23.4.2006

UNTA MUSTAA ELÄMÄSTÄ ERILLÄÄN

Olin elokuvissa. Kun poistuin teatterista, huomasin olevani suuren rakennuksen sisällä, mutta jättäneeni takkini jonnekin. Huolestuin koska ulkona oli kylmä sää. Etsimistä vaikeutti se, että rakennuskompleksi oli järjettömän suuri, enkä tuntenut sitä. Tiesin että takki, tämä minun kevättakkini, oli suljetun kuution sisällä rakennuksen keskellä. Sitä ei päässyt lähestymään, kaikki hissit ja portaat olivat sähkölukittu. Yritin joitain pölyisiä rakenteita ja rasvaisia vaijereita pitkin. Kiivetessä pimeni kaiken aikaa. Vaijerit jotenkin loppuivat ilmaan. Hapuilin ja koettelin käsilläni pimeässä. Tässä välissä varmasti tapahtui yhtä ja toista. Huomasin olevani jonkin heinäladon ylisillä, ja lautojen raoista jo melkein näin tuon suljetun elokuvateatterikuution, joka vaikutti kuin joltain suurelta B&O:n streosoitinlaitteistolta. Ylisillä oli pimeää, lepakoita ja ties mitä ihme eläimiä. Jaloissa pyöri ehkä kärppiä. Lähdin hakemaan kiertotietä, todella kaukaa. Lopulta luulin pääseväni perille. Mutta se ei ollut sama kuutio, vaan toinen elokuvasali. En joutunut elokuvaan katsojaksi vaan toimijaksi. Kysymyksessä oli Mikko Niskasen mustavalkoelokuva, jossa oli mustalaistyttöjä, takaa ajoa, ja ohjaaja itse pääosassa. Taisin itsekin muuttua mustavalkoiseksi. Toistin pari kertaa kohdan, jossa mummoni asetettiin sairaalan työnnettävään sänkyyn. Siinä oli jokin repliikki, joka ei mennyt ensimmäisellä kerralla. Kohtaus oli aika kammottava, mutta tieto siitä, että oltiin tekemässä elokuvaa rauhoitti hieman, joskin tapahtumiin jäi outo enteellisyyden sivumaku. Eräässä kohtauksessa oli aasillaratsastamista ja takaa ajoa. Ratsastin lumista tietä, joka muuttui metsänkeskellä jatkuvasti pimeämmäksi. Takanani seurasi pimeä auto, amerikkalainen kuusikymmenluvun Ford Fairline. Tarkoitus oli kai käsikirjoituksen mukaan yrittää ajaa päälleni. Mieltä rauhoitti tieto elokuvan tapahtumien fiktiivisyydestä, ja siitä että käsikirjoituksessa pelastuisin, muistaakseni. Hyppäsin aasilla lumihankeen ja metsäojan yli, auto jäi toiselle puolen. Muistin takkini, ja yritin jotenkin irtautua elokuvaproggiksesta. En voi muistaa miten kaikki päättyi. Siinä tapahtui paljon kaiken laista. Olen huono muistamaan unia.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei se pääty koskaan ja mummoilla on aivan hyvä olla.
Ei ne valita ja sano, että on paha.
Onhan kestetty sota ja vaikka mitä. Kyllä se siitä.
Rauhoittukaa jo lapset, kun aikaa kuluu kyllä se siitä.
60-lukulaiset, me ollaan jo vanhoja,
ei se ole paha asia.
Meillä on aika hyvin asiat.

Nuoret ihmiset Suomessa haluavat töitä.
Meillä on hyvin
jos nuoret saavat töitä.

Aino

Sven Laakso kirjoitti...

Ihan hyvää kehittelyä.

Pieni särö on kyllä tuossa, kun omalla mummollani todettiin toissa päivänä fataali syöpä. Ikää on jo lähes 90. Vaikka ei se tarkoita, etteikö tuo mitä sanot voisi olla ihan paikallaan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com