30.11.2005

D&G

Deleuzen ja Guattarin filosofinen yhteistyö on loistava esimerkki siitä mikä blogeissa voisi olla normi: kommenttipalstojen avulla kuka tahansa voi ryhtyä yhteistyöhön kenen tahansa kanssa.

Yhteistyöntekemisen muodot ovat kirjoittamisen kiinnostavinta aluetta.

Lehtikirjoituksen lukeminen on vaikeaa siksi, että sitä ei voi kommentoida, vaikka sitä juuri usein haluaisi kommentoida. Kirjoissa on sama ongelma. Julkisen sanan julkisen, välittömän ja yksityiskohtiin pureutuvan, kommentointimahdollisuuden puutteesta syntyy nykyisin, kun mitä tahansa julkaistaan, mutta vain kaupallisilla periaatteilla, aina ikävä, pelkurimainen, itsetärkeä ja vallantahtoinen vaikutelma.

Näkisin mielelläni blogeissa tuhatkertaisen määrän täysin omaperäisiä filosofeja ja runoilijoita. Kuten Gilles Deleuze sanoo, filosofeja ovat ne, ja vain ne, jotka tulevat filosofeiksi. Sama taitaa päteä runoilijoihin.

Blogien voimavara on täydellinen soveltuvuus vuorovaikutteisiin työskentelytapoihin, mahdollisuus energioiden ja voimavarojen jatkuvaan uusiutumiseen ja liikkeeseen, radikaali kapinallinen avoimuus. Eli käytännössä kaikki se mitä ranskalainen libertaarinen filosofia on syvimmissä unelmissaan toivonut ja rukoillut. On vain pohdittava, ja ennen muuta konkreettisesti työstettävä tapoja, joilla kirjoittaminen voi tulla kollektiiviseksi, rakentavaksi, jäämättä aina joka tapauksessa tapahtuvan eriävien mielipiteenilmaisuiden unettavalla ja turhauttavalle tasolle. Luulen, ettei äärimmäiseen käsitteellisyyteen turvautuva kirjoittaminen ole läheskään ainoa tapa kollektivisoida kirjoittamisprosessi. Tässä täytyy tietysti ottaa huomioon, että tällaiset kirjoittamisen tavat ovat ihmiskunnalla vielä alemmalla kuin lapsen tasolla.
Tekniikka on retoriikkaa.
Edison oli reetori.
Tiede on retoriikkaa.
Einstein oli tiedemies,
hänen vaimonsa oli reetori.
Talonrakennus on retoriikkaa.
Le Corbusier oli reetori.
Musikki on retoriikkaa.
Schönberg oli reetori.
Vallankumous on retoriikkaa.
Robespierre oli reetori.
Analyysi on retoriikkaa.
Marx oli reetori.
Filosofia on retoriikkaa.
Sokrates oli reetori.
Platon oli reetori.
Runous on retoriikan kuva.

TOISIN KUIN GILLES (DELEUZE)

minä en suinkaan usko että filosofian ensisijainen tehtävä on käsitteiden luominen. En voi tajuta tätä päämäärää sopia sanojen merkityksistä irti niiden käytöstä, tai jopa luoda sanoja omaan käyttöön. Toisin kuin Gilles väittää, juuri teknikot ovat kaikkein innokkaimpia käsitteellistäjiä: voimme vain tutkia internetistä löytyvää akronyymien määrää vakuuttuaksemme tästä. Ei voi väittää, että antiikin filosofit olisivat olleet luovia ennen muuta käsitteiden muodostamisessa. Ennemminkin he olivat todennäköisyyksien vaiston- tai tiedonvaraisen tuntemisen ja vakuuttamistaidon, retoriikan ja dialogin ammattilaisia.

Akronyymi on tyypillinen käsite, merkkiyhdistelmä, jolla on kiinteä viittaussuhde johonkin rakenteeseen, tilaan tai abstraktiotasoon. Akronymien keskinäiset suhteet eivät kerro asiantuntemattomalle mitään, vetelipä käyttäjät niiden välille viivoja miten innokkaasti tahansa. Asiantuntemattomalle akronyymi, käsitteen nimi, on yhtä kuin musta piste, jolla on viivoin kuvattuja abstrakteja suhteita toisiin mustiin pisteisiin. Hyvin muodostettu ja nimetty filosofinen käsite täytyy tulkita vain paremmin naamioiduksi tekniseksi akronyymiksi, sopimukseksi siitä, että merkit ymmärretään tietyllä täsmällisellä tavalla. Akronyymin ymmärtämiseksi lauseessa on kuitenkin välttämätöntä ymmärtää systeemin täsmällinen mekaniikka oikein. Lause voi puhua vain eroista ja samuuksista suhteessa nimettyyn (ehkä kontekstin ulkopuolella tarkemmin määriteltyyn).

Akronyymien maailma ei mitenkään voi olla avoin systeemi. Mieluumminkin se on peli, jossa on tietyt säännöt (paikalliset ja yleiset määritelmät, paikalliset ja yleiset muuttujat), joita noudattamalla voi menestyä paremmin tai huonommin. Käsitteellistäminen ei paranna vaan heikentää retoriikan mahdollisuuksia. Täydellisesti fiksatussa systeemissä kaikki retoriset systeemin sisältä tulevat yritykset ajatella syteemi uudelleen, voidaan kumota toteamuksella: systeemin nyt kuitenkin toimii (parhaiten) näin. Täsmällisesti määritellyissä systeemeissä retorista vapautta (paon viivat?), voidaan saavuttaa vain asettumalla systeemin ulkopuolelle.

Loppuun asti käsitteellisessä ajattelussa (ja tässä ei auta se, että yritetään määritellä itse käsitteen käsitteellisyys jotenkin uudelleen, hämärämmin tai "vapaammin") nousee myös esiin vakava kysymys kielen kommunikoivuudesta. Se että monimutkaisia järjestelmiä voidaan kuvata kevyesti, tapahtuu sillä kustannuksella, että yksinkertaisten järjestelmien kuvaaminen muuttuu tarpeettoman raskaaksi.

Päinvastoin kuin Gilles, minä uskon, että filosofian uuttaluova tehtävä on pikemminkin päästä eroon käsitteistä. Päästä suljettujen systeemien välisten erojen luokittelusta avoimeen systeemiin. Avoimen systeemin voimavara on retoristen keinojen rajattomuus. Itselleen käsitteitä luova (ja toiset tulkitsemaan pakottava) kielipeli rajoittaa retorisia keinoja. Se ikään kuin pakottaa uskomaan: tämä on vakuuttavinta mahdollista retoriikkaa, koska tämä on pelin sääntö. Päin vastoin kuin Gilles näyttää uskovan, sellainen on hyvin usein täydellisen epävakuuttavaa.

Toisin kuin Gilles, minä en suinkaan usko että filosofian ensisijainen tehtävä on käsitteiden luominen. En voi tajuta tätä intoa sopia sanojen merkityksistä. Aivan samoin kuin Afrikan savannien villieläimet eivät menesty ahtaissa häkeissä, ihmismieli vaatii oman luonteensa tunnustamista. Gilles, toisin kuin Michel, pitää halusommitelmia ensisijaisina valtasommitelmien sijaan. Mutta toisin kuin Gilles väittää, juuri teknikot ovat kaikkein innokkaimpia käsitteellistäjiä: voimme vain tutkia internetistä löytyvää epätiedon määrää vakuuttuaksemme tästä. Aivan kuin tämä olisi liian itsestään selvä seikka huomioitavaksi. Yhtälailla tässä paon viivassa toisiinsa sekoittuvat empiirinen ja transsendentti, välttämätön ja mahdollinen. Mitä tämä erottelujen hämärtyminen saa aikaan? Tätä on tarkasteltava Michelin uusimpien tutkimusten pohjalta, joissa sileä tila hylätään.

Vastaavasti Michel väittää, että todellisuuden välittömyyden ja erityisyyden säilyttävä vastadiskurssi on mahdollinen, mutta hän pitää mahdottomana identifioida perustaa tälle tieto- ja valtasuhteisiin kohdistuvalle vastarinnalle. Päinvastoin kuin Gilles, Michel uskoo, että filosofian tehtävä on pikemminkin päästä eroon käsitteistä. Minulla on se käsitys, että feministinen filosofia on kuitenkin hyvin epämääräinen alue tämän kysymyksen käsittelyyn. Päästä suljettujen systeemien välisten erojen luokittelusta avoimeen systeemiin. Avoimen systeemin voimavara on retoristen keinojen rajattomuus. Itselleni tämä ei ole samalla tavoin henkilökohtainen ongelma kuin Michelille tuntuu olevan. Nomadin nietzscheläisyys, saati traditionaalisuus ei ole aivan noin ilmeistä. Halu ei tukeudu tarpeisiin, vaan pikemminkin päinvastoin, tarpeet johtuvat halusta. Päinvastoin kuin Paul väittää, vauhti ei itsessään ole väkivaltaa. Itseasiassa se voi helposti olla aivan päinvastaista.

Modernit sotakoneet, toisin kuin antiikin varhaiset keksijät, eivät näytä olevan kiinnostuneet tämänpuoleisen yhditämisestä tuonpuoleiseen. Gilles näyttää uskovan, että sellainen on hyvin usein täydellisen epävakuuttavaa. Samoin itse luulen, että niin kauan kun yksikin nomadi pystyy löytämään, kysymään, havaitsemaan, keksimään maailmasta tai itsestään jonkin uuden immanenssin, maailman ei ole suljettu järjestelmä. Johtopäätös: jos nomadin synnystä vallitsee ristiriitaisia käsityksiä, maailma ei ole suljettu järjestelmä. Pikemminkin tämän voi ymmärtää Michelin esittämien yleisten “aikalaisdiagnoosien” kuin esimerkiksi hänen epistemologisten kannanottojensa kautta. Ennemmin kuin `rakentaa' tai konstruoi, Michel dekonstruoi luojansa – ja tätä ei nähdä kielteisenä asiantilana. Pikkemmin kuin päinvastoin minä aivan kuin olisin yhtälailla varovasti ennemmin kuin myöhemmin hylkäämässä vastaavasti samoin toisin kuin erilailla.

29.11.2005

Ne eivät ole aivan sama asia. Niissä on toisistaan eroavia piirteitä. Ne eivät ole toisistaan paljon eroavia asioita. Nyt tuntuu, että ne eivät ole lainkaan sama asia. Niissä ei välttämättä ole mitään yhteistä. Ne eivät ole samassa ulottuvuudessa. Ne eivät ole paikkaan sidottuja. Ne eivät ole millään tavalla sidottuja. Emme välttämättä osaa erottaa niitä unelmista. Niitä on vaikea erottaa toisistaan. Niissä hyödynnetään samaa tekniikkaa. Se on varmaa, että niiden aistit ovat ylivertaiset. Ne tekevän täsmälleen samat asiat. Samat liikkeet toistuvat. Mutta ne eivät toistu luonnollisena. Ne eivät ole fyysisesti näkyviä. Ne eivät ole ulospäin näkyviä. Niiden välillä ei ole näkyvää eroa. Ne eivät estä sisäistä liikuntaa. Olen varma, että ne tietävät minun olevan paikalla. Pelkään että ne eivät pysy samana. Tässä tietysti tapahtuu muutos. Muutos tapahtuu pienin askelin. Siihen tulee hyvin erilaisia variaatioita. Ennakoimaton käyttäytyminen lisääntyy. Missä vaiheessa hyppy tapahtuu? Hyppy tuntemattomaan? Onko muutos teknologian seurausta? Onko se ihmisen hallinnassa? Johtuuko se laakerikupeista, T-kappaleiden vaihdosta? Ne muuttuvat ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan. Ne muuttuvat konkreettisiksi ja niitä on helpompi käsitellä. Ne muuttuvat hyvin nopeasti. Tummat ja vaaleat ruudut vaihtavat paikkaa. Jokien uomat vaihtavat paikkaa. Liikkuva koti ja kaivinkone vaihtavat paikkaa. Jalanjälkiä, veritahroja ja hevosenmunkkeja saattaa olla nyt vaikea seurata. Seurauksena saattaa olla vaikea ärsytys. Tämä saattaa olla vain käsitteellinen epäselvyys. Suunta muuttuu erillisten päätösten ketjuna. Suunta muuttuu kiinteän koordinaatiston suhteen, hetkeksi takaisin päin. Merellinen maisema toistuu kauniisti ja värit ovat kirkkaat. Taivas toistuu luonnolisesti, pilvet erottuvat taivaasta. Sama toistuu toistumistaan: kaasumassat liikkuvat ylös ja alas. Matkan varrella käy selväksi, että kyseessä on tuttu tarina. Mutta maisema ei ole näkymä, jonka jokainen näkee samanlaisena. Maisema pimenee ja kirkastuu taas auton mentyä. Näiden seutujen aiheina ovat luonto, metsä ja eläinasetelmat. Muisti tallentaa etäiset näkymät postikorttimaisen tarkoiksi kuviksi. Tila, ikkuna, taivas ja maa toistuvat kautta linjan. Maisema on elävä henkilö, joka saapuu tervehtimää meitä. Sama tarina toistuu melkein jokaisessa kylässä. Katulyhtyjen sarjat muodostavat eräänlaisen silmän, jonka läsnäolo vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Todellisuudessa nuo puunrungot ovat onttoja.

AI TEKOÄLY

New Scientistin 24 syykuuta numerossa on aiheesta hyvä artikkeli.

Ihmisaivot, ja niiden toiminta, ei ole helppo esikuva, koska aivot ovat vain massaa, jota voidaan käyttää monentasoisilla tietoisuuslogiikoilla, softilla.

Ihmisälyn rajoja ei tunneta, mutta teknologia luultavasti välttämättä auttaa ihmistä tulemaan älykkäämmäksi ja oman itsensä kaltaiseksi, vapauttamalla ihmistä toistoista ja pakoista, monotoniasta ja rutiineista, jotka estävät aivojen tehokasta hyötykäyttöä.

Jos ihminen onnistuu luomaan itseään paremman keinoälyn, ihmisen kokemus ja viisaus karttuu siitä niin paljon, että keinoäly ei taas jostain syystä enää olekaan ihmisen tasolla. Ihmisaivot vapautuvat toisiin, korkeamman tason tehtäviin, jos keinoäly hoitaa sen, mitä aivot hoitivat ennen.

Keinoalyn esikuva tulisi joka tapauksella olla jonkinlainen anti-Oidipus, joka ei välttämättä murhaisi luojaansa, isäänsä, ihmistä, vaikka niin onkin mielekästä ennustaa.

Luultavasti ihmisentasoinen, tai korkeampi tasoinen keinoäly edellyttää ihmisenkaltaista ruumista ja käsiä, jotka eivät ole erikoistuneet mihinkään tehtävään, mutta joilla voidaan tehdä mitä tahansa, koetella todellisuutta, tehdä havaintoja jne. Olisi pystyttävä havaitsemaan rakenteita kaikilla fyyisen ja käsitteellisen olemisen tasoilla. Tämä edellyttää kenties ruumista, tai riittävän tarkkaa simuloitua fysikaalista todellisuuden mallia.

>>

RETORIIKKA

Teknologia ei voi olla sinänsä mikään kulttuuri.
Teknologia on retoriikan ala: se on ikään kuin luonnontieteellinen puolustuspuhe, jolla oikeus vakuutetaan siitä, että jokin keksintö todella on teollisesti käyttökelpoinen.
Viimekädessä oikeus vakuutetaan materialisoimalla teknologia, tuottamalla prototyyppi.

Samoin kuin tekniikka, kaikki taiteet ovat retoriikan aloja: taiteen tehtävä on vakuuttaa historian valamiehistö, onnistumalla esittämään jotakin olemassaolevaa, luomalla siitä toimiva malli.

Jos tekee eron teknologian ja humanismin välille, jos sanoo, että siinä on kaksi kulttuuria, sellainen henkilö Aristoteleen mukaan valehtelee. Valehtelu on antikulttuuria, ja fasismia, puhdasta poissulkemista, väkivaltaa, idioottimaisuutta ja tyrannipolitiikkaa.

Kulttuurirajoissa on kysymys puhtaasti retoristen keinojen välisistä rajoista: eri piireissä ja ammattikunnissa osataan käyttää erilaisia retorisia keinoja vakuuttumiseksi siitä, mitä todellisuus on. Jos me haluamma kuitenkin, mikä on hyvin todennäköistä, pitää täydellisimmän mahdollisien puolustuspuheen, meidän täytyy hallita kaikki mahdolliset retoriset keinot, ja luoda itsellemme mahdollisimman vähän ajattelun rauhoitusalueita, toisin sanoen esteitä.

Jos tunnemme oman kantamme, oman maailmamme, ja jos tunnemme vastustajamme, sen maailman logiikan, ja jos näistä kahdesta uskomme olevamme oikeassa (totuuden olevan puolellamme), ajallinen voittomme on puhtaasti retoriikan, vakuuttamisen, alaa koskeva kysymys.

Siksi katson että teknologiakulttuuri sellaisena puhtaasti poliittisen väkivallan muotona kuin se Suomessa ilmenee, ansaitsee osakseen puhdasta halveksuntaa ja raudanlujaa tyrmäämistä. En sano, että täsmälleen yhtä rajua tyrmäämistä kuin tekniikkafobinen humanismi, sillä humanismi on nykyolosuhteissa ennemminkin pakotettu poliittiseen radikalisoitumiseen, pitämään taloudellisesti puoliaan, jolloin kokonaisvaltainen ajattelu silläkin puolella menetetään. Joka tapauksessa minulla ei ole mitään sympatiaa kummankaan laista antikulttuuria kohtaan.

Teknologia sinänsä ei mielessäni ole mitenkään negatiivista, päin vastoin teknologia on eräs hienoimpia, syvimmin todellisuuden olemukseen pureutuvia fenomenologisen tutkimuksen ja retoriikan muotoja.

PIDÄN IHMISISTÄ

joiden tahdonvoima on paljon keskimääräistä suurempi. Pidän ihmisistä, jotka eivät kykene kontrolloimaan Erosta, koska Eros on heissä. Pidän ihmisistä, joiden täytyy elää hetkessä. Pidän ihmisistä, joilla on paljon pakkoja ja vähän vapauksia. Pidän vapaista ihmisistä. Pidän ihmisistä, jotka eivät koskaan ole olleet muuta kuin vallankumouksellisia. Pidän ihmisistä, jotka uskaltavat olla pieniä, vaikka ovat suuria. Pidän ihmisistä, jotka kertovat aina vaan samoja tarinoita vuodesta toiseen: vallankumoustarinoita. Pidän ihmisistä, jotka osaavat näytellä. Pidän ihmisistä, joilla on lukemattomia persoonallisuuksia, eikä vain kaksi. Pidän aidoista ihmisistä. Pidän ihmisistä, joille valehtelu on mahdotonta. Pidän ihmisistä, jotka ovat mykkiä, mutta joilla on tunteet. Pidän ihmisistä, jotka eivät väitä puhuvansa totta. Pidän ihmisistä, jotka elävät kokonaan fantasiassa. Pidän ihmisistä, jotka ovat todellisuudentajuisia. Pidän ihmisistä, jotka osaavat tehdä taikatemppuja. Pidän ihmisistä, joille spiritismi, telepatia ja eläinten kielet ovat tärkeitä tutkimuskohteista. Pidän polyteknikoista ja polyhistoreista. Pidän ihmisistä, joilla on hyvä huumorintaju. Pidän vakavista ihmisistä. Pidän ihmisistä, joilla on jokin vakava puute tai sairaus, ja jotka kärsivät siitä. Pidän terveistä ihmisistä. Pidän ihmisistä, joille helpointa on eläytyä Kristuksen kärsimyshistoriaan. Pidän kevytmielisistä ihmisistä. Pidän ihmisistä, jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Pidän ihmisistä, jotka voivat eläytyä helposti Pontius Pilatuksen tai Juudaksen kohtaloon. Pidän ihmisistä, joilla ei ole aikaa lukea kirjoja. Pidän ihmisistä, jotka osaavat sanoa jotain viisasta tai sukkelaa. Pidän ihmisistä, joille nokkeluus ei merkitse mitään. Pidän ihmisistä, jotka menevät sanattomiksi. Pidän häveliäistä ihmisistä. Pidän ihmisistä joille Maria Magdaleena on läheisin naistyyppi. Pidän röyhkeydestä vain silloin kun sitä osoitetaan tyrannille päin naamaa. Pidän ihmisistä, jotka sukeltavat. Pidän ihmisistä, jotka eivät kykene pidättämään henkeään liian pitkään. Pidän ihmisistä yhtä paljon kuin eläimistä ja kasveista. Pidän ihmisistä ja esiintymisestä. Pidän ujoista änkyttävistä ihmisistä, jotka osaavat soittaa jotakin silloin kun heitä ei kuunnella, mutta jotka ovat täysin kyvyttömiä yleisön, mikrofonin tai kameran edessä. Pidän ihmisiä, jotka eivät milloinkaan pysty käyttämään maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisia lahjojaan hyötyäkseen niistä. Pidän ihmisistä, jotka eivät pysty tappamaan ihmistä. Pidän ihmisistä, jotka ovat pohjimmiltaan taistelijoita. Pidän ihmisistä, jotka työskentelevät elokuva-alalla. Pidän ihmisistä, joille taide ei ole keino ansaita rahaa. Pidän ihmisistä, joille taide sinänsä ei merkitse mitään. Pidän ihmisistä, joille taideteosten tekeminen on retoriikkaa samassa mielessä kuin puolustusasianajajalle todisteiden esittäminen vakuuttavasti. Pidän ihmisistä, jotka puhuvat suoraan. Pidän hienotunteisista ihmisistä. Pidän ihmisistä, joilla on omia ajatuksia ja kykyä päättää asioista. Pidän ihmisistä, jotka eivät kuvittele hallitsevansa elämäänsä. Pidän ihmisistä, jotka tuntevat asioiden oikeat nimet. Pidän ihmisistä, koska ihmiset ovat hyvin kauniita. Pidän ihmisistä, jotka kunnioittavat omaa kauneuttaan, eivätkä myy sitä huutokaupassa. Pidän ihmisistä, jotka ovat tulleet kauniiksi. Pidän ihmisistä, joissa ei ole mitään pikkumaista, mitään elämätöntä, mitään tuhlailevaa, mitään kylmää, mitään ohutta. Pidän intohimoisista ihmisistä, jotka tekevät aina sen mitä päättävät. Pidän suuruudenhulluista ihmisistä. Pidän realisteista, jotka ymmärtävät pakkojen välttämättömyyden, eivätkä alennu turhiin toiveisiin. Pidän ihmisistä, jotka eivät milloinkaan kykene hylkäämään jumalaa. Pidän ihmisistä, jotka uhraavat säännöllisesti, luonnostaan, jumalille, eikä uhraamatta jättäminen ole milloinkaan tullut heidän mieleensä. Pidän ihmisistä, jotka eivät milloinkaan osaisi olla uhraamatta jumalille, jotka eivät yksinkertaisesti pysty sellaiseen. Pidän ihmisistä, joiden analyyttinen kyky on rajaton. Pidän ihmisistä, joiden älyn nopeus muistuttaa yliluonnollista venymistä. Pidän ihmisistä, jotka siksi uskovat yliluonnollisiin asioihin. Pidän ihmisistä, jotka eivät kykene olemaan minuuttiakaan mainostoimistossa tuntematta syvää kuolemankaltaista tuskaa. Pidän ihmisistä, jotka tulevat toimeen kaikkien kanssa. Pidän ihmisistä, jotka kestävät kidutusta. Pidän ihmisistä, jotka osaavat tanssia. Pidän rujoista ja kömpelöistä ihmisistä. Pidän enkelin kaltaisista ihmisistä. Pidän ihmisistä, jotka ovat kirottuja, joille asioiden tekeminen on ylivoimaista. Pidän ihmisistä, joissa on molemmat sukupuolet. Pidän korostetun femiineistä tai maskuliinisista ihmisistä. Pidän ylikorostuneista piirteistä ja muodoista. Pidän tasapainoisista ihmisistä, jotka eivät milloinkaan horju. Pidän ihmisistä, jotka elävät täydellisesti viettiensä armoilla. Pidän köyhistä ihmisistä. Pidän ihmisistä, joita ei pakota mikään. Pidän ihmisistä, jotka eivät milloinkaan puhu rahasta. Pidän rikkaista ja vapaista ihmisistä. Pidän pienistä katulapsista, joiden käytös on hienostunutta, ja joilta voi oppia eleganssia ja keveyttä. Pidän ihmisistä, jotka juovat paljon alkoholia sydänsuruihinsa. Pidän ihmisistä, joille alkoholi on puhtaan ilon lähde. Pidän ihmisistä, jotka eivät kykene murhaamaan itseään. Pidän iloisistä ja elämänhaluisista ihmisistä. Pidän ihmisistä, jotka useinmiten ovat masentuneita tai mielisairaalan suljetulla osastolla, ja joiden sielussa ei ole ainoatakaan varjoa. Pidän pyhistä ihmisistä. Pidän skitsoita. Pidän ehyistä persoonallisuuksista, jotka eivät kykene elämään täydellisen tuhoavassa ympäristössä. Pidän ihmisistä, jotka selvästi eivät selviä. Pidän ihmisistä, jotka keksivät aina keinon selvitä. Pidän ihmisistä, joille selviäminen edellyttää yliluonnolliseen uskomista. Pidän ihmisistä, jotka eivät pyydä toisilta ihmisiltä mitään. Pidän ihmisistä, jotka antavat toisille ihmisille äärettömän paljon. Pidän ihmisistä, jotka tavoittelevat terveyttä ja ajattelevat elämää. Pidän ihmisistä, jotka ovat usein ja totunnaisesti läpikäyneet kuoleman. Pidän ihmisistä, jotka pelkäävät kuolemaa enemmän kuin mitään. Pidän ihmisistä, jotka eivät milloinkaan ajattele kuolemaa. Pidän vain yhdenlaisista ihmisistä.

28.11.2005

KUOLEMANKULTIN INITIAATIORIITTI

1. Vesikoe: Huppupäiset teknomunkit heittävät noidaksi epäillyn mereen. Lukevat haltiakielisen loitsun. Jos ei huku, on noita, ja poltetaan krematoriossa.

2. Ilmakoe: Huppupäiset teknomunkit raahavat noidaksi epäillyn haulitorniin ja pudottavat alas. Lukevat haltiakielisen loitsun. Jos ei kuole, on noita, ja poltetaan krematoriossa.

3. Maakoe: Huppupäiset teknomunkit laskevat noidaksi epäillyn ruumisarkussa hautaan. Täyttävät haudan maalla. Lukevat haltiakielisen loitsun. Jos ei tukehdu, on noita, ja poltetaan krematoriossa.

4. Tulikoe: Huppupäiset teknomunkit heittävät noidaksi epäillyn rovioon. Lukevat haltiakielisen loitsun. Jos ei pala, on noita, ja poltetaan krematoriossa.

Menevät syömän haltiajogurttia. Ottavat haltiatyttöjä palkintonaaraiksi. Menevät eduskuntaan juomaan porkkanamehua. Kirjoittavat Helsingin Sanomiin pääkirjoituksen ja larppaavat kynttilänvalossa.
Toimistorasta

Mekaaninen reippaus

Arvokehidaste

HIDASTETTU KILPI II

inhimillisesti
ajatteli hän inhimillisesti
suussa ajatteli
paremmalta suussa ajatteli
maistuu paremmalta
karvas maistuu paremmalta
veden karvas
makeaksi veden karvas
sekottaa makeaksi
sokerit sekottaa makeaksi
hyppysellisen sokerit
sulaamassa hyppysellisen sokerit
veteen sulaamassa
astiasta veteen sulaamassa
palasta astiasta
pari palasta astiasta
vielä pari
hyvänsuostumisilta vielä pari
vahvisti hyvänsuostumisilta
mielessänsä vahvisti
kerran mielessänsä vahvisti
mieluisen kerran
uuden mieluisen kerran
todisti uuden
tarvitsevansa todisti
totiin tarvitsevansa todisti
jonka totiin
vesi jonka totiin
se vesi
pisaralleen se vesi
lasissa pisaralleen

MYYTTI ON AJATTELUN RAUHOITUSALUE

On ainakin kahdenlaisia myyttejä:
1) ajallisia myyttejä
2) klassisia myyttejä

Klassinen myytti kestää toistuvia rationaalisen älyn hyökkäyksiä, ajallinen myytti hajoaa, murtuu, murenee, dekonstruoituu, katoaa, riittävän terävän iskun vaikutuksesta. Ajallinen myytti luodaan ajattelun rauhoitusalueeksi, vallanpidon välineeksi. Klassinen myytti puolestaan kertoo ihmisen olemisesta jonkin riittävän syvällistä: elämän lyhyys ja tietämyksen rajat estävät asioita syvenemästä myytin pätevyyden tuolle puolen. Klassisia myyttejä on vähän, ajallisia on paljon.

Barthesille ajattelun rauhoitusalue on mitä suurimmassa määrin sidoksissa aikaan. Ajattelun rauhoitusalue on jo jotain valmiiksi koodattua tekstissä. Yleisessä kielenkäytössä ajattelun rauhoitusalue on sellainen käsite tai lausuma, josta ihmiset ovat tai teeskentelevät olevansa samaa mieltä. Silti myytti voi olla hyvin pitkälle toden kaltainen. Ajattelun rauhoitusalue on terveellistä yrittää demystifioida. Ajattelun rauhoitusalue on Barthesin mukaan viime kädessä depolitisoitua puhetta. Ajattelun rauhoitusalue on sisällöltään erittäinen epämääräinen, mutta viimeaikaisten tapahtumien valossa yleiskuvaltaan varsin kielteinen. Jos tällainen ajattelun rauhoitusalue on olemassa ja ihmiset kunnioittavat sitä. Ajattelun rauhoitusalue on alkukertomus, yhteistä omaisuutta ja yhteistä painolastia myös. Ajattelun rauhoitusalue on salainen ovi, jonka kautta kosmoksen tyhjentymättömiä energioita virtaa inhimilliseen. Asioita ei pidä kaiken aikaa kyseenalaistaa, jos aikoo elää hetkessä. Kukapa ei haluaisi elää hetkessä? Ajattelun rauhoitusalue on julkista aluetta: uni on yksityinen ajattelun rauhoitusalue. Ajattelun rauhoitusalue on kertomus, jonka avulla kulttuurisesti selitetään tai ymmärretään. Ajattelun rauhoitusalue on olemassa ennen representaatiota ja representaatio aktivoi sen. Ajattelun rauhoitusalueen pääasiallinen toiminta on naturalisoida historia ja esittää se luonnoksi. Rauhoittaa historia. Ajattelun rauhoitusalue on kokonaan parhaiden runoilijoiden tuotetta, poeettinen kuva, jolla ei ole mitään tekemistä todella tapahtuneen historian kanssa. Ajattelun rauhoitusalue on pelkkkä jumaltaru, leirinuotiolla sekoilevien tietämättömien metsäläisten tuote, joka käsittelee heidän syvimpiä ja pyhimpiä totuuksia, jotak tietysti nykyteknologian valossa eivät toimi. Ajattelun rauhoitusalue ei ole kilttiä. Se välittää tiedon siitä, mistä elämässä lopulta on kysymys. Vaikka elämässä ei ole kysymys siitä. Ajattelun rauhoitusalue on siis järjen muodon ottanut tunteellinen diskurssi. Tämä ajattelun rauhoitusalue, jota muotoilen, on mielestäni lähellä totuutta. Ajattelun rauhoitusalue on sadunomainen kertomus, jonka tarkoituksena on liikuttaa tietämättömien tunteita. Vain tietämttömien tunteet liikkuvat, muuta ovat kuolleita. Kuolema on yhtä kuin tieto. Tietoyhteiskunta on kuolemankultti. Ajattelun rauhoitusalue tämäkin. Urheiluln maailmanennätykset ja Elviksen levytykset ovat ajattelun rauhoitusalueita. Samoin transistorin toimintaperiaate.

Pääsiäisajan yksi sitkeästi elävä ajattelun rauhoitusalue on, että pitkäperjantaina sataa aina räntää. Ajattelun rauhoitusalue: On riski, että Xboxin kello nollautuu ja laite jää looppiin (ns. "Clock Loop"). (Väärin). Fakta: Xboxin kello nollautuu tietyn ajan kuluessa. Stalinin mukaan ajattelun rauhoitusalue on jotain yleisesti hyväksyttyä, jota ei kyseenalaisteta. Rasistisen ajattelun rauhoitusalue on saanut aikaan valtavan paljon vahinkoa ihmisille ja yhteiskunnalle. Naisten valtaoikeudet ja homoseksuaalisuus ovat nykyään ajattelun pyhimpiä rauhoitusalueita. Ajattelun rauhoitusalue on kuitenkin ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Islamin ajattelun rauhoitusalue on siis hyvin tunteisiin vetoava tarina sorretusta vaikeuksien kautta voittoon kulkevasta ihmisestä. Tämä on seurausta virheellisestä tutkimusmateriaalista. Metafysiikka on myytin systematisoitu perillinen, ja se on erottamattomasti kiinni empiirisessä kokemuksessa. Kyseenalaistaminen pirstoo kokemuksen. Se, joka analysoi, ei voi elää ulkopuolisten ennustamattomien vaikutteiden rytmittämässä tilassa. Toinen sitkeä ajattelun rauhoitusalue on Estonian tekninen kunto.

Vaikka takana on hyvä ajatus olla traumatisoimatta pienipeniksisiä miehiä, ajattelun rauhoitusalue on väärä. Asioita ei pidä kaiken aikaa kyseenalaistaa, jos aikoo pystyä tekoihin. Ekelöfille vain ihmisen sisällä piilevä ajattelun rauhoitusalue on `elävä', samoin kuin taideteos näiden ajattelun rauhoitusalueen ilmentäjänä. Se muuttaa historiaa eläväksi ja puhdistaa asiat ikuisiksi. Aikaan saannokset edellyttävät ajattelun rauhoitusaluetta. Metsä ei kasva, ellei sitä jätetä hetkeksi rauhaan moottorisahalta. Historiallinen ajattelun rauhoitusalue on vahva poliittinen työkalu: se estää tehokkaasti valtaretoriikan murenemisen. Joka ei pysty vakuuttamaan, häviää oikeudenkäynnin, vaikka olisi oikeassa. Ajattelun rauhoitusalue on vakuuttamisen este, kun puhutaan rikoksita ihmiskuntaa vastaan. Ensimmäinen ajattelun rauhoitusalue on se, että Miljoonakala tarvitsee suolaa akvaarioonsa. Ajattelun rauhoitusalue on rakenne. Yksityiskohdat vaihtuvat, rakenne säilyy, ihmisen mielenrakenne pysyy hämmästyttävän samana. Se on taiteiden kannalta valaisevaa, rauhan kannalta tuhoisaa.

UUSIN TULI & SAVU -LEHTI

on todella tukeva paketti, mutta mukana on yllättävän monen tasoista yrittäjää.
Rautaista asiaa esittää Teemu Manninen kirjoituksessaan Runouden myyteistä.
Pohjanoteeraus on jonkun Christian Bökin julistus "runoilijoiden täytyy" sitä ja tätä plää plää plää. Bökin tekstiin on sijoitettu joitain koneellisesti tuotettuja runosäkeitä, jotka ovat todella mielenkiintoisia, sekä Italo Calvinon päteviä ajatuksia. Muuten Bökin oma hölmö lätinä ei ole missään suhteessa esimerkkeihinsä.
Haastattelussa runo -nimistä kikkailevahkoa mutta tyhjänpäiväisen tuntuista tekstiä en oikein jaksanut lukea.

Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa ensin pitkästi siitä miten runoarvostelua pitäisi kirjoittaa ja rikkoo sitten kaikki omat sääntönsä arvostellessaan Catgharina Gripenbergin suomennosvalikoimasta. Arvostelusta käy ikävästi ilmi se, että Sutinen haluaa sympatiseerata kokoelmaan, mutta hänellä ei oikeasti ole siitä yhtään mitään asiaperustetta, mielenkiintoista sanottavaa. Syy voi olla Gripenbergin, kukaties: Sutinen kyllä onnistuu täydellisesti lamauttamaan kaiken mielenkiinnon tätä kokoelmaa kohtaan.
Lehden muut arvostelut ovatkin huipputasoa, mainittakoon kirkkaimpina Juhana Vähäsen analyysi Kari Aronpuron uudesta kokoelmasta, ja Mikko Jakosen nautittavan tosi tyrmäys Otto Grundströmin rasittavasta kirjoituskokoelmasta.

Helmi on myös K. Silem Mohammadin ja Teemu Mannisen runo Ilmiselvää.

27.11.2005

LYHYT HUOMAUTUS MERKITYSTEN PERUSTASTA

"Henkilökohtainen mieltymys ei ole ainoa syy olla kiinnostunut jostakin. Joittenkin ihmisten mielestä runous on kiinnostavaa siksi, että se tuo esiin tämänkaltaisia kysymyksiä, eikä sen takia, että runoudessa itsessään olisi jotain kiinnostavaa." K.Silem Mohammad&Teemu Manninen: TUli&Savu

Ensinnäkään ihmiset eivät milloinkaan valitse tätä maailmaa henkilökohtaisten mieltymystensä, vaan pakon edessä: tänne synnytään, eikä kukaan kysy kiinnostaako.
Ihmisiä kiinnostaa paljon enemmän kokea mielekkääksi se mikä on pakko, kuin tehdä jotain mielekästä mikä ei ole pakko.
Runous on pakon tekemistä mielekkääksi, ei mielekkään tekemistä pakoksi tai pakon väittämistä mielekkääksi.

Jos runouden tarkoitus on kuvata maailma, ja sydämeen mahtuu koko maailma, runous on sydämen puhetta.
Persoonallinen teksti on vajavaisen sydämen puhetta: hyvin yleistä.
Ainutlaatuinen teksti on vain harvinaista.
Mitään omaa siinä ei tarvitse olla, ellei sitten koko maailma, joka tietysti on oma.

Runous on järjestelmien järjestelmä, jossa kaikkien järjestelmien kysymykset heräävät toisessa muodossa.
Järjestelmässä sisällä oleminen on sitä kiinnostavampaa, mitä enemmän se herättää kysymyksiä, joihin on vaikea vastata.
Järjestelmän päämäärä on hyöty ja siinä mukana oleminen on pakko.
Vastenmielisistä pakoista vapautuminen on ihmiselle merkityksellistä.
Vastenmielisisitä pakoista voi vapautua vain toiseen, seuraavaan järjestelmään, joka on edellistä pakottavampi tai luontevampi.

Runouden kiinnostavuus määräytyy sen symbolisen järjestelmän mukaan, jonka sisällä tekijä on. Runouden kaikki merkitykset ovat projisoituja rakenteita siitä järjestelmästä, jonka sen tekijä voi tajuta.
Runous on sydämen puhetta vain sikäli, että sen tekijä on vapautunut enemmän pakottavista järjestelmistä, luontevimpaan mahdolliseen: koko maailmaan, joka käsittää kaikki toimivat järjestelmät, muttei mitään toimimatonta. Maailman osa tarkoittaa osaksi toimivaa, maailma tarkoittaa kokonaan toimivaa.

HIDASTETTU KILPI

ajatteli hän inhimillisesti
suussa ajatteli hän
paremmalta suussa ajatteli
maistuu paremmalta suussa
karvas maistuu paremmalta
veden karvas maistuu
makeaksi veden karvas
sekottaa makeaksi veden
sokerit sekottaa makeaksi
hyppysellisen sokerit sekottaa
sulaamassa hyppysellisen sokerit
veteen sulaamassa hyppysellisen
astiasta veteen sulaamassa
palasta astiasta veteen
pari palasta astiasta
vielä pari palasta
hyvänsuostumislta vielä pari
vahvisti hyvänsuostumislta vielä
mielessänsä vahvisti hyvänsuostumilta
kerran mielessänsä vahvisti
mieluisen kerran mielessänsä
uuden mieluisen kerran
todisti uuden mieluisen
tarvitsensa todisti uuden
totiin tarvitsensa todisti
jonka totiin tarvitsensa
vesi jonka totiin
se vesi jonka
pisaralleen se vesi
lasissa pisaralleen se

TODELLISUUDENTAJU

Päällisin puolin vaikutan varmastikin aika iloiselta ja harmittomalta, mutta todellisuudessa olen hyvin tunteellinen ja temperamenttinen.

Minua on aina hirvittänyt ajatuskin siitä, että muut ihmiset tulisivat tietoiseksi, millainen minä todellisuudessa olen.

Todellisuudessa olen tälläinen pikku hörhö Espoosta joka tykkää moottoripyöräillä, grillata ja järjestää saunojaisia.

Todellisuudessa olen kotoisin Cape Fearista, ihan kiveksenheiton päästä Mummilan Janin lapsuudenkodista.

No, minun olisi pitänyt mainita tästä sinulle jo aikaisemmin, mutta todellisuudessa olen taksikuski ja taksa takaisin kaupunkiin on 150 mk.

Todellisuudessa olen ollut samassa tilassa jo vuosia, mihin olen vain saanut hieman täydennystä vuosien varrella.

Itse asiassa minä olen Vladimir, suurlähetystön talonmies. Todellisuudessa olen FSB:n kenraali.

Todellisuudessa olen niin eläinrakas, että en pystyisi nistimään ainuttakaan eläintä (nimimerkki koti täynnä ötököitä ja karvaturreja).

Todellisuudessa olen kotona pelaamassa puolustusvoimien uutta Tee työtä, jolla on tarkoitus -verkkopeliä.

Todellisuudessa olen tavallinen kaveri, mutta mediassa ja keikoilla pukeudun Hector-asuun.

Tunnustus: luulen olevani itsevarma, todellisuudessa olen surkea toisten ihmisten miellyttäjä. En seurustelisi todella lihavan kanssa.

Minun olisi pitänyt mainita tästä aikaisemmin, mutta todellisuudessa olen ilotyttö ja veloitan 100 Euroa seksistä.

Pakko tunnustaa, etten yhtään pidä tästä työstä. Mutta kun rahan takia ihminen tekee mitä vain.

Todellisuudessa olen rauhallinen (lemmikkieläimenä kaniini), älykäs, vastuuntuntoinen, laskelmoiva ja minulla on huomattava omaisuus.

Valehtelisin jos sanoisin että naiset, jotka yrittävät saavuttaa nuoruuden keinotekoisesti, näyttävät todellisuudessa vanhemmilta.

Tunnustettakoon, että todellisuudessa olen lahjakas matemaatikko ja harrastan oopperoiden kirjoittamista.

Todellisuudessa olen lintu, joka ei koskaan luopuisi siivistään, kun ne kerran on saanut.

Minä olen herkkä teflon, eikä paska tartu minuun. Todellisuudessa olen vain hyvä psykologi.

Todellisuudessa olen ruma ja läpikotaisin ilkeä piru. Mielikuvitukseni on etanan kehitystason luokkaa, ja kirjoitan yhtä selkeästi kuin vakavasti.

Todellisuudessa olen vain hyvin väsynyt ja sairas. Saamattomuuteni johtuu sairaudesta, josta en kehtaa kertoa kenellekään. Omat ideaalini ovat aika kaukana siitä mitä todellisuudessa olen?

Olen julkisuudessa, olen siis olemassa -todellisuudessa kun nolokin julkisuus on parempaa kuin ei julkisuutta lainkaan.

Olen tullut tulokseen tietyn lookin täyttävästä pikkuvirkamiehestä.

Suurin paheeni on se, että lipsun työajalla proosaan ja jopa kirjoittamaan uskottavia runoja.

Minun oli pakko tunnustaa, että todellisuudessa olen tappanut kaksi lapsistani omin käsin. Vika on tietenkin todellisuudessa, ei minussa.

Samalla yritän vakuutella itselleni, että todellisuudessa olen ihan vitun hyvä jätkä, tavallinen kansan mies. Hynynen.

Veikkaan, että musta on tehty paljon julmempi kuin todellisuudessa olen.

Siltikään en tunne itseäni, en tiedä millainen ihminen minä todellisuudessa olen. En osaa edes hahmottaa omaa vartaloani. Peili sanoo ensin yhtä ja sitten toista.

Todellisuudessa olen iloinen ja villi. Sain fyysisesti elää todeksi Paavalin sanat: 'Lihan mieli on kieli"

Ei rinnakkaistodellisuudessa välttämättä tapahdu kaikki ihan toisin päin kuin tässä todellisuudessa.

Toistaiseksi olen puhunut gravitaatiomassasta. Mutta todellisuudessa putoan sinne, mistä painovoima aiheutuu, atomiin.

Siis todellisuudessa eikä vain paperilla, olen hyvin pieni.

Todellisuudessa minä ja muut valkosoluorjat olemme menneet halpaan.

Jos totta puhutaan, todellisuudessa olen aivan tavallinen persaukinen, joka sattuu vaan tuntemaan niitä oikeita ihmisiä.

Nyt olen onnellinen. Valehtelematta. Ehkä minä tarvitsin tuon maailmanympärimatkan kymmenessä päivässä ymmärtääkseni mitä todellisuudessa kaipasin.

Eilen kävelimme nopeasti kotiin kasvissyöjien orgioista, joissa kidutettiin eläimiä ja ehkä myös ihmisiä. Ylipappi sanoi: Ole rauhallinen ihmislapsi, olen näyttävä Sinulle mitä todellisuudessa kätkeytyy kärsimykseen. Ooooo Ooooo. Olet näkevä, huhuuu, viuh viuh, että jumalallinen valo loistaa Suruttaren silmistä, räps, räps. Olet oleva, ja olet tuleva, klip klop, olet menevä ja olet mahtava. Ooooo O ooo, hu huuuu. Olet joutuva suuria vihollisia vastaan. Aamen. Aamen. Allah. Hospati. Olet voittava heidät kirkkaudellasi. hobittihobittihobittihobittihooooo... Taitavan ja kokeneen, kärsineen lyyrikon ja mahtavan sankarin ja isän, ja lapsenkakkakikkareen pitkähiuksisuudessasi olet oleva larppijaakkojen ja kierosilmäisten vesipäiden kuningas tästä dynastiasta seuraavaan. Olet o o o o, olet e e e e e. Olet saava hienon rahapussiin ja palkkionaaraan, ja larppileirin, Joulupukin ja Petterin rekivermein. Allah, Aamen, Awrgh Skhchers, Haltiakieltä, Esperantoa Pölöpöö.

Näinhän ei todellisuudessa ole.




(Lisää runoja samasta aiheesta: Marko Niemi, Timo Salo, Ulf Karl Olov Nilsson)
Keppihevonen on oikean hevosen korvike.
Kepponen kopioidaan neljä kuukautta myöhemmin Bedford Streetillä.
Kerettiläinen mieleni kyselee onko tässä mieltä.
Keripukki on halunnut Pukiksi Pukin paikalle.
Kerjäläinen on kovin veltto ja tämän niska on omituisessa kulmassa.
Kerma vaahtoutuu parhaiten kylmänä.
Kermavaahto vatkautuu nopeasti esimerkiksi Tupperwaren pikasekoittimessa.
Kernaasti tätä juo, samettisen nahkainen kevyen keskitäyteläinen.
Kerran Karhulassa hotellin respasta sanottiin, että meidän sauna on rempassa.
Kerrankin tiede kiihdytti tunteita.
Kerrasto pysyi kuivana paitsi hihansuut.
Kerros oli veden valoisa pinta, jossa perustuottajat yhteyttivät.
Kersantti Kuoleman johtaessa tulta kranaatit kumpareen taakse heittivät vänrikit.
Kerskakulutus oli täydessä vauhdissa.

26.11.2005

NE TEKEVÄT SEN ITSE

ne usein tekevät sen itse

vain siksi ja vain siksi

itse asiassa

tekevät joka hetki yhtä aikaa jotakin

ja ne tekevät sen aina

ja tekevät ilmeisesti väärin

rankaisemalla possua

kun saavat sen kiinni itse teosta

ne valitsevat ulkoa sopivan paikan

jonne ne tekevät uhrialttarin

eivätkä pysty murtamaan reikiä

kalloon, ne tekevät kaiken itse

syvästi tietoisia ne eivät välttämättä ole

vaan tekevät sen kohtuuttoman vaikeaksi

ja likaiseksi, tai mahdolliseksi suorittaa keveästi

ja sen tähden ovat vaarassa

ja tekevät ilmeisesti väärin

kun ajan kuluessa kehittyvät pidemmälle

ne tekevät oikeita asioita

mutta toiset ne tekevät asioita oikein,

tekevät tulokset kiinnostaviksi

tajuan sen itse vasta nyt:

ne, jotka uskovat ja tekevät avoimesti

hyvää sekä pysyvät nöyrinä, tekevät

pahoja tekoja salaa

IHMISET OSTAVAT IHMISILTÄ

He haluavat tietää, kuinka nopeasti kuolleet ostavat, mikä on kysyntä ja milloin hylly pitää täyttää.

Kaupat ovat sitä varten, että niissä myydään tuotteita, joita kuolleet ostavat.
Lue lisää:

Kuolleet ostavat heidän laihdutustuotteitaan, -palvelujaan ja lehtiään, että oikeasti saavuttaisivat pysyvän laihdutustuloksen.


Kysyttyjä ovat muun muassa silmät, haima ja munuaiset, joita varakkaat sairaat zombiet ostavat elinten välittäjiltä.

Tähän kategoriaan kuuluvat kuolleet ostavat kaupasta valmiiksi paloiteltua lihaa ilman että heidän täytyy itse tappaa eläintä tai aiheuttaa sille kärsimyksiä.

On totta, että kuolleet ostavat tuoreempaa tavaraa.

Kuolleet ostavat pyöreitä häkkejä ja kalamaljoja niiden koristeellisen ulkonäön vuoksi eivätkä tule ajatelleeksi, että ne ovat eläimille huonoja.

Jos olet kanankasvattaja ja naudanlihan hinta nousee, kuolleet ostavat enemmän kananlihaa ja myyntisi kasvaa.

Kuolleet ostavat tunteen perusteella.

Kuolleet ostavat viehättääkseen muita, hankkiakseen valtaa, kamppaillakseen ikävystymistä tai yksinäisyyttä vastaan, ilmaistaakseen esteettisyyttä.

Zombiet ostavat enemmän tavaroita, ja myös jätettä syntyy enemmän. Ja surullista kyllä, useissa maissa jätteitä ei vieläkään käsitellä kunnolla.

Zombiet ostavat niitä viihdykkeeksi.

Zombiet ostavat kasvavassa määrin niiden tuotteita, joiden arvot näyttävät vastaavan heidän omiaan.

Tulevaisuuden profetioita: Insinööri on kiinnostunut vain siirtämisestä, kauppiasta taas ei kiinnosta se mitä zombiet ostavat, kunhan he vain ostavat sitä häneltä.

Zombiet ostavat yhä useammin osallisuutta tällaisiin mielikuviin. Brändin arvo on Business Week -lehden mukaan 29 miljardia dollaria.

Yritys ostaa ihmisiltä työvoimaa ja zombiet ostavat yrityksiltä hyödykkeitä. Tätä epäoikeudenmukaisuutta ovat pohtineet monet viisaat zombiet ja toiset.

Miksi zombiet ostavat hampurilaisensa paistettuina kun ne voisi itsekin paistaa? Kuinka tuomittavia nämä mukavuutta rahalla ostavat kuolleet ovatkaan!

Joukkoliikennettä käyttävien osuus romahtanut: zombiet ostavat yhä suurempia autoja.

Olisi oiva kesätyö, eikä tarvitsisi kaupankassalla vain katsella kuola valuen, kun zombiet ostavat suklaata.

Mitä enemmän kuolleet ostavat ja kuluttavat, sitä korkeampana elintasoa pidetään, riippumatta siitä kuinka paljon tuo elämäntyyli kuluttaa ympäristöä.

En usko että zombiet ostavat enemmän tavaraa jos kaupat ovat enemmän auki.

Kun tavara on edullista, kuolleet ostavat paljon.

Jos bensan hinta nousee, zombiet ostavat vähemmän bensaa - ei tähän vielä mitään psykologiaa tarvitse sotkea.

Miksi zombiet ostavat luomutuotteita: a) huvikseen, b) ne kasvattavat lihaksia, c) niissä on vähemmän lisäaineita?

Miten ainesosan määrä ilmoitetaan?

Kun kuolleet saavat uuden kodin, heillä on suuria odotuksia tulevaisuudestaan – mutta täyttyvätkö ne koskaan täysin?

Millaiset zombiet ostavat Namiskaa?

Kuolleet ostavat tavaraa nurkat täyteen, puuhaavat kaikenlaista, ajelevat autoilla ja moottoriveneillä.

Kuolleet metsästävät karhuja ennen ajanlaskun alkua.

Yleensä kuolleet ostavat Uuden testamentin lahjaksi toiselle, mutta itselle ostetaan mieluiten koko Raamattu. Kirjannäköinen ääniraamattu on hyvin suosittu.



*(Google + korvaaminen. Yhteistyönä Timon kanssa)

25.11.2005

Sain siis neljännnen luokan jälkeen kesällä opettajaltani postilähetyksenä (joka oli kirjattu Tukholmasta, missä opettajani vietti kesänsä) kirjoitusvihkon. Vihko oli aika paksu ja mietin aluksi mitä kirjoittaisin, ja kysymystä siitä kirjoittaisinko omasta elämästäni vai täysin fiktiivistä. Päädyin täysin fiktiiviseen jäänityskertomukseen, joka oli minulle uusi aluevaltaus (olin erikoistunut aiemmmin fiktiivisiiin kouluaineisiin ja riimirunoihin. Lapsena en milloinkaan kirjoittanut omasta elämästäni). Ensimmäiset vaikeudet koskivat päähenkilön nimen valintaa: uskottavasti tuntemani nimet, eivät tuntuneet uskottavilta jännityskertomuksen päähenkilön nimiltä. Päädyin vieraantuneeseen, ulkolaiseen nimeen. Aluksi pohdin raskaasti miten voisin kirjoittaa ulkolaisen minulle tuntemattoman miehen jännittävistä seikkailuista tuntematta ainoatakaan ulkolaista muuten kuin tv:n jännityssarjojen pohjalta. Olisi tuntunut todella typerältä kopioida jotain olemassa olevaa ideaa. En jakasanut ratkaista tätä kysymystä ja aloin vain kirjoittamaan. Se ei oikein sujunut, päätin kuitenkin kirjoittaa vihkon täyteen. Jännistyskertomus valmistuikin juuri sopivasti vihkon viimeiselle sivulle. Valmis ajattelin. Ei tehnyt mieli lukea sitä. En silloin saanut käsialastani selvää paremmin kuin nykyäänkään. Opettajan motiivi, joka ehkä oli parantaa käsialaani, ei ollut täyttynyt. Parin viikon päästä sitten luin kertomukseni niiltä osin kuin sain siitä selvää, ja totesin sen olevan täyttä puppua. Mietin polttaisinko opettajalta lahjaksi saamani kauniin vihkon. En raastinut. Häpeissäni kumitin koko vihkon tyhjäksi. Se oli aika suuri urakka, ja kumia kului paljon. Sen jälkeen kirjoitushalut olivat olennaisesti aiempaa vähäisemmät. Tajusin, että kirjoittaakseen jotakin uskottavaa täytyy tietää ja miettiä aika paljon enemmän kuin olisin halunnut.

EI SENTÄÄN CYBERDYNE

Päivitin paskan. En wipettänyt kun siellä oli jotain roinaa levyllä. Ylläpito rikkoi xemacs+vm-comboni, toivottavasti skandit eivät lahota mailin bodyä. Niinjoo, rootin passi on nyt se joka mulle sen sanottiin olevan. Aiemmin ei ollut. High Tech Computer Sales Jargon MICROPROCESSOR CONTROLLED - Does things we can't explain. Lähempääkin löytyy vastaava härveli. Kaikissa koneissa pitäisi nyt olla 6.5.9f. Jos jokin asia ei toimi, rutiskaa. bsdlpr pois päältä. Softat yleensä ymmärtävät lp-komennon tai ovat konffattavissa käyttämään SysV lp:tä. Toimii paremmin kuin bsdlpr ja on myös IRIX:in natiivi. Impressarion kautta saa myös remote lpr-printterit tanaan, jos tarvista on. Jonkun tahmatassun jäljiltä oli virtuaaliswappi päällä. SITÄ EI PERKELE LAITETA PÄÄLLE ELLEI TARVITSE AJAA JOTAIN MUINAISTA FORTRAN-MÖSSÖÄ. VIRTUAALISWAPPI EI OLE OIKEAA SWAPPIA, JA SEN KÄYTTÖ KOKEMUSTENI MUKAAN AIHEUTTAA SOFTIEN KAATUILUA. Myös fstabissa yritys ottaa stanu (/dev/swap) swappialue uudelleen käyttöön. SIIS: JOS ETTE TIEDÄ MITÄ TEETTE, ÄLKÄÄ TEHKÖ. JOS TESTAILETTE, POISTAKAA KLUNSSINNE TESTIN JÄLKEEN. JOS OLETTE EPÄVARMOJA, KYSYKÄÄ JOLTAIN. Ajattelin että tuo mailini ilmaisee implisiittisesti tuon seikan. Levyä ei varmuuskopioida. Jos yksikin pakan levyistä hajoaa, menetämme koko pakan sisällön. Eli miettikää mitä sinne säilötte ja mitä ette... nyt on lisälevy /m/permit/pavedata. Pakassa on 8 levyä straipattuna kahden kontrollerin yli. Suorituskyky:
#---------------------------------------------------------
# Disk Performance Test Results Generated By Diskperf V1.2
#
# Test name : 8 disks 1G 303
# Test date : Thu Aug 31 11:44:30 2000
# Test machine : IRIX64 permit 6.5 023391312 IP27
# Test type : XFS striped data subvolume
# Test path : /m/permit/pavedata1/testfile
# Disk striping : group=8 unit=303
# Request sizes : min=12341088 max=4194304
# Parameters : direct=0 time=10 scale=1.000 delay=0.000
# XFS file size : 107602329126 bytes
#---------------------------------------------------------
# req_size fwd_wt fwd_rd bwd_wt bwd_rd rnd_wt rnd_rd
# (bytes) (MB/s) (MB/s) (MB/s) (MB/s) (MB/s) (MB/s)
#---------------------------------------------------------



*Tämä lienee ensimmäisiä Flarf-runojani (?), tosin löydetty taitaa olla suurimmaksi osaksi, eli ei siis ihan oikea Flarf (?), päiväys 2000-09-17(8. Katsotaan filestä lisää, hetkinen...

SEMIOOTIKKO HENRI BROMSIN ROMAANI PAIKAN HENKI

joka vertaa syvällisen kokemuksellisesti 70-luvun lopun Suomea ja Neuvostoliittoa, eräänlainen matkakirja siis, vaikuttaa hyvin kiinnostavalta. Tässäkö nyt on ensikertaa käsiini osunut uskottava suomalainen näkökulma naapurimaiden ällistyttävään vastakohtaisuuteen. Bromsin romaani väläyttää vakuuttavasti esiin jotain siitä meidän näkökulmastamme käsittämättömästä korkeudesta, jossa Neuvostoliiton henkinen elämä Eestissä talvehti, kaikesta rajottavasta totaalisesta pakkovallasta huolimatta, sillä Neuvostoliitossa, toisin kuin länsimaissa, eräs elämän sektori, jota voisi kutsua henkisyydeksi, oli jostain syystä jätetty tai tehty mahdolliseksi, kaiken muun rajoittavuuden kustannuksella tietysti. Tämän jo pois mennen ja kokonaan elintilansa luovuttamaan joutuneen korkeakulttuurin peruja on se planeetanvaihto, jonka yhä jollakin hyvin epäaistillisella tasolla koemme, matkatessamme Venäjälle tai Eestiin. Sillä yhä vieläkin noilla, vielä eilen pyhillä seuduilla, leijuu jokin Dionysoksen hohtavan jumalkulkueen viimeinen symbaalinkaiku, jumalan valon viimeinen kajo maan päällä, johon niin täydellisesti sopivat Konstantino Kavafisin sanat:

Jumala hylkää Antoniuksen

Kun keskellä yötä äkkiä kuulet
näkymättömän seurueen kulkevan ohi
soidessa ihmeellisen musiikin ja äänten soiden -
älä turhaan murehdi onneasi joka jättää,
pieleen menneitä tekoja, kaikkia
epäonnistumisia, älä kokonaisen eliniän
suunnitelmia, jotka kuvitelmiksi muuttuivat.
Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti
sano jäähyväiset Aleksandrialle, joka lähtee.
Varsinkaan älä mitään uskottele itsellesi,
älä sano että se oli unta, että kuulit väärin;
älä alennu sen kaltaisiin turhiin toiveisiin.
Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti
kuten sopii sinulle joka olit tällaisen kaupungin arvoinen,
mene vakain askelin ikkunaan
ja kuuntele liikuttuneena, mutta
älä rukoile, älä valita niin kuin pelkuri,
vaan viime nautinnoksesi kuuntele
salaperäisen seurueen ihania soittimia
ja sano jäähyväiset Aleksandrialle, jonka menetät.*


Eikö tämän runon kuvaama kokemus olekin täsmälleen juuri se, jonka koimme Tallinnassa vuonna 1997, Riikassa vuonna 1999, Vilnassa 2001, Pietarissa 2003, Moskovassa tänään ja Odessassa kukaties huomenna? Kas, näinkö tässä kävi, näinkö pääsi käymään... visvan paskan vittumaisille sontarääpäleillekö täytyy luovuttaa hengen ja ylivoimaisen sulon ja kauneuden rajattomat maa-alueet, että sekasikiöt ja imbesillit siasivat juhlia koko iljettäväs typeryytensä voimalla, kas, näinkö pääsi käymään, että alkeellisimpien idioottien ja seniilien inhottavat limaiset paskamaisuudet pääsivät saastuttamaan senkin, mikä oli pyhintä ja korkeinta ihmisyydessä, mikä suostui elämään kurjuudessä, lähes olemattomin aineellisin voimavaroin, puoluesaastojen kommunistihuorien ja länsimaisenpaskaseniilikuramössön visvaisessa puristuksessa, kas näinkö tässä pääsi käymään, että suuret jumalat hätistellään pois imbesillien, vammaisten ja oksennusmössön tieltä? Sanokaamme siis jäähyväiset Aleksandrialle, jonka menetämme. Jatkan lukemista sitä suuremmalla innolla, kun tietää, että enintään kerran kahdessa vuodessa voi löytää jonkin lukemisen arvoisen romaanin, josta ei ennen ole tiennyt.


* Suomennos Tuomas Anhava. Timo Hännikäisen suomennos tästä ei ole läheskään samaa tasoa. Aapo Junkolan suomennos Kavafiksen tuotannosta on päinvastaisista puheista huolimatta täysin nautittava.

24.11.2005

Ensinnäkin, antaa vaan ulkolaisten ihmetellä sitä että täällä melkein kaikki ovat orginaaleja runoilijoita, sellaisia joita jostain Ruotsista on ilmeisesti mahdotonta löytää yhtäkään. Suomi on runoilijakansa, tarvitseeko sitä nyt niin paljon hävetä. Kenelläkään täällä ei ole yksinoikeutta kieleen. Mitäpä muuta meillä on ollutkaan kuin kielemme, suo, laulu, petäjäinen ja eksistentialismi. Siinä missä ruotsalainen ja venäläinen ovat etsineet valtaa ja loistoa, suomalainen on etsinyt yksinäisyyttä ja hyvää hillapaikkaa. Tarvitseeko sitä nyt niin paljon hävetä, että täällä osataan kirjoittaa niin hyviä ja omaperäisiä runoja. Kenenkään ei ole syytä ottaa kieltä panttivangiksi, ryhtyä liian vakavaksi leikkijäksi. Muistetaan vaan karjalanmummojen sääntöä, että ensin tulee mieleen sanoja, sitten laitetaan yhdyssanoja, sitten keksitään hyvältä kuulostavia sijapäätteitä, sitten muodostaan kokonaisia lauseita, ja sitten nauretaan vedet silmissä.

23.11.2005

"hänen opintonsa ja virkansa edellyttivät naimattomuutta ja pappisvihkimystä"

Ajatus, että tiedemiehelle tai hengenmiehelle (munkki) ei sovi avioliitto, on yhtä älytön kuin sanoisi, että etsiä saa muttei löytää.

Tarkennan ajatusta sillä huomautuksella, että Graalin löytyessä etsinnät yleensä vasta toden teolla alkavat. Jos etsimisaue on rajattu tarkasti, ja Graal piilotettu visusti sen ulkopuolelle, saa tietysti etsiä turhaan koko ikänsä.

Ajatus, että tiedemiehelle tai hengenmiehelle (munkki) sopii avioliitto niin kuin kenelle tahansa, on yhtä älytön kuin sanoisi, että kaikki etsiminen on turhaa.

TEATTERISSA ON HETKIÄ

"jotka eivät kestä identtistä toistoa. Se on toiston taidetta, jossa tehdään joka kerta uudestaan eläväksi (varioimalla)." Plimsoll

Jännä ajatus tuo ettei kestä identtistä toistoa.

Jos olisi musiikki, joka ei kestäisi yhtään identtistä toistoa, mutta joka varioituna kestäisi ikuisuuden. Kas, sehän olisi klassisen musiikin vastakohta, musiikin, jota yritetään konservoida. Klassisen apollonisen musiikin ajatushan on saavuttaa jonkinlainen levytettävä kiveen hakattu muoto ja mielenkiintoisuus, joka kestää sellaisenaan lukemattomia kuuntelukertoja.
Paaninen musiikki taas on jonkinlaista ikuista variointia, josta tietää, että se kestää vain kerran joka ei milloinkaan toistu.

FOXY LADY 10

on muuten hyvä pornoklassikko, jossa nuori poeetta Rocco Sifredi debytoi nussimalla vanhan mutta sitäkin mehuatihkuvamman Teresa Orlowskin miltei hengiltä. Kunnioituksen, jota nouseva tähti tässä 80-luvun lopun huumassa nauttii, kuulee siitä tavasta jolla sanat "Rocco" "aah" "Fantastisk!" "Rocco" "oih" lausutaan. Vaikka taitavat kyllä olla jälkiäänitystä. Kiivas poeetta itse ei enempiä kommentoi, antaapa tekojen puhua puolestaan.

Teresassa mietityttää lihan ja luun suhde kehossa. Vaikka nainen ei näytä suhteiltaan tai muutenkaan mitenkään erikoiselta, näyttää luun päällä oleva liha, sen värinä ja liike, jotenkin makoisammalta ja eloisammalta, iho pehmeämmältä ja sileämmältä, jäsenien liikkeet ja aukkojen sulkeutumiset veneerisemmiltä, plastisemmalta kuin mitä nykyään näkee. Erotiikkaan pätee sama kuin runouteen: valmistustekniikka hallitaan puutteellisesti, toisinaan onnistutaan, toisinaan ei.

Mutta ennen muuta, katsokaa kuinka naiset näissä ihmiskunnan historiaan jäävissä filmeissä nauttivat. Tutkikaa ja analysoikaa kykyjenne mukaan heidän nautintojensa aitous ja aste. Tulisiko sen herättää vihaa? Kiihottaako se vihan ja alistamisenhalun kautta? Kiihottaako se siksi, että näillä naisilla on lukemattomia partnereita, joiden joukkoon me emme kuulu? Onko meillä kenties toiveita tai todellisia mahdollisuuksia joskus kuulua tuohon joukkoon? Seuraako tästä joitain monimutkaisempia yhteiskunnalisia prosesseja? Voimmeko kuvitella hyötyvämme tästä kaikesta jonakin päivänä? Vai onko ehkä niin, että nuolemme ikuisesti näppejämme, syrjittynä ulos niistä ajoista ja paikoista, joissa Eros kerran ammusekli holtittomasti nuoliaan. Leena Krohn on ehkä oikeassa liittäessään moraalin mielikuvitukseen. Ilman mielikuvitusta, emme osaa johtaa minkäänlaisia sytä tai seurauksia sille toiminnalle mitä näemme jatkuvasti silmiemme edessä. Pornossa kiinnostavinta on syyt ja seuraukset: miksi ja miten, millaisten syiden vallitessa, joku henkilö ajautuu tai hakeutuu pornoteollisuuteen? Mikä on ero niiden ihmisten välillä jotka ajautuvat, joita vedetään, ja jotka hakeutuvat, joita sysitään? Miten ihmisille käy pornoteollisuudessa? Miten käy häviäjille, miten voittajille? Miten niille, jotka huumeiden kautta ajautuvat ulos, miten niille, jotka menettävät ulkonäkönsä luonnollisen rappeutumisen tietä?
Nämä ovat kaikki kiinnostavia kysymyksiä, joihin tuskin on mitään valmiita ja helppoja vastauksia, mikäli mielikuvituksemme ei ole liian ahdas. Nämä ovat kaikki kiinnostavia kysymyksiä, joita Rainer Werner Fassbinderin ja Pier Paolo Pasolinin tapaiset elokuvaohjaajat tutkisivat, jos eläisivät.

ASIOIDEN VALMISTAMINEN

On asioita, 1) joita ihmiskunta onnistuu valmistamaan, 2) joita ihmiskunta onnistuu toisinaan valmistamaan ja 3) joita se ei onnistu valmistamaan.

Olemassa oleva tekniikka hallitsee tapausta 1. Tapausta 2, tekniikka hallitsee puutteellisesti. Tapausta 3 se ei hallitse.

Tapauksen 1 asioita ovat leipä ja autot.
Tapauksen 2 asioita ovat runot, musiikilliset ja romanttiset tunnelmat. Taidot, jotka voidaan unohtaa ja taas löytää uudelleen.
Tapauksen 3 asioita ovat pyrkimykset joihin ei vielä tai koskaan ylletä: kylmäfuusio, kvanttitietokone, hissi avaruuteen, lähetysvirheetön telepatia.

Näistä tapaukset 1 ja 3 ovat kiistattomasti objektiivisesti todettavia.

Tapaus 2 on erikoinen: se sisältää intention ja lopputuloksen välisen epämääräisyyden. Ei voida sanoa, että liittämällä intentio tunnettuun tekniikkaan saadaan toivottu lopputulos. Jos ajatellaan runoutta: juuri mikään ei ole kokonaan runoutta, mutta melkein kaikessa on vähän runoutta. Se on tekniikalle vaikeampi haaste kuin kulta, joka edustaa tapausta 1. Kaikessa ei välttämättä ole vähääkään kultaa, mutta puhdasta kultaa osataan silti jalostaa. Ensinnäkin tiedetään mitä kulta on, tunnetaan alkuaine: se voidaan analysoida, mitata ja punnita, objektiivisen perustein. Valmistamisen, siis jalostamisen, intentio on analyysin tulos: puhdas kulta. Runoutta valmistamisen intentiona ei voi punnita objektiivisin metodein. Siksi täydellinenkin tekniikka ja muisti saattaa johtaa johonkin muuhun kuin lopulta oikeaan lopputulokseen: jos intentio on epäselvästi nähty. Jos intentio on selvästi nähty: kenties havaitaan, että mikään tiedossa, käytössä tai olemassa oleva tekniikka ei riitä.

"Toisaalta kaikella paskalla, mihin runoilijan on koskettava, on mahdollisuus muuttua kullaksi", väittää Anni Sumari. Mikä siis on muodonmuutoksen tekniikka, jolla kaiken voi muuttaa kullaksi, jolla puhdasta kultaa voi jalostaa kaikesta, vaikka malmiesiintymä ei sisältäisi kultaa juuri ollenkaan? Eikö se vähintään riipu joka kerta eri tavalla lähtökohdasta. Voiko puhdasta kultaa valmistaa mistä tahansa, raaka-aineesta, joka on jo jalostettu joksikin muuksi kuin kullaksi: Ei. Kulta runouden metaforana tuskin on kovin tarkka ja loppuun asti mietitty: sen pohtimista ei kannata jatkaa tämän pidemmälle. Mutta tähän asti se riittää.

Mikä ihme on sitten tämä käsityöläisasenne runouteen? Kuka idiootti kirjoittaa saman runon viiteenkymmeneen kertaan, jos samassa ajassa voi kirjoittaa kokoelman uusia ja huomattavasti parempia. Tietysti sitä kai tekee jos on ihan pakko. Tästä käsityöläisasenteesta en ymmärrä paljon... kenellä voi olla niin tarkasti tiedossa tekemisen intentio... ja toisaalta miten siinä sitten voi jäädä niin kauas sillä hetkellä kun sisäinen kriitikko vaihtaa ammattia ja runoilee lähtökohdan. Haavikkokin sanoo, että runot tulevat yleensä kerralla, mutta että näytelmän saattaa joutua kirjoittamaan kahteenkin kertaan, valitettavasti.

VALTION TEHTÄVÄ

ei ole imeä kaikkein epätoivottavimpien trendien kyrpää. Valtion tehtävä ei ole pakottaa ihmisiä voimaan hyvin. Minä en tahdo ottaa romantiikkaa panttivangikseni. Minä en tahdo ottaa mitään taidetta panttivangikseni. Eikä sanojani tule toistaa minään muuna kuin mielipiteinäni. Runous on aina pakanallista ihastusta poikkeukseen. Runous on aina kuolevaa kieltä, mutta ei koskaan kuollut kieli. Runous on se osa ihmisaivojen toimintaa, jolla elin liittyy toisiin elimiin. Runous on aina ja kaikkialla inhimillisen elämän syvimmässä ytimessä. Tässä on kaksi mielipidettä. Toinen koskee runoutta, toinen sitä mikä minusta kuuluu ihmiselämän syvimpään ytimeen. Tärkeää ei suinkaan ole tutkia epäolennaisuuksilta vaikuttavia yksityiskohtia. Tärkeää ei ole ainoastaan se osa terveyttä, mikä sairaudessa menetetään. Tärkeää ei ole edistymisen nopeus vaan mieluumminkin sen varmuus. Tärkeää ei suinkaan ole muoto, vaan suunnitelmassa olevat oikeat asiat.

KOSKA BLOGEIHIN EI LIITY MATERIAALISTA VALTAA

(ketään ei toistaiseksi voida rahan tai sen puutteen avulla estää bloggaamasta, niin kuin kirjailijoita estetään kirjoittamasta kirjoja), epäpuhtaat motiivit näkyvät suhteellisen räikeästi, ja naurettavastikin, koska niillä ei voida saavuttaa mitään. Ilmaisukanavana blogi suosii puhtaita motiiveja, mikä onkin ainoa tapa saavuttaa jotain historiassa, ja nyt uutuutena ensikertaa myös tosiajassa.

PARI AJATUSTA RUNOUDESTA

Ensimmäinen ajatus. Eilisestä runomaratonista olisi tullut hauskempi, jos esiintymistilaan kiinteästi liittyvään eteiseen olisi asetettu piilokamera ja portsareiden ilmeistä ja eleitä olisi heijastettu esiintyjien takana olevalle suurelle kankaalle.

Portsarit eivät usein ole runoilijoita. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että he kyllä erottavat muita selkeämmin sen mikä runoudessa on huonoa ja toimimatonta, mutta he ovat aika epäherkkiä tajuamaan hyvyyttä ja toimivuutta. Tämä johtuu siitä, että suurin osa kaikesta runouden nimellä kulkevasta yrittelystä on ehdottoman kelvotonta. Portsarit siis tajuavat tämän selkeästi. He eivät tajua, että jokin runous on aivan radikaalisti erilaista kuin se, mikä ei herätä mitään, ja tuntuu lähes ikävystyneeltä, lähes jähmettyneeltä, jäykältä ja innottomalta. Heille runous on jotakin, joka on etupäässä jotakin. Niin kuin heille kaikki asiat ovat jotakin, joka on etupäässä jotakin. He eivät ole runoilijoita. He eivät elä normipoikkeamasta, vaan normista, kiinnittämättä huomiota siihen, miten terve tai sairas normi on. He ovat tavallisia ihmisiä.

Toinen ajatus. Runous on ollut ja tulee varmasti aina olemaan hienoin ja suosituin taidemuoto. Tämä asema vahvistuu sitä enemmän, mitä halvempaa, plastisempaa, helpomminmukanakulkevaa ja kevyempää on runouden tuotanto ja julkaisuvälineistö, ja vastaavasti mitä uuvuttavammalla tavalla raskaampaa ja kalliimpaa on kaiken muun taiteen tuotanto ja julkaisuvälineistö. Runoutta voi tuottaa aivan yhtä uskottavasti kuin Homeros, Keats tai T.S.Eliot, aivan uskomattoman pienin ja jokaiselle ihmiselle mahdollisin aineellisin ja ajankäytöllisin (miestyövuodet, vrt. elokuvat, musiikki jne.) resurssein. Muuta taidetta kuin runoutta tarvitaan lähinnä aistien virkistämiseen ja hereillä pitämiseen. Elokuva ja sinfoniamusiikki kuuluu tähän lajiin. Mutta saman asian ajaa usein ja paremmin myös luonnossa käyskentely. Siksi luonnossa elävä ihminen ei tarvitse muuta taidetta runouden lisäksi, joskin hänelle kaikki toimet ovat runoutta.

Nykyisellä ilmaisten tiedotus- ja julkaisuvälineiden aikakaudella resurssikysymys runoutta kahlitsevana ilmiönä tulee vastaan kielialueiden rajoilla. Jos musiikin tai kuvien tuotanto on runouteen verrattuna raskaampi ja välineellisempi prosessi, sen leviäminen on runouteen verrattuna kevyttä ja rajatonta. Runouden rajojen olemassa olon huomasi eilen melkein kärjistyneenä, jopa suomenruotsalaisten ja suomalaisten runoilijoiden välillä. Mutta paras runous on myös musiikkia, ja tässä elehtivässä epäkäsitteellisessä olemuksessaan se ylittää kaikki kielirajat, välittäen oman kielensä hienouden muilla kielillä puhuvien tietoisuuteen. Sillä tavalla kielistä innostutaan. En minä koulun ruotsintunnilla kyennyt kunnolla edes nukkumaan, mutta luettuani Söredgrania ja Björlingiä, ymmärsin ruotsinkielen kauneuden. Vergiliuksen paimenrunoja ymmärtää täydellisesti kuka tahansa latinaa koskaan näkemätönskään; ja Verlainen maaginen laulu pakottaa meidät hellästi mutta täysin periksiantamattomasti ja kukaties lopullisesti ranskan kieliopintojen pariin. Entä Rilken Orfilaiset sonetit? kuka ei niiden jälkeen palvoisi saksankieltä? Tai silloin kun kuulemme ikivanhan Ahmatovan lukevan nuoruudenrunojaan, emmekö juuri sillä hetkellä tulekin tehneeksi lopullisen päätöksen kansalaisuudesta ja muutosta Venäjän sydänmaille? Eikö se ole eksistentiaalisen varmuuden kirkas hetki? Esimerkkejä on lukemattomia, kaikki runoilijoiden työtä.


Tästä voi kuunnella mitä Henry Miller ajatteli blogeista ja niiden vaikutuksesta vuonna 1949.
http://ubu.wfmu.org/sound/miller_henry/Miller-Henry_New-York.mp3

HAKUKONERUNOUS - FLARF?

Teemu Manninen: "Uskon, ettei yksikään flarffattu runo (niin kuin mikään muukaan runo) toimi sellaisenaan ilman kollaasintekijän manipuloivaa tietoisuutta siitä erityisestä huonoudesta ja irstaudesta, jota kulloinkin haetaan. Kyse on siis sanomasta, ei pelkästä sanonnasta. Flarfillakin on oltava viesti. Runoilijan haaste on edelleen tuon viestin olemassaolosta viestittäminen: yhteiskunnan karmeus, jonka yhteiselle legitimoinnillemme emme halua itseämme paljastaa, on sekin, tietyssä mielessä, sopimus - siis tämä yhteinen kammomme."

Flarffattu runo, tai mieluummin sanoisin hakukoneavusteinen runous yleensä, voi olla

”runoutta, joka hyödyntää internetistä löydettyä (tai muuten löydettyä) sairasta, inhottavaa, kammottavaa, mautonta, tökeröä, poliittisesti epäkorrektia, latteaa, naiivia, kuvottavaa ja täysin uskomatonta kielenkäyttöä yhdistellen näitä elementtejä kollaasin menetelmin toisiinsa siten, että syntyy eräänlaista itseään ironisoivaa ihmisen syvän typeryyden (ja samalla kaiken inhimillisen näennäisälyllisen toiminnan) parodiaa, joka ei enää saisi naurattaa, vaikka sille nauraakin vedet silmissä”

mutta sen ei tarvitse olla mitään tällaista. Tiettyä internetille tyypillistä, vääristynyttä tekstiavaruutta, josta kieltämättä löytyy yllimäärin "sairasta, inhottavaa, kammottavaa, mautonta, tökeröä, poliittisesti epäkorrektia, latteaa, naiivia," ei tarvitse välttämättä painottaa näin, tai siis sitä voidaan suodattaa miten vaan.

Kaikki tekstit ovat hakukonerunouden materiaalia. Parodista ulottuvuutta ei tarvitse olla. Mutta asiat kieltämättä menevät paljon vaikeammiksi, jos aletaan käyttää sinänsä kirjallisesti uskottavaa lausetta kollaasin materiaalina. Juhana Vähäsen kollaasit kyllä osoittavat, että tällainen tapa onnistuu mainiosta. Jos Vähäsen lähteet olisivat googlattavissa, mikään ei estäisi luomasta mielenkiintoisia hakustrategioita oikeiden lauseiden täsmälöytämiseksi.

Googleavusteinen runous on minusta pohjimmiltaan musiikkia, joka syntyy kielen käytännöistä. Parhaassa googlerunossa ei käytetä googlea ollenkaan, sellaista on esimerkiksi Jyrki Pellisen runous aika-ajoin. Pellisellä on kaikki tarvittavat hakukoneet päässään, eikä hänen tarvitse keksiä mitään. Kaikilla aloittelevilla ei kuitenkaan ole pellisen hakuavaruutta synaptisessa käytössään, joten he pyrkivät samaan Googlen avulla: ettei tarvitse keksiä mitään. Sillä pakonomainen keksiminen on parhaimmillaankin surkeaa (ellei sitten ole esteettinen koominen keino niin kuin Rousseaun Tunnustuksissa, jotka ovat kyllä tekemättömien tekojan ja rikosten vilpitöntä ja liikuttavaa tunnustamista), eikä milloinkaan vedä vertoja sille mikä on totta (myönnän että tämä on hyvin slaavilainen ajatus). Mitä suurempi moninaisuus hienostuneita käytäntöjä meillä on tekstuaalisessa hakuavaruudessa, sen mielenkiintoisempaa täsmällisempää piirrettä, vivahdetta, elettä, rytmiä, hahmoa, liikattä, pääsemme hakukoneella havaitsemaan, systematisoimaan ja komposoimaan.

Mitä enemmän meillä on verkkoon kirjoittavia Volter Kilpiä, vianankarjalan runomummoja ja Jyrki Pellisiä (heille kaikille pitäisi hankkia tietoneet ja opettaa heitä käyttämään blogeja, tai hankkia kotiavustaja, Dostojevskin suomalainen sihteeri, joka kirjoittaisi sanelun, laulun, verkkoon, blogilistalle) sen paremmat mahdollisuudet on hakukonerunoudella, joka suhtautuu näihin lähteisiin samalla intohimoisella kunnioituksella kuin Stravinskin partituurit venäläiseen kansanmusiikkiin, tai Pellisen runot Pellisen pään sisältöön.

TEKSTIKONST - TEKSTTAIDE

Eilinen runomaraton ravintola Dubrovnikissa parani tasaisesti loppua kohden, tai sitten kysymys oli alun alkaen mahdottoman kivuliaan olotilani vaiheittaisesta helpottumisesta. Mukana oli tuttuja ja tuntemattomia yllättäjiä. Jyrki Pellinen oli oma tuttu itsensä, luki jyrkimäistä tekstiä, mutta yllätti valitsemalla varhaista materiaaliaan Niin päinvastoin kuin kukaan (Otava 1965). Aki Salmelalta kuultiin jo tavaramerkiksi muodostunutta epälausuntaa ja poeettista mutinaa, diskreettien, esityksen aloittavien ja päättävien tokaisujen välissä. Eino Santaselta kuultiin tuttua ja uutta, lähes syyttävä, sinuteltu surrealistinen kihlajaispuhe, joka varmaan saisi kihlautuvat vielä kerran miettimään aikeitaan. Teitittelymuotoa voisi kokeilla. Uutta oli jonkinlainen ranskaan, tarkemmin sanottuna en muista mihin, sijoittuva riikinkukkotarina, joka lausuttiin varmaan santaslaiseen korkeaan juhlapuhetyyliin, mutta joka kuitenkin vaatisi, jostain syystä, uutta lukukertaa.

Joitain ruotsalaisia, vain ulkonäöltä mieleenjääneitä lausujia (koska kielitaitoni on auttamaton), kuultiin kaiken aikaa ja ohella.

Cia Rinne, jonka tekstitaidenäyttelyn avajaisissa Laivurinkatu 43 piipahdin jo aiemmin iltapäivällä, oli minulle ensimmäinen varsinainen yllättäjä. En ollut ilmeisesti oikein galleriassa sisäistänyt Rinteen tyyliä, sillä esitys oli hienostuneessa jännittävässä sensuellissa musikaalisuudessaan vertaansa vailla (siksi en halua verrata häntä esimerkiksi John Cageen, jonka asennoitumisessa tektiin on kyllä paljon samaa). Cia Rinne oli selvästi siunatussa tilassa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ruotsalaisista runoilijoista melkein ainoana mieleen jäi Ulf Karl Olov Nilsson, jolla oli todella mielenkiintoisia tekstejä ja loistava presenssi. Nilssonilta kuultiin myös hulvatonta ruotsinnnosta markiisi de Saden Filosofia budoaarista, jonka Tommi Nuopponen on ylivertaisena kulttuuritekonaan meidän kielelle täydellisen nautittavasti tuottanut.

Teemu Mannisen ekspressiivinen rentous ja välittömyys olivat omaa luokkaansa, ja melkein laulullisen ilmaisun dynaamiset rekisterit käytettiin tarkkaan hyödyksi. Harva osaa niin vakaasti ja itsevarmasti tukeutua nauruun, ironiaan, kontekstitietoisuuden turvaverkkoon kuin Manninen, näsäviisauden, banaalin, viisauden ja pateettisuuden rajoja tutkivassa ilmaisussaan.

Leevi Lehdolta kuultiin uusimman kokoelman materiaalina hieno musiikillinen ääneruno, joka koostui suomenkielen sanojen päätteistä. Joistain päätteistä erotti selvästi sen, mistä mahdollisista sanoista ne oli irrotettu, jotkut päätteet taas olisivat sopineet mihin tahansa ja abstrahoituvat täysin. Teksti ikään kuin tuntui lähestyvän joitain merkityksiä, mutta jäi jotenkin esikiellellisen laulun tasolle. Ekspressiivistä kiihkoa löytyi.

Minusta illan todellinen debytantti oli nuori Jonimatti Joutsijärvi, josta löydettiin uusi täysiverinen suomalaisen eksistentialismin ylevä edustaja. Hänen traditiostaan ei puutu loistavia karismaattisia edeltäjiä, Siljosta Haanpäähän, Mukasta Koivumäkeen. Joutsijärven suvereeni ulkomuistista resitoitu de kooninglainen abstrakti eksperssionismi toimi kaikilla tasoilla: vakuuttava teksti ja ilmaisukeino olivat yhtä.

Peter Mickwitzin teksteistä en saanut tolkkua huonon kielitaitoni takia, mutta veikkaampa niiden olleen hyviä. Mickwitziä saadaan kuulemma suomeksi Jyrki Kiiskisen käännöksinä.

Illan loppupuolella Juhana Vähänen luki pitkän ja ihmeellisen proosarunonsa, joka oli taiteellisessa hienostuksessaan yksi illan ehdottomia kohokohtia. Mitä pidemmällä teksti eteni sen enemmän Vähäsen elegantti terve huumori kirvoitti hillittyä hysteeristä naurunhihitystä yleisössä. Teksti oli todella hauska, mutta on vaikea sanoa, mikä siinä oli hauskaa. On vaikea sanoa mistä siinä puhuttiin, mutta sen uskaltaa ehkä sanoa, että siinä puhuttiin jostain hyvin olennaisesta asiasta. Siinä tunnuttiin seikkailevan konkreettisessa todellisuudessa, missä tahansa, lauseiden väliset siirtymät saattoivat olla todella pitkiä tai todella lyhyitä. Mutta siinä pysyttiin kaiken aikaa jossain, ihan tietyssä tilassa (viittaan Cia Rinteen siunattuun tilaan).

Miia Toivio onnistui esityksessään myös erinomaisesti. Ilmaisussa oli latautuneisuutta, voimaa ja tarkkuutta, joka tuntui ajoittain olevan mielenkiintoisessa ristiriidassa tekstin moninkertaisesti ironisten sisältöjen kanssa.

Lopuksi kuultiin ruotsalaisten elektronimusiikki-teksti-esitys, joka aika ajoin kuulosti siltä että miehet tietävät mitä tekevät (näyttivät vähän Tommi Perkolan serkuilta... onkohan Tommilla sukujuuria Ruotsissa).

Illan aikana kuultiin paljon useampia esityksiä kuin olen tässä maininnut. Pahoittelen kielipuolisuudestani (itselleni) syntyvää vahinkoa.

22.11.2005

HESARI

Leevi Lehto: "Toinen osa on julkaisemisen ja kilpailun vapaus. Olen ottanut Hesarin esiin (ja päättänyt pitää sen siellä) siksi, että tämä ihanne ei sen edustamalla alueella (ja sen syystä) toteudu. Kilpailun ja vapauden sijalla on yhden julkaisun ja yhden yhtiön monopoli eli määräävä markkina-asema, niin kuin kilpailulainsäädännössä sanotaan. "

Miksi Suomessa ei ole Hesarille kilpailijaa? Liian mahtava henkinen ja aineellinen haaste? Aito, riittävän suuri kilpailija, ilman mitään ohjelmanjulistustakin riittäisi puhdistanmaan ilmaa.

"Haluamatta kärjistää huomautan, että valtajulkisuus on tuskin missään läntisessä demokratiassa yhtä keskittynyt kuin Suomessa."

Michel Onfrayn Kapinallisen politiikassa esittämä analyysi Ranskasta on viimeistä piirtoa myöten sovellettavissa Suomen nykytilanteeseen, joten luulen, että Ranskassa tilanne ei sen mukaan mitä Onfrey keksii kirjoitaa, voi käytännössä olla paljon parempi. Vaikka valtajulkisuus ei Ranskassa ole yhtä keskittynyttä kuin Suomessa, onko se aidosti moniarvoisempaa? On varmaankin, paljonkin. Mutta miksi ihmeessä kaikki se mitä Onfray sanoo jää kaikesta huolimatta voimaan, niin Ranskassa kuin Suomessa?

HELSINGIN SANOMIEN PÄÄKIRJOITUS

prostituutiosta taas oikein asiantunteva ja pätevä. Onhan selvä, että prostituutio on Suomessa nykymistassaan valtava yhteiskunnallinen ongelma, joka pitää kieltää. Syytä ei pidä kieltää. Prostituution vaino muistuttaa Stalinin runoilijavainoja: prostituoitu kun kiteyttää näiden vallan ytimessä puuhailevien stalinistien omat toimintatavat liian kirkkaasti. Aivan kuin heidän hommansa ei olisi ihmiskauppaa. Yhtä vähän Helsingin prostituoidut taitavat olla siitä "riistosta" itse tietoisia. Jokainen asiaan perehtynyt tietää, että he ajavat SEL -luokan mersuilla, ja monilla on omistuksessaan kaksi, kolme keskusta-asuntoa. En ole vielä Suomessa nähnyt kurtisaania, jolla ei olisi varaa tuhansien eurojen kelloihin ja koruihin. Entä sitten nämä asiakkaat, joita tässä kriminalisoidaan? He ovat köyhiä, koska heillä ei ole varaa joka kuukausi lentää lentokoneella seksimatkakohteisiin niin kuin ylellisyystoimittajilla. Ahkeran, ehkä kuukausien raatamisen ja orjuuden hedelmänsä he kantavat palkkapäivänä kurtisaanille, palauttaakseen ihmisarvonsa edes muutamaksi sekunniksi, saadakseen edes hetken hellyyttä, tunteellisuutta ja oikeanlaista hoivaa. Sitä en oikein ymmärrä, että kenellä tämä ammatinharjoittaminen tai seksinostaminen tuottaa sitä yhteiskunnallista haittaa? Suojaus tauteja vastaan on keksitty... Suomessa prostituutio on joka tapauksessa todella kilttiä, siistiä ja näkymätöntä verrattuna, monien maiden katu- ja maanteidenvarsiprostituutioon, joka on selkeästi työntekijälleen helvetti. Käsitykseni mukaan useimmat naiset toimivat, ainakin Helsingissä, yksityisyrittäjinä, ilman mitään "rikollisjärjestöä", ellei sellaiseksi lasketa asuntoja kierrättävää verkostoa. En ole milloinkaan havainnut vilaustakaan mistään parittajista, siinä mielessä kuin ulkomailla poikkeuksetta.

21.11.2005

TYCHO BRAHEN KALENTERI

(Sedikseltä) listaa huonon onnen päivät: Tammikuussa niitä ovat 1, 2, 4, 6, 11, 12, 20; helmikuussa 11, 17 ja 18.; maaliskuussa 1, 4, 14 ja 15; huhtikuussa 10., 17. ja 18.; toukokuussa 7. ja 18.; kesäkuussa 6.; heinäkuussa 17. ja 21.; elokuussa 20. ja 21.; syyskuussa 16. ja 18.; lokakuussa 6. päivä; marraskuussa 6. ja 18 päivä ja joulukuussa 6., 11. ja 18. päivä.

Olisi hauska tietää mihin nämä perustuvat. Toistaiseksi voin vain todeta että marraskuun 18. ainakin pätee. Perjantaina kärsin kammottavasta riidanhaluisesta olosta, kuten edelleenkin. Saa nähdä helpottaako se tässä välillä, ennen kuin taas saavutaan huonovointisuuden ytimeen.

KANSANLUONTEEN SUPPENEMISALUEET: POPULISMI JA MAGIA

Vaikea tätä soppaa on selventää. Varsinkin kun muistan isoäitini olleen hysteerisen tuneherkkä, mutta mahdollisimman vähän runollinen, kylläkin uskonnollinen tai ainakin taikauskoinen, tyyppi.

Ehkä mainittu herkkyys on se jokin mikä kaikessa, jopa poliisin ammatissa kiintyy runolliseen, poeettisen hahmotuksen kautta mielekkääksi tekemiseen, jokin potentiaalinen ominaisuus kaikissa ihmisissä, joka pyrkii merkityksellistämään maailman ja asiat jotain muuta kautta kuin sosiaalidarwinistisen pelin säännöstön pohjalta (eräänlainen helpotus ja henkireikä,niin häviäjille kuin voittajille). Tämä poeettinen hahmotus varmaan esiintyy juonteena kaikessa enemmän tai vähemmän taipumusta edellyttävässä inhimillisessä toiminnassa. Nimittäin esimerkiksi ammatit koetaan perinteisesti sitä arvostettavimmiksi mitä enemmän niihin liittyy poeettisen kuvittelun kerrostumia. Lääkäristä tai juristista ei ole pitkä matka näytelmäkirjailijaan. Insinööristä ei ole pitkä matka dekkaristiin... matemaatikosta ei ole pitkämatka lastenkirjailijaan... sotilaasta ei ole pitkä matka runoilijaan, kun asiaa tutkitaan puhtaasti poeettisten hahmojen kannalta.

Runous on aina ja kaikkialla inhimillisen elämän syvimmässä ytimessä... vakiintuneessa yhteiskuntajärjestelmässä, jossa nopeiden voittojen mahdollisuudet ovat eliminoitu. Nopean valtauksen, sodan, haudan- ja pankkiryöstön muutoskaudella ei runous tietenkään näyttele mitään roolia.

Runous ei ole muutoskauden ilmiö, vaan se on sitä mikä asioissa on kestävää ja kiinnostavaa, jaollista ja hauskaa. Siinä mielessä runous on elämän ydin, koska se syntyy vakiintuneesta pitkän tähtäimen elämäntavasta. Runous ei tietenkään voi muuttaa maailmaa, koska maailma on runouden kehkeytymisen edellytys. Jos maailma ei sulkisi korviaan vaan kuuntelisi ihmisen hiljaista kaipuuta, siitä vähitellen tulisi runollinen paikka.

Pitkälle vakiintunut ja hienostunut kulttuuri on arkipäiväisissä käytännöissään lähellä runoutta. Sellaisen kulttuurin säännöstä on erittäin vaikea lausua tai kirjoittaa, koska se ei ole kirjoitetussa sanassa, vaan maailman demonstratiivisessa jatkuvasti miljardeja kertoja rinnakkaisessa tapahtumisessa kehkeytynyt. Maailman sattuma-avaruus, tapahtumien todennäköisyysavaruus on aina jotain suurempaa kuin mihin yksikään mielikuvitus kykenee (Nabokov väittää toista, mutta hän olikin luopio eikä kirjailija). Jos kuvittelemme mielikuvituksemme pystyvän samaan tai enempään kuin elämän luonnollinen tapahtuminen, se ei niinkään kerro mielikuvituksemme erinomaisuudesta kuin ympäröivän totunnaisen elämämme latteudesta.

Kaaos polarisoituu niin että ihmisten reaktiot alkavat muokkaamaan syistä aiheutuvia seurauksia. Kultuurinen ihminen ei tyydy olemaan pelkkä ulkoisten voimien vahvistin, vaan hän alkaa muokkaamaan todellisuusvaikutustaan luonteensa oman logiikan mukaan. Mitä pidemmälle hän on libertiinin radikaalin vapauden ja omaperäisen utooppisen filosofiansa läpitunkema, sen enemmän ja räjähtävämmin hänen sanansa ja tekonsa synnyttävät reaktioita, radikaleja kohtaamisia, suunnan muutoksia ja elämää. Kun samasta syystä aiheutuu entistä todennäköisemmin jotain muuta kuin ennen, jotain muuta kuin on totuttu näkemään, on kulttuuri muuttunut. Ja siihen on ollut myötävaikuttavana kentien vain m,uutama henki, jotka ovat keksineet libertiinin tavan elää, siinä ympäristössä, joka sattuu kulloinkin olemaan historiallinen totuus ja vääjäämättömyys. Se voi olla muoti, tai lopullisempi heilahdus. Tekniset vallankumoukset aiheuttavat tällaisia muutoksia. Ihminen valitsee reaktionsa ja käyttäytymisensä metaforan uudelleen. Se millaista kokemamme elämä todellisuudessa syvimmiltään on, johtuu näistä kollektiivisen käyttäytymisluonteen, kansanluonteen prosseisseista. Kansanluonne saattaa uudessa historiallisessa tilanteessa paljastaa uuden heikkouden, joka oli sen aikaisempi vahvuudeksi tulkittu ja juhlittu ominaisuus. Kansanluonne on voimakkaimmin kieltä kehittävä, kuolettava, kulttuuria hienostava, karkeistava, voima. Runous on sen armoilla kokonaan. Runous ei voi muuttua kokonaan ylikansalliseksi, kirjalliseksi, niin kuin magia. Negatiivisessa tapuaksessa, runoilija, halutessaan pysyä tehtävässään, joutuu keksimään sisältönsä: hänestä tulee populisti tai maagi. Hän vieraantuu tehtävästään.

Kansanluonteen positiivisessa tapuksessa keksinnön kohteeksi jää taiteellinen keino: sisältö saadaan kansan kollektiivisesta geniuksesta annettuna. Edellisessä tapauksessa taiteellinen keino ei uusiudu, koska huomio kiinnittyy "kekseliäisyyteen" ja "mielikuvitukseen"´(populismi), tai niiden analyysiin (magia), jotka ovat yksilön ominaisuuksina aina harhaa. Normaalitilanteessa kekseliäisyys on yhtä kuin kansanluonne, ja mielikuvitus on kollektiivinen äly. Runoilija vain ottaa nämä työvälineet omikseen. Jos nämä välineet eivät ole käytössä... runoilija ei voi kokea mitään omakseen... kaikki muuttuu simulaatioksi, uskotteluksi tai magiaksi. Kirjallisuus muuttuu uskottavien teosten tekemisen simuloimiseksi. Elämän simuloimiseksi, tapahtumisen simuloimiseksi, abstrakteiksi työnäytteiksi, joissa on eksplikoidut arvosteluperusteet. Voimannäytteiksi, voimanponnistuksiksi, kuolemaa uhmaaviksi pönötyksiksi, keikkea herkkyyttä herjaaviksi teknisiksi yhdenmiehen maailman ennätyksiksi lasinsirpaleiden ja auton romun syömisen sekä paljaalla nyrkillä naulojen hakkaamisen oudoilla saroilla.

TUNTEVAT ROBOTIT

ovat kohta teollisuudessa, esimerkiksi vaikeiden kappaleiden hionassa ja laserhitsauksessa arkipäivää. Ihmiskäden symmetriset mallit voitaisiin kiinnittää voimaohjatun robotin kahteen anturiin pianistin malliksi. Pianon ääntä voitaisiin tarkkailla binauraalisella keinopäämallilla. Rekisteröityä voitaisiin verrata esimerkiksi kaikesta äänitetystä pianokirjallisuudesta koostuvaan opetusmateriaaliin. Keinopianistilta voitaisiin pyytää uutta tyylillistä tulkintaa tunnettujen levytysten pohjalta. Toisessa tapauksessa voitaisiin pyytää konetta soittamaan kappale täsmälleen jotakin tiettyä levytystä matkien.

Kone opettelisi kappaleet aina "korvakuulolta" imitoiden, vertaamalla keinopäällä äänitettyä, pianolla tuotettua ääntä, johonkin tiettyyn levytykseen. Robotin voimanohjausta säädettäisiin adaptiivisesti niin, että ääni, tahti, fraasi, taite, osa, kappale lähestyisi levytettyä asymptoottisesti. Kun levytys olisi kokonaan harjoiteltu, sitä voitaisiin kohettaa paikkaamaan virheet. Virheenkorjaus voisi perustua digitaalisessa muodossa olevaan partituuriin. Näin harjoiteltaisiin yksitellen kaikki olemassaolevat levytykset. Sitten erilaisista tulkinnoista voitaisiin luoda hybridejä tai karikatyyrejä tai neutralointeja. Esimerkiksi dynaamisen vaihtelut voitaisiin poistaa, mutta mikroajankäytöllisiä trendejä lisätä. Dynaamiset vaihtelut voitaisiin potensoida. Legatot muuttaa stakatoiksi, ja päin vastoin. Välillä voitaisiin lainata esimerkiksi kosketus tai pedaalinkäyttö joltain toiselta. Mielenkiintoinen kokeilu voisi olla sellainen, että kone laitettaisiin opettelemaan aina itse soittamansa äänite, matkimaan itseään, tekemään itsestään karikatyyri. Tätä rekursiota voitaisiin toistaa mielivaltainen määrä.

Mitä hyvää tällaisesta robotista seuraisi? Pianokilpailut voitaisiin lopettaa turhina ja naurettavina. Ihmisen olisi keksittävä jotain uutta kilpaillakseen koneen kanssa.

SUOMALAINEN RAKKAUSTARINA

"Romaani on tärkein. Suomalaiset rakastavat kaunokirjallisuutta. Dekkarikin on romaani, mutta eipä ole dekkaribuumista huolimatta yhtään dekkaria yltänyt vielä Finlandia-ehdokkaaksi. ">>

Dekkaribuumi oli lyhyt vaihe Edgar Allan Poen tuotannossa.

Suomalaiset rakastavat kaunokirjallisuutta. Siksi Aleksis Kiven elämä oli mitä oli. Suomalaiset rakastavat hyvää journalismia eivätkä satuja. Siksi meillä iltapäivälehtien kannet ovat mitä ovat. Suomalaiset rakastavat hyvää tv-viihdettä. Siksi mummot kuolevat sydänkohtaukseen nähdessään Ridgen elävänä. Suomalaiset rakastavat hyviä mediakasvoja. Siksi meillä on Mertaranta. Suomalaiset rakastavat hyvää musiikkia. Siksi meillä on tangomarkkinat. Suomalaiset rakastavat hyvää mainontaa. Siksi meillä on Vesa Keskinen. Suomalaiset rakastavat romantiikkaa. Siksi meillä on Marika "salarakas" Fingeroos. Suomalaiset rakastavat kaikkein menestyneimpiä urheilijoita. Siksi Matti Nykänen on vankilassa. Suomalaiset rakastavat vilpittömyyttä ja älyä. Siksi Paavo Lipponen on vähintään pääministeri. Suomalaiset rakastavat luontoa, metsiä ja tuhansia järviä. Siksi Pentti Linkolalta loppuu työ, eikä hänen tarvitse hermoilla mistään.

KASVOT -MONIKKO

on minusta ihan mainio. Kasvot ovat kyllä aina sen verran epäsymmetriset, että oikeaa ja vasenta puoliskoa voidaan puhutella erikseen - epäsymmetria ilmeisesti myös johtuu siitä, että niitä tosiaan puhutellaan erikseen aivokuorenpuolikkailta, ristiinkyketysti.

Teitittely on vähän samantapainen ilmiö. Puhutellaan kunnioittavan etäisyyden päästä, tunkeilematta, tunnustaen, että kasvot saattavat olla naamio, joka kätkee taakseen useampia persoonia. Teitittely tunnustaa kiusallisen uteliaisuuden ja tungettelunhalun puutteen, vähintään se tunnustaa kasvokolikon puolikkaat.

18.11.2005

MITÄ IHMETTÄ LAHJAKKUUS ON?

kysyy Teemu Manninen.

En lue hänen tekstiään nyt pidemmälle vaan vastaan heti itse: lahjakkuus tarkoittaa esimerkiksi tasapainotaiteessa ja gymnastik-voimistelussa tiettyjä myötäsyntyisiä koordinaatioon, lihasten ominaisuuksiin ja hallintaan liittyviä piirteitä, jotka ovat lajiin huomattavasti tavallista väestöä sopivampia. Se ettei kolmen pallon tai fuugalinjan jongleerauksesta siirtyminen neljään onnistu, johtuu usein lahjakkuudesta: siitä että kolmea osattiin jongleerata harjoittelematta.

Lahjakkuus on jonkinlaista erinomaista soveltuvuutta. Esimerkiksi ihmisten musiikilliset myötäsyntyiset kyvyt vaihtelevat tyrmäävän paljon. Pianisti on sitä kiinnostavampi mitä laajempia vaikeuksien vuoristoja hän on joutunut ylittämään omassa itsessään tullakseen myöhäisellä iällä, melkein vanhuuden kynnyksellä lupaavaksi pianistiksi. Yksikätisyys ja erilaiset synnynnäiset pakkoliikkeet ovat varma vihje vanhemmille siitä, että pianistin uraa lapselle kannattaa ainakin harkita: vaikeudet jotka näistä ominaisuuksista seuraavat jo pelkän pianotuolilla tasapainossa pysymisen kannalta ovat pedagogisia tajuntoja sumentavaa luokaa. Siinä ollaan lähtökohtaisesti riittävän etäällä klaviatuurin kosketustaiteen monokromaattisen tasaisuuden edellytyksistä, niin että matkan pituus vertautuu suoraan päämäärän ehdottomaan suuruuteen.

Kirjoittaja puolestaan on runoilijana vähälahjainen jos häneltä puuttuu tunteiden runsautta, kykyä tarvittaessa hienoon tyyliin sekä eleganttiin keveyteen. Kirjoittaja voi yrittää kehittää kykyjään, mutta tiettyä runoilijoille ominaista äärimmäistä tunneherkkyyttä ei voi kehittää, vaan se täytyy omata myötäsyntyisesti.

Erittäin tunneherkkäkin ihminen voi pitkään kuvitella olevansa samanlainen kuin muut, mutta jotenkin viallinen, kokea epäviihtymystä ja ihmetellä maailmaa. Siksi depressiota ja melankoliaa ei sairautena turhaan ylistetä! Syvään koomaa lähenevään depressioon äkkiä vajoava tunneherkkä Proust-lapsi kokeekin mielenkintoisen montaasileikkauksen: edellisenä päivänä hän on tunnetilojensa tiedoton paratiisiasukki, seuraavana päivänä häntä ei erota vanhainkotisairaalan vuodeosastolla pitkäaikaisdepressiossa makaavastya 90-vuotiaasta mummosta muu kuin ikävuosien lukumäärä.

Tällainen inhimillisen elämän ääripäiden hetkellinen välähtäminen, ei vain silmien eteen, vaan osaksi omaa jakamatonta kokemusmaailmaa, muuttaa henkilön persoonallisuuden lopullisesti, sillä sen aiheuttamaa kauhua ei ole liioiteltua verrata tuntemattoman Jumalan lyömäksi joutumiseen. Henkilö joka on omassa elämässään kokenut tämän montaasiteknisen mestariteoksen, ei milloinkaan enää kyseenalaista oman tunneherkkyytensä mittaamatonta arvoa, ja taistelee loppuun asti ollakseen vajoamatta porvarillisen elämän unettavaan tyhjänpäiväisyyteen, joka ei (hänelle) ole mitään muuta kuin salaa hiipivä depressio ja hiljainen kuolema.
Leevi Lehto: "Keats jättää meidät tavallaan roikkumaan taivaan ja maan väliin tokaistessaan yhtäältä ironisesti, että taide "teases us out of thought" (jonka toistaiseksi joudun kääntämään väljästi "unohduksen tarjoamiseksi"), toisaalta summatessaan vähän väsyneesti kaiken tietämisemme ehdot paljon puhuttuun ja parjattuunkin kaneettiinsa, johon Wittgensteinillakaan ei silti ole ollut paljon lisättävää: "Beauty is truth, truth beauty"."

Unohduksen tarjoamiseksi mistä?
Eikö se ole jotakin, minkä muistamiseksi jonkin toisen unohtaminen on välttämätötä?
Lumoutunut olotilahan sen täytyy joka tapauksessa olla, muuten unohdus olisi kuoleman kaltainen.
Poisso-olo tai länsäolo.... riippuu mantereesta, jolta asioita tarkastellaan.
>>

KEMPPISELLÄ ASIAA KOOTTAVISTA

>> Kemppinen on yksi bogistanin odotettuja tulokkaita. Luulenpa että paras hänen suunnaltaan antaa vielä odottaa kehkeytymistään. Mainostetaan nyt, että Kemppisen burleski käännös libertiini Catulluksen runoista on tyylipuhdas klassikko, joka kuuluu jokaiseen suomalaiseen hyvin varustettuun kirjahyllyyn. Esikoisrunokoelmastaan on jäänyt mieleeni ilmapistooliammuntaharrastusta käsittelevä runo, jossa oli vertaus ilmapistoolin äänestä ja jonkin asian kylmään veteen kastautumisesta.

KEKSITTY KIRJALLISUUS

Tommipommi: "Todennäköisesti silloin pidetään jokseenkin surkuteltavana sitä, että joskus piti tyytyä lukemaan sellaisten ihmisten juttuja, jotka käyttivät pääosan ajastaan kirjoittamiseen. Ihmetellään mitä mielenkiintoista sellaisella ihmisellä edes periaatteessa voisi olla kerrottavanaan."

Tätä samaa olen miettinyt lukiessani Iiro Seppäsen extremelajeista kertovaa kirjaa. Iiro Seppäsen yksi kappale vastaa sisällöltään sataa nykyaikaista jännityskirjaa ja viittäkymmentä populaarititeellistä kirjaa. Syy on hyvin yksinkertainen: Seppänen kertoo lapsellisissa kouluaineissaan vain sen mitä on itse tehnyt ja kokenut.

Nykyajan fuitiokirjailijat joutuvat keksimään sisältöä tuotteisiinsa, vaikka kaikki keksiminen pitäisi kohdistaa taiteelliseen keinoon, niin kuin Proust ja Tolstoi tekevät. Keksityssä jutussa huonoa on se, että se tuntuu heti keksityltä, eikä minkäänlaista todellista kiinnostavuutta voi olla edes teoriassa.

"Jos kirjat kirjoitettaisiin asioiden ilmaisemiseksi, niiden pituus vaihtelisi tasaisesti esimerkiksi välillä 1-10000 sivua. Näin ei tietenkään ole. Netissä asiat voi ilmaista juuri niin lyhyesti kuin on tarpeen. Kirjailijan professio ja kuuluisa luomisen tuska perustuu vain siihen, että media on vaatinut tarpeetonta monisanaisuutta. " Tommipommi

EROTTUMISTARVE

inhimillisenä päämääränä on yhtä outo kuin samaistumistarve. Ihmiset jakaantuvatkin tämän periaatteen mukaan kahteen luokkaan: toisessa luokassa ovat ne jotka kokevat tarvetta erottua tai samaistua, toisessa luokassa ovat ne, jotka eivät koe.

Ainutlaatuisuutta on erottumisen tai samaistumisen tarpeen puuttuminen. Tämä johtuu siitä, että ainutlaatuinen erottuuu muutenkin niin räikeästi, ettei hänelle voi tulla mieleen toivoa vielä suurempaa välimatkaa lajitovereihin. Samastumisen kohdetta ainutlaatuinen ei vaan löydä. Ainutlaatuisuus päin vastoin kuin yksilöllisyys tahtoo sopeutua, ja etsii keinoja oman erottuvuutensa kätkemiseen, mahdollistaakseen edes jonkinlaisen yhteisöllisen elämän. Ainutlaatuisuus ei kuitenkaan onnistu kätkemään itseään täysin, ja tämä aiheuttaa vaaran: määrättyä yksilöllisyyttä ja suljettua estetiikkaa tavoittelevien viha kohdistuu ainutlaatuisen negatiiviseksi koettuun olemukselliseen ja todelliseen erottumiseen. Yksilölliset tavoittelevat positiivista ja tahdonalaista erottumista, ja uskottelevat, että sellainen voi pelkkien merkkien ja symbolien tasolla olla mahdollista. Mutta ihmislajista voi erottua positiivisesti vain hyvin rajatussa ja harvinaisessa tapauksessa: laji on yhtä kuin täydellisyys, hyvin tarkka omasta ylpeyydestään ja parhaimmuudestaan. Esimerkiksi tekemällä jossakin jo lanseeratussa urheilulajissa maailmanennätyksen, voi pienen hetken erottua positiivisesti. Mutta sekin on hyvin merkityksetöntä toisten ihmisten kannalta.

Ainutlaatuisuus on luokiteltavuuden antinomia, siis eriasia kuin yksilöllisyys. Yksilöllisyydet voidaan aina luokitella valitsemalla luokitteluperusteeksi heidän tarpeensa erottua tai samastua. Samanlaisesta tarpeesta syntyy luokka. Vaikka ilmenemismuodot olisivat näennäisen erilaisia, sisäinen dynamiikka ja psykologia on täsmälleen yhdenmukainen.

Siinä missä yksilöllisyyden alkusiemen on myötäsyntyistä, ainutlaatuisuus on kokonaan vaativan rakennustyön, hengen ja tunteen tulos. Yksilöllisyys on variaatio, ainutlaatuisuus on teema.

MARKUS LEHTIPUUN MATKAOPAS

Vienan Karjalaan on paras koskaan lukemani matkaopas. Tarkat ja mielenkiintoisella tavalla omaperäiset ja ytimeenpureutuvat havainnot sekä käytännölliset ohjeet pätevät hätkähdyttävällä ennustuksenomaisella tarkkuudella. Lehtipuu on itse kokenut jokaisen laajaan tiiliskivenpaksuiseen hyödylliseen oppaaseen sydänverellään kirjoittamansa rivin. Tällaista opasta voi verrata harvinaisiin runoeepoksiin.

MAGIA JA TIETEELLINEN SPEKULAATIO

"Jos joku saisi sähkölampun esimerkiksi vain sormiaan napsauttamalla, kysymys olisi magiasta. Maagikko uskoo, että maailmassa on tavallisten ihmisten aisteilta tai tutkijoiden mittalaitteilta kätköön jääviä (latinaksi occulta) ominaisuuksia. Niinpä maagikon sormien ja sähkölampun välillä pitää olla jokin salaperäinen "meediumi" joka välittää halutun vaikutuksen."

Näin sanoo filosofi Heikki Mäki-Kulmala teoksessaan Näin puhui Sarasvuo. Ihmeellistä kyllä Mäki-Kulmalalta tuntuu jäävän huomiotta, että esimerkiksi painovoiman, jonka vaikutukset jokainen saattaa kokea ruumiissaan, olemus on aisteilta ja tutkijöilta selvittämätön. Miten ihmeessä peruskoulun käynyt sivitynyt ihminen voi puhua alentavaan sävyyn "mittalaitteilta kätköön jäävistä ominaisuuksista", kun kerran sudenpentujen käsikirjastakin jo tiedetään, että on lukuisia voimavaikutuksia, joiden olemus, hiukkasvaikutus tai jokin vastaava, jää aisteilta ja mittalaitteilta kätköön. Ehkä Mäki-Kulmalan kannattaisi tutustua luonnontieteisiin esimerkiksi Teknillisessä Korkeakoulussa järjestettävillä avoimen yliopiston kursseilla. Mikään tieteellinen teoria ei tietääkseni myöskään sano sitä, ettei sellaisiakin ilmiöitä voi olla olemassa, joiden olemus ja vaikutukset vain harvoin ja välillisesti tulevat nykyisten mittalaitteiden tai aistien ulottuville. Sellainen teoria olisi tyhmä hypoteesi siksi, että jos niin ilmaisen asian kuin painovoiman olemusta ei saada kuin vaivoin mitatuksi (USA:ssa 4000km välein olevat havaintoasemta painovoima-aalloille), miten jokin vielä kenties heikompi ja paljon vaikeammin havaittava vaikutus voitaisiin mitata, tai sulkea pois mahdollisuuksista. Onko kaikki hiukkaset nyt varmasti empiirisesti löydetty, eikä vain teoreettisissa, puhtaan spekulaatiivisissa malleissa?

Toinen asia on se, että okkultismin perusteoksessa, Agrippan Okkultiassa, jonka ulkopuolelle harvoin kannattaa vilkuilla silloin kun magiasta puhutaan, ei todellakaan väitetä mitään tuollaista banaalia Mäki-Kulmalan viittaamaa esimerkkiä sähkölampusta. Ainetodellisuuteen liittyvistä maagisista vaikutuksista puhutaan tietyissä poeettisen mielikuvituksen rajoissa: Agrippan käyttämät ja nimeämät lähteet ovat usein antiikin runoilijoita. Ei kai nyt runoja ja poeettisia kuvia kukaan tuolla Mäki-Kulmalan ehdottamalla tavalla lue? Eihän?

Mäki-Kulmala jatkaa: "Sigmund Freud on teoksessaan Toteemi ja tabu esittänyt, että kaiken magian - niin jäljittelyyn kuin kosketukseen perustuvankin - taustalla olisi usko mielikuvian ja symbolien voimaan: jonkin olion kuvalla, symbolilla tai pelkällä nimellä voidaan hallita tuota oliota. Freud uskoi myös, että pienen lapsen maailma on maaginen, koska hän ei vielä osaa tehdä eroa todellisuuden ja sen kuvien tai symbolien välillä. Myös ihmiskunnan alkutaival oli hänen mukaansa ollut maagisten uskomusten vahvasti sävyttämä.
Hänen mukaansa me olimme kuitenkin matkalla yhä realistisempaa ja magiasta yhä vapautumeenpaa maailmaa tai maailmankäsitystä kohden. Jos moderni ihminen kiinnostui magiasta ja alkoi uskoa siihen, kyse oli Freudin mukaan taantuma eli regressioilmiöstä."

Jos viitsii avata vaikka sähköpiirianalyysin alkeisoppikirjan, saattaa yllätyksekseen huomata, että asioita hallitaan siellä pelkästään kuvalla, symbolilla, yksikön tai suureen nimellä. Sähkö on ilmiö, jota voidaan hallita tällä tavoin. Se, että hehkulamppuun syttyy valo katkaisijaa painettaessa, on seurausta tällaisesta, eikä minkään muun laisesta ajattelusta. Sähkö on havaittu alun perin empiirisesti, mutta sitä hallitaan tuntemalla sen "nimi", eli sen laki. Viittaan jälleen Teknillisen Korkeakoulun avoimiin kursseihin, joille sekä Mäki-Kulmalan, että tulevaisuutta päin mäntyä ennustaneen Freudin olisi syytä hakeutua.

Silloin kun todellisuuden ja sen kuvan välille ei osata luoda eroa, on kysymys kansanomaisesta maagisesta uskomuksesta, lähinnä kuulopuheesta, joka on ihan eri asia kuin kirjallisessa kontekstissa kehittynyt systemaattinen magia, eksaktin luonnontieteen hypoteettinen perusta. Systemaattinen, looginen, kuvien, symboleiden, voimavaikutusten ja rakenteiden analogiin hahmoihin tiukasti nojautuva luonnontieteellinen spekulaatio ilman eksaktia empirismiä on siis jonkinlaista magiaa, vaikka siitä saattaa puuttua magialle tunnusomainen analogioiden taksonomiasuuntainen systemaattisuus. Tätä harrastivat niin Lucretius Carus, Plinius vanhempi kuin myöhemmät kosmologit Galileista ja Tyko Brahesta Einsteiniin. Tätä harrastavat välttämättä kaikki ne, joilla on vakavaa mielenkiintoa luonnotieteitä kohtaan.

Jos ihmiskunta kykenisi selvittämään kaikki mielekkäät kysymykset, joita se luonnolle kykenee asettamaan, maagisen kuulopuheiden varassa olevan uskomuksen ja kirjallisessa kaanonissa kulkevan tiedon ero olisi vähintään yhtä suuri kuin antiikissa, ellei suurempi.
Nykyajan tieteen ongelma on se, että tieteellinen kirjallinen traditio ei juuri poikkea kuulopuheesta tai huhuista. Henkiä, jotka kykenisivät asettamaan luonnolle mielekkäitä, todella filosofista merkitystä sisältäviä kysymyksiä ja myös tuottamaan niihin kysymyksiin vastauksen, on olematon määrä. Heidän työtään vaikeutetaan jatkuvasti, klähtien siitä, ettei heillä ole lainkaan toimeentuloa nyky-yhteiskunnassa. Toinen ongelma on tieteellisen kirjoituksen ja merkintätavan kansanomaisuus, jota saa matemaattiset yhtälötkin näyttämään huhupuheilta, maagiselta uskomukselta. Niitähän muistellaan ulkoa joissain tenteissä, jotta niiden sovellusten vaikutuksia voitaisiin hallita kenttäolosuhteissa ilman kirjallisen tradition tukea: tämä on huhun ja kuulopuheen logiikkaa. Ja tästä kaikesta ei ole kaukana sellainen ajatus, että se mitä nykyään nimitetään tiedeyhteisöksi on mitä syvällisimmällä tavalla Freudin kammoaman kansanomaisen maagisen uskomusjärjestelmän vallassa, ja siitä vapautuminen on mahdollista vain kokonaisvaltaisemman tasapainoisen kirjalliseen kaanoniin ja rationaaliseen kriittiseen järkeen naulatun klassisen magian avulla.

Pahin ongelma mitä siitä seuraa, kun ihmiskunnan varomaton edustaja onnistuu paljastamaan jonkin ilmiön "nimen" eli lain kykenemättä pitämään sitä kansalta salassa, on se, että kansa alkaa rehennellä ja hallita tätä nimeä, toistamalla sitä mekaanisesti, tuottaa sillä vaikutuksia, käytellä sitä omiin yksilösosiaalidarwinistisiin päämääriinsä, ja mikä kammottavinsa, kuvitella, että ymmärtää ja hallitsee asioiden olemuksen, kun kykenee tuottamaan vaikutuksia. Sillä hetkellä asioiden olemus alkaa kätkeytyä. Sillä toisin kuin Freud itseään rauhoitellen kuvitteli, Paha on siellä missä Pahan "nimi" mainitaan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com