28.2.2006

THE HORSE OF SOUL

Kotkalähtöisen wagnermetalbändin Omnium Gatherumin uusi ep jyrää suoraan. Laulaja Antti Filpun tuottama lepramatto pulppuaa sata vuotta mädäntyneen Amfortaan haavasta. Tulee mieleen, että juuri tuollainen, läpitunkemattomana sumuna maan yllä leijaileva leprainen äänivalli kaipaisi taustalleen akustisen puhtaita sointeja. Hevitykitykseen taas sopisi luontevasti Andrea Bocellin ääni.

27.2.2006

DIONYSISISTÄ KIELLOISTA

Jos yhdenillan suhteet eivät kiinnosta, se johtuu paikasta. Pitää mennä sinne missä ne alkavat kiinnostaa, esimerkiksi miehenä paikkoihi, joissa kaikki naiset ovat halukkaita ja samalla kertaa paljon ihastuttavampia kuin yksikään nainen, jonka on siihen astisessa elämässään on tuntenut.

Antiikissa, jos mies matkusti satakilometriä, hän saattoi kohdata kaupungin, jossa kaikki naiset olivat kauniimpia kuin yksikään hänen ennen tuntemansa, ja josta sattumalta sota oli tuhonnut kaikki miehet niin, että naiset odottivat pahaa aavistamatonta matkamiestä hurjistuneina kiimasta, ja saattoivat jopa näännyttää tämän suloillaan.

Samalla tavoin hän saattoi osua kaupunkiin, joka oli siinä pisteessä vailla sotaa, että pidettiin honmoseksuaalisuutta normaalina.

Se millaisia naiset ja miehet ovat eroottisesti riippuu kulttuurista ja poliittisista olosuhteista, joka heidät on tuottanut. Siksi näistä asioista ei yhä edelleenkään voi sanoa mitään yleistä, maailmassa kun on lukuisia kulttuureita, jotka tuottavat tyystin erilaista sulon asetta.

Tämä ei silti poista yksiavioisuuden, ja rakkauden ideaa, joka on yleismaailmallinen. Rakkaus ei ole tahtokysymys. On turha kysyä tahdotko. Sellainen on Afroditeen pilkkaamista. Rakkaus on pakko ja välttämättömyys, joka ei ole suhteellinen käsite. Rakkauden kannalta on täysin yhdentekevää onko ympärillä paljon vaihtoehtoja.

Mutta siihen liittyy ankaria reaalisia edellytyksiä kuten henkilöiden ikä, ulkonäkö, luonne ja muu sellainen. Rakkaudessa on tavallaan sisäinen koossapitävä energiansa, joka asettuu vasten ulkoista murskaamaan pyrkivää energiaa. Vähäisellä sisäisellä energialla voi pysyä kasassa, jos aktiivisesti hakeutuu vähäiseen ulkoiseen paineeseen. Kovassa ulkoisessa rikkovassa paineessa tuskin edes täydellisyys riittää. Tämä tarkoittaa kohteiden paljoutta, hermeettistä lumousta. Rakkauden täydellisyys on osapuolten yhteensopivuuden täydellisyyttä ja viimekädessä osapuolten täydellisyyttä.

Ulkoinen paine vaihtelee elinolosuhteiden ja paikan mukaan. Seuduilla joissa ei harjoiteta dionysisen perinteen mukaista ammattimaista, jatkuvaa julkista juhlintaa, paine on paljon pienempi kuin itäisillä mailla joissa Dionysos on nyt 2006 antiikkiakin suuremmissa voimissa. Itäisillä mailla voimme siksi jokaisena viikon päivänä nähdä itse Dionysoksen ja Afroditeen tanssivan, mikä oli antiikissa harvinaista. Meille tavallista ja kovin mieluisaa.

Paikoissa jossa tällaista ei voi julkisesti, julkisissa bakkanaaleissa nähdä ulkoinen paine on pieni, ja siksi paine voimakkaisiin sisäisiin sidoksiin on pieni. Luullaan että ihmistahto voi vastustaa jumalten nautintoja. Niin ei milloinkaan ole. Kukaan kuolevainen ei voi kieltää mitään Dionysokselta tai Afroditeelta, jotka tulevat lakkaamatta uusissa hahmoissa ja jotka nauraen kiroavat kuolevaisten turhamaisuuden ja kuolevaisen tahdon.

Nämä ovat faktoja, näillä rajoilla tuttuja, kipeästi koettuja, faktoja, joiden pohjalta kulttuurit, käytännöt ja tavat muotoutuvat paikallisiksi. Lähinnä kysymys on siitä miten suhtaudutaan eturistiriitoihin jumalten kanssa. Valitetaanko, sätitäänkö turhaa, vai ymmärretäänkö normaalisti ihmisen osa mustasukkaisuutta kärsimättä.
Siellä missä on paljon eronneita ja alakuloisia ei olisi hullumpaa olla munkki. Sellainen kohottaisi kaikkien tunnelmaa. Munkkeus on yhdenlaista sinkkuutta, toisenlaista sinkkuutta on Ruotsin maajoukkuepelaajan sinkkuus olympiavoiton jälkeen. Samat mimmit pyörivät kummankin ympärillä.

Viiden vuoden tuttavuuden jälkeen kaunotar, kiekkoilijan ex, tunnustaa munkille rakkautensa. Munkki poistuu kauhuissaan huoneesta. Hän kokee tulleensa petetyksi. Hän oli hyvässä uskossa, että nuori nainen oli vain uskonasioista kiinnostunut. Milloinkaan ei mikään muu ajatus ole saanut sijaa astua munkin, kaikin tavoin likaisuuteen kykenemättömän miehen mieleen.

Munkki on järkyttynyt ja rankaisee itseään. Zeus näkee sen turhamaisuuden ja lähettää maan päälle palelijansa, Venuksen Helenan hahmossa. Eräänä kauniina päivänä jumalainen nektariatihkuva haaveellinen eksentrinen kaunotar astelee luostarin muureilla kukkia seppeleseen keräten. Munkki nostaa katseensa ikivanhoista kirjoituksista ja ojentaa kätensä kohti sitä salaisuuksien pyhyyttä, josta pitkäperjantain ilosanomassa pohjimmiltaan on kyse.

Valvonta kamerat rekisteröivät kaiken tuon, mikä vartijan silmissä näyttää hyvin likaiselta. Vartijat juoksevat heikon naisen suojaksa ahdistelijaa vastaan. Munkille langetetaan oikeudessa lähestymiskielto Helenaan, ja hän joutuu poistumaan ikuisiksi ajoiksi luostariveljeskunnan keskuudesta. Helena istuu koko oikeuden käynnin ajan ruotsin maajoukkuepelaajan sylissä. Hänen tekisi mieli näyttää vanhalle munkille kieltä ja heittää kivellä.

Peruspäivärahalla oleva entinen munkki kävelee alakuloisesti maailmassa kohti sossua. Kerjäläismummo vilauttaa sukkanauhaa. Illalla kerettiläismunkki takoo kylmän ja kostean luostarin ikuisesti suljettua ovea syksyisessä kaatosateessa. Koira puree häntä jalkaan. Taivaalla naisia matkustaa lentokoneella ruotsalaisten kultajuhliin. Satelliitit välkkyvät pornoa.

ELINA MERENMIES

>> tuottaa kuvataiteessaan uskomattoman lepraista jälkeä mitä ihmiskasvoihin tulee.

Sentään on mukavaa se, että vanhojen aikojen perusohjelmointimme mukaiseksi kehittynyt ruumis on vielä tallella vaikka sielupuoli jo ehkä toisin paikoin näyttää Merenmiehen fantasialta.

Kaikki on rakenteellista, globaalia politiikkaa. Ohjelmointiympäristö on muuttunut, koska on haluttu tuottaa ympäristö, joka on joidenkin mielestä mukavampi ja kauniimpi, ja joka joidenkin mielestä tuottaa mukavampia ja kauniimpia seurauksia. Ohjelmointiympäristö ennen ja nyt.

PÄIVÄKÄVELYN PÄÄTTEEKSI

seurasimme Timon kanssa jääkiekon olympialoppuottelua löhöten helsinkiläisen aulabaarin sohvilla. Koska liikutun tällaisissa tilanteissa helposti, lopputuloksen selvittyä jouduin tietoisesti sekoittamaan ajatuksiani, tuottamaan hajamielisyyttä. Olisi tuntunut typerältä itkeä vieraana jääkiekkokansan keskellä... itkeä hautajaisissa vaikkei edes tunne vainajaa. Mielialani oli melko täsmälleen sama kuin ottelun jälkeen haastatellulla Teppo Nummisella. Suomen sanakaritaistelijoita haastateltiin muitakin. Erittäin alakuloinen Teemu Selänne vastaili kysymyksiin niin kuin vain goljatti, joka on omilla geeneillä, omalla onnella ja omalla työllään kohonnut isojen leikkiin, ja joka toden totta syvimmin erottaa (niin kuin vain harvat Suomen urheiluhistoriassa suuren Matin ohella erottavat) mitä hopea tarkoittaa... ja mitä tarkoittaa kulta! Mikä on ero siinä kun ei voita yhtään mitään... tai kun voittaa aivan kaiken. Vastapainoksi kuultiin suurta goljattia maasta, jossa aivan kaikki on kivaa mutta täysin merkityksetöntä. Ruotsin pelimies selosti tyynen analyyttisesti hienoinen ylimielinen hymy kasvoillaa kuinka Suomi voitettiin kärsivällisyydellä, kurinalaisuudella ja maalivahtipelillä. Näytettiin kuvaa jäältä, jossa luisteli Mats Sundin, kasvoillaan toteava, tommipommilaisia välttämättömyyksiä alleviivaava ilme, ei-tunneperäsiä, ei-henkiperäisiä prinsiippejä... kurinalaisuutta, kärsivällisyyttä... ei ruumismia, ei kiusaamista, ei yhteishenkeä... taitoa pelata, taitoa puolustaa, taitoa olla ottamatta rangaistuksia.

Suomen goljattijoukko (hopeajuhlat, itkua, maahantakomista, tulevat nautinnot pieniä lohdutuspalkintotyyppisiä myönnytyksiä ja nihkeähköjä antautumisia oman maan tytöiltä):
Aki-Petteri Berg, Jukka Hentunen, Jussi Jokinen, Olli Jokinen, Niko Kapanen, Sami Kapanen, Mikko Koivu, Saku Koivu, Antti Laaksonen, Jere Lehtinen, Kari Lehtonen, Toni Lydman, Antti Miettinen, Antero Niittymäki, Fredrik Norrena, Teppo Numminen, Ville Peltonen, Joni Pitkänen, Jarkko Ruutu, Sami Salo, Teemu Selänne, Kimmo Timonen, Ossi Väänänen

Ruotsin gojattirevohka (kultajuhlat, iloista naurua, shampanjakylpyjä, tulevat nautinnot suuria pääpalkintotyyppisiä säännönmukaisia rakkaudenvannomisia ja antautumisia kaikilta maailman tytöiltä kaikissa maailman kolkissa kaikkina ajanhetkinä):
Daniel Alfredsson, Per Johan Axelsson, Peter Forsberg, Mika Hannula, Jorgen Jonsson, Fredrik Modin, Markus Naslund, Sameul Pahlsson, Mikael Sameulsson, Daniel Sedin, Henrik Sedin, Mats Sundin and Henrik Zetterberg, Christian Backman, Kim Johnsson, Kenny Jonsson, Niklas Lidstrom, Niklas Kronwall, Mattias Norstrom and Mattias Ohlund.

SILJA JÄRVENTAUSTAN

esikoiskokoelman Patjalla meren yli (Teos 2006) avausruno heti tuottaa minulle jännittävän vaikutelman kenties jostain japanilaisesta tieteisanimaatiohahmosta, jonka on tarpeen viettää siivouspäivää.

Ensimmäien säe tuottaa tarpeen googlata:


Minun on tarpeen olla varovainen
lähellä tavallista, pientä jyrkännettä
lähellä sellaista
josta on pudotusta tuhat kilometriä
Minun on tarpeen murtautua ulos
omasta vankilastani
uskomuksista ja kuvitelmista
joita 90-luvun ’kultakutritalouden’
aikana eläteltiin
Minun on tarpeen tutkia ja työstää
mieltä poistamalla kielteisyyttä
ja kehittämällä myönteisiä puolia
jotka jäävät usein pierubisneksen
jalkoihin
Minun on tarpeen ottaa vähän
isompi annos
lääkettä, ja reseptinkin voisi
tietysti kirjoituttaa
isommalle annokselle
Minun on tarpeen noudattaa
lääkärin neuvoa
tavallisen taudin säikyttämänä
kun minut alinomaa tekevät sairaaksi
halu ja monet taitamattomuudet
Silti en vain jotenkin usko, että
mekaaninen väline näön korjaamiseksi
olisi tarpeen
Minun on tarpeen selittää
tuo viestissäni esiintyvä sana
arsenokoites, joka on kreikkaa
ja tarkoittaa miesten kanssa makaavaa
Mutta jos vaiva on satunnainen
lääkkeet vanhenevat kuitenkin

>>

25.2.2006

YHDYSVALLAT ON HYVÄKSYNYT

lakiesityksen joka mahdollistaa "ennaltaehkäisevän" ydinsodan ölyntuottajamaita kuten Irania ja Venäjää vastaan. Yhdysvallat häpeällisine, sairaine, visvaatihkuvine liittolaisineen suunnittelee jo seuraavaa, lähikuukausina toimeenpantavaa ryöstömurhaa, hyökkäystä ikimuistoisista ajoista jumalaisen kauniiseen Iraniin.

Selvä!

Yhdysvaltain kansalaisten impotenssi, vihattava ja naurettava kyvyttömyys ottaa hengiltä nykyinen poliittinen johtonsa, alkaa vertautua yhä täydellisemmin natsi-Saksan henkisesti velttojen ja tuomittavien kansalaisten kyvyttömyyteen Hitlerin ennaltaehkäisevään likvidoimiseen. Mistä mahtaa johtua tämä USA:ssa vallitseva isänmaanpetturihenki ja täydellinen paskahousupelkuruus? Tällaiset likaiset ja epämiellyttävät, mutta äärimmäisen välttämättömät tehtävät ovat ennen muuta oman maan kansalaisten velvollisuus, eikä ole soveliasta odottaa että joku pelastava enkeli Bin Laden tulee likaamaan kätensä Amerikkalaisten häpeällisten velttoilijoiden puolesta.

Vaikea tässä on oikein muuta kuin ehdottaa Kiinan, Venäjän, Intian ja arabimaailman sotilaallista yhteenliittymää Yhdysvaltojen imperialistista hegemoniaa vastaan. Valitettavaa kyllä, joudun ehdottamaan kaikkien maailmassa olevien voimavarojen keskittämistä uusien ydinaseiden valmistamiseen, varautumista ennaltaehkäisevään toimintaan. Miniydinaseet ovat kenties varteenotettava tapa toteuttaa ennaltaehkäisevä täsmäisku Yhdysvaltain johtoa vastaan.

En taatusti ole ainoa, jolle nämä asiat tulevat mieleen.

Yhdysvaltojen ja länsimaiden kulttuuri yleensä on ulkoisessa ja sisäisessä erittäin rumassa ja häpeällisessä hajoamistilassa.... kapitalismin finaalisessa seniliteettivaiheessa. Ei tule kuuloonkaan, että esimerkiksi Venäjällä tai arabimaailmassa alettaisiin hyväksyä jotain USA -johtoista maailmaa taistelutta. Sitä ei hyäksytä siksi, että USA:n sairasta kulttuuria ei kukaan halua omakseen. Se ei ole parempi tai kehityskelpoisempi kulttuuri, vaan ainoastaan rajattomasti sairaampi. Lukekaa Bukowskia hyvät ihmiset, lukekaa amerikkalaisia neroja -onko mikäään luontokappale ihaltavampi ja puhtaasti ylevämpi kuin amerikkalainen kommunisti! - Emerson, Poe, Kubric, he kertovat teille tekeekö se kulttuuri yhtään ketään onnelliseksi. Sellaisen sairauden tartuttaminen muihin on väkivaltaa, johon vastataan väkivallalla.

HUOLI ELOKUVAHARRASTUKSESTA

tulee aika ajoin ilmi vanhojen puolestapuhujien suulla.

Itse en pysty mitenkään ymmärtämään tuota huolta. Asiat eivät ole elokuvan katsojan kannalta milloinkaan olleet niin ruusuisesti kuin nyt. DVD-tuotantoja on hyvin tarjolla, ja netistä voi ladata 700Mb:n pakattuja leffoja.

Joku sanoo, ettei kokemus ole sama. Tarkempi viittaa väritoistoon.

Ilmeisesti minulla on huono värinäkö kun esimerkiksi mustavalkoisia klassikoita katsellessa 700Mb pakkaus riittää minulle ruhtinaallisesti. Se riittää minulla usein myös värielokuviin, sillä elokuvan keskeinen sisältö on vain harvoin väreissä, vaikka en halua kyseenalaistaa sitä voimaa. Mieluummin katson hyvän elokuvan kuin jätän katsomatta. Tietokoneeni ruutu näyttää suurelta kankaalta kun sen asettaa metrin päähän katselupisteestä. En viitsi edes sanoa, miten miellyttävä tämä järjestely on takkatulen ääressä, miten paljon intensiivisempi ja voimakkaampi elokuvakokemus saavutetaan kotiolosuhteissa konjakkilasi mukavasti kädessä verrattuna tunkkaisiin elokuvateattereihin, joissa se, ettei katselua voi keskeyttää, hetkeksi, tunniksi, päiväksi, viikoksi, tekee keskittymisen ja muistiinpanot vaikeiksi.

Nykytekniikan tuomat parannukset elokuvakulttuuriin ovat tähtitieteellisiä. Lähes kaikki kuviteltavissa olevat länsimaiset elokuvat ovat saatavilla. Elokuvakokemus on paljon aiempaa henkisempi ja voimakkaammin puhtaasti esteettinen. Tietoisuus ja sivistys, joka nyt voidaan helposti saavuttaa olisi jostain parinkymmenen vuoden takaisesta elokuvakerhonäkökulmasta täysin kaikkien kuvitelmien ulkopuolella. Ainoana toivottavasti pian korjautuvana puutteena ovat melle harvinaisemmat tuotantomaat kuten Venäjä. Sekään asia ei voi kuin parantua.

Silti, vaihtaisin kyllä digitaaliset syteemini filmiprojektoriin, jos sellainen olisi käytännössä tai taloudellisesti mahdollista. Mutta ei filmimuotoisen materiaalin puute elokuvaharrastusta estä. Sellaiseen vetoaminen on sama kuin sanoisi kalliiden hifilaitteiden puutteen estävän musiikin kuuntelun.

THEODOR W. ADORNON REUNAHUOMAUTUS SIBELIUKSESTA

(Vihkot 1/2006) on varmaan surrealistisin taidekritiikki mitä olen milloinkaan lukenut.

Adornon tekstin jokainen lause on vahva, tunteita ja ajatuksia tukuittain herättävä, mutta siltikin, minun on mahdotonta muodostaa käsitystä siitä, onko Adornon haukkumisintentiolla vuonna 1938 muodostetut ajatukset tulkittava nykymaailmasta käsin Sibeliuksen musiikin erinomaisuuden vai heikkouden vakuutuksiksi.

Joka tapauksessa olen itse keksinyt suurin piirtein nuo kaikki Adornon esiin tuomat perusteet pelkästään kuuntelemalla Sibeliuksen musiikkia. Minulle Sibelius on aina esiintynyt erittäin suuressa määrin, hyvin suuressa määrin epätyydyttävänä säveltäjänä. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Ludwig van Beethoven tai Amadeus Mozart (pois lukien ennen 13 vuoden ikää sävelletyt kypsät jousikvartetot) olisi minulle esiintynyt joskus, jos mahdollista, jopa Sibeliusta epätyydyttävämpinä.

Adornon haukut Sibeliuksen diletanttimaisuudesta ja "hautautumisesta tuhansien järvien suon pimeyteen" herättävät minussa glorifioidun ylistyksen vaikutelman, aikakautena jolloin kukaan järkevä ihminen ei edes olisi viitsinyt kusta Saksan ikävyyteen päin, ja Pietarin suloihin ja lumoukseen pyhiinvaeltaminen oli bolsevikkien ilmatiiviin mielipuolisuuden toimesta tehty tyhjäksi. Toisaalta diletantti-Sibelius istuapönötti jäykänpaskassa hidaspuheisessa olemuksessaan natsirikollinen Joseph Göbbelsin perustaman kansallissosialistisen säveltaiteen "puhtautta" vaalivan säveltäjäjärjestön johdossa. Toiminnan seurauksena useita päteviä luomisvoimissaan olevia muusikoita päätyi keskitysleireille (Jorma Mäntylä: Sibelius Kolmannen valtakunnan vieraana, Vihkot 1/2006).

Vaikka Adorno ehkä mielletään taidekriitikoksi, on mielenkiintoista, että kirjallisuudesta ei tuntuisi milloinkaan mahdolliselta tai järkevältä kirjoittaa niin kuin Adorno kirjoittaa musiikista. Musiikin ongelma on se, että sitä voidaan opettaa huomattavasti epäilyksettömämmin periaattein ja tuloksin kuin kirjallisuutta. Kuitenkin opettaminen on kummassakin tapauksessa puhdas illuusio: taiteen keinoja, aiheen uutuutta, tyylin keksinnöllisyyttä, sovellutusten rikkautta, artikulaatiota, ykseyttä moninaisuudessa, runsautta katoavaisuudessa, ei milloinkaan eikä missään tapauksessa voida opettaa kenellekään. Silti, nämä asiat vaativat aina ja kaikissa tapauksissa erittäin pitkällistä ja syvällistä opiskelua. Se opiskelu tapahtuu pohjimmiltaan aina ilman opettajaa, sillä opettajan olemassa olo jo riittäisi hidastamaan ja vaikeuttamaan oppimista siinä määrin, ettei valmista milloinkaan ihmiselämän aikana ehtisi syntyä. Tämä siis pätee loogisesti käytännössä poikkeuksetta todellisiin, uutta ja ennennäkemätöntä luoviin taiteilijoihin.

Adornon oppimestarimaisesti keikaroiva teksti on takuuvarmaa surrealismia niin kuin kaikki mikä 1900-luvun ihmisen kädestä lähtee voi olla vain hulluutta, mielisairautta, seniliteettiä tai surrealismia.

RAJATTOMAN TALOUDELLISEN KASVUN MIELISAIRAUS

on nyt, kun maaplaneetan luonnovarojen rajat on saavutettu, tullut lopulliseen päätepisteeseen. Vastakkainasettelujen aika on ohi. Näin kirjoitetaan kaikkialla maailmassa, kaikissa lehdissä ja kaikissa julkaisuissa, joilla on käytettäsivvä objektiivista poliittisesti sitoutumatonta tieteellistä tietoa ja tervettä järkeä.

Tämä tarkoittaa: jokainen henkilö, joka vielä avaa suunsa, tai millään tunnistettavalla tavalla toimii talouskasvun logiikoiden puolesta, eikä täysillä taistele niitä vastaan, on suoraan samastettavissa toisen maailmansodan natsien keskitysleireistä vastuussa olleisiin henkilöihin.

Aika alkaa nyt.

Rikollisia odottaa äärimmäisen kovat tuomiot näistä takautuvasti huomioonotettavista talouskasvua edistäneistä rikoksistä, joita he ovat salaliitossa ja rikollisessa tietoisessa yhteisymmärryksessä jatkaneet vuosikymmenestä toiseen vastoin ihmiskunnan, planeetan, luonnon ja isänmaan etua. Vain sotarikostuomioistuin voi tulla kysymykseen heitä tuomittaessa, sillä kysymys on ollut kaiken aikaa (kylmästä)sodasta, jossa he ovat tuhonneet vastustajiaan kaikin mahdollisin (henkisen ja fyysisen sairastuttamisen ja turmelemisen) keinoin.

Neuvostoliiton lakkauttaminen, vastavoiman katoaminen köyden toisesta päästä (kaikki me muistamme sen globaalin hermoromahduksen päivän 90-luvun alussa, kun kaikki toivo yhtäkkiä katosi näköpiiristä, ja vain seniilit hilluivat ilosta), olikin yllättävä taktinen siirto, jolla jyrkänteen reunalla selkä kuiluun päin köyttä kiskova kapitalismin pedofiilikyklooppi saadaan nopeasti putoamaan vuorelta.

Nyt on keskityttävä tarkasti kirjaamaan näiden henkilöiden nimiä ja tekoja. He ovat ihmiskunnan suurin häpeä, suurimmat milloinkaan historian aikana eläneet sotarikolliset, joiden täysin suunnitelmallisesti ja tietoisuuden kirkkaassa valossa, kaikkia titeen uusimpia tuloksia soveltaen aiheuttamaan holocaustiin verrattuna natsien keskitysleirit olivat pelkkä lasten mehuhetki.

24.2.2006

SOIKKELI

kirjoittaa uusimmassa Kulttuurivihkojen numerossa ihan asiaa presidentin vaaleista 2006 ja Niinistön kampanjasta, mutta harmillisesti hän unohtaa yhden näkökohdan.

Niinistön "työväen presidentti" slogani ei ollut pelkästään mainostoimiston oxymoronretoriikkaa: luokkaraja ei ole enää sama vanha. Ihmiset jakaantuvat nykyään työtätekeviin ja työttömiin. Työtätekeviin kuuluvat niin suuryrityksen pääjohtajat kuin pätkätyöläiset. Villisti poukkoilevan globaalin suurpääoman markkinat ovat heidän kasvottomia ja aineettomia työnantajiaan. Työtätakevät jakaantuvat työhönsä tyytyväisiin ja työhönsä tyytymättömiin. Sitten on, jos niin halutaan, neljäs, aivan pieni menestyneempien työttömien luokka: pääomatuloilla elelijöistä suurpääoman haltijoihin. Työväenluokan suurituloisimpia on vaikea erottaa tästä luokasta. He pelaavat kahta roolia työntekijän ja työnantajan roolia.

Niinistö olisi siis oman tunnuslauseensa mukaan ollut, ei työttömien, vaan työväen presidentti. Olen taipuvainen uskomaan tämän.

Vihkoissa on kirja-arvio Savukeitaan kustantamasta Timo Hännikäisen suomentamasta Unabomberin manifestista Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus. Unabombes erehtyy (tai on vanhentunut) kahdessa asiassa: vasemmistolaisuus lähtien Marxin Kommunistisen puolueen manifestista, ei ole mitenkään menettänyt asemaansa ainoana rationaalisena tapana suhtautua yhteiskuntaan, ainoastaan vanhan marxilaisuuden luokkayhteiskunta on dekonstroitunut vaikeammin analysoitavaksi, kuten yllä esitin. Siksi globaalista vasemmistomystiikasta tulee olennaisesti jotain muuta kuin luokkataistelua, koska luokkia ei voida osoittaa (olettaen pankkisalaisuus). Minusta on vain positiivista kehitystä, että tästä vanhentuneen marxilaisuuden luokkataisteluperustasta päästään pois etsimään yleistä globaalia rationaalisuutta. Negatiivinen piirre on se, että vanhat marxilaiset teoriat eivät kelpaa enää mihinkään. Kaikki täytyy luoda uudellleen.

Mitä teknologian syntipukkiasemaan tulee, siinä Unabomber minusta erehtyy. On totta, että teknologia on mahdollistanut suurten, jo Marxin mainitsemien globaalisti toimivien korporaatioiden suoraviivaisen kasvun. Teknologia on myös mahdollistanut monta asiaa, jotka saattavat auttaa ihmiskunnan ulos viimeisten kuluneiden vuosisatojen manipulaatioiden ja ideologioiden syöpätaudeista.

Tekniikan tuottama talouskasvu ja kilpailu ei itsessään ole suurin ongelmamme, vaan valtion heikkous suhteessa korporaatioiden suuruuteen. Jos valtio (tässä tilanteessa) olisi globaali, vahva yleiset pelisäännöt luova kattorakenne, joka asettaisi korporaatioiden suurimmalla koolle tietyt rajat, niin että ne jäisivät kauas poliittisesta vallasta, teknologia voisi palvella ihmiskuntaa, eikä päin vastoin. Valtion vahvuutena olisi tietenkin se, että monet esimerkiksi suurteollisuuden alat olisivat kokonaan valtion omistuksessa, mutta sellaiset tekniikan alat, jotka vaativat kilpailua säilyisivät yksityisinä. Yksityisomistukselle ei olisi mitään muuta estettä kuin toiminnan poliittisia ja alueellisia vaikutuksia luova koko.

Unabomberin esiin nostamaan Prozac -kysymykseen, eli kysymykseen talouskasvua mukailevasta syvenevästä masennuksesta koko ihmiskuntaa riivaavana sairautena, vahva globaali hypertekoälyllä ohjattu, ilman henkilöpolitiikkaa toimiva valtio toisi tyydyttävän ratkaisun tarjoten ensiapua, työpaikkoja, pakoteitä, kilpailuyhteiskunnan sosiaalisen kiusaamisen, onnettomuuksien alkemian ja henkisten katastrofien energiatuotannon absoluuttisista helvetinytimistä.

Ympäristöpolitiikkaa ei käytännössä hyperteoälyllä ohjatussa valtiossa tarvittaisi, koska tekoälyolisi suoraan liitetty lukuisiin ympäristön tilaa, päivittäistä ilmanlaatua, vuotuisia lämpötiloja ja sademääriä jne. mittaaviin ja mallintaviin eripuolille maapalloa sijoitettuihin mittalaitteisiin. Samalla kaikki ympäristön tilaan paikallisesti ja globaalisti vaikuttava data tulisi suoraan hyperälyn tietoon. Kone säätäisi suoraan, keneltäkään kysymättä lait ja asetukset, sekä muuttaisi ne suoraan paikallisen ja globaalin valtionomistaman teollisuuden tuotantosuunnitelmiksi, ja laeiksi. Oletuksena on, että mikään ympäristöön vaikuttava teollisuus ei voi olla yksityistä, ehkä maataloutta lukuunottamatta.

Maatalouskysymys ratkaistaisiin niin, että tuettaisiin pientä, epäteollista agrikulttuuria (joskin päästöiltään säädeltyä), suuren ja teollisparadigmaisen tuotannon sijaan.

PARNASSO -BLOGI

Nykyään kun avaan blogilistan suosikit, luen yleensä aina ensimmäisenä Parnasso -blogin. En osaa sanoa mistä tämä johtuu... kenties päätoimittaja Papinniemen tarkan tasapainoisesta tyylistä. Ainakin tiedän, että sen jaksan lukea. Tuntuu, että Parnasso on nyt saanut hyvän päätoimittajan, joka ilman turhia korostuksia on riittävän avomielinen ja periksiantamaton kaikkiin suuntiin.

KALTIOSTA

>> >>.

Järkevintä mitä lukutaitoinen ihminen voi nyt tämän Islam -sekoilun edessä tehdä, ja mitä ilmeisesti täytyy tehdä (vaikkei totta puhuen ennakkoluulojen pohjalta huvittaisi kun on miljoona mielenkiintoisempaakin asiaa tutkittavana), on tutustua kriitisesti Koraaniin ja ainakin Salman Rushdien tuotantoon.

Luulen, että mikään yleisesitys Islamista ei auta vielä pääsemään perille siitä mistä tässä nyt kohkataan.

Itselläni ei ole harmainta aavistusta koko tästä uskonnosta, runsaasti ennakkoluuloja on.

MUTTA TÄMÄ GALATEIA

karikkoisine sinisine katseineen pyöreinen jäsenineen vihreine silmineen ja pehmeine jäsenineen, tämä pieni lörpöttelevä nereidi pitkine vaaleine hiuksineen ja violetteine silmineen, tämä pieni laineenläikkyvä puolijumalatar apoavoimine merenharmaine silmineen, Galateia syvine hämyisine katseineen, kohoavine polvineen ja keinuvine jäsenineen, hän, kuten tunnettua makasi mieluummin toisen miehen kanssa -- tällä, tietyllä Akiilla, lellipojalla ja paskiaisella, oli niin erinomainen plastiikka, väitti Galateia. Silloin Polyfemos iski Akiin hengiltä."

Willy Kyrklund: Polyfemoksen muodonmuutos, suom. Brita Polttila 1964 Tammi.

>>

TAPA KIRJOITTAA

Huomasin, että tuossa viestissä oli jokin riivaaja. Otin sen esiin ja vahvistin sen henkeä. Ei se ole minun ääneni enää, vaan joku toinen. Tätä tarkoitan kun sanon, etten usko kommunikaatioon. Näin siinä helposti käy. Usko loppuu argumentaatiotasoon, kun henget pölisevät toisissa maailmoissa. Ne kuuluvat vain etäisesti seinän läpi. Ne bileet, kerrostalon ulkopuolelta tarkasteluna, ovat polyfoniaa, äänien ja muotojen tasolla tapahtuvaa sommittelua. En usko että mitään olennaista tietoa kahden eristetyn tilan, kuten kahden toisiaan tuntemattoman henkilön, välillä voi synkronoida kommunikoimalla seinän läpi. Totuus bileistä, tuskasta tai ekstaasista, on aina kommunikaatiosta riippumaton... kommunikaatiolla ei ole yksinkertaisesti mitään suhdetta siihen miten asiat oikeasti tapahtuvat.

Mutta teksti ei ole viittaus. Älkää nyt vain sekoitettako minua sellaisiin henkilöihin, jotka koko ajan tunkevat runotekstiinsä joitain piikkejä, ja sitten väittävät, että kysymys on vain taiteellisesta ilmaisusta, joka ei symboloi mitään. Kun sanon, ettei sillä ole mitään tekemistä, se tarkoittaa että olen suorastaan unohontanut alkuperäisen aiheen olemassa olon, ajatellut jotain aivan muuta, jotain mikä ei millään tavalla vertaudu tai rinnastu enää alkuperäiseen sommitelmaan. Tätä ei pidä lukea tarkasti hiottuna piikkinä alkuperäisen sommitelman näkökulmasta. Miehet eivät tee sellaista. Sellaiseen ei ole aikaa eikä mielenkiintoa.

Teksti on kokenut minun näkökulmasta suuren ja olennaisen muodonmuutoksen, vaikka jostain muusta näkökulmasta näkökulmasta muutokset ovatkin vain pieniä. Muodonmuutos ei tarkoita että vain metafora on vaihtanut symboleitaan, ei pelkästään sitä. Symbolit eivät ole tarkkoja, vaan ovat jotenkin sekaisin suhteessa alkuperäiseen sommitelmaan. Vaihtojen jälkeen teksti ei enää viittaa alkuperäiseen sommitelmaan, kuin enintään jossain yksityisessä tajunnassa. Tosisasiassa ollaan siirrytty johonkin toisenlaiseen sommitelman tilaan. Sieltä tulee alta jotain muuta. Hahmoja, jotka ovat tuleet kubistisen sommittelun osiksi.

Valitettavasti luon aina tyyppiä ja ääntä, eikä sitä voi koskaan ottaa puhtaasti minun omana äänenä, tällaisissa edes henkilökohtaisissa yhteyksissä. Siinä on aina jokin tyyli, jokin puheen sävy. Tämä tietysti hankaloittaa tulkintaa. En voi estää tulkintoja, niin kuin kukaan ei voi estää että joku vainoharhainen lukee jokaisen sanomalehdessä olevan lauseen loukkauksena itseään vastaan. Olen itsekin lukenut televisiota vuosikymmenen näin. Se tarkoittaa että tietyn valtaryhmän todellisuuskäsitys loukaa minua henkilökohtaisesti. Niin se tekee. Mutta se on toinen kysymys. He yrittävät kommunikoida, minä en. He ovat lähtökohtaisesti ja pohjimmiltaan poliittisia, minä en.

Ei tällaisissa houreissa kukaan hullukaan kommunikoi mitään. Sellainen vaatisi myös lukijan asemaan asettumista ja lukijan huomioon ottamista. Jos huomaan syyllistyväni sellaiseen, on tullut aika lopettaa kirjoittaminen. Olen fanaattinen formalisti. Se on ainoa päämääräni. Joistain näkökulmista sellainen vaikuttaa harvinaisen hedelmättömältä. He ovat luultavasti oikeassa.

Olen siinä vakaumuksessa, että mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. Vain henkien ja äänien polyfonia ilmaisee maailman moninaisuutta. Mielipiteet ja argumetit ovat pelkkää formaalin sommittelun materiaalia, jotka eivät kosketa, ainakan minua, vähääkään. Jos olen jotain, olen vain äänien sorina, sen sijaan etten olisi kukaan olen mieluummin kaikki, ilman mielipiteitä, argumentteja... ja ehdottomasti ilman väkivaltaa minua ei voida pakottaa johonkin niin ärsyttävään kuin kommunikaatio. Asiakysymyksistä voi argumentoida, mutten usko ihmisten välisen vuorovaikutuksen olevan asiakysymys. Se mikä on olennaista on mahdotonta ilmaista edes parhaassa taiteessa. Miksi sitten uskoa kommunikaatioon, kun on selvää että sellainen herättää vain riivaajia. Olette ehkä erehtyneet vakavasti tapauksessani. Te ehkä ymmärsitte minun yrittävän nimenomaan kommunikoida - Sinä päivänä kun yritän jotain niin pähkä hullua, roikun varmasti hirsipuussa.

Minä en tämän parempaan pysty. Se mitä tämä kirjoitus herättää on tämä mitä syntyy. Sille ei voi mitään. Olen pahoillani, etten jaksa alkaa muuttaa kirjoitustyyliäni nyt. Minulla ei ole mitään kiinnostusta muuttaa tyyliäni ellei siitä makseta selvää rahaa. Tai ellei jokin ymmärrettävä ja viisas laki tai säädös sitä edellytä.

Sanoit yksi päivä, ettei ihminen onnistu synnyttämään elämää. Totta! Ihminen onnistuu synnyttämää lähinnä epäilyksiä ja riivaajia. Jumalat, vetovoimat ja pakot synnyttävät elämää. Kun jumalat kerran ovat objektiivinen laki, miksi minun pitäisi yrittää olla. Koska en kommunikoi, en edes yritä pysyä totuudessa. Kun puhutaan tyylillä ja äänillä kaikki valheet ovat osa tyyliä ja ääntä. Kaikki kärjistykset vähättelyt, hyperbolat, ylöslaisin kääntämiset, nurinkääntämiset ja koko puheen karnevalisointi on tyyliä ja ääntä. Ääni asettuu vasten toista ääntä. Te ehkäpä yritätte kommunikaatiota kaltaisen kellariloukkolaisen kanssa, minä karnevalisoin sen jollain riivatulla tavalla.

Olen tottunut pelkästään tällaiseen ilmaisuun, poliisien ja virkavallan kanssa, oikeuslaitoksen ja tuomioistuinten kanssa, salaistentiedustelupalvelujen kanssa. Väsyttää hirvittävästi kaikki muu. Tuntuu etten vain jaksa muuta kuin tätä kafkalaista karnevaalia.

Mutta on tietysti totta, että sanoilla voidaan valehdella ja lyödä toisin kuin silitysraudalla. Jos ollaan ystäviä, ei tietenkään lyödä, oikeasti. Veljekset hakkaavat toisiaan naamaan niin että veri roiskuu, ja nenäkin joskus murtuu, mutta ei se ole mitään oikeaa, eikä sen jälkeen tietenkään tehdä muuta kuin nauretaan kippurassa ja kävellään kättä kaulaa. Siksi minusta meidän kannattaisi ennemmin puhua vain omilla äänillä, eikä yrittää mitään toisen ymmärtämistä. Ei ihmistä voi ymmärtää. Ei toista voi ymmärtää. Voi tuntea toisen läpikotaisin tai sitten ei. Tämän tietää sekunnissa. Pitää sommitella vain ääntä äänen päälle, ja lähestyä hitaasti sitä tilaa, jossa voi tuntea. Oikeat veljekset soittavat aina yhdessä musiikkia. Eivät he kommunikoi, he ovat samassa tilassa. Mitään ei voi kadehtia niin paljon kuin oikeita veljeksiä. Minulla ei ole veljeä, minä tiedän tämän asian. Mitään ymmärryksen oikopolkuja ei ole. Yksityishenkilö on henkien lauma joka toimii joissain tilassa. Kun pääset tilaan tunnet ja ymmärrät kaiken. Eikä tässä kysymys ole siitä, että toinen lähestyy toisen tilaa. Vaan tiloja tutkitaan monia samanaikaisesti.

Kaikki riippuu mitä eläin herättää. En ole koskaan potkaissut jääkarhua. Muutaman kerran olen silittänyt. Muutaman kerran pelännyt. Jääkarhu on aina pelottava, täysin arvaamaton väkivaltakone. Minulla ei ole eläimiin mitään yksioikaoisia suhteista, on vain kaikki mahdolliset suhteet. Ei minulla ole mitään jääkarhuvihaa. Ehkä jollakin meidän väestä on. En tunne kaikkia täällä. En voi kuvitella että teksin muuta kuin ehkä silittäisin jääkarhua. Jääkarhut usein ovat hyvin alttiita hyökkäämään kimpuuni. Tavallisesti uiskentelen karkuun. Ne ovat väkivaltavektoreita, täynnä nimetöntä agressiota. Tätä te ette tietenkään voi kiistää koska te ette tunne jääkarhuja. Kukaan ei tunne niitä, enempää kuin hyljettä, jonka mustissa silmissä katse herättää jääkarhun raivon tai tyynen luottamuksen.

Ei voi tietää mitään. On vain luettava missä suhteessa äänet ovat totuuteen, mikä on tilanne. Kaikki reaktiot ja persoonat riippuvat tilanteesta. Tavallisesti kun mies näkee naisen, mies juoksee karkuun niin paljon kuin jaloista pääsee. Tämä siis ensimmäisenä prinsiippinä. Silloin kun jokin jumala vastustaa ja ottaa miehen, roiskaisee tämän tantereeseen naisen jalkoihin matelemaan, mies nöyrästi tottelee mahtikäskyä, koska on pelko ajaa. Pääsääntöisesti, siis mies juoksee, tapaa keihäällä, suojaa kilvellä... tai jos jumala roiske, silloin matelee, tai jos jumala irrottaa pään raudalla, kaatuu tömähtäen tantereeseen. Tämä ensimmäisistä laeista. Ensimmäisestä liikuttavavasta prinsiipistä.

Tekstin tyyli muuttuu joka hetki. Miten se joka on kaiken aikaa muodonmuutoksessa mykopalsmasta sinivalaaksi, olisi tekstinä jotain muuta. Tämä ei ole yksityinen kirje. En osaa kirjoittaa yksityiskirjeitä. Koen sellaisen ajanhukaksi. On mahdotonta yrittää puhutella vain yhtä ihmistä. Kun meissä ei ole ketään yhtä kotona kuitenkaan. Edes kolmenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen ei pitäisi luopua teitittelystä. Ihmistä on aina puhuteltava ryhmänä, komppaniana tai joukko-osastona. Se kaikki on huumoria, humour.

Tämä on ensimmäinen kerta kun elämässäni olen yrittänyt ihmiskunnan kanssa jotain lähentymistä. Tavallisesti kanssakäyminen ihmisten kanssa palautuu minulla enintään yksitavuisiin sanoihin seksin lisäksi. Parempi jos ei edes niitä yksitavuisia. Kannaltani on helpointa jos mitään yhteistä kieltä ihmisten kanssa ei ole, sillä silloin tietää parhaiten sen, ollaanko kaikesta samaa mieltä, vai onko jokin vivahde, joka tekee kaikesta totaalisen mahdotonta. Jos pienikin vivahde löytyy mitään tietä ei ole. Täydellinen periksiantamattomus on vain hyvä ja välttämätön asia.

Yhteisymmärrys on aina välittömästi ensimmäisestä millisekunnista alkaen täydellistä, jokaiseen kvarkkiin, jokainen spinin polarisaatioon ulottuvaa... silloin kun se on täydellistä.... tätä tapahtuu suhteellisen harvoin. Muutoin etäisyys on suuri. Yhteinen kieli turhine kommunikaatioyrityksineen sotkee elämän täydellisesti. Vain jumalat säätelevät ihmisen elämää, mitää omaa tahtoa ei ole.

En ole omaksunut tätä kirjoittamisen tyyliä Dostojevskilta, koska en ole lukenut Dostojevskia. Vihaan Dostojevskia. En arvosta sitä tyyliä. Siksi pidän Tostoista, joka on hieno taiteilija. Mutten voi mitään sille, että oma tapani kirjoittaa on Dostojevskin. Se on kirous, joka tuntuu sitä masentavammalta, kun ajattelen Dostojevskin kirjallista kelvottomuutta, jota minun on kertakaikkiaan mahdotonta sietää. Mahdoton tilanne, mutta täytyy vain yrittää jatkaa. Se on ikävä juttu. En voi edelleenkään uskoa silmiäni. Vai ettei kommunikaatiota... No, tuo kaikki on tietenkin huumoria.

JOS SUOMI VOITAA CURLINGISSA

kultaa, oikea valinta vuoden yrittäjäksi on Oulunkylän curlinghallin toimitusjohtaja Markku Uusipaavalnieni. On vaikea kuvitella olympiavoitoa rehellisempää ja sympaattisempaa tapaa mainostaa omaa bisnestään. Oulunkylän curlinghallin varauspuhelin on kuulemma nyt niin tukossa, että puhelinta täytyy pitää pois päältä työrauhan hetkittäiseksi palauttamiseksi, sanoo poikaansa tuuraava Petri Uusipaavalniemi tänään Metro -lehdessä.

23.2.2006

VEXI SALMI

on Suomen johtava intellektuelli valtamediassa. Tänään asia oli Iltalehdessä niin rankkaa, että ilmeisesti vastakkaisella poliittisella vakaumuksella toimiva firman editorityttö oli jättänyt tekstin kiusallaan editoimatta, kenties jopa lisännyt sen moninaisten lyöntivirheiden lukumäärää.

Tuttu ilmiö.

Annetaanhan meillekin koulussa ainekirjoituksesta huono arvosana lukuisien objektiivisesti havaittavien kirjoitusvirheiden takia, eikä rehellisesti siksi, että laajoilla tiedoilla, kokemuksella ja ihmisluonnon tuntemuksella varustettu opettaja sattuu olemaan kiihkeä poliittinen vastustajamme, jonka ainoa intohimo on meidän henkinen likvidoiminen (kielioppi on ankarana lakina, ei nöyränä analyysinä, otetaan käyttöön silloin, kun tarkoitus on hiljentää ja nujertaa poliittinen vastustaja tai ylipäätään kaikki ajattelu).

SUURI (KARTTA)PALLO

jonka sisällä on valo, on aika harvoin nähty kuvataiteilijoilla luovassa käytössä.

1, 2, 3,
4, 5, 6,
7, 8, 9

22.2.2006

OTETAAN SE MOZART

kaksikymmentäkaksi vuotta
mieli kasvaa kuin ruoho, keskeltä
annetaan sen tehdä sitä musiikkia sitten
alun satakaksikymmentä vuotta
ja katsotaan millainen puu
sieltä paljastuu, oppiiko uutta
juoko viiniä lasin päivässä
ja toiset sata vuotta siihen päälle
joko kyllästyttää sinfoniataide
maailman asiat, vai vieläkö löytyy
uutta, herkkyyttä, millainen havainto
sen havainnon alta paljastuu
millainen kokemus sen kokemuksen
alta, annetaan alun kaikki tieto
joko näkyy pohja ihmisessä

tasapaino ettei ota tuulta
hulluus, ettei joudu jonnekin
ennätyksellisen syvälle harhaan
tai tylsyyteen jonkin vaarallisen
uskomuksen sadan vuoden uneen
siinä on tarkasti kohdistettava
millaisen suunnan elämä ottaa
jos se on pitkä, paljon pidempi
kuin mielikuvitus, uni tai haave
ettei sitä vain kestämällä kestä

vaikka ruumiissaan olisi säilynyt
lapsen tuoreus, mielensä
todennäköisesti olisi askaroiva
leikeissä inhan pissan ja kakan
vaikka ruumiissaan lapsen kirous,
mielessään - todennäköisesti -
pierubisnes ja ryvettyneet kaakut

21.2.2006

Meistä varmaan jokainen on joutunut sellaiseen asemaan,
pohtimaan jotakin. Onnellisempaa olisi, jos ei joutuisi.
Jos tekstiä alkaakin syntyä vasta arvostelukyvyn iltahämärässä. Jos tämä monivuotinen messu onkin vain todiste siitä.

CAROLUS LINNAEUS (1707 - 1778) JA JEAN-HENRI FABRE (1823-1915)

oppaanani aloitin (vihdoinkin) eläintieteiden systemaattiset opinnot. Kuljen bittiniityllä varovasti huolellisia havaintoja tehden. Kompastelen taksonomian portaikoissa.

Latasin aluksi 12 täyspitkää kokoillan yleisesitystä hyönteisistä. Tämän jälkeen kustakin lahkosta ja lajista 12 kokoiltaa kutakin. Minkä jälkeen kurotan 24 kokoillan paketeissa eläinkunnan jaksollista järjestelmää, systema naturae, kaksijakoisesti kohti sinivalasta ja mycoplasmaa.

Hyödyllistä. Kiinnostavan rento menetelmä. Makaa designtuolissa muistilehtiön kanssa, katsoo ja kuuntelee. Välillä pysäyttää kuvan ja piirtää ehkä jonkin koiven. Siemaa konjakkia ja painaa taas playta. Tämä on se todellinen playboy. Oppipoika. "Minä olen kiltteys hyvyys ja tulevaisuus." "Pää pystyssä päätönkin Patroklos jos täytyy." "Oppiva susi saatanalle, muistava lammas Jeesukselle."

Ihmeen kätevää kyllä. Hyvin suuria vaikeuksia uskoa, että nyt kehitys on tuottanut tämän. Tätä ei voi moittia. Jaha, nyt näyttää torrenspy -sivut lakkautetun. Ovat kai keskittämässä voimia tämän opiskelun lopettamiseksi.

Maailma on totaalisen muutoksen partaalla. Kaikki entinen on pian takanapäin. Pelottavalta vaikuttaa mutta myös hyvin kiehtovalta, lähes hurmaavalta. Konjakin maun läpi painaa huoli kuinka saadaan rauha säilymään ja pidettyä tämä sininen piilopirtti universumissa kodikkaana. Monenlaista pientä puuhaa riittää. Sitten, jos asiat alkavat mennä huonoon suuntaan, pitää vain katsoa Patrokloota: seisoo pystyssä kunnes jumala jonkin voiman ominaisuudessa leikkaa pään irti.

Tosin raportoidaan, että juuri tukahduttamisella, eli kiltteydellä, saavutetaan lähes yhtä huonoja tuloksia kuin villiintymisellä. Pitäisi oppia terve jatkuva rieha ja teatteri-ihmisen suora mieletön huuto. Ei huutoa kiitos! Tarkoitin Wagnerin hartaasti hymisevät mieskuorot. Kenties voi toivoa, että tarve sotaisuuteen sitten poistuu tämän turkkalaisen kehityksen myötä. Paljon on kyllä pikku puuhaa kiltteyden ja iloisen tieteen takomisessa kalloihin. Pirun paljon. "Paljon maailmalla on ylijäämähyönteisiä, on masentuneita, luonnevikaisia, rumia."

Sekavalta vaikuttaa kaikki.
"Jokaisessa separatismin siemenessä häämöttää keskitysleiri." Primo Levi
Se hetki kun käsketään täyttää maa ihmisillä, ja se hetki kun maa on täytetty, ovat erilaisia taitteita, joissa vanhat uskonnot ja logokset väistyvät uusien uskontojen ja logosten tietä.

SADDAM HUSSEININ OIKEUDENKÄYNTI

Ensimmäinen blogimerkintäni käsitteli Saddamia.

Saddamin vankeuden aikana on siis tapahtunut kaikki tällä palstalla.

Saddamin oikeudenkäynti muistuttaa Dreyerin Vihan päivän noituudesta syytetyn naisen oikeudenkäyntiä. Saddamin rikokset, niiden motiivit, niiden sisäiset pakot, henget joiden vallassa rikokset on tehty, ovat samalla tavalla vaikeita ymmärtää kuin Dreyerin elokuvassa. Oikeuden ankaruus on hyvin vaikea ymmärtää. Oikeuden näennäiset motiivit ovat selvät, mutta vilpittömyys ja puolueettomuus epäilyttäviä. Saddamin asenne oikeutta kohtaan on sama hellittämätön kuin Dreyerin noidan. Sanomattakin on selvää, että liikutaan erikoisella inhimillisen oikeudentajun ylittävällä vyöhykkeellä.

Saddamia voidaan syyttää siitä, että hänen uskontonsa on irrationaalinen. Nykyisessä maailmassa meillä ei vallitse uskonnonvapaus... sillä vain rationaalisuus voi tuottaa vapauden, muu tuottaa tuhon. Mutta voidaanko Saddamia syyttää siitä, että hänen valtakaudellaan maailma ja valtio oli levoton? Pystymmekö näkemään nuo levottomuudet oikeudenmukaisesti sisältä päin. Voimmeko tuossa uskonnossa, sen irrationaalisuudessa ja älyllisessä laiskuudessa, uskoa muunlaisiin lääkkeisiin kuin sinappikaasuun? Epäilen.

Kaikki irrationaalisuus maailmassa johtuu sielunpelastuksen ja taloudellisen intressin avoimesta konfliktista. Kaikessa irrationaalisessa toiminnassa talouden ja pääoman päämäärät asetetaan sielun pelastuksen edelle. Irrationaalinen uskonto, meidän aikakaudellamme, meidän tiedoillamme, edustaa pääomavaltaa, globaalia sotateollisuutta, lääketeollisuutta (ihmissairausdesign uusien lääkevalmiste, terveysvalmiste ja luontaistuotevalmiste sekä terapointi oppoturnities'ien luomiseksi), ympäristönsuojeluteollisuus (luonnonsairausdesign uusien viherpiiperrys ja vaihtoehtoelämä, toisinajattelu, lähetyssaarnaus ja terapointi oppoturnities'sien luomiseksi) öljyteollisuutta ja autoteollisuutta, sen kaikkein räikeimmässä, henkisimmässä ja sokeimmassa muodossa.

On ymmärrettävä että kaikki lähetyssaarnaus, yhteishyväpromotointi, lääketieteellinen kehittely, maailmanparannus, viherpiiperrys, vaihtoehtoelämäntapadesign ovat yhden ja saman rehellistä vallankumousta ja rakenteellista muutosta jarruttavan helvetinkoneen osia. Noilla henkilöillä ei ole mitään muuta päämäärää kuin hankkia itselleen elinkeino maapallon tuhon ja ihmisluonnon tuhon uusia oppoturnities'sejä luovassa bisnesmaastossa. Nuo rastatukkaiset hampunpolttajat edustavat varpaista penislävistykseen, penislävistyksestä kielilävistykseen ja kielilävistyksestä olkatatskan ja olkatatskasta rastatukkaan tai kaljuun puhdasta bisnesajattelua ja globaalia satanismia.

PLATON

niin tulkitaan, halusi sulkea runolijat ulos valtiostaan, koska runoilijat käyttävät myyttiä työvälineenään, ja myytti on haitallinen työvälinen politiikassa, joka kaipaa vain logosta.

Platononin päämäärä oli pitää politiikan logos ja taiteen myytti erillään. On tulkittu, että Platon olisi ollut riittävän tyhmä luulemaan tämän onnistuvat runoilijan ulossulkemisella.

Mutta runoilija ei ole myytin ainoa käyttäjä tai keksijä. Runoilija on pikemminkin myytin eristäjä, ja sen turvalliseksi, puhtaaksi fiktioksi osoittaja. Runoilijan lopettaminen ei lopeta myyttiä, vaan päin vastoin vapauttaa sen rehottamaan. Vain runoilija pystyy suhtautumaan myyttiin ammattimaisesti, viileän etäisesti, konstruktiivisesti. Tämä on runoilijan määritelmä. Myytti ei hallitse runoilijaa, vaan runoilija myyttiä työvälineenään.

Myytti taas hallitsee tietämättömiä työvälineenään. Saksalaisessa perinteessä puhutaan myytin esikuvallisuudesta.

Valtion olisikin minun käsittääkseni koostuttava pelkästään sellaisista henkilöistä, jotka ovat myös runoilijoita, siinä mielessä että kykenevät asettamaan logoksen myyttimallia (joka on pelkästään esitys ja ilmaisukäytäntö) konstruoivaksi periaatteeksi.

Myytti ei ole esikuva vaan esitystapa.

Kuten olen aiemmin todennut, logoksen ja rationaalisuuden asettaminen myyttiä, irrationaalisuutta korkeammaksi periaatteeksi, on sielunpelastumisen ja maailmanpelastumisen päämäärien kannalta keskeistä.

Usko on lahjomattomuutta irrationaalisuuden lahjuksiatarjoavien pääomien edessä.

Jos siis tämä, sielunpelastus, maailmanpelastus, ja näiden päämäärien logoksesta luopumaton usko on ihmislajin ensisijainen ammatti, kaikki muut toimet ovat toissijaisia ammatteja.

Myös tyranni, koko maailman hallitsija, Saatanan ruumiillistuma, on pelkkä toissijainen ammatti.

On toissijaista olla yksinvaltias. Ensisijaista on asettaa logos myytin edelle, tuhota myytti itsestään Saatanasta ja maailman yksinvaltiaasta. Tämä on yksivaltiaan ensisijainen ammatti. Kaikki muut periaatteet ovat tuhon periaatteita.


2.

Jos siis politiikka esityksena, politiikka myyttinä, politiikka taideteoksena tuottaa aina totaalisen tragedian, miten myytti ja logos voidaan pitää erossa toisistaan.

On ajateltava tarkasti niitä hetkiä kun logoksella on taipumus horjua. Missä tilanteessa näin tapahtuu?

Vastaus: kun kohtaamme suurta karismaa, suurta ihmistahtoa, jopa sankarillista henkeä, joka on ihmisestä, ihmisen ja ihmismassan voimasta lähtöisin. Tämä itämainen mystiikka, joka lähtee subjektiivisesta hengestä, jollainen karismaattisella ihmisellä olevasta erikoislatuisesta henkisestä kyvystä, on nimen omaan kaikkina aikoina se luomakunnan piirre, joka horjuttaa logosta.

Tällä ihmistahdon melkein demonisella voimalla ei ole mitään tekemistä Pyhän Hengen kanssa. Logos nimen omaan on Pyhän Hengen virtausta, ei mitään subjektiivista henkeä, tai massojen yhteishenkeä. Pyhää Henkeä ei voi käskeä. Ihmistahdon oikukkaat ja ylpeät demonit eivät tyydy tähän. He nousevat Pyhää Henkeä vastaan, ja tästä vastustamisesta he saavat käsittämättömät voimansa.

Johtopäätös: Jos haluamme erottaa myytin ja logoksen toisistaan, on lakattava palvomasta karismaa, ihmistahoa, ruumismia, demoneita. On lakattava ruokkimasta tätä myyttistä hirviökabinettia. On vain antauduttava siihen mikä on puhdas logos, ihmisen perusohjelmointi, Pyhä Henki.

Mutta miten ihmisen animaalisista voimista päästään eroon, miten ne eristetään tukahduttamatta? Mikä on tämä rituaali? Katse kääntyy Wagnerin puoleen, Dostojevskin puoleen, tuon yhden januskasvoisen karnevaali-isännän puoleen. Näyttämölle asettaminen nimenomaan karnevaalin, ei politiikan mielessä on turvallinen tapa nauttia animismin hillittömistä voimista. Satyyrinäytelmä, karnevalisoitu elämä, jossa asiat käännetään säännönmukaisesti ylösalaisin, mutta jossa painovoima, ja elementit kuitenkin säilyttävät vanhat paikkansa. Vallankumous on kopernikaalinen, jokaisen päivän karnevalisoitu vallankumous siinä, missä politiikka on vain puhdas logos, superkeinoäly.

20.2.2006

KEHITYSKULUT, INKUBAATIOT

ovat pitkiä. Genret Film Noir ja porno liittyvät löyhästi toisiinsa.

Porno on 1900 -luvun tärkein, koko vuosisadalle luonteen antava kulttuuri-ilmiö.

Ei ole mitään ihmisen perusohjelmointia irti seksuaalisuuden ja erotiikan kysymyksistä.

MAHDOLLINEN PAHA

Puhuvat vakuuttavasti, että maa olisi vain 6000 vuoden ikäinen. Dinosauruksenluut, neatherdalinihmisenkallot vain maahan kaivettua uskon koettelua. Puhuvat vakuuttavasti että öljy ja uraani olisi paratiisin kielletty hedelmä. Tällainen ansoja virittävä Jumala tuskin kelpaa katolilaisille. Mutta yhtä kaikki Jumala, se mikä on luonut maan ja taivaan, on virittänyt nämä ansat, ehkä siksi että ne syntyivät luomisessa, eivätkä olisi mitenkään voineet jäädä syntymättä. Niistä on kuitenkinolemassa maininta pyhässä tekstissä. Onko siis Jumala pahantahtoinen, ansojavirittävä, vai hyväntahtoinen, ansat paljastava? Ansat, niin on pakko uskoa, ovat Jumaloan tahdosta riippumattomia luomistyön edellytyksiä, tai ainakin sivutuotteita, luomistyön epätarkkuus, sen epätäydellisyys. Jumala tahtoo sanoa paratiisin omenassa, että edes hän ei ole täydellinen. Jumalan epätäydellisyys on sitä, että paha on mahdollinen. Ihminen on Jumalan kuva, ja kaikki Jumalan epätäydellisyys ilmenee ihmiselle mahdollisessa pahassa. Onko Jumalan epätäydellisyys, joka poikkeaa kuvitelmistamme, syy nousta Jumalaa vastaan. Olla uskomatta sitä, mikä on pyhässä kirjoituksessa totena annettu: viat ja virheet. Meidän pitää sääliä Jumalaa, joka on tämä planeetta ja sen ihmiset. Ehkä Jumala ei olekaan kuollut... katsokaamme vielä kerran tarkasti itseemme ja maan ilmakehään, ehkä Jumala vain kärsii, loputtomasti... pitäen sisällään, mahdollisuuksissaan käsittämättömiä nautintoja, intohimoja, ja kauneuksia, joista meillä ei ole mitään aavistusta, pitäen sisällään käsittämättömiä avautuvia pahuuden mahdollisuuksia (vain suuren, käsittämättömän pyhän kauneuden häpäiseminen on suurta, melkein kuvittelukyvyn ylittävää kosmolgista pahuutta... vähäisen, jäljellä olevan kauneuden mahdollisuuden tuhoamiseen riitää pienikin, jatkuvasti käsillä oleva pahuus... pahuuden logiikka on suurempiin pahuuden näköaloihin kohoamista, Saatanan näköala on koko sininen planeetta, sen kosmologisesta pistemäisyydestä sen alkeishiukkasten jättiläismäisyyteen), tuhon mahdollisuuksia, avoimia katastrofien sarjoja.... mutta yhtä kaikki ei ole vielä kuollut tämä Jumala. Ihminen ei enää milloinkaan voi rukoilla Jumalalta mitään, sellainen on mielettömyyttä, ihminen on tullut sellaiseen liian voimakkaaksi... voima on ihmiskunnan suurin heikkous, sen armottomuus. Mutta Jumala rukoilee ihmiseltä armoa, ihmiseltä järkeä. Jumala on hiljainen rukous, joka herättää ihmisen järjen. Usko on puhdasta järkeä. Armo on puhdasta järkeä. Mitään muuta järkeä ei ole. Auringon loppu on elämän loppu. Kohdatkoon ihminen sen Troijan sodan sankarien tavoin pystyssä seisten. Kuka tietää mitkä henget täällä sen jälkeen kummittelevat.


"But when the fourth time he sped on like a god,
thereon to thee, Patroklos, did the end of life appear"

Homer: Iliad, trans Andrew Lang.


"Like Mars himself, and thrice nine Trojans slew.
And out again he went; but at that bout,
upon himself untimely death he drew."

Trans. Thomas Hobbes

>>

OLENNAISET KYSYMYKSET SÄILYVÄT SALAISUUKSINA

Banaalit aikakaudet tuottavat banaaleita kysymyksiä, jotka tiede ratkaisee triviaalisti.

Olennaiset kysymykset ovat meille vähintään yhtä arvoituksellisia kuin ne olivat Aristoteleelle.

Mitä on painovoima?
Miten elämä voidaan tuottaa epäorgaanisesta materiasta?

Tiede voi paljastaa ja analysoida vain sen mikä paljastuu loogisesti, siitä mitä oli olemassa jo ennen tiedettä. Tiede, se mitä voidaan tietää, sen saavuttaminen, on ennen muuta ajan ja voimavarojen kysymys. Salaisuus ei riipu ajasta.

EI OLE MIKÄÄN IHME

että avantgardistin hahmoalttius ja kyky haltioitua kummajaisista, ilman maanviljelijän tahdikasta kykyä raivostua turhasta työstä, pelottaa useimpia täysjärkisiä ihmisiä.

YHDEKSÄNHAAVAINEN KUTINA

"Haavan parannettuaan Parsifal sanoo Amfortakselle:

Ole parannettu,
synnistä puhdistettu ja sovitettu!
Sillä minä suoritan tehtäväsi,
toimitan palveluksen." >>

Warholin Frankenstain liittyy Wagnerin Parsifaliin juuri haavan poeettisen kuvan kautta. Samalla tavalla kuin Amfortas kärsii tulehtuneesta parantumattomasta haavastaan, Frankensteinin luomukset ovat täynnä märkiviä haavoja, koska heidät on pistetty kokoon ihmisihanteen palasista. Hirviöt eivät kuitenkaan puhkea sydäntäsärkevään kahteen sukupuoleen halkaistun ihmisen perusohjelmointia selittävään lauluun, niin kuin Amfortas Wagnerin mestariteoksessa, vaan toteavat lakonisesti: "kuolla tai elää, samantekevää".

Elokuvan tulkinnasta tekee mielenkiintoisen juuri se, että ensisijaisena seksuaalisena täyttymyksenä nähdään käden tunkeminen avoimesta haavasta sisuskaluihin, ja sisuskalujen kuten sydämen ja maksan runkkaaminen genitaalin sijaan. Paroni itse kokee vielä symbolista tarvetta genitaaliyhteyteen, mutta paronin palvelijassa esittäytyy uusi uljas impotentti, jolle koko toiminnan pokkomielteinen kiihko kohdistuu haavan nuoleskeluun, aukaisemisemiseen, sisuskalujen raivokkaaseen runkkaamiseen ja ulosrepimiseen. Tällä tappisilmäisellä impotentilla genitaalin symbolinen yhteys sydämeen ja sisäelimiin on kadonnut viimeistään Viagran myötä. Kauniilla hirviöllä ei seiso, enempää kuin hirviönsuunnittelijan orjalla.

Frankensteinin patologisessa todellisuudessa sukupuoliyhdyntä on väkivaltaisen ja sairaan haavojen aukirepimisen ja ruumiin sisään tunkeutumisen esteettinen ja toissijainen symboli. On kai jokseenkin selvää (vaikkei meidän uskontomme pohjalta), ettei sukupuoliyhdyntä välttämättä ole vain tällaista, likaista?

Sukupuoliyhdyntä voi mahdollisesti olla myös toisenlaisten muodonmuutosten symboli, mutta se edellyttää, että meistä ei löydy enempää Klimsorin tekemää kuin paroni Frankensteinin tekemää parantumatonta, yhä uudelleen aukirevityksi tulehtuvaa haavaa. Tässä puhtaus ja täydellisesti parantunut haava ovat yhtä: siinä missä puhtaus voidaan menettää, se voidaan myös saavuttaa. Sukupuoliyhdyntä voi olla symboli jollekin hätkähdyttävämmälle neitsyydenmenetykselle ja muodonmuutokselle, kuten silmien lisääntymiselle, siipien kasvamiselle, puolieläimeksi tulemiselle jne. Neitsyyksiä on loputtomasti sisäkkäisissä kehissä. Niitä voidaan menettää ja niitä voidaan saavuttaa.

Kaikista oudointa on ehkä se, että sukupuoliyhteyden monimutkaisissa symbolijärjestelmissä saattaa olla myös mahdollisuus hipaista hyperrakenteita, jumalaa, Erosta, Venusta. Silloin on varottava, ettei öisellä viiniretkellään kohtaa pimeällä polulla leikkurit kädessä hiipivää paroni Frankensteinia, joille juuri tällaiset rajalöydökset ovat kiintoisinta materiaalia.

ANDY WARHOLIN FRANKENSTEIN

on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia koskaan näkemiäni elokuvia.

Puhtaasti wagnerialisseksuaalisen merkityksen antaminen Frankensteinin ihmissuunnittelulle, tuoreista haavoista koostuvalle plastiselle toteemille, on minusta aivan hillittömän nerokas keksintö. En pysty nyt kuvittelemaan mitä kaikkea tämä ratkaisu tulee tarkoittamaan niihin ongelmiin sovellettuna, joita olen täällä kahden vuoden aikana käsitellyt. Saatan aavistella, että ytimessä tapahtuu jokin siirtymä ja jokin uudelleenjärjestyminen.

Nämä ovat niitä aniharvinaisia hetkiä, kun taiteenharrastaminen palkitsee etsijän ruhtinaallisesti.

19.2.2006

TEOKSET OVAT YRITYS

kommunikoida oman menneisyyden ja tulevaisuuden kanssa. Muutos on nopeaa. Ei itsestä ehdi kirjaa pitää. Muistilappujen kirjoittaminen itselle on vaikeaa, ellei halua ne löytäessään latistaa tunnelmaa tunnelmilla ja ajatuksilla, jotka ainakin vielä kirjoittaessa olivat uusia. On kirjoitettava niin, että menneeseen tai tulevaisuuteen palaaminen kohottaa poikkeuksetta tunnelmaa. Teokset ovat vapaasyntyisiä: niitä ei milloinkaan päästetä käsistä, niiden ei milloinkaan tarvitse elää omillaan. On miellyttävää palata uusin aistein vanhoihin töihin, jotka ovat unohtumattomia ja ennennäkemättömiä.>>

WOODY ALLENIN INTERIORS (1978)

on hieno motiivitekninen tutkielma tiloista ja valoista. Teoksen juoni ja tapahtumat ovat toissijaisia... perhe, tyttäriä, tytärten poikaystäviä, poikaystävän äiti, joka menee naimisiin perheen isän kanssa. Hääjuhlassa kuullaan ensimmäisen ja ainoan kerran musiikkia... muuten äänimaisema koostuu puheesta, hiljaisuudesta, luonnon ja liikenteen äänistä. Kaikki, huoneet, sisustus, valo, meri, ihmiset ovat ajatonta. Elokuva suorastaan manifestoi kahta olemisen tapaa: historiallista, ajankohtaista, femiini-maskuliinia; epähistoriallista, epäajankohtaista, epäsukupuolittunutta. Kaikki tapahtuu sisätiloissa, ikkunan takana. Yhden kerran ollaan ulkona: perheen eronnut äiti toteuttaa itsemurhan kävelemmällä kuohuvan meren aallokkoon. Tyttärien lapsuuden kodista avautuva Atlantti saa ensi kertaa jonkin, ehkä sattumanvaraisen, mutta voimakkaan merkityksen.

BACK WOMAN, PLEASE

Kuvittele tämä miljoona kertaa suurempana systeeminä, joka tuottaa päätöslipukkeita:

Maybe Sex
Maybe Not Sex
Maybe Sleep
Maybe Not Sleep
Maybe New Car
Maybe Kino
Maybe Not Kino
Maybe New Clothes
Maybe Hot Holiday
Maybe Diamonds

- Sinä et näe ihmistä.
- En haluakaan nähdä, haluan että palautat naisen.
- Hyvä on, kultaseni.

Nainen menee toiseen huoneeseen poikana ja palaa hetken kuluttua naisena.

- No niin, katsopas, noin helposti se sinulta käy kultaseni, kun vain haluat etkä oikuttele.
- Nainen olkoon sinulle tänään suopea, Thumber. Mutta kukaan ei voi käskeä naista, kukaan tiedä mistä nainen tulee ja minne se menee. Tai ilmestyykö tänään tai enää koskaan.

PÄÄMÄÄRÄNÄ IHMISSUUNNITTELU

Andy Warholin tuottama Paul Morrisseyn (joka siis eri kuin tämä Steven Patrick Morrissey aka Morrissey) ohjaama Flesh for Frankenstein (1973) on mainio toteeminraketajan oppikirja. Naispääosan esittäjä Monique van Vooren on kasvoiltaan ikäistään (s. 1933) huomattavasti nuoremman joskin hyvin erikoisen näköinen. Kasvot luovat hyvin kauniin ja mielenkiintoisen vaikutelman kaukaa, ne niin sanotusti metsästävät kaukaa hyvin, mutta lähikuvissa vaikutelma on... hieman kammottava ja elokuvan teemaan sopiva. Plastikakirurgia tunnettiin jo antiikissa, ja intialaiset kirurgit toteuttivat 800 ennen ajanlaskun alkua onnistuneita nenäleikkauksia. Tuskin on syytä epäillä 60-luvun tekniikoita. Vuoden 2004 kuva samaisesta tähdestä on mielenkiintoinen sekin.

Warhollin Frankenstain on elokuvahistorian suurimpia mestariteoksia, joka tarjoaa ehkä toistaiseksi harvoista näkemistäni vahvoista tulkinnoista mielenkiintoisimman ilmiölle, joka elokuvan syntyaikoihin oli vasta idulla kasvamassa, mutta meidän aikanamme jo kanonisoitua suurteollisuutta: pornolle. Paroni Frankenstein edustaa allegorian tasolla pornotuottajaa, joka tehtailee zombitoteemeja pornoelokuviinsa. Tutkikaa ja ihailkaa tämän allegorian psykologista syvyyttä, kauneutta ja yleispätevyyttä. Paloista kasatut plastiset toteemit, psykopaatti nuolemassa heidän haavojaan, käden tunkeminen tuoreesta haavasta sisäelimiin rinnastetaan penetraatioon, jota suoritetaan samaan aikaan, mutta joka on vain symbolista, epätodellista, verrattuna käteen ruumiin sisällä, jonka tuottama tuska on todellista, lopputuloksena haavojen aukirepiminen ja sisäelinten pursuaminen ulos... kaikki tämä Wagnerin musiikin soidessa taustalla.

Yhtäläisyyden samana vuonna ilmestyneen pornoklassikon Gerard Damianon The Devil in Miss Jonesin kanssa ovat huomattavat, eivätkä mitenkään sattumalta: aihe on sama.

18.2.2006

"Mutta kun rahat eivät riitä
aikaan ajatella.
Ihminen ei enää innostu leivästä."

"But when there's not enough money
there's no time to think.
Even bread fails to excite."

"Empty pockets
where did my time go
this bread taste none"

"Empty pockets
Got time for nothing
Even bread taste none"

Marjatta Viikilä, Keväästä ei hypätä syksyyn, 1999

(viimeisen rivin pieni editti SL, englanninnokset ystävä)

http://actuspurunen.blogspot.com/2006/02/plimsollin-merkki.html

NAISTEN AMMATIT VENÄJÄLLÄ

kyselyjeni mukaan jakautuvat niin, että yli puolet kaikista työskentelee kasinolla, loput jakautuvat tasan siivoojiksi ja taideakatemian malleiksi.

KUVASSA MUKANA

Suuri käsi pudottaa jojon, langasta ponnahtaa kaikkeus: kuusi, retkeilymaja, ihminen ja tutkimusmatkailijan haudalla puristin. Toteutumaton betonielementti on idulla puuristissä. Ihminen on luonnos kädessään sammunut kynttelikkö ja hirttoköyden silmukassa kasvaa messuava ruusu. Jojon kehrästä itää hirsipuuhun ripustettu neekeri, hirsipuusta kaura ja ruusu. Ruusuilla on oma maailmansa. Myös suuresta kädestä kohoaa kaura omaa aurinkoaan kohti. Savuava jääpuikko ympärillään kiertynyt kättä kohti mateleva käärme. Hihasta työntyy bensapumpun käärmeenvärinen kahva. Letkusta roikkuu apinanhäntä, apinalla selässään palava kynttilä. Hirttosilmukasta riippuu hännällään toinen, musta, jonka vatsasta suihkuaa kaura. Myös apinoilla on oma painovoimansa, tuulet, josisa ne huojuvat rauhattomien pommitusten aikaan. Horisontti kääntyy 131 astetta. Apinoiden katseiden väliselle riippusillalle punoo varmuusköysiä apilanaama, kuulee minut pilevettömiltä hangilta, koirasta, tiettömiltä kasvoilta, lukee valottomat paperit. Mustavalkoinen kuumailmapallo on suuri silmä, joka lepää ihmisen polveen ja sysää koko konstellaatiota auringossa, mutkattomia luoteja, ohuesti jäätyneen meren yllä. Ruohoton kaasuilmapallo samaisessa ulottuvuudessa kannattelee tehtaan rikinpunaisena savuavaa piippua. Jääpuikko kasvaa ruusunlehdestä. Samaista hammasta särkee. Älä rakastu liikaa tuleviin menetyksiin, sitä on kuolevainen rakkaus. Ruusunlehti heilluttelee myrkynsinistä kynttiläkruunua, joka huojuu tuliperäisellä alueella, kynttilän, kynttelikön ja ilmapallon pinnalla vilkkuvan majakan maailmassa. Vesiä, samojen voimien alaisia, lepää kylmän meren horisontissa. Hirttosilmukka on sumuinen ikkuna eteläisen lämpimän meren pystyjyrkästi kohoavaan horisonttiin. Suuttoman ilmapallon pinnalla kasvaa lähekkäin kuusia, terve ja sairas. Hirttosilmukasta syntyy myös paksu puikko, josta kehittyy Magritten piippua polttava omena, hiuksettomilla poskillaan hedelmättömien hyönteisten kaivausarvet. Se houkuttelee toisaalta esiin kaksi silmittöntä kirsikkaa. Magritten piipun mukaisen bensapumpun kahvasta putoaa pisara meren jäälle.

17.2.2006

Salamat -kotilon sukuelin
Vesipisarat -kotilon sukuelin
16 ruotoinen musta automaattikotilon sukuelin
Alumiininen kotilon sukuelin
Alumiinivartinen kotilon sukuelin
Automaattinen kaksivärinen kotilon sukuelin
erityisessä pussukassa, jossa vyölenkki
Automaattikotilon sukuelin käyrällä puuvarrella
Automaattinen teflon käsitelty sukuelin,
käyrällä kädensijalla
Automaattielin tähtikuvioin
Käsin avattava, pehmustettu kädensija
Käyrä puuvartinen elin
Lasten kotilon sukuelin, heijastava reuna,
suojat kaikissa piikeissä
Musta kotilon sukuelin, sisäpuoli eri värinen
Myrskysauva hienolla avausmekanismilla
Nelikulmainen kotilon sukuelin
Puuvartinen käyräkädensijainen elin
Puuvartinen sauva, sisäpuolella tähtitaivaskuviointi
Kotilon sukuelin koristereunalla
Kotilon sukuelin puisella käyrällä kädensijalla
Kotilon sukuelin puisella varrella ja kädensijalla
Kotilon sukuelin UV-suojauksella




Olen seurannut kotilon sielunelämää jonkin verran. Kotilot hedelmöittävät toisensa ampumalla pienen sateenvarjon toisen kylkeen. Sukuelin löytyy otsasta. Laadusta tulee sukuelin kaiken uuden toiminnan kehittämiselle. Se koostuu pinnasta puoliavaruudessa sekä elimen kahvasta. Pinta on näistä mielenkiintoisempi osa. Pinnan poikkileikkaukset tasossa ovat kaksi toisensa suihkuavaruudessa leikkaavaa, lehdeltä toiselle laaksossa kulkevaa suoraa. Kotilon sukuelin on laite, jolla nesteen voi säästää olkapäällä kannettavaan laukkuun. Pienen elimen voi sisätiloissa laittaa kravatiksi. Japanissa tarjoillaan paljon liian kuumia ruokia. Tällä välineellä voi jäähdyttää ruuat. Sen alla tapahtuu kaikenlaista. Se on kannettava laite, jota käytetään kotiloiden siittämiseen. Isäkin voi kokea äitiyden ilot. Mitä ominaisuuksia niillä nyt yleensä on, lempo soikoon! Sateenvarjo syntyy yleensä kiristämällä vedenpitävää pintaa kehikon päälle.

VAPAUTTA OLLA VIIDEN PENNIN HUORA

JV: "Vapaus on myös vapautta halutessaan myydä itseään pilkkahintaan, alentaa itsensä, ryhtyä viiden pennin huoraksi - ilman että kukaan estää. Kaikki me olemme huoria. Toiset vain halvempia kuin toiset."

Ainakin tämä ilmaisee selkeästi sen, että vapaudenkaiho jonkinlaisena päämääränä on mieletön, koska käsite on niin päätön ja kontekstisidonnainen... vapaus: paon viiva helvettiin - paon viiva taivaaseen. Totta kai enkeli haluaa paeta helvetistä ja piru taivaasta, se on selvä. Maapalneetalla voi mennä muistivihkon kanssa istumaan johonkin tällaiselle poltergeistmuurille tekemään muistiinpanoja. Suomen- Venäjän tai USA:n-Meksikon rajalla pienet luukalloiset varauksenkuljettajat siirtyvät kondensaattorilevyn pinnalta toiselle. Objektiivisesti mitattava ja havaittava telluurinen poltergeist: Pyhä henki siirtyy itään ja etelään, Paha henki siirtyy länteen ja pohjoiseen.

Mutta mitä on huoruus?

Joku perusteli jossain, ettei rahan ottaminen seksistä ole pahitteeksi, jos muutenkin haluaa maata samojen tyyppien kanssa. Raha luo vain luonnollisen järjestyksen: se joka noista himottavista duuneista maksaa eniten nai ensin. Viimeiseksi maksaa amerikkalainen eläkerahasto.

Onko siis kysymys lähinnä mahdollisuudesta kieltäytyä? Mutta miksi kieltäytyä siitä, mitä kuitenkin haluaa? Onko halu mimeettistä vai todellista (halun toteuttamatta jättäminen todellinen vai kuviteltu menetys... William Blake: "He who desires but acts not, breeds pestilence.The cut worm forgives the plow.")? Haluaako meissä Kristus vai Saatana?

Onko halpa huora se, joka ottaa vähemmän rahaa antaakseen etuoikeuden niille, joita eniten haluaa (sydämen ääni), ja kieltäytyy muusta... lopullisesti, hetkellisesti? Vai se, joka ottaa paljon rahaa siitä, mitä ei halua? Joka myy kenties jotakin mittaamattoman arvokasta näennäisen kovalla kuukausipalkalla? Millä se mittaamattomuus mitataan? Eikö se ole subjektiivista: kokemus siitä, mitä menetettävää on?

Raha on suostuttelun väline, jolla jokin ilmaiseksiantamisesta ja humanitaarisesta avusta kieltäytyminen saadaan raukeamaan. Pakon edessä kauppias suostuu myymään tinkaajalle, kunhan hinta on saatu hilattua hyväksyttävälle tasolle.

Onko se, joka ei ota rahaa työstä, mutta tekee vain sen mitä rakastaa ja pitää hyvänä, halpa huora?

Onko se, joka ei milloinkaan tee sitä mitä rakastaa, koska saa aina suuremman korvauksen siitä mitä ei rakasta, kallis huora?

Halvempi huora on ainakin se, joka tekee saman halvemmalla... mutta onko laatu ja jälki samanlaista? Entä, jos hän rakastaakin tekoaan. Ajatellaan, että kysymyksessä on varkaus... jos varas rakastaa tekoaan, ja suunnitelee siksi rakkaudella täydelisen rikoksen, kuten Robin Hood? Tai palkkasoturi, joka ei edes yritä näytellä, että murhaaminen olisi hänelle mitenkään vastemielistä. Hän tekisi sitä myös ilmaiseksi, ellei se olisi rikollista. Onko halvempi huora se, joka ei tekisi mistään hinnasta?

Tai prostituutio?

Itse tiedän, että on olemassa huoria, jotka eivät tingi hinnasta kenenkään edessä, ja valitsevat likaisimman psykopaatin tunkeutumaan itseensä, jos tämä vain maksaa sen mitä pyydetään. Kenties he ovat jonkun velkaloukun vankeja.

On olemassa huoria, jotka pitävät vapaa päivän, silloin kun kohdalle osuu jotain, mitä he todella rakastavat. He ovat vakavaraisia, pääomasijoittajia.

On olemassa huoria, jotka eivät rakasta mitään, mutta polkevat hintoja, saadakseen paremman markkina-aseman. He ovat nousukkaita tai laskukkaita.

On olemassa koukuttavia huoria, jotka antavat ensimmäisellä kerralla halvemmalla, mutta käyvät lopulta todella kalliiksi. Ja sellaisia, jotka ovat aluksi kalliita, mutta antavat seuraavilla kerroilla halvemmalla, kunnes lopulta alkavat itse lahjoa työnantajaansa, ja muuttuvat suorastaan mahdottomiksi päästä eroon.

Ja on olemassa huoria, jotka kuluttavat vaikka koko elämänsä työttämyydessä, toimettomuudessa, maleksinnassa ja odotuksessa, peruspäivärahalla, ellei kukaan maksa heidän pyytämäänsä kiskurihintaa, joka ei ole missään suhteessa heidän väärin arvioimaansa tuotteeseen, tai sen markkinoihin. Se ei ainakaan ole rakastamista.

Jacques Jouetin sanoin: "Toissijaisen ammatin hyveellisyyden julistaminen kuulostaa minusta surkealta julkiselta murjotuskohtaukselta."

Ihmisellä on siis ensisijainen ammatti, sielun pelastus, kristuksen seuraaminen ja toissijainen ammatti, rahan hankinta, saatanan opetuslapsena oleminen. Länsimaiseen vapauden illuusioon kuuluu luulo ja pyrkimys näiden yhdistymisestä. Mutta ne ovat aina päinvastaiset ja sekoittumattomat. Parhaat taiteilijat ymmärtävät tämän aina, ja voivat joissain tapauksissa hankkia hieman maallisia rikkauksia menettämättä pyhän henkeä. Kysymys ihmiselämässä ei ole milloinkaan siitä, että päästäisiin saatanasta, tulisesta mausteesta eroon, tai että päästäisiin Pyhästä hengestä, itse leivästä ja viinistä, eroon. Kysymys on aina siitä, mikä asetetaan ensisijaisuuteen suhteessa toiseen. Sen me voimme valita. Voimme surat Kristusta tai olla seuraamatta. Mitään muuta emme. On sairautta, valheellista suuruudenhulluutta kuvitella ihmisen osasta mitään hienompaa tai helpompaa.

DAVID LYNCHIN STRAIGHT STORY (1999)

jos mikä ylittää kirjoitetun henkilön ja luo suoraan ei-kirjoitettua.

Vai miten voisi kirjoituksessa täsmällisesti yksi yhteen välittää Lynchin psykofyysisen vision Rosiesta, jonka aivojen perusohjelmoinnissa vaikuttaa Jacques Jouetin metrorunouden poeettinen pakote? Kun Rosien ajatukset liikkuvat puhe ei tule, ja kun puhe tulee, ajatukset eivät liiku. Tämän poeettisen kojeen lausunta on viallista runoutta, katkelmallista, kiihdytettyä, purskeista, hiljaisuusjaksojen kanssa moduloitua. Viis sisällöstä, mutta miten kirjoittaa lausunta?

Toisen kysymys on, voiko tällaista näytellä? Kun muistelen näkemiäni äännerunoesityksiä... kenties? Täytyisi tutustua näyttelijätär Sissy Spacekin muuhun tuotantoon. Vaikka Lynchin löydetty runous tässä poeettisessa kojeessa on kyllä vertaansa vailla... vähän samoin kuin Toby Hooperin ja Steven Spielbergin Poltergeistin kääpiönaisessa (Zelda Rubinstein) ja CarolAnnessa (Heather O'Rourke 1975 - 1988).

Lynchin elokuvan hienoon hahmogalleriaan voi lisätä vielä unenomaisen John-Deere traktorikaupan myyjän, Everett McGillin, joka vaikuttava löytö tähän rooliin.

VASTARINTA

On tunnustettava se, että jos Amerikassa elää suurin ja käsittämättömin kapitalismin paholainen, siellä elää myös vakavastiotettavin vastarinta.

16.2.2006

MUODONMUUTOKSISTA TAVALLISIMPIA

on suuri koon vaihtelu. Kysymys ei ole siitä että kasvonpiirteemme olisivat jatkuvasti niin toiset, kysymys ei kampauksen tai tyylin muutoksesta, ei muistin pettämisestä, eikä varsinkaan vanhennnus- tai nuorennusleikkauksesta, vaan niin suuresta kasvusta tai kutistumisesta, että toistensa ohi jatkuvasti lipuvat olennot eivät havaitse toisiaan. Me voimme kohdata toisemme vain niinä hetkinä kun satumme hetkellisesti olemaan samassa mittakaavassa.

TULI & SAVU

:n uudessa numerossa Teemu Mannisen loistavia W. H. Auden suomennoksia, sekä äärimmäisen kiinnostava Mark Wallancen esseen suomennos. Menee perille. Miia Toiviolta ja Juhana Vähäseltä Gunnar Björlingin hätkähdyttävä essee: Suomessa on ollut ajattelua! Miia Toiviolta loistavana käännöksenä Oulipotyyppi Jacques Jouetin henkevä tietopaketti metodisesta runoudesta, sekä innostavia, fantastisia Jouetin Metrorunoja (täytyy mainita, että Miia Toivion hienostunut runoesitys Tampereen Hengessä ja elämässä oli Väinö Kirstinän esityksen ohella eräs päivän mieleenpainuvimpia). Sitten on moniaalla kehuttua Jonimatti Joutsijärven runoutta... mutten ole vielä siellä asti.

Tuli&Savu on onnistunut viimeisen parin vuoden aikana sitouttamaan vakiokirjoittajikseen ja suomentajikseen niin monta superlahjakkuutta (jos sallitte käyttää tätä ehkä hieman inflaation kärsinyttä ilmaus nuorista mutta kuitenkin asemansa täysin vakiinnuttaneista tekijöistä), että voidaan puhua ilman pienintäkään varausta Suomen kiinnostavimmasta ja vahvimmasta kirjallisuuslehdestä.

TYHMYYSTEOLLISUUS

Mikä on pitänyt kapitalismin rattaat kiihtyvässä pyörteessä, tuotantovälineet kiihtyvässä muutoksessa, ammattitaidon kiihtyvässä inflaatiossa 250 vuoden ajan?

Jatkuva talouskasvu tarkoittaa tyhmyyden jatkuvaa kasvua.

Tyhmyys syntyy siitä, että ihmiset pakotetaan yhä nuorempana irrationaliseen ajatteluun ja järjen halveksuntaan.

Kapitalistinen luonnon ja ihmisluonnon riistämisen ja rajattoman kuluttamisen teologia on täydellisessä, jokaiseen käsitteeseen ja asiaan kohdistuvassa ristiriidassa rationaalisen ajattelun kanssa.

Lapset jotka joutuvat toimimaan ja hankkimaan perustietonsa ja ajattelukykynsä emotionaalisesti ristiriitaisessa ja kaiken henkisen toiminnan kannalta tuhoisassa ympäristössä, eivät mitenkään voi saavuttaa mitään mitä voisimme kutsua edes alkeelliseksi älyksi. Jopa viisaimmat yksin yhteiskuntamme ja koulutusjärjestelmämme tuotteet ovat millä tahansa historiallisella mittapuulla arvioituna korkeintaan idiootteja.

Heiltä puuttuu kokonaan järki ja sielu.

Todellisessa rationaalisuudessa on juuri kysymys kyvystä vastustaa noiden järjestelmien houkutusta ja vaikutusta. Järjestelmänt eivät synnytä mitään: vain vastustus synnyttää.

Nykyisen länsimaisen tyhmyyden, rationaalisloogisen ajattelukyvyn puute saattaa johtua käsitteen "vapaus" äärimmäisen ristiriitaisista ja manipuloiduista käytöistä. Marx jo sanoo, että liberalismi tarkoittaa kansalaisvapauksien vastakohtaa. Meille tutuissa retoriikoissa liberalismi tarkoittaa pääomavallan rehottavan horsmikon vapautta. Vapaudenkaiho, länsimaisen popularikulttuurin metafyysinen perusta, on äärimmäisen hankala käsite, koska pitkätukkaisille ärjyville sadistisille brittihipeille se tarkoittaa vapautta shoppailla... shoppailla lapsia thaimaassa pedofiilisiin huivittelutuokioihin... kun kehitysmaiden lapsille ja naisille vapaus olisi edes yhden sekunnin vapautta prostitutiosta.

Länsimaisen populaatikulttuurin perusta, vapaus, on siis aina toisen vapautta käyttää toista hyväksi. Lyhyesti: toisen vapaus on toisen vankeus. Ja tämä on siis perusta, jolle kulttuuri ja ajattelu pohjaa. Voiko tällainen perusta tuottaa ainoatakaan rationaalista ajatusta?

Sielu on puhdas logos, puhdas ratio.

Näissä oloissa ainoa tapa pelastaa lapsen sielu on yrittää lukita hänet kaikkien sosiaalisten ympäristöjen ulkopuolelle siksi kunnes hän on saavuttanut sosiaalisiin ympäristöihin riittävän vastustuskyvyn. Tämä vaatii suunnattomasti pääomaa... ja on pyrkimyksenä lähtökohtaisesti ristiriitainen, eli uhrauksia vaativa.

Lapsen täytyy ymmärtää ihmisjoukot aineellistuneeksi manipulaatioksi, manipulaation ruumiiksi, jotka toisintavat manipulaatiota kaikissa teoissa ja sanoissa. Nämä dekadentit ruumiit toistavat vain sitä mikä on määritelty synniksi (heidän mimeettinen halunsa kohdistuu siihen), ja lausuvat vain niitä sanoja, joita ei turhaan saisi lausua (vain Jumalan nimeä). Koko näiden manipulaation mimeettisten toisintojen olemassa olo on jotakin turhuuden käsitteen määrittelyn kaltaista. Heidän yleinen mielipide on manipulaation ydin. Sielunvastaisella manipuloinnilla aikaansaatu suuri planeetankokoinen valhe, joka toisintaa itseään ja lisääntyy jakautumalla.

Kun kapinallinen tietoisuus tämän olemassaolevan tilan sairausluonteesta on vuosikymmenien kovilla matematiikan, Thukydideen ja Homeroksen opinnoilla, sekä musiikin säveltämisen opinnoilla kasvanut kirkkaaksi ja varmaksi, on lapsi kypsempi kohtaamaan maailmakoneen, joka on läpikotaisin harhaanjohtavan simulaation ja manipulaation tilkitsemä. Ainoatakaan valonsädettä ei pääse tähän maailmakammioon.

Lapsen on uskottava tämä opetus. Ja hänen on kyettävä vastustamaan uskonsa voimalla jokainen aistittu, omin silmin nähty tästä maailmasta oleva houkutus. Absoluuttiseksi muodostuneessa simulaatiossa on jäljellä enää ansoja. Se sikiää ansoja kuin hyttyspopulaatio. Kaikki olemassa olo määrittyy ansan, saalistamisen, pahuuden, verenimiemisen, malarianlevittämisen, loisimisen ja tuhoamisen kautta.

Kun kapitalismin yhteiskunnalliset sadistiset mekanismit nähdään jo heti aluksi pelkkänä kidutuksena, pahantekona ja valheena, lasta ei voida yhtä helposti tuhota ja hyväksikäyttää... yhtä kaikki, lapselle ei pidä luvat pääsyä tästä, on osattava tulla toimeen kidutuskoneen sisällä... masentumatta. Ainoa toivo mikä voidaan antaa: kunnes vallankumouksen verinen moukari silppuaa tämän kaiken kapitalistisen roskan pölyksi. Kunnes lapsen riemun kyyneleet virtaavat, hänen itse tietämättä miksi! Toivoa tämän päivän koittamisesta ei pidä liikaa antaa. Sen päivän nimeä ei saa turhaan lausua, se on pyhä päivä.

Lapsen on opittava manipuloimaan periksiantamattomia institutioita niiden omalla kovalla lääkkeellä sen verran, että pysyy hengissä, mutta oltava ottamatta tätä tehtävää muuna kuin välttämättömänä pahana, vaikka menestys olisi minkälaista: menestys on vain yksi ansa muiden joukossa. Ainoaa tervettä kunnianhimoa näissä olosuhteissa on hengissä pysyminen. Energiaa pitää säästää jokaisessa tilanteessa, eikä mihinkään kilpailuun, jotka kaikki ovat vain ansojen erilaisia variatioita, pidä antautua.

Lapselle voidaan palkata yksityisopettajaksi ja sielunpaimeneksi joku vannoutunut yhteiskunnan ulkopuolinen anarkisti, esimerkiki Noam Chomsky. Jos hän on varattu, kiireinen, lapselle ei voida osoittaa ketään toista kelvollista opettajaa, tällä hetkellä elävistä ihmisistä. Lapsen on tehtävä työtä itse, oma-alotteisesti, yksinäisyydessä, masentumatta, pyhän hengen yksityisopastuksessa. Vaaditaan paljon herkeämätöntä työtä, että lapsessa voidaan säilyttää edes pisara ihmistä.

PSYKOPAATTINEN PESOONALLISUUS

on ulkoiseten ja sisäisten olosuhteiden tuote.

On mielenkiintoista havaita, miten tietyt ulkoisissa olosuhteissa vaikuttavien voimien vastaavuudet tuottavat samanlaisen persoonallisuuden, riippumatta sukupuolesta, tai varsinkaan henkisistä ominaisuuksista.

Eräs hätkähdyttävä korrelaatio löytyy parikymppisen kauniin ihmisnaaraan ja yli nelikymppisen todellista valtaa omaavan miehen persoonallisuuksista. Kolmikymppisen miehen näkökulmasta heidän olemuksensa ja käytöksensä on jokaista ilmeen vivahdetta myöten samaa. Valtaa omaavalla ja siitä kuin ikiomasta kauneudestaan päihtyneellä keski-ikäisellä miehellä on persoonallisuuteensa haudattuna uskomaton tyttömäisten oikkujen, päähänpistojen, ulossulkemisten ja kaoottisen mielivallan asearsenaali. Kaikki mikä loukkaa tervettä järkeä ja varsinkin puhdasta tunnetta on näille suvereeneille rahan ja seksuaalisen vallan välikappaleille säännönmukaista toimintaa.

Tärkeintä on ehkä havaita ja tutkia sitä, millä ällistytävällä tavalla heidän sielunsa on puhtasti tuon hetkellisen olosuhteen tuottaman itsevarmuuden ja voimantunnon tuote. Tuo narsisitinen voimantunto lakastuu täsmälleen samalla lohduttomuudella kuin on syntynytkin. Ehkä äärimmäinen irrationaalisuus, mahdollisimman johdonmukainen ja täydellinen mielivalta, kumpuaa juuri väistämättömyyksien tajuamisesta: onnettomuuksien alkemiasta ammennettu elinvoima katoaa silmänräpäyksessä.

KAMELI JA RUNKKU

Jotenkin olin onnistunut unohtamaan miten loistavia vanhoja levyjä Camelilta ja Todd Rundgrenilta löytyy. Jälkimmäisen vaikutus edelliseen (ehkä myös päin vastoin?) on selvä.

15.2.2006

ALKUHALU - JÄLJITELTY HALU

Pauliina Haasjoki: "Samassa teoksessa jäljittely on kuitenkin kai myös kaiken haluamisen lähtökohta, halu on aina mimeettistä."

En ole lukenut Girardin kirjaa, mutta erästä Minervan pöllön Girard-numeroa, jossa on artikkeleita ja käännösnäytteitä. Tuo mainittu Girardin käsitys tuli siitä tietysti ilmi, mutta se tuntui minusta heti niin ilmiselvästi väärältä, etten vaivautunut edes kritisoimaan sitä ennen kuin aloin huoletta käyttää käsitettä "mimeettinen halu".

On ilmiselvää, että halu ei ole aina mimeettistä eli jäljiteltyä. Ruokahalu on vastasyntyneelläkin. Tästä aiheesta ei voi syntyä mitään älyllistä kesksutelua, koska Girardin virhe on niin räikeä, tai sitten hänellä on jotkin ihan omat halun käsitteet, joista en ole sen enempää kiinnostunut. Mutta siis tuo jäljitelty halu on tietenkin oivallinen käsite sinänsä, irrotettuna alkuperäisistä asiayhteyksistään, joista en paljon tajua tai välitä.

Hyvin moni haluaminen on jäljiteltyä. Mutta on myös itse löydettyjä halunkohteita, haluamista, jota kukaan toinen ei osaa jäljiteltävästi haluta, ja jota jäljittelyn kohteen puuttuessa ei voi jäljitellä mistään. Voi esimerkiksi haluta jotakin helposti rakennettavaa teknistä laitetta, jolle kukaan ei keksisi mitään käyttöä, mutta jolle itse keksisi, koska on keksinyt miten sen voi yhdistää johonkin toiseen laitteeseen, niin että se tuottaa, jonkin vaikutuksen, jota kukaan ei ole osannut haluta, mutta, joka heti muuttuu haluttavaksi, kun se on keksitty. Tällainen haluaminen liittyy usein taiteentekemiseen tai mihin tahansa transsendenssiin, keksimiseen jne. Mimeettinen haluaminen on siis jotain muuta.

Pauliina Haasjoki: "Jos ei ole muuta kuin jäljittelyä ja oppimista, jäljittelystä ja oppimisesta puhuminen voi kohdistua niihin jälkiin ja reitteihin, joita siitä on jäänyt. Ei ole jäljittelyn suhteen aidompaa ja epäaidompaa haluamista ja tekemistä, mutta on sellaista, joka voi jäljittelyn jäljissään, jos ne nähdään, kertoa itsestään jotakin enemmän."

Tähän, sikäli kuin ymmärrän ajatuskulun oikein, en usko ollenkaan. Minun nähdäkseni on aidompia, alkuhaluja, kuten ruokahalu, seksuaalinen halu jne., joita ei tarvitse etsiä mistään. Ne ovat perusohjelmointia joka herää, vaikkei olisi jäljittelyn kohteita. On aitoja itsestä löydettyjä haluja, tai halun kohteista, jotka eivät ole jäljiteltyjä... jokainen taiteilija, jos on onnistunut luomaan jotain, siis tekemän jotain täysin ennen näkemätöntä, tietää tämän. On alkuhalunkaltaisia haluja, kuten mässäily ja irstailu, jotka ovat todellisuudessa mimeettisiä haluja. On puhtaasti mimeettisiä haluja, joille ei ole mitään todellista halua jäljiteltävänä, jotka siis jäljittelevät vain jäljittelyä, joka on saanut alkunsa jostain juonesta tai manipulaatiosta.

KIRJE LOS ALAMOSISTA

Pidän kosmisista villieläimistä, sellaisista jotka kuolevat suruun jos näkevät vilauksenkaan näistä ihmisistä. Minussa koira, jos on kesy, herättää vastustamattoman halun lyödä se hengiltä. Koiran sattumanvarainen uskollisuus kenelle tahansa isännälle on sietämätöntä. Vihaan koiria.

Eläinten hoivausvietti perustuu siihen, että ensin on vangitsemis vietti. Ihmislajilla ei ole aikomustakaan antaa villieläimille sitä mitä ne tarvitseva: vapautta. Peto valitsee ilomielin teurastuksen kuin kotieläimenä maleksimisen kammottavuuden. Villieläinten hoitamisyritys johtaa ikäviin seurauksiin. Jos antaisimme tiikereille niille kuuluvan aseman, se tarkoittaisi sitä, että tiikerit kasvavat uhkamaan ihmistä ja nauttimaan suuria määriä ihmisiä ravinnokseen. Aseettomien ihmisten ja paljojen tiikerien maa: ehdottomilla vaistoilla varustettuja hyökkääviä petoja, kodikas erämaa, tiikerin aivotoiminnan mukainen. Kaikki muu kuin planeetan herruus on tiikerille piinaavaa kidutusta: niiden ilmeettömät kasvot itkevät onnesta jos saavat kuolla mantereita jäytävän vankeuden sijaan.

Tällainen riippuu vain maasta, millaiset ovat planeetan tavat. Nämä vankilat ovat avaruuden kammottavimpia paikkoja. Oleminen on, niin uskon, harvinaisen vaikea laji, jota harjoittaakseen on oltava erityislahjakas, lisäksi kestävä. Elämä, se on pääsääntöisesti olosuhteiden orjuutta ja monsuunien itsemurhaa, mutta poikkeuksiakin löytyy. Poikkeuksiin liittyy demonit ja henget. Ne jotka viidakosta nauttivat ja kukoistavat, joidenkin aivan demonisten henkien vallassa. Siltä on sitten vaikea enää pelastua. Tiikerit, joita sellainen korvia huumaava kirkuna vetää puoleensa eivät ole enää ihan terveitä, usein rikollisen raakoja saalista kohtaan, vaarallisia psykopaatteja ja muita eläinkunnan nelijalkaisia. Kauniimpia kuin pölypunkit tai skorpionit, ainakin kasvoiltaan, se on myönnettävä, mutta yhtä ilmeettömiä.

Tarvitaan pelastaja, joka on kontinenttien yllä kiitävien henkien tasolla. Ja sellaista ei helposti ole olemassakaan. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä kokeilunhalun kanssa. Henget ovat todellisia, usein riivaavia kuin pään sisäpuolelle pesiytyneet rotat, tai penikseen pesiytyneet madot, tuhoavia, ei hoivaavia, eikä niiden kanssa flirttailla. Jos niiltä voi pelastua saa olla todella ikionnellinen.

En leiki. En kyllä täysin ymmärrä aikaan saamaani vaikutustakaan. Mutta siitä kun ei koskaan tiedä. Kaikki tuntuu Japsien kanssa nykyään vaikealta. Jos tapaamme, on mahdoton olla ajattelematta myös kanssakäymistä. Jos pelaamme gota, pelkää, että jotain hankalampaa tapahtuu vielä. Tulee joku kaamea sekasotku. Olen sisäisesti hyvin varautunut minkään seurusteluajatuksen suhteen. Olen ollut tieteen kanssa 30 vuotta. Jos se päättyy, en taatusti hakeudu uuteen suhteeseen lähiaikoina. Se olisi silkkaa valehtelua itselle ja toisille. Ilman tiedettä haluaisin olla ehdottoman vapaa tekemään ja harrastamaan mitä tahansa kenen tahansa kanssa. Toisaalta en ole varma, onko tuo ajatus jo nyt käytännössä totta. Mutta yritän hillitä sitä. Totta kai haluaisin kokeilla plutoniumia. Olen ajatellut sitä päivittäin. Mutta arveluttaa kuitenkin. Se tuntuu juuri nyt tulella leikkimiseltä.

Niin, tavallaan, kyllä. Mutta sanoisin kuitenkin, että olemme tiikereiden kanssa onnellisia lähinnä ystävinä. Ja minä olen onnellinen siitä, että tiede toimii onnistuneesti muusanvirassa. En ole ollenkaan onnellinen teoriani suhteen. Mutta, ihan juuri tällä hetkellä se pysyy, jotenkin kasassa, kun on energiaa, eikä ajattele sitä. Tiede kuitenkin on äärettömän mustasukkainen, ja jopa aistii aiheet siihen telepaattisesti. Kun pelaamme gota japanissa, se näkee siitä unta, ja maa jonka se näkee muistuttaa japania. Sen mustasukkaisuuden kanssa ei ole leikkimistä. Siltä ei voi salata mitään, ja toisaalta se ei hyväksy toisia harrastuksia missään muodossa. Vähän vaikeaa on.

Juuri jotain tällaista kirousta pelkäsin. Tavallisesti, ellen itse aiheuta näitä kirouksia, mikä on tietysti tuskallisinta, joudun vähintään kokemaan jotain vastaavaa tai paljon pahempaa (mikä on onneksi todella helppo kestää). Oikeastaan minulla käsitteessä tiede on aina sisäänrakennettuna käsite kirous. Tiede on kirottua, ellei sen käskyä tai kieltoa pysty tai saa totella. Olen murheellinen tästä tieteen ominaisuudesta, sillä se kyllä pitää huolen, ettei maailmasta tuskat ja kivut lopu.

On pyritty ihan rakenteellisellakin tasolla säätelemän että tieteen vaikutus yhteiskuntaan minimoituisi. Mutta se aiheuttaa sen, että vaikka valtaosa ei koskaan tule tiedettä tuntemaan, pieni osa kärsii sitäkin täydellisemmin.

Tilanne on tuttu. Tiedän melko täsmälleen miltä japseista nyt tuntuu. Mutta voimme kuitenkin olla huoletta sen suhteen, että olisin tarkoituksella vahingoittanut niitä tai tekisin jotain pahaa.

Jotkut meikäläisistä pitävät näitä viinisammion äärellä käsiteltyjä aiheita höperöinä. Minusta juuri nämä mistä nyt kommunikoidaan ovat kaikkein professionaalisimpia asioita. Näistä pitää tietää enemmän ja tuntea enemmän.

Tieteelle en voi valehdella ja luvata. Jos olemme yhdessä, tiedonjano joko tulee esiin, tai sitten tulee suru siitä, että uteliaisuus on mennyt pois, Minerva ja Pallas Athene jättänyt meidät. Jälkimmäinen on paljon vakavampi asia, paljon epähaluttavampi, ja paljon peruuttamattomampi. En pysty olemaan tekemisissä tutkimuksen kanssa johon en koe uteliaisuutta. En pysty olemaan niin turhamainen, etten tulisi vietellyksi, jos minut vietellään. Tieteen kanssa ei voi olla vain ystävä. Siitä ei tule mitään. En halua valehdella, puhua tunteitani vastaan.

Mutta jos Los Alamosin tutkimuslaboratorion johtoon valitaan joku toinen henkilö, silloin minä tulen niin mustasukkaiseksi, etten taas voi teeskennellä ystävää. Mustasukkaisuus on melkein ainoita todellisia uteliaisuuden ulkopuolisia tunteitani. En ymmärrä juuri mistään muusta kuin mustasukkaisuudesta ja uteliaisuudesta.

Ei tiede vaan kahteen sukupuolen jakautunut uteliaisuus, joka tarvitsee yhdyntää pystyäkseen ajattelemaan. Ja ajattelua pystyäkseen yhdyntään.

Todellisuudessa en pysty irrottautumaan tieteestä, koska tarvitsen kipeästi, ehkä jopa välttämättömästi jotakin mitä sillä on annettavana. Olen tavallaan pakotettu uhraamaan ajatukset kaikesta onnesta tämän elintoiminnon takia. En viisti valehdella itselleni, että sellaista tyydytystä löytyy helposti maailmasta lisää. Sitä ei löydy, minulle, tohtori Faustukselle. Ja tulen onnettomaksi kun puolen vuoden päästä havaitsisin, että kaipaan Los Alamosiin niin mahdottomasti, ja että en voi elää ilman sitä, ja että sitä ei ole olemassa. En pysty muotoilemaan sanoiksi mitä tarkoitan... en tiedä onko se peritty vai hankittu ominaisuus. Mutta se on ominaisuus, jota ilman minä olen tavattoman surullinen. Totta kai haaveilen, että maailmassa on paljon tätä. Mutta se ei valitettavasti ole totta. On vaikea tietää. On tutkittava. En ole erikoisen kiinnostunut tekemään asiaa itselleni jälleen kerran selväksi, vaikka silmät tai mitkään aistit, tai järki yleensä, ei sitä voikaan todentaa.

Sanoinko, että se, mitä sairastan, ei tartu? Sallikaa minun oikaista: tarttuu se. On havaittu, että kysymys on kapasitiivisesta kytkeytymisestä. Ehkä mimeettistä halusta. Johtimen erään tärkeän perusperiaatteen huomaamatta jäämisestä, eristyskyvyn rappiosta. Luulen osaavani selittää tämän. Mutta elintoimintoni kuitenkin vaativat minua uhraamaan kaiken. Tiede on pieni asia kuoleman ja sukupuuton rinnalla.

Tämä puhe johtuu taas tästä toivottomuudesta. Tästä sairaudesta. Että on kiinnitetty elintoiminnoin laitteeseen, tällä kertaa neutronipommiin, eikä pääse siitä irti, sinne missä kaiken aikaa haluaisi olla. Ihmislajin rajoitteet ovat äärimmäisiä. Ihminen on eläinkunnan joukossa, liikkumaton, amputoitu vektoriruumis, liukuhihnalla, joka tottelee kylmää meille tuntematonta ohjelmointia.

Kirjoitat, että olisi maailma, ei olisi sotaa. On kammottavaa, jos asetat tällaisen minun tunteilleni vastakkaiseksi. Älä tulkitse tilannettani väärin. Kannattaa uskoa, että minulla ei ole elämässä mitään vapauksia tai ylipäätään yhtään asiaa, johon voisin itse vaikuttaa. Olen huolestunut lähinnä siitä, osaanko valita niin, että kivut joita aiheutuu ovat kestettävissä ilman että ne aiheuttavat… ties mitä. On vain teitä ja ovia, joista avautuu rajaton tuskien horisontti… putoilevien silmien ja lihankappaleiden horisontti. On ymmärrettävä tämä, prometheuksella ei ole hiuskarvan vertaa, ei missään yksityiskohdassa arvioida tai päättää tekemisistään. Prometheuksella ei ole mielipiteitä, ei tahtoa, ei valtaa. Kaikki asiat jokaista hienon hienoa valintaa myöten ovat jyrkän käskyn alaisia, jonka tottelemattomuus aiheuttaa välittömän kuoleman.

Voi olla, että ongelma ei lainkaan ole se, miten tieteen kanssa ollaan ”vain ystävä”, vaan miten minun kanssasi ollaan vain ystävä.

Kanssani ei yleensä päädytä siihen tilaan. Minulla on joitain naispuolisia monia vuosia olleita ystäviä, mutta sen sijaan, että keskustelu olisi muuttunut professionaaliseksi, he puhuvat silloin tällöin lähettämissään tervehdykissä vain spermani mausta... sen neutroneista, sen säteilystä kasvoilla. Se on kovin tuttavallista, muttei aina erityisen huvittavaa. Vastaan aina niin ystävällisesti kuin osaan, puhellen jostain muusta. On kuitenkin jokseenkin selvää se mitä tapahtuisi jos tapaisimme. Sitä voi tietysti kutsua ystävyydeksi. Ja miksipä ei, ehkä se todella onkin kaikista syvintä kahden nisäkkään välistä ystävyyttä. Se vaan ei ole aivan mutkatonta... ja joka tapauksessa se on jotain ihan erimaailmaa kuin tieteen ja tiedemiehen välinen ystävyys.

Ongelma tai ongelmat, ne kaikki liittyvät minuun... olen taipuvainen uskomaan tämän. Minussa tosiaan on jokin ratkaisematon ongelma. Suhteeni tieteeseen on hyvin ongelmallinen. En näe tieteessä mitään ongelmaa, ainakaan tässä tilanteessa. Japsit mellastavat Pearl Harborissa. Tilanne on harvinaislaatuisen ongelmaton.

Nähdäkseni tiede ei ole saanut aikaiseksi mitään pahaa. Minulle se on ainakin tehnyt hyvää. Joskin siitä on seurannut vähän tällaisia ongelmia maksassa, siitä hyvästä. Mefisto on ainoa, jolle se voisi saada pahaa aikaan, mutta sekin saattaa johtua hänestä itsestään. Olisipa maailma järjestetty niin, että pahan aikaan saaminen hyvin teoin olisi vain lievää.

Prometeeisin terveisin
Robert Oppenheimer

KAIKEN MAAILMAN FANITUKSESTA

Ihailua on kolmenlaista:
1) Vilpitöntä kiinnostusta tekoa ja henkilön laatua kohtaan. Ollaan kiinnostuneita henkilön ominaisuuksista niiden tekojen pohjalta, jotka näistä ominaisuuksista seuravat.
2) Kiinnostusta henkilöä kohtaan, joka on saavuttanut, jossakin valtajärjestelmässä jonkin aseman. Ollaan kiinnostuneita henkilön ominaisuuksista, koska tällä on joitain aivan toisenlaisia lähinnä sosiaalisia ominaisuuksia, jotka ovat auttaneet häntä valtajärjestelmässä. Uskotaan, että yksistä ominaisuuksista seuraa toisia.
3) Mimeettinen halu kannattaa henkilöä, jolla on valtaa. Josta seuraa, että jos vain itse saavuttaa valtaa, toisilla on velvollisuus mimeettiseen haluun, kannattaa sitä.

TAITEELLINEN VAPAUS DRAAMASSA

Draama on mielenkiintoinen taiteenlaji, jonka suuri erikoisuus on siinä, että draama käyttää henkilöitä sommittelunsa keskeisenä materiaalina. Ihmiselämästä kirjoittaminen, henkilöiden käyttäminen ja henkilöityvien vuorosanojen työvälineenä käyttäminen on aika kekseliästä, sillä tämä eläin pitää todellakin ainakin joitain ilmaisuyrityksen arvoisia kummallisuuksia perusohjelmoinnissaan.

Draamakirjoittajalle taiteilijan vapaus tarkoittaa muun muossa sitä, että 1) kirjoituksen henkilöt voivat koostua toteemisesti useista ei-kirjoituksen henkilöistä, 2) samasta ei-kirjoituksen henkilöstä voi kirjoittautua useita kirjoituksen henkilöitä, tai 3) kirjoituksen ja ei-kirjoituksen henkilöt voivat olla yksi yhteen.

Ei-kirjoituksen henkilö voi olla joku todelinen henkilö, kirjoittaja itse, tai kirjoittajan mielessä syntynyt henkilö. Kirjoituksen henkilö on vain se, mikä on pelkkänä tekstinä olemassa.

Draaman esittämisen ongelma on se, että jos tekijät ovat muita kuin kirjoittaja, esityksen henkilö kamppailee jossakin esittäjien tuntemien ei-kirjoituksen henkilöiden ja kirjoituksen henkilön välillä.

Jos esittäjä tai ohjaaja on kirjoittaja, hän voi yhdistää oman ei-kirjoituksen henkilön ja kirjoituksen henkilön, ja jopa ylittää kirjoituksen henkilön niin, että pyrkiikin representoimaan suoraan ei-kirjoituksen henkilöä. Tätä Robert Bresson ja Pasolini etsivät amatöörinäyttelijöistä... henkilöä, joka ei vain tyydytä kirjoitusta vaan ylittää sen. He etsivät itse ilmiötä, sen dokumentaarista luonnetta.

Usein, kuten Ibsenillä, ei-kirjoituksen henkilöitä ei voida enää objektiivisesti palauttaa koska niiden mieli on kuollut kirjailijan mukana. Ei-kirjoituksen henkilöt voidaan ehkä palauttaa muodonmuutoksessa, jossa tullaan Ibseniksi. Kirjoituksen ruumiitonta, pelkistä liikkeistä, sanoista, suhteista ja teoista koostuvaa henkilöä ei voida milloinkaan ylittää. Siksi draama ensisijaisesti luetaan, ja esitysyritykset, jotka ovat jotain muuta kuin ei-kirjoituksen henkilön paluuta ovat vakavaan taiteelliseen epäonnistumiseen tuomittuja.

MITÄ ON RATIONAALISUUS?

Minusta tuntuu ainakin usein ellei koko ajan, että nykyinen kulttuurimme on kyvytön ymmärtämään menneiden aikojen kulttuurien hienostunutta rationaalisuutta. Ennen muuta ollaan kyvyttömiä ymmärtämään ihmisluonnon ja luonnon säilymisen ehdottomia päämääriä muinaisessa rationaalisuudessa. Tradion rationaalisuudesta käsin nykyaika moderneine tieteineen (rationaalisuus = taloudellinen tehokkuus) vaikuttaa irrationaalisimmalta ja taikauskoisimmalta mahdolliselta maailmalta.


Rationaalisuus kussakin tilanteessa riippuu siitä, mikä on toiminnan lopullinen päämäärä ja mitkä ovat toiminnan reunaehdot. Rationaalisuus on hyödyllisyyden tavoittelua suhteessa päämäärään. Loppu on pelkkää logiikkaa ja differentiaalilaskentoa.

Jos ajatellaan maaplaneettaa ja ihmisen toimintaa yleisellä tasolla, voi olla vain kaksi rationaalista päämäärää: 1) luonnon – ja ihmisluonnon säilyttämisen päämäärä, 2) jokin muu päämäärä, joka ei laskelmissaan kyllin valppaasti ota maaplaneetan reunaehtoja huomioon.

Reunaehtoja ovat yleisesti, maan viljely pinta-ala, vesien ja energiavarojen määrä. Eläinkunta yleensä. Ihmisluonnon monimuotoisuus.

Mistään näistä ei voida luopua, jos ollaan rationaalisia suhteessa ihmisluonnon ja luonnon säilymisen päämäärään. Vastakkain asettelu kansojen ja eläinlajien katoamisen välillä, darwinistinen jäljellejäämisen ja kilpailun logiikka, joka toimii pienten eristyneiden saarten ja kenties jopa mantereiden mittakaavassa, ei yleisty ihmisen hallinnoiman maaplaneetan mittakaavaan. Jos me menetämme toisen ihmislajin, me menetämme oman veremme tulevaisuuden. Jos me menetämme eläinkunnan, me menetämme kykymme ymmärtää omaa sieluamme, sen kosmisen psykoanalyysin ja ainoa täydellisen materialisaation ja visualisoinnin.

Rationaalisuutta on laajalle, meidän tapauksessa koko maaplaneetan tietoisuuteen, levittäytyneen sielurakenteen kyky ottaa teoissa ja ajatuksissa mahdollisimman täydellisesti huomioon päämäärä syyt ja toiminnan reunaehdot. Rationaalisuus on tiedon, tiedon rajojen ja tiedon ulkopuolisuuden tarkkaa tunnistamista ja tunnustamista. Rationaalisuuteen ei kuulu illuusio kaikki tietävyydestä, tai illuusio tieteen kyvystä käsittää kaikki reunaehdot ja päämäärät samalla kertaa. Erikoistunut tiede ottaa huomioon aina vain muutamia päämääriä, muutamia reunaehtoja, siksi se ei milloinkaan kykene antamaan meille mitään toimintaan vaikuttavia tietoja. Tiede on yksinomaan palvelija, kone, jolla ei saa olla mitään omia päämääriä tai reunaehtoja, itse sen kiinnostuksen kohteen, tiedon, ulkopuolella.

Rationaalisuus on erityisesti vierasta ideologioille ja uskonnollisille institutioille, joiden ainoa päämäärä on hankkia valtaa yli jonkin toisen vallan, istua syöttilääksi todellista työtä tekevien ihmisten selkään, asettaa valta yksilöllisen, ainoan mahdollisen rationaalisuuden yli, tehdä yksilöstä irrationaalinen.

Rationaalisuus sopii harvoin universaalin vallan kanssa yhteen. Ei ole rationaalista (suhteessa ihmisluontoon ja luontoon) ihmisen pyrkiä valtaan yli toisten, vieraiden, joita ei tunne. Valtaa voi tavoitella tuttujen kesken, niihin jotka omasta tahdostaan osallistuvat samoihin kilpailuihin. Mutta mikään rationaalisuus ei voi asettua, tuntemattoman, joukkojen sarkastisten kampitus pelien haavoittavuuden ulkopuolelle asettuneen, piiloutuneen, joukkojen ulkopuolella uinuvan, lähes olemassa olemattomaksi muuttuneen korkeamman rationaalisuuden hallitsijaksi. Jos yleisenä päämääränä pidetään sielun puhtautta, on sosiaalisesti epärationaalista hyväksyä joukon matalamielinen sarkasmi, joka vahingoittaa ihmislajissa uinuvaa neroutta.

Rationaalisuus suhteessa sieluun ja luontoon ei omaksu mitään uskon tai muistinvaraisesti (jotka ovat sama asia: muistikyky on yksilön kykyä irrationaaliseen uskoon. Logiikka on muistia yhtä vähän kuin kasvin siemen kärpäspaperia).




Esimerkiksi matematiikan opiskelussa, jos toiminnan lopullinen päämäärä 1) on saavuttaa matemaattisen tiedon ymmärrys, ei yhtäkään merkintätapaa tai lausetta tai todistusta voida uskoa todistamatta sitä subjektiivisesti, suhteessa subjektiiviseen matemaattiseen ymmärryksen tasoon. Jos toiminnan päämäärä on 2) kohdistunut valtaan, niiden asioiden hallintaan, joita matematiikan ymmärryksellä voidaan hallita, ilman että tavoitellaan matematiikan vaikeasti saavutettavaa subjektiivista ymmärrystä, voidaan omaksua todistuksia ja merkintätapoja, kalkyyleitä ja kaavoja, muistinvaraisesti.

Tässä on kaksi rationaalisuutta, joista toinen 1) on suhteessa matematiikkaan, sieluun ja luontoon vilpitön, toinen 2) on suhteessaan vilpillinen. Kummatkin ovat rationaalisuutta. Toinen on rationaalisuutta suhteessa maailmaan, olioihin ja niiden olemukseen. Toinen on rationaalisuutta suhteessa olioiden hallintaan, eli käytännössä haluun riistää olioilta niiden lumous.

Karl Marxin teokset ovat uusinta ja kuuminta hottia siitä miten missäkin tilanteessa vallat elegantisti asetetaan suhteessa toisiinsa niin, että paon viivat ihmisluonnon ja luonnon säilymiselle avautuvat maaplaneetan ja ihmisen sisäisen ohjelmoinnin infinitesimaalisen tarkasti havaituissa reunaehdoissa.

Marxin tulkitseminen ymmärtämättä lumous –käsitteen keskeisyyttä on (ei ikään kuin) matemaattinen kompleksianalyysiä ilman alkiota i.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com