elää
että pylväs jonka päällä seison
on läpinäkyvä hydraulisylinteri
olematon mutta minä itse piiloutunut
verhoutunut vaikka liikkumiseltani
äärimmäisen rajoitettu siis ymmärrettävä
kuin maa joka kohoaa minä vajoan
pylväineni maan alle kuumiin meriin
ääneni vaimenee kuin maa
ja moraalinen tunteeni on
maailman korkein näkötorni
pohjattomassa kaivossa
toisina aikoina minä kohoan pilviin
ja meret peittävät maat eikä kukaan
enää kuule ääntäni sittenkään


Wagnerin Ring -tetralogian Niebelungit elävät lumouksettomuudessa ilman yliminää. Koska yliminä on lumouksettomuudessa ainoa sielun olemisen tapa, Niebelungeilla ei ole sielua. Joutuessaan lumoukseen Niebelungit eivät voi havaita sitä (vaikka se onkin objektiivista), koska heillä ei ole sielua, yliminää, joka voisi aktivoitua lumouksessa. Tämä havitsemattomuus, aistittomuus, sokeus, tuottaa Niebelungeille heille ominaisen pidäkkeettömyyden, joka mahdollistaa Pyhän häpäisyn.

Niebelungit ovat moderneja ihmisiä vailla suloa ja henkeä: heitä katsellessa mieli synkkenee sysimustaksi. Niebelungit ovat geneettistä oksennusta, pidäkkeettä lisääntyvää rapaa. Moderni ihminen ei kysy rakkautta, siksi kaikki ideat, joihin se koskettaa muuttuvat ideologioiksi. Ne tahraantuvat, mätänevät. MOdernilla ihmisellä ei ole henkistä vastustuskykyä, eikä vallankumouksellista tahtoa, rakkautta, sielun lämpöä ja liikkuvuutta, älykkyyttä hyvyyteen, vaan he ovat kaikessa opportunistisia tai konformistisia. He vaihtavat tai myyvät rakkauden idean aina mihin tahansa houkutukseen. Tämä kirous on kuitenkin syvempi ja traagisempi, kuin pelkkä valinta tai tahdon asia. He myyvät rakkauden idean, koska heillä ei ole sen toteuttamiseen käytännössä mitään mahdollisuuksia, ellei ihme tapahdu.

Niebelungien naiset eivät enää kärsi porvarillisen järjestyksen sosiaalisesta patologisuudesta, imbesilliyden hovietiketeistä, aseksuaalisuudesta ja seksismistä, niin kuin Wagner, Ibsen ja muut romantikot toivoivat. He eivät enää ylipäätään kärsi, sillä sieluton ei voi kärsiä. Hirviöt nauttivat kaikesta sellaisesta liasta ja tyrmäävästä kidustuksesta, joka olisi helvetti elävälle sielulle. Vastaavasti Niebelungien lapset näkevät kiihottavia leikkisiä unia pedofiileistä. He ovat pedofiilien popkornia, raksuja jotka rakastavat ahmituksi tulemista. Oikeudenkäynneissä nämä alle kouluikäset rahastavat kuin kaikkein kovimmiksi keitetyt Manhattanin juristit. Kaikki Saatanan tiet ovat näille lapsille älyllisesti tuttuja, eivät vain henkisesti.

Mitä ovat Niebelungit? Kuka on heidän johtajansa? Niebelung on puhdaspiirteinen, rotupuhdas, lihasta veistetty Saatana, joka kohoaa ylväänä jättiläismäisenä hiviönä modernin maailman geneettisen oksennuksen visvasta. Nibelung janoaa valtaa, valtaa, valtaa, valtaa, komea oksennuspaakku! Tämän maailman johtaja on Niebelung, Pedofiilien kuningas! Toivon, että asiantilaan saadaan pikainen muutos. Tietokonekin olisi parempi johtaja.

EPITAFI

hyvin usein me jätimme rakastelematta
emmekä mahdollisuuttakaan antaneet
Huomasin: naisen sisällä ei ole mitään
Paitsi kosketuspintaa

Yhtä hyvin hän voisi sanoa:
tuokaa minulle uhri, minä kerron totuuden
mutta hän ei sano
ja saattaa kertoa vain mitä tahansa
minä syön sinun rakkauttasi
sinä syöt minun halpamaisuuttani
vain toinen tulee ravituksi
jumalat tuntevat olonsa heikoksi
ei Freiaa, ei omenoita
me emme tyydy vähään
me tyydymme olemattomaan
eräänä päivänä saa taas kiittää onnea
kun saa maata mukavien kavereiden
kanssa samassa haudassa

27.9.2006

kaunokirjallinen teos on uusi
silloin kun siinä on yksikin merkki toisin
kaunokirjallinen teos on keksinnöllinen
silloin kun siinä puhuu henki

PILKKIJÄ

toimii päinvastaisesti kuin sorsastaja, joka kohdistaa aseensa pakenevaan maaliin; pilkkijän reikä pysyy paikallaan, ja maali houkutellaan tähtäimen eteen. Piippu on kuuma, reikä kylmä. Reijän koko vertautuu haulien hajontaan. Kalastaminen perustuu toivolle, sanoo Turkka. Toivossa elävä ei voi olla läpeensä paha ja kyyninen. Uskonsa menettänyt ei kalasta enää.

KETTU JA KANI

Kaniini kuten kettu ei pyri olemaan kiltti, eikä se myöskään pelkää olevansa hölmö, koska se ei tiedä olevansa hölmö. Kettu pyrkii olemaan kiltti, “koska kiltteys kehittää enemmän älykkyyttä kuin ilkeys.” “Kilttinä pitää ottaa useampi ajatus huomioon ja nähdä pidemmälle kuin ilkeästi ja itsekkäästi käyttäytyessä.” Lopulta kettu saa kanin ansaan ja syö sen.

(Lainaukset: Ville Virtanen: Matkaan 9/2006)
Kuluttamalla se kääpiökin lyhenee.
Rohkea pelkää Jumalaa: sielun kadotusta.
Pelkuri pelkää Saatanaa: aineellista menetystä.
Kumpikin tietää: aine on sielun edellytys.

VALKYYRIAN

Siegmundissa ennakoituu Parsifalin teema tietämättömästä houkkiosta, joka ilman jumalten apua on päässyt tietoisuuteen maailmasta. Vain tällainen henkilö, joka ilman annettua tietoa kykenee oman järkensä ja tunteensa avulla kohoamaan jumalallisen järjen ja tunteen tasolle, voi Wagnerin tulkinnassa, kyetä vapauttamaan tukahdutetun ylijumala Wotanin. Vapauttajan on tultava kokonaan toista tietä, kokonaan omaa tietä, sillä kaikki kuljetut polut ovat ansoitetut.

Voi miettiä, miksi tämä tietämättömän, oman kokemuksensa ja toimintansa avulla tietoisuuteen kykenevän moukan, motiivi on Wagnerille niin keskeinen, voisi sanoa henkilökohtainen. Ilman Wagneria meillä ei ole mitään tietoa sellaisesta taiteesta, jota hän loi. Hän oli itse Parsifal, joka löysi ja loi uudenlaisen taiteen yrityksen ja erehdyksen menetelmällä ottamatta mitään sellaisenaan, annettuna.

Uskommeko me yrityksen ja erehdyksen menetelmään? Vai uskommeko me koulutettuihin broilereihin? Uskommeko me keksijään vai alan ammattimieheen? Uskommeko me sielulliseen vai aineelliseen rikkauteen?

Kuvitelkaa ihminen, joka uskoo ihmiseen, sieluun, järjestävään periaatteeseen ja järkeen, tämän aineellisen väkivallan keskellä. Kuvitelkaa jokin suuri tässä mitättömyyden diktatuurissa, jättiläinen näissä vaativien, tiedostavien, laatutietoisten kääpiöiden huoneissa.
Jos kansainvälinen kilpailukyky tarkoittaa sitä, että on pärjättävä kurjimmille itsensä häpäisyssä, tappamisessa, likaamisessa, olemme häviöön tuomitut.

Jos hyvinvointi on kilpailukyvyn este, minkä este pahoinvointi on?
Kun työ ja rakkaus sulkevat toisensa ulos, syytätkö vararikosta ainoaa ihmistä tässä maailmassa, joka sinua todella rakastaa? Kiitätkö ansiotuloista jotakin poissaolevaa?

MAAPLANEETTA: Jos en tietäisi olevani sairas en tietäisi olevani sairas.

Tämä ei ole paradoksi: Elämme mahdottomassa yhtälössä ilman ratkaisua.
Matti Vanhanen vain nauraa, niin kuin 1900-luvun Saatana.

26.9.2006

IDEA, ajatus joka ottaa kaiken huomioon.

IDEALISTI, uskoo ideoiden tasa-arvoon, niiden tunnettuudesta tai tuntemattomuudesta riippumatta.

IDEOLOGI, uskoo yhden idean ylivaltaan. Idean turmelija.

IDEOLOGIA, ajatusjärjestelmä, joka perustuu loogisesti ideaan niin, että rakkaus jätetään huomiotta.

PUHE KORKEAKULTTUURISTA

on kiusallista. Esimerkiksi Wagner ei ole mitään erityisen korkeaa kulttuuria siinä mielessä, että asiat, joita hänen oopperoissaan esitetään koskevat kipeästi aivan tavallista maallista elämää, jossa me kaikki olemme mukana. Tämä koskettavuus syntyy osaksi siitä, että oma historiallistaloudellinen ajanjaksomme, on toisinto (sielun näkökulmasta) suurin piirtein euroopan vuodesta 1850, sillä erotuksella, että uutta Marxia samaan hätään ei vielä ole ilmaantunut. Toinen syy koskettavuuteen on se, että Wagner on runoilija, ja hänen tunteensa on runoilijan tunne, näkökulmansa on se, joka on aina runoilijan näkökulma: ikuinen, arki ja pop. Hän yrittää niitä asioita, joita runoilija yrittää, kohtaa asiat joita niissä yrityksissä kohdataan, mutta sen verran hyvin varustautuneena (tiedot ja taidot), että lopputulos on melkolailla jännittävä.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi monet TV-sarjat, Kauniit ja rohkeat, tai vaikkapa vain Kotikatu ovat kauempana todellisuudesta ja huomattavasti elitistisempiä kuin Wagner. Omasta näkökulmastani joku amerikkalainen omaisuuttaan, kultakäämyjä, limuseeneja ja perseitä esittelevä räppäri, tai ihan kuka tahansa käsittämättömiä omaisuuksia autoon ja muihin symboleihin kiinni laittava nykykeskiluokkainen, liitelee aivan jossain toisissa elitistisissä korkeuksissa kuin Wagner, joka maanläheisesti ja yksinkertaisella kielellä tyytyy ilmaisemaan vain sen mikä koskettaa meidän arkista elämäämme kaikkein kipeimmin. Matalalentoista kulttuuria kun on Wagner tyytyy tuottamaan lohdun ja tietoisuuden (sielun vaoahdusta en uskalla luvata), siinä missä korkealentoiset räkävisvaiset loskapäiset syöpäsoluseniiliääliöt tyytyvät tuottamaan totalitarismin, ideologian, henkistä moskan ja kurjuuden, kateuden imperatiivin, väkivallan ja sodan puolustuspuheen.

OOPPERAN KAKSI ONGELMAA

ovat riippuvuus ihmisistä joilla on tietynlainen lauluääni ja ohjaajasta, jonka taiteelliset visiot ovat mitä milloinkin. Orkesterimusiikki ei useinkaan ole ongelma. Oopperan tekemisella elokuvaksi voidaan parantaa kaksi edellistä ongelmaa, jos ohjaaja on pätevä (Wagnerin tapauksessa ehkä vain Wagner itse). Elokuvassa laulunäänen ei tarvitse olla näyttelijän oma ääni. On ikävä suodattaa henkilöitä mekaanisesti laulunäänen tai matikkapään perusteella kun on niin monta muuta paljon harvinaisempaa kaunista tai käyttökelpoista ominaisuutta. Tämä voi ehkä helpottaa sitä, että rooliin saadaan mahdollisimman oikea henkilö tai että ääni ja henkilö voivat olla jopa ristiriidassa (Syberberg käyttää tätä Parsifalissa). Toisaalta oopperassa juuri henkilön ääni muuttuu koko henkilön symboliksi, jolloin katsoja voi paremmin vapautua huonosti ja joka tapauksessa aina epätäydellisesti rooliinsa (muun kuin äänen puolesta) sopivan henkilön tuottamasta häiriöstä.

Elokuvassa tulkinta voidaan viedä pidemmälle ja lyödä lukkoon. Tässä on se vaara, että lukkoonlyöty huipputulkinta määrittelee tulevia tulkintoja. Katsojan kannalta kotiteatteriin soveltuva elokuvaversio on ylivoimainen, onhan näkyvyys ja äänentoisto huomattavasti nautittavampaa kuin jossain piippuhyllyllä tai aitiossa. Lisäksi elokuvaankin voi kotona keskittyä huomattavasti paremmin kuin elokuvateatterissa. Kotona on oikea henki, elokuvateatterissa nykyään aina väärä (paitsi jossain Orionissa). Elokuvaa voi kelailla mielin määrin, kohtauksia voi katsoa yhä uudelleen ja uudelleen, mikä Wagnerin tapauksessa onkin ainoa mahdollisuus ymmärtää vieraskielinen teos (suomenkielisiä tekstityksiä on DVD paketeissa harvemmin). Yhdenkin sanan menettäminen ohi korvien kuusi tuntisessa Wagner-nautinnossa, on menetys, joka valitettavasti tuhoaa koko teoksen.

MARKO NIEMI

on konkreettisia runoja sisältävässä esikoisrunokokoelmassaan (lataa tästä .pdf) keksinyt mielenkiintoisen tavan esittää tietty epäröivää viivyttävää tunnetta (esimerkiksi tietokilpailuvastauksessa) kuvaava kielellinen ilmiö. Tarkoitan loppupuolen kolmioita-runoja, joissa viisikirjaimisia sanoja on muodostettu kolmioiksi

s
uo
mut

k
or
vat

joista sitten muodostuu suurempia kolmioita. Kun tuollaisen kolmion lukee riviriviltä ääneen, muodostuu siirappimaista jokaisen sanan ensimmäistä kirjainta ja tavua venyttävää, sanan loput nielaisevaa puhetta.
1.
Olimme henkilöautossa, kaksi miestä ja kolme naista, matkalla jonnekin mökille. Matka kesti kauan. Kun pääsimme perille, naiset sanoivat, ettemme ole tervetulleita. Asia ei ihmetyttänyt tai harmittanut juurikaan. Oikeastaan pidin sitä onnenpotkuna. Harmittelin vain, että mukana ei ollut muuta kuin retkeilytamineet ja kumisaappaat. Päätimme lähteä toisen miehen kanssa jo saman iltana Moskovaan, jonne olisi vain pari tuhatta kilometriä. Kulkuväline osoittautui polkupyöräksi. Kun lähdimme kohti piemeää näin naisten uivan järven rannassa. Tunnelma oli innostunut ja odottava.

2.
Näin naisen, jonka tunnen, astuvan komerooni PVC-muovisessa seksiasussa. Odotin sängyllä tyynesti, kun mitään ei tapahtunut, tuskastuin ja avasin komeron oven. Komerossa näkyi käytävä, lähdin kulkemaan sitä. Nousin maanpinnalle kolmioleivänmuotoisesta pommisuojasta. Minua tervehti sotilaspukuinen mies. Hän ojensi kypärän ja joitakin outoja sotilasvarusteita. Taas näin naisen vilaukselta, lähdin hänen peräänsä. Kuljimme suuressa sorakuopassa, kaikkialla pörisi henkilöautonkokoisia tykkejään käänteleviä ja kohdistelevia panssarivaunuja. Ne eivät herättäneet levottomuutta. Keskittymiseni oli kohdistettu naiseen. Eräs panssarivaunu tuli kohti. Asettauduin tyynesti kyynärän korkuisen kivetyksen viereen. Tela kulki rintani yli siihen koskematta. En tuntenut painostavuutta tai pelkoa. Nainen oli hävinnyt. Panssareita saapui kuopalle enemmän. Päätin unohtaa pakenevan naisen ja keskittyä oman henkeni pelastamiseen. En jäänyt odottamaan tulen avausta, lähdin kohti lapsuudenkotiani. Piilouduin vanhaan saunaan kouluikäisenä rakentamaani huoneeseen, jossa kuukausien epätoivoisen yrityksen jälkeen olin ensimmäisen kerran kyennyt hallitsemaan hermoni ja antautumaan rakastamani tytön syleilyyn. Tuntui kuin huoneen, seinät olisivat olleet ohutta tummunutta pärettä tai mädäntynyttä vaneria ja lepattaneet ilmassa. Valoa siivilöityi hämärään puuharson lävitse. Huoneessa ei ollut enää ikkunaan. Yksi panssarivaunu ajoi äänettömästi seinän läpi. En tuntenut vähäisintäkään pelkoa.

3.
Viisi nuorta kaunista poikaa istuu ravintolan pöydässä. He ovat iloisia, riehakkaita, heittelevät toisilleen lauseenpätkiä ja pisteliäitä katseita. Ennen muuta: he eivät vilkuile ympärilleen. Vain toisiaan he katselevat, ihailevat. Ravintolaan tulee miehiä naistensa kanssa kuin uupuneita varjoja. Riehakkaat, kauniit, upeisiin vaatteisiin, kelloihin, koruihin, sormuksiin puetut nuoret pojat kisailevat keskenään. Heidän seurueensa on hauska ja älykäs, jopa henkevä. Minä kadehdin heitä, heidän säteilyään, heidän aurinkoaan, heidän riehakasta ylpeyttään. He rakastavat vain toisiaan, samanlaisia, itseään, loputtomasti he peilaavat nuorta kauneuttaan, pelkissä eleissä, vivahteissa. Ja koska heidän sielunsa on liikkuva kuin tuli, ei mikään ansa voi estää heitä pääsemästä perille siitä mikä on maailman henki, ja mitä rikkauksia se tarjoaa. Tunnen olevani jähmettynyt kivipaasi. Kaikki kuuluu heille, vain heille! Koska he ainoina elävät, tässä varjojen kaupungissa!
Mutta sitten äkkiä välähdyksenomaisesti näen viisi viisitoista, kaksikymmentä vuotta vanhempaa miestä. He vilkuilevat ympärilleen: he eivät kestä katsella toisiaan. He eivät ole toisistaan kiinnostuneita, eivätkä itsestään. Kuka tahansa kiinnostaa heitä, mutta varsinkin... en halua sanoa... viattomuus. Heillä on korkeat asemat ja paljon rahaa, he voivat vietellä... kenet tahansa. Kukaan ei kadehdi heitä suoraan... mutta kaikea sitä mitä heillä on omistuksessaan. Ja on pakko kadehtia sitä minkä he ovat menettäneet, mutta yhtä kaikki -toisin kuin useimmat- kerran omistaneet! Niin, jo kokonaan mennyt elämä, se on ollut vaiherikas, täynnä ekstaasia: rikkautta ja nuoruuden hehkua, eheyttävää nautintoa. Edelleenkin heidän ruumiissaan, joka joskus oli kaikista kaunein, kadehdittava, säteilevä nuorukaisenruumis, on eräitä hyvin kauniita, täysin turmeltumattomia kohtia. Sitä kohtaa he voivat käyttää. Yhdessä paljon rahan ja rikkauden kanssa, se tuottaa arvaamattoman tehokkaan vaikutuksen. He ovat kyllä enemmän elossa kuin moni muu tässä aavekaupungissa, mutta vain sillä tavoin, kuin helvetin tuli on ikuisesti elossa.

NÄYTTÄMÖMODALITEETTIEN DIALEKTIIKKA

Reininkulla näyttämöllisenä modaliteettina oli mytologinen jumlataru: jumaliksi nimetyt toimijat edustivat ihmiskunnan arkkityyppisten tunnetilojen (niistä seuraavien logosten) välistä kamppailua.

Valkyyrian näyttämöllisenä modaliteettina on sankaritaru: ajallisiksi ihmisiksi nimetyt toimijat edustavat maailmanhistorian materiaalisten, omistamiseen liittyvien, arkkityyppisten suhtautumistapojen (poliittisten logosten) välistä kamppailua. Arkkityyppinen tapahtuminen on uskottavaa myös ikään kuin tihentyneenä realismina.

Kaiken aikaa, oopperasta toiseen, kerrotaan yhtä ja samaa Evankeliumia, ilmaisumuodon uudistuessa kokonaan dialektisen askeleen kautta.

ENNALTAEHKÄISEVÄ VALLANKUMOUS

Viikon hyvä työ on tekemättä. Jos tekisimme tällä viikolla sen mitä pitää, maailmanvallankumouksen, löisimme kaiken jäihin ilman vaihtoehtoa, voisimme vielä pelastaa luonnon, ihmisluonnon ja eläimet sukupuutolta, eikä kenenkään tarvitsisi kantaa joka hetki tällaista hirvittävää masennusta tai paeta syyllisyyttä muistittomaan tyhjyyteen. Tulisi toisenlainen hätä. Mutta riittääkö pelkkä agapistinen vallankumous planeetalle?

Kovassa bisneksessä lain rikkominen on sallittua jos riski on pienempi kuin lain noudattamisessa.

Jättiläiskyklooppien tiukentuva moraali vaatii kauneuden uhraamista kaikissa tilanteissa.

24.9.2006

Rakastan häntä paljon enemmän kuin ketään on ehkä mahdollista rakastaa
enemmän paljon enemmän ja olla vanhenematta: sekö vasta olisi todellista?
Minkä sille mahtaa jos kokee, tuntee vain tämän tämäkin jo hirvittää

REININKULTA

"Vain nykyisen kaltainen verkottunut maailma voi globaalissa haavoittuvuudessaan kokea vanhatestamentillisen jylhää uhkaa." Juha Seppälä

Tulevaisuuden tai jo ihan käsillä olevan nykyisyyden Niebelungin sormus käsittää koko maailman. Reininkullan kosmogoninen myyttien ja arkkityyppien näyttämö on nykyisin koko maailmaa koskevien voimien näyttämö. Siksi nykyaikaisen oopperan, voidakseen koskettaa millään tavalla, on kohottava tälle mytologisen ajattelun todellisiin (jokaista yksilöä koskeviin) voimiin liittyvälle tasolle.

Historia ei enää toista itseään vaan historiallinen liike kykenee ennalta-arvaamattomuuteen. Siksi inhimillinen piilotajunta, joka unissa arkkityyppien avulla käsittelee havaintoja, joita tietoisuus ei kykene käsittelemään, ei kykene enää ennustamaan meille tulevaisuutta. Tulevaisuus, joka ei milloinkaan lajin historiassa ole toistunut voidaa vain nähdä. Myytti jota Wagner Reininkullassa kehittelee (kaikki alkaa lumouksen katoamisesta, Niebelungin Alberich -tonttu varastaa reininkullan, kätkee sen jokapäiväisyydestä) on kokenut ainakin kaksi suurta historiallista askelta ja käännettä. Venäjän vallankumou ja Neuvostoliiton alku on Wagnerilaisessa mytologiassa ajallisen maailman yritys varastaa varkaalta: hankkia reininkulta takaisin ja asettaa se paikoilleen keskelle ihmisten jokapäiväisyyttä. Samalla luovutetaan ikuisesti kirottu sormus länteen ja vapautetaan rituaalisesti Afroditee. Amerikasta tulee jättiläisten valtakunta: sen hillittömän rikkauden ja voiman ytimessä ei ole mitään. Amerikan henkinen ydin on tyhjä. Tämä on Amerikan salaisuus, joka voidaan lukea kun tutkitaan kokonaisuutena 1900-luvun Amerikkalaista kulttuuria: Hitchcock ei kertonut meille mitään muuta kuin tämän kauhun! Kuten historiasta saadaan havaita sormuksen voima ja kirous tulee läntisen maailman osaksi, mutta Neuvostoliiton hajoamisessa se kohdistuu lopulta koko maailmaan. Tätä käännettä oopperan kehittelyssä Wagner, joka tarkkaa universumin yksittäisten hiukkasten liikkeitä ja vuorovaikutuksia johtaen niistä kosmologisia väitteitä, ei 150 vuoden takaa osannut täsmällisesti ennustaa: kolmannen imperiumin utopian maailmanhistoriallista pistemäisyyttä.

Neuvostoliiton myyttiin kuuluu armoton materialistinen tietoisuus siitä, että reininkulta ylipäätään voidaan varastaa, että on olemassa rituaalisten kuolemien läpikäyneitä Niebelungeja, jotka ovat halukkaita epäröimättä vaihtamaan rakkauden kultaan ("koska kullalla voi ainakin ostaa rakkautta" shokki, jonka Nymfit kokevat Reininkullan alussa Alberichin lausuessa nämä sanat). Niebelungien olemassa olo (heidän tunteilleen on olemassa objektiivinen perusta ihmislajin henkisessä ja fyysisessä rappiossa, rakkaudentavoittelun muuttumisessa yhä enemmän armottomaksi nollasummapeliksi, yhä suuremman osan ihmisistä ollessa kykenemättömiä saavuttamaan puhtaasti henkistä ja aistillista tyydytystä... kullan omistaminen muuttuu kiehtovammaksi tavaksi nuoruuden säilyttämiseen kuin rakkaus, joka on joka hetki vaarassa osoittautua illuusioksi suhteessa ikuiseen nuoruuteen) koituu Neuvostoliiton rappioksi (kylmä sota, jota Niebelungit käyvät Reininkullan anastajia ja uudelleen jokapäiväisyyteen sijoittajia vastaan). Neuvostoliiton kaatumisen hetkellä maailma on uudelleen ja globaalisti Reininkullan alkutahtien käänteessä, jossa Niebelung varastaa reininkullan (lumouksen), tällä kertaa koko maailmasta...koko maailman jokapäiväisyydestä. Maailmaan laskeutuu sama täydellinen pimeys, sen jälkeen kun Neuvostoliitosta hehkuva käsitteellinen ja kiistetty toivo (reininkullan lumous ei kenties ollut jokapäiväistä edes kaikille neuvostokansalaisille, saatikka ulkopuolisille... tai sitten he eivät käsittäneet onnensa laatua, jota voidaan arvioida vain pimeydessä, jossa ei ole lainkaan onnea) on hetken pitänyt sitä himmeästi valaistuna. Mutta tästä eteenpäin, kahta dialektista maailmanhistoriallista siirtoa viisaampina -ja väsyneempinä- emme valitettavasti voi seurata pidemmälle Wagnerin kehittelyä.

Maailma ja sen aineelliset edellytykset ovat muuttuneet Marxin ja Wagnerin ajoista. Me emme tiedä mitä tapahtuu. Me tiedämme vain sen, että Marx ja Wagner ovat yliluonnollisia neroja, jotka tajuavat ja ilmaisevat täydellisesti ihmiskunnan todellisen antropologisen luonteen. Historia ei milloinkaan toista Itseään. Telluuriseen oopperaan tarvitaan jatko-osia, jos mielimme tietää miten "reininkulta" on palautettavissa globaaliin kaiken ylivirtaavaan Reiniin, miten lumous on palautettavissa maailmaan, kun Niebelungeja syntyy kaikenaikaa enemmän (sosiaalidarwinistinen feedback-efekti: teoria, joka vahvistaa alysoimaansa sairausilmiötä), ja nuoruutensa ja kaikkensa uhranneitten jättiläisten pitopöytiin, jotka jo notkuvat tiikeri-, sinivalas-, norsu- ja oragutangivartaita, kannetaan lihaksi tullutta Jumalaa pääruokalajiksi. He eivät enää tyydy vaatimaan Freijaa vaimoksi, vaan he vaativat häntä myös juhla-ateriaksi.

23.9.2006

onko niin etten pääse enää hetkeksikään sisään
eikä kukaan tule uloa

tuore ay-johtaja ajanut hydrokopterikolarin
tuore vetonaula juossut läpi lasioven

22.9.2006

luuseri vauveli huoleti hauveli
kitaluu litania pihapuu titania
manaaja raataa tapiiri laatii
leguaani mehulasi pesuvati koliseva
tasaaja kaataa vatiini vaatii
kovakumi hätävalo tulipalo humiseva
kauhee klisee selkee suksee
kupee sirkee palveluksee
beige hepene neule leike merivene
kalaharava salakavala suomustus
aava baana kaara camaro katurata
kakaravaara takaa-ajava puolustus

VANKILASKENE, SKENEJENSKENE

On yllättävää, miten avioituneet aseksuaaliseen vaimoonsa totaalisesti kyllästyneet miehet unohtavat, että eron jälkeen tai oikeastaan jo sen hetkellä nainen muuttaa täydellisesti muotonsa kyltymättömäksi panonoidaksi. He ovat unohtaneet kirvelyn. Modernin naisen arkkityypissä on kaksi toisistaan eristettyä vastakkaista persoonallisuutta.

Plutser-Sarnon tatuointiartikkelia lukiessa oli oikeastaan yllättävää tajuta, että vankien kulttuuri on kokonaan aseksuaalinen. Myös pornoteollisuudessa toimivat ovat poikkeuksetta aseksuaalisia. Vankien symboliikassa seksuaalisilla teoilla ja merkeillä ei milloinkaan ole eroottista tai seksuaalista merkitystä: kaikki ihmisen eroottisuus, henkisyys, sielullisuus, sulous on alistettu ankarasti vain sosiaalisen kohoamisen hienostuneeksi välineistöksi. Sosiaalisen kohoamisen merkitys on sama kuin yhteiskunnassa yleensä: tavoitellaan aineellista hyvää. Seksuaalinen akti on puhtaasti sosiaalinen teko, niin kuin voimme lukea Kalervo Palsan mestariteoksesta Eläkeläinen muistelee. Tämä kannattaa myös pitää mielessä pornon äärellä... miettiä mitä se tarkoittaa. Jo rikollis- tai huorakokelas joutuu ensimmäisissä kivuliaissa initiaatioriiteissään kuolemaan pois kaikelta sellaiselta mitä voisimme kutsua rakkaudeksi (initiaatio voi myös joskus erittäin harvoin epäonnistua). Rikollisen niin kuin huoran ensimmäinen ammatillinen edellytys on se, että heitä ei voida kiristää kiintymyksentunteilla, joita he itse kokevat toisiin ihmisiin. Tosiammattilaiset eivät milloinkaan ole seksuaalisesti levottomia tyyppejä. Seksuaalisuus itsessään on heille yhdentekevää (he voivat kärsimättä olla ilman seksuaalisista kanssakäymistä), mutta välineenä (naisilla kiristys, miehillä nöyryytys) erittäin tärkeä ja käyttökelpoinen. Seksuaalisesti levottomille tatuoidaan vankilassa pupujussinkuva (Plutser-Sarno).

Rikollisten slangi on jo aikaa sitten vallannut yhteiskunnassamme virallisen kielen aseman, sanoo Plutser-Sarno. Tämä tuntuu myös länsimaita ajatellen pätevältä havainnolta kun miettii väkivaltaviihteen ja kaiken inhimilliseltä arvoltaa puhtaasti negatiivisen roskakulttuurin kaikenkattavaa aineellista näkyvää ylivaltaa. Me kulutamme koko planeetan uusiutumattomat luonnonvarat häpeällisten kuvottavian liharättien, puhtaiden Saatanoiden sikailuun, mutta emme kykene tuottamaan ainoatakaan hengen jättiläistä! Toteamme Wagnerin sanoin: ”Tässä on se taide, joka nyt täyttää koko sivilisoituneen maailman! Sen todellinen olemus on teollisuus, moraalinen päämäärä rahanhankinta ja esteettinen tarkoitus tylsistyneiden viihdyttäminen.” Tämä taide, tämä liharättien estetiikka, on kaikin puolin harmoniassa rikollisten maailman ja kielen kanssa, kuten Plutser-Sarno yksityiskohtaisesti osoittaa 24 vuotta tekeillä olleessa Rikollisten kielen semioottisessa ensyklopediassaan. "Olemme, todellakin, pohjalla. Tulevaisuuden taide, onneksi, on toisaalla." Martti-Tapio Kuuskoski

ESKAPISMIA HELVETISTÄ?

Danten lukeminen on minulle mahdotonta. Olen yrittänyt selvittää syytä huonolla tuloksella. Viimevuotinen italianmatka joka täydellisti Michelangelon kaltaisiin hengettömiin tunareihin kohdistuvan vihamielisyyteni valotti hieman sitä seniiliä lähes sekulaaria dogmatismia joka myös Dantessa kaltaisessa kaikelle todellisuudelle vieraassa uskonnollisten dogmien aivottomassa kuvittamisessa ja lähes fasistisella tavalla tylsämielisen palikka-abstraktion kyhäämisessä, herättää kaikkein kuvottavimmat oksennusreaktiot.

Martti-Tapio Kuuskoski: "Wagneria häiritsi Danten uskonnollinen dogmatismi. JOitakin asioita ihminen on kyennyt kuvaamaan vain symboleilla, mutta on kirkollinen rikos jähmettää nämä symbolit ja pakottaa ottamaan ne vainon uhalla kirjaimellisessa merkityksessä, ajattelee Wagner. Taide voi kyllä käyttää tällaisia symboleita, mutta vain vapaasti, ei siinä jäykkyydessä, jonka kirkko on niille antanut. Koska taide on syvällinen leikin (Spiel) muoto, se vapauttaa nämä symbolit kaikesta siitä, mitä ihmisten vallanhimo on niihin liittänyt. Mutta Wagnerin mielestä Dante ei menetellyt näin.
Niin kauan kuin Dante pysyttelee uskonnollisten Dogmien kuvittajana, ei hänen kielessään ole mitään taiteelle ominaista. (Wagnerin mukaan Jumalaisen näytelmän poeettinen ydin olisikin jäänyt modernille ajalle aivan vieraaksi, ellei se olisi saanut musiikillista vapahdustaan Lisztin Dante-sinfoniassa)"

RICHARD WAGNERIN RAKKAUDEN FILOSOFIA

Martti-Tapio Kuuskosken pikku kirjanen Parsifal ja Richard Wagnerin rakkauden filosofia (2005) ei ole ehkä onnistunut johdatus Wagnerin kypsän kauden mestariteoksiin, Ring-tetralogiaan ja Parsifaliin, mutta se on oivallinen jälkipuhe. Sanon näin, koska luulen, että Kuuskosken intohimoinen, lähes manifestaationomainen olennaisten asioiden tiivistys ei luultavasti avaudu henkilölle, joka ei kokemuksensa kautta ole vakuuttunut Wagnerin teoksien, etenkin Parsifalin erikoislaatuisuudesta ja merkityksellisyydestä.
Parsifal on tärkeä ja ajankohtainen teos: jokainen lapsi syntyy moderniin maailmaan potentiaalisena Parsifalina, mutta pitkäperjantain ihmeitä tapahtuu harvakseltaan. Mikä on asioiden järjestys, totuuden paikka ja kauneuden, sielunpelastuksen edellytys, sen ilmaisee Wagnerin ainoalaatuinen taide.

Kuuskosken kirja tuntuu edellyttävän lukijalta hyvää tahtoa ja tietoa siitä mitä kirjoittaja tarkoittaa. Koska itselleni ajatuksen kulku on intuitiivisella tasolla selvää, tuntuu lukeminen erityisen palkitsevalta. Yleensäkään en kiinnitä huomiota esitystavan puutteisiin silloin kun koen saavani jotain. Ihmiset jotka eivät saa mistään mitään irti kokevat tarvetta arvostella kaikkea, ilman että edes haluaisivat auttaa tekijää. Kirja lähtee suurinpiirtein siitä mihin olen itse päässyt (ks. aiemmat Parsifalia koskevat merkintäni) ja vastaa suoraan moniin itselleni heränneisiin kysymyksiin. Kuuskosken ilmaisuntarpeen motiivi on sama kuin omani. Wagneriin erikoistuneena taiteentutkijana hän tuntee kirjallisuuden, Wagnerin ajattelun ja taiteen itseäni paremmin ja on onnistunut kehittäämään olennaiset ajatuksensa kypsemmälle tasolle.

Tulevan viikonlopun ohjelmaan olen valinnut Wagnerin Ring -tetralogian, DVD:t odottavat kotona pöydällä. On vaikea kuvitella mitään hauskempaa, kepeämpää ajanvietettä.

(Kuuskosken kirja on vapaasti luettavissa Google bookseach sivutolla)

PROMETHEUKSEN SALAMA

ZEUS:
Kuinka paljolta
sinä olet kuollut
Prometheus, omatuntosi
huoranvitun aineettomuudessa
joka on sinulle vain
tyhjää ja epätodellista.
Nouse ylös rotkostasi
halpa, omaa maksaasi
näykkivä koira äläkä
enää sano ettei sellaista
elintä tarvita.
Ja te sielunnakertajat
loiset sulkekaa suunne
oppikaa olemaan syömättä
sillä nyt isäntänne kuolee.

21.9.2006

KAUNEUDENRAKKAUS EI SYNNY ONGELMASTA

Mutta se voi synnyttää ongelman. Pieni ongelma on jo se kun yksilö kokee maailman niin dramaattisen puutteelliseksi, että katsoo oman taiteellisen kontribuutionsa aivan välttämättömäksi. Vain tuollainen välttämättömyyden tunne voi synnyttää herzoglaiset jokialusten vuortenylivetamiset (avustajaintiaanien kuoliaaksiruoskimiset). Sinänsä luovuus ei vaadi mitään päähänpinttymiä, neurooseja tai raskaita ikuisuushankkeita. Luovuus on normaali olotila sellaiselle, jonka elämä muuten täyttää luovantilan säilyttämisen ehdot. Olen varma että lapsi-Wagner käänsi Iliasta kreikasta omaan käyttöönsä huvikseen, pitääkseen pitkästymisen loitolla. Olen melko varma että Rousseau harrastaessaan iltaisin salaa oopperankkirjoitusta ja matematiikkaa, toimi puhtaasti oman kepeän leikkimielisyytensä ja nautinnonhalunsa ohjaamana, ilman mitään painostavaa ongelmaa.

Taiteilijan tuska syntyy siitä kun luovan tilan säilyttämisen ehdot eivät täyty.
Kauneudenrakastajan toimenkuvaan kuuluu kohdata ja koetella maaplaneetan ankarat, mahdollisesti mahdottomat ehdot. Illuusioiden elättelyt eivät kuulu toimenkuvaan.

"Meille aito taide on vallankumouksellista, sillä se on olemassa ainoastaan vastakohtana voimassa olevalle yleiselle kannalle.” Richard Wagner

>>

NYKYRIKKAIDEN KADEHTIMINEN

Käsittääkseni rahanhaliminen ammattina, ja varsinkin siinä menestyminen, motivoituu pitkälle juuri henkilön ylpeydellä, ahneudella ja näyttämisenhalulla. Näillä ominaisuuksilla painotettu henkilö haluaa itseään kadehdittavan ja tuo sen mahdollisimman räikeästi esiin. Tässä on kysymys hieman eri asiasta, kuin siitä, että henkilöä kadehdittaisiin hänen hyveidensä takia. Eihän kukaan tiedä mitkä ovat rahantekijän hyveitä, kun hän mainostaa vain aineellista vaurauttaan, muttei varsinaisia "sielunsa" hyveitä. Nykyajan rikkaat nousukkaan eivät usein (Suomessa) koe tarvetta toimia jonkin todella etevän taiteilijan mesenaattina, tehden etevästä taiteilijasta itselleen puollustusasianajajaa. He haluavat vain prostituoida sielun, elleivät suhtaudu kaikkeen henkiseen toimintaan (jota kyllä bisneksessään riistävät) täysin kielteisesti ja halveksien.

Meillä ei ole mitään pätevää mittaria, joka osoittaisi aineellisen vaurauden johtuvan enemmän sielun ja omantunnon hienoudesta kuin niiden puutteista (pidäkkeettömyyksistä).
Jos vauraus johtuu (sielun ja omantunnon) puutteista, sellaisen pahantahtoinen kadehtiminen ei voi olla moitittavaa. Jos vauraus johtuu (sielun ja omantunnon) hienoudesta, sellaisen pahantahtoinen kadehtiminen ei voi olla moitittavaa, mikäli vauraus ylittää räikeästi kohtuuden.
Planeetta ja sen resurssit, sukupolvien uhreilla ja työllä kerätty tieto ja taito, jota nykyisin estoitta hyödynnetään kaupallisesti, eivät kuulu kenellekään elukalle, ylepeälle, ahneelle, näyttämisenhaluiselle lihanukelle yksityisesti. Yksityisomistus on väärinkäsitys. Tätä väärinkäsitystä lieventämään on luotu oikeusjärjestelmä. Tässä järjestelmässä pelataan tietyillä säännöillä. Se joka pelaa suurella riskillä, ei voi pakottaa kaikkia pelaaman yhtä suurella riskillä.

Toisen sielun hyveiden, omantunnon hienouden, ja näihin yhdistyvän kauniin ulkonäön pahantahtoinen kadehtiminen, tai jopa kyvyttömyys ihailluun, on pahinta mahdollista rikollisuutta. Sellaiset ihmiset ansaitsisivat kuolemantuomion ehdottomasti ennemmin kuin itsensä kaltaisia mätiä sekopäitä ghettossa tai rikkaiden asuntoalueella murhaava mielisairas.

>>
aivot ovat kuin lepakonsilmät.
Todella pienet tai todella suuret
riippuen siitä yrittävätkö ne nähdä vai eivät.



contrib. >>

KERBEROS 2/2006

Kaikkihan tietävät että runoilija Timo Hännikäisen luotsaama Kerberos on kirjallisuuslehtiemme aatelia. Uusin numero on niin hyvä, että luen jutut uudestaan aina uusia alleviivauksia tehden. Aiemmin mainitsemani Plutser-Sarnon ohella lehdestä löytyy mm. Juhana Vähäsen hypnoottisia proosarunoja, ja Riku Korhosen kuulaankirkas novelli sekä essee e.e. cummingsin poeettisesta utopiasta. En ole aiemmin lukenut Riku Korhosta ja tämä novellituttavuus oli erityisen miellyttävä. Kessässä näin jossain leninkiin pukeutuneen Anna-Leena Härkösen, väläyksenomaisesti tajusin kuinka tavattoman viehättävä nainen. Seuralaisenaan oli Riku Korhonen. Tämän totesin happamena, kateellisena. Nyt ymmärrän sitäkin asiaa paremmin.
"A coward dies a thousand deaths. The brave die but once." Shakespeare


Graalin ritarit kärsivät Monsalvatin linnassa
miten hullun rohkeasti he odottavat
tuijottaen eteensä tekemättä mitään
unohtamatta mitään kuolematta millekään
vastustaen kaikkia muodonmuutoksia
kuolevaiset

Joka kestää alkukaaoksen kestää kaiken

Se ei ole harhakuva
mikään ei ole harhakuva
harhakuva
on vain se
että tästä
voisi tapahtua vapahdus
tuhlaamalla

Diadeemikaviokuonoyökkö
ei montaakaan normaalivartaloista
voi eläimet tyhjyydessä älyttä surisevat sumupilvet
miten yökkö muistaisi olleensa lintu
linnunlihallisuuden
miten iloinen muistaisi unohtuneen
ammoin kuolleen lihan
tuskat kun ei muista iloja
voi suriseva sumupilvi
tyhjyydessä miten tulisi pienemmäksi
vähemmällä toimeen
ja varkaat liannielijävarikset miten
slangiltanne muistaisitte laulun
kun pakottaa
vankilan käsitteellinen köyhyys
ja toisaalta
kaikkien tapahtumien merkityksellisyys

Amfortaan haavakin on vain tatuointi
mätänevä mustetahra ilman mitään merkitystä
lukutaidottomalle

Mitä huntu voi peittää siitä mikä on yksi?
onko musliminaisia kaksi lajia?
tämä kirjoitus on puhdasta olemassaoloa
tatuoinnit kärsimättömyyttä, puhjennutta laulua
jota kantaa ei ilma
vaan liha lihassa sinfoninen tuska ja rituaalisten
kuolemien sarjalliset transitiiviset euklidiset
kehykset
pankkiirin vaimon ironinen hymy:
Tübingenin Apollo joka ei elä
elämää joka on rituaalisten kuolemien sarja
vaan pidättää hengitystä kuin aave
hahmottaa vangitsevan lain että voisi elää
elämää joka kykenee synnyttämään kauniin

Ilmaa täytyy muistaa hengittää osaavat
kalatkin sanoa toisilleen

Yökkö ei voi valaistua
pääskyseksi yhtään sen nopeammin
kuin pimeydeltä kestää himmentää pääskystä yökkö
asioille voi kuolla
asioille voi ylösnousta
nopeinkin valaistuminen
on tuhansien vuosien päämäärättömän
abstraktin tiedottoman uskon
tulos
nopeinkaan hissi
ei nouse helvetistä päivässä
että ymmärtää tämän
sen verran voi valaistua hetkessä

19.9.2006

ALEKSEI PLUTSER-SARNO

Näyttää siltä että venäläinen kielitieteilijä Aleksei Plutser-Sarno on henkilö, joka kykenee viipaloimaan pornoistuneen kulttuurimme kauniisti analyysitasolle. Plutser-Sarno on Tarton kuuluisia lingvistejä, Juri Lotmanin oppilas. Kerberoksen 2/2006 numerossa ilmestynyt suomennosartikkeli varkaiden tatulointien symboleista on varmasti mielenkiintoisinta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Koska lähdemateriaalina on symbolisista järjestyksistään länsimaista kaikilla yhteiskunnan tasoilla huikeasti tietoisempi venäläinen kulttuuri, tuottaa se myös erittäin kirkkaita ja kiistattomalta tuntuvia havaintojen ja johtopäätösten ketjuja, jotka vastaavasta havaintomateriaalista meiltä olisivat mahdottomia johtaa. Silti täsmälleen samat symboliset järjestykset pätevät universaalisti koko maailmassa, riippumatta siitä miten puhtaasti ne ilmenevät ja miten tietoisia ihmiset itse niistä ovat.

Kaikentäyttävä talouspuhe, globaali kapitalismi, pornoteollisuus, järjestäytynyt mafia, pedofilia, vankila, luostari, homoseksuaalisuus, kirkko, koulukoti, kasarmi, yhteiskunta, kaikki ne toimivat yhden ja saman ankaran symbolisen järjestelmän alaisuudessa. Ne ovat kaikki vastauksia tiettyyn ankaraan yleiseen lakiin, sopeutumisen, opportunismin, konformismin muotoja siellä missä kategorinen ahneuden imperatiivi vallitsee. Vain totaalinen tietoinen toisinajattelu on tuosta symbolisen järjestelmän orjuuttavuudesta jossain määrin vapaa: mutta senkin täytyy elää siitä, ja siksi se Plutser-Sarnon kaltaisten henkien mielissä samaistuu "jalojen rosvojen" elämään. Kysytäänpä asiaa keneltä tahansa venäläisen semiotiikan klassikolta, perusnäkemys lienee aina sama: symbolisista järjestelmistä ja niiden kaiken kattavista rituaaleista voi vapautua vain olemalla tietoinen siitä miten symboliset järjestykset todellisuudessa toimivat ja purkautuvat. Ja tähän perustuu perimmäinen epäluottamukseni länsimaisia kirjailijoita, filosofeja ja tieteentekijöitä kohtaan: miten heidän tekstinsä voisi todella koskettaa minua, jos sen muoto kuitenkin puhuu aina saman tukahduttavan symbolisen järjestelmän persoonattomalla tiedottomalla ja totaalisella äänellä. Muoto kavaltaa tietämättömyyden. Ollakseen kiinnostava, se mitä länsimaisen kulttuurin pitäisi analysoida on se itse, ei maailman tapahtumat eli rikokset, jotka johtuvat siitä. Tiedonvälitykset myöhemmät tulvat ovat osoittaneet, että järjestystä ja rationaalisuutta on vain symbolinen järjestys ja rationaalisuus, maailman symbolisen luonteen hienostunut analyysi: yksityisten asioiden analyysi ilman symbolista järjestelmää (ei konstruoitua, vaan todellista) on mieletöntä, näennäisen rationaliteetin tuottamaa väsyttävää monotonista harmaata kaaosta.

Me emme ole vielä tulleet mitenkään yksityiskohtaisella tasolla tietoisiksi näistä mekanismeista. Meillä on tunne... vahva, jokahetkinen, joka öinen, painajaismainen tunne, kaiken aikaa puristava, hellittämätön, totaalinen tunne... mutta me emme ole vielä kyenneet analysoimaan, kirjoittamaan sitä tunnetta, koska meillä ei ole pakotietä, ei vertailukohtaa, ei hetkenkään levähdystä, että voisimme muistaa, millaista oli inhimillinen ihmiselämä... tai oikeastaan sekään ei riitä... meidän täytyy muistaa millaista oli ääretön hyvyys, Jumalan rakkaus (vaikka Jumalan kuolemasta on mukan niin kauan aikaa!), että voisimme vihdoin kirjoittaa tämän jokahetkisen tunteen, siihen rinnastuviksi tapahtumiksi ja tiloiksi, tunteen, joka on ei ehkä mahdollisimman kaukana mutta joka tapauksessa hyvin kaukana siitä. Aivainsanoja tässä tietoiseksitulemisessa ovat "totuus" ja "todellisuus" (selvää käsitteellistä pässinlihaa sille joka on käynyt joskus Venäjällä). Mutta kun todellisuus väljehtyy, katoaa jonnekin verhojen taa, niin että kokonaan unohdomme joidenkin kaikkein tärkeimpien asioiden olemassa olon, asioiden, jotka kaikkein kipeimmin voisivat koskettaa sieluamme, silloin tulee totuudesta sumea ja epäpuhdas: me emme voi nähdä totuutta enää! Totuus ei enää ole missään... ja sitä on kaiken aikaa vähemmän... vähemmän. Kaikki, aivan kaikki, jää kuvittelukyvyn varaan. Kuvittelukyky jää moraalin varaan, sillä moraaliltaan turmeltunut ei kykene kuvittelemaan aidosti hyvää. Meille alkaa riittää enää että tykkää... että sietää ... että kestää. Meidän pienet ongelmamme tuntuvat enää hyvin vähän koko maailman sydämen ongelmilta, vaikka ne ovat juuri sitä, kaiken aikaa enemmän. Moraalin päällä makaavat rahaalaskevat taivaat, mustat ja pimeät täynnä Jumalan ääretöntä vihaa. Täynnä Hyvän Armollisen kuolleeksi luullun Jumalan jokaiseen ihmiseen kohdistuvaa silmitöntä raivoa.

Ei-kyrillisellä nettihaulla löytyy jotain tietoa Plutser-Sarnosta: New York Times kommentoi hänen kriminaalislangisanakirjaansa:
http://listserv.linguistlist.org/cgi-bin/wa?A2=ind0206&L=lgpolicy-list&T=0&P=367

Kysymyksessä on ehkä teos, jonka pikainen suomentaminen olisi mitä toivottavinta, samoin kuin Kerberoksessa siteeratun "Tatuirovki zakljushonnih" (Pietari, 2001) suomentaminen. Näyttää siltä että muuri on murtumassa: kymmeniä vuosia vaienneet tai vaietut äänet kohoavat esiin sieltä täältä ympäri maailmaa, kirkas voimakas ajattelu nousee ylös tukahduttavista haudoistaan.

VENÄLÄINEN ANEKDOOTTI

Suomalainen anekdootti: Suomessa ei ole anekdootteja.
Runo tai mikä tahansa taideteos
on tarpeeton
ellei se kumoa
tai yritä kumota
mitään elämän monimuotoisuutta rajoittavaa
estettä, lakia tai valtarakennelmaa
jonka armoilla hyvin monet ihmiset ovat
huomaamattaan
vain nautinnolta voi kuolla,
paeta kaikkia tuskia
hyvyyttä usko
ihmisen viisaudella selviävän
pahuutta kaikki muu

18.9.2006

Karhu suutelee haaskaa
sen sisäelimiä maksaa
susi odottaa ja kuiskaa
silmänsäsitoneen tiennäyttäjän
korvaan tulevaisuustutkimusta
kalliita raportteja innoittuneita
visioita ja näkyjä kaikesta siitä
mitä ei ole näköpiirissä

Yhdessä he valavat henkeä
moraalinhypeä ja taistelutahtoa
niitä vastaan, jotka vaivalla
näkevät totuuden, joiden
elämä on hauras ja lyhyt

"Koeta kestää huomiseen.
Koeta pärjätä, Augusto!
Onko tuuria tänään?
Vaikka jaksaisit seistä pystyssä viisi minuuttia,
koeta olla ärsyttämättä henkilöitä."
Pylväspyhimys syntyy silloin,
kun maa on siinä tilassa että vain
pylväännokassa on mahdollista elää
että pylväs jonka päällä seison
on näkymätön hydraulisylinteri
olematon mutta minä itse piiloutunut
verhoutunut vaikka liikkumiseltani
äärimmäisen rajoitettu siis ymmärrettävä
kuin maa joka kohoaa minä vajoaa
pylväineni maan alle kuumiin meriin
ääneni vaimenee kuin maa
ja moraalinen tunteeni on
maailman korkein näkötorni
pohjattomassa kaivossa
toisina aikoina minä kohoaa pilviin
ja meret peittävät maat eikä kukaan
enää kuule ääntäni sittenkään


>>

ILMASTOMUUTOSKEPTISYYS

Raportti väittää että ilmastonmuutos on terrorismia suurempi uhka.
WHO väittää että ilmastonmuutos aiheutti 150 000 ihmisen kuoleman vuonna 2000.
On olemassa tieteellistä todistusaineistoa (missä?), jossa väitetään ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisen toiminnasta.
Maailma voidaan nähdä
sellaisena kuin se on
a) ilman ihmistä
b) ilman Jumalaa
Miten kuin lapsi voi totella kieltoja loputtomasti ymmärtämättä ihmisessä kuolemattomassa Jumalassa, jonka olemus on olla aina uudestaan kuolleeksi luultu, salattua.
Pentagonin tilaamassa raportissa (keneltä?) väitetään että ilmastonmuutos voi laukaista kriisejä ja jopa ydinasekonfliktin.
Englantilaisen Hadleyn tutkimuskeskus väittää että ilmastonmuutos voi uhata 50 miljoonan ihmisen ruoansaantia etenkin Afrikassa vuoteen 2080 mennessä.
Kenraali Henry A. ”Trey” Obering III kutsuukin kaikki köyhät maat mukaan ilmastonmuutostalkoisiin.
"Kaikki köyhät mukaan ilmastonmuutostalkoisiin!"
Nimismiehen mukaan ilmapiiri on hyvä ja partioiden muodostaminen ei ole ongelma.
loattu koala loistaa poissaolollaan
toalettikoalitiossa boamainen bioase
huoahtaa aapasuolla pelkkää suoraa
ja ylämäkeä nousua, kaarrosta ja röpelöistä jyrkännettä
kelokämppien lentoasemien tuotteiden hajusteiden
ommelta kaasujalka pohjassa
huoletta
sanot että hiphop
sanot että nytkö jo ne kotileikit alkavat
painajaismainen varhaiskeskiaikainen pitkäaikaissairas
saudiarabialainen lasiankerias
posliiniastiassa pelkkä kovuus
yksin ei riitä nimeämään kiveä
pelkkä annostelu ei ole se haaste
kilpailuhenkiset ihmiset
eivät pidä siitä että heidät voitetaan
siksi he rajoittavat kilpailun
pelkästään taloudelliseksi
pelkästään väkivallaksi

SUNNUNTAI-ILTAPÄIVÄN ROMANTTINEN HETKI IRANILAISEEN TAPAAN

Opastettuani puistossa muutaman kauniin arabinaisen Tukholman Kiinalaiseen teatteriin kävelin itsekin vangittuna heidän perässään lippuluukulle ostaakseni mitään kyselemättä lipun illan näytökseen. Osoitin sormellä penkkiriviä ja kohtaa joka oli sopivasti neitosten osoittaman kohdan takana viistossa. Täysi teatteri tukholman arbiväestöä oli kokoontunut käyttämään parhaat kolmetuntia sunnuntai-illasta näytelmään nimeltä AZ MAHVAREH BA ESHGH. Oma etninen taustani erottui joukosta räikeästi, ja minuun kysyvästi vilkuilevilla ihmisillä oli selviä vaikeuksia uskoa, että hallitsisin persian tai edes azerin kieltä riittävästi selvitäkseni edessä olevasta verbaalisesta koitoksesta.

Iranin korkeakulttuuri on maailman vanhimpia. Kaikki runoilijat ovat veljiä. Ennen näytelmän alkua olin siis melko varma, että vyöryttääpä epäilemättä nykyiarnin lahjakkaimpiin kuuluva (näin suosittu!) kirjaili näyttämöllä sitten jumaltarustoa tai vain sankarimytologian arkkityyppejä, pystyn ymmärtämään kaiken selvästi, nautinnolla, sieluni moraalista taipumusta yhä huimempiin korkeuksiin ohjaten.

Totuus, se mitä nähtiin sai minut hyvin nopeasti ajattelemaan myönteisesti George W. Bushisin kansainvälistä politiikkaa ja ylistämään mielessäni ei vain Hollywoodin vaan myös Bollywoodin uljaita tv-sarjatuotantoja. Tätä näköjään tämän yleisön ekstaattiseen hurmokseen villtsevää englanninkielisillä fraaseilla ja tokaisuilla hösytettyä parisuhdenäyttämömoskaa ei milloinkaan voisi verrata edes Kauniiden ja rohkeiden heikoimpiin hetkiin. Mieltä kiinnitti yleisön reaktiot muutamissa kliimakseissa (kun näyttämöllä esiteltiin taas vaimonsa kanssa loputtomasti jaarittelevan ja sättivän päähenkilötomppelin uusi rakastaja, velkoja tai pomo): valtava tapautusten ja suosionosoitusten pauhu. Näin useiden miesten katsovat koko esityksen kännyköidensä tai kameroidensa ruudulta, zoomaillen, merkityksellistäen mitä erilaisimpia yksityiskohtia tästä käsittämättömän henkisen sekasotkun lavastamasta näyttämökuvasta.

TATUOINNIT

Kaikkihan tietävät että Tukholma on Helsinkiä inhimillisempi, sivistyneempi ja hienotunteisempi kaupunki. Silti tukholmanmatkalla huomasin (tai olin huomaavinani) keskiluokkaisten ihmisten leimaavan itsensä keskivertosuomalaista rohkeammin tatuoinnein. Rohkea tarkoittaa tässä: huonosti järjestetty tai olematon symbolimaailma (täydellinen merkityksettömyys) yhdistettynä tatuoinnin kokoon ja kehon kohtaan. Rohkeita kohtia ovat ympärivuoden näkyvillä olevat kasvot ja kaula. Toisella tavalla rohkeita ovat intiimit alueet, joihin en tällä kertaa tutustunut laajemmin. Näin ihmeellisiä tatuoitujakasvaimia pursuavan ihmisten vaatteiden alta kaulaan ja jopa kasvojen sivuille. Kun ihon kimmoisuus vähääkään löystyy, noilla alueilla olevat tatuoinnit muuttuvat melanoomaa muistuttaviksi epämääräisiksi musteläiskiksi.

Toisin kuin Timo Hännikäinen Kerberos-lehden 2/2006 pääkirjoituksessa toteaa, mielestäni epämääräiset puhtaasti banaalit, dekoratiiviset, mutta uskaltavat tatuoinnit kertovat paljon kantajastaan. Ne kertovat aikuisten nykyeurooppalaisten karmivasta sitoutumisesta nyt-hetken sosiaalisiin ja taloudellisiin hierarkioihin, ja puberteettisesta kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ajatella tulevaisuutta, yksilön ja maailman mahdollista muodonmuutosta. Ihmisen mahdottomuus ajatella muodonmuutosta on viettelijän paras ase. Pohjalla tässä näkisin kapitalistisen eetoksen, jonka mukaan nuori liha on potentiaalista rahaa, joka pitää ehtiä realisoida "parasta ennen" päivämäärään, jonka jälkeen läpikäydään "henkilökohtainen kolmenkympin OHI-ON kriisi" ja siirrytään pysyvästi aasiaan seksituristiksi tai Malagalle ammattiseniiliksi.

Jussi Siveniuksen samaan Kerberos-lehteen kääntämä nykyvenäläisen Aleksei Plutser-Sarnon varkaiden tatuointien symboliikkaa käsittelevä essee (2001) on nykyeuroopan "koristautumistatuointikulttuuria" vasten ajateltuna täysin käsittämätön. Essee tuntuu puhtaalta surrealismilta, jonka perusta on ilmeisesti syvästi juuri siinä, että kirjoittaja pureutuu niin kokonaisvaltaisesti venäläiseen tutkimusmateriaaliin, venäläisiin rikollisiin, eikä välitä tai ehkä edes tiedä ulkomaalaisista, esimerkiksi amerikkalaisesta kulttuurista. Ensimmäinen ja koko venäjään yleistyvä radikaali ero länsimaalaisuuteen on kuvatun merkkimaailman symbolisen järjestyksen hienostuneisuus. Toinen hämmästyttävä piirre on se, että Plutser-Sarno tuntuu suhtautuvan esimerkkimateriaaliinsa kritiikittömän positiivisesti ja miltei ihannoiden. Venäläiset rikolliset ovat kielitieteilijä Plutser-Sarnolle jonkinlaisia sankarimytologian arkkityyppejä, robinhoodeja, alkukristillisyyden ja syvän henkilökohtaisesti koetun mystisen uskonnollisuuden hartaita lainsuojattomia harjoittajia rikollisten johtamassa valtiossa.

Meidänkin valtio on rikollisten johtama siinä mielessä, että rikollinen henki, pahahenki, Saatana, määrittelee ja totalisoi meillä asioiden päälinjat, ja terveelle järjelle osoitetaan marginaalia (sosiaademokratia) tai kaasukammiota (Kokoomus). Härskeimmät rikolliset eivät kuitenkaan meillä ole läsnäolevina johtajina, vaan toimivat älyttömän tiedonvälityksen, räävittömien nukkepoliitikkojen ja röyhkeän manipulaation keinoin verhojen takaa. Meidän rikollisemme eivät silti ole meille robinhoodeja niin kuin venäläiset murhamiehet ja hakkaajat Plutser-Sarnolle. Me näemme että yksilötasolla rikolliset ovat hermostollisesti tuhoutuneita ihmisyksilöitä, liian intohimoisia keinoja kaihtamattomia kapitalisteja, jollaisia kapitalismi ei suvaitse. Täytyy olla innokas, tehokas, mutta cool, ei liian innokas, ei liian tehokas. Ennen muuta täytyy tuntea asemansa, eikä saa väärentää johtajan merkkejä itseensä: Suuri Johtaja on kapitalimin Henki, lihapalat ovat aina pieniä ja kuolevaisia ryppyisiä tatuointitussin mustuttamia nahkakasoja. Vain korporaatioilla ja niiden johtamilla nationalistisilla valtioilla on legimititeetti siihen minkä lainsäädäntö yksityiseltä yrittäjältä kieltää: vapaaseen kilpailuun ja jatkuvaan keinoja kaihtamattomaan keskinäiseen sodankäyntiin taloudellisten (ja suurvalloilla seksuaalisten) etujen takia. Yksilö joka ei tajua tätä joutuu vankilaan. Kapitalismi on psykopaattien kommunismia, jota johtaa kristallisoitunut Henki, ja jota palvelee tatuoitu liha.

15.9.2006

Mikä tahansa idea voidaan saastuttaa johtamalla siitä ideologia.
On kestettävä ideoiden paljous, samanaikaisuus... tasa-arvo?
Lohduton idealisti, sysisynkkä romantikko: logiikkaa tarvitaan järjissä pysymiseen.
Tekee mieli ajatella käänteinen shakki: diplomatia, jossa lähdetään kahdesta kuninkaasta käänteisin siirroin rikastuttamaan lautaa. Shakki jossa nappulat poistuvat laudalta vanhoina ja viisaina luonnollisen kuoleman kautta.
sitkas hansikas
silkkihansikas kuosikas
sielukas sikariporras
saasteeton periaatteeton
sikasiisti täysikasvuinen sikatalous
harhatalous puutarhatraktori
kuolemansuudelma suunnikas
keuhkolaajentuma esikasvi mesikaste
sisukas nousukas
helluntaiseurakunta ruumisvaatteisillaan
periaatteisillaan kompleksikas
tulevaisuudenkuva sudenkuoppa
mielenkuohu hullunkurinen suolenkurouma
merenkulkijan verenkuva
aatteellinen perusaineenvaihdunta
haaveellinen eurokansanedustaja
lihaksikas käsikassa
eximia cum laude approbatur
kuudestilaukeava uudenseelanninpinaatti
sikamainen avaimenreikä
sukupuolenkorjausleikkaus
puolileikillinen kuolemanleiri
eläkeikä lakisääteinen meikä

8.9.2006

MUISTI

Nähdäkseni on kahden laista muistia: sielun hallitsemaa ja tahdon hallitsemaa. Sielun hallitsemassa muistissa kaikki asiat voidaan johtaa toisistaan: se on täydellinen logos, täydellinen järjestys ja pakkaus. Sen ylläpitäminen on hillittömän vaativaa: se edellyttää pidättymistä universaalin moraalin lainalaisuudessa, mutta sen toiminta on täydellistä, äärimmäistä loogisuutta oikeudenmukaisuudessa, muttei hyvyyttä tai varsinaista altruismia.

Toinen muisti on romuvarasto, jota hallinnoi rationaalinen tahto, pyyde, aineellinen hyödyn- ja voitontavoittelu. Romuvarastossa mitä tahansa opittua lojuu sikin sokin (juoppo), tai hyvässä järjestyksessä (yritysjohtaja), sieltä voi löytää jotain, jos on sopivia kykyjä. Romuvarastomuistin alueella vallitsee täydellinen relativismi ja järjestysutopia: mikään ei johdu mistään, mikä tahansa voi olla suhteessa mihin tahansa, mikä tahansa lähellä mitä tahansa, ja toisaalla ilmiselvät samuudet kaukana erossa toisistaan jne. Tällainen romuvarasto voidaan järjestää sopivasti mihin tahansa käyttötarkoitukseen, esimerkiksi jatkuviin valehtelutarkoituksiin: se on kokonaan irti universaalista moraalista.

Jos ihmisessä on pisarakin hyvyyttä hän havaitsee sielumuistin oivalliseksi, kevyeksi, ja romuvarastomuistin hankalaksi, raskaaksi. Prometeukset heittelevät romua tahdon voimallaan, heikot ja juopot valuvat katuojaan täydellinen kaaos sisällään. Täydellinen hyvyys on muisti, johon ei voi säilöä näyttelijän, rockmuusikon, sotilaan, yritysjohtajan, kirjailijan, koodarin tai juopon maneereita. Pahuuden jatkuvasti hetkellisiin ja paikallisiin tarkoituksiin tarvitaan aina hillittömästi maneereista, jättimäinen romuvarasto. Jättimäinen romuvarasto on yhtä kuin äärimmäisen kyvykäs liha, aivot, vailla minkäänlaisia inhimillisiä tuntomerkkejä, moraalista kykyä tai alkeellisintakaan sielua. Sielun totaalinen puuttuminen on romuvarastoheittelyn ehdoton teoreettinen edellytys.
Romuvarastomuisti on olemassa juuri siksi että siitä on välitöntä hyötyä jossakin käytännössä. Toisessa käytännössä siitä ei ole mitään hyötyä. Siksi romuvaratomuistiset ihmiset (kutsukaamme heitä fasisteiksi, ts. tämä olkoon fasistin määritelmä) eivät voi kulkea minkään "kuilun" yli menettämättä kaikkea ajattelukykyään. Romuvarasto-orja ei voi liikkua, koska hän ei osaa ajatella mitään muuta kuin erikoisalaansa, johon hänet on initioitu. Romuvarasto-upseeri voi liikkua täysin vapaasti kaikkialla missä vallitsee romuvarastototalitarismi, sillä upseeri ei niin kuin orja ole sidottu pakottaviin käytöntöihin, vaan pelkästään manipuloinnin ja valehtelun yleisiin helvetillisyyksiin. Kumpikin ryhmä yhtenäisenä luokkana haluaa luoda kuiluttoman romuanalogioihin (ladanromu = polskifiiatinromu) perustuvan fasistisen yhteismitallisen ralativismin tasangon. Tällaisesta seuraa sellaisia totaalisen absurdeja maksiimeita kuten Fukuyaman kuuluisa ”historian loppu”. Lapsikin tajuaa tällaiset ajatukset keskitysleirijohtajan mielettömyyden tuotteiksi.

Fasistit haluavat historian loppuvan, jotta heidän romumuististaan ja symbolikirjoitustaidostaan tulisi ikuisesti käyttökelpoisia. Normaalissa ja varsinkin syklisessä historian kulussa kirjoitustaitojen ja muistien unohtuminen on auttamatonta: joka päiväinen prosessi, jota tervehditään ilolla. Kun uusi kirjoitustaito keksitään, on enää mahdotonta ajatella samoilla edellytyksillä, joilla Homeros ajatteli, sikäli kun niihin edellytyksiin on fiksauduttu romuvarastomuistiperiaatteelle, eikä sielunmuistilla. Syklisessä ajassa uusi kirjoitus keksitään joka päivä, mutta se on kuitenkin aina sama vanha, mutta vain sielu voi tunnistaa se samaksi, kun taas fasisti menettää lukutaitonsa joka päivä uudelleen. Juutalainen kulttuuri, siinä mielessä kuin itse tunnistan olevani juutalainen, on fasistille totaalisen sietämätön: se yksinkertaisesti tuhoaa fasistin, joka ei pysy hetkeäkään liikkuvan aidosti elävän sielun kannoilla. Kun sielu liikkuu jatkuvasti, se tekee kaikki romuvarastot, kaikilla tasoilla joka hetki tyhjäksi. Ja tällainen syklinen aika on koko yhteiskuntajärjestelmänä, Uutena Jerusalemina, tekee aikaisemmasta muistin alueesta joka hetki uudelleen utopian, jota voi yrittää rekonstruoida, sen edellytyksiä, niin kuin utopiaa rekonstruoidaan. Mutta tällainen jäljittely on aina askeleen jäljessä sitä mitä todella tapahtuu. Se on imitaatiota, mutta se ei pysy kasvonilmeiden ja jatkuvana vuona syöksyvän Pyhän Hengen täyttämän tapahtumaketjun kannoilla. Taideteos syntyy spontaanisti toiselle tasolle tapahtumissa ja tilassa, kaupungin, Jerusalemin tasolle, eikä enää yksilöiden ponnistelun vaan toisessa tilassa tapahtuvan henkisen talouden irrallisena päätuotteena.

Sielumuistia ei voi sellaisenaan soveltaa mihinkään, mutta sillä varustettu ihminen oppii uuden käytännön ja käytäntöjenvälisen kuilun ylittävän sillan, salaman nopeasti, kokonaisuutena, yhtenä.
Toisaalta kaikissa reaalisissa käytännöissä on valtava määrä romua, jota ei voi oppia sen helpommin sielumuistin avulla, tai oikeastaan vaurioittamatta sielua. Siksi sielusta on aina tietyssä reaalisessa tilanteessa haittaa, ja tästä syystä fasistit äärimmäisessä julmuuden opportunismissaan ja monotonian konformismissaan, pyrkivät tekemään tästä haitallisuudesta pysyvän olotilan. Fasistien inho sielua kohtaan on absoluuttista. Mutta tässä he joutuvat ihmiskunnan kanssa eturistiriitaan: lapset, ja kaikki maailmaan syntyvä, elämä sinänsä on sielun puolella, syklisessä ajassa fasisteja vastaan. Fasisteilla on uusimmat aseet, mutta sielulla on ihmiskunta, ja itsensä: kävelevä ydinpommi. Sielumuisti voi käyttää kaikkia apuvälineitä nerokkaalla tavalla, kun taas romuvarastomuisti voi vain järjestää ja mekanisoida täsmäydinaseitaan, joiden käyttäminen puhtan pahuuden ja Saatanan hyödyksi on vaarallista silloin kun ympärillä kävelee kaiken aikaa ihmiskunnan kokoinen mannertenvälinen ydinpommi.

ON PIDETTÄVÄ HUOLI SIITÄ

että ympäristöongelmien maksumieheksi ei laiteta jo entisestään bakteerin kokoiseksi kutistunutta sielua.
Ghehettoutopioissa on karmivat kääntöpuolensa.

UNELMIENI METSÄ

"Mutta marraskuussa tapahtui liittoutuneiden maihinnousu pohjois-Afrikassa,
joulukuussa venäläiset nousivat vastarintaan stalingradissa ja voittivat.
Käsitimme että sota oli tullut lähelle ja historian kulku oli alkanut uudelleen.
Muutamassa viikossa jokainen meistä kypsyi enemmän kuin kaikkina edellisinä
kahtenakymmenenä vuotena. Varjosta astui esiin ihmisiä, joita fasismi ei ollut
sannut taipumaan, asianajajia, professoreita ja työläisiä, ja tunnisteimme
heissä opettajamme, ne joiden opinkappaleita olimme siihen asti turhaan etsineet
Raamatusta, kemiasta tai vuorilta. Fasismi oli sulkenut heidän suunsa
kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja he selittivät meille että fasismi ei ollut
pelkästään hallitusvalan naurettavaa ja ajattelematonta väärinkäyttöä vaan myös
oikeuden kieltämistä, että se ei ollut pelkästään vienyt Italiaa epäoikeutettuun
ja onnettomaan sotaan vaan että se oli syntynyt ja lujittunut säilyttämään
sellaisen iljettävän laillisuuden ja järjestyksen, jotka perustuivat
työtätekeviin kohdistuvaan pakkovaltaan ja muiden, työtä riistävien ihmisten
hillittömään voitontavoitteluun, niiden vaientamiseen jotka eivät tahtoneet olla
orjia, järjestelmälliseen ja laskelmoituun valheeseen. He sanoivat meille että
pilkallinen närkästyksemme ei riittänyt, että sen täytyi muuttua suuttumukseksi
ja että suuttumus täytyi johdattaa järjestettyyn ja välittömään kapinaan - mutta
he eivät selittäneet meille kuinka tehdä pommeja tai kuinka ammutaan
kiväärillä." Primo Levi: Jaksollinen järjestelmä, suom. AIra Buffa s.133.


Kuulostaako tutulta? Aivan! tämä mitä tässä kuvataan on yksityiskohtia myöten meidän elämämme. Primo Leviä lukiessa ja hänen kohtaloaan ajatellessa (natsien keskitysleiriltä eloonjäänyt) en voi olla muuta kuin kateudesta vihreä. Kuinka paljon kadehdinkaan noita vielä niin helppoja olosuhteita, joissa tosin täytyi taistella joka hetki henkensä edestä niin kuin nytkin fasistien keskellä fasisteja vastaan, mutta kuitenkin, vielä jollakin tavalla ihmisen mittakaavassa. Romaanissaan Jaksollinen järjestelmä Primo Levi ilmaisee tarkasti millä tavalla maailmansotien välinen fasismi on vain lempeä esiaste meidän totalitaariselle globaalille fasismille. Meillä kapitalismissa ei ole enää ihmisisyksilöitä: on vain bakteereiksi kutistuneita miehiä, mattivanhasia ja paavolipposia, putaita kristallisaatanoita, heitä innoittavia jättimäisiä holocaustin naispuolisia tyrannosaurusmuusia ja planeetankokoisia korporaatiotyrannosauruksia.

Jäljellä olevan ihmiskunnan (bakteerikunnan?) ainoa tehtävä on miettiä millä keinolla korporaatiot murskataan. Me olemme köyhiä, kuihdutettuja, lähes kuolleita yksilöitä, me näytämme henkisesti samalta kuin ruumiit Auscwitzin jätekasassa, mitä me voimme tehdä? Meidän on tehdävä itsestämme käveleviä ydinpommeja, se on ainoa suoja näitä meidät kaikkilta ympäröiviä saatanoita vastaan. Mihin me pyrimme: ainoa kriteeri globaalille yhteiskunnalle on se, että mikään nykyistä suuryritystä vastaava organisaatio ei siinä saa olla mahdollista. Toissijaisia hyödykkeitä tuottavien yritysten on oltava pieniä, ihmisten on oltava suuria. Tämä on se järjestys, jolle kannattaa uhrata yöt ja päivät: vain ydinpommin rakentaminen on moraalista toimintaa!

Rakkauden helliin kuumiin kyyneliin minut liikuttaa enää vain yksi jumalainen näky: silmänkantamaton hirsipuumetsä johon jokainen sodoman fasisti on ripustettu.

LUEN HARVOIN ROMAANIA

On äärimmäisen vaikea löytää sellainen romaani jonka tahtoisi lukea. Kun teen löydön, luen innolla, kunnes kirjan lopussa kohtaan aina saman haikeuden: ei ole mitään tietoa siitä, koska seuraavan kerran elämässä taas saa lukea romaania, vai saako enää koskaan. Tänään löysin Primo Levin Jaksollisen järjestelmän. Primo Levi on meitä, hänellä on meidän kokemus elämästä.

7.9.2006

EI TULE HULLUA HURSKAAMMAKSI

Lukiessamme nyt tämän kristillisen epäilyn-koulun käyneinä, vanhoja, esimerkiksi Senecan ja Epiktetoksen kirjoja, meissä elää hupainen ylemmyyden tunne ja me olemme täynnä salaista vihiä ja salaisia yleiskatsauksia; meistä tuntuu lukiessamme siltä kuin puhuisi pieni lapsi vanhalle miehelle tai nuori kaunis intomielinen nainen La Rochefoucauldille: me tunnemme paremmin sen, mikä on hyvettä! Mutta lopulta me olemmme kohdistaneet tämän saman epäilyn kaikkiin uskonnollisiin tiloihin ja tapahtumiin, kuten syntiin katumukseen armoon pyhitykseen, ja antaneet madon kaivaa niin hyvin että meissä on nyt myös kaikkia kristillisiä kirjoja lukiessamme sama hienon ylemmyyden ja oivalluksen tunne: - me tunnemme myös uskonnolliset tunteet paremmin! Jo onkin aika ne hyvin tuntea ja hyvin kuvailla, sillä vanhan uskon hurskaatkin kuolevat sukupuuttoon: - pelastakaamme heidän kuvansa ja tyyppinsä ainakin tiedolleemme!" 1882 Nietzsche


Kaloilla on meressä omat näkötorninsa. Nekin transkendentoivat, kohoavat toistaan korkeammalle, vajoavat toistaan syvemmälle, mutta pysyvät pohjan yläpuolella ja pinnan alla. Mihinkään "kehitykseen" ei pidä liittää optimismia - eikä pessimismiä.

6.9.2006

POLKUPYÖRÄILY ON HIENO LAJI.

Polkupyöräreitillä on raskaita osuuksia, sanomattoman raskaita loputtoman pitkiltä tuntuvia osuuksia. Mutta aina lopulta helpottaa. Elämä ei ole polkupyöräilyä.

TÄMÄ ELÄMÄNMUOTO SYNTYY SEKSISTÄ

"Minun on pakko hyväksyä naiset
jos aion jatkaa rotua
...
ennen kuin voin roiskaista jumalaiset rojuni
panna oman pilttini matkaan kuoleman läpi -
minun ja unohduksen välissä seisoo
tuntematon nainen"
Allen Ginsberg



Mikä naissuvussa pelottaa? Pornon ehdollistamaa miestä pelottaa naisen lihan epäsulokkuudet. Uskonnollisen tunteen ehdollistamaa miestä pelottaa naisen sielun rujoudet.

Jokainen internettiä käyttävä ihminen voi vakuuttua nykyaikaisen pornoteollisuuden vaikuttavasta vaikuttavasta volyymista tekemällä muutamia internethakuja. Pornoteollisuudella on käytössään kaiken aikaa yhä suuremmat pääomat. Pornoteollisuuden toimintamalli on yksinkertainen: pornoteollisuus transcendentoi. Se tavoittelee kaiken aikaa sitä mitä se ei voi saada, ja sillä on kaiken aikaa enemmän rahaa käytössä tämän jonkin tavoittelemiseen. Nykyisin kaupallisissa ja epäkaupallisissa pornoelokuvissa voi nähdä tuhansittain naisia, joita kymmenen vuotta sitten ei olisi milloinkaan uskonut näkevänsä pornoelokuvissa. Vieläkin joku valheellinen henkilö saattaa tuhahtaa väheksyvästi: ne naiset ovat sellaisia ja sellaisia. Meiltä kuitenkin puuttuu teoria ja filosofia, - olkoonkin että mahdollisesti banaalia koskeva - joka kertoisi meille millaisia nämä naiset ovat? Naiset, jotka ilman, että voisivat kuvitella ansaitsevansa huomattavasti, tai edes erottuvansa kymmenistä tuhansista toisista samanlaisista naisista, antautuvat julkisesti kaikkeen mahdolliseen. Tässä on jokin mekanismi, jota on miltei mahdotonta ymmärtää. Varmaa on vain se, että mies ei toimi näin, vaikka heillä on siihen yhtäläinen vapaus. Tämä vapaus toimia näin, tämä uusi vapaus...? Aivan kuin nämä lukemattomat naiset kostaisivat nyt jollekin jota vihaavat. Jollekin henkilölle, vai jolekin abstraktille, hengelle? idealle? Heillä on kummallinen henkinen katsekontakti kameraan ja sen läpi... edes TV:n ammattilaiset eivät pysty samaan. Kenelle he lähettävät tällaisen viestin, yhtenä, kokonaisena, yksituumaisena naisten sukuna? Tällaisissa yhteyksissä miehillä ei ole milloinkaan vastaavaa katsetta, vastaavaa päättäväisyyttä... mitään viestiä kenellekään... missään. Aivan kuin tämä räikeä suokupuolten välinen epäsymmtrisyys olisi jotain sosiaalista totaalipeliä, jonka muuttujia ja panoksia ei voi nähdä. Kuka tässä pyrkii? ja mihin?

Pornoteollisuuden kannalta on olemassa vain kahdenlaisia naisia: sellaisia joista se on kiinnostunut ja valmis maksamaan, ja sellaisia joista se ei ole valmis maksamaan. Miksi naisten, jotka voivat ansaita äärettömän paljon ja helposti pornolla pitäisi mieluummin kestää kapitalistisen "rehellisen" työelämän äärimmäistä kuluttavuutta? Mitä arvoa on siveydellä, jos se perustuu invaliditeettiin, siihen ettei ylitä kynnystä eikä voi ansaita elantoaan pornolla? Miksi naiset, jotka eivät kelpaisi pornoteollisuudelle edes ilmaiseksi, kelpaavat parhaille nuorille miehille? Onko tämä ilmiö symmetrinen? Eivätkö nuoret miehet ymmärrä erotiikan jumalia, onko heidän arvostelukyvyssään vikaa? Näinkö helpolla he luovuttavat, valitsevat sopeutumisen, opportunismin ja konformismin idealismin ja ihanteellisuuden sijaan? Vai eivätkö pornomogulit ymmärrä seksuaalisuuden jumalia: onko nuorilla miehillä jotain, mitä he eivät voi ostaa edes miljoonilla? Tällainen ajatus hermostuttaa mogulia, hänestä tulee utelias: mikä muka voi olla sellaista suloutta, mitä millään hinnalla ei voi ostaa? Mitä se sellainen henkinen on, mikä ei kiinnostaisi pornoteollisuutta? Juuri henkistä pornoteollisuus etsii, ja hengetöntä on se mitä se usein miten saa, ja mistä se myös kaiken aikaa pyrkii eroon. Pornoteollisuus ulostaa hengetöntä, mutta se ei suinkaan halua laittaa sitä suuhunsa. Entä sitten kun tarjous on annettu. Paljonko pojan pitäisi maksaa tyttöystävälleen, että tämä jättäisi pornon tekemättä? En tiedä onko tämä jokaisen suomalaisen nuoren miehen kysymys, muta se on jokaisen venäläisen, thaimaalaisen tai jopa amerikkalaisen nuoren miehen kysymys. Eikä pornoteollisuus pienene, tai pysy samana, vaan laajenee äärimmäisellä vauhdilla.

Pornoinstitutio toimii toisella tavalla kuin taideinstitutio. Pornoteollisuus ei kuuntele "taiteilijoitaan" tai "kriitikoitaan", se etsii aina kykyä, henkeä, jumalatarta, eikä milloinkaan mitään naurettavaa sopimuksenvaraista "mukaseksikästä", "mukataidetta", "mukavenusta". Ne pelaavat yhteispeliä: se mitä taideinstitutio hylkii pornoinstitutio etsii: jumalia, jumalia, jumalia.

KEPPI JA PORKKANA (VIHABLOGGAUS)

Parhaisiin yhteiskunnallisiin asemiin linnottautuneita oikeistofasisteja (jotka usein ovat sosiaalidemokraatteja, koska tämä naamio takaa parhaat toimintaedellytykset) leimaa eräs hyvin mielenkiintoinen huoli: heitä harmittaa se, että on kuulemma olemassa jokin 17-viiva -jotain-vuotias väestöryhmä, jotka jäävät vain kotiin makoilemaan aktiivisuuden sijaan.

En oikein jaksa uskoa, että nämä omasta työstään "helvetillisiä" kiksejä saavat sosiaalidemokraateiksi, kokoomuslaisiksi, vihreiksi ja keskustalaisiksi naamioituneet oikeistofasistit oikeasti olisivat huolissaan epäaktiivisista luusereista, joiden elämän ja ihmisarvon täydelliseen tuhoamiseen heillä on käytössään sadoittain hienostuneempia keinoja kuin keppi. Jokainen luuseri on totaalisesti tuhon oma, sen nämä saatanafilantroopit kyllä nautinnolla tietävät. Siinä että saastassa irstaileva saatanallinen rikollisjoukko, jota kapitalistiseksi yhteiskunnaksi kutsutaan, joutuu elättämään muutamaan masennuksen ja mielenterveyshevetin syövereistä läpipudonnutta elävältä kuollutta teiniä, en näe mitään ongelmaa (kukaan terve normaali ihminen ei voi kestää kapitalistista todellisuutta tulematta hulluksi, joutumatta huumekierteeseen tai menettämättä täydellisesti universaalin moraalin tajuaan).

Tämän sekasikiöfasistiporukan tähtäimessä on pelkästään "väärällä tavalla" aktiiviset henkilöt, jotka jäävät kotiin, mutta tekemään jotain muuta kuin makoilemaan. Kyllä vain, sielu ja puhdas henki on se todellinen vihollinen, jota nämä filantroopeiksi naamioituneet Saatanat vainoavat. Totta kai julkisuudessa on tyylikkäämpää vainota luusereita, kuin kaikkea sitä mikä maailmassa yksin on hyvää. Siinä joku täti, potentiaalinen pillu, voisi kauhistua, jos saisi tietää, että näiden puolieläinten tappolistalla on vain yksi nimi "Kristus" (lue: tässä poeettinen kuva, joka kokoaa itseensä tiettyjen stoalaisten, lähinnä Senecan muotoilemien hyveiden ideaalisen yhdistelmän), kaiken niin vihattavan heikkouden, munattomuuden ja luuseriuden sijaan.

Tietäisittepä Minotaurukset millaista on omata sielu ja olla nuori, ilman sarvia, tietoa, nimeä ja asemaa, tässä Helvetin kristallissa.

PARSIFALHAMLET

lapsi joka syntyy labyrinttiin ilman härän päätä ja sarvia
näkee viisimiljardia synkkää rakentajaa joiden työ yhä
täydellisemmin peittää taivaan
ei riitä että hän tuntee tämän sairauden jossa ei voi elää
hänen on tunnettava myös ne loputtomat sairauden
sokkelot joista tämä sairaus on pakotie
"rajut" ydinpommit paukkuvat, ihmiset vain kerjäävät sääliä
pylväspyhimys sen tietää millaista on olla maailman rikkain mies
silloin kun kaupasta ei saa mitään

TEKIJÄN JA TEOKSEN SUHDE

Tekijän ja teoksen suhde ja se miten siihen tulisi suhtautua on minusta aika ongelmallinen kysymys. Tieteessä, varsinkin tekniikassa, rajoittunutkin tyyppi voi kontribuoida ja hyödyttää yhteisöä, mutta taiteen aluetta en näe samanlaisena kumuloituvana muurahaiskekona. Minusta nykykulttuurissamme ikävintä on ihmisen kyvyttömyys olla tekemättä analogioita pradigmojen välillä. Tavallisesti ihmiset, jotka eivät tunne teknologiaa ja sen toimintamalleja - samoin kuin fakki-idiootit jotka eivät tunne mitään muuta kuin teknologian - ovat alttiimpia kuvittelemaan että samat toimintatavat soveltuvat analogisesti muille alueille. Rajottunut ihmistyyppi toimii tekniikan alueella, ja se asian tila, että rajoittunut ja vain rajoittunut tyyppi on tekniikan alueella sallittu, tuottaa tuollakin kentällä suurta haittaa. Taiteessa vastaava maksiimi "vain rajoittunut on sallittua" ei tuota vain haittaa vaan totaalisen katastrofin. Taide ei voi unohtaa tai sulkea pois joitain olemassa olon keskeisiä alueita, yhtälöihinsä radikaalisti vaikuttavia muuttujia. Käsitys siitä, että taideteoksen ei tule edustaa tekijäänsä, on analogia, joka on johdettu modernin teknologian paradigmasta. En pidä tästä sokeudesta. Jos tekijä ei ole ehyt, en pidä siitä että teos on ehyt.


PÄÄMÄÄRÄ

Joskus tuntuu, että minulla on hengessä päämäärä, mutta sen ulkopuolella ei ole mitään. Tämä on hieman ongelmallista taivaanvaltakunnan odotusta - erittäin kiusallista marxilaiselle situationistille, joka kuitenkin olettaa ainetodellisuuden ensisijaiseksi hengen perustaksi. Eheä sielu: sen syntyminen on olosuhteista riippuvaa, ja sen säilyminen on olosuhteista riippuvaa.


JÄLJITTELY

Se, että jokin jäljittelee jotakin, ei aina ole kiinnostavaa. Mutta se, että jokin jäljittelee jotakin koko ajan uudelleen tahdottua, jotakin hyvin hämärästi tai vain ajoittain olemassaolevaa, tai kokonaan näkymätöntä, alkaa jo olla kiinnostavaa. Äänet ovat näkymättömiä, mutta äänetkin voivat olla taajuuksia, jotka ovat aineellistuneet monin näkyvin tavoin, materiaalisen todellisuuden toistoiksi. Ainetodellisuus on lineraarinen muunnos hengen liikkeestä. Taajuudet voivat olla milliherzejä, mikroherzejä nanoherzejä. Henki on tietty tahtotila. Kun jäljittely tapahtuu hengessä... ajatukset tulevat hahmoihin tahattomasti kuin perhonen lampun valoon. Tavallaan siis spontaanisti: tahattomasti mutta tarkoituksella. Antakaamme Risto Ahdin ilmaista tämä täydellisesti:




Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan
siihen mihin osuu –
(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).

”Isä katso kun minä
heitän vähän”
Ja isä sanoo: ”Yritä, ja osu tähän!”
Poika valittaa: ”On
epäreilua
etukäteen määrätä
mihin aikoo tähdätä.”

Isä tähtää
kauan mutta osuu äitiin joka kulkee ohi,
ja, oppimaton, sanoo: ”Anteeksi,
kultaseni,
se ei ollut tarkoitukseni.”

Poika kysyy: ”Isä, isä,
kuinka vahinko voi
osua noin tarkasti
ja miten vahingolle voi antaa
anteeksi?”


Itse muotoilin kerran hieman epäselvästi kyllä (hirvittävän vaikea yrittää spontaania ajattelua nauhurin käydessä), että joskus kirjoittamiseni muistuttaa telineessä olevan lumipalloheittimen kohdistamista tiettyyn pisteeseen, ja maalin hakemista/rakentamista/houkuttelemista/fokusoimista tuohon pisteeseen niin, että taulunkeskusta asettuu tähdättyyn pisteeseen.

Tässä siis ei antauduta liikkuvien satunnaisten kohteiden armoille, eikä myöskään suostuta tarkoittamaan mitä tahansa mikä on ampumaradan tuolla puolen, jäykän mekaanisen tähtäämisen kohteena: äiti houkutellaan tuohon pisteeseen, ilmenemään siinä. Kaikki mitä tapahtuu näyttää tietenkin sattumalta, vahingolta. Tärkeää on vain liipaisunopeus: liipaisun on tapahduttava sillä hetkellä kun hahmo näyttäytyy, sillä hetkellä kun Messias astuu lauseiden tai sanojen välisestä saumasta kuin kultaisesta portista.

Tämä voi olla pilkkimistä, tuulastusta, tai mitä tahansa. Keskeistä on, että pallo lentää ennustettavasti, lentoradassa ei ole virhettä. Tämä johtuu googlemetodista, kollaasitekniikassa kysymys ei ole jäljittelystä. Jäljittely on joko osuvaa tai vähemmän osuvaa, mutta googlemetodi osuu aina... kysymys on keskeisesti: mihin se osuu?



MUISTI

Aikaa vierähtää, sekuntien porteista messiaat… Benjaminia mukaillakseni. Voi myös olla, ettei jokaisen kollaasileikkauksen välisestä portista astu Messias, vaan Saatana, itse pitkäpiimäisen loputtoman Odotuksen Herra. Joskus pelkään, että tartutan ihmisiin vain kauhuni, nämä Saatanan kirkastuneiden kasvojen kaikkialle tatuoidut embleemit, joiden kanssa minut on pakotettu olemaan tekemissä jokainen valveeni ja uneni hetki. Ilman muistia ei ole kauhua eikä ekstaasia. Pyromaanit liikuskelevat muistin orgaanisten puulinnojen liepeillä pimeässä bensakanistereineen. Silloin kun ei ollut kirjoitustaitoa, kun Homeros runoili suullisesti, muistettiin outoja asioita. Kreikkalaiset purjehtivat rantoja myöten. Silloin kun ei ollut internettiä, ihmiset muistivat mitä ihmeellisimpiä asioita... bubivisat kävivät kuumina ja oli jotakin mitä he eivät muistaneet. Muisti ei katoa mihinkään: aina on pakko muistaa jotakin. Uusien lukutaitojen myötä ja vanhojen lukutaitojen kadotessa muistille muodostuu uusia tehtäviä. Edelliset tehtävät painuvat kollektiiviseen ja yksityiseen tiedostamattomaan. Ehkä olen tutkimassa uusia tehtäviä, omalla kömpelöllä tavallani, ilman sellaista muistia, johon maneereita voisi rakentaa ja säilöä.

5.9.2006

MONI YSTÄVÄNI

raportoi sunnuntain 3.9 ja sitä seuraavan yön erityisestä raskaudesta.

EN OLE VIELÄ KEKSINYT

mitä tekisin näillä kesillä. Helpotus tulee hyvin myöhään, näin vasta syyskuussa vatsakivut ja hirvittävä paino rintakehästä poistuu alkaakseen taas huhtikuussa. Sieluni horros kestää talvesta talveen. Syksy ja talvi on valtakunta johon haluaisin kokonaan linnoittautua. Keskikeväällä haluaisin ottaa lennon asteelleen maapallon toisella puolelle Scottin saarelle, jäisten kallioiden ja esihistoriallisten luiden keskelle.

Mitä tein kesäisin lapsena? Maatalontöitä. En ole koskaan oppinut mitä muuta kesällä voi tehdä. On myöhäistä ryhtyä maanviljelijäksi. Olihan sekin jo varhain selvää, ettei haaveilijasta ole kiinnostumaan riittävästi vain ainetodellisuuden asioita toimiakseen käytännöllisenä ihmisenä.

Kevät ja kesä tuo painajaisen ja kauhun pysähtynyt piinaava aika. Täydellisen mustan melankolian pimeä... paitsi lapsuuteni ekstaattisina valontäysinä heinikkokesinä.

Mitä tein kouluaikoina? Olin transsissa ja soitin kitaraa. Joka aamu kotiovella tunsin miltei musertavaa haikeutta. Kukaan ei kampittanut sokeaa, he ohjasivat pulpettiin, autoon, uimarannalle ja juhliin. He nauroivat keskenään, kuulin siitä kaikesta jotakin kuin veden läpi. Täydellinen jokahetkinen uni: sen täytyi riittää, sen oli pakko riittää. Sokeankäynti. Ainoa tapa olla ryhmässä.

3.9.2006

ANARKOKAPITALISMIN

toteutusutopiassa on joitain erittäin kiinnostavia piirteitä, kuten tapa, jolla valtioista (henkilöpolitiikasta ym. jätteestä) päästään eroon, paikalliset, itsenäiset oikeusjärjestelmät jne. Epäilen, että anarkokapitalismi voisi taata ympäristökysymysten, ihmisoikeuskysymysten ja lasten oikeuksien kannalta kestävää kehitystä maailmaan edes sen vertaa kuin nykyinen valtiovaltainen kapitalismi. Anarkokapitalismi saattaa olla pahin mahdollinen kuviteltavissa oleva dystopia, mutta sitä on vaikea tietää, ennen kuin joku romaanikirjailija kirjoittaa sellaisen dystopian. Anarkokapitalismissa on kuitenkin joitain hyvinkin houkuttelevia piirteitä, ja pahinta tässä on se, että niiden kokeileminen käytännössä ei vaadi vallankumousta, vaan anarkokapitalismiin ehkä voidaan luisua nykyjärjestelmästä pelkästään riittävän innokkaiden puuhamiesten johdattelussa.

Ihan lyhyen anarkokapitalismin utooppisiin lähtökohtiin syventymisen perusteella, minusta näyttää siltä, että kyseinen järjestelmä olisi rajattomien mahdollisuuksien unelma kaikille "sairaan pakkomielteen" toteuttajille. Kysymys on libertaristisesta utopiasta vanhan kunnon Saden markiisin tyyliin. Ihmisten välillä on vain esineellisiä hyödykesuhteita ja kaupallisten yksityisten oikeusistuimien kautta kaupallisia juridisia suhteita. Tällaisessa järjestelmässä on käytännössä rajattomat mahdollisuudet sadistisen mielikuvituksen korkeimmille hengentuotteille toteutua: kaikki taloudellisesti heikossa asemassa olevat, lapset, vammaiset, mielisairaat, sairaat, vanhukset, heikkolahjaiset, ja suuri osa aivan tavallisista ihmisitä olisi vapaata riistaa sadististen "sairaiden pakkomielteiden" toteuttajien hurjassa huvipuistossa Oikeat omalla työllään helvetistä nousseet kapitalistit eivät tietenkään myönnä tässä mitään ongelmaa: he ovat itsekin olleet lapsena pelkkää pedofiilin popkornia, ja tietävät olevansa vanhuksena krematoriokamaa, siksi koko maailma on alistettava jäännöksettä samalle kohtalon julmuudelle, jonka herroiksi he, omine nerokkaine kykyineen ja vaistoineen, ovat nouseet.

Anarkokapitalismissa mielenkiintoista näyttää olevan pyrkimys pois nationalistisista valtioista ja yksityiset (verkottuneet? sähköinen demokratia?) oikeusjärjestelmät. Tämä lopettaa imperialistiset sodat, mutta aloittaa korporaatioiden väliset sodat, yksityissodat, tavallaan arkaaiset kaupunkivaltioiden väliset heimosodat, uudelleen. Anarkokapitalismin oikeusjäörjestelmät muistuttavat erittäin paljon Sisilian mafian ja kansainvälisten moottoripyöräkerhojen toimintaa: suojelusta maksetaan yhdelle porukalle, ja porukat selvittävät välinsä kulissien takana.

Vakavin argumentti anarkokapitalismia vastaan lienee ympäristökysymys. Anarkokapitalismi johtaa siihen, että toimijat panostavat sodankäyntiin yhä voimakkaammin sulkeakseen vastustajat irti ympäristön hyödyntämisestä ja kuormittamisesta. Samaa toteuttavaty nykyiset valtiot imperialistisissa sodissaan, joiden tarkoitus on resurssien uusjako. Kysymyksessä on nollasummapeli, jota voidaan säädellä joko universaalilla globaalilla lainsäätäjällä (oikeudenmukaisesti), tai epäoikeudenmukaisesti ankaralla sodankäynnillä (joku voi pitää tätäkin oikeudenmukaisena, mutta kysymyshän on ryöstömurhaamisesta).

Seuraavaksi epäilen sitä tuottaisiko anarkokapitalismi yhä täydellisempää kilpailua. Luulen että kilpailu päinvastoin epätäydellistyisi entisestään: porukan, armeijan, koko on anarkokapitalismissa valttia, koska solujen määrällä hallitaan oikeusjärjestelmiä, jotka muokataan oman toimialan tarpeiden mukaan. Anarkokapitalismi on anarkiaa suhteessa kommunismiin, ja se todennäköisesti tuottaisi anarkiaa suhteessa oikeusvaltioon. Suhteessa kapitalismiin anarkokapitalismi ei ole anarkiaa vaan äärimmäistä konformismia, sopeutumisen liioittelua. Se on aivan eriasia kuin vanha kunnon anarkia, joka oli tottelemattomuutta suhteessa vääryysvaltioon, varsinkin kapitalismiin. Herää kysymys, millaista olisi anarkia globaalissa anarkokapitalismissa? Samanlaista kuin moottoripyöräkerhossa: tappolistalle joutumista?

Täydellinen kilpailu olisi ihanne globaalissa kansallisvaltiottomassa maailmassa. Siinä on vain yksi ongelma: tuoetteiden homogeenisyysehto.

Itse ihanteellisen talousjärjestelmän kriteerit seuraavasti:

- globaali lakiasäätävä ylätaso
- paikalliset ja yksityiset lakiasäätävät alatasot
- täydellinen kilpauilu: markkinoilla vain pieniä toimijoita, eikä ollenkaan isoja (tässä rajoitus globaalilla lailla)
- edellisestä (globaali lainsäädäntö) seuraa se, että homogeenisyysehto ei ole ehdoton

Nämä ehdot eivät todennäköisesti voi toteutua minkään muotoisessa anarkokapitalismissa.

Kysymys johon etsin ratkaisua on nykyisenkaltaisessa globaalissa
kapitalismissa vallitseva korporaatioiden ylivalta suhteessa
valtioihin ja valtioliittoihin. Politiikka on taloudellisen
sodankäynnin ase ja jatke.

Perustelu: nykyisen kaltaisessa globaalissa taloudessa erittäin suuret, pieniä valtioita suuremmat korporaatiot voivat kilpailuttaa yksittäisiä valtioita (verotus, ympäristöpolitiikka, työvoiman hinta). Jos valtio ei sopeudu korporaatioiden saneluehtoihin, korporaatiot lähtevät. Tämä vaikuttaa suoraan kansantalouteen. Kun valtio vain on kaikessa orjan kaltainen, korporaatiot saapuvat penetroimaan sitä sankoin joukoin: tämä on Kiinan tilanne.
Perustelut ja tilastotieto näille väittämille löytyy Noam Chomskyn laajasta ja suomennetustakin kirjasta Ideologia ja valta.
Chomskyn kirjasta käy mielenkiintoisella tavalla ilmi, että jopa Yhdysvaltojen kokoinen valtio, on valtion ylintäjohtoa myöden totaalisesti korporaatioiden talutushihnassa. Yhdysvalloissa tosin pyritään kaiken aikaa hajauttamaan valtiovaltaa siten, että korporaatioiden totalitarismi voisi olla nykyistä lähes absoluuttista tilannetta vieläkin kaikenkattavampaa. En tiedä olisiko tuon utopian kaikista anarkistisin singulariteetti lähellä anarkokapitalismia.

Tällaisista näköaloista johtuen näen sen vasaran keksimisen, millä nämä kliinisesti psykopaattiset dinosaurukset lyödään atomeiksi, suurinpiirtein ihmiskunnan päätehtävänä. Anarkokapitalismissa olen kiinnostunut joistain positiivisesti utooppisista piirteistä: joitain piirteitä pidän selvästi dystooppisina. Sitä ilmiötä, että kapitalistiset taloustieteilijät eivät itse näe tai julkilausu malliensa ilmiselviä ansoja, pidän tahallisena: nykyään ei ole niin tyhmiä ihmisiä, on vain paatuneita rikollisia, jotka toimivat manipulaattoreina vaikutusvaltaisissa asemissa, kuten tietyt professorit amerikkalaisissa ja eurooppalaisissa yliopistoissa.

En näe ongelmaa kapitalistisessa kilpailussa sinänsä, vaan ainoastaan niissä kilpailun muodoissa, jotka ottavat polttoaineensa inhimillisen moraalin rappeuttamisesta. En pidä onnettomuuksien alkemiasta vaan rehellisestä kilpailusta. En pidä keskitysleirimäisesti järjestetystä globaalista pakotiettömästä maailmasta, jossa parempi voittaa heikomman tarkastelemalla tätä kiikaritähtäimen läpi. PIdän oikeudenmukaisesta kilpailusta, ja jos tähän ei suostuta, pidän siitä että kilpaulusta luovutaan.

Hahmottelen ajatusleikkinä hypoteettista mallia (joka voi osoittautua täysin epärealistiseksi), jossa olisi universali muodollinen valtio määrittämässä ja ylläpitämässä universaalia lakia, joka olisi suoraan sidottu planeetan luontoon, luonnonvaroihin ja resursseihin. Energiatuotanto olisi valtio-omistuksessa. Mikä tahansa organisaatio, jonka koko ylittää tietyn, nykymittapuulla pienen (en tiedä miten tämän voisi parhaiten määritellä) koon joutuu epäedullisesti valtion lunastamaksi. Tässä tulee vastaan raja, joka tuottaa epäoptimaalista tehokkuutta ja kuluttajalla haittaa... joka seuraa siitä, että me elämme planeetalla, joka ei ole ääretön. Tämä tehokkuuden menetys on otettava vastaan ilman muuta. Kaikki yksityisomistukelliset organisaatiot voivat kiertää valtion pysymällä riittävän pieninä. Valtio voi yksityistää pilkkomalla kaiken suuren ja tuottamattoman. Valtio pyrkii pysymään niin kevyenä, neutraalina ja muodollisena yläjärjestelmänä kuin vain mahdollista. Valtion kaksi tehtävää on universaalin lain valvonta ja toimijaorganisaatioiden suurimman koon rajoittaminen. Valtio ei puutu mihinkään muuhun asiaan. Mitkä tahansa yksiköt voivat muodostaa yksityisiä oikeudellisia järjestelmiä tai mitä tahansa itsenäisiä alueita ja elämän muotoja, kunhan ne noudattavat universaalin valtion säätämiä (hyvin yleisiä lähinnä ekologiaan kytkeytyviä) päälinjoja.

Tästä seuraa kahdenlaista äänestämistä, joka tapahtuu suoraan tietoverkon ja tekoälyn avulla. Äänestetään universaalin valtion lakeja globaalisti, sekä oman yksityisen ympäristön välittömiä muuttujia. Ihmiset ovat laiskoja, eivätkä tietenkään ole kiinnostuneita seuraamaan asioita ja äänestämään, elleivät koe asioiden olevan jotenkin huonosti. Miljardia kiinalaista ei saada äänestysuurnille (verkkoon), ne muutamat, joita asiat todella kiinnostavat päättävät. Tekoäly hoitaa kaiken päätöksenteon, ja äänestystä tarvitaan vain silloin kun esiintyy tyytymättömyyttä. Silloin kun kukaan ei äänestä, mitään olennaista muutosta ei tapahdu.

Ajatusleikkini maailmassa massojen manipuloiminen on mahdotonta, koska mitään kansallista, valtiollista tai virallista valtamediaa ei ole.
ainoana moraalisena tukena yleinen tietoisuus siitä, ettei tilanteesta ole ulospääsyä

hyvin aineelliset tosiasiat, joihin tämä tietoisuus perustuu

anarkistienkelit: aine on ensisijainen ja henki vain aineen korkein tuote

2.9.2006

RUNOUSKÄSITYKSIÄ

Olen päätynyt pohtimaan runouskäsitystäni. Ainoa asia mikä tuntuu varmalta on se, että runouskäsityksestä yleensä ja varsinkaan omastani ei ole viisasta kirjoittaa niin kuin Michael Basinski uudessa T&S:ssa. Basinskin teksti "Uusi konkreettinen runous" on esimerkki sellaisesta manifestoivasta esseistiikasta, joka on minusta vanhentunutta. Basinskin tekstissä vanhentunutta on se, että hän näkee runoudessa niin paljon vanhentunutta. Paljon vanhaa, viisasta ja toimivaksi havaittua pitäisi hänen runoutta politisoivan näkemyksensä mukaan hylätä, ja vähän uutta ja epäilyttävää (http://epc.buffalo.edu/authors/basinski/) pitäisi kohottaa ainoaksi totuudeksi ja yleiseksi laiksi. Minun mielestäni Basinskin viljelemät absurdit väitteet tyyliin "Vanhentunut tapa lukea kertomuksia ja abstrakteja kertomuksia ja kaikki muutkin harkitut lukemisen muodot tulisi hylätä." tulisi hylätä.

Minusta melkein tärkeintä kaikessa vakavassa keskustelussa on huomata tällainen vastakkainasetteluretoriikka 1900-luvun ahdistavan poliittisen ja kulttuurisen ilmaston oireeksi, kehitysuskon harhaksi. Harhasta parantava argumentti on lyhyt: internetutopiassa, jota nyt elämme, kaikki kukat ja epäkukat saavat rehottaa mielin määrin vailla poliittista sidonnaisuutta. Meidän ei välttämättä tarvitse puhua institution äänellä tai sitä vastaan. Meidän ei silti tarvitse alistua relativismiin, arvostamaan kaikkea samalla mitalla, vaan päin vastoin voimme käyttää uuden tilanteen arvostelukykymme kehittämiseen.

Suhteessa kirjallisuusinstitutioihin, internet on jonkinlainen tuonpuoleinen, anti-institutio tai epäinstitutio, anarkistinen demokratian mahdollisuus luontaisesti poliittisessa, rajoittavassa, hallituksi antautuvassa, alistuneessa tämänpuoleisessa. Itse olen muutaman vuoden kokemuksen perusteella päätynyt käsitykseen, että tuonpuoleinen (internet) sopii kuitenkin vain taideteoksen kehitysalustaksi, tämänpuoleisen (kirjan) soveltuessa yhä edelleen parhaalla mahdollisella tavalla sen lopulliseksi ilmentymäksi. Tämän näkemyksen mukaan valmiit taideteokset eivät voi (ainakaan nykyteknologialla) vapautua institutioista, muuttua pelkästään digitaalisiksi ja rajatta kopioituviksi, menettämättä jotain olennaista luonteestaan, nautittavuudestaan. Internetjulkaiseminen voi kuitenkin muuttaa kirjallisuusinstitutiota, pakottaa institutiot varautumaan uudenlaisiin muotoihin, joiden kehkeytyminen on kaikkien nähtävillä. Institutiolla ei ole enää yksinoikeutta kieltää jonkin ilmiön olemassa oloa, mutta sillä on edelleen mahdollisuus suhtautua asioihin kriittisesti, oman tarpeensa ja makunsa mukaan. Tässä on se ero aiempaan tilanteeseen verrattuna, että jos asioita ei yksinkertaisesti voi vaieta kuoliaaksi, vaatii kriittinen suhtautuminen enemmän julkilausuttua ja perusteltua kritiikkiä subjektiivisen asenteellisen vaikenemisen sijaan.

Edellinen vuosisata kehitti institutionaalista kuoliaaksivaikenemista vastaan erilaisia puolineuroottisia hätkähdyttämisen muotoja: taiteessa transsendoitiin rajulla ja shokkitehoilla. Nykytilanteessa tällaiset mihin tahansa helppoihin temppuihin perustuvat yksisilmäiset hätkähdyttämismanifestit ovat käyneet mahdottomiksi. Institutionaalista vaikenemista vastaan voi käydä sotaa vain aidolla kiinnostavuudella. Esimerkki tällaisesta uudenlaisesta hätkähdyttämisestä on venäläisen matemaatikon Grigori Perelmanin kieltäytyminen Fieldsin mitalista ja kyseisen matemaattisen ongelman ratkaisusta luvatusta miljoonan dollarin palkkiosta. Institution ylittämisen perusta on tietenkin Perelmanin tekemä objektiivinen työ, ratkaisu, jonka hän julkaisi internetissä. Mutta varsinainen laajempi kiinnostavuus ja samalla kuoliaaksi vaikenemisen murtuminen tapahtui Perelmanin kieltäytyessä instition syleilystä. Istitutiolla, joka ei tue tai tunnistaa hyvää ajoissa, ei voi olla oikeutta myöskään palkita hyvää jälkikäteen. Tällainen maineenpesuyritys on nolo.

Todellisuudessa mikään hyvä kirjallisuus tai runous ei vanhene. Kirjallisuutta ei voi verrata vaatemuotiin tai populaarikulttuurin ilmiöihin. Kirjallisuus, klassisessa mielessä, on totaalisesti, anarkistisesti, radikaalisti irti näistä kaupallisuuden ja henkisen latteuden sairastuttamista ilmiöistä (jotka siitä huolimatta aika-ajoin onnistuvat luomaan kestävää). Kirjallisuudessa vain heikot toteutukset vanhenevat ja väistyvät onnistuneempien tieltä. Yksilön ja yhteisön kiinnostuksen ja keskittymisen kohteet vaihtelevat tilanteen ja innostuksen mukaan, ja on huolestuttavaa, ellei henkilö kykene näkemään esteettistä arvoa radikaalisti avoimena horisonttina. Kysymys on eräänlaisesta ensyklopedisesta kyvystä nauttia puhtaista jonkin idean toteuttavista olemuksista sinänsä. Tämä ei ole relativismia, sillä jonkin idean kaikki eritasoiset toteutukset eivät tietenkään voi olla esteettisesti tasa-arvoisia, eikä eri ideoita voi välttämättä vertailla keskenään.

Jos ajatellaan kustannuspolitiikkaa, voidaan helposti todeta, että oikeastaan minkäänlainen runous ei nyt juurikaan myy, tuota taloudellisesti. Se mikä myy on jotain aivan muuta, kaukana runoudesta. Siksi runouteen ei kohdistu puhtaasti institutionaalisesti luotu hillittömiin tuloeroihin perustuva hajoita-ja-hallitse paine, joka muussa yhteiskunnassa, muilla kentillä ja ammattialoilla on tahdottua ja keinotekoisesti luotua (tämä ei tarkoita, etteikö tällaista tilannetta voitaisi runouteenkin keinotekoisesti luoda). Meillä kokeilevien ja avantgardistisen taideteosten tai tekojen poliittinen ja käsitteellinen merkitys on pienempi, ja ehkä onnellisesti, se merkitys joka korostuu on esteettinen ja emotionaalinen.

Nykyolosuhteiden seuraus voi olla aito monimuotoisuuden lisääntyminen ja radikaalisti erilaisten vaikutteiden yhteentörmäys ja synteesi. Hyvälle runoudelle olosuhteet ovat aina vaikeat ellei mahdottomat, se tietenkin täytyy pitää mielessä. Pahin tilanne on silloin kun taiteilija pakotetaan elämään kokonaan luontaisia kykyjään vastaan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com