31.5.2006

taide, ei hiki
kaukana taikatemput

perustaa valkoisen jalan
käsitteelle, levitoi

roomalainen käsineen
katsoo eläin säikky luonnollisesti

tämä koiransa
mielen romua

tuottavat liikkeen
perikunnat
perustavatko rahastoja kukon verestä

paino tasan molemmilla sukuelimillä
ostamme ilonlähdettä, todellista elämää

oletteko havainneet taivaalla toisenne

miellyttävyys noudattaa ja kehottaa
muitakin noudattamaan

miellyttävän sijaan
kuvaavaa on
pystysuuntainen pitkälle viety anarkia

vauhdin tuonti, punertavan valon
puun asemaan ilotulituksen rannalla

nauravat variksetkin huudahduksineen
palaneen luuni karheuden merkintöjä
Sonetti katoaa pipoineen kaasareiden sineen.
Rauha savuaa kumihartsia aivoissaan, pysähtynyt
turbiini purkaa sointuja, jääkylmää sydänverta.
Kuva aiheuttaa kuiskintaa, päätelmiä:
instrumentti, kantele, pergamentti.

Aivoihini tatuoitu norsunluurannikko
Arabian eläimen, kasvin, pisara,
koulutukseltaan se ei ole sama.
Nostan rouvan silmän poikki kuivaa asennetta
kalkin punertavaa, ajatusrakennelmia.
Huoneesta on kiireessä tullut avara
takaseinällä elävinä pillereinä
siemenistä, kamferipuun silmuista
vierekkäistä kiisteltyä eheyttä.
Kuin meteori tyhjästä
oman elimen ilmiselvä ihailu.
Naissuhteissa pistäydytään, sulje silmäsi
häivä kuin täyttymys, kuiva ja vesitiivis.

Totta pilkahtaa harvemmin, kukaan ei tiedä
ketkä onnelliset ovat syntyneet.
Kuuntelin kuinka luonto
tämä suikale hymyilemättä
se kaikki muusta puutteellinen, pilvien varjo
sanoi kyllä. Sokeus aitouden esiasteille
nautinto, täsmällisen sopiva.
Nimi selittää kimmoisuuden.

NYRKKEILYSÄKIN KANSSA

eilen rikoin taas ranteeni. Vamma, joka vuosi sitten seinäänhakkaamisen seurauksena syntyi, nyt uusiutui. Vanha vamma, tuo ikävän sivumaun iskun hekumaan.

AISTIAAMIAINEN

Aloitin tänään kunnon(ei kunnian)himoisen päiväohjelman: 17 kilometria pyöräilyä aamuin, illoin. Kun kunto tästä hieman kohenee, siinä ei tule hikikään. Viehättävää peltojen, maalais-idyllin, kirkon ja metsien reunustamaa maalaistietä ihastuttavine kesäaamun parfymerioineen on typerä tuhlata junassa tai autossa. Pieni ponnistelu maksaa vaivan takaisin heti äärimmäisen loistavana tunnelmana. Kun aamulla pyöräilee tuon matkan, tuntuu, että päivä on jo sillä pelastettu. Kehittyy nopeasti myös intohimo aamuun. Toivottavasti tämä aamunodotus ei lisää univaikeuksia.

TÄSSÄ TOTALITARISMISSA

Kuten tiedetään henkilöpolitiikka on Suomessa väline, jonka avulla räkäpallerot häpeätoukat voivat nostaa toisiaan ja painaa kunnollisia ihmisiä alas, että klimppiseniileille avautuisi yhä totaalisemmat kulutuksen savuavat holacaustit. Tässä taas keskitysleiritoukkauutisten (HS) valittua satoa: siteeraan Kari Klemelää:

"Pelottavia "uudistuksia"

Helsingin Sanomat PääkirjoitustoimitusPari kommenttia 30.5. julkaistuun pääkirjoitukseenne"

Helsingin Sanomat: "Apurahatutkijat tarvitsevat eläkkeen".1. "Apurahojen turvin työskentelevät tutkijat ja taiteilijat ovat lähes ainoita työtä tekeviä ihmisiä, joiden sairaus- ja eläketurvaa ei ole järjestetty mitenkään."

Kari Klemelä: "Ei pidä paikkaansa. Ilman apurahaa työskenteleviä tutkijoita ja varsinkin taiteilijoita on monta kertaa enemmän kuin kirjoituksessa mainitut 2000 apurahansaajaa. Tunnen valtavasti ihmisiä, jotka eivät pysty maksamaan pienistä tuloistaan 21 % ye-maksua. Myös näistä tutkijoista ja taiteilijoista pitäisi huolehtia."

Helsingin Sanomat: "Yksi hyvältä kuulostava keino on korottaa verottomien apurahojen enimmäismäärää. Se on nyt 14000 euroa vuodessa. Verottomuuden rajan nostaminen 19000 euroon vuodessa ei valtion verotuloja paljon vähentäisi, mutta antaisi hieman nykyistä enemmän tuloa apurahan saajille."

Kari Klemelä: "Miten tämä muka auttaa niitä, jotka jäävät muutoksen jälkeen kokonaan ilman apurahaa, jos säätiöt nostavat isojen apurahojen loppusummaa mutta lopettavat satoja pieniä apurahoja? Miksi taas pitäisi suosia suurten apurahojen saajia, kun sadat tutkijat ja taiteilijat aiotaan jättää kokonaan ilman? Suunniteltu uudistus suosii pientä isoja apurahoja saavien joukkoa, mutta voi vaikeuttaa paljon useamman tutkijan ja varsinkin taiteilijan työtä niin paljon, etten hämmästyisi, vaikka jotkut alkaisivat harkita ammatinvaihtoa. "Uudistus" on jälleen yksi valtion näennäisparannus, joka käytännössä merkitsee nykyisen huonon tilanteen huonontamista entisestään. Pienen ryhmän eli isojen apurahojen saajien suosiminen muiden kustannuksella sopii tietysti hyvin valtion ideologiaan ja tavoitteisiin, jotka ovat tuloerojen kasvattaminen, rikkaiden rikastuttaminen ja pienituloisten aseman heikentäminen. En kyllä ymmärrä, miten eriarvoisuuden lisääminen taiteen ja tutkimuksen alueella muka monipuolistaisi ja rikastuttaisi niiden tasoa. Edellinen heikennys tehtiin huhti-toukokuun vaihteessa, kun ulkomaisille kirjailijoille päätettiin EU:n vaatimuksesta ruveta maksamaan kirjastokorvauksia kolme miljoonaa euroa vuodessa. En ole huomannut, että kukaan olisi kertonut, mistä nämä rahat otetaan. Kun nykyään määrärahat eivät missään lisäänny vaan yleensä pienenevät, olen huolissani esimerkiksi meidän kääntäjien asemasta ja saamiemme kirjastokorvausten määrästä jatkossa. Siitä huolimatta, että kirjailijajärjestöt ovat olleet tyytyväisiä, mutta heillehän uudistus tuokin tekijänoikeuskorvauksia - kääntäjille niitä ei makseta.Vielä yksi aiheeseen liittyvä asia, vaikkakin pääkirjoituksen ulkopuolelta. Ministeri Karpela lupasi haastattelussaan HS:ssa 15.5.2004 taiteilija-apurahajärjestelmän remontointia, koska esimerkiksi Markku Wilenius oli tutkimuksessaan osoittanut, että nykyinen järjestelmä on nepotistinen - taiteilijajärjestöt suosivat joitakin taiteilijoita ja syrjivät toisia heidän ansioistaan riippumatta. Mitään remonttia ei tullut - sen sijaan tuli tämä epäonnistunut sosiaaliturvan muutos. Ministeri "unohti" haastattelussa lupaamansa uudistuksen. Kulttuurisivujen esimies Heikki Hellman lupasi minulle viime elokuussa ja uudestaan lokakuussa, että hän selvittää asiaa. Ei ilmeisesti selvittänyt. Minusta tässäkin on pohjimmiltaan kyse samasta kuin sosiaaliturvan uudistuksessa: koska rahaa ei riitä kaikille, OPM suosii muutamia "huippuja", "brändejä". Niitä samoja, joista HS:n kulttuuritoimitus mielellään kirjoittaa, koska lukijoille pitää tarjota myyviä sankarikuvia. Sen sijaan kukaan ei ole kiinnostunut apurahatta tai satunnaisten pienten apurahojen varassa elävien taiteilijoiden ja tutkijoiden tilanteesta - ei valtio, ei OPM, ei HS:n kulttuuritoimitus, ei pääkirjoitustoimitus."

Sven Laakso: Omassa tilanteessani juuri pieni apuraha olisi se, mikä parhaiten auttaisi taiteellista työtäni (isoa en kehtaisi pyytä, enkä missään tapauksessa vastaanottaa). Pienellä apurahalla saisin vapautettua aikaa taiteen tekemiselle juuri sen verran kuin tarvitsisin. Nykytilanteessa taiteelliset hankeeni kärsivät aivan äärimmäisen paljon siitä, että ajastani valtaosa (ja voimista lähes kaikki) kuluu palkkatyöhön. Tämän verkkoblogin (jota en laske taiteelliseksi tuotteeksi, vaan muistikirjaksi ja koelaboratorion päiväkirjaksi) ulkopuolella olen julkaissut yhden runokokoelman ja tekeillä on ollut jo kymmenen vuotta laaja kirjallinen hanke. Tuo hanke on yhteistaideteos, ja se on omasta mielestäni taiteellisesti erittäin kunnianhimoinen ja innostava. Ja jos tämä hanke on minun mielestäni tätä, uskon siihen mielipiteeseen enemmän, kuin miljoonan hyvin palkatun sikailijan mielipiteeseen (joskin apurahahakemuksessa oli kyllä erittäin vakuuttavat puoltajat). Pienikin apuraha olisi helpottanut näitä töitä aivan suunnattoman paljon. Ylipäätään kun tekijä hakee apuraa, kun projekti on selvästi vakuuttava, samoin kuin sen puoltajat, rahaa pitäisi myöntää ilman muuta (muistakaa tässä kohtaa nämä meidän häpeällisen runsaslukuiset mainostoimistoproosavisvamoottorit, nämä rotat, jotka syövät elinehtoja joka päivä todelliselta taiteelta). Jos homma ei sitten valmistu, se vasta on syy evätä apurat vastaisuudessa. Eräänä vaihtoehtona voisi olla se, että rahat sitouduttaisiin maksamaan takaisin, ellei työ valmistu luvatunkaltaisena tietyssä ajassa, esim. 5 vuotta yli sovitun.

Nykytilanteessa, kun poliittinen ilmasto on tutkittu, apurahoja myöntävien henkilöiden motiivit ja käsityskyky erittäin tarkasti tutkittu, ei apurahoja enää tarvita, eikä niitä missään tapauksessa oteta vastaan: työ on tehty. Kiitos siitä kuuluu itselle. Ei Suomen kansalle. Ei sikalijoille. Ei irtaileville perheille, yrityksineen. Ei kulttuuria kaikin keinoin vaikeuttaville ja alaspainaville kulttuurin puolestapuhujina esittäytyville umpikieroille, läpimädille ulkomaisen imperialismin kätilöille. Ei näille terroristeille, jotka ovat vakuuttavilla lupauksillaan ja erittäin syvästi häpeällisellä käytöksellään vaurioittaneet (yllättävän monien hyvienkin tekijöiden) työtä kaikilla kuviteltavissa olevilla röyhkeyden ylittävillä tavoilla. Ei, tälle rikollisrevohkalle ei kuulu kiitos. Sota kuuluu.

Itseäni harmittaa jonkin verran tilanne, jossa -poliittisista syistä- en voi saada edes pientä, vaatimatonta, tarvitsemaani, apurahaa, samalla kertaa kuin -poliittisista syistä- tietyt tahot rikastuvat näillä osaksi maksamistani veroista koostuvilla suosionosoituksilla (ei yksityiset säätiöt). Otetaanpa esimerkiksi vaikka suomalainen säveltäjä, joka on varmaan maailman ainoita olentoja Preussin neitsytkuningas Ludwigin lisäksi, jolle riittää pelkkä olemassaolo. Se mitä he tuottavat on Curriculum Vitae. Missään heidän teoksensa ei ole saatavilla, missään ne eivät rikastuta kulttuuria. Sitten ne häpeälliset, ne kaikista olennoista säälittävimmät, kehtaavat olla avoimen oikeistolaisia fasisteja perheineen ja farmariautoineen. Heitä ei häiritse se, että Suomessa on hyvinkoulutetun ja hyväpalkkaisenkin todella kallista elää, kun pitää maksaa heille heidän ikuinen vaikenemisensa. Heidät palkitaan, heitä juhlitaan, he saavat Rovaniemeltä tontteja, mutta kun he avaavat mediassa suunsa, mitä sieltä tulee: paskakuplia, röyhtäisyjä... ei mitään ymmärrettävää. Nämä rääpäleet kehtavat näyttää kieltä, tai olla kuin suomalainen runoilija itse itsensä sokaisseena tuppisuuna. Tai palkittuna röyhtäilemässä piilokieroa politiikkaansa. Milloinkaan he eivät avaa suutaan minkää oikeasti tärkeän asian puolesta. Kuin suomalainen "suuren halkopinontakaisen tradition" runoilija: mykkä, asiaton, aiheeton, tyhjä: ne kihisevät raivosta, jos joku vihjaakin johonkin yhteiskuntakriittiseen: ne limakasat, ne lahjattomat, ne alyttömät, ja musiikillisesti kyvyttömät, totaalisen epäherkät oksennusmöykyt kihisevät raivosta, jos kuulevat sävelenkin säällistä musiikkia. Silti he elävät tässä samassa kirkonpolttotodellisuudessa, palkittuina ja juhlittuina mykkinä, hiljaiseksi ostettuina. Missään nimessä heidän tasoisiaan ei tarvittaisi tositoimissa, jos he jotain osaisivat tehdä. Missään nimessä näitä paskamaisia pahantahtoisia töhrijöitä ei tarvittaisi (ettei kenellekään nyt jäisi epäselväksi, viittaan Ilpo Tiihosen kaltaisiin patsastelijoihin ja asemansa väärinkäyttäjiin, joiden salaisuus on siinä, että ei sanota mitään), vaikka he olisivat vähemmän vilpillisiä kuin ovat. Jos apurahoja myönnetään, teosten pitäsi olla ilman muuta vapaasti saatavilla internetistä, kirjat digikirjoina, äänitteet mp3 -muodossa.

Alan itse henkilökohtaisesti olla kypsä elättämään näitä porsastelevia, valehtelevia, todellisia tekijöitä häikäilemättä alaspainavia kulttuurin vihamiehiä. Näille keskinkertaisuuksille (näille absoluuttisille nollille) tekisi hyvää vaikka vuoden verran koettaa miten sujuu sävellys tai taidetyö yhdessä nykyaikaisen kapitalistisen tulospalkatun työelämän kanssa. Heille sopisi koetella siipiään suurina merkittävinä irstailevina turhimuksina kymmenen tuntisen työpäivän jälkeen. Syntyykö sitä saastaa -sitä rienaavaa roskaa- ja mainostoimistoproossa sitten edes muusain ja muun pasksakin kuorossa laulavalla avustuksella.


Tiivistetysti: Tapa jolla taiteilijoita pyritään hallinnoimaan on fasistinen, ja siihen suostumalla menetetään viimeinenkin taiteen voima ja arvovalta. Kritiikkini kohdistuu enemmän taiteilijoihin itseensä, jotka liiaan helposti antautuvat totalitaarisen kehityksen kritiikittömiksi välikappaleiksi kaikkea sitä vastaan mikä taiteessa on merkittävää.

PYHÄ LEIKKI

Kaikki hyvä kirjallisuus sisältää erityisen koomisen elementin. Sietämättömän huonon kirjapuuhastelun varmin tuntomerkki on se, että se ottaa itsensä vakavasti, jolloin sitä ei voi mitenkään ottaa vakavasti (mutta tämä on musiikissa vielä yleisempää: aikaa uhrataan liikaa mekaanisiin harjoituksiin, jolloin syntyy pyyde, että taitoa sinänsä tulisi kunnioittaa ... sitten pimputetaan kuin harmaavarpuset tylsää, kovaa, epänöyrää ... ja sitä pitäisi vielä kunnioittaa, hämmästellä, vaikka kysymys on pelkästään vähämielisyydestä). Pyhä Leikki on ortodoksimunkkien itsevarmuutta. Bysanttilainen ensyklopedia Suda sisältää vakavan artikkeliaineksen ohella sopivassa suhteessa Pyhää Leikkiä (erikoista burleskia ja satyyriä). Pyhä Leikki kuuluu myös juutalaiseen kulttuuriin. Mutta Pyhä Leikki ei voi olla itse Kristuksen liha ja veri, niin kuin ranskalainen Oulipo -ryhmä tuntuu luulevan. Dennis Diderot'n, d'Alembertin, Rousseaun ja kumppanien Ensyklopedie'ssa Pyhän Leikin (Oulipolaisen lähestymistavan) osuus on minusta liiankin niukkaa. Oikeastaan Ensyklopedie'n kirjoittajista vain Diderot itse pitää huolta Pyhän Leikin läsnäolosta ensyklopedian hengessä. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista huomaa heti, että käsikirjana on pidetty Diderot'n Ensykloepdie'ta. Joitain erittelyjä Proust edelleenkehittelee lähes suoraan klopedisteilta. Proustia ei voi lukea sivuakaan puhkeamatta nauruun. Dostojevskilla Pyhä Leikki on karnevalismissa, samoin Pasolinilla, jolla se on myös aihe: Haukoissa ja Varpusissa Franciscus leikkii ja jutustelee lintujen kanssa. Pasolini kuvaa pyhää mielenlaatua. Kaikki Pasolinin elokuvat sisältävät karnevalistisuuden ja Pyhän Leikin juonteen.
Sieväshyppääjä ei aina jaksa
ymmärtää karkeushyppääjää
paitsi ehkä pyöräretkellä
kun sievästä ei helposti
voi kuljettaa mukana

naisilla tai naisettomuudella kidutettu
vilpittömyys, LSD-lusikkaan
upotettu intohimo, masennuslääkkeillä
korjattu retkahteleva haikeus

PAUL-ERIK RUMMON LÄHETTÄJÄN OSOITE

suomennosvalikoimasta taas heti ensimmäiset jännittävät rivit kertovat, että nyt on kysymyksessä tosirunous. Parin lukemani runon perusteella en voi vielä -vaikka haluaisin- puhua kulttuuriteosta, mutta kun kustantajana on Artipictura, ja sen edustajana Teivas Oksala (jolta en koskaan ole nähnyt muuta kuin huipputavaraa), on nautinnollinen lukukokemus se mitä vähintään voi odottaa.

*
Nyt luettuani lisää olen aivan innoissani tästä Rummosta. Teksti on koko ajan hienoa. Koska Rummo on oikea runoilija hänen kauttaan pääsemme aikamatkalle Neuvostoliiton totalisoimaan Viroon, virolaisen nahkoihin. Rummon teksti on syvästi liikuttavaa, ja muuttaa auttamatta aiempia käsityksiäni virolaisuudesta ... mutta se on myös oudolla tavalla tuttua... elämmehän itsekin suuren talousimperialismin USA:n totalitaarisessa orjuudessa, täysin maahan hakattuina... onhan meidänkin pihakoivussamme laululintuna kovaääninen, jonka kauniit mainokset ja kulutusseniilit marssit (tuhansin verroin neuvostopropagandaa pahantahtoisemmat) törähtelevät kaksinkertaistenkin ikkunalasien läviste, istuttaen aivoihimme valkoisia matoja, ja kovertaen heroiinilusikalla selkäytimemme ontoksi. Ja lopuksi, pakko sanoa: onhan meidänkin kirjallisuusinstitutiomme ja mediamme totalitaarisen sensuurin määrittämä... onhan meilläkin kulissien takana raivostakihisevät vallanarat kaljut tai pöyhkeähiuksiset, sekulaarit, sielunsa myyneet, luomiskykynsä nihiloineet runoruhtinaat, jotka eivät siedä silmissään ainoatakaan kunnollakirjoitettua runosäettä, ja joille vilpitön ihmissielu on kaiken inhon, vihan ja tihutyön kohde.

30.5.2006

UNEEN PÄÄSEMINEN

on rituaali -kongnitiivinen- siinä missä inspiraatiokin. Ne jotka sanovat: "ei ole inspiraatiota, vain työtä", tarkoittavat: "ei ole unta, vain valvetta".
Itse olen riittävän yöunen kannalla, jatkuva valvominen tuntuu helvetilliseltä. Silti rituaalini ovat olleet lapsesta saakka osaksi tai kokonaan kätkeytyneenä. Toisin sanoen koko tietoisuus, eli kulttuuri, on ollut kätkeytyneenä - poissaoleva.
Uni on minulle, varsinkin näin keväisin, ihme, jota on kunnioitettava.
Metodisuus ja käytännöllisyys voivat olla karkeutta yhdistyneenä hyötyajatteluun, rituaalien epäkunnioitusta, oikomista ja väkivaltaa. Kaikki todelliset olotilat sulkevat ovensa: ollaan siellä mitä Kubrick tarkoittaa Avaruusseikkailunsa "ulkoavaruudella". Aika kuluu, silmäpussit kasvavat, jetlagit käyvät vuosi vuodelta raskaammiksi, mutta kokemus ei kartu vaan ohenee. Tätä on nykytiede, läpikotaisin.
Metodisuus ja käytännöllisyys voivat liittyä myös rituaalien tosiolemuksen herkkään tuntemiseen. Nykyisin suosituissa henkisen elämän ja rajatiedon tee-se-itse -oppaissa tämä tiedetään, mutta käsitteet "herkkyys" ja "tunteminen" vaivihkaa banalisoidaan. Magia vaatii alkeellisimmillaankin kirjallisen tradition syvää henkilökohtaista tuntemista, lasinterävää filosofista erottelukykyä ja kymmeneen kilometriin kirkasta hahmoalttiutta. Magia on (luullakseni) rituaalien metodisuutta, täydellinen kyky nukahtaa tiloihin.
Nykytiedemiehet pelkäävät jatkuvasti, että jostain ilmestyy magiaa hallitseva henkilö - heidän koko ylityyni diskreetti rauhoiteltu persoonansa on tämän piilevän hysterian läpitunkema.

HOMO SOVIETICUS -UROKSET OVAT USEIN KUIN PIENIÄ

lapsia, päivät pitkät vetelehtiessään ja rupatellessaan, miettiessään, "mitäköhän tekisi", "mitähän keksisi". Sitten joku yksi saa raivopäisen vimman, alkaa huhtoa edes-takaisin, on keksinyt jotain, jonkin bisneksen, menee myymään sohvan kadulle. Kaikki on hetken yhtä myllerrystä, vakavaa ja lennokasta. Sitten taas havaitaan: ei mitään. Istutaan alas vetelehtimään, vääntelemään sanoja.
Juuri tällaisen vaikutelman saa aina myös venäläisestä nykykirjallisuudesta. Uudessa romaanissaan Viktor Pelevin on keksaissut idean joka kiinnostaa kaksi sekuntia, eli juuri sen aikaa kuin sen tajuamiseen normaalilta ihmiseltä kuluu. Ja toisella sivulla olen melkein kuoliaaksi pitkästynyt tähän chattiin, jossa ei ole reaalisen verkkochatin aitoa epäaikalaisfalskiutta, eikä kirjoitetun sanan aikalaiskirkkautta, vaan jotain eilen vanhentunutta tätä päivää. Joudun jättämään leikin kesken. Kaikkea näkemääni venäläistä nykykirjallisuutta ja -runoutta ympäröi tämä absoluuttisen mielenkiinnottumuuden aura: eilen vanhentunut tämä päivä. Se vaivaa jopa Venäjästä kirjoitettua tutkimuskirjallisuutta. Ulkomailla asuvat venäläiset taiteilijat ovat sitten asia erikseen: he ovat kokonaan kaiken arvostelun ulkopuolella: he eivät ymmärrä omaa maataan, sen enempää kuin vieraita maita. Heitä leimaa naiivi ekspressiivisyys ja arka epäluuloinen suhtautuminen kaikkeen vanhaan sivistykseen, silloin kun kysymys ei ole absoluuttisesta hengettömyydestä. Homo sovieticus -uroksella ei ole lainkaan filosofista päätä, ja kai juuri siksi heidän tekemisensä saavat lännessä suopean vastaanoton (New Yorker kuulemma valitsi Pelevinin joskus erääksi maailman parhaista alle 35 vuotiaista kirjailijoista).

MUISTA MITÄ SIRKKA TURKASTA

joskus sanoin, mutta kokoelman Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman avausruno on todella vaikuttava. Siihen on hyvä lopettaa, ja jäädä mietiskelemään.

29.5.2006

Kehityksen kannalta on vaikea tämä meteli
vaikea löytää luonnollista asentoa, istuinta
sopivaa seinään, nojapuuta, uskoa että sieluja
syntyy tyhjästä vaikka on selvästi ahtaampaa
toinen mielivaltainen on se puu joka kasvaa
ei mistään, systemaattisesti, ytimestään
syntynyt puu aiheuttaa muutoksen ihmisessä
meidän kaupunkilaislasten takkatulten kesteissä
ihminen joka tuulee kuumana Eroksen tuskin
maailman antaa rannoillaan uskaltaa, ei yritä
henkilöllä on varjo siellä mistä päivien
jälkeen tuulessa hiukset meille näkyvissä






lokakuussa täydellistä on nopeutesi
pitkä yksitoikkoinen päivä
ja sama kehitys yli sallitun
kohtalo parveilee naishahmojen
vaatetettua naista, koira luikertelee
jalkoihini, kantele tapahtui
syaaninkeltainen patruuna hävittää rottia
käsi trumpetilla, yksi mahdollinen
kuten voidaan tulkita
suunnilleen niin kuin kilpikonnanhuoli
kullanvärinen, tummana kova
kuorensa jännitteisiä pyörähdyksiä
anteeksi lentää
Epäilen sitä.
Se riitti.
Yön rajoilla hyörii lepakonkokoinen kiitäjä
lepakonnäköinen hyypiö Sumatran tyhjyydessä
Aatami yksityisyrittäjänä, lihansyöjä
vaihtuu latujen puhkiastujaan
täydennys loistaa tyhjyyttään
mitä sanaluokka rakkaudesta tietää
vittu... siitä tulikin psykopaatti, askeltava kukka
tuo tuoksun päivässä kunnes pulppuaa
asetelmia, väärää polkua vuosikymmenet
Ikkunasta näkyy ihminen horjuu
kesällä täyteen jotain stokastista halua
suudelman aihio. Mitä muuta kuin vuosia
lumisadetta, liian suurta juhlaa
television katselua ja käden paino
menosuuntaan synnyttää turvallisuuden tunteen
Tavoitamme päivän korkeimman kuolevaisen
naisen, kaiken. Nimi viittaa kuuhun.
Olenko aiheuttanut yksin.

KUOHUTTAVAA

Etsiä jotain säväyttävää ja mieltä
Ei ole löytynyt, asiallista, dramaattista
ei oikeastaan mitään. Hahmot olivat kyllä
ei mitään adrenaliinia
Viisi päivää viikossa se pidättelee
Tämä on kuohuttavaa — silti hän poimii
venäjänohjaaja, Eino Saarela
ei uhkaile, polta lippuja, huuda kaduilla
Ja niin edelleen. Kuohuttavaa, ulkomailla:
kuohuttava ottelu, kuin tuleva Juventus
tuleva, ja sitten myöhemmin myyntiin.
Kuohuttavaa kotimaassa:
porukkaa löytyy! - Minusta ei tunnu.

MOTIIVIENEPÄILY

on kapitalistisessa tiukasti rajatun erikoistumisen yhteikunnassa häijy normi, joka liittyy kaikkeen epätodennäköiseen. Kaikki poikkitieteellisyys, ensyklopedisuus ja epäerikoistuneisuus herättää motiivienepäilyn. Molieren näytelmässä yleisö myötäelää Tartuffeen kohdistuvat motiivienepäilyt nautinnolla, mutta harva on huomannut kirjoittaa näytelmään toisenlaisen lopun, joka tekisi epäilijät naurettaviksi.
Voin sanoa kärsineeni motiivienepäilystä: kotona, kasarmilla, koulussa, korkeakoulussa. Kaikkialla missä ikinä olen näyttäytynyt, motiivejani on epäilty. Ja totta totisesti, olen epäillyt niitä itse. Motiivien loputon, pakkomielteinen epäily on keskinkertaisuudelle ainoa tapa jäsentää se, että "insinööri" kirjoittaa runoja, tai "runoilija" on kiinnostunut luonnontieteistä. Mutta jokainen joka runouttaa harrastaa, ja varsinkin se jonka siihen erikoistuu, tuskin säästyy epäilemättä omia motiivejaan. Stalin epäili jokaisen runoilijan motiveja, loppuun saakka.

LORDISTA, EI TAAS

Anita Konkka: "Se mikä minua hätkähdyttää: euroviisuvoittajan toivomus,ettei hänen kasvojaan paljasteta, saa vuorokaudessa 180.000 addressin allekirjoittajaa. Sikäli mikäli ne olivat todellisia allekirjoittajia. Onko Lordin toivomus todella niin pyhä, että se nostattaa tunteiden myrskyn,kun sitä rikotaan? Onko kaikki se mitä hän sanoo, pyhää? [...] Joukkourmos/hysteria on pelottavaa. Se panee miettimään mitä kaikkea tässä arkkityyppisen monsterin palvonnassa on taustalla. Ja miten helposti aikuisetkin ihmiset ovat suggeroitavissa."

En tiedä katsoitteko Lordin perjantaista konserttia TV:stä, mutta nopean vilkaisun perusteellla itseäni ihmetytti, musiikin tavattoman huono taso. Lordin kamahan on vitsi, 80-luvulla oltaisiin sanottu: kaupallista. Tietysti Euroviisuvoittoa saa ja pitää vähän juhliakin, mutta kun arki taas koittaa on hyvä palauttaa mieleen, että kysymys on vain vitsistä.

Tapakulttuurinen hevifanius, joka ei välitä musiiksita, on itselleni vierasta. Tennäisellä juhlimisella voi tietysti aina painaa todellisia tekijöitä (ellei tällä musiikin alueella kaikki jo auttamattomasti rajoitu vanhan kierrätykseen). Suomalainen liberaali nyt vain fanittaa kakkaa, koska erittäin tarkasti tuntee ja tietää sen olevan nöyryyttävin keino hyvän alas painamiseksi... maailman moniarvoistamiseksi. Tai ehkä tämä on liian kyyninen ajatus. Ehkä selitys on siinä, että kansanjuhlat ovat kivoja. Kansa tykkää olla yhdessä, ja ovat siksi lähekkäin torilla. Itse olen havainnut ruohikot mukavammaksi, koska siellä voi rennommin kaatua maahan oksentelemaan tai muuta toimittamaan.

28.5.2006

ERÄS MIESNÄKÖKULMA

Joistain säännönmukaisuuksia olen havainnut (otos häviävän pieni):
- Jos suhde ei ala seksistä, vaan esimerkiksi turhista puheista ja puhelinnumeroiden vaihdoista, siitä ei yleensä tule mitään
- Jos kaikki menee hyvin, ensimmäiset merkit rakastumisesta voi havaita kuuden kuukauden kuluttua, mutta selvästi vasta yhdeksän

VIIME YÖN VIETIN HEIKKI TURUSEN LUONA

Pielisellä. Tunnelma oli fantastinen. Itse isäntä ei ollut paikalla. Luulen lähiaikoina tarttuvani Turusen romaaneihin. Olen itsekin parantumaton maalaisromantikko, enkä voi elää kovin pitkiä yhtämittaisia aikoja kaupungissa. Maanviljelys, sellaisena kuin siihen lapsuudessani totuin, tulee aina olemaan minulle kaiken kulttuurin alkuperäisyyden tunnuskuva ja mitta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Turunen

27.5.2006

KYLMÄFYSIIKKA JA KUOLEMA

Siellä säteilee kala ja leipä
saastutettavaksi, mässättäväksi
tunne ja Peto
aika jotakin todellisuutta
huurteinen juna helvetin kuusta
syksy ja caliche
lakkautetaan, vanhainkoti supistuu




Tämän keinoparran.
Ja Sakset.
Rukoilen, sen nähneeni.
Miten kuolee tiedoton?
Ruumisvektorin Toronton kantava
Oksa, kesyttömiä, sinua kohti
hulluus. Virtaava!




Perustetaan niitty ja väliin
muutoksen aiheuttama
muutoksen ilta: kaunis
Mt. Tamalpaisin heikkeneistä säteistä
Näky on jo hyökkäystä.

On minulla yksinkertaisia ajatuksia
niiden rakkaudesta.



Täysi kaupunki
ja suurissa
asioissa, tuska
kätkee lusikalla
hiekkajyvän
kuuroille virroille
huomaamaton
Teoria. Löytö.







Palladion litistynyt typerä lentävä Kolmio
Äännettiin radiohiljaisuus kohinaan



Kaiuttimet ja kylmyys
sieluja silmät pimeässä
ja vasen päästä murtunut
mentaalinen
täysin irrallinen pitkä vasen




Olen tällaisia voiveitsellä levitettäviä.
Tietokoneen kanssa teipattu on mielikuvitus
retkeen: ja tuhkaksi.
Luottamusta toisessa, hiilenkosteat sääret.

BENNYLAMPPUJA

rautatievaunun ulkopuolella
vieraiden iltojen pojat latovat mailleen
valon itsenäisiä luonnostaan kuumia höyryjä
Naisia alaisinaan.
äärimmäisen läpinäkyvyyttä
hyvästejä, ilman mysteriä
joka on niin syvä jos on aikaa



Kartta?
Ei paksu
Yksi pässin pakko
tuttavankatsein
Tulee piste,
Mutta kantautuu rikkautta
Olisi harmi
ja karttoja tarvitaan.



Yksinkertaisimmat lapset tulevat varjosta aurinkoon.
Näkyjä on syntynyt taivaalla ylösalaisin.
Minkätakia minulla on kädessäni peili niihin kasvoihin.



Silmä ei ole dekkari.
Sillat suljetaan.
Giljotiinit nähdään Vanhurskaina.

MIEHEN IKKUNA

Ketteräjalka sydänsuru
haudan takaa
se palapeli
jos tehtäisiinkin illalla
kolme sydäntä laulavat
nainen ja vauva nukkuu
kauniita harrastuksena
vain kätteni äänet
Sitten äkkiä katuvat.
liukastuvat
On rukousten maassa vierivät värikynät
Kuin siniset liskonpoikaset
jyrkännettä alas laulaen lallallaa

AAMU RANGAISTUSSIIRTOKUNNASSA

Aukosta katsovat silmät
pääni maailmasta
merta näen
nyt istahdamme huoneisiin
minä ilman minun viuhkaani
kulissit ikkunasta
kiinteä jalusta, jonka edessä aistin joka päivä
maan
Hyvää riittää.
Sitten otetaan käyttöön kaipaus
kyvyt olentona.
kuunnellaan sukuelinten ääniraitaa
ojennetaan tähtitieteilijän luotilanka


Näkymä jäällä on kirkas, ongen painoja,
sähköliitin ja tiimalasi.
Maalareita maalaamassa jonkin puuttumista.
Äänessään melko hämärä sana
silmiensä ainaisessa, pisarat renkaat



Ampumaradalla näen naisia pyörittämässä tortillakonetta.
Minä en muista tällaista syksyä nähneeni. Nojaan, kuuntelen
päätöksiä aamukarsinnoista.
Väsyneitä ovat nuo rauhallisissa kaarissa lentävät juniorikeihäät.
En pahimmalle anna kultaa.
Omena maassa. Aikapula kiehtoo.


Oikeasti yksinkertainen tietokone ei huuda.
Selittää toki. Niin kuin kaikupohjallinen jänisräikkä.
Pihapiirin perillä ovat alueet, karttapallot.

1101. KÄPYJÄ

Ja planeettaa meillä hymyilee tuuli hyvästi
osaamatta olla Pascalin mielikuvitus, näkökulma

Olla suojassa kuin Napoleon miekkailusalissa
pieni maailmaan palkattu ylöskirjaamaton niitty

Kerronta etenee ampiaisesta lännessä,
hitaasta hallinnasta josta lämpö vuotaa

Ja järjenvastaisen sysytematiikka kohoaa
kasvattaa ylimääräisiä raajoja

Harhaisia herkästi hidasliikkeisiä, päästä liian
ohuita vielä käsittämättömiä





etelästä olen valloittanut aurinkoisen navetanseinustan
jolle kärpäset tahtovat
kuin sattumia
planaarinen liika
vain naaraita, ja kellot
ovat osuvasti
eläimet narraation juhtina
kuljettavat silmää
Linnut tunnistaa.
Jos verrataan koiria taivaanvuohiin.


Havaijin silmäin kompassineulat
sana maanjäristys, samanlainen
elämämme pitkään alkeista herännyt
Totuus
lammella.
vastaanottamaton
jollain tavalla.
Ja tähtien menevät tulisi



Se kukistui poikani.
Ei voi kuin juhlia.

Kasvosi kärsimyskukassa
ei ole saatu säteilemään
ja väri
yhtä selvä kuin olennainen
Vettä Aavistellen
Rumat
puhuttavat silmäsi
levontarpeessaolijat
osta voimaa



Etelään mennään
Vain vahvat
Minne tahansa
Mekka vatsassa
Ja joku riikintaaleri
nelikulmainen plootu
Tekokuu tuodaan
Minua ja häntä
Ei tietoisuutta
Tittelit huuhtelevat
Roska-astian




Ja helpoin hyasintille on tappio
mielikuvitukselta ruumiinmuotoa
kadehtii naiskirjailija, käpertynyt merialue
onnistunut Aurinko shakissa



olkaamme muuttuvat,
selkeyttä ja äärellisyyttä
heinää ja härkiä
hyvin maidonkaltaista unta
jossa lihasten jotenkin säälivä sävy
tuulet tarjoavat
jos sofismi ei virkistä




Eumaios eläkkeellä tärisee.
Se kaikki joka ihmisen
on tärinää, vapinaa, liike
Hän, tärinä.
Ihminen
jonka ympärillä taivaankantta
pitelemässä ikuiset titaanit





nousemme ylös, liike
veden tunteet syksyn tyylillä
kööpenhaminan vieras
jostakin sähköistä kohtuuttoman masentunut
levittää sanomalehdet, ympäröivät
numeroita pursuilevat
kuviot, eläimet, narua, silmiä
asiat palasina tilanteita
kaikista kattauksista kohtaavat
tämän kumartumassa, ja mopinkuivaaja
äänettömästi puristaa
likavettä


Kiihkeästi kulkee valtias
kasvoissa, vasen syyttävä
keraaminen poski
luonne sanoi ja näytti
myös piste
Radiohiljaisuus
kuoleman kuva
kuinka on saastainen
naisen käsi pieni
pieni suu
ylösalaisin uhka
siinä ovat vastakohtia
ruusut


Halun istuttama aine
kiipeää latvaan unilaboratoriosta
kulkee, sanottiin, kulkuaan
viisimiljardia runoratsua pohjoisesta
sisäkorvan käytävissä, pohjoistuulten päällä
hevosenpäässä, suolissa kantoivat
lakanalle yhdistelmän runoutta, kulhoissa
putoilevia lumikukan alkuperäiskappaleita
Tanskan prinssejä, hyviä nuotiopesiä

mutta myös liberalistikorppikotkia
soluvirheen mustat viestintäverkot
merkityt asiat uskomuksia ja pisaroita
aivotoiminnan syntykeskuksiin

JEAN COCTEAU

on elokuvaohjaajana huomattavasti mainettaan huonompi. Cocteaulla on kyllä aivan oma symbolistinen tyyli, jota ei kuitenkaan elokuvallisesti voi pitää kovin toimivana. Tein tätmän havainnon jo kauan sitten nähtyäni Orfeksen ensimmäisen kerran. Aihetta sivuavaa kirjallisuutta tarkasti tuntematon ei Cocteaun Orfeus -tulkinnasta rikastu mitään: elokuva ei itsessään kanna vaan lepää kokonaan kirjallisten viitteidensä varassa.
Sama pätee Runoilijan vereen, jonka katsoin taannoin ensimmäisen kerran. Ei suinkaan huonoimpia näkemiäni elokuvia, mutta missään tapauksessa ei mestarillinen.
Paras näkemäni Cocteaun elokuva on Kaunotar ja hirviö, jota voi pitää jonkinlaisena tulkintana tästä vanhasta ranskalaisesta sadusta. Toteutuksen äärimmäisestä kömpelyydestä johtuen mihinkään hengen korkeuksiin ei todellakaan kohota.
Cocteau on parhaimmillaan keskinkertainen ammattimies. Voi olla että hänen henkilökohtainen herkkyytensä, epäajankohtainen visionsa ja II maailman sodan kummalekin puolelle ajoittuva tuotantonsa on kärsinyt suuresti Euroopan polittisesta tilanteesta. Elokuvataiteen visionäärien joukkoon hän täysin vanhentuneilla antikvaarisilla töillään ei valitettavasti kuulu.

*

Nyt katsottuani Orfeuksen testamentin (1960), joka on kyllä hyvn sympaattinen, joskin täysin unenomainen ja rakenteeton fantasia, täytyy hieman lieventää yllä olevaa arviota. Kyllä Cocteau aina katsomisen arvoinen on. Yksityiskohta: aikakäänteistetty (ohjaajan pakkomielle) filmi nuotiontulesta luo oudon hienon tunnelman.

EI, MEILLÄ EI OLE VARAA

hätkähtää, niin kuin joillan hemmotelluilla kakaroilla, jotka kun kohtavat Saatanan herjaavan, uloseheittävän väkivaltaisen käden, menettävät järkensä ja joutuvat mielisairaalaan.

Tuon suuren pyhänhäisijän edessä meillä ei ole varaa itkeä, vapista tai edes hätkähtää.

KAPITALISMISSA KAIKKI OMISTAMINEN ON KIELLETTYÄ:

nimittäin sielun omistaminen. Kaikki henkinen omaisuus pakkolunastetaan. Hallinnon huipulla kyllä kähmitään itselle sitä mikä toisissa tuhotaan. Yksityisomaisuuden riistäminen tapahtuu kouluissa ja institutioissa, joiden ainoa tehtävä on ihmisen henkisen kyvyn nujertaminen ja alas painaminen, samalla kuin kaikkein häpeällisimmät ja huonoimmat näiden helvetinkommunistien yleisominaisuudet kohotetaan ihanteiksi (kouluttamattomuus tai mikään institutioiden luonnonlapsimainen kiertäminen ei ole todellinen pakotie, sillä turvattomalla yksilöllä on vastassa vielä tehokkaammat henkisen riiston labyrintit ... korostan että toistaiseksi olen itse noista pahimmista kauhuista selvinnyt pakoon, ja huoleni kohdistuu pelkästään niihin, joilla tuo kaikki on edessään). Sitä mikä on paatuneinta ja rehottavinta suojellaan: herkimmän ja harvinaisimman kimppuun hyökätään zyklonkaasun avulla, reaktiomaisesti, aivopeseytyneesti, miltei ajattelematta. Ensimmäistä kertaa 170 vuoteen itellektuaalisella ja poliittisella kentällä ei ole tarjolla mitään vaihtoehtoista näkemystä yhteiskunnasta (Francois Furet, Ralf Dahrendorf, kirjassa Keijo Rahkonen; Utopiat ja antiutopiat).

Itse olen yksityisomistuksen kannalla näitä helvetinkommunisteja vastaan!

MAAILMA ILMAN EMOOTIOITA

Olen havainnut että suurella osalla kanssaihmisiämme ei ole lainkaan emootioita, tai ne ovat käsittämättömän karkeita. Karkeilla ihmisillä en ainakaan suostu uskomaan olevan mitään kokemusta sellaisesta, jota voisin nimittää emootioiksi. Ällistyttävintä on se, että tätä tilaa ei surra. Päin vastoin, tämä köyhyyden muoto näyttää tavoitellulta. Sekin, että hakeutuu yksinäisiin paikkoin, tunnelmallisiin hiljaisiin kahviloihin, yksin, keskittyäkseen, saadakseen kiinni jostakin kauniista tunteesta, on minusta epäilyttävää, hieman epätoivoista. Itse harrastin sitä paljon opiskeluaikoinani, jolloin emootio oli sen mitta kannattaako elää vai ei. Emootioni olivat jo siilloin uhanalainen laji: koko ympäristö tuntui olevan niiden viljelyyn sopimaton ja vihamielinen. Ennen muuta länsimainen teollinen yhteiskunta ei tunne mitäään: se on emotionaalisesti kuollut. Täynnä zombeja.

Länsimaisen teollisen yhteiskunnan illuusiot rakkaudesta lässähtävät jonkinlaiseksi latteaksi läheisyydeksi, jossa vallitsee kidutusluontoinen ehdoton tabu: puhtaita emootioita ei sallita. Niitä ei saa herätä, tai jos niitä herää, ne otetaan kidutuskammiossa erikoiskäsittelyyn. Länsimaisen teollisen yhteiskunnan ihmisessä nimittäin herää aina uinuva sadisti, kun hän havaitsee emootioita: luulen että suurin osa ei milloinkaan havaitse.

Varsinainen emootioiden tuho tapahtui omallla kohdallani, niin kuin sen täytyy tapahtua kaikkien vastaavanlaisten tapauksien kohdalla, kasarmilla, joka kuten ymmärsin, ei salli emotionaalisen ihmisen läpäistä hirviömäisiä, iljettäviä, älyttömiä, alhaisia ja masentavia testejään. Tajusin kirkkaasti: tämä yhteiskunta on loan ja saastan klimppi, jonka kanssa minä on radikaalissa sodassa. Tämä yhteiskunta antaa ja tulee antamaan kaikkensa sen tuhoamiseksi, mikä ihmisessä on arvokasta, erittäin merkittävää (toisaalta kysymys on vain murskaavista voimasuhteista: asia voisi olla ja olisi toisin, jos toisintuntevilla olisi taistelevaa miesvahvuutta puolellaan). Tämän omaisuuden menetyksen kynnyksellä olin todella masentunut. Tajusin kirkkaasti, että ympäristö ei ole ainoastaan muodostunut sellaiseksi, vaan suorastaan tarkoituksella rakennettu, pakkolunastamaan minulta synnynnäinen ominaisuus, joka on kaikkein tärkein, itselleni mittaamattoman arvokas.

Nykyisin voin enää kuumetaudissa viruessani, kuumeen pehmentämänä, saada etäisiä välähdyksiä ja muistoja tuolta ajalta, ennen ydintuhoa. Koko se aika, joka oli emotionaalisesti käsitetty, koko tuo aika ennen holocaustia, on muistoistani mennyttä. Nyt olen täällä, siinä samassa halveksittavassa paskassa, jossa en milloinkaaan olisi hallunnut olla. Kuka tahansa vanhan ajan ihminen, kunnon ihminen, olisi mieluummin tehnyt itsemurhan, kuin jatkanut elämää näin köyhänä, näin häpäistynä ja onnettomuuksien alkemistien loppuun ryöstämänä.

"Ja minä palvelin tuota vanhaa Jumalaa hänen viimeiseen hetkeensä saakka.
Mutta nyt minä olen virkaheitto, vailla herraa, enkä silti vapaa, en liioin enää hetkeäkään iloinen, en ainakaan muuten kuin muistellessani."
Nietzsche: Zarathustra

812. PUNNITUS

ulkona valkoinen palkkanne
lumi
ja metsä
ja keinumisnopeus
ja lapset oikeassa nilkassa pistos ja sielu
jyrinä, sähköliitin.
On rauhallista liukkaalla roomalaisten kiveämällä tiellä
istua vuosia ja kertoa satua


Joulu on kuin runoilija, kuollut.
Lokakuuta rakastan, se on käsin siinä keskustassa,
hyvin.
Sienipilvi yllä.
luonnon kastelee.
Saamatta luonnollista
muistuttavaa
sama, sama, että ei ajattelu.


Inhimillisen presidentit, keitä he ovat?
Minne kuljettavat?
Ovatko herkkyydeltään jumalten sukua?
Ihmiskunnan katakombit, muistot ja murheet.
Sitkeydestäkö on tullut hyve.
Häpeä!

Hei, automaatit,
rakenteiden kiveä, asentoa,
linjaa, tekokuihin singottu rukous!
Sinua toisinaan ikävöidään, vuosisataa
Hemmetin koirantähden alla ja nurkassa
Tietokone 4.

Pyöreä,
enne, kolke
on kartalla.


Tyttö peräänkuuluttaa teknisen objektin
joka kuin korret tyhjinä haukotelee.



Vesihana näytti kuin
taiteiden tanssivat pääkatkaisijat
päähän tippuva kylmä pisara
aiheuttaa kaksinkertaisen tulehduksen
Minä rumenee.


Raaka-aineiden ei ole hyvä olla vapaana, kiinni maassa.
Niin kuin elefantin muisti.

Kukkaset sotaan ja suloinen kohta
jota yksin kotimaana kalenterit juhlivat.
Jumalainen niitty, korvaamaton
pieraisi suljetusta kammiosta historian.


Nousen Maa järjelle
Mikä näkevä poissaolo
sekaannus
Siellä selaa, Hän Apallo.
Ohittaa, antaa lepää.
Pitää kasvot.


Internetin täytyy syödä kaiken aikaa
Seistä hiljaa teidän rukouksenne ajan
Kuulla nöyrimmän rakkauden tunnustus
Sen ääni, minne ikinä maailmassa
Kymmenet tähdet merivettä kantamuksinaan
suonissa, uudet sotilaat, niiden
yhtenäistä päivää harvenee, kitkuttelee



Voi, meni kaikki
kadut, elämä
liikkumisen aikaan
vaikeammaksi nainen miehelle
Miehen lähetti
taiteineen kosimaan Siperiaa


Muuttuiko
Marginaali
Lordin kokonuotti
Lentokentällä
Olen vastassa
Joka vedessä
Ihmisessä




Tekee kiusaus kuulostella neljää
haarukkaa raitiovaunun kyljessä.
Täytyy pysäyttää liian monta hurjapäätä.
Naarmuttaa yhteen seitinkirkkaita juonia.


Rakennamme aurinkoa
heinä kääntyy
tuulen Fellowship tekokuita
pilvien tasalla
Eukalyptusmetsä ja sade
kemialliset päivät
valveillaolon pitelemässä sylissä
lentää juomukaulainen korppikotka



Äiti oli unohduksessa
pieni niin
kultaa minut
ja kesä lämmin pinta
omavaloinen, ikkunasyvennys



kukinta, kirkasta kantamiseksi.
Ionisaatio, Tampere-Oulu



Olen ollut ambrosiainen, autuuden uhka
tukijalkarakenne, nojaillut Hermeen sauvaan.

Jokaisella askeleella taitelija löytää
talvella Pietariin, joka on Näky. Näky.

Mitä aikaa siellä eletään, puhe, peluuta
kasinot, yhteen rahanlaskukoneet, syntyy
kapakoita ja ydinsukellusvene Krasnojarsk-27:ään.
Arpa olla Stalinin pesäpallo.
Heitä. Vapaudenpatsas, ota koppi.




Eläkkeelle lähteviä kun kuvataan, ajatellaan, ettei
nauru yhdeksästä olevan aineen istuinta, huutavat:
rakkaus, rakkaus, rakkaus.








Mietin ylös teriksi unohtunutta.
Meteoriittiuutuuksia yleisempi
epämääräisyys on numeroita.

On laatu kylmää Silmänräpäys
aistimuksen liikejohdolle oikea pinta

Rahaa, sanoo tyttö. Jonkin verran
sisällä aineellisia vaurioita
Huhti on ilme. Naisella Hyvä
Huhtikuussa nainen vyönä katoaa.
Yhden päivän aikana liki katuvaloissa


Kaukaisimpien lahjojen avaaminen
Nesteiden pyörremyrsky
geenien vaellusvaihe
maailma
Tyttö piireihin kiinitetty, ja avaaminen

Suljettujen ja lukittujen halujen näkökulmia
aukinaisia trade-ikkunoita
pohkeet
Sapfossa, riittämättömyyttä
elämä numeroissa epämääräisyyttä
tämän sinulle kaukaisimman lahjan

toista ihmisessä on se, mistä ei kerrota
että vainajasta etsittävä kylmäsota
epäsoinnillinen kidutus, Enkelistä.

Sodan varustettu vastakohta: mennä äkkiä huonoksi
hienosti sanottuna valmiuksia Ofelian talossa
siedettävä sodanjohto
Voimme ottaa muurista vuorokauden jokaisen kiven.
Kylmän
kuuroherkkyys kuin Troijan hevosella
Sinun hidas myrkkysi, jota
varo mennessään eivät sisarukset
En riitä kauan


Liikaa puolet
joka minä susi
olen kerran selkäpuoli
- rauhan taivaalla











Seuraavan yhdistelmä: korolliset kävelykengät.
Vaikea yksinkertaisten kappaleiden vyyhti.
Sellaiset hänen jäsenensä tuottaa.
Shampanjalasit rikotaan portaikkoon.



Keinut huojuvat pyörretuulessa.
Virveli, vuodenvaihteen suojakilpi.
Riittää ajatella halla tänne.
Voi laajasti asuttu Ultima Thule!
En teille toisiaan suosittele.
Nyt kestävyys kiertyy, kirjoitat.




Runoutta vailla
oleminen aiheuttanut
muutoksen ihmisessä
jonka mieli aaltoja
kapea vesi valoa
oi, keskelle, impotetti
todellisuudessa elävä
epätäydellinen kone
R-tulilangasta sielun
numeron epätäsmällisyys
aspekti sikailulle
punanen valmistus
Sydämen voitto!

VAROITUS.

Lepokodin uuvuttava PROTOKOLLA
Turkisnahka, keskittynyt vetäminen
Onnellisten kauppamatkalla taipumuksia
viisauteen.

Mies, soita
kärsineet kitinässä
tyynesti
joka Joona


Joka päivä seitsensolmuinen
ihminen on puhetta.
Kiinnostavia kuulumisia,
Seulasille museotavaraa. Idiootti.
Avaruus pystytetään
rakennustelineille.
Unessa käytetään kateutta hiljaisuudessa
kunnon puremaa, ihmiskunnan antimia
pistiäisiä löytyy, ja kutinaa
ehdottoman luontaisesti


Minä koiria kaavamaisia pitelin ylhäällä jaloista.
Kissa kosteaa, puu myönnytyksiä
Viihtymiseen.

VAROKAA: "KELLOT, KELLOT."

Täydellisen elämästä teki tietokone,
taivaanrannan myötätunto. Näin henkilö,
impotentti valas. Laivasi katosivat
kantajat teloitettiin. Hiekkatieksi puheli
katajanmarjoja, tuulenpesäsieniä
kaunista havaittua

Ansalangat

Tähdet

systemaattinen Päästä ihana

Tämä painovoima?



selvästi kadonneitten rakennusten näyteikkunassa, saa reiän avaimet
Ovet
Wilsonin hedelmät
Ja Hedelmättömyys
mahdollisuuden
Tähtien Radiohiiliajoitus
lapsiltaopittu
Ongelma nimeltä


Varokaa: "Kellot, Kellot."
Tomun voimasta
kaikkiin älykkyystesteihin

Sinulle ja
Kukaan sika,
veden sivutuote.
Lepokodissa
ulottuu rakentaminen.
Lyhyt vetosytytin.



R-tulilanka.
Lukot ovat monumentaalisimpia esteitä.
Laivasi on satamassa ennen sinua.

Silti niin,
intohimoisesti
ylistämässä maapalloa.

811. PUNNITUS

Kuvitella että
Se on kerran
Liikeen rinnalla ja myös
mikroskooppista leipää
betoniporsas ei jaksa tunnustaa muodostuneensa eteeni


jalo harhaa lähelle
keinot tuulen tuhansien kellojen
kuin olisi surkein ja nöyrin palvelija
saanut kokonaisten hiekkajyvien
tasankoja masentuneempi

Päästä vähällä.

Fregatilintu, aurinko, kukkulat
pesäänsä, haluistaan
päästä.
Tumma
kolmen siunaama
ulkomuistista. Karitsa
samaa nähnyt elämäni
tiheyden planeetoilla
kymmenesti arki joka kuvioitiin
päätyönä siemenettömät


Hän kävelee nykyisin enää harvoin,
ja hyökkäyksellä pyytää säästöporsaat.

810. PUNNISTUS

On puhuttava murheista
Kesä tuli yön sinua kohti
vintillä kuivuvat raikkaat lakanat,
aallonrajoihin omenankukat
umpeenkasvaneita säteileviä vuosia
Idästä saapuu pyhimys, vaivan lopputuote

Eurooppa etenee kuin nelikätinen prinsessa
Minä, täydellisen kironnut unohdettu jumalten geysir
tulen itkemään sen ympärille syyspäivien mallit
Niin kuin Seppius IX itki kauan observatoriossa
eläinten antautumista

Ajattelepa, totuuden jousi
pahan semifinali, drinkkien nälkäinen historia
Sinussa on uskoa

Demokritos, joka nöyryytystä
näin kuvasi:
Kamala tähtien naisten tuhka
aamuna päihtymystila keväällä
sitten vapaana kiltti
kesäinen Heinä

Mutta se pukee naiselle juoksuhaudan

Matalaäänisiä naisia ovat ikonit
ihmisenä polveilee Madonna
sinne joogien ajattelematta
tarttuu seitsemän yksinäisyyttä
kaipuuta kuuntelee käyneitä

Goethen muoto Rubinsteinin
vuorottaisten alukkeiden listassa
Siinä syvanteiden luomassa
PROTOKOLLASSA
Maailmassa,
minua kauneutta.

Osta Aleksis -sikari, sentin huora ja tältä helikoptereita.
Chewbacka, päästärakastunut. Hän, ruususta.
Huomenna on rauha.
Rauha.

Mieletön hiiteen! Voi vanhempiaan,
liikaa r-tulilankaa, sanoo Kelvin.
Väärä katse korvillanne.
Olkaa joten
Olohuone kiitää, sätkyttelevä kätilö
Aulassa odottaa hyvinvointiyhteiskunnan omaperäiset
neljä itsestään selvää kieroa odottajaa näinä päivinä.

Kaukana repeää omenapuu
Nainen, joka on kaupungin universumin lampuista
proosatyyli, tietääkseen runoilevansa
silmä kuumia teitä harhailee jäätikön rajoilla
kamera hiljenee

Aleksanteri uppoaa sineen
epätodellisilla poskillaan
kukkalaite
liikesarja
joka rauhoittaa


Meillä toimitaan kirjeiden mukaan.
Elämyksen pinnanmuodoista ei käy ilmi
ero sarjassa vaakunoita
Hädin tuskin samalla liian...
laillinen läpivienti aivoissa
vihreän vaatteen neuvottelu

Miesten kompassineulat kääntyvät
hyvin tietoisiksi
ollaan jokin yhtye
humoristinen katseemme yläilmoihin
kun keskustelussa pääskysetkin kuulaissa
mielenkiinnolla
pilvillä on syy itsestään
aamulla kuivaa
ostoskärryjen vauriot, meteli
pässin kylmä monitoimikeppi
sauvat, kynttilät pystyssä
Jerusalemin Heinä


Sitä mutteri
Vaan päivää.
ei senttiäkään
Epätasa-arvoa.
Yöt pelastaa
neljäkymmentävuotta jona taide antoi.


Menestyksen tuotti valmiiden päivien suuremmoinen mekaanisuus
matruusi, tuuleton ovelasti ihana kuuma urhea punainen päällikkö.
Mitä virkistävää on lakanoissa joiden läpi lentelee punaisia haukkoja?

26.5.2006

NEUVOSTOLIITTO

oli tähän astisen kirjoitetun maailmanhistorian utooppisin ja kallein kansantaloustieteellinen kokeilu. Utopian olisi tullut kestää ainakin 700 vuotta, että hinta joka siitä maksettiin näyttäisi kohtuulliselta. Neuvostoliitto määritti koko 1900-luvun hilliten Yhdysvalloissa raivoavaa totalitarismin syöpää, estäen sitä työntämästä kammottavia etäispesäkkeitään muualle maailmaan ja tehden kulttuurista joissakin länsimaissa mahdollista. Yhdysvaltojen ainoa poliittinen intressi 1900-luvulla oli (Saksan jälkeen) kaataa Neuvostoliitto hinnalla millä hyvänsä: päästä näin muuttamaan kaikki maailman ihmiset esteettä rahaksi. Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen Yhdysvaltojen tehtävä on pitää huoli siitä, että Neuvostoliiton historiaa ei milloinkaan tulla kirjoittamaan oikein.

Neuvostoliiton todellinen historia, niin kuin Yhdysvalloissa erittäin tarkasti tiedetään, on kokonaan kirjoittamatta. Se mikä Neuvostoliitossa oli olennaista ei ole säilynyt. Me propagandalla ja väärällä tiedolla ulossuljetut emme tiedä siitä kulttuurista mitään. Me saamme enintään sivukorvalla kuulla tarinoita toisesta maailmasta, käsittämättömästä lumouksen läpitunkemasta utopiasta, joka ei tunnu edes saduissa mahdolliselta. Joskus me saatamme saada käsiimme animaatioelokuvan, katsoa sitä ymmärtämättä siitä mitään. Toisella puolella eläneiden ihmisten kertomina nämä sadut jäävät moraalisen opetuksensa hillittömän korkeuden takia kaukaisiksi ja utooppisiksi: niiden rinnalla koko muu maailmanhistoria tuntuu runnellusta, silvotusta, miltei kokonaan jo tukahdukseen ja totalitarismiin tottuneesta, ja siitä jo melkein nauttivasta kadotetusta sielustamme kotoisalta.

Stalin on edelleen monien mielestä historian suurimpia hahmoja, vaikka murtuikin Yhdysvaltain ulkopolitiikan välikappaleena armottomiin sisäpoliittisiin uhrauksiin, jotka meistä näyttävät raakuuksilta, mutta jotka olivat välttämättömiä kylmässä ulkoisessa taistelussa niin raakoja, alhaisia, häikäilemättömiä, valheelisia ja saastuneita vastustajia vastaan kuin 1900-luvun Saksa ja Yhdysvallat.
"Pitäisikö hänen kirjoittaa Stalinille? Stalin ymmärtää, ettei maa tarvitse moukkia vaan ammatti-ihmisiä. Stalin halveksii tyhjänjauhajia, ja Azizjan on tyhjänjauhaja. Stalin vihaa kiipijöitä, ja Lozgatsov on kiipijä. Stalin inhoaa pampunheiluttajia, ja Baulin on pampunheiluttaja. Huumorintajullaan Stalin asettaa nuo viattomat epigrammit oikealle paikalleen. Mutta yksityisasian esittäminen Stalinille olisi julkeaa." Rybakov

24.5.2006

HENKINEN SOKEUS

on ennen muuta voitontavoittelun strategia.

Ei tyhmiä olekaan. Tyhmyys on luovuutta, jolla vähäjärkisyys käännetään edulliseksi ominaisuudeksi. Tyhmäksi tekeydytään, kun huomataan siitä olevan hyötyä. Vain sellainen on oikeasti tyhmä, joka luulee ihmisten olevan luonnostaan tyhmiä tai tietämättömiä.

Kaikki perustuu havaintoon, jonka mukaan sielu aiheuttaa vastuuta ja rajoituksia ihmisen maailmaan kohdistuvassa aineellisessa manipulaatiossa. Henkinen sokeus on sielullisten erojen tahallista hukkaamista aineellisen vapauden (eli välinpitämättömyyden) täydellistämiseksi.

Sofokleen Kuningas Oidipuksessa itse itsensä henkisesti sokaissut, joutuu rangaistukseksi sokaisemaan itsensä myös fyysisesti. Kaikkien henkisten erojen katoamista seuraa kaikkien fyysisten erojen katoaminen. Ydinkatastrofi.

MISTÄ MONSTEREIDEN MAAILMASSA SITTEN

on kysymys? Koko hirviökulttuurin perusta on "elävältä kuolleen" teologisessa käsitteessä. Dracula, Frankenstein, George A. Romeron Night of the Living Dead (1968), kaikki nuo modernit klassikot lepäävät elävältä kuolleen käsitteen varassa. Ranskalaiseen satuun perustuva Kaunotar ja hirviö ja Platonin teksteistä muistettu Sokrates, jonka sanotaan olleen hirviömäisen ruma, ovat toisen tradition tuotteita.

Romeron klassikkoelokuva on toisinto Alfred Hitchcockin elokuvasta Linnut (1963). Tavallaan kysymys on Hitchcockin elokuvan uudelleentulkinnasta, Hitchcockin mestarillisen poeettisesti kuvittaman metafyysisen mysteerin tulemisesta astetta konkreettisempaan ja banaalimpaan tulkintaympäristöön: vaiheittain hyökkäävät linnut on korvattu kuolleesta nousseilla toimivilla ihmisruumiilla. Hitchcockin hypoteettinen realismi muuttuu puhtaaksi fiktioksi, mutta samalla psykologiselle ilmiölle annetaan vanhateologinen tulkinta. Romeron elävät kuolleet ovat flegmattista porukkaa, fyysiseltä toimintateholtaan täsmälleen Hitchcockin lintujen tasolla. Siksi kummiltakin haetaan suojaa talosta, jonka ikkunat ja ovet naulataan kiinni. Kaikki muu on elokuvissa yhtä.

Kauhuelokuvat tekevät ihmisiin aidon vaikutuksen, koska elävältä kuolleen käsite on raamatullisen tuttu (kuolla pois synnistä kontra kuolla pois Jumalasta), ja koska jokin vastaava tunnistettava, mutta epämääräinen ilmiö tai tapahtumisen dynamiikka toimii modernissa maailmassa, täysin kiistattomasti. Kauhuelokuvat eristtelevät tarkasti ja analyyttisesti omaa todellisuuttamme, ja saattavat katarttisesti purkaa todellisuuden aiheuttamia paineita.

YMPÄRISKYSYMYKSEN OBJEKTIIVISUUS

Euroopan poliittisessa kentässä (kun N-liitto tuli ja meni) on 160 vuodessa tapahtunut yksi muutos: ympäristökysymyksen ilmestyminen.

Se mikä on ympäristömme tila objektiivisesti (kuinka lähellä Jumalaa, kuinka lähellä maailmanloppua) on yhtä vaikea määrittää kuin se, mikä on sielumme tila objektiivisesti. Kaikenlaista tieteellista dataa esitetään, mutta maalikon on mahdotonta muodostaa käsitystä siitä, mikä on liian suurta hänen käsityskyvylleen. Siksi kysymys ympäristön tilasta on poliittinen väline ja uskon asia. Tämän havainnon jälkeen myös saatavissa oleva tieto alkaa olla kaiken aikaa enemmän poliittisesti värittynyttä.

Huonoa tässä objektiiviseksi tarkoitetun tiedon politisoitumisessa, siis vääristymisessä poliittisen tarkoitusperän mukaan, on se, että vakavia uhkakuvia, jotka saattavatkin olla tosia, kuten Linkolan puheet, ei tietenkään missään tapauksessa oteta todesta, koska ajatellaan jonkun ahdingossa olevan vain yrittävän sillä tavalla kohentavan omaa sosiaalista asemaansa. Rauhallisten näkymien esittämisen taas oletetaan olevan osa vallan (eli rahavirtojen) kahvassa olevan murhanhimoista taistelua asemansa säilyttämiseksi ja koko yhteiskunnan kivettämiseksi. Kukaan kapitalismin terve järki ei ajattele, että mitään todellista tietoa, todellisuuden tilaa, edes on olemassa: on vain erilaisten rahanhimon strategioiden mukaista häikäilemätöntä valehtelua ja manipulaatiota. George Bushille kaikki ympäristöpuhe on ainakin roskaa ellei suorastaan isänmaanpetturuutta. Kukaan kapitalismiin orientoitunut, ei edes muista, että jossakin tuon silpovan eläimellisen hävyttömän ja ruman saippuatehtaan (jossa ihmiset ja luonto muutetaan rahaksi) takana on todellinen luonto, todellinen planeetta, todellinen ympäsitö, ja jossakin näitä sikamaisen alentavia pelejä pakoon karanneena myös todellinen sielu, joka hahmottaa kaiken saatanallisuuden pelottavan kirkkaasti.

Kaikki huolestuminen ympäristöstä ei kenties olekaan pelkkää isänmaan petturuutta, kapitalistien veljellisessä taistelussa toisia kapitalisteja vastaan. Asian arvioiminen maalikon näkökulmasta on juuri niin vaikeaa kuin Maalaisen postaus osoittaa. Totuuden voi vain tuntea, sitä ei voi tietää.

NERO JA LUOVA

Bisquit sanoi eilisessä pakinassaan hyvin jotenkin että: "Synttyy kaksi luovaa peukalo keskellä kämmentä. Nero heistä kärsii koko elämänsä kompelyydestä. Luova keksii peukalolle hyödyllisen käytännön sovelluksen."

Ajatus on iltapäivälehteen aika syvällinen. Mitä siitä seuraa? Luova vailla neroutta ei kärsi anomaliasta. Kaikki mutaatiot ja virheet ovat hänelle luovuuden lähde ja selviytymisen keino. Ennen muuta luovaa vailla neroutta ei rajoita ihmisyyden mitta ja määrä. Kaikki poikkeamat ihmisyydestä ovat uusi mahdollisuus. Minkä tahansa epämuodostuman luova käntää selviytymiseksi. Selviytyminen ja pelkkä jälkikasvun olemassaolo tuottaa hänelle nautinnon.

Nero taas kärsii kaikista poikkeamista ihanteeseen: hän on kiinni sisäisessä, sielullisessa, ideaalisessa ihmisen mallissa. Hänen luovuutensa keskittyy tekemään elämän kirkkaasti tiedostetusta kipeästä puutteellisuudesta siedettävää. Kauneus ja vain se tuottaa hänelle lohdutuksen.

AJAN OLOJEN ARVIOINTI

Ajan olojen kehuminen on nykyään yhtä yleistä kuin soimaaminen. Onkohan joukkueet koskaan olleet näin tasaväkiset? Minusta täysin samoina eri ympäristöissä toistuvat ajan olojen valitukset olisi mahtava tutkimuskohde. Kysymys on aina sielun tilan arvioimisesta tietyssä ympäristössä. Mutta myös ympäristön tilan arvioimisesta. Olemmeko lähempänä armontilaa vai maailmanloppua? Missä on taskuabsoluutti nyt? Tähdissä, mielikuvituksessa, pyhissä kirjoituksissa, talouskasvussa? Luultavasti yhtä usein kuin sielun tila arvioidaan todellista paremmaksi se arvioidaan todellista heikommaksi. Todellista heikommaksi arvioiminen on turvallisempaa, jos tiedetään millä keinoin tilaa voidaan parantaa.

23.5.2006

MATTI VANHANEN JA SATANISTINEN YHTEISYMMÄRRYS

"Varjojen valtakuntaan on ottanut aimo harppauksen myös asekauppias Matti Vanhanen: aamun Hesarin etusivulla se harjoittelee hevarien demonista tervehdystä rovaniemeläisen rokkipojan opastuksella. Asekauppias Vanhasen ajatuskuplassa lukee: "Saatana on ihan great"." Soikkeli

Nuo hevareiden sormimerkit ovat ihmeellisiä. Niitä on vaikea ironisoida. Tämä Vanhanen varmaan luulee, että kaikki on vain jotain kivaa... mikään ei merkitse mitään jne. Itse olen ollut hevikonserteissa ihmeissäni niistä sormimerkeistä. Siellä kaikki teinit ovat sormet pystyssä. Kun olen tiedustellut mitä sormimerkki tarkoittaa, en ole saanut kovin selkeää vastausta.

Venäjällä, jossa symbolimaailma on järjestetty tieteellisen kurinalaisesti ja kaikki äärimmäisen korostetusti merkitsee jotakin, kysymys on Saatanaa merkitsevästä eleestä, joka tehdään, kun vihjataan toiselle osapuolelle, kolmannen osapuolen materiaalisen näyttämisenhalun liiallisuudesta. Sormimerkki on kahden henkilön välistä yhteisymmärrystä kolmannen sielullisesta tilasta. Sormimerkkiä ei Venäjällä näytetä Saatanan edustajalle, varsinkaan silloin kun ihaillaan tätä. Sormimerkkiä ei näytetä esiintyjälle yleisönjoukosta, ellei esiintyjä ole erityisen huono. Kun esiintyjän ja yleisön välillä vallitsee yhteisymmärrys kolmannesta osapuolesta, joka on saatanan vaikutusvallassa tai tämän edustaja, esiintyjä näyttää sormimerkkiä, jolloin yleisö näyttää sormimerkkiä takaisin. Esimerkiksi Ozzy Osbournen tai Tommy Iommin näyttäessä sormimerkkiä, 350 000 sormimerkkiä nousee yleisöstä heti tervehtimään sitä, tällä tarkoitetaan: "Kapitalistinen maailma on Saatanan oma! Sielu, olet helvetissä!" Jonka tervehdyksen jälkeen räjähtää soimaan Paranoid, Evil Woman tai War Pigs.

Tämän perusteella on mahdotonta päätellä, mitä Matti Vanhanen kuvittelee tekevänsä näyttäessään sormimerkkiä Iltalehden kannessa.
"Lapset ovat kohdanneet elämän raadollisuuden,
hirveän määrän työtä kaikissa muodoissaan,"
>>

KULTTUURI-IHMINEN KUOLLEESSA KULTTUURISSA

"Ainut mikä säilyy on artistin suupielille jähmettynyt jäljitelmä postmodernin ironisesta virnistyksestä. " >>

Tuottaa vihlovaa päänsärkyä ja uneliaisuutta jo pelkkä ajatuskin. Kun kulttuurin elämä lakkaa, kun se muuttuu pelkäksi vanhan kierrätykseksi, on tärkein kysymys: miten eristää itsensä tuosta kaikesta. Kulttuuri-ihminen kuolleessa kulttuurissa on nekrofiili. Miten tehdä itsestään ei-kulttuuriolento? Miten tehdä itsestään taas kuollut kuolleelle ja elävä elävälle? Vastaus: paluu maanviljelykseen.

EUROTRASH

"Kiinnostavinta kuitenkin juuri nyt on pohtia sitä, miksi Lordi nimenomaan voitti Euroviisut." >>

Vitsi on kai vain yksinkertaisesti siitä, että kukaan ei ole aiemmin keksinyt käyttää ulkomusiikillisena tehona äärimmäistä rumuutta seksikkyyden sijaan. Lordi ikään kuin maskillaan paljastaa peruseurotrashyn todelliset kasvot.

PALUU ALKUKIRKKOON

"Eihän kukaan enää tarvitse kirkkoa, jos Hard Rock tyydyttää samat tarpeet.">>

Jos kirkko ajatellaan pelkästään viihteeksi ja sosiaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi, niin minusta tämä hard rock vaihtoehto on parempi.

Kuka rehellinen kirkkoa on koskaan tarvinnut?

Kirkko on sielunpelastuksestaan huolestuneen pienen vähemmistön tapa pakottaa vieraat ainekset, eli tuo keskiaikaisessa vilpittömässä irstailevassa karnevaalissa elävä maallinen maailma, omiin normeihinsa, jotka ovat pitkälti tuon ulkopuolisen maailman sanelemat, ja edellyttävät sen muuttumattomuutta.

Luostarilaitoksessa, jonka Luther tuomitsi epäilyttävänä, teeskenetelynä, oli vielä jotain järkeä, kun askeesin harjoittajat saattoivat vetäytyä sinne maailmasta, että heidän ei tarvinnut toteuttaa askeesiaan maailmassa, mikä on hankalaa... vaikka ei siinäkään mikään maanpäälle tullut Juumalan uudestisyntyneiden sielujen seurakunta toteutunut puolueen kaltaisena voimana muita puolueita vastaan ... mutta se oli mahdollisuus, yhtä kaikki.

Parasta on kai vihdoin tunnustaa että todellisen kristityn tie maailmassa on aina helvetillinen, eikä hänen kamppailuaan oikeastaan yhtään helpota se, että karnevaalikansaa kuritetaan ja nöyryytetään ulkonaisesti teeskenetelmään samaa kokemusta. Kokemusta joista heillä ei ole eikä milloinkaan voi olla mitään aavistusta.

Eivät nämä lähinnä tuotemerkeistä kiinnostuneet ja niiden näkemisestä "sydänjuuriaan myöten" liikuttuvat olennot mitään Kristuksen heimoveljiä ole. Tämän planeetan väki vain sattuu olemaan matkojen päässä mistään kristillisestä armontilasta.

Vilpittömiä kristinuskon ritareita on aina ollut vain kahden käden sormin laskettava määrä. Loput ovat olleet palkkasotureita, eivätkä eroa mitenkää jostain muukalaislegioonalaisista. Nykyajan erikoisuus verrattuna aiempiin aikoihin on se, että sisäisesti vakuutettujen kristittyjen täytyy vain ymmärtää joitain todella ahdistavia tosiasioita, joita he vuosisadasta toiseen ovat kieltäytyneet ymmärtämästä. Täytyy ymmärtää se, että kristuksenseuraaminen ei ole mikään demokraattinen lahkopuolue tai sotarevohka, jossa epäselektiivisesti - ilman kovaa objektiivista näyttöä kunkin sielun armotilasta ja uudelleensyntymisestä - kootaan joukkoja toisia joukkoja vastaan ja kilpaillaan äänestäjistä.

Tämä siis kristinuskon puolustuspuheena.

22.5.2006

ANATOLI RYBAKOVIN

Arbatin lapset osoittaa miten vaikeaa, tehokasta, paljon ilmaisevaa ja kaunista fotorealistisuuteen viety olennaisten asioiden kuvaus sellaisenaan on verrattuna satiiriin tai muuhun ilveilyyn. Olennaista on se mikä on mahdollisimman monilla tasoilla mahdollisimman paljon puhuvaa, suhteet rekonstruoivaa, tarkkaa mutta taloudellista. Rybakovilla tämä ajattelu lähtee jo romaanin nimestä: jos Arbatin lapsille tapahtuu tällaista, mitä tapahtuukaan syrjäseuduilla... kysymys on enemmän normin lievimmästä ilmentymästä kuin poikkeuksesta. Satiiri sen sijaan vihjaa ja kritisoi järjestelmän sisällä, sitä voivat ymmärtää vain ne jotka siellä elivät ja näkivät ne suhteet, joita satiiri ei kuvaa, joihin se vain viittaa: aikojen päästä on satiirin perusteella täysin mahdotonta sanoa mistä ylipäätään oli kysymys. >>
Tietysti, naista ei pidä yrittää riuhtoa
pois maallisuudesta,
se on sama kuin riuhtoisi kukat kukkapenkistä
Olento on hauras
siltä ei voi vaatia paljon
kuolee helposti käsiin etc.
Puhutaan tasa-arvosta
mutta naiselle riittää
pelkkä olemassaolo,
miehen harteille jää sanoinkuvaamattomia ponnistuksia
vuorten siirtoja
jokien käänteistämisiä
Voi ajatella niinkin, että naisessa asuu sielu
ja mies on yksi suuri balzacmainen ponnistava lihas
kannattelemassa taivaankantta.
Tietysti silloin on vaikea puhua tasa-arvosta.

RITUAALIT JA INTERNET

"Arkistot, kirjastot, museot ja kansallinen kulttuuriperintö uhkaavat hävitä tämän digitaalisen markkinapaikan viehätteeseen."

"Kirjastojen palvelukulttuuri saakin muuttua, mutta on jotakin joka on pitänyt ne pystyssä vuosituhansia, ja tekee ne vieläkin arvokkaammaksi kuin digitaalinen nollaviiveyhteisö."
Vesa Heikkinen

Rituaalien merkitys on otolliseen tilaan virittäminen. Kulttuurin hedelmät, kirjat, taideteokset, uskonnolliset opetukset ovat läpi historian olleet suurimmaksi osaksi vain rituaalisten menettelyjen kautta lähestyttävissä. Kirjastot, museot, kirkot, mitä ne ovat muuta kuin välineitä ihmisten virittämiseksi otolliseen tilaan.

Netissä kaikki kontekstit ovat irti alkuperäisistä rituaaleistaan. Kukaan muu kuin käyttäjä itse, hänen oma mielikuvituksensa ja elinympäristönsä, ei viritä sisältöön sopivaa tilaa. Mikään ei takaa, että kaksi käyttäjää milloinkaan olisivat samassa tilassa.

Onko tämä olennaista? Ei sille, joka osaa toteuttaa rituaalit omassa yksityisessä tilassaan, ja joka tietää mitä materiaaleja kulloinkin tarvitsee. Mutta sille, joka ei tiedä miten asioihin tulisi suhtautua, joka vasta opiskelee, rituaalien puuttuminen saattaa olla erittäin suuri este kulloisenkin henkisen virityksen löytämiseksi. Hänen mielikuvituksensa, joka ei oikein pysty orientoitumaan asiaan, värittää sen milloin milläkin tavalla.

Toisaalta, pelkkä sisältö ilman rituaalia, saattaa olla myös lopulta kaikkein puhtain ja kriittisin tapa suhtautua siihen. Ilman rituaalia sisältö avautuu kustakin näkökulmasta juuri täsmälleen niin ongelmallisena kuin se on, ja siitä herää kaikki ne tyhmät, vaikeat ja olennaiset kysymykset, jotka rituaali tehokkaasti ehkäisisi.

Mutta me emme levitoi tyhjiössä. Koko aineellinen urbaani todellisuutemme on kapitalistisen teologian läpitunkema ja sillä on vain yksi uskontunustuksellinen rituaali: kuluttaminen. Kuluttaminen jakantuu mainostamiseen ja ostamiseen. Tämän banaalin transaktiometaforan yltäkylläisyys näkyy kaikessa ympäröivässä todellisuudessamme ainoana sallittuna uskontona ja estetiikkana. Kauppakeskukset ja muut erilaiseen kulutukseen hienosäädetyt hartaustilat ovat ainoita pyhiä rakennuksiamme. Tästä näkökulmasta katsoen emme siis ole vapautuneet rituaaleista, ulkoisista konteksteista ja tilojen organisoidusta virittämisestä arkkitehtuurin ja muiden aistittavien apuvälineiden avulla. Oikeastaan, kuten Eino Santanen uusimmassa runokokoelmassan Merihevonen kääntää kylkeään tuntuu esittävän, koko ympäristömme on muuttunut mainokseksi. Kaikki havaintomme on mainosaikaa jollekin. Edes ihmiset kadulla eivät edusta omaa persoonaansa vaan omaa bisnestään. Tässä ympäristössäkö vallitsisi jokin aito moniäänisyys? Älkää viitsikö naurattaa!

Paradoksaalisesti, suojautueaksemme tältä monimutkaiseksi mainokseksi muuttuneelta urbaanilta ja vihamieliseltä ympäristöltä ja palauttaaksemme erilaisten kontekstien väliset rituaalit tarvitsemme eristettyjä yksityisiä "pyhiä" tiloja. Rituaalisten tilojen yksityistyminen on osa kapitalistista kokonaissuunnitelmaa: mitä vähemmän vaikutusvaltaa maailmassa, sen vähemmän pääomaa, ja sen vähemmän eristystä. Tärkein artikkeli mitä rahalla tulevaisuudessa voi ostaa on rauha jatkuvan mainostamisen holocaustista. Tähän ei ole kaikilla mahdollisuutta: he ovat vapaata riistaa mainostajien armoilla.

LORDI

Rovaniemellä katsotaan jo omalle pojalle tontin paikkaa ja suunnitellaan kaupunkiin nimikkoaukiota. Matti Vanhanen kiirehti tervehtimään Lordia kulttuurin suurmiehenä. Vanhasen lausunto on aika yksiselitteinen: koska joku menestyy ulkomailla ja mainostaa Suomea, kysymyksessä on suurmies. Kunnon helppoheikkinä Vanhanen ei kysy millaista mainosta: kaikki mainosaika on hyvää, koska se lisää liikevaihtoa.

Epäilemättä Lordi ansaitsi viisuvoittonsa puhtaasti musiikillisilla ansioilla. Rehellisyyden nimissä ei voi yhtäkään koskaan kuulemaani viisua nostaa Lordin musiikillisen kyvyn tasolle. Heavy metal -musiikin mahtavassa historiassa Lordi ja hänen kappaleensa ei näyttele mitään roolia, mutta viisujen historiassa tilanne on toinen.

Kuten on loputtomasti toistettu, nykymuodossaan euroviisut on jonkinlainen angloamerikkalaistuneen eurooppaprovinssin karnevalistinen kämp -tapahtuma, jossa ulkomusiikilliset banaliteetit ovat ehdottomasti pääroolissa. Lordin ulkomusiikillisuus, lavashow ja jäsenten ulkoinen habitus ovat tietenkin karkea banaliteetti, mutta euroviisuperinteeseen yhdistettynä tätä vitsiä ei kukaan jaksa olla ymmärtämättä. Lordi avasi niin hyvän sauman hauskaan vitsiin, provokaatioon, miltei karnevalistiseen protestiin, että kaikissa maissa tajuttiin kyllin selvästi: tätä mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä.

Lordin kannatus oli heikointa Romaniassa, Albaniassa, Makedoniassa ja muualla verikoston ja raskaiden riippuvien kaularistien alueilla. Näissä maissa on sen verran pitkä ja karmiva vamppyyrien ja hirviöiden historia omasta takaa, että Lordin tyylikkäästi ilmaisema, pohjimmiltaan tietenkin tarkka totuus euroopan henkisestä tilasta, ei naurata.

WEBER TULKITSEE KALVINISMIN VAIKUTUKSEN VÄÄRIN

perustellessaan Calvinin opin kapitalismin hengen esiasteeksi. Nimittäin Calvinin pelottavan viettelevä filosofinen johdonmukaisuus, esoteerinen metodologia on puhtaasti sielua koskevana oppina kapitalismin hengen täydellinen vastakohta. Se mikä on kapitalismin henkeä on nurinkäännetty, uskonnolliseksi populaariksi opiksi ja maalliseksi metodologiaksi väärinymmärretty kalvinismi: puhtaasti maallinen puritanismi.

Luterilaisuus, joka kenties joskus historiassa kosketti Saksalaista luonnetta, nimittäin tuota miltei koomista hyväluontoisuuden muotoa, jota Balzac liikuttavasti kuvaa Smycken hahmossa, ei meillä ole koskaan ollut mitään muuta kuin satunnainen unelias mitään ymmärtämätön tunnepitoinen kerran vuodessa tapahtuva hartaushetki. Siinä koko henkinen elämämme. Luterialaisuus on antimetodologia, jossa arkipäiväinen elämä on mitä tahansa, ja hartauden harjoitus parikertaa elämässä tapahtuva sentimentaalinen, päätön hymistely. Ei ole mitään metodia.

Siksi nurinkäännetty kalvinismi, joka on metodismia yhtä kaikki, on mitä puritaanisinta hengettömyyttä, lähestulkoon sielun vihaamista, on hyvin lähellä luterilaisuutta, joka pelkkää aloitekyvyttömyyttää vain jotenkin huomaamatta unohtaa koko sielun ja ihmiselämän henkisen alueen. Nämä koulukunnat liittoutuvat niin pian kuin aavistavat ne vaikeudet, jotka sielun omaaminen tuottaa nykyaikaisessa suoraviivaiseen maalliseen voitontavoitteluun omistautuneessa askeettisessa kapitalismissa (tai missä tahansa nopeaan tehokkuuteen tähtäävässä toiminnassa, jossa ei ole tilaa kriittiselle asenteelle, enempää kuin etsikkoaikaa tuhlattavaksi). Tietenkään sielu ei sinänsä ole taloudellisesti voitokkaan toiminnan kanssa ristiriidassa, kuten lahjakkaat juutalaiset osoittavat, mutta se asettaa älylle valtavia haasteita: miten kiertää sokean aineellisen pyyteen välttämätön sivutuote, sielullinen väkivalta? Luterilaisilla koulimattomilla massoilla ei kuitenkaan ole aikaa pohtia tätä juutalaisen kulttuurin syvintä mysteeriä, vaan he liittoutuvat armotta taloususkovaisiin, sillä kapitalistisen partikkelin perivihollinen ei ole toinen partikkeli, kilpailija, jolla on sama hyönteisen eetos ja satanistinen uskontunnustus, vaan perivihollinen kummallekin on elävä sielu, jolla on välttämättä eri eetos ja uskonto. Tämä perivihollisuus synnyttää sen myrkyllisen kateuden ja väkivaltaisen halun, joka natsi-Saksassa kohdistui juutalaisiin, Euroopan todelliseen älymystöön. Juutalaisviha on yhtä kuin elävään sielun kohdistuva viha, ja kuolleen ruumiin nekrofiilinen rakastaminen: kuolleeseen yhtyminen. Kuolleen preferointi kaikissa valintatilanteissa, kuolleen ylistäminen, ja kuolleen nostaminen kaikessa elävän yläpuolelle. Tämä nekrofilian henki kiteytyy elävän ihmisen älyyn kohdistuvaan vihaan ja katkeruuteen: älyyn joka on ylivoimainen luotaessa kulttuuria ja kauneutta, mutta petollinen, epäilyttävä ja vaarallinen vihollinen zombille. Kaikkien massakulttien ydinajatus on sama nekrofiliasta ja pedofiliasta kumpuava antisemitismi.

Tietenkin on selvää, että aktiivinen, raudanluja, fysionomiselle tasolle täysin adaptoitunut angloamerikkalainen askeesi, kaikkien muiden paitsi taloudellista voittoa edesauttavien ajatusten hartaudenomainen ulossulkeminen, on kapitalistisessa hengen perimysjärjestyksessä korkeassa asemassa, kun taas luterilainen pelkkää passiivisuuttaan ja lammasmaisuuttaa juoponnarussa seuraava "liberaali", "sekulaari" sekakansa on puhtaasti orjan asemassa.

21 ST CENTURY SCHIZOID MAN

Voivodin todella dynaamisena, alkuperäistä parempana versiona (vaikka kitaristin joistain hieman vajaiksi jäävistä tahdeista puuttuukiin Frippin oudon säväyttävä rytminen täydellisyys), sai hätkähtäen muistamaan kuinka mielettömän hienosta kappaleesta olikaan kysymys. Crimsonin alkuperäislevytykseen on jotenkin todella turtunut.

21.5.2006

SEKSUAALISUUTEEN

tai erotiikkaan ei sinänsä liity mitään negatiivista: hylkään kaikki teologiat, jotka sellaista mielettömyyttä saarnaavat.

Kun seksuaalisuus otetaan yksilöiden valtataistelun kapulaksi, välineeksi, kiristysvälineeksi, rahantekovälineeksi, se on kaiken saatanallisen metafora.
Rehellinen ihminen ei tarvitse mitään enempää kuin toinen.
Paitsi kyvyn sietää epärehellisyyttä.

Maailmassa, jossa kaikki olisivat täydellisen sulokkaita,
mentäisiin yhteen, jos sielut sopisivat, mentäisiin naimisiin.
Kaikki olisi silti ihan tarpeeksi vaikeaa.

Kaikkitietävillä olisi vain tietoista hyvyyttä ja tietoista pahuutta.
Meillä on lisäksi hyvässä uskossa tuotettua pahuutta.

Välimerta ei kannata valita ellei pysty estetisoimaan kesää.
Tätä maata ei kannata valita ellei pysty estetisoimaan talvea.
a) Jumala kannattaa eläinkokeita.
b) Jumala vastustaa eläinkokeita.

CALVININ SANASSA

luodut jakaantuvat kahteen: sielullisiin ja sieluttomiin. Huoli sielun pelastuksesta on aiheeton: sielua ei voi pelastaa tai menettää, se voi olla tai olla olematta.

Mitkään geneettiset lähtökohdat eivät merkitse mitään. Sairaudet, kehitysvammat, traagiset elämänkohtalot tarkoittavat vain pidempää ja vaivalloisempaa tietä, sekä pelastukseen että kadotukseen. Toisaalta vaikka olisi fyysisesti pakanallisen jumalan kaltainen ja samalla maailman rikkain mies, ilman sielua ei ole muuta tehtävissä kuin kadotuksen tulipätsin odostusta äärimmäisessä nuhteettomuudessa, mahdollisesti neitseellisyyden tilassa.

Ehdottomasti on varmaa: mikään oma teko, pyrkimys tai ponnistus maailmassa, ei käännä kadotukseen tuomitun lineaarista vajoamista. Samoin mikään kuviteltavissa oleva rimpuilu, synti, irstailu tai edes joukkomurhien toteuttaminen ei värähdytä pelastukseen määrättyä tieltään. Tie on viivasuora, mutta taipaleeseen käytetty aika saattaa vaihdella. Vaikka sielua ei voi menettää, elämä voi vaurioitua. Pelastukseen määrätyn jalkaan on liitetty raskas punnus, metallikuoren sisään on pakattu Taivasten valtakunta. Sielullinen kävelee maallisen taipaleensa punnus kainalossa, kuin rangaistusvanki. Kaidalla polulla pysyminen on vaikeaa, itsemurha houkuttaa, suohon voi hypätä, mikä tarkoittaa vain viivästystä, kenties hyvin pitkää.

Pelastukseen määrättyä ja kadotukseen määrättyä ei ehdottomasti voi erottaa toisistaan minkään ulkonaisen käyttäytymis- tai tunnuspiirteen pohjalta: heidät erottaa näkymätön sielu, sen olemassa olo tai olemattomuus. Kukaan ihminen ei voi olla riittävä asiantuntija tässä: asiaa ei voi tietää toisten puolesta, voi olla vain oma sisäinen käsitys omasta tilastaan.

Kadotukseen määrätty on muuten täsmälleen samanlainen pelastukseen määrätty, mutta häneltä puuttuu tuo tavattoman raskas rautapallo, lihasydän. Hänen sydämensä on kevyt, ja tunnoton kuin kivi. Hän matkaa samaa viivasuoraa tietä vastakkaiseen suuntaan, kohti kadotuksen iloja. Elämän puolitiessä he paiskaavat kättä. Kadotus, niin kuin jo käsite itsessään ilmaisee ei ole mikään rangaistus: vaan puhdas olemassa olon lakkaamisen tila. Puhdas tila. Siksi kadotukseen määrätyn kulku on viettävää, kevyttä, maallisten tunnelmien ja iloisen odotuksen piristämää. Asioita, joista pelastukseen määrätty voi vain kadehtien haaveilla: Paratiisi on hänen uurastuksensa, itkunsa ja hammasten kiristyksensä palkka. Mutta kuten sanottu Herran tiet ovat totaalisen tuntemattomat: salatuista asioista ei voi saada mitään tietoa. Jo pelkkä tiedon halu, joka kohdistuu salattuun, on häpeällistä. Erämaakilvoittelijaa, vuoritien uutteraa kulkijaa, Herran nuhteessa elänyttä saattaa odotta lopussa arvaamaton yllätys: kadotus.

Calvinin Jumalaa ei luonnehdi metafora suuresta maalarimestarista, joka luo maailman, teoksensa omaksi kuvakseen. Calvinin Jumala on tehtaan likuhihna, joka syytää täysin determinoituja, testattuja, käyttökokemuksiltaan täydellisesti kartoitettuja maailmoja, joiden toiminnassa ei ole ainoatakaan hallitsematonta piirrettä tai elementtiä. Mitään yllättäviä bugeja ei enää esiinny. Kaikki on ennalta säädettyä ja ennalta tiedettyä. Jokainen hameenhelman heilahdus ja hiusten pöyhötys on tehtaan liukuhihnan roboottisiin parametreihin kirjattu. Ihmiset osaksi jää jyrkkä koneenosamainen uskovaisuus kaksisuuntaisessa Helvettiin ja Taivaaseen johtavassa determinismissä.

Calvinin Jumala on täydellinen vastakohta esseistiselle Jumalalle, joka luo maailman ikään kuin selvittääkseen itselleen jotakin, tutkiakseen itseään. Vielä kauempana Calvinista on huoleton peliteoreettinen, leikittelevä, kyyninen tai pahantahtoinen Jumala, joka on kiinnostunut strategisista sotapeleistä ja joka kannattaa eläinkokeita.

KIRKOSSAKÄVIJÄÄ

minusta ei kai milloinkaan tule: nykyluterilaisessa jumalanpalveluksessa en pysy hereillä, ja Calvinin sanan kuullessani silmäkulmani eivät pysy kuivana. Kiusallista yhtä kaikki. Jos ensikesänä rakentaisi savusaunan, seuraavana kirkon.

20.5.2006

AINOA MUSIIKKIKULTTUURI JOSTA OLEN NYKYÄÄN TOSISSANI KIINNOSTUNUT

on slaavilainen kansanmusiikki. Tarkemmin sanottuna lyyrinen melodia - juuri se, vähätelty, mitätöity. Kukapa ei vähättelisi -jos sillä tietää selviävänsä- sellaista, jonka suhteen on itse täysin kyvytön, vailla alkuvoimaa. Sitä on eurooppalainen taidemusiikki melodian suhteen modernilla ajalla. Ja sitä on myös amerikkalainen jazz ja varsinkin nykyiset hiphop kulttuurit. Populaarimusiikki pyrkii ajamaan kansanmusiikin asemaa ... mutta se on jumiutunut pelaamaan liian yksinkertaisilla palikoilla, liian kovaäänisesti, liikaa oppineesti, sisäisesti liikuntavammaisena, se ei ole lyriikkaa: sisäistynyt intohimojen taksonomia. Populaarimusiikki ei ajattele melodiaa, se ei elä melodiassa, mutta se tavoittaa sen toisinaan, tiedostamatta ja hämmentyneesti, jolloin se alkaa änkyttämään hitistä, lahjakkuudesta ja tähteydestä, jotka ovat sen turtuneen, vammautuneen, paatuneen sielun tarkimmat käsitteet sille mikä on olennaista... mistä me emme saa kiinni, mistä me olemme etääntyneet, kulkeneet pois ... vaikka kuinka pyhästi vannoimme rakastavamme vain sitä.

TESTAMENTIN LIVE AT THE OMNI

Oakland California Uutena Vuotena 1989 on yksi raikkaimpia ja sympaattisimpia trashmetal -kulttuurin dokumentteja. Paikka pursuaa väkeä, populaa virtaa lavalla, meininki on kuin 70-luvun lopun punkkareitten keikalla, laulaja Chuck Billy hyppää useasti yleisön käsien varaan, hornankattila pyörii uhkaavasti yleisön keskellä... mutta kuultava musiikki on kaiken näkyvän sympaattisen sekasorron täydellinen vastakohta: äärimmäisen energisiä alkuperäisriffejä, hillitön nopeus, tarkkuus ja aggressio, mutta myös melodisuus ja lyyrisyys. Erään nopeasti kukoistaneen kulttuurin huippuhetki.

19.5.2006

IHMETEKO

äärimmäinen retorinen keino, jota käytetään yleensä (Jumalan toimesta) kun välikappaleen edustama Jumala on kokonaan väkivaltaisesti mitätöity. Ihmeteko saattaa mitätöijät pohjattomaan häpeään.

18.5.2006

JORMA OLLILA KAIPAA SUOMALAISILTA RISKINOTTOA

"Nokian pääjohtajan Jorma Ollila kaipaa 2000-luvun Suomeen viime
vuosikymmenen reipasta riskinottoa. Hän mielestään suomalaiset niin
poliitikot, yritykset kuin tavalliset ihmiset ovat aivan liian
turvallisuushakuisia. Tilanteen korjaamiseksi Nokia aikoo tämän vuoden
kolmannella neljänneksellä tuoda markkinoille automaatin, josta työntekijät
ja koululaiset voisivat valvotun järjestelmän puitteissa ostaa ns.
testosteronitikkareita, joita imemällä kehon testosteronitasoa ja sitä
kautta kilpailu- ja riskinottokykyä voidaan selvästi lisätä.
Terveysministeriön odotetaan antavan päätöksensä asiasta kahden viikon
kuluttua."

DENNIS DIDEROT, FILOSOFIKEISARIEN VIIMEINEN JÄLKELÄINEN

kuvataan usein hyvin erinäköiseksi kuin tässä. Kuvataan monennäköiseksi, milloin mitäkin osaa selvästi liioitellen. Täysin mahdotonta sanoa miltä hän oikeasti mahtoi näyttää. Se ei hahmotu kuten Rousseau, jonka äpäristä kai nykyinen Eurooppa periytyy: suuri osa euroopplaisista miehistä sekoittuu kadulla Rousseauhun. Mutta aikalaisetkaan eivät tienneet miltä Didero näytti: sanottiin hänen kasvoillaan käyvän satoja ellei tuhansia ilmeitä, tunteita, vilahduksia yhden minuutin aikana. Sanasta "valistus" minulla tulee mieleen ensyklopediseen ryhmätyöskentelyyn syventynyt Diderot: säteilevä henkevyys, nopealiikkeinen elegantti tasapaino, älyn yli-inhimillinen toimintakyky, luonteen hurmaava jalous: nerous... joka kai syntyy keskuuteemme aina, kun sen mahdollisuutta ei täydellisesti, kaikin kuviteltavissa olevin keinoin, suljeta pois.

TEKNINEN TEHO

Kemppinen: "Liikataloustieteelliesti käsite on varsin arvoneutraali. Innovaatio on sekä elämää helpottava tai hengen pelastava uudistus, kuten sydämentahdistin, tai sinänsä arvoton rihkama tai hely (”novelty”) ja myös ”suunnitellun vanhentumisen” (planned obsolescence) tulos. "

Kuluttajalle valtaosa patentoiduista keksinnöistä näkyy epäsuorasti, hitaasti ajan kuluessa, tai ei ollenkaan.

Tekniikan kannalta innovaation olennainen indikaattori on ns. tekninen teho, jota sivusin taannoisessa merkinnässäni. Teknisen tehon käsite pitää sisällään kokonaisen hyötynäkökohtien alkemian. Teknistä tehoa synnyttää kaikki teknisen toiminnan tai rakenteen tai yhdisteen muutos tai uudelleen konstruoiti, jolla saadaan aikaan jotakin uutta ja epäilmeistä tehoa, jostakin mahdollisesta hyötynäkökulmasta tarkasteltuna. Rakenteen objektiivinen ilmaisu ja hyötynäkökulman määrittäminen ovat patentoitavalta keksinnöltä vaadittavat kaksi tärkeintä piirrettä. Näkökulmia, eli tilanteista, tarpeita, käyttöjä on loputtomasti, ja niitä voi keksiä loputtomasti lisää. Myös konkreettisiä muutoksia, rakenteita, yhdistelmiä, jotka vastaavat näihin tarpeisiin on loputtomasti. Eikä tällä kaikella ole mitään tekemistä liiketalouden kanssa.

Keksimisessä kysymys on estetiikasta: teknisenä toteutuksena muotoillun retoriikan taidosta, jota rajoittaa (teollinen) käyttökelpoisuus, eli mahdollinen valmistettavuus, luonnolakien mukaisuus ja realistisuus (fantastiset, mahdottomat, luonnonlakien vastaiset tai kokonaan teknisen hyödyllisyyden näkökulmasta mieltä vailla olevat käsitetaideteokset ovat poissuljettuja tämän retoriikan keinovarannoista).

Teknistä retoriikkaa on taito valmistaa jotakin, mikä on epäilmeistä, mutta yllättävän tehokasta. Toimivuus käytännössä on ainoa välttämätön todistus. Tieteellinen todistus tai sen puuttuminen on yhdentekevä (jopa hyvin monimutkaisia fysikaalisia ilmiöitä hyödyntävissä laitteissa... joskin tieteellisestä todistuksesta on hyvin paljon hyötyä, silloin kun on kysymyksessä jotakin hyvin epätavallista ... huuhaavaikutelman lievittämiseksi, mielenkiinnon kiinnittämiseksi, äärimmäisen skeptisyyden ja jyrkkien vastaväitteiden jylyn hiljentämiseksi).

KÄSITETAIDE

Suuri osa nykyisin silmiin osuvasta käsitteellisestä taiteesta, ja varsinkin pähkähulluus, tuntuu jotenkin lievästi vanhentuneelta. Ehkä juuri siksi, että tekijänsä mielikuvituksen ja luovuuden todelliset rajat ovat noissa formaalisti täydellisissä muodoissa yleensä selvästi ja painokkaasti esillä. Esimerkiksi käsitteellisen tekstitaiteen voima suhteessa populaariin roskakirjallisuuteen on se, että käsitetaiteen vaatima työmäärä on usein minimaalinen, ellei työponnistuksen järjettömyys sitten satu olemaan se juttu (niin kuin jossain Kenneth Goldsmithin sanomalehtikopiointiprojektissa muistaakseni oli).

Populaari roska edellyttää aina järjetöntä työponnistusta, joka ei onnistu kuin vakavaraisilta. Työponnistuksen lopputulos on aina enintään yhtä hyödyllinen ja kaunis kuin Kenneth Goldsmithin käsin kopioima sanomalehti (mutta ei tietenkään yhtä kiinnostava). Täytyy olla todella rikas voidakseen roskata maailmaa moisella paneutuneisuudella. Tuhlata surutta aikaa: istua kirjoittamassa kaiket päivät roskaa, sen sijaan että tekisi jotain ihmiselle sopivaa, viljelisi vaikka maata tai tekisi jotain yhtä nautinnollista ja kaunista. Lukijan kannalta tilanne on sama: viihteessä ei ole muuta vikaa, kuin että siihen menee aikaa. Tässä on oletuksena se, että kukaan täysjärkinen ei luo roskaromaania enempää kuin katsele pornoa muussa kuin kiihkeän semioottisen tutkimusinnon vallassa. Siis puhdasta uteliaisuutta, mikä on pahe, ehdottomasti. Muutakin voi tietenkin olettaa.

Käsitetaide onnistuu tuottamaan saman lopputuloksen pienellä budjetilla ja vähäisellä ajan hukkaamisella, mieluiten automatisoimalla koko sen homman, jota porvarit pitävät omimpana elämänsisältönään. Olennaista on kuitenkin sekin, että käsitetaide harvoin tarjoaa mitään sen enempää, mitään sen kummempaa kokemusta kuin populaarikulttuuri: se vain tarjoaa sen kaiken miljardisti nautittavammassa, eli nopeammin ohimenevässä ja unohtuvassa, pistemäisemmin painajaismaisessa, miltei huomaamattomassa muodossa. Hyvä käsitetaide luo tietoisuuden elegantisti ja vakuuttavasti, siinä kaikki. Se on usein retoriikan ja tiedon pakkaamisen huippusaavutuksia: Leevi Lehdon Päivä ei tietenkään jäsennä ja purista kokoon vain yhtä STT:n uutispäivää, vaan suuren osan... vaan ei kaikkia.

17.5.2006

ARKINEN TUNNUSTUS ILTAPÄIVÄN PÄÄTTEEKSI

Uskonnolla sosiaalisena ilmiönä ei ole mitään positiivista merkitystä - ennen kaikkea sellainen ei ole kiinnostavaa.

Usko on logiikan seuraus: seuraus yksittäisen henkilön loogisesta ajattelukyvystä.

Henkilö, joka ei kaiken aikaa ole hehkuvan uskon kirkastama, puhdas salama, ei kykene edes alkeelliseen loogiseen ajatteluun. Sellaisen olennon olemassaolo on järjen ja aivojen rienausta. Hyvin vähäarvoinen sattuma.

Usko on ainoa arkikielen sana, jota käyttäessäni en joudu häpeämään epätarkkuutta. Rakkaus on toinen, joka tulee lähelle. Sielu kolmas. Ohjelmointikielet ovat sietämättömän epätarkkoja, -kihisen raivosta sen roskan äärellä - koska niissä ei ole näitä sanoja vastaavia ohjelmointikielisiä muotoja, joita haluaisin kirjoittaa yksi toisensa jälkeen. Inhoan fundamentalismia!

Jumala on ainoa tietämäni olento, esine tai asia, joka ei ole taruolento, -esine tai -asia.

KAHDEN KULTTUURIN ONGELMAN YDIN

1) Teknologian kehitys tarkoittaa teknisen toteutuksen muutosta. Uutta keksintöä, joka näkyy käyttäjälle teknisenä tehona. Tekninen teho voi olla monen muotoista. Alentunutta valmistuskustannusta, helpottunutta käyttömukavuutta, nopeutta, lisääntynyttä työleveyttä, mukana kuljetettavan laitteen keveyttä, paikallaan olemaan tarkoitetun laitteen raskautta, huomioitavaksi tarkoitetun erottuvuutta, näkymättömäksi tarkoitetun huomaamattomuutta, vaarallisuuden vähenemistä, turvallisuuden lisääntymistä, yksinkertaistumista käytettävyydessä, monimutkaistumista tylsyydessä. Teknisen tehon mahdollisuuksia on lukematon määrä.

Teknologian kehitys perustuu tuottajien keskinäiseen kilpailuun niin, että kilpailija, haastaja tai markkinaosuuden valtaaja pyrkii valmistamaan, joko saman laitteen halvemmalla, tai paremman laitteen samaan hintaan, tai paljon paremman laitteen hieman kalliimmalla. Teknologinen etevämmyys näkyy suoraan kasvavana liikevaihtona, ja yrityksen tuottamana voittona.

Tapahtuu kehitystä: kuluttajan näkökulmasta asiat muuttuvat tasaista tahtia paremmiksi, mutta tuottaja itse on sidottu jatkuvaan tuotekehitykseen. Tämä sitoutuminen nähdään hyväksi asiaksi, koska se on oikeastaan kokonaan se asia mikä on insinöörien työ. Insinööriarmeijoilta loppuisivat työt heti jos asiast muuttuisivat kehityksestä pelkäksi olemassaolevan ylläpitämiseksi. Ei sellaiseen kallista korkeaa koulutusta, luovuutta, innovatiivisuutta tarvita.


2) Muiden kuin teknologisten asioiden "kehitystä" ei voida nähdä yhtä suoraviivaisena kumulatiivisena prosessina, jossa toimelijaisuus, muutos ja työ synnyttää jotain abstraktia tehoa suhteessa johonkin abstraktiin aiempaan olotilaan. Ylipäätään sana "kehitys" pitäisi rajata vain teknologiseen terminologiaan, johon se kuuluu.
Rakkaudessa ei varmasti tapahdu kehitystä. Ei myöskään musiikissä tai runoudessa, sikäli kuin niiden ydin on ihmisen herkkyydessä: nykyihmiset eivät taatusti ole herkempiä kuin aikaisemmat jne.
Taiteellisen ilmaisun keinoissa saattaa tapahtua kehitystä, subjektiivisesti... mutta objektiivisesti ottaen on epäilyttävää puhua kehityksestä. Subjekti voi kehittyä, päästä pitkälle, tietyin apuvälinein ehkä pidemmälle kuin moni muu. Kysymys taiteellisesta tehosta on yhtä kuin kysymys estetiikasta. En luettele tässä kaikkia estetiikan, taiteellisen tehon, arvotusperiaatteita.
Tieteellisessä perustutkimuksessa saatetaan saada selville jotain uutta tietoa, jolla voi olla mahdollisia teknisiä, lääketieteellisiä tai muita sovelluksia. Tieteessä ei kuitenkaan tapahdu mitään sen kummempaa kehitystä, jonka varaan voisi laskea jotakin: tiedon määrä vain lisääntyy tai vähenee.
Yhteiskunnan rakenteissa saattaa tapahtua muutosta teknologisen kehityksen seurauksena: asiat alkavat jossain suhteessa toimia toisin. Mutta näissä yhteyksissä on aivan äärimmäisen harhaanjohtavaa alkaa puhua mistään "tehosta" tai kehityksestä, koska niiden muuttujien määrä, joiden suhteen parannusta tai huononnusta voi tapahtua on lähes ääretön. Varsinkin, jos muutosta seuraa huononnus esimerkiksi yksilöiden välisen rakkauden mahdollistaviin olosuhteisiin, ei missään tapauksessa voida puhua ainakaan kehityksestä.

3) Ongelma. Valtavia ongelmia ja sekaannuksia syntyy, jos kuvitellaan kohdan 1) paradigman säännöstän ja ilmiömaailman olevan suoraan sovellettavissa paradigmaan 2). Kaikki nykyisen todellisuutemme ongelmat seuraavat tästä paradigmojen sekoittumisesta, jonka ongelmallisuutta tavalliset ihmiset eivät mitenkään pysty hahmottamaan.

4) Ongelman ratkaisu. On yhtälö, jossa paradigman 2) yhteiskunta on ratkaistu yksilöiden välisen rakkauden (lähinnä sen mitä Platon tarkoittaa Pidoissa ja Faidroksessa), terveyden, taloudellisen globaalin tuotannon ja kaupankäynnin kannalta optimaalisella tavalla. Ja jonka yhteiskuntarakenteen sisällä paradigaman 1) mukainen, sitä edellyttävä, teknologia voi toimia ja kehittyä nykyisen, toimivaksi havaitun mallin mukaan.

MAAILMAN EKSOOTTISIN PAIKKA

Taannoisella Viroon suuntautuneella olkalaukunostomatkallani, jäin päiväksi vetelehtimään upouuden Viru -kauppakeskuksen rauhallisiin, arkkitehtuuriltaan miellyttäviin ja mukavatunnelmaisiin kahviloihin (tosin Tallinna on muutenkin sellaisia täynnä ... ainoatakaan vastaavaa ei voi löytää Helsingin keskustasta, lukuun ottamatta ehkä muutamaa vanhaa perinteikästä kahvilaa ... asialle on vaikea löytää muuta selitystä kuin täkäläinen läpipervertoitunut emootion ja olotilan kieltämisen kulttuuri ... meillä ei enää tehdä omasta puolesta kulttuurisia valintoja, valita hyvää sisään, huonoa ulos... valinnat perustuvat kokonaan perversioihin ... kysymys on viimekädessä valintoja tekevistä ihmisistä, siitä miten puhdas ja ihanteellinen heidän emotionaalinen fantasiamaailmansa on - tai voi olla - tämä riippuu havainnoista ja mielikuvituksesta). Läpikuultavien verhojen ja lasiseinien takana virtaavat pääomat ovat tyrmäävää luokkaa. Täydellisen lumovan säären ja mehukkaan, nektria pirskottavan takamuksen, upeasti keikkuvan lantion ja syvän musertavan, pakahduttavan uuman tiheys - täydellisen suhde epätäydelliseen - ei missään maailman kolkassa ylitä näitä puhtaista kultavirtoja - ei minään aikakautena. On rienausta väittää, että Platon tai Aleksanteri Suuri olisi tiennyt jotain tällaisesta todellisuudesta - Napoleon saattoi aavistaa.

Kolumbuksen maihinnousun päivästä on Amerikassa tehty ihmisistä rahaa, naudoista talia. Kun ihminen muutetaan rahaksi, kaikki lähtee siitä, että otetaan täydellisen lumova sääripari, ja muutetaan se rahaksi. Sitten otetaan mehukas, nektria pirskottava takamuks: muutenaan se seteleiksi. Sitten upeasti keikkuva lantio ja syvä musertava, pakahduttava uuma: muutetaan hilloksi. Lopputulos on se, että meillä on mukava pino seteleitä, jonka lisäksi autokuormallinen vääriä ja lyhyitä sääriä, olemattomia perseitä ja läskejä roikkuvia vyötäröitä.

Venäjällä on vuodesta 1000 jkr. lähtien tehty rahasta ja luonnorikkauksista ihmisiä. Tämä tarkoittaa edellä kuvatun prosessin aikakäänteistämistä (eikä kannata luulla niin kuin oksennushumalassa ryömivät brittituristit, että ensin muuttamalla ihminen rahaksi, ja sitten taas raha ihmiseksi kovin nopeasti päästäisiin voitolle ... voi kun on säälittävästi ja häpeällisesti esillä se, mistä kenkä puristaa ... tuo ikävä jyrkkä teologinen maksiimi). Suunnittelutapojen lopputulokset ja niiden väliset erot havaitsee selkeästi: ja voimme tuon havainnon tehdessämme vain haaveilla musertavuudesta, jostakin niin siedettävästä.

Viro on kaiken kiinnostavuutensa velkaa Venäjälle, tuolle maailman ylivoimaisesti rikkaimmalle suloaitalle, kaiken puhutun sanan, ja muinaisen runouden oodit ylittäville luonnonvaroille. Mitään Virossa ei ole omaa, lukuun ottamatta ehkä sitä Saarenmaan pellavapäätä, joka, täytyy myöntää, on kyllä musertavuudessaan merenhautojakin tuskallisempi aistittava: tällaiselta heikkohermoiselta vapisevalta kentaurihaamulta täysin kielletty wagneriaaninen 11 kilometrin syvyydessä kasvava nektari.

Suomen autonomia paljastuu pelkäksi ilkeämieliseksi ironiaksi, vitsiksi, jonka hauskuuden -tai kaameuden - ymmärtämiseksi riittää yksi päivä vetelehtimistä Viru -keskuksen ylimytologisessa faabelitodellisuudessa.

Yhdysvaltojen romahdus ei tule olemaan hermoromahdus, niin kuin Neuvostoliiton romahdus oli: se tulee olemaan kollektiivinen syväpsykoosi. Sillä he ovat aivan liian vahvoja ja itserakkaita tunnustaakseen totuuden. Toipumisesta ei tule olemaan mitään toivoa.

TEHOKKUUS MATTIVANHASLAISENA VERISAUNANA

Suurin tehottomuutta luova tekijä kapitalistisessa talousjärjestelmässä on sen kahtia jakautunut kulttuuri. Jarru on päällä, aina ja kaikkialla. Mitä tehokkaammin kapitalismi raivaa esteet, lainsäädännöt, kansalaisjärjestöt, kansainväliset sopimukset ja toimii taloudellisesti optimaalisella tavalla, sen suuremman henkisen vastavoiman se synnyttää maailmassa globaalisti. Jarru on päällä, koska kapitalismin materialismilähtöisyys ja ihmisen sielullinen olemus ovat syvällisessä ristiriidassa keskenään. Vastavoima tulee esiin sitä selvemmin, mitä täydellisemmin kapitalismin henki paljastuu ihmisen toiminnassa.

Kulttuurin halkeaminen ei pohjimmiltaan johdu ammattien spesialisoitumisesta (joka on keksitty, ja johon on kyllästytty, monta kertaa aiemminkin), erilaisten asioiden keskinäisestä kaukaisuudesta, inhimillisen dynamiikan ylittävästä moninaisuudesta tai muusta sellaisesta, johon ensyklopediset henget ovat kyenneet vastaamaan kaikkina aikoina. Kulttuurin halkeaminen johtuu siitä, että ammatilliset toimintatavat ovat elämän eri osa-alueilla keskenään ristiriidassa (jyrkkä jakautuminen puhtaasti materialistiseen ja henkiseen työhön... jotka kummatkin ovat kapitalismissa enemmän tai vähemmän materialistisen metaforan vankeja... esimerkiksi teknologian kehitykselle kapitalismi on ihanteellinen ympäristö, koska se tapa jolla teknologia kehittyy on täysin kapitalismin hengen mukainen... tämä on luultavasti puhdas sattuma, eikä mitenkään demonisoi teknologiaa sinänsä... mutta se on todella vahingollista, että teknologiaan pohjautuvassa taloudessa käytettävät metaforat yleistyvät myös toisille alueille, joiden olemus on erilainen, monitahoisempi, ja jotka toimivat toisella logiikalla... tämä ei tietenkään ole teknologian syys, vaan pikemminkin teknologian yditä ymmärtämättömien, ja siihen ulkokohteisesti suhtautuvien henkilöiden, hypettäjien jne. syy... koko kulttuurin, joka on on pelkkää manipulaatiota ja hypetystä, syy ... mutta jos pidättäydytään vain teknologian ammattialueilla, on vaikea tai mahdoton nähdä kapitalismissa mitään ongelmaa). Eri osa-alueilla toimijat eivät voi ymmärtää toisiaan koska he toimivat eri logiikoilla: he pysyvät niin täydellisesti toisistaan erossa, että eivät havaitse kiusallisena noiden logiikoiden risteämistä, sitä pistettä, jossa eri perusteoilta toteutetut rationalisaatiot törmäävät ja muodostavat tuskallisen ristiriidan (Max Weberiltä voimme lukea tuosta logiikkojen, tai rationalisaatio pyrkimysten, asteeroista enemmän).

Vain omalla ajallaan rajoja mielin määrin ylittävä, purkava, rakentava ja tutkiva ensyklopedisti voi nykyisin kohdata tuon "kahden kulttuurin" ristiriidan puhtaana (kun maksetut ammattikirjailijat eivät hoida velvollisuuttaan elämän ja ihmisen kuvaamista, todellisen kaltaisena: nämä juhlitut rähmäkäpälät on maksettu unohtamaan sielu, jättämään se laskuista, niin kuin kaikki muukin olennainen). Ristiriidan olemassa olo ja kipeys eivät mitenkään edistä hänen työtään. Tuo ristiriita on koko kapitalistisen yhteiskunnan tuhlauksen, puolueisiinjakautumisen, äärimmäisen tehottomuuden ja kulutuksen ydin.

Täydellistynyt kapitalismi on kokonaisuutena tehottomin mahdollinen yhteiskunta.

Tehottomuutta ei voi korjata vähentämällä vasemmiston vaikutusvaltaa, tai niin kuin nykyään tehdään, pois sulkemalla vasemmiston aineelliset toimintamahdollisuudet. Vasemmisto on olemassa koska kapitalismi on olemassa: se on yhteiskuntarauhan edellytys äärimmäisissä olosuhteissa: olosuhteissa joissa vihan ja patoutuneen väkivallan määrä on äärimmäinen (vasemmiston olemassa olo ei edellytä tietoisuutta siitä... siksi vasemmisto on myös kaikkein oikeistolaisimpien ihmisten olemuksessa, mutta täysin kiellettynä, eli alitajuisena. Kapitalismin olosuhteissa vasemmisto on aina yhtä vahva kuin oikeisto - voi kunpa voisin jotenkin sanoin ilmaista miten paljon vihaan tätä inhottavaa vastinparia, vasemmistoa ja oikeistoa -, mutta tilanteen vaarallisuuden ja potentiaalisen väkivaltaisuuden määrittää se, kuinka täydellisesti vasemmisto on sysätty ihmisten tiedostamattomaan. Yhteiskuntateoreettisesti "systeemin" ongelma on juuri tässä että se sysää halkeaman yksilön niskoille, yksilön sisään, ja jättää vastuun sen hoitamisesta yksilölle, jolloin kokonainen fauna sairauksia sikiää tuosta repeämästä. Puolueisiin jakautuminen ja henkilöpolitiikka yleensäkään ei ole mitään muuta kuin sairaus, joka johtuu ihmisten eritasoisesta tietoisuuden asteesta ja erilaisesta kyvystä valheellisuuteen). Vasemmistoa ei voi mitenkään lakkauttaa ennen kuin kapitalismin rikollisuus lakkautetaan (mutta sen siis voi yrittää häivyttää tiedostamattomaksi... kohteettomaksi väkivallaksi... Yhdysvalloilla on Yhdysvaltojen kokoinen - ei suinkaan vain pienen Kuuban kokoinen - tiedostamaton, Woody Allenin naurettavian psykoterapianalyysien varanto, tuo vihattava triviaali amerikkalaisen taiteen typerä, masentava, unettava koko sisältö... tuo pasasammio, jonka metaforiseen äimistelyyn nuo laiskat totuuden vihamiehet eivät kai ikinä kyllästy... kammottava varjo, koko mantereen kokoinen hillitön kommunistidemoni, joka uhkaa, ei mistään ulkopuolelta, vaan aidon punaniskan oman kallon sisältä, silmittömällä agraarifasistisella väkivaltaisuudellaan niin kauan, kuin manteretta asuttavassa rappeutuneessa olennossa on lihallisia muistoja siitä mitä oli ihminen). Nykyinen puolueiden lähentyminen, yksipuoluesekularismi, totalitarismi, fasismi, kostautuu äärimmäisenä henkisenä oireiluna ja myöhemmin totaalisena fyysisenä väkivaltana. Mattivanhaslaisena demokraattisesti arvottuna verisaunana.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com