16.1.2006

HESARIN KUSTANTAMISTA RUNOMAINOKSISTA

Kävin muuten lukaisemassa tuon eilisen HS:n.

Päivän runoarvosteluista Panu Tuomen uusinta koskeva oli lyhykäisyydessään luettava, vaikkei tosiaan (kun olen kirjan lukenut) kovin hätkähdyttäviä näkemyksiä avaava.

Pitää muistaa, että runous ja runoudesta (etenkin pehmoisien) puhuminen on aina politiikkaa, ehkä jopa politiikan ydinalue.

Kantokorven mitäänsanomattomuudessaan huimaava ilmaisu on politiikan ydinalue. Sen tarkoitus on kertoa asiantuntemattomalle: kas, tällaista on runoskeneily parhaimmmillaan, tällaista puhetta siitä syntyy, hei tulkaa mukaan..:/ En osaa sanoa kumpi olisi toivottavampaa, saada häneltä tyrmäys vai suitsutus. Toivottavinta tietysti on piilottaa hengen tuotteensa tältä epäilyttävältä hölisevältä skeneharavalta (mikä ei varmaan ole turhan vaikeaa sekään, kunhan pysyy erossa ns. "valtakustantajien" runotalleista).

Teemu Mannisen blogissa käyty keskustelu kaikkineen nostaa esiin erään hyvin Suomalaisen ilmiön: auktoriteettiuskon. Jos nuo Hesarin arvostelut olisivat jossain nimettömässä blogissa päivän merkintänä, itse tyytyisin vain poistamaan kyseisen sisällöntuottajan suosikeistani, enemmittä toteamuslauseitta, kiihtymyksittä, viittauksitta. Unohdus on paraslääke. Ei haukku, ei motkotus. Ihmisen terveyden määrittää se kuinka nopeasti hän kykenee unohtamaan asiat, joilla ei ole emotionaalista positiivista merkityssisältöä (esimerkiksi unohtaa mennyt vaikea toimettomuuden aika, ja ryhtyä emotionaalisesti tyydyttäviin vallankumouksellisiin toimiin lumouksen palauttamiseksi maailmaan: unohtaa eläinten menneet kärsimykset, lopettaa tulevat, jne).

Miksi ihmeessä Hesarilla on jonkin yksittäisen aiheen suhteen enemmän arvovaltaa kuin satunnaisella blogilla? Hesaria on vaikeampi unohtaa. Hesari on trauma kahden aivosolun välillä. Ja siksi, että institution esteettinen (eli poliittinen) mielipide on itseään toteuttava ennuste.

Suomalainen proseduuri: perheestä kouluun, koululta kasarmille, kasarmista tehtaaseen, tehtaasta sairaalaan, sairaalasta kuolemanselliin. Ei siinä ennusteita tarvita.

Ennusteet astuvat kuvioon kun armeija (tai mikä tahansa institutio) antaa itseään toteuttavan arvion henkilön mahdollisesta epäkelpoisuudesta: naiset ja variksetkin varovat siitä pitäen sitä miestä, jolla ei tule olemaan rahaa koskaan! Ja kohta tietenkin nyökytellään päätä: taas tiedettiin oikein, mies sairaalassa sitten katuojassa. Juoppo se oli syntymästään.

Kukaan ei kysy institutioiden poliittisia perusteita, ei niiden paneutumista, ei niiden tarkkanäköisyyttä, ei niiden ihmistuntemusta tai kykyä käyttää ihmislajin monipuolisuus yleiseksi hyväksi... puhumattakaan siitä, että kenellekään tulisi mieleen epäillä viisaita uusimmin asein ja tietein varustettuja institutioita avoimen huvittuneena... nauraa - onko tämä liian uskallettua, hui - niille. Se on sama kuin nauraisi omalle työttömyydelleen, sairaudelleen, avioerolleen, kuolemalleen.

Joskus tuntuu että jotain ilmapiiriä jossakin leimaa se ettei:

1)"leikkiä sallita, toisten luullessa että vain leikki on sallittua"

2) vakavissaan oloa sallita, toisten luullessa että vain vakavissaan olo on sallittua

3) ironiaa sallita, toisten luullessa että vain ironia on sallittua

4) keskinkertaisuutta sallita, toisten luullessa että keskinkertaisuus olo on sallittua

5) neroutta sallita, toisten luullessa että vain nerous on sallittua

6) runous ole vain kiinnostavaa ja hauskaa, koska siinä tällaiset kysymykset nousevat esiin



http://poetiikkapakki.blogspot.com/2006/01/suomessa-ei-ole-kielikoulua.html

Ei kommentteja:

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com