28.6.2006

BULGAKOVIA LUKIESSA

huomaa: se että liian suorista ja räikeistä, hieman epätarkasti väsyneenä ja voimattomana tähdätyistä kovista sanoistaan voi joutua hengellään vastuuseen pakottaa aivan uskomattomiin taiteellisesti elegantteihin muotoratkaisuihin. Niissä sitten onnistutaan tai epäonnistutaan: kun on pakko sanoa. Se, että vapaastiammuskelu on mahdollista, voi johtaa siihen, että tarkka ja maltillinen tähtääminen menee pois muodista. Toisaalta, voi olla varma, että vapaastiammuskelu on sallittua vain silloin, kun kohde on kokonaan ammuskelulta suojassa. Vanhoilla aseilla loputonkaan keskittyminen, asennonetsiminen ja tähtääminenei ei tuota pienintäkään tulosta. Tarvitaan sekä uudet yllättävät aseet että täydellinen kohdistus.

ONGELMIA TUOTTAA

se, että on niin monta sellaista asiaa, joihin mieluummin kuin suostun, kuolen.
Ja että noita asioita sisältyy nykyisen kulttuurimme yleisiin käytäntöihin.
Enkä siltikään haluaisi kuolla.
Tässä melankoliani anatomia.

JUUTALAISET SYNTTÄRIT

Tajuntani kutistuu pikavauhtia. Perinteenäni on juhlia syntymäpäivää vuoden huonoimmassa vireessä. Kristuksen iässä on tuskin sitäkään juhlimisen aihetta. Eilen piti tavata eräs tuttavani, jooganopettaja jolla ei ole puhelinta. Odotellessani joogatunnin päättymistä, luin rocklehtiä, Rumbaa ja Sue Elleniä. Kaikkialla kohkataan progebändi Toolsista. Mutta samalta ne bändin hemmot näyttivät kuvassa kuin kaikki muutkin bändihemmot vuonna 2006. On vaikea kuvailla tuota ilme- ja asentokavalkaadia, asennekavalkaadia. Ikään kuin ollaan ylpeitä, kovia ja vittuillaan, mutta kenelle? Lehden toisella puolella olijalle tietenkin, sillä joka ei ole tällä puolella. Ollaan kuuluisuudessa koska se on hyvää mainosta pärställe. Tehdään lapsia koska siitä saa pisteitä. Vittuillaan kohteettomasti koska niin kuuluu tehdä. Syödään kasviksia, kinkataan yhdellä jalalla ja ollaan muutenkin jotenkin oudosti epäpoliittisesti asenteellisia. Vihataan jotain, vaikka uskontoa... eikö uskonto ollutkin se ahdistava asia joskus esihistoriasta... eikö ainakin koulukirjoissa ollut jokin maininta siitä, että uskonto aiheutti muinaisuudessa ahdistusta joillekin? Ennen muuta, hiotaan pärstä sellaiseen kuntoon, että ollaan vakuuttavia. Kenen mielestä? Sotilaan mielestä vakuuttava sotilas on sellainen niin kuin sotilaan pitää olla. Sotilas ei kyseenalaista muotoa, ja sisällöt annetaan käskyinä.

Jooga tunti päättyi. Opettajana olikin näköjään joku sijainen. Lähdin tallustamaan Mannerheimintietä kasvolihaksilla naamaa kuin putoavia vyöttömiä housuja nykien ja nostellen. Kesä. Kaupunki, joka on kaikilla tasoilla emootioideni ja toiveideni täydellinen vastakohta. Nurinkäännetty sisäinen maisema, jonka hillittömästä painovoimakentästä mielikuvitukseni ei jaksa nostaa minua milliäkään katutason yläpuolelle. Valun katua. Kaupunki, joka ulossulkijalihasmaisessa ahneudessaan, röyhkeydessään, rienaavuudessaan, nujertavuudessaan, lähes surrealistisessa kielteisyydessään ei anna missään kohtaa yhtään tilaa, molekyyliäkään happea, armoa, pisaraakaan levähdystä. Niin kuuluukin olla ajattelevat etelähelsinkiläiset, itsensä voittoon tässä erämaassa maratoonanneet, ja vetävät teleskooppisilmänsä kalloon, jättäen jäljelle tyhjät silmän reijät: he eivät riskeeraa mitään. Voimaa, ajattelen, voimia. Ajattelen, tietenkin, aina, mitäpä muuta, tässä kuuilmastossa tuhlattuja sekunteja, tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä: sukeltajantautia. En ole tavannut maailmassa paikkaa, joka suhtautuisi itseeni kielteisemmin kuin tämä. Me olemme todella tarkasti hiotut toistemme henkiset vastakohdat: äärimmäisen vieraudentunteen ja vihamielisyyden polariteetit. Sääli, jos on joku, joka jakaa tämän kokemuksen. Uskomaton energiankulutus. Täytyy pysähtyä kaksi kertaa syömään, päästäkseen eteenpäin pari korttelin väliä. Opinnot tässä kaupungissa? Nekin vain tapa mitata tuhattavisssa olevan perityn tai hypettämällä hankitun omaisuuden määrää, sitä, kenellä on eniten varaa tuhlata, energiaa, aikaa, resursseja, jostakin tärkeämmästä... kenellä on vähiten jotakin tärkeää... sillä tietenkin on eniten varaa tuhlata. Ja vanhuus seniilien kasvoilla, kronologisesti tikittävä, jossain keskikaupungin kalliilla terassilla kuihtuneet ahneuden riuduttamat kuolleet varjot kumisevat ihmisten kieltä muistuttavaa potaskaa, rustopäisten kaljujen idioottimiesten kasvoilla, inhottava, vihattava vanhuus kaljun nuorison kasvoilla, tuo ulossulkijalihasmainen ilme, ahneus, tuo kuihtunut idioottiseniliteetti, kovan rahan teologian runsas taatelihedelmä, vahingonilo, yksittäisen puolikauniin naisen riemukas kieltäytymisen tylyydenilo, sisältä mädänneen pinnan saavuttamattomuudenilo, tutkimattomuuden ilo, ruman naisen vahingonilo siitä että mitään iloa ei ole, vammaisen vahingonilo siitä ettei tarvitse kävellä vaan kuljetetaan kuin kuningasta, lapsen härski ilo siitä ettei tarvitse jäätelökioskilla tuhlata omia rahojaan, lotkottavaperseisen hinttirevohkan ilkeä, täysin rakennettu vahingonilo siitä ettei tarvitse katsella naisia, noita kahdella jalalla varustettuja kesäisia helvetin ylösrakentajia, yksityissairaalan terassilla tupakoivan keuhkosyöpäpotilaan vanhingonilo ja ylpeys julkisen sairaalan tarkoituksellahuonossa hoidossa olevan tupakoivan kenen tahansa potilaan edessä, upporikkaiden mallilutkien moraalisensävyinen saarnaava osoitteeton viha keskituloisia runoilijoita ja hautausurakoitsijoita kohtaan, superlahjakkaan matematiikkaneron eettinen fasistinen ilkeys heikkolahjaista veljeään kohtaan, heikkolaihjaisen veljen vanhingonilo auton alle jääneen rupisammakon edessä, kadehdittavien puolipituisten turvapaikanhakijajuoppojen ikeä vahingonilo lievästä kuumuudesta, josta he itse voivat laiskasti nauttia, mutta joka tukahduttaa minut hengiltä, päälleni paskantavien lentävien rottien vahingonilo koska ovat ilman sielua ja siksi vapaita itseäni joka hetki piinaavasta tuskasta, jalkoihin oksentavien juoppojen vahingonilo koska heidän ei tarvitse saastuttaa lihaansa raskasta henkistä työtä tekemällä, narkkareiden vahingonilo koska ovat tarkoituksella itse polttaneet juhlien kamalla aivonsa eivätkä niin kuin minä hohdottomasti kärsien melankoliassa tuhkaksi kärventävää tuskaa, kaljupäisen ferrarikuskin mairea, jatkuva tietoisuus fossiilistenpolttoaineiden ja resurssien nollasummapelistä, joka päättyy kovimmin aseistautuneiden, kaikista ilkeimmillä ominaisuuksilla varustettujen saatanllisen rumien torahampaisten sekasikiöiden ylivoimaiseen voittoon. Tuon rustokopan alla peukalonpäänkoiseksi surkastuneet kuumeisesti yhtä pakonomaista liikettä tikittävät aivot: kesä: kauniita huoria, kauniita huoria, kauniita huoria.

27.6.2006

KAIKKI OVAT IMEVÄISINÄ LUKENEET BULGAKOVINSA

mutta harvoin saa kuulla perusteita miksi Mestari ja Margarita on niin hyvä kirja.

Itse asetan mestariromaanille kaksi pääkriteeriä:
1) yksityiskohtien, tyylin ja kielen elävyys ja kiinnostavuus
2) kokonaismuodossa ratkaistun yhtälön epätriviaalisuus

Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella voi sanoa, että ehdot täyttyvät Bulgakovin romaanissa. Yhtälö joka erittäin elegantisti ja fantastisesti luonnostellaan on runoilija Ivan Bezdomnyin skitsofrenian yhtälö. "Järjen menetys" johtuu siitä, että patriarkka Berlioz on hetkeä aiemmin saanut sattumalta surmansa tapaturmaisesti: tämä on ilmeistä runoilijan lisäksi myös kaikille muille asianomaisille. Runoilijan kannalta asian tekee mielenterveyttä horjuttavaksi se, että ennen ystävänsä kuolemaa, he kävivät puistokeskustelun Saatanan kanssa, joka ennusti ystävän kuoleman täsmälleen niin kuin se tapahtui. Runoilijalla on siis vakavanpuoleinen ns. mielenterveydellinen ongelma: hän on henkilökohtaisesti kasvokkain tavannut Saatanan, joka sattuu olemaan mielikuvitusolento, eikä ollenkaan toisille ihmisille olemassa. Saatana on olemassa vain niille, jotka ovat oppineet hänet henkilökohtaisesti tuntemaan... ja harva on. Runoilijalla ei siis ole mitään keinoa -leimautumatta hulluksi-vakuuttaa toisille ihmisille Saatanan syyllistyneen murhaan. Toisaalta hän itse, yksin, on tästä asiasta aivan varma, koska kaikki tuo todella tapahtui, eikä voinut olla unta. Runoilijan harteille laskeutuu raskas taakka: hänen on vaiettava Saatanan syyllisyydestä, tai toisaalta kyettävä todistamaan Saatanan olemassaolo. Mutta miten todistaa Saatanan olemassaolo objektiivisesti saamatta Saatanaa itse henkilönä satimeen? Välttääkseen hullun maineen ja perikadon, runoilijan on pidettävä musertava raskas salaisuus tiukasti omana tietonaan. Tämä on Bulgakovin romaanin elegantti ja universaali, syvästi kristillinen lähtöasetelma.
Romaanin tyylilaji ei ole realismi, koska Bulgakovin valitseman aiheen tapauksessa todella psykologisesti kuvausvoimainen ja tarkka ilmaisu ei kenties ole realismin puitteissa mahdollista. On aiheita, joita ei yksinkertaisesti voi käsitellä elegantisti realistisella näyttämökoneistolla. Fantastinen on esimerkiksi se käsitys sattumasta, joka tietyllä kausaliteettilla johtaa Berliozin tapaturmaiseen kuolemaan, raitiovaunun alle jäämiseen. Tämä tapahtumaketju näyttää (ja sen on tarkoitus näyttää) hyvin vähäisessä määrin lavastetulta, tarkoituksellisesti junaillulta murhalta. Mutta romaanin toisen kappaleen evankeliumintulkinta viittaa siihen, että Bulgakovin intentio on sanoa: inhimillisen valtarakenteen, kunhan se vain on riittävän voimakas ja kaikenkattava, kyky tuottaa yksittäisiltä sattunnaisuuksilta vaikuttavaa kohtalonomaisuutta, on lähes maaginen. Tätä maagisuutta korostetaan sillä, että patriarkka Berlioz laitetaan kuolemaan todella hyvin oudon mutta täysin ymmärrettävältä tuntuvan sattuman kautta... jolloin lukijan näkökulma asettuu epäilijäksi runoilijan mielenterveyttä vastaan.
Bulgakovin analyysi kohdistuu kaikenkattavan totaalisen kontrollin ja vallan "sattumankaltaisuuden" avulla operoivaan maagiseen satanismiin. Musta raamattu (Herbert Aurilakialaisen 10. vuosisadalla kirjoittama, romaanin alussa mainittu) on oppi siitä, miten tarkoituksellinen väkivalta naamioidaan tahattomaksi, uhrin itsensä aiheuttamaksi, sattumaksi, hitaaksi huomaamatomaksi myrkytykseksi, onnettomuudeksi jne."

*Jos hyväksyy kirjan perusteluitta mestariteokseksi, mieltä kiinnittää välittömästi tieto, että se julkaistiin 1966 yli neljännesvuosisata valmistumisensa jälkeen, joka olisi ollut pitkä odotusaika tekijänsä elämässä, ellei hän olisi kuollut jo vuona 1940.
Vaikka taideteos olisi kuinka ajaton, klassinen ja ikuinen, tekijälleen se on kuitenkin aina päivän polttava, sikäli, että julkaisusta riippuu hänen ammatinharjoittamisensa ja työnsä jatkuvuus. Tiedetään, että historiallisesta asemastaan täysin tietoinen kirjailija voi tehdä merkittävää, välttämätöntä työtään maan alla, jopa vuosikymmenet, luomisvoimansa osittain säilyttäen, leivänmurusilla eläen, vaiettuna ja unohdettuna. Kuitenkin on hyvä muistaa, että aina samaan aikaan maan päällä, kymmenet tuhannet, ehkä vähempiarvoiset tekijät jotka historia välinpitämättömästi unohtaa muutamassa vuodessa, juhlivat ruhtinaallisesti palkittuina sikiävinä neroina. Tämän järjestyksen syylliset, joilla aina on myös nimet, harvoin jäävät historiaan. Muistetaan vain, että teosta ei julkaistu, mutta ei muisteta nimeä: kuka ei julkaissut! Ei muisteta todellisen sielunvihamiehen maallisen personoituman nimeä, vaikka se juuri olisi tärkeätä muistaa.

26.6.2006

MIKSEI KUKAAN OLE SANONUT ETTÄ BULGAKOV ON MAINIO?

No niin, on tietenkin. Onhan minulla esimerkiksi yksi ystävä, joka aina ensimmäiseksi kun tapaamme muistuttaa Bulgakovista, ja patisteleee minua lukemaan sitä. Varsinainen absurdi romaanityyli näyttää alkavan vasta Mestarin ja Margaritan luvusta 5. Se tapahtui Gribojedovin talossa. Hulppeimmillaan Bulgagovin absurdismista ei ole enää pitkä matka siihen utooppisen surrealismin pähkähulluun tyylilajiin mitä on venäläinen arki vuonna 2006.

TOIVOTTOMANA

tylsistyneenä, flunssaisena vaeltelen edes takaisin asunnossa löytämättä rauhaa, leposijaa, sopivaa asentoa, hajamielisesti availen satoja tai tuhansia kirjoja, luen ehkä rivin tai kaksi, katselen elokuvan pätkiä innostumatta, kunnes taas osuu käteeni tuo iankaikkinen Proust: avaan romaanin siitä mihin olen jäänyt, ja kas, siinä parhaillaan selitetään juuri sitä tilaa jossa olen:

"Olin kuvitellut että Venetsiassa hänen läsnäolonsa olisi minulle häiriöksi, mutta nyt kun häntä ei enää ollut, minua ei haluttanut lähteä sinne. [...] Niinpä eromme ei alkuunkaan avannut minulle sitä mahdollisten nautintojen valtakuntaa jonka luulin hänen läsnäolonsa minulta sulkeneen. Itse asiassa hänen läsnäolonsa joka ehkä todellakin oli estänyt minua matkustelemasta ja nauttimasta elämästä oli, niin kuin aina käy, vain peittänyt näkyvistä muut esteet jotka tulivat taas esiin, muuttumattomina, nyt kun tätä yhtä ei enää ollut. Aivan niin kuin ennen vanhaan: jos joku miellyttävä vieras esti minua tekemästä töitä, en seuraavana päivänä työskennellyt yhtään sen enempää vaikka olin yksin. Jos tauti, kaksintaistelu tai pillastunut hevonen näyttää meille läheltä kuoleman kasvot, huomaamme miten olisimmekaan nauttineet elämästä, hekumasta, tuntemattomista maista joista nyt joudumme luopumaan. Mutta heti kun vaara on ohi, tapaamme taas edestämme saman ankean elämän jossa ei mitään ihmeellistä ollutkaan."

JOKA TAPAUKSESSA

on tärkeintä tietää, että maailma voi muuttua parempaan suuntaan - miksi ei muka voisi! Se vaatii oikeata uskoa ja oikeita tekoja. Kirjallisuuden eräs tärkein tehtävä on tutkia ja ennustaa oikea tie: ilman tietoa ei ole syytä toivoa uskoa. Oikea tie ei välttämättä ole utopia, mutta sen vastakohta, väärä tie, on kyllä dystopia. Uhkakuvien, väärien teiden, ansojen tarkoista vainuajista ei ole puutetta... mutta liian usein uhkakuvissaan kiehuvat näkevät pelkkää ansaa ja ajanhukkaa siinäkin mikä voisi olla todellinen mahdollisuus. Jo tästä syystä taiteen velvollisuus on olla kokeilevaa - kaikilla tasoilla.

HYVÄ IHMINEN

Mihail Bulgakovin romaanissa Mestari ja Margarita Jesua Ha-Nostri (joka on tulkinta Kristuksesta) uskoo, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Maaherra Pilatus joutuu tästä käsityskannasta raivon valtaan.

Minun on helppo ymmärtää Pilatusta: paljon elämän ja maailman näkeminen ei yleensä jätä ihmistä naiiviin hyväntahtoisuuden valtaan... vaan saa tajuamaan miten vaikeaa ja jopa petollista on kuvitella hyvyyttä tässä miljardien murhanhimoisten pyyteiden suljetussa vankilassa nimeltä maaplaneetta. On jopa anteeksi annettavaa, että omaan sietokykyynsä nähden liikaa elämää ja maailmaa nähnyt menettää kaiken uskonsa ja kaikki ideaalinsa. Maailma ja todellinen on kova argumentti mitä tahansa kuvittelukykyä vastaan. On oltava joko tynnyrissä kasvanut vuosituhantisnero, profeetta tai täysi idiootti säilyttääkseen pisarankaan hyvyyttä tai vilpittömyyttä myöhemmälle aikuisiällle. Kukaan vain todellisen armoilla oleva, ei voi olla muuta kuin läpeensä paha.

Vaikeampi on tajuta ihmisiä, jotka eivät ole nähneet ollenkaan elämää ja maailmaa, ja ovat silti kertakaikkisen pahoja. Mikään tavallista kovempi kohtalo tai rakkauden puute ei voi olla selittävänä tekijänä heidän täydelliselle kyvyttömyydelleen inhimillisiin emootioihin. Ilman terveitä emootioita, elämä pelkistyy jo hyvin nuorella lapsella muutamiin hyvinvointiyhteiskunnan nollasummapelin ja selviytymistaitelun parametreihin. Minusta tuntuu, että jatkuvasti syntyy enemmän lapsia, joissa ei ole mitään puhdasta. Jo yksivuotiaina he ovat lievästi ilmaistuna Saatanan perikuvia. Täydellisiä, teeskentelyn, kierouden ja kiristyksen välikappaleita. Pidän lähestulkoon luonnollisena, että tällaisten vastasyntyneiden Luciferien kanssa vanhemmat metettävä täydellisesti järkensä. Siksi tiedoistusvälineemme kertovatkin päivittäin uutisia isistä, jotka hermostuksissaan ovat jalasta kiinni pitäen hakanneet vastasyntyneen (teennäisesti) itkevän lapsensa pään kiviseinään. Tai niistä onnettomista, nykyisin tavallisista äideistä, jotka paloittelevat ja hautaavat vastasyntyneensä kukkapurkkeihin. Insesti ja pedofilia rehottaa, ja on, ainakin tiedotusvälineittemme antaman kuvan mukaan, kapitalismin arkea.

Olisi mielenkiintoista kuulla miten Jesua Ha-Nostri selittäisi näiden ihmisten piilevän hyvyyden, jotka eivät milloinkaan ole kokeneet minkäänlaista hyvinvointiyhteiskunnan arjesta eroavaa tragediaa, mitään varsinaista aktiivista pahaa, mutta jotka silti käyttäytyvät täydellisen selittämättömällä tavalla. Kaikki ihmiset ovat hyviä, sanoo Jesua. Kenties siis tämä aikamme voitokas olento ei enää olekaan ihminen vaan jotain aivan muuta.

ROBERT BRESSONIN MOUCHETTE (1967)

oli kohtalaisen katsomisen arvoinen elokuva. Parasta oli Mouchette-tytön käsi, jonka pikkusormen asento on ranskalaisista klassisista maalauksista tuttu.

Outouksia elokuvassa vilisi taajaan. Kuten lopun itsemurhakohtaus: ei kai puolimetriä syvään lätäkköön voi hukkua? Vaikka toisaalta sanotaanhan, että ämpäriinkin voi hukkua. Silti kannattaisi valita paikka, jossa pohja ei näy, jos tarkoitus on välittää vaikutelma hukuttautumalla itsemurhaavasta.

http://imdb.com/title/tt0061996/

24.6.2006

JUURI NYT MINUSTA NÄYTTÄÄ ETTÄ NIETZSCHE

olisi melkoinen sekopää: hänhän puhuu inhimillisestä "voimasta" ja "heikkoudesta" niin kuin niiden ilmeneminen ei lainkaan olisi poliittinen kysymys. Niin kuin ei olisi miten sattuu, tänään heikkoa tuo, huomenna vahvaa tämä. Sairaalloisen sinisilmäisille auktoriteettiuskovaisille ihmisille, jotka parinkymmenen vuoden iässä saavuttavat professuureja ja ties mitä, näyttää olevan vaikea edes koko elämän mittakaavassa tajuta sitä, että heidän menestyksensä johtuu suureksi osaksi siitä onnekkaasta yhteensattumasta, että olemassa oleva poliittinen ilmasto ja vallanpitäjät sattuivat kriittisellä hetkellä olemaan heille suosiollisia. Nimittäin vaikka lahjakkuus olisi miten ennen näkemätöntä, äärimmäisen vastustustuksen tai lähes puhdistuksen ilmapiirissä (joka Euroopan lähihistoriassa on ennemminkin normi kuin poikkeus) sitä ei missään tapauksessa ainakaan vapaaehtoisesti kannata tuoda esiin. Jotenkin tuntuu, että ranskalaisilla ja venäläisillä on enemmän ymmärrystä tälle kohtaloiden karnevaalille, jossa vanhojen ilkeiden miesten revohka arpoo nuorisosta Siperiaan menijät, Giljotiinilla teloitettavat ja korkeimpiin asemiin nostettavat, ja sitten leikkimielisesti, ikään kuin näytösmielessä keskenään huvitellen katselevat missä määrin he ottavat itse syyn tai kunnian näistä mielivaltaisuuksista. Kun säännönmukaisesti havaitaan, että korkealle nostetut kuvittelevat nousseensa sinne omin ansioin, samoin kuin Siperiaan viskatut kuvittelevat joutuneensa sinne todellisista tekemistään rikoksista, saadaan taas yksi syy naureskella kyynisesti ihmislajin huonouden ja nuoren sukupolven kelvottomuudelle: tykinruokaa yhtä kaikki.

ERIKOISIHMISET ILMAN HENKEÄ, NAUTINTOIHMISET ILMAN SYDÄNTÄ

Max Weber kiteyttää jo kuluneen vuosisadan alussa jotain siitä hehkuvasta halveksunnasta ja pyhästä leppymättömästä vihasta, jota me tunnemme tuota emootion ja rottamaisen "järjen" sadistista ristiriitaa liian kärsivällisesti sietänyttä vuosisataa ja sen pelinappulamaisia konsensusihmisiä kohtaan:

"Ei ole uusi ajatus, että modernissa ammattityössä on askeettisia piirteitä. Rajoittuminen erikoistuneeseen ammattityöhön ja sen edellyttämä luopuminen ihmisyyden faustiesta kaikinpuolisuudesta ovat ylipäänsä arvokkaan toiminnan edellytyksiä nykymaailmassa. siispä "teko" ja "itsekieltäymys" määrittävät nykyään toisensa väistämättä molemminpuolisesti. Tämän porvarillisen elämäntyylin, kun se haluaa olla juuri tyyliä eikä tyylittömyyttä, askeettisen perusaiheeen on myös Goethe halunnut meille elämänviisautensa suuruudessa opettaa "Vaellusvuosissaan" ja siinä elämänm päätöksessä minkä hän antoi Faustille. Hänellä tämä tietoisuus merkitsi itsekieltä'ymyksen jäähyväisiä täyden ja kauniin ihmisyyden ajalle, eikä se aika tule länsimaisen kulttuurikehityksen kulussa toistumaan [...]"

Täysi ja kaunis ihmisyys, sen paremmin ei voi Ensyklopedian ihannetta määrittää. Mutta samalla sen ihanteen mahdottomuus on todettava objektiivista todellisuutta vasten: milloinkaan ei länsimainen ihminen ole ollut tuosta ihanteestaan yhtä kaukana kuin nyt. Ensyklopedian ajatus on mielipuolisinta, kammottavinta, huuruisinta romantiikkaa, mitä nykyihmiselle voi ylipäätää milloinkaan tulla mieleen.

"Puritaani halusi olla ammatti-ihminen, nykyihmisen TÄYTYY olla sitä. Sillä askeesin siirtäminen munkinkammiosta ulos ammattielämään ja se, että maailman sisäinen siveellisyysvaatimus tuli hallitsevaksi, auttoi osaltaan nykyaikaisen, mekaanis-koneellisen tuotannon teknisiin ja taloudellisiin edellytyksiin sidotun talousjärjestyksen mahtavan kosmoksen luomista. Tämä talousjärjestys määrittää nykyään kaikkien eikä vain talouden ammateissa toimivien yksilöiden elämäntyylin ja lisäksi vastustamattomalla pakolla."

Täytyy vain lukea suomalaista valtavirran kirjallisuuskeskustelua ymmärtääkseen millainen tämä pakko on luonteeltaan. Ei ole ainuttakaan asemansa vakiinnuttanutta romaanikirjalijaa Suomessa, joka ei jokaisella solullaan toteuttaisi Weberin tarkasti piirtämää dystopiaa. Tämä on kummallista sikäli, että varmaankin jokainen sivistynyt eurooppalainen on kuitenkin Weberinsä lukenut. Tietenkin! Mutta tätä intentoltaan dystooppista ja kriittistä tutkielmaa Kapitalismin henki ja protestanttinen etiikka luetaan varmaan meillä yhä edelleen niin kuin piru raamattua: oppikirjana. USA:ssahan kaikkea eurooppalaista kriittistä filosofiaa ja yhteiskunta-analyysiä luoetaan oppikirjana: tienä analysoitujen kammottavien patologioiden maksimointiin.

"Ihminen syntyy koneistoon, ja meno jatkuu siihen saakka, kunnes viimeinenkin sentneri fossiilista polttoainetta on hehkunsa hehkunut."

Tämä lause vasten koko tutkimusta on luettava ilman muuta toiveen ilmaisuna. Huonosti perusteltu toiveajattelu fossiilisten polttoaineiden pikaisesta loppumisesta leimaa myös nykyisin käytävää energiakeskustelua. Yhä useammin kuulee nykyisin rukouksia, joissa toivotaan tälle härskille, irvokkaalle, rottienjohtamalle rumballe nimeltä länsimainen elämäntapa, mitä pikaisinta ja väkivaltaisinta loppua. Itse kuulun niihin, jotka toivovat vain rauhanomaista hiljenemistä. Onhan tämä jo käytännössä kuitenkin ohi. Kiinalainen musiikki on kuitenkin jo nyt se mikä kotonani soi.

"Baxterin mielestä tuli huolen maallisista tavaroista olla pyhien harteilla kuin ohuen manttelin, jonka voi joka hetki heittää pois. Mutta kohtalo teki manttelista teräksenlujan kotelon. Askeettisuus otti tehtäväkseen maailman uudelleenrakentamisen ja maailmassa vaikuttamisen. Tämän maailman tavara sai lisääntyvän ja lopulta vöistämättömän ylivallan ihmisessä. Näin ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin historiassa. [...] Joka tapauksessa voittoisa kapitalismi ei enää tarvitse askeettisuuden tukea. Se lepää mekaanisella perustalla. [...] Yhdysvalloissa uskonnolliseettisstä merkityksistään riisuttu voitontavoittelu on nykyään taipuvainen liittymäään puhtaasti kilpailullisiin intohimoihin. Ne leimaavat sen melko usein kuin urheiluhenki. Kukaan ei vielä tiedä kuka mainitussa kovassa kotelossa asuu tulevaisuudessa ja onko tämän tavattoman kehityksen lopussa ilmestyvä uusia profeettoja vai tapahtuuko vanhojen ajatusten ja ihanteiden mahtava jälleensyntyminen. Vai onko sittenkin, ellei kumpikaan näistä ennusteista toteudu, seurauksena eräänlainen kouristuksenomainen itsensätärkeänäpitämisen koristama mekanisoitu kivettyminen."

Näitä viimeksi mainittujakin on nähty: outoja ristiriitaisia ylpeitä narsistisia lapsellisia hengenmiehiä, jotka kärsimättömässä loogisuuden puutteessaan kuvittelevat kapitalismin ja ihmissielun olevan jotenkin sovitettavissa toisiinsa..."kunhan mennään tarpeeksi pitkälle teknisessä kehityksessä, ja tarpeeksi syvälle hengessä". Voi mitä lapsellisuutta ja alkeellista logiikanpuutetta! Mitä helvetillistä laiskuutta! Älkää enää viitsikö rauhoitella lapsianne ja lapsenlapsianne näillä riimitellyillä loruilla! Sotaa te vain toivotte! Että pääsisitte vielä kerran päästämään kunnianhimonne verikoirat irti, ohjaamaan nuoret miehet kuolemaan, vielä kerran, lunastamaan itsellenne kaikki tämän manalan alimmat kunniamerkit, palkinnot, ja häpeällisimmät ylennykset! Voi Burton sen tiesi: on aina parempi vaipua masennukseen kuin olla optimistinen idiootti, silmänsä sokaissut Kuningas Oidipus.
Voimme siis vain toivoa, että länsimaisen kulttuurin tarina on pikaisesti luettu, ja aletaan todenteolla kyllästyä tyhjien 1900-luvun kulttuuristen muotojen pseudomorfoottiseen toistoon. Eräänlaiseen lihan väsytystaktiikkaan. Dekkarikuran ja rock'n rollin ilkeällä aivosolut tuhoavalla kierrätyksella ei ole minkänlaista arvoa: jokaista sellaista inhottavaa roskaajaa me tervehdimme ratsupiiskanvetäisyllä kasvoihin.
Weberin hahmotelman mukaan länsimainen patologia kulkee siis (kaikilla tasoilla, yksilön, yhteisön, historian) aina saman kehityskulun uskonnollisen äärimmäisen asenteelllisuuden ja suodattumisen kautta, askeettiseen voitontavoitteluun, vaurastumiseen, ja sen myötä asenteellisuuden kivettymiseen puhtaasti maalliseksi, vailla uskonnollista paatosta. Meidän yhteiskunnassamme jokainen menestyvä ihminen käy läpi tämän saman kuluttavan, masentavan initiaation: aluksi nuorena ollaan äärimmäisen asenteellisia uskonnollisella paatoksella, lopuksi vain poliittisella. Hyvää tarkoittavassa jyrkässä suodattamisessa ja itsekieltäytymisessä on kuitenkin aina se vaara, että sillä tavalla menetetään sukupolviksi vastustuskyky ja aseet jotakin sellaista tuntematonta ihmisyyden psykopatologisista kuiluista kumpuavaa uhkaa vastaan, joka toisina aikoina ei vaikuta aktiiviselta. Silloin kun antiikin Ateenan kulttuuri oli voimissaan, sen ehdottomana ihanteena oli tasapainoinen kaikkipuolinen ihminen. Valistuksen ruusuntuoksuisena ensyklopedisena lähtökohtana oli tasapainon ja siten myös täydellisen vastustuskyvyn ihanne.
Erikoistunut ihminen on ohut kuin kyljelään seisova paperiliuska joka pysyy pystyssä vain tyhjiössä, mutta jonka ensimmäien ilmavirtaus kumoaa nelinkontin. Erikoistumisen lääketieteellinen metafora on HIV (engl. Human immunodeficiency virus).

VOI SATAMILJOONAA TÄYDELLISEN ONNISTUNUTTA SIITOSTA!

Led Zeppelin on sittenkin kohtalaisen kuunneltava bändi, vaikka olenkin vaivoineni ja kolotuksineni saapunutkin siihen pisteeseen jossa angloamerikkalaisen renkutuksen iänikuinen albumi laitetaan ikuisiksi ajoiksi kiinni, ja avataan vaikka sitten se kiinalaisen oopperan progefile.

Oikea-aikaisuuden taide, rytmi, on ollut veressä kiinalaisillakin, vaikka tahtilaji, jos sellaisesta voi puhua, vaihtuu joka iskulla, eikä mikään toistu.

Antakaamme puheenvuoro stockhauseniaaiselle musiikinopettajalle Michel Foucaultille:

"On muistettava, että "otollisen hetken" teema on aina ollut kreikkalaisille erityisen tärkeä paitsi moraalin mysö tieteen ja tekniikan kysymyksenä. Käytännön tiedot, jotka perinteisesti ryhmiteltiin lääketieteeeseen, hallitsemistaitooon ja purjehdustaitoon, siis edellyttävät, ettei ihminen tyydy yleisperiaatteiden tuntemukseen, vaan kykenee määrittämään hetken, jolloin asioihin on puututtava, ja myös täsmällisen tavan, jolla toimia todellisessa tilanteessa. Maltillisuuden hyveeseen kuuluukin ehdottomasti taito hoitaa oikealla tavalla "hetken politiikkaa", khairokseen tarttumisen politiikkaa eri asioissa - olipa kyse sitten valtiosta, yksilöstä, ruumiista tai sielusta. Nautintojen käytössä moraalikin on hetkeen tarttumisen taitoa.
Oikea hetki voidaan määrittää monessa eri mittakaavassa. Ensimmäinen mittakaava on koko elämän pituinen. Lääkäreiden mielestä ei ole hyvä aloittaa sukupuolinautintojen käyttöä liian nuorena, mutta he arvelevat myös, että saattaa olla haitallista lykytä sitä liian varttuneeseen ikään. Nautintojen käytöllä on ihmiselämässä oma aikansa, joka yleensä sijoittuu ajanjaksoon, jolloin suvunjatkaminen ei ainoastaan ole mahdollista vaan jolloin se myös johtaa terveeseen, hyvinmuodostuneeseen ja hyvinvoivaan jälkikasvuun. Toinen mittakaava on vuosi, ja se jaetaan vuodenaikoihin: oikean ruokavalion ja päiväjärjestyksen kysymyksessä painotetaan sukupuolitoiminnan ja säänmuutosten yhteyttä - kuuma ja kylmä sekä kostea ja kuuma ovat tärkeitä tekijöitä. Mysö vuorokauden hetki on valittava oikein: yksi Plutarkhoksen Pöytäpuheiden kirjoista käsittelee tätä ongelmaa [...]" Seksuaalisuuden historia, s. 153

Voi satamiljoonaa täydellisen onnistunutta siitosta! - voi satamiljoonaa vuorten mustaa kasakkaa ja villihevostyttöä! - mitä siis tarkoittaa tämän mukaan se, että ihmiset saavat luvan ohittaa hetkensä surutta "järkiperustein", "taloudellisin perustein", "ehkäisyvälinein", "itsesokaistuin silmin"? Totta totisesti tähän bubtsibumjärkeen ei ole luottaminen enemmän kuin tunteeseen, eikä tunteeseen enemmän kuin satunnaislukugeneraattoriin, joka laskee naiselle sääret, reidet, takapuolen, ja rinnat! Se tulee olemaan todellinen kompuroinnin, epäaikaisuuden, pointillistisen sattumamusiikin harmaanimeläksi snautseriksi pysäyttävä näytös. Jonkinlainen tautologiasta ja kuolleesta toistosta kokoonpantu käsitetaideteos, jota kutsutaan elämäksi hedelmällisyyshoitojen ja kloonauksen varassa.

HYVÄÄ JUHANNUSTA VAAN KAIKILLE

Jotenkin minua säälittää julkisuuden henkilöt, joiden elämä tuntuu kokonaan tapahtuvan todellisuudessa. He saavat lukea itsestään ties mitä, ja sitten energiaa kuluu siihen, kun ei se niin ollut... niin ei sanottu, niin ei koettu, niin ei tehty. Tuollainen elämä, jota esimerkiksi Kauko Röyhkä kuvaa kohtalaisen onnistuneessa vaikka kyllä paskanjäykässä Henry Saaren elämäkerrassaan, näyttäytyy yllättävän lyhyenä tuon dokumentoidun kronologisuuden ja jäljitettävyyden takia. Eivätkö nämä ihmiset ole milloinkaan jossain muualla kuin heidän omassa ruumiinsa? Eivätkö he milloinkaan tee mitään muuta kuin sen minkä he todellisuudessa tekevät?

Kun ajattelen elämää, joka perustuu tosiasioille, koen lievää ahdistusta. Olen elänyt koko nuoruuteni puoliboheemisti, mutta jos taivas yhtäkkiä avautuu, ja tarjoaisi minulla mahdollisuuden kunnostautumiseen, ihanaan pikkuporvarillisuuteen, tuskin miettisin hetkeäkään valintaa nykyisen olotilani tai minkä tahansa "todellisuusparatiisin" väliltä. Ei! Tämä uni sopii minulle vallan mainiosti. Ja tässäkin on vain se vika, että todellisuutta, eli kontaktia ulkomaailmaan, on rutkasti liikaa. Mutta todellisen paratiisit eivät milloinkaan tarjoa minulle tämän olotilan lisääntymistä, vaan päinvastoin, alkavat piirittää minua uusilla velvoitteillaan.

On kahdenlaisia yhteiskuntia. Sellaisia kuten meidän, jotka perustuvat todellisen ihailuun, masokistiseen tarpeeeseen iskeä kasvot vasten todellista. Toisenlaisen yhteiskunnan perusta on idealismi, ihanteellisuus, ja sen edellytys, kuvittelukyky ja fantasia. Sillä hetkellä kun yhteiskunnan kaikki jäsenet ovat vähintään tietyllä etäisyydellä todellisuudesta, silloin kun toisaalta yksityinen, mutta toisaalta kollektiivinen mielikuvitus nostaa koko rakennelman sijoiltaa, ollaan siirrytty rationaalisuuden rautahäkistä lumoukseen. Lumouksen olotilassa (joka on aina kollektiivinen) ihmisten valintoja eivät enää ohjaa objektiiviset tosiasiat vaan paljon suuremmat, koko yhteiskunnan energiasta ja jännitepotentiaalista aiheutuvat subjektiiviset jännitteet, ideaalit, fantasiat ja ennen muuta emootiot. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmiset saavuttavat yleisesti nerokkuutta lähentelevän kyvyn rytmin, tauon, hetken ja tilaisuuden aistimiseen. Ollaan toisenlaisten suhteiden ja energiatalouden piirissä, johon viittaaminen ja jonka selittäminen sen voimakentän ulkopuolelta on mahdotonta: se ei ole olemassa niille jotka eivät elä, tai ole joskus eläneet, siinä. Sellaisessa yhteiskunnassa sosiaalinen kanssakäyminen ei tuota ikävää astmaattista altistumista todelliselle. Mutta tiede ja tekniikka, ne jäävät edelleen täysin todellisiksi. Siksi moderin tieteen epäloogiselta irrationaaliselta näyttävä todellisuus on käännettävä tuolle ihanteiden, ideaalien, mielikuvituksen ja fantasian loogiselle ja rationaaliselle kielelle. Siksi todellinen on kuin avaruus, hapeton kosmos, jonka siirtäminen hapekkaaseen ilmakehään, sielun elämän edellytyksiin, kestää hyvän aikaa. Sielu käsittää todellisen viiveellä, kymmenien vuosien viiveellä, koska se ei tahdo uhrata lumousta, poistua ilmakehästä, vain tutkiakseen ensimmäisenä ja läheltä sitä mikä on todellista, mutta samalla vaarallista, sokaisevaa ja polttavaa.

Mutta me emme elä luomouksen yhteiskunnassa vaan rationaalisuuden rautahäkissä, jossa kaikki fantastinen etäisyys todelliseen on kanssaihmisistä kuihtunut, heidän vastustuskykynsä ja voimansa puutteeseen sen edessä, mikä on liian painostavaa, liian kahlitsevaa ja alituista. Katkerin rajoite näissä olosuhteissa, jotka luulen tarkasti tuntevani, on se, että omaan puolitodellisuuteeni, joka lienee jonkinlainen lumouksen kylmä eteinen (kesällä viileä), en voi tuoda ketään tavallista naista... tuolla jossain, noilla ehdoilla kasvaneet tytöntylleröt ovat kovin huonoja kestämään totaalista irtioloa. He kokevat aitoa ahdistusta kun vain lähestynkin kithairaani... miten luulette sellaisen innoittavan, rohkaisevan? Mutta missä mahtaa olla tänäkin juhannusyönä muusani? Toissa yönä näin hänen kivettyneiden kasvojensa pompeijilaisen mosaiikin veden kalvon lävitse hiljaisessa kirkkaassa virrassa. Viime yönä näin oman vanhan saksalaisen flyygelini lähes palasiksi rikottuna... mutta suurimmasta osasta koskettimia kuitenkin lähti ilahduttava tuttu ääni, kaukainen, vedentakainen ja särisevä, niin kuin pitääkin.

23.6.2006

INTUITIO

on minusta asia, johon kirjailijan tai runoilijan pitää luottaa täydellisesti. Eikä hänelle tarvitse milloinkaan tulla kiusausta selittää intuitiota epäilijälle, joka ei intuitioon hänen tai kenenkään toisenkaan kohdalla usko. Taiteilija joka ei usko intuitioon päätiedonlähteenään, ei minusta -ja tämä on empiirisen havaintoni tuottama tulos- milloinkaan ansaitse suurempaa huomiota. Mutta kenelle tahansa tekee hyvää opiskella kunnolla modernia luonnontiedettä, sovellettua matematiikkaa, fysiikkaa ja tekniikkaa, jotta tajuaisi riittävän kirkkaasti, että tietyillä kokonaan ihmisen luomilla poluilla (joita voisi melkein luonnehtia peililasilabyrinteiksi) intuitio johtaa AINA harhaan. Jossain kuuluu Bertnand Russelin kuiva nauru.... jossain Henry Bergsonin kuolemantuskat keskiaikaisessa kidutuskammiossa, jossa harmaat 1900-luvun seniilit levittelevät hänen iholleen ja kasvoilleen vastasyntyneiden poikalasten ulostetta. Intuitiivisesti voi ymmärtää vain Jumalaa, mutta ihmistä... kovin, kovin harvoin, jos ollenkaan.

Lisää: Asko Sahlberg, Hiljaisen tiedon inflaatio. Parnasso 3/2006

PÄIHTEET JA NIIDEN MERKITYS

"Tulin Helsingistä lauantaina. Kolmen päivän kuuri, viinaa pilvee ja pillereitä.
Masentavat ja samentavat vaikutukset, hyvin suuren henkisen yksinäisyyden kokemus; ja tekstiähorjuttavana seikkana: tuo elämänpiiri ei ole se mitä haluan... Millään tasolla." Melleri: Otteita työpäiväkirjasta, Parnasso 3/2006

Outo juttu on se, että tyypit joiden kanssa pyörin Pietarissa eivät juo alkoholia, siis eivät pisaraakaan. Eivät ole juoneet enää vuosiin. Mutta eivät myöskään käytä mitään muuta kemikaliota, paitsi silloin tällöin ehkä pilveä sosiaalisena eleenä. Kun tajunta on ihan tarpeeksi laaja, emootio ihan tarpeeksi herkä ja koppa muutenkin sekaisin, ajatukset nestemäisessä tilassa, aineita yksinkertaisten ruoka-aineiden ja hyvän mineraaliveden lisäksi ei kertakaikkiaan tarvita - edes työvälineeksi tai materiaaliksi.

Kuuden päivän kokemukseni pohjalta voi sanoa, että Pietarin olosuhteissa olut on suhteellisen helppo vaihtaa mineraaliveteen mutta vodka... sen joudun korvaamaan golden tequilalla. Tequilan vaikutus klubeilla pyöriessä on sen verran mielyttävä, kevyt ja skarppi, ettei ensimmäiseksi tule mieleen luopua siitä. Hyviä puolia on myös se, että seuraavan päivän olo pakollisen neljän tunnin unen jälkeen on täysin timantti.

Lauantaiaamun Gribojedov-klubilla, joka on minulle aivan liian tylsä eli tiedostava ja trendi, meno vaikuttaa aika kokavetoiselta. Käsitykseni koko 1900-luvun huumekulttuurista on se, että kamanvedosta itselleen ongelman haluavat ne, jotka eivät kehtaa tunnustaa, että liika runkkaaminen on se todellinen ongelma. Kulttuurimme on rikas näistä prosesseista, joissa triviaali itsetyydytyksen ongelma kovalla työllä ja uhraamisella naamioidaan "hienommaksi" itsetyydytyksen ongelmaksi (joka on yleensä vielä erittäin kallis ongelma). Kun lukee nistien päiväkirjoja, syntyy vaikutelma, että oudon kiipijämäisen kyynisyytensä lisäksi tuolla porukalla on säännöllisesti liian romanttinen ja mystisensekainen kuva ihmisen psykologiasta, tajunnasta ja tietoisuudesta. Ikään kuin se mitä he itse eivät selvästi tajua ja minkä käsittelemiseen heillä ei ole alkeellisimpiakaan välineitä, olisi jotain mitä kukaan ei tajua tai osaa mitenkään käsitellä. Ehkä yksi selväjärkisyyden hetki auttaisi näitä läntisten teollisuusmaiden talouskasvun puristuksessa terveen järkensä menettäneitä narsisteja havaitsemaan oman motivaatiorakenteensa, ja toisaalta oman pelokkaan epärehellisyytensä naurettavan läpinäkyvyyden.

Entä sitten nämä mafian muusat, jo kukkaanpuhkeavat nymfit, tulevat hornan punahehkuiset Venukset, jotka 17 vuotiaana poimitaan kotikaduiltaan ja pumpataan täyteen ekstasia. Voin vakuuttaa, että näiden suurimmilla mustalasisilla SEC ja SEL Mersuilla ajelevien äijien kultsit eivät ole perseeltään ja sääreltään sieltä tämän planeetan heikoimmasta päästä. Mafiamiehillä on silmää naiskauneudelle!... sille itäiselle, hyvälihaiselle, joka Pariisissa ja Berliinissä on ollut päivän polttava puheenaihe jo vuosisadat. Ja olen varma että tämä kaikea muuta kuin "viaton olemassaolon nautinto ja sen tarjoama ilo" on heidän, koko mafian planetaarisen olemassa olon ainoa, ehkä alemmissa toimeenpanevissa kerroksissa tiedostamaton, motiivi: ei kukaan ole riittävän tyhmä luullakseen tässä ympäristössä että kysymys olisi vain tai ollenkaan rahasta. Venäläiset sadistit, niillä ja varsinkin niiden alemmissa toimeenpanevissa elimissä toimivilla apureilla on kaikilla sama rasittunut, surumielinen itseään ruoskivan marttyyrin ilme. Niitteen hommien jälkeen, jotka eivät loppujen lopuksi kestä kovin kauaa, montaakaan vuotta, näillä tytöillä, joista Tolstoi käyttäisi Ylösnousemuksessaan pääsiäisyön kuvauksessa nimitystä "kaikkien pyhin" pää on sitten kovin kipeä ja rikki, ekstaasin tomuksi polttama. Hornassa vietyn kukkaanpuhkeamisen esikkoajan, jättimäisten hydrauliikkapumppujen jälkeen, kunnolliseen hauskaan poikaan ehkä vaihtelun vuoksi tekisi mieli tutustua, mutta niillä toljottavilla tyhjillä silmillä (ja toisinaan käsivarsilla jotka on vedelty ranteesta kyynerpäähän täyteen poikittaisia veitsenviiltoja) se on kovin utooppinen hanke... tai saattaahan sitä aina joku lähinäkönsä menettänyt runoilija bordellista oman hornan Venuksensa löytää... niin musertavaa on jättää tuollainen parikymppinen armenialaisvenus bordelliin mätänemään (tosin prosessi on kuviteltua hitaampi: vielä 60-vuotiaana he ovat täysiä tyttöjä hehkuvine vartaloineen) samalla kun itse jatkaa toivotonta päämäärätöntä vuodesta toiseen samana jatkuvaa erämaareissuaan... että silläkin ovella on kolkutellut 100 tai 1000 runoilijaa, joiden kaikkien tarina on päättynyt huonosti. On helppoa olla jälkiviisas, vedota kasvatukseen, kieltää näitä kaikkein kauneimpia tyttöjä menemästä sellaisiin mafian aitoslaavilaisiin bängbusseihin, jotka tekevät selvää jälkeä koko nuoresta aivomassasta, pumppaavat sen korvista ulos niin kuin suuri musta öljypumppu Amerikan ilkeän pahantahtoisen mantereen preerialla... mutta rehellisyyden nimissä, tämän lajin naaraiden heikkous on hillitön palvova usko vallan porottavaan ruskettavaan aurinkoon, siinä missä rustokalloisten lumikvartsihampaisten urosten heikkous on sokea vallanhimo. Ovathan ne ongelmia, mutta "hienompia" kuin pelkkä köyhyys ja kurjuus (tulotaso, sellainen, joka kenen tahansa runoilijan näkökulmasta voisi näyttää kohtuulliselta toimeentulolta).

Gribojedov-klubilla en siis oikein pääse vauhtiin. Mutta Helsingistä edes tällaista menoa on turha etsiä. Siksi Helsingissä, tai yhtä hyvin missä tahansa länsimaisessa kaupungissa, syntyy vaikutelma, että vika on itsessä... tai että tällainen yöelämä ei vain jotenkin ole kiinnostavaa. Seitsemän miljoonan ihmisen Pietarissa kuitenkin, ankkalampimaisen emotionaalisesti tyhjän ryyppäämisen, paikallaanpolkevan vauhdinottamisen tai kamanvedon sijaan, voi aina siirtyä jonnekin aivan muualle, jonnekin toiseen todellisuuteen... ikään kuin ottaa tuhannen tai kahden tuhannen kilometrin harppaus itään, astetta kaihoisampaan, astetta kotoisampaan, astetta syvempiin mustan ja punaisen väreihin, parissakymmenessä minuutissa viidelläkymmenellä ruplalla (1.5€), voi niellä mielin määrin esikaupunkien silmänkantamattomia 16 kaistaisia prospekteja, viisikymmentä kerroksisten asuinrakennusten vilinässä, yksin hiljaa viaton olemassaolon nautinto ja sen tarjoama ilo, niellä keinotekoiset lämmitetyt meret, maanalaiset avaruustukikohdat, kuuhun nousevien hissien pylväiköt. Yksin Venäjällä liikkuessani hakeudun yleensä paikkoihin, joissa ei todellakaan soi länsimainen musiikki (vaikka venäläiset kyllä kautta linjan suhtautuvat länsimaisuuteen myönteisemmin kuin itse suhtaudun... joskus minulle on suorastaan sietämätöntä tuo venäläisten länsimyönteisyys, romanttinen kaukokaipuu ja oppimaton positiivinen eksotiikka, jossa länsimainen kapitalismi nähdään vain venäläisen seikkailu- ja hurjastelutalouden pidemmälle vietynä karnevalistisempana ja hauskempana muotona, jota se meille Max Weberimme selluloosamössöksi lukeneille totta totisesti ei edusta). Näennäiseksi ongelmaksi muodostuu noissa tummanpuhuvissa umpislaavilaisissa bailukomplekseissa ja luolissa - joita muuten riittää jo tässä yhdessäkin metropolissa yksi jokaista alle 40 vuotiasta suomalaista kohden - se, että myöskään naiset eivät puhu kieliä. Kielitaito on korvattava tanssilattialla, mikä näyttää naisille sopivan oikein hyvin.

BLOGGARIN MIETTEITÄ

"Onko odotettavissa että tällä tavalla vapaasti tekstiä heittämällä tulee luonnollisesti vastaan sellainen piste missä se alkaa muuttua kirjallisuudeksi? Ei ole mitään hokkuspokkusta olemassa, muta tällä hetkellä tuntuu välttämättömältä lyödä tällaista. Ja hyvin voi uskoa, että ajatusten jäsentäminen, vaikka siitä ei suoranaista hyötyä olisikaan, tulee heijastumaan jollain tavoin myös tekstiin, selkiyttää ratkaisuja, jne." Arto Melleri Otteita työpäiväkirjasta 1986-1987, Parnasso 3/2006

22.6.2006

LAUANTAI ILTANA

käyn yksin syömässä Armenialaisessa ravintolassa, jonka rasvainen lammas-tava ei kaikin puolin sovi makuuni. Tilannetta korjaa aika tavalla muovisyntikoilla säestetty venäläinen haikea iskelmälaulajatyttö. Kadulla tapaan taas ystäväni, sattumalta, mikä viiden miljoonan ihmisen kaupungissa ei ole kovin todennäköinen. Jatkamme matkaa suomalais-amerikkalaisen taidedelegaation mukana Datchalle. Nopeasti lähden sukkuloimaan omille teilleni kuumeiseen lauantai-iltaan. Seuraavana päivänä saan kuulla missanneeni 100 000 ihmisen metsäbileet kaupungin ulkopuolella. Harmittaa, sillä en ole koskaan ollut metsäreiveissä, ja aivan hyvin tustustumisen olisi voinut aloittaa tällaisista 100 000 ihmisen kekkereistä. Ihmeellistä kuvamateriaalia saan nähdäkseni. Harmiani lievittää vain se, että olemalla metsässä olisi menettänyt jotain muuta, tarkalleen ottaen sen mitä tapahtui. Pietarissa on parasta sukkuloida yksin, dynaamisesti, herkkävainuisesti, nopein liikkein ja linjanvedoin. Sillä vain yhdessä paikassa voi olla yhdellä kertaa.

SUURTA 2000-LUVUN PIETARILAISROMAANIA

ei ole syntynyt siksi, että kirjoittaminen sopii perin huonosti pietarilaiseen elämäntyyliin. Elämä on itsessään niin intensiivinen tarina, että tulee mieleen: miksi kirjoittaa se uudelleen tai toiseen muotoon, jos saman ajan voi käyttää jo seuraavan osan katseluun? Ehkä siksi, että kirjoittamalla pystyy kenties tarkentamaan omaa havaintoaan. Mutta siihen on varmasti olemasssa muita, paljon tehokkaampia keinoja, joita en vain tiedä. Kirjoittaminen on ja tulee aina olemaan etäiseen rangaistussiirtokuntaan pidätettyjen vankien puuhaa. Pietarissa kysymys on ennen muuta ajasta (ja ajattomuudesta): jos sitä ei riitä nukkumiseen, missä välissä voisi ehtiä kirjoittaa? Esimerkiksi ystäväni nukkuu vain keskimäärin kaksi tuntia vuorokaudessa. Suurin osa hänen elämäänsä tapahtuu kameran linssin läpi: se on tapa katsoa, kirjoittaa ja kulkea samaan aikaan. Pietari on maailman ainoita paikkoja, jossa sillä tavalla syntyy tulosta, ja tulee myös aineellisesti toimeen. Raha tulee aina jostakin, sanoo ystäväni, ja se riittää kulujen kattamiseen. Itse huomaan, että Pietarissa ei myöskään tarvitse aina muistaa syödä, vaikka juoda pitää. Nälkä saattaa jättää rauhaan päiviksi. Ravinto hengitetään ilmasta.

VIIME PERJANTAINA

Osoitteessa Nekrasova 40 sijaitsevalla tyylikkäällä Platforma-klubilla vietettiin jonkun suomalaisen tytön syntymäpäiviä. Paikka oli pullollaan kutsuvierasporukkaa ja kolme suomalaista rock-bändiä pyrkivät ilahduttamaan päivänsankaria. Vaikutelma koko illasta oli se, että Pietari on paras paikka tavata uusia suomalaisia ihmisiä. Ulkomailla täkäläiset olemme avoimia ja jopa toisistamme kiinnostuneita.

Ravintolaillan jälkeen kävimme syömässä paikallisessa neljä Michelintähden kebabbaarissa, jonka kohtuuhintaisia annoksia voisi verrata ehkä Havis Amandan tai Sundmansin annoksiin. Japanilaisen kebabin jälkeen suuntasimme Gostyny Dvorin uusille designklubeille, joihin ystävälläni on tietenkin kaikkiin vapaa pääsy. Ovella hän lausui taikasanan "poeta" minuun osoittaen, jonka seurauksena iso gorilla tuli tekemään meille tietä väen paljouden läpi. Kello kuudelta siemailimme teetä Ravolution-klubin äänieristetyssä kattopaviljongissa (jonka lasilattian läpi voi katsella alla olevan tanssilattian meininkiä) Pietarin kattojen yllä parin suomea puhuvan 19 vuotiaan pietarittaren kanssa aamuauringonnousua ihaillen. Jos Helsinki on kaunis kaupunki, Pietari on taideteos.

Käsittämättömistä esteettisistä elämyksistä täysi bileilta, -yö, -aamu oli kääntymässä kohti loppua ja suuntasimme vielä pommisuojaan juhliaksemme parin venäläisen ystävän syntymäpäivää. Keskustelimme puunjalostuksesta ja haapatoimituksista suomeen. Saimme myös kuulla yllättävän uutisen: samalla kun Venäjän energiavarat virtaavat ennätysvauhtia Suomen läpi Eurooppaan, kuljetukset omassa maassa tökkivät. Venäjällä on alueita ilman sähköä, todellisia laajoja energiatyhjiöitä. Mutta perseet, tuli siinä maanantaiaamun hysteeristä, ekstaattista, energistä tanssilaattiaa katsellessa mieleen, keikkuvat samalla tavalla joka kylässä ja kuvermentissa.

GOOGLEMAINOKSET

Ei voi muuta todeta, kuin että nuo sivupalkissa olevat Googlemainokset ovat usein täyttä runoutta. Nytkin heti kun kirjoitin Kiinasta, sivupalkkiin ilmestyi mainos kiputestistä ja Mobilatista. "Tee kiputesti!" "Mobilat auttaa!"

HEVIKULTTUURI

on ihmeellinen nostalgiasekametelisoppa. Katsokaa nyt tätä parin viikon takaisen Sweden Rockin julistetta. Nimiä kuten Venom, Entombed, Wasp, Metal Church, Celtic Frost, Anvil, Obituary, Blizkrieg, Onslaught. Siis hetkinen, vuonna 2006!?

KIINA

on minulle se maa, joka tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta "musiikki". Näin on ollut siitä lähtien, kun muutama päivä sitten kuulin ystäväni luona klassista kiinalaista oopperaa. Sitä ennen Kiina ei minulle herättänyt mielikuvia musiikillisesta mahdista. Kopioin musiikkiarteen itselleni, mutta kappaleiden kiinankielisin merkein koodattuja nimiä ja artistia täytyy kysellä vaikka lähimmästä kiinalaisesta ravintolasta. Muita aamun musiikillisia tuttavuuksia on Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö 5.1 ääniraita ja vanha Hurriganes. Katselemme samalla pätkiä Aleksei Balabanovin uudesta menestyselokuvasta "Mne ne bolno" aka "It doesn't hurt me", jossa ystäväni näyttelee suomalaista arkkitehtuurin asiantuntijaa. Pieni koominen rooli (josta tunistan itseni), mutta venäjällä on sekin jotain, kun katsojia ensi-iltaviikolla on kuitenkin se 30 miljoonaa.

Parin tunnin sohvalla nukutun unen jälkeen paikalle saapuukin Hurriganes-yhtyeen jälkikasvua Rostov-o-Donista, juomme piristävää "taikateetä", ja lähdimme porukalla Terijoen nudistirannalle. Terijoki on yksi Euroopan kauneimpia paikkoja, jonka rantakujien vanhat puupaviljongit ovat tyrmäävän ihastuttavia. Nudistiranta jakaantuu kahtia vanhan suomen rajan kohdalta. Enstisen suomen puolella ovat heterot, homojen jäädessä venäjälle. Nudistiranta pensaikkoisessa kuosissaan viimeistä päivää ennen puskutraktoreiden saapumista, joskin hinttariparat ovat jo joutuneet tulemaan entisen Suomen puolelle evakkoon. Rannalle on tietysti tarkoitus rakentaa huvittelukeskuksia vieri viereen, jonkun ehkä Rooman Ostian tyyliin.

Illalla päädymme takaisin Pietariin. Metroasemalla nuori mies tulee pyytämään minulta että ottaisin kuvan hänen kamerallaan, kun hän poseeraa ystäväni vieressä. Itselleni ei ehdoteta vielä mitään vastaavaa, vaikka saankin kaksi kertaa päivässä kuulla olevani Presnyakov. Ellei sitten pyöreat siniset aurinkolasit päässäni liikkuen joku hevareiden käsimerkkejä heiluttava huuda: Hei, Ozzy! Mieluummin olisin alkuperäinen joku kuin kopio.

Lähdemme uuden ystäväni kanssa loistavaan Italianskaya-kadulla sijaitsevaan japanilaiseen Dve Palochki ravintolaan. Istumme kahden terassipöydässä, ja tuskin kykenemme hillitsemään itsemme sisään virtaavien dostojevskilaisten nuorten ruhtinattarien hiljaisessa virrassa. Rostov-o-Donin kasakkojen kasvatti (joka kasvoiltaan ja eleiltään on lähestulkoon erään suomalaisen nuoren polven runoilijan tarkka kaksoisolento) ei tuhlaa yhtään aikaa vaan aloittaa rohkeasti yhden vuoden venäjäntraidollaan keskustelun naapuripöydän ruhtinattarien kanssa. Nämä Tolstoin ja Turgenevin romaaneissa kehitelynsä saaneet ylimysnaiset osoittavatkin suosiollisuuttaan, ja hetkeä myöhemmin huomaamme istuvamme punastellen naapurimaan hehkuvien prinsessojen pöydässä. Itse en uskalla puhua juuri mitään, koska ensinnäkään en osaa venäjää, ja toiseksi pelkään sanovani jotakin sopimatonta, tyhmää, yksinkertaisesti liian runotonta, matalalanetoista tai epäfilosofista. Itsenikin nyt jälkeenpäin naurattaa, kuinka pelkään ja punastelen maalaisuuteni paljastumista, vaikka sellainen on varmaankin noista jumalattarista vain eksoottista ja pikanttia, nähdä tällainen metsän hirviö. Sanattoman ihastuksen vallassa kuitenkin opiskelen tottuneen, itseäni kymmenen vuotta nuoremman rockaatelisen toimintaa, kuinka hän sanan sattuvuudella kutkuttelee ruhtinas Myskinin palvonnan kohteita silkkisestä haarovälistä. Itse osaan vain tuijottaa eteeni kuin vähämielinen toivoen, etten ikinä unohtaisi näkemääni, kuulemaani, haistamaani. Kielitaidottomuus riipaisee, ja saa tuntemaan itseni rammaksi, joka nähdessään rakkautensa ehdottoman kohteen hetkeksi unohtaa raajarikkoisuutensa, mutta rynnätessään kuin yliluonnollisiin kykyihin uskoen sitä kohti, paiskautuu kainalosauvoiltaan katukivetykseen ihmisten potkittavaksi ja naurettavaksi.

ENSYKLOPEDISELLE AJATTELULLE

(kulttuuri)poliittinen vastakkainasettelu on vierasta. Tiettyä estetiikkaa, sisältöä tai sanomaa ei kirjoiteta vastaan jotain edellisen sukupolven tai vastustettavan ryhmän estetiikkaa, sisältöä tai sanomaa. Ensyklopedisti kirjoittaa polyfoniaa, monien perustavalla tavalla erilaisten käsitysten dialogia. Vastakkain ovat vain vilpittömyys ja valhe, selkeys ja sameus. Päin vastoin kuin luullaan, tämä ei johdu siitä, että hän olisi sitoutumaton, ironinen, ja lopulta välinpitämätön kuvattavalleen. Ensyklopedisti on sitoutunut kaikkeen, kuten Dostojevskin proosassa tapahtuu, ensyklopedisti päästää henget puhumaan itsensä kautta. Dostojevskin suuruus on juuri siinä, että hän ei vain ymmärrä vaan suorastaan elää kovin erilaiset, ja erilaisissa asemissa olevat, kuvattavansa loppuun saakka. Se on eri asia kuin ymmärtää, sillä ymmärrys loppuu aina jonnekin, eikä mene logiikan pohjaan saakka, joka edellyttää erityistä omalle persoonalle vieraan kärsimyksen ja taakan kokonaisvaltaista maistamista. Tällainen armottomuus logiikassa on kyky. Ihmiset on yllättävän helppo nähdä ja jakaa niihin, joilla se kyky on, ja niihin, jotka eivät missään nimessä unelmoi sellaisista syvyyksistä.

Polyfonia kirjallisuudessa ei ole niin yleistä ja helppoa kuin kuvitellaan: se ei salli ironiaa. Polyfonia edellyttää kahta asiaa:
1) tarkkaa käsitystä niistä asioista, joita emme tiedä (vaikka tiedemiehet taloudellisine ja kunnianhimoisine vaikuttimineen sanoisivat toista), mistä seuraa spekulaatioiden moninaisuus, eli kosmologia.
2) kokemuksellista ymmärrystä sille, että kohdasta 1) johtuen inhimillisessä todellisuudessa vallitsee useita rinnakkaisia, keskenään ristiriitaisia logiikoita, jotka voidaan sellaisenaan viedä täydellisyyteen.

Kohdasta 2) seuraa se, että yksijumalisuus ei voi olla globaalisti mahdollinen. Yksijumalisuus olisi mahdollinen vain, jos voisimme poistaa inhimillisten logiikoiden väliset ristiriidat tiedon avulla. Siksi globaali maailma on monijumalinen (ei monikulttuurinen), täsmälleen antiikin kreikkalaisen kulttuurin esittämällä tavalla. Mikään länsimainen tiede, kristillinen tai islaminuskon vakaumus, ei voi poistaa kohdan 1) perustavuutta. Tiedon lisääntyminen voi lakkauttaa jonkin alkeellisen uskomuksen tai uskonnon, mutta myös tiedon vähentyminen voi aiheuttaa saman. On vaikea sanoa esimerkiksi Euroopan historiasta, johtuiko kristinuskon nousu ja antiikin orfilaisuuden häviäminen tiedon lisääntymisestä vai vähenemisestä. Samoin on vaikea sanoa, johtuuko nykyajan kristinuskon häviö tiedon lisääntymisestä vai vähenemisestä.

Ihminen, joka kuvittelee ihmiskunnan tiedon jatkuvasti karttuvan, on lapsellinen, hyötyajattelun vanki. Tieteellinen ja taiteellinen kirjallisuus ehkä karttuu jos sitä tuotetaan enemmän kuin hävitetään. Koko historian mittakaavassa kirjallisuutta polyfonisesti tuntevia ihmisiä on häviävän pieni, mihinkään vaikuttamaton määrä. Ihmiskunnan vaikuttavien suurten henkisten massojen tietoisuus sen sijaan muuttuu hitaasti, korvautuu hitaasti toisella, ja saattaa yhtähyvin surkastua kuin laajentua. Kaikki henki on massoissa ja kansoissa. Kirjaviisaat ja intellektuellit ovat tavallista useammin täysin hengettömiä, tiedollisia näpertäjiä, ja siksi joutuneet tuolle väärälle epäterveelliselle tielle. Vasta kokonaisten suurten kansojen tietoisuuden laajentuminen tuottaa hillittömiä totunnaisen kyynisen mielikuvituksen ylittäviä luovia energioja. Tietoisuuden laajeneminen ei ole sen vähenemistä mitä me emme tiedä, vaan täsmällisempää käsitystä siitä, mitä emme tiedä.

21.6.2006

KILISTELTYÄMME MALJOJA

Pietarin Arkkitehtien talossa, jossa ystäväni avaa valokuvanäyttelyn, suuntaamme hänen kanssaan Vasilin saaren takaosan uusia futuristisia kaupunginosia katsomaan. Taksissa pauhaa ortodoksinen jumalanpalvelus, joka kohottaa tunnelman huippuun intensiivisessä helteisessä iltapäiväruuhkassa. Samoamme helteistä merenrantaa juuri avatun Pietarin ensimmäisen tuhansien ihmisten täyttämän giganttisen aquaparkin ohitse kohti kolmekymmentämetriä korkeita valkeita hiekkavuoria, jotka on tarkoitus levittää useiden kilometrien mittaiseksi hiekkarannaksi. Valmisteilla on huippumoderni matkustajasatama, ja ympärivuotinen aurinkoranta, eli kymmenen hehtaarin kokoinen lasikupu, jonka sisällä erikoisvalmisteiset lamput takaavat rusketuksen ja vilvoittavan (lämmitetyn) meriveden vuoden jokaisena päivänä. Samoamme eteen päin, hiekkavuorten takaa avautuu uuden Italian rakennusalue. Italialais-venäläisen futuristiavantgardearkkitehtiryhmän tarkoitus on luoda post-moderni kollaasi Italian hienoimmista historiallisista kaupunkitiloista. Suunnitteilla on kokonainen kaupunginosa, johon copy-peistataan kokonaisia Firenzen katuja, venetsian kanavia ja Rooman aukioita rakennuksineen. Kysymys on pikkutarkoista materiaalisista kopioista, ja jopa kaupat ja liikehuoneistot kopioidaan sellaisenaan. Pisan kalteva torni kopioidaan puolitoistakertaisessa mittakaavassa samoin kuin Pantheon: Italialainen rakennustapa on venäläiseen makuun liian vaatimatonta, pientä piperrystä. Koko rakennushankkeen rahoitus on yksityinen.

Vaellettuamme eteenpän, jatkuvasti kaikkiaalla rannalla soivan hyvän musiikin tuudittamina, saavumme futuristiseen jo valmiiseen kaupunginosaan, joka vastaa mielikuviani ehkä noin vuoden 2200 arkkitehtuurista: korkeintaan 50 kerroksisia toimistotorneja, hypermoderneja ostoskeskuksia, sadoittain uusia tunnelmaltaan täydellisen miellyyttäviä kahviloita, mielenkiintoisia portaittain merestä kohoavia suurilla kattoparvekkeilla varustettuja asuinkomplekseja. Ystäväni kertoo Moskovan lähistölle nousevasta keinotekoisesta Alppi-vuoriston viipaleesta, jonka on tarkoitus toimia laskettelukeskuksena, ja jonka onttoon sisustaan rakennetaan keinotekoisesti valaistu aurinkoparatiisi. Nyt hän tutkii rannan näkymää kameralinssin läpi. Itse kuuntelen äänimaailmaa silmät kiinni: jossakin sahataan marmoria, kymmenen koulupoikaa huutaa ja kirkuu kuorossa matkien sahan ääntä, sen harmoonisia äänikertoja. Tuhannet auringon paahtamat ihmishahmot keinuvat rannalla ja vedessä kertakaikkiaan häiriöttömän, tungettelemattoman, hyväntuuliseksi lyövän venäläisen tanssimusiikin soidessa. Ystäväni kuvaa lähikuvia ihmisryhmistä kymmenenkertaa suurentavalla zoomillaan. Jollain tavalla, nyt valvottuani kuusi energistä jatkuvasti virkistyvää vuorokautta, on raskasta havaita ja tuntea kaikki pienimmätkin vivahteet. Pietarissa jo viisikin peräkkäin bailattua yötä tuottaa turtumuksen täydellisen poissaolon, varsinkin nyt kun en enää käytä alkoholia tai piristäviä aineita kuten teetä. Yhdestä näkymästä olisi mahdollista rakentaa kokonainen naisten valtakunnanluokitus, jonkinlainen sulouden jaksollinen järjestelmä. Tajuan vihdoin, että elämä on valmistanut minua tähän, tämän suurtyön toteuttamiseen. Ladan avoimesta ikkunasta tulvii biitti, kutsumus kuuluu voimakkaana, ehdottomana, vanhan isä-Jumalan ankarana prinsiippinä. Tuhannet sulot keinuvat auringonpaahteessa. On ihmisiä, jotka ovat kauniita vain pysäytyskuvissa, ja ihmisiä jotka ovat kauniita vain liikkeessä. On pysähdyksen ja liikkeen keidas, ja on pysähdyksen ja liikkeen erämaa.

Kaukana lahden toisella puolella nouseen Chevroletin, Nissanin, Mercedes-Benzin ja Mitsubishin jättimäiset uudet autotehtaan. Tuolla rakennetaan elokuvastudioiden kaupunginosaa: valtaosa maailman elokuvatuotanosta odotetaan siirtyvän tänne kymmenen vuoden sisällä. Puhutaan kapitalismista, miksi se venäläisessä muodossaan näyttää toimivan niin äärimmäisen omaleimaisella tavalla, tuottaen hyvinvointia, hyvää tunnelmaa, hyvää biittiä ja sykettä, hymyä ja perseenkeinutusta kaikissa mahdollissa muodoissa ja tilanteissa: äärimmäisen luovaa, rohkeaa, omaperäistä avantgardistista arkkitehtuuria ja kulttuuria? Ystäväni vastaus on selvä: koska Venäjä on maailman rikkain valtio, ja koska kosminen transsendentalismi ja utooppinen surrealismi nyt vain sattuvan myymään tämän maailman eniten kirjoja lukevan nerokkaalla huumorintajulla varustetun kansan keskuudessa todella hyvin. Kansanhuvi myy, ja tämän kansan huvia satuu olemaan kosmologia, runous, Afroditeen ja Dionysoksen palvonta. Raha merkitsee kaikkea paitsi silloin kun se ei merkitse yhtään mitään. On vain kaksi pääomalajia: raha ja afrodisia. Eikä ole epäilystäkään kumpi niistä on jumalatar, kumpi palvelija. Silti maailmassa on olemassa miehiä, jotka eivät ymmärrä afrodisiaa, eivätkä aseta sitä kaikissa tilanteissa etusijalle. Sellaisille miehille ei Venäjällä ole tarjolla demokratiaa. Idiotia on puhdistusten kohde numero yksi. Ei viisumia jumalanpilkkaajille, kuuluu kansan harras toive. Uskon, että jumalalttaren suosioon päästäkseen on omattava verta vuorilta... kas tuossa, villihevostyttö, tasan miljoonan valppaan kuuliaisen orjan emäntä. Tai tuossa, valkohiuksinen sinisilmäinen valoisa satýyrityttö, kasvoilleen sijoitettuna raskas, lukemattomien outojen ruokittujen intohimojen ja ekstaasinkouristusten arpeama demonin nenä. Tai tuossa, yksin käyskentelevä kaunotar, täydellisillä kasvoillaan musta, karvainen laikku, ihovirhe: jonka takia, olen varma, joku nuori mies vielä opiskelee itsensä plastikakirurgiksi.

Näkymä on kuulemma muuttunut siitä, mitä se oli kymmenen vuotta sitten. Aina ei ole ollut tällaista ihan samanlaista. Kello lähestyy kuutta, on tiistai-iltapäivä, arki 400 km Helsingistä. On kiire bordelliin, vielä ennen lähtöä juomaan teetä armenialaisen Karina-tyttösen kanssa.

VIIMEINEN PISARA

Pietarin matkalla oli viimeistään se kun tuli puhe maijoituksen maksusta. Olin todella pöyristynyt nähdessäni laskelman kuluista: reilusti alle puolet siitä, mitä olin kuvitellut ja mihin varautunut. Ilmeisesti öistä laskutettiin vain sen mukaan miten olin paikalla. En tietenkään kehdannut maksaa niin vähän kuin pyydettiin, vaan pyöristin hinnan ylöspäin lähimpään tasatuhanteen. Täydellisen, ekstaattisen matkan sympaattinen loppukohtaus, viimeinen pisara täydellisyyden kudoksessa.

Oliko se vai eikö se ollut, helteinen, ekstaattinen Pyhän Pietarin kaupunki? Mielikuvituksellisten kalansaaliiden, hillittömän eroottisen energiavaihtotalouden tyyssija, jonka kaikki Pyhä Viha kohdistuu tunnelmanpilaajien demokraattisiin oikeuksiin olla idiootteja. Hienotunteisten, kasvot rauhaan jättävien hyttysten kaupunki. Kun Pietarista vihdoin kyynelehtien, monien rituaalien ja hyvästelyjen jälkeen poistuu, se lakkaa olemasta. Jäljelle jää vain musertava ikävä, kaipuu. Helsinkiin pitäisi perustaa vieroitusklinikka Pietarista palaavia varten, jossa voisivat suojassa riutua, kärsiä, odottaa pikaista paluuta tai armahtavaa unohdusta.

14.6.2006

NETTITIETO ON PAREMPAA KOSKA SILLÄ ON VARAA OLLA VIRHEELLISTÄ

irrelevanttia ja tökerösti ilmaistua." Timo & Tommi

TOMMIPOMMI: "Nettimaailma on niin viisas siksi, että asiasta kuin asiasta tulee suuri määrä kantoja ja darwinilainen kilpailu nostaa niistä lopulta parhaat ylös. Eräänä kiintoisimmista esimerkeistä on blogimaailmassa vellonut keskustelu öljyn loppumisesta, jonka puheenvuorot ovat tasokkaita ja usein jopa nautinnollisia. Virheet ja disinformaatio, sen muodot, yleisyys ja rakentumistapa ovat asioita, jotka uskoakseni korvaavat auktoriteetin. Nettitieto on parempaa koska sillä on varaa olla virheellistä, ja virheet ovat voima, eivät heikkous. En ole vielä lukenut yhtään juttua, jossa tämä olisi ymmärretty. Selluloosaruumistien itkut vastaan ovat tietenkin loputtomat.
Kilpailu ei tietenkään tarkoita demokratiaa, ja suuri osa ihmisruumiiden joukosta voi jäädä kaikkein hölmöimmille kannoille. Sillä tuskin on merkitystä. Ihminen ruumiillisena ja sosiaalisena olentona on jonkinlainen umpisuoli. Sivistyneillä ihmisillä puolet aivoista on jo nyt netissä. Koska koulu ja tiedotusvälineet ovat ruumistien pakopaikkoja, tätä ei paljoa mainosteta."

Juuri se, että tietää kaiken aikaa läheisyydessään ja ehkä lukijoinaankin olevan Tommin kaltaisia tervejärkisiä tietoisuudenvapauttajia puolestaan vapauttaa minut kirjoittamaan yhä kiihtyvällä intensiteetillä metsänhengistä, peikoista ja jumalista. Faunit, tontut, noidat, sielut ja joulupukit ovat mitä sietämättömintä roskaa silloin kun pahat ja ilkeät massat, joiden ainoanautinto on kateuden herättäminen, kiusaaminen, kiduttaminen, vittuilu ja likvidointi, alkavat kiduttaa ja kiusata tonttujen avulla toisiaan. Mielikuvitusolennot eivät ole olemassa sen takia, että joku jokaiselta solultaan saastunut kieroilija perustaisi niiden varaan tuottoisan uskonnon, vaan siksi, että niiden varaan perustetaan esityskoneisto, jolla on mahdollista ilmaista niitä tuntemisen tapoja, jotka saattavat olla ihmisten keskuudessa vanhoja tai kenties ikuisia, kuten ikuiset jumalat. Tommin, Matin, Maalaisen, Kokkarisen ja monien muiden kaltaiset poliisit (heidänlaisiaan yhteikunnatukipylväitä ja paljon heitä ankarampia tarvittaisiin jatkuvasti lisää) pitävät läsnäolollaan huolen, että kiusaaminen jumalten, tonttujen, noitien, joulupukkien ja saatanoiden avulla ei pääse ylittämään Lordin euroviisuvoiton kaltaista, jo sinänsä pelottavat mitat täyttävää kansanhurmosta.

Paljon satuolennoilla kiusaamista ikävämpi ilmiö sen sijaan on todellisilla olennoilla, kuten rokkitähdillä, julkkiksilla, fromulakuskeilla ja urheilijoilla kiusaaminen. Tämä tapahtuu pelkästään rahamedian, mainosten, selluloosaryönän, radion ja television avulla. Netissä kiusaantuminen on käyttäjän omalla vastuulla.

Olen nettitiedon paremmuudesta Tommin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Se että kaikenlaiset tunnepurkaukset, kuohunnat, visiot ja mielipiteet tulevat kirjattua tarjoaa hillittömän syvällisen käyttöliittymän ihmismieleen. Tämä spekulaatioiden kosmologia käsittää tosiasioita ihmisestä, ei niinkään luonnosta tai mistään muusta objektiivisesti mitattavasta. Demokratiasta tulee terveempi, kun pääsemme tutkimaan ihmistä suoraan, ilman kieroutuneen, korruptoituneen ja pelkästään manipulaatioon tarkoitetun modernin tieteen ja median luomia käsityksiä siitä mitä on ihminen... mitä ihminen haluaa. On turha lukea ihmistieteellistä nollatutkimusta ja manipulointitarkoituksessa tuotettua poliittista tietoa, kun yksi googlehaku voi paljastaa asioiden, sielun, maailman todellisen tilan. Suoranainen objektiivinen luonnotieteellinen tieto netissä häviää sekin vain harvoin toisenlaisessa mediassa tarjotulle objektiiviselle tiedolle, kuten koulukirjoille, joiden olemassaolon tarkoitus on minulle aina jäänyt hämäräksi. Varsinaiset filosofistieteelliskirjalliset projektit, joilla sinänsä on filosofistieteelliskirjallista arvoa, ja joilla ei olisi mahdollisuutta tulla milloinkaan muuta kautta julki tai edes kirjoitetuksi, saattavat kuitenkin olla yhä edelleen äärimmäisen harvinaisia. Tosin asiaa on vaikea arvioida aikalaisena.

Huono puoli kaikessa tässä julkaisunvapaudessa näyttää olevan se, että kustantamoihin ja rahamediaan rekrytoitava aiemmin koko inhimillisen tietoisuuden alueesta päättänyt siivoojaporukka nähtävästi kaivetaan nykyisin jostain vielä syvemmältä Kerberos koiran perärei'ästä kuin milloinkaan aikaisemmin. Brändiksi hiottu vittuilu, röyhkeys ja arvostelukyvyttömyys elävät kultaaikaansa, joissain aivan omissa potensseissaan.

FAUNIN ILTAPÄIVÄ

"Mallarmén kuuluisimpiin runoihin lukeutuu ”Faunin iltapäivä” (”L’aprés-midi d’un faune”). Siinä kreikkalaisessa mytologiassa kuolevaisten maailmaan kuuluva fauni soittelee huiluaan, muistellen ja mietiskellen unen ja valveen rajalla. Hän ei ole aivan varma, tapahtuiko hänen kokemansa eroottinen kohtaaminen jumalten maailmaan kuuluvien nymfien kanssa todella vai oliko kyseessä vain sarja kuuman kesäpäivän synnyttämiä harha-aistimuksia. Soittonsa ja siihen liittyvien mielikuviensa synnyttämistä kokemuksista tulee lopulta niin elävän tuntuinen kokonaisuus, ettei faunille ole väliä, tapahtuiko kohtaaminen todella vai ei. Samalla raja ihmisten ja jumalten maailman välillä osoittautuu paikaksi, joka sijaitsee mielikuvituksessa. Se voidaan luoda ja ylittää taiteen avulla." Kristian Blomberg

Tämä kuvaus liittyy täsmällisesti siihen mitä tuossa aiemmin sanoin Proustista. Proustin romaani tutkii fabuloivan mielikuvituksen luoman emotionaalisen mytologian ja reaalitodellisuuden suhdetta, lähestyen jälkimmäistä edellisen sisältä, Combraysta, joka aistillinen, maaginen ja hyvin etäällä reaalisesta todellisuudesta, kulkien kohti Pakenijan armotonta naturalistista todellisuuskosketusta. Proustin romaani voidaan ehkä käsittää antiikin kreikkalaisen mytologian selitykseksi modernilla kuvastolla, mytologian psykoanalyyttiseksi purkamiseksi.

Mytologiselle mielikuvitukselle on ominaista erittäin varovainen ja arka, miltei allerginen, vain hetkittäistä altistumista sietävä kontakti ns. koviin tosiasioihin, kovaan mekanisoituun todellisuuteen. "Todellisesta saan astman", sanoi Cioran, ja mitä itseeni tulee, en voi muuta kuin kadehtia noin lievää reagointia. Sillä itselleni "todellinen" on masennuksen ja melankolian synonyymi, lohduttomuuden, tyydyttymättömyyden, kiusauksen ja kihelmöivän lakkaamattoman aioissa tuntuvan kutinan synonyymi. Minussa ei ole vähääkään masokistia, olen sellaiseen liian laiska. Mutta kirottu, tuhannesti kirottu uteliaisuuteni ja tiedonhalu, taipumus, joka ehdottomasti on laskettava patologiseksi piirteeksi, ovat suistaneet minut pitkälle erämaaretkelle todellisuuteen. Tähän kammottavaan, halveksittavaan kuiluun, jota kohtaan nuori sieluni tunsi tervettä pakokauhua.

Mutta voi sitä turtumusta ja silmien tuskallista sokeutumista, joka sai tuon kauhun näyttämään pieneltä uteliaisuuden rinnalla. Mikä sairaalloinen, geneettinen, patologinen hulluus, antiikin jälkeisten ihmisten ryönä minut pakotti lähestymään kaupungin katujen hinttarisilmäistä tyhjäreikäistä autiutta (voi niitä kiipijöitä, jotka hinttarien koirantempuja opettelemalla kuvittelevat kiipivänsä puolustusvoimien huipulle tai kansallisbaletin johtoon), sen sijaan että olisin paennut metsien erämaahan, kotiini ihanien nymfien puutarhaan. Sillä totta tosiaan, nymfit elävät etäällä meknisoidun, hirviömäisen rottavektorimiehen saastaisen kärpäsentoukkia pulppuavan modernin pään keksinnöistä. Nymfit, todellinen tyydytys on etäällä, siellä missä mielikuvitus ja metsän leudot henget kietoutuvat sulavasti toisiinsa, siellä missä on tilaa ja villieläinhenget saavat tajuamaan ruumiimme tolkuttoman alennustilan, etäisyyksien päässä, jossa vielä on jäljellä pieni pala erilläänoloa, jota matorakenteisen syöpävektorirotan iljettävä saatannallisuus ei ole ehtinyt täydellisesti tuhoamaan.

JALKAPALLON

katseleminen on masentavin, pitkästyttävin ja turhauttavin asia maailmassa (hyvin usein... mutta vuonna 1986 minäkin muistan innostuneeni, varsinkin Brasilian ja Argentiinan joukkueiden pelistä... viimeisin jääkiekosta innostumisena taitaa palautua vuoteen 1980). Pelaaminen sen sijaan on jo toista, vaikka olenkin itse pallon kanssa aika höveli: pallo lähtee jalastani minne sattuu, sillä ajatukseni ei milloinkaan ole pelissä, vaan aina sielunpelastuksessa.

Urheilu on 1900-luvun juttu. Antiikista tunnetaan urheilijoita nimeltä, mutta kukapa muistaisi hyviä pelaajia tai yksilösuorittajia keskiajalta. Urheilijoiden nimien ja jopa tulosten muistaminen liittyy modernismiin (modernismi = mitättömien hyönteismäisten oikkuhenkien demokraattinen ylivalta, jalojen henkien nöyryyttäminen, jumaluhrien lopettaminen, jumalien alttareille kuseskelu ja paskantelu, syljeskely ja nauraminen, rottien palvominen korkeimpina pyhinä jne). Vielä 1800-luvulla urheilu kuului erikeen huomioimattomana osana monipuoliseen normaaliin elämään. Paavo Numen kaltaista harjoittelijaa olisi ihmetelty, ellei suorastaan pidetty skandaalina. Tavallisen ihmisen ei urheilua tarvinnut harjoitella, sillä jokainen normaali ihminen edusti nykyisten ammattipalloilijoiden tasoa luontaisten lahjojensa puitteissa. Aivan samoin kuka tahansa maalaispaimen tai torppari saattoi innostuksen puuskassaan laulaa Verdin aarian, tai mieluiten kokonaisen oopperan. Wagnerin kokonainen ooppera oli heinäpeltojen useinkuultua viihdettä. Työhön uppoutunut harvoin edes itse huomasi laulavansa samalla. Illan tullen, iltaruokapöydässä, hänelle saatettiin osoittaa vihjaava sana Parsifalin Pitkäperjantain ihmeen soolo-osuuden syvästä koskettavuudesta, mutta itse hän ei todellakaan voinut muistaa mistä on puhe, niin täysin hän oli jo keskittynyt seuraavan päivän työn ajatukseen.

Urheilijoita on alettu palvoa vasta modernin ajan ammatillisen rajatun erikoistumisen ja kapitalismin, toimistotyön ja tietokoneentuijotuksen tultua yleiseksi normiksi. Jokainen joka tuijottaa päivänsä tietokoneen ruutua, kokee kateuden tunteen nähdessään kentällä juoksevan jalkapalloilijan, joka on vankina omassa sadistisessa gladiaattoritodellisuudessaan. Mutta samalla tavalla hän kokee kateutta ajaessaan uuvuttavan tunkkaisen työpäivän jälkeen polkupyörällä metsikössä makkaraa paistavan juopporemmin ohi. Kammottava on työtätekevän kateus laissez-faire -juoppoa kohtaan (vapaan markkinatalouden tunnuslause).

Juoppo, oopperalaulaja ja urheilija ovatkin maanpäällisen animistisen mytologiaoperetin hahmoja, joita hapettoman okkultiameren notkeiksi saalistajiksi muuttuneet ruumiiltaan hylkeenkaltaiset entiset ihmiset vielä rantautuvat katselemaan (toinen syy rantautumiseen on parittelu, mimeettisen halun dominopalikkaefekti). Ei ole mikään ihme, että hylje, tuskin enää kelvollinen maan ilmaa hengittämään, pitää jalkapalloilijaa tai jääkiekkoilijaa puolijumalana. Mantereesta on tullut rikkaiden futistähtien aidattu asuinalue, jonka vartijoilla on lupa ampua kaikki epäilyttävä, kuten hylkeet, kyselemättä. Vanhan ajan herrasmiehelle, paimenelle tai maanviljelijälle ajatus amattiurheilusta, ammattilaulamisesta, ammattitietokoneetuijotuksesta olisi ollut käsittämätön, siitä huolimatta, että hän itse toimitti nämä ja monet muut välttämättömät uhrinsa suurella ilolla ja nautinnolla, tekemättä niistä vähäuisintäkään numeroa.

13.6.2006

Tietoisuuden vuodet katoavat viemäreihin
viidessä ilottomassa paikassa
siemen maanantaina
kuvaavaa on oppimistarve ja ratkaisu
konehuone, turbiinien höyry
päähenkilö on käärme
se suunnistaa lahkeessa
luokittelee elämäntyön
tarpeen ja tyydytyksen
käärii matkahuopaan
hiljaa talteen viimeisetkin
myyränraadot kukkapenkistä
daalianmukulat silmistä
mielen lasitettu pala


Kulkukoirillakin on pystysuuntainen liikkumatilansa
takan vieressä ne tappavat aikaa
Apollon ketunaivoinen projektio ihmisestä
on vaikea todistaa vanhoja ystäviä ystäviksi
Ylläpitävätkö periaatteessa haamut rakkauteni?
luotan aisteihin
Etsin äänen ja tuoksujen perusteella sieniä
ja kerään sateessa hieman liian tosissani

EPÄAFRODIITTISUUS

Nainen ilman Afroditeen suosiota voi ruokkia esiin älyllistä arvostelua ja positiivista vertautumista, muttei milloinkaan vapauta meissä sitä henkeä joka ansaitsee suosion. Nainen ilman Afroditeen suosiota ei näe, eikä tule koskaan näkemään, meissä mitään.

Tästä ilmiöstä luulen johtuvan senkin, että Afroditeen kotikulmilla on vaikea tuntea kipeää seksuaalista turhaumaa, mistään sairaalloisesta himosta tai belgialaisesta pedofiliavillityksestä nyt puhumattakaan: pelkkä jumalattaren läsnäolo, ohi vilisevissä katseissa, äänissä, kosketuksissa, riittää kanavoimaan nuo mielemme painajaismaiset jännitteet terveisiin, hienotunteisiin uriin. Saman vaikutuksen tuottaa myös faunin iltapäivä kaukaisissa pohjoisissa metsäerämaissa, nymfejä vilisevissä.

Afroditeen poissaolo taas tuntuu jonkinlaisena pään belgialaisena painumisena veden alle, korvien lukkiutumisena, vanteen kiristymisenä tiukasti pään ympärille, hillittöminä puolestakin viinilasillisesta laukeavina kolmoishemosärkyinä ja melkein päivittäisinä epilepsiakohtauksina. Jotenkin koemme haluttomuutta sopeutua liberaaliin moderniin maailmaan, sen pelisääntöihin, emme halua kehittää kiduksia, käymme pinnan marginaalissa keuhkohengittämässä, surullisena kuin kaskelotti varastoimme happea lihamme solukkoon, ja sukellamme taas, osaamatta nauttia jättiläiskalmarin silmäniskuista tai valkohain lihan mausta. Niin kuluu elämä väärässä elementissä, luomakunnan suurimmat aivot ainaisessa hapenpuutteessa, jättimäiseksi paisunut aina nälkäinen ruumis kaiken toivon ylösnousemuksesta menettäneenä.
Kapitalismi on ennen muuta yritys hirttää ihminen omiin seksuaalisiin neurooseihinsa.

Seksuaalisuutta ja kapitalismia ei pidä milloinkaan käsitellä erillisinä kysymyksinä: suuressa maailmassa, aina kun on kysymys rahasta on kysymys afrodisiasta.

Poliittinen neuvottomuus on yhtä kuin täydellinen manipuloitavuus.

Kun on vain yksi puolue ja yksi totuus maailmanlaajuisesti, täydellinen sananvapaus voidaan aivan hyvin sallia.

EMOOTIOT OVAT MIELIKUVITUSOLENTOJA

Muistikirjan kautta: "Ja tenho joka hänen nimestään oli tulvinut vaaleanpunaisten orapihlajien alle, paikkaan, jossa hän ja minä olimme kuulleet sen yhdessä, alkoi jo vallata alaa, peittää, tuoksuttaa kaikkea mikä oli sitä lähellä, hänen isovanhempiaan, jotka minun omaiseni olivat sanomattomaksi onnekseen tunteneet, pörssivälittäjän ylevää ammattia, kipeää tekevää Champs-Elyséesin tienoota, jossa hän sai asua Pariisissa." Marcel Proust

Mieleeni tulee tällaisessa kohdassa noin 11 vuoden ikäkausi, jolloin tuollainen fabuloitu aistimusrakenne saattoi kietoutua vaikka jonkun tytön nimen ympärille. Sitten tuon tytön nimi, vaikka vain välitunnilla sattumalta ohi mennen kuultu, saattoi laukaista arvaamattoman miltei ekstaattisen aistimusten dominoketjun. Kaikki tuohon palvonnan esineeseen liittyvä, kaukaisetkin sukulaiset, ystävättäret jne. saivat oman erityisen nimikkonemootionsa, auransa, hillittömän salaperäisen jännittävyytensä. Ilman muuta koko tuo verkosto kohosi kuolevaisen maailman yläpuolelle.

Itselleni Proust on rakas kirjailija juuri siksi, että hän kirjoittaa auki ne samat asiat, kuin olen itsekin joskus romaaniksi päähäni rakentanut 3-15 vuoden iässä. Motaakaan kitaransoitolta säästynytä vapaahetkeä en muista tuona ikäkautena säästäneeni nymfien ja muiden taruolentojen luonteen ajattelusta. Tärkeintä niille aina eroottisesti sävyttyneille, mutta harvoin seksuaalisille fantasioille, niiden omalakiselle elämälle, oli niiden kaukainen suhde mihinkään reaalitodellisuuteen. Muistan tehneeni kaikkeni välttyäkseni katsekontaktista, puhekontaktista puhumattakaan, sellaistenkin tyttöjen kanssa joita olin palvonut nymfeinä yli kymmenen vuotta ympärivuorokautisena työnä (toisaalta kitaransoittoa ei voida erottaa tästä palvontatyöstä, koska en tuona aikana kun osasin vielä soittaa, milloinkaan näpännyt ääntäkään ajattelematta intensiivisesti nymfejä... tämä on muuten ainoaa soittamisen osaamista... jokainen ääni, joka synnytetään ilman nymfiajatusta on äänisaastetta, puhdasta kidutusta). Olisi ollut liian suuri riski kohdata todellisuuden ja fantaisian mahdollinen hyvin todennäköinen ristiriita.

Proustin koko romaani on näiden palvontakelojen purkamista, ja juuri sen takia itselleni melkein tärkein romaani Tolstoin teosten (pois lukien Sota ja rauha, joka minulle edustaa Tolstoin muista romaaneista poiketen kielteistä tavanomaista kirjallisen kunnianhimon voimannäytettä, ja on tämän henkensä tavanomaisen epäpuhtauden takia minulle kirjallisesti merkityksetön) lisäksi.

MIHIN RANSKALAINEN KIRJALLISUUS KUOLI

Ranska on Italian ja muun nyky-Euroopan ohella eräs henkisesti kuolleimpia paikkoja maailmassa. Tämän huomaa sellainen henkilö, jossa itsessä on vielä jokin osa henkistä elävää... sellainen, joka elää henkisestä elävästä eikä mistään muumioidusta itseriittoisuudesta, ostetusta välinpitämättömyydestä, tai yksityisomaisuutena käsitellyn aviopuolison kuluttamisesta. Pienintäkään hengen tuulahdusta ei ole tuntunut enää vuosikymmeniin Pariisissa tai Roomassa, jossa oleminen tuntuu täsmäleen samalta kuin Helsinkiläisessä We Got Beef -ravintolassa, jalkapalloscreenin edessä: sitä pitkästymisen tunnetta ei onnistu kuvaamaan edes Samuel Beckett. Toisaalta itse en ole minkään tason länsimaisen kaupunkikulttuurin tulkki: minä en näissä sodanjälkeisissä erämaissa ole koskaan voinut sietää mitään muuta kuin huorakatuja, -kapakoita ja bordelleja, ainoita julkisia paikkoja, joissa voin hengittää ja edes jotenkin tuntea olevani rauhallinen, tai edes hieman vähemmän ahdistunut (korostettakoon, että striptease ei ole mitään afrodisiaa, eikä siten poikkea sietämättömästä).

Ehkä juuri Beckettin kaltaiset, Arto Virtasen sanoin, 'lievää puberteettista kaikestä oudosta syttyvää mielenkiintoa' herättävät B-luokan tekstinikkarit raunioittivat ja lopulta lopettivat ranskalaisen kirjallisuuden. Liian suuri on ollut sodan jälkeisen Euroopan usko siihen että Auschwitzin jälkeen ei voi kirjoittaa runoutta, liian kovaa ja ahdasta on ollut erikoisuuden itsetarkoituksellinen tavoittelu, derridalainen rimpuilu, ja usko siihen, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut, että jokin kirjallisuus on jossakin yleisemmässä kehityksessä mukana.

Kaiken kaikkiaan neuroosi on johtunut siitä, ettei ole haluttu uskoa kirjallisuudelta vaadittavan dynaamisen alueen rajua kasvua: modernille sotapornolla friteeratulle ihmiselle ei tosiaankaan enää riitä ymmärtää elämästä niin minimaalisen rajoitetusti kuin Dostojevski, Tolstoi tai Nietzsche. Siihen "ymmärtämiseen" tarvitaan huomattavasti dostojevskia, Tolstoita ja Nietzscheä parempi terveys... sillä tieto lisää tuskaa, ja tuska kysyy terveyttä.

Erikoistumisen maailmassa kirjallisuuden ensyklopedisen dynaamisen vastuualueen kasvu on haluttu kieltää. On haluttu uskoa, että kirjallisuudella ja taiteella on jokin kumma velvollisuus myötäillä kaikkea mitä yksipuolisinta yleismaailmallista kehitystä. Nämä myötäilyjen juonteet on sitten nähnty rinnakkaisina, kenenkään yltämättä kokonaiskuvaan, syyseuraussuhteiden tarkkaan, loogiseen, hillittömään, spekulatiiviseen romaanimuotoiseen analyysiin.

Valvollisuudentunto erikoistumiseen kehkeytyy porvarillisten kirjallisuusihanteiden maastossa: porvari haluaa tuntea olonsa rauhalliseksi, ja itsensä kuvatuksi ei vieraantuneena. Siksi keskiluokka haluaa relativistisen ihanteen, jossa sitä ei nähdä äärimmäisen patologisena, vaan rinnakkaisena mille tahansa. Tämän illuusion, syysuhteiden kadottamisen taikatemppuun tarvitaan todella perverssejä ja vieraantuneita kirjallisia keinoja.

Vieraantumaton, dynaamisesti laajentunut kirjallisuus, on se, joka kertoo sielun ja maailman todellisen tilan: sen ihanimmat, kauneimmat ja harvinaisimmat asiat, sen suurimmat ja harvinaisimmat nautinnot, sen suurimmat ja harvinaisimmat kärsimykset, sen törkeimmät rikokset ja niiden seuraamukset. Näpertely, joka kuvittelee yleisesti näkyvän todeksi, joka on pessimististä, kyvytöntä näkemään poikkeuksia, kyvytöntä näkemään muun kuin massojen kapitaalistisen merkityksen ja vallan välttämättömyyden, kyvytöntä kuvittelemaan toiseutta, joka luulee ihmisluonteiden moninaisuuden sukupuuton todeksi, ja siksi lakkaa pohtimasta todellisen eksistenssin asiaa, ei ole ylipäättään ole mitään kirjallisuutta, vaan kapitalistista propagandaa... rikollisuutta, joka pitäisi tuomita kansainvälisessä sotatuomioistuimessa. Vaikka hienot ihmisluonteet olisivatkin sukupuutossa, ne pitäisi keksiä uudelleen, se on positiivisen utopian tehtävä. Tehtävä ei ole todeta moderniteetin dystooppisen ihmisluonteen riemuvoittoa, vaan keksiä rotanmyrkky tätä luonnetta vastaan. Sillä vain rotanmyrkyssä voi olla aamunsarastus, ilon kyyneleet ja Kristuksen ylösnousemus: Pitkäperjantain ihme on modernin luonteen rotanmyrkyssä!

Todellinen kirjallisuus, jos sellainen kirjoitettaisiin, ilmaisisi negatiivisten helppojen latteiden dystopioiden (uhkakuvia, ihan perusteltujakin osaa jokainen maalata, mutta niistä vapautuminen, ratkaisu, kadonneen tai uuden positiivisen ja kauniin ihmislajin hahmottaminen, se on oikeaa työtä) sijaan kipeimmät mahdolliset positiiviset utopiat, jotka kipeimmin asettuvat nykyhetkeä vasten, yksityiskohtaisen tuskallisesti. Ne eivät tietenkään voi olla tiedeutopioita, koska 1900-luvun tieteessä ei ole mitään utooppista, sen intellektuaalisen pornon nulikkahengessä ei mitään sellaista, mikä kannattaisi raahata mukana tulevaisuuteen. Tosikirjallisuus, todellinen 1900-luvun rotanmyrkky, on Ranskassa ja koko maailmassa syntymättä, ja voi hyvinkin olla, että se myös jää syntymättä, koska sen synnyttämiseen tarvitaan puhdas vilpitön henki, ja sellainen henki on rottien vihaama, ja siksi monin tavoin orjuutettu.

12.6.2006

Koirani ultralla tutkittu
saa vauvoja
entä kun hoitamista on jo omassa
päässä, varsinkin kun aistit
väärentävät filmiä pula-aikana
kovakuoriaiseen
sijoitetuilla signaalilähettimillä
verovapaa kaupunki tarkkailee
itseään ei voi punnita
ehdollistamalla
mittalaiteen rapinaa
ihon voisi riisua niminä
kirjoitelmien ketjuna omakotitalossa
takkatulen ääressä
onaniaa ei lääkitä makaamalla
ilkeä tuli, aamusta saakka sairaalloinen
ja säännöllinen
kitkerät oksia, makeat juuria
kissaa mieleni imetti
myötäkarvaan
pojan parkuvan teki



ruohomaisia mättäitä kulkee Gillette-pääskysen aivoissa
naismainen kokonuotti, olemassa olo,
riittämätöntä mainontaa
melkein vainajan on turha valehdella piirteitä
silmiinpistävän väkivallan näppäimet, avoimella
paikalla painajainen
heinäkuu, onhan sinulla kultaa
sanaluokka kuinka mukava, leppoisa
ei tiettävästi visuaalinen
leivomme sonaattimuotoa, hoitajan on pakko olla
vakavampi naissuhteita
elämän vuodet
pallopintaa vaaksan
huomattavissa öissä tulen syödyksi
mesmeroin yli kuoleman
ja vienti, polvet
kokeillaan, sanoi vanhin rauta

Minäkö maalannut?
nestemäisten tippojen
miellyttävyys ja olla huolissaan tytöistä
Nuorallatanssi: tulla alas köysineen
samana lauantaina
kehitys ei ole sama koska kehitys on enkeleitä

Navigointi paratiisista
kaksitilainen jätelöauto: kylmä ja kuuma
tietenkin
yhden uudistusintoisen kokoillan ei-kukaan
niin täydellistä en ymmärrä
säkenöivää sukseeta
hyppääjiä, säännöttömän neliön diagonaalisuuntaisia
voltteja, kehitys
tässä haaverit kirjoitelmien ylle
tähtäävän toiminnan sisäänrakennettu hyppy
sitä ajaa talon tapauksessa ohi
puuhevonen, vessassa myönnöt
nälkiintyneelle, oi JÄRKEÄ – tehtäisiin
naisen vulvaa, ja jaksoja hautaamatta
taivas pyyhkäisee näkyvistä
monikansallisten yritysten Zeppelinit
miljoona ruusua ja raamattua
mielenkiintoista, yksinkertaista
kehitys muutos ihmisessä kuvastuu pehmeään
joustavaan järjelle lukea, ei kuulla
motiivina että joka ikinen uusi maine
on olla sotilas
pääkopassa kantaa päätetty
pelkkä olla kyse jostain

TUOTTEISTAA KANSSAKÄYMINEN

City-lehden valitseman 50:n vaikutusvaltaisimman alle 35 vuotiaan suomalaisen joukkoon mahtui useitakin tuttuja ja tuttujen tuttuja. Erään tuttuni poikaa raati kehui mainesanoilla ”tuotteistanut kanssakäymisen”.

Kanssakäymisen tuotteistamisessa on monia muotoja, joista useimmat ikivanhoja. Vanhan asialla näyttää päivän lehden mukaan olevan Beatless -McCartneyn vaimo Heather Mills McCartney, jonka sanotaan toimineen henkilöityneenä hieromalaitoksena 7000€ tuntihannalla. Erostaa Mills kuitaa 300 miljoonaa. Kaiken ikäiset ja kaikenlaisin avuin varustetut sinkut, sekä miehet että naiset, voivat siirtyä turhauttavasta pelailusta ja ajanhukasta suoraan ja rehelliseen toimintaan: täytyy vain määrittää oma hinta, ja pitää siitä kiinni. Aika on rahaa. Sijoituksille on saatava korko. Säästäväisyys on valttia.

Lauantai iltana talsiessani aamuöistä Mannerheimintietä kohti majapaikkaan innoitti rinnalleni ilmestynyt erittäin mieltäkuohuttava sääripari kesäisen tuhlaustavihaavan hennon mieleni tuttavuudentekoon. Vaikken sitä päältäpäin osannutkaan arvata kävi nopeasti ilmi että berliinitär ei ollut Helsingissä pelkästään lomamatkalla. Hänen hintansa oli tavanomaista korkeampi. Koska tämän kuun karkkipäivä on osaltani jo takanapäin, keskityin innokkaaseen kyselyyn, empiiriseen tutkimukseen, joka kovin nopeasti kirvoitti upean elegantin ladyn reagoimaan kysymystulvaani torjuvasti: ”I’m not a scientist!” Sen verran sain tietää, että kotimaassaan hän ei ainakaan ole veroamaksava laillinen ammatinharjoittaja. Koko ajatus prostitution laillisuudesta tuntui tästä alun perin ukrainalaisesta kaunottaresta koomiselta, naurettavalta, halveksittavalta.

Eilen iltapäivällä harhailin Kaivopuistossa, Suurlähettiläät (kuulemma entiset Soulin Suurlähettiläät Suomen Turusta) soittivat kappaleita, jotka tuntuivat viisitoista vuotta sitten loppuun kuluneilta, piinaavuuteen asti puhkisoitetuilta. Katselin ehkä 30 000 ihmisen massaa ja ajattelin siinä yksin laahustaessani ihastuttavan kesäpäivän ratoksi, että kymmenen kertaa tämä määrä ihmisiä toimii Saksassa prostituoituina, virallisten tietojen mukaan. Yritin hahmottaa mielessäni miltä sellainen businesshenkinen benjaminfranklinlainen kapitalistiporukka näyttäisi yhteen kokoontuneena... 300 000 nuorta kaunista naista, joista yksikään ei suotuisi olemaan kanssani hetkeäkään tekemisissä ilman maksua... joista yksikään ei suostuisi vaihtamaan nykyistä yltäkylläistä elämäänsä kaltaiseni "normaalin" miehen aviioliittotarjoukseen, ennen kuin nopeasti lähestyvä vanhuus ensikerran pakkoittaisi heidät laskelmoimaan romahtavan tulotason, kasvavan työmäärän, ja kenties jo "mielenkiintoisemmalta" vaikuttavan avioliittotarjouksen väliltä.

Tämä ammatinharjoittajien massa ei ole Euroopassa mitenkään vähenemään päin... sillä siihen kuuluvalle, vasta siinä kirkastuvalle henkiselle ideologialle on uskonto protestantismin muodossa jo vuosisatoja tasoittanut tietä. Gran Canarilta käännytetään kuukaudessa 11 000 laitonta maahantulijaa. Kapitalismin ylikuumentamilla eurooppalaisilla ihmissuhdemarkkinoilla mikään ei ole alueen ulkopuolelta tulevalle selkeämpi ja varmempi tulonlähde kuin afrodisian harjoitus. Tämä johtuu osaksi pornoistuneen populaarikulttuurin ylikierrosvaikutuksesta ja siitä, että avioliittoinstitutio on olemassa enää pääasiassa lisääntymisen ja perheen runkona, afrodisianharjoitus, erotiikka eli ns. avio-onni, ei enää nykyään näyttäisi keskeisenä perusteena kuuluvan eurooppalaiseen liittoon. Ilman romanttisen rakkauden ajatusta, sen jatkuvaa elävää etsintää, avioliitto on pelkkä mimeettisen halun patologinen rakenne, joka omaksuu itseensä pesusienen tavoin ulkoisia koodeja, normeja, kaavoja. Tähän uuteen "arvostelukyvyttömyyteen" on osaltaan ollut syynä "uusi" sukupuolten roolittuminen, täysin uudenlaiset kaikista muista kulttuureista poikkeavat ihanteet, luopuminen naisen palvottavien piirteiden kuten afrodisiaominaisuuksien pitämisestä kulttuurin kivijalkana, luopuminen Afroditeen palvomisesta yleensä, yleinen muhamettilaistuminen ja naisen ruumiin näkeminen arvokkaampana, virkitävämpänä, kulttuuriarikastuttavampana ja hyödyllisempänä muissa tehtävissä kuin henkilöityneenä hieromalaitoksena.

Afrodisiataloudessa tapahtuvat inhimillisen energian ja rahan liikevaihdot ovat tavattoman suuria. Voisi ajatella että kaikki maailman ylimääräinen liikkuva raha on sijoitettuna afrodisiatalouteen: aineellinen vauraus vetää puoleensa hieromiseen erikoistuneet lajit. Lihasvektorimaisista pyöräilykypäräkalloisista miehistä ja hieromaturbiineiksi muuttuneista naisista vaurauden välittömässä läheisyydessä jo Homeros ja H.R. Giger lauloivat. Myöskään mitään nälänhätää ei ole havaittu niin tuottavaksi taloudellisesti kuin teollistuneiden maiden nuorten miesten eroottis-seksuaalinen riutumus. Afrodisian säännöstelyllä tai kieltämisellä miehen ruumista voidaan tarkkailla ja rangaista pidemmälle kuin fyysisillä kidutuksen hienotekniikoilla, ja myös lopputuloksena saatava tuote on täysin henkinen: kymmenosainen romaani, täydellisesti soitettu pianokonsertto, avaruusasema tai ydinpommi.

Euroopassa ollaankin kovalla vauhdilla kulkemassa kohti Karl Marxin ennustusten mukaista täysin teknilliskaupallista miehen ja Afroditeen (ei miehen ja naisen... Afroditeella ei välttämättä ole mitään tekemistä yksittäisen naissukupuolen edustajan kanssa. Kreikassa afrodisia käsitti myös pojat, ja joskus jopa miehet) välistä suhdetta. Kehitystrendinä on selvästi tietty turhautuminen ja väsyminen kuluttavaan ja aikaavievään baari- ja iskukulttuuriin, ja siirtyminen tulokselliseen ja rehelliseen vakuus-, lahja- ja kaupankäyntikulttuuriin. Virossa jo kuulee naisten lausuntoja tyyliin ”Miehet ovat mokanneet tämän jutun niin täydellisesti...”, ”Naisilla ei ole muuta mahdollisuutta…” jne. Miehet ovat todellakin mokanneet hommansa, ja päästäneet Marxin dystopian toteutumaan. Naiset haluavat jo rentoutua, lopettaa turhan oikuttelun, palauttaa oman jumalattarensa jumalattaren paikalle, ja siihen on tarjolla tällä erää vain yksi tie, kapitalismin tie, benjaminfranklinlaisen hyveen ja puritaanisuuden tie: rahallisen vakuutuksen ottaminen kaikesta läsnäolosta ja seuranpidosta. Sillä tuskin mikään on kalliimpaa kuin vaahdonpehmeän, voiteennotkean Afroditeen ylläpitäminen kapitalistisessa kulutusyhteiskunnassa.

EMBLEEMI

Diderot'n ja d'Alembertin inhimillisen tiedon puussa embleemi kuuluu filosofisen järjen pääjaksoon, ihmistieteiden luokkaan, muistamisen taiteen lajiin ja siinä keinotekoisen muistamisen lehdykkään. Se voisi minusta kuulua yhtä hyvin runollisen mielikuvituksen pääjaksoon ja vertauskuvallisen runouden luokkaan.

Tässä esimerkki nykyaikaisesta embleeminrakennuksesta.

10.6.2006

KAKSI BÄNDIÄ

joista en ole koskaan välittänyt on Led Zeppelin ja Deep Purple, kumpikin Black Sabbath -diggarille jotenkin vastenmielisen liian rock. Kummastakaan ei kuitenkaan tunnu minulle käsittämätön julkinen puhe loppuvan, ja nyt Led Zeppelinin diskografian äärellä voin huojentuen todeta, etten ole bändiä juuri kuullutkaan. Soittanut olen, esimerkiksi kappaletta Heartbreaker (jonka alkuperäisversion kuulin ensikerran viisiminuuttia sitten) Riihimäen rythm'n blues maestron Pekka Rasimuksen kanssa.

8.6.2006

AFRODISIAPOLITIIKKAA: TALLINNA JA HELSINKI

edustavat kaupunkeina kahta vastakkaista äärimmäisyyttä: Helsinki historialtaan nuori hallinnollinen teknologialaboratorio, Tallinna on vanha ja historialtaan värikäs maailman bailupääkaupunki (New York Times, tammikuu 2006). Helsingin tavaramerkki ovat toimivat puhelimet, selaimet, päätteet: Tallinnan tavaramerkki ovat tyrmäävät naiset. Helsingin utopia on muuttua totaalisen kontrolloiduksi robottikaupungiksi, Tallinnan utopia on pukea kaikille nuorille naisille huoran valjaat (apulaiskaupunginjohtaja Ivar Virkusin relax-city, maailman afrodisiapääkaupunki -skenaario vuodelta 2000).

Nuorten naisten kasvava uhraaminen prostituutioon (ja vain jotenkin epäkelpojen säästäminen vaimoiksi) on hillitön emotionaalinen katastrofi, joka kohdistuu ensisijaisesti oman maan kunnollisiin miehiin, ja jonka pitkäaikaisia seurauksia ei ihmiskunnan kirjoitetun historian pohjalta vielä pystytä täysin arvioimaan. Viron kansallisen maineen kannalta Virkusin neronleimaus on katastrofi, mutta talouselämän kannalta rahasampo. Kansallinen maine on yllättävällä tavalla traditionaalisessa kytköksessä maan sisäiseen emotionaaliseen ja henkiseen kehitykseen: juuri siihen, mitä meidänkään rahan-ahneet mattivanhasemme eivät lopulta kykene arvioimaan. Aineellisella vauraudella ei ole mitään merkitystä maasta muodostetun mielikuvan kannalta, jos maan "henki" ja "tunnelma" on mätänemistilassa. Ääriliikkeet, patriotismi ja fundamentalismi nostavat päätään maan sisällä, ulkopuolella kohdataan tietty etäinen henkinen viileys ja sijoittajien (ja varsinkin suurpääomaisten afrodisiasijoittajien, persettäänsijoittavien) kiinnostumattomuus.

Viro joutuu tulevaisuudessa tekemään päätöksen, ottaako se maailmanmittakaavassa huomattavista afrodisiavaroistaan irti saman kuin Suomi anterovipusvaroistaan. Valitaanko Repeebahnin linja, vain Ruotsin linja. Totaalilaillistaminen vai -kieltäminen. Saksassa tiedetään mikään on suuren sotansa hävinneen kansan ehdoton kohtalo: jos missään näkyy lihaisa perse, se on prostituoitu. Havainto voisi musertaa runoilijan, tuskin sotilasta. Saksassa on prostituoituja lukumäärällisesti enemmän kuin Helsingissä asukkaita, kaikki kallista tuontienergiaa. Ruotsissa taas kaikki paon viivat ovat suljettu, miehet tarhattu: he ovat joko naaraspuolisten hinttariensa kotiorjia tai mielisairaita runkkareita. Tuskin Viron kaltaisessa eroottisessa paratiisissa, jossa 63% miehistä pitää prostituutiota mielenterveyden kivijalkana, senkään surkastuneen mielipuolisuuden helvetillisyyttä halutaan maistaa (Viro ja uusi Eurooppa, Tutkimusmatkalla naapurikansan historiaan ja tulevaisuuteen, toim. Inkinen & Heikkinen, 2006).

Sitä paitsi energiantuontivaltioissa, Saksan, Suomen tai Ruotsin kaltaisissa maissa on prostituution ehdottomalla kiellolla tai sallimisella aivan eri merkitys kuin viejävaltio Virossa, alkutuotantovaltio Venäjällä tai villihevosiasylkevässä Kaukasuksen hermeettisessä ytimessä. Virossa prostituution kielto merkitsee oman maan kansalaisten (naiset... joiden evoluutiosta olen kyllä kuullut mielenkiintoisia selityksiä tyyliin "heidän äitinsä olivat huoria, puolueen johdon huoria, heidän isoiso äitinsä olivat huoria, tsaarin armeijan upseerien huoria, heidän kantaemonsa olivat huoria... mitä siitä voi syntyä muuta kuin huoria, huoria, huoria!" tai toinen näkökulma:"Neuvostoliitossa ei tunnettu prostitutiota, elettiin vapaan rakkauden aikaa, kauneuden eristämisen ja rikastamisen aikaa, Neuvostoliittoa olisi yhtä hyvin voitu kutsua Afrodisialiitoksi.") ihmisoikeuksien suojelua hillittömyyksiin menevältä valtiobordellin skenaariolta. Energiantuojavaltioissa, joissa oman energiantuotanto ei ole missään suhteessa kilpailukykyistä tuontienergian kanssa, pyritään täydellisellä kiellolla heikentämään oman valtion kansalaisten (miehet) ihmisoikeuksia, ja pakottamaan heidät ylihinnoitellun kartellisoidun energiantuotannon piiriin. Käytännössä, niin kuin Ruotsissa on tapahtunut, ja Saksassa tapahtuisi heti, jos Ukraina sulkisi afrodisiahanansa, vapaan kilpailun kieltävän säännöstelymaan kansalaiset pakotettaisiin lisääntyvään ulkomaan afrodisiamatkailuun. Lainsäädännöllisesti energian tuonnin kieltävä energiavajemaa asettaa itsensä tahallaan entistä heikompaan asemaan, sillä energianviejämailla on lainsäädännöllisen sisäisen rajoituksen lisäksi myös mahdollisuus nostaa ulosvietävän energian hintaa sekä rajoittaa kuljetusta, sulkea afrodisiahanoja ja käyttää muita poliittisia keinoja.

Siksi Helsinki-Tallinna tunneli olisi ennen muuta energian hinnan sitova kaasuputki: afrodisiaputki. Käytännössä se tarkoittaisi energian hintatason pientä laskua Helsingissä ja tuntuvaa korotusta Virossa. Kaukasus afroditeen tarunhohtoisena kotikontuna ja Venäjä lähes ilmaisen energiantuotannon (on vaikea arvioida millaista henkeä, rohkeutta ja millaisia uhrauksia näiden satumaisten luonnonvarantojen koostaminen on historiallisesti vaatinut...arviointia vaikeuttaa se, että Afroditeen historiaa ei ylipäätään ole kirjoitettu, eikä poliittisia tapahtumia ole ollut Homeroksen jälkeen tapana arvioida Afroditeen, todellisen syyn, näkökulmasta, vaan ihmisille on muodostunut erikoinen tarve spekuloida, vääristellä ja keksiä poliittisten tapahtumien syitä niin kuin Afrodite ei asioihin vaikuttaisi ollenkaan... Homeroksesta tuttua tämäkin: erehtyä jumaluudesta) tarunhohtoisena alkumaana säilyttäisi asemansa, Viron näkökulmasta jopa parantaisi asemaansa.

6.6.2006

ON KAKSI MATKUSTAMISEN ORIENTAATIOTA

1) matkusta selvittääkseen maailman ja oman sielunsa tila
2) matkustaa työasioissa, eli huvikseen, eli tuhlatakseen fossiilisia polttoaineita, eli vittuillakseen niille, joilla ei ole varaa tehdä samoin

CARGO CULT

Pseudomorfoosi blogi: "Kiitoradan vieressä heilutettiin lippuja, puhuttiin kookospähkinäradioihin ja marssittiin. Ajatuksena [alkuasukkailla] oli että toistamalla samat rituaalit joita valkoiset [jenkit tyynen meren saalien sotilastukikohdissa] suorittivat, päästään samaan lopputulokseen. Ilmarahtia ei tullut, cargo cult termi on nimenomaan esimerkki siitä, ettei jonkin ilmiön muotoja ulkoisesti noudattamalla saavuteta samoja etuja kuin niillä alkuperäisessä asiayhteydessään suoritettuna on saavutettu. [...] Kannattaa miettiä miltä esimerkiksi Intialaisesta ihmisestä vaikuttavat länsimaiset rastanuoret jotka vaeltavat ympäri Intiaa opettelemassa erilaisia rituaaleja, meditaatiota ja Jooga-asentoja. He ovat nähneet joogien saavuttavan valaistuksensa tekemällä jotain, ja haluavat saavuttaa saman toistamalla samoja riittejä. "


Lapsena muistan olleeni usein "cargo cult": monet santakuoppasotaleikit olivat sodan rituaalien imitaatioon pohjautuvia yrityksiä palauttaa (mielikuvituksen tasolla) sotatilan aineelliset edellytykset. Pseudomorfoosi blogin loistomerkintä ilmaisee, että tämä "kultti" ei länsimaissa olekaan vain lastenleikkiä, vaan ehkä myös suurimmanosan aikuisväestöä. Ihmisethän harrastavat mielin määrin kaikenlaisia juttuja (ehkä hyvinkin täydellisillä aineellisilla resursseilla), joiden todellinen henkinen sisältö on heiltä kätkeytynyt. He eivät ole huolissaan henkisestä oivalluksestaan, vaan uskovat vilpittömästi ulkoisen imitaation tuottavan jonkin oudon "vaikutuksen". He ovat noita samoja alkuasukkaita, sillä erolla että heillä on kaikki jenkkisotilaiden tekniset laitteet, lentokoneet ja siirtotiet, ja joiden logistiikka toimii kaikissa vaiheissa täydellisesti, mutta jotka ovat unohtaneet, mitä pitikään kuljettaa, ja siksi kuljettavat vain tyhjiä siirtokontteja paikasta toiseen. Rikkaimmat heistä leikkivät kuin Michael Jackson lentokapteenia tai rahtilaivanperämiestä, mitä milloinkin. Simuloivat elämän muotoa, jossa kenties joskus oli mieli ja henki, mutta jotka ovat muuttuneet heille vapaaehtoiseksi, ja kaikesta välttämättömyydestä irti olevaksi viihteeksi.

Tämä "vapaaehtoinen", ja "kaikesta välttämättömyydestä irti oleva" ovat tässä avainkäsitteitä. On paljon maailmankirjallisuuteen kirjoitettua omantunnonkysymyksiin, tunteisiin ja rakkauteen liittyvää pakkomielteistä rituaalikuvastoa, joka nykyisin koetaan länsimaissa "vapaaehtoisena" tai "välttämättömyydestä irti olevana", hauskoina eksoottisina juttuina joissa ei kuitenkaan nähdä mitään mieltä. Tällainen "vapautuminen", "kehitys", "sivistys" on kovin ihmeellistä.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com