31.8.2005

VARJOFINLANDIASTA JA GOOGLERUNOUDESTA YLEENSÄ

voi jo tämän perusteella sanoa muutamia asioita.

Googlerunous on jotain mitä ei ikinä itse osaisi kirjoittaa. Sitä lukee kuin toisen kirjoittamaa tekstiä, ja se on hyvä, jos se tuntuu toisen kirjoittamana hyvältä. Sitä kirjoittaa itselleen, niin kuin toinen, pyrkien mahdollisimman tuoreeseen vaikutelmaan. Kirjoittaessa pohtii vain kirjoittamisen ongelmia, kirjoittajana. Lukijana kokee. Ne ovat kaksi eri persoonaa.

Googleruno on aina konstruktio, motiivitekninen, rakennus. Rakennuksessa on olennaisinta kokonaisuuden selkeys ja toimivuus sekä virkistävät yksityiskohdat. Googletekstin yksittäiset lauseet ovat kuin kivet kiinan muurissa. Tärkeintä on että valittu ja ehkä hiottu kivi toimii muurin rakenteena.

Miksi etsiä ja laittaa yhteen tekstiä joka on valmiiksi kirjoitettu, eikö sellainen ilmaise ajatuksia huonommin, kuin vartavasten tarkkuustyönä luotu teksti? Kyllä, sillä ajatus on jonkinlaista liikettä, polku. Mutta tarkoitus ei ole ilmaista ajatuksia, vaan ideoita.

Konstruktio on idean toteutus. Konstruktiossa sopivista materiaaleista luodaan jotain suunnitelman mukaista. Jos sopiva materiaali täytyisi keksiä pelkästään idean toteutusta varten, ilman mitään muuta sen sisäisempää tarvetta, voi olla että siitä tulisi aika keksityntuntuista. Keksityntuntuisuus taas on konstruktiossa mahdollisimman epätoimivaa, epäaitoa, kestämätöntä. Siinä käy helposti niin, että kattomaterialin puutteessa, talonrakentaja keksii, kuvittelee, leikkii, että lauta on peltiä. Tai autonvirittäjä kuvittelee että Mazda on Porsche. Konstruktion todellisuudessa ei kuitenkaan ole sijaa tällaisille mielikuvituksen vapausasteille. Materiaalit ovat sitä mitä ne ovat.

Google etsii meille mielin määrin sopivaa, raakaa ja hiomatonta materiaalia, joka harvoin on mitään omalle intentiollemme ominaista esteettistä viritystä, mutta joka ilmaisee vahvasti kielen ja sanan käytön todellisia, tavallisia ja totunnaisia tapoja.

Tarvittavia materiaaleja siis yhdistää jonkinlainen motiivi, niin kuin talon liesituuletinta, räystäskourua, kivijalkaa ja villapaalia yhdistää tietty talon motiivi. Liesituulettimen rakenneosia yhdistää liesituulettimen motiivi. Siinä missä talon vaikutus on fyysinen, tekstin vaikutus on estettinen. Liesituulettimen osia yhdistää toisiinsa tietty assosiaatio. Kun olemme purkaneet liesituulettimen lattialle, voimme assosioida miten se tulisi kasata. Jos joudumme etsimään osat kaatopaikalta silmämääräisesti, tilanne on tietysti vaikeampi. Google on kaatopaikan oma tietokanta, jolla voimme etsiä esimerkiksi nyt vaikka kirjalliseen liesituulettimeen jonkinlaiset osat käden käänteessä. Kunhan meillä vain on jonkinlainen käsitys siitä millaisia osia tarvitaan ja miten ne assosioituvat eli liittyvät toisiinsa. On selvää, että assosioitumisen tapoja on vähän enemmän kuin mitä arkimielikuvituksemme meille ensimmäisenä tarjoaa. Huomautettakoon että koottava teksti voi olla alkuideaansa samassa suhteessa kuin Bonk-esineet ovat oikeaan toimivaan koneeseen. Idean toimimaton, mutta kaunis toteutus.

Kun saamme vihdoin kasaan konstruktiomme ensimmäisen hataran version, työstäminen voi olla vasta alussa, sillä konstruktion kaikki osat voidaan vaihtaa aina parempiin, jos sellaisia löydetään tai kyetään tuottamaan.

MIKÄ NAISESSA MASENTAA

"Mikä Platonia masentaa?
Idean voi ymmärtää,
mutta sitä ei voi saavuttaa.
Huonoutta ei voi välttää,
mutta sitä ei voi ymmärtää,
koska sillä ei ole Ideaa." Timo

Mikä naisessa masentaa?
Ei se miten kauniita jotkut naiset ovat,
vaan se miten kauniita he voisivat olla.

KÄYMÄLÄN

kurssi jatkaa kesäkuussa taittunutta nyt jo pystyjyrkäksi suistunutta alamäkeään. Tilauksen lopettajia on melkein päivittäin. Vielä keikutaan parinsadan paremmalla puolella, huomenna jo kenties tyhjän päällä. Sijoitus ei olekaan ollut näin alhainen sitten bloginpitoni ensimmäisten päivien. Onhan siinä välillä toki ilmestynyt parituhatta uutta listanousijaa. Joka tapauksessa tämä on selvä vihje siitä mihin suuntaan kirjoittamista pitää kehittää: wagneriaanisen lakonisuuden suuntaan: näkeminen ja vaikeneminen. Vaikuttaako lie kurssiin se, että olen mennyt möläyttämään yliväsymyksestäni - masennusoireethan nyt näkyvät jo tekstissäkin. Nämä ovat syitä lakata uskomasta yritykseen, myydä osakkeet, antaa potkut, pestä kädet, jättää oman onnensa nojaan. Vahvoja vihjeitä henkilökohtaisen konkurssin suuntaan, ja kukapa sellaisen todistajana haluaisikaan olla. Lopuksi siteeraan Karri Kokon Varjofinlandiaa, eli tarkemmin sanottuna Blogistania: "Älkää hyvät ystävät tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä, sillä tästä noustaan vielä."

30.8.2005

Asioiden näkeminen ja vaikeneminen, siinä tärkeimmät.>>

KULJESKELIN

kaupungilla, selailin kirjoja siellä täällä, hankin Varjofinlandiani, tämän meidän uuden kulttuurimme uljaan tuotteen, etsiskelin toista blogisyntyistä, Hannu Helinin Linnumpi nyt -kokoelmaa, ja selailin Juhana Vähäsen Cantorin pölyä.

Muutaman kymmenen alkuinnostuksessa luetun sivun perusteella Varjofinlandia toimii kirjana. Lauseet on valittu ja järjestetty sen verran taitavasti, että puhuja jotenkin konkretisoituu joksikin yhdeksi hyrränä paikallaanpyöriväksi yllättävän sukupuolettomaksi ääneksi. Oma kirjaan joutunut lauseeni kuuluu harvoihin toistaiseksi silmääni osuneisiin räikeästi sukupuolittuneisiin. Tunne, jolla kirjaan tarttuu on poikkeuksellinen siinä mielessä, että siihen ei kovin paljon sisälly uteliaisuutta, siihen on sisäänrakennettuna ajatus "tämä on tätä". Mutta yllättäen tuo tunne heikkenee luennassa, ja kohta jo huomaakin kysyvänsä itseltään "mitä tämä oikeastaan on?" Täytyy lukea vielä.

Juhana Vähäsen Cantorin pöylyä kokoelmasta luin kokoelman viimeistä pitkää runoa. Teksti vaikutti heti todella jännittävältä, ja koin välittömästi lievää innostusta. Tutkin kuitenkin vielä kirjaston laitoksesta onko kokoelma aivan pakollinen investointi.

Helinin kirja ei jostain syystä osunut simiini.

TEKSTIÄ VAILLA PAINOPISTETTÄ

Altaassa lojuu amerikkalaissotilas, rahaa vetelehtii jalkojen alla. Magneetti leijuu hitaasti kuin puhtaan pyykin tuoksu tai tuulahdus modernia panteismia. Päivitys lirisee, fetissejä menee maan halki omalla painollaan. Yleisesikunnat pelaavat sotapelejä, vanhat propellihatut golfaavat Floridassa, luonnonlait unohtuvat ja ne annetaan anteeksi. Kuutio kärkkyy olohuonetta. Intel nostaa paketit kanavaan. Kanavat joutuvat koetukselle. Koetus sopii yhteen luonnon kanssa. Luonnon kanssa voi puhua ja sen puoleen voi kääntyä. Kääntyä kuin ripset silmään, vahingoittamatta sarveiskalvoa. Silmäluomi roikkuu mahdottomassa tilanteessa. Oman kuorsauksensa uhreja he ovat, lojuvat varastojen nurkissa. Heille ei mikään ole yliluonnollista. Joku sekoaa naisvarusmiehiin kuin vatsa laktoosittomasta maitojuomasta. Päällekkäiset elementit tuhlailevat kasvojensa prinsessamaisuutta. Peilit antavat erityisen lämpimän, imartelevan kuvan ja luovat ylellisen tunnelman. Marakatteja vetelehtii, ravinteita valuu, ruokaöljyä lurahtaa. Historiantutkimus matelee kuin valkoinen limusiini. Epäsiistejä maleksii hökkelien edustalla. Nuuskaaja syljeksii kuin odottava äiti. Tradition rauniolla nuljahtaa flanööri. FBI roikkuu tiikerinhännästä. Kilpailukyky nojaa logistiikkaan, akseli jonka molempiin päihin on asennettu liukulaakerit. Romutuskuvio pyörii Suomessa ja napit suuressa tyhjyydessä jota ympäröi useampi pimeys.

ETTÄ ONNEN ETSIMINEN

henkisestä tyydytyksestä on kutakuinkin yhtä naiivi yritys kuin jos tavoittelisi taivaanrantaa kävelemällä suoraan eteenpäin. Mitä enemmän halu kasvaa, sitä kauemmas siirtyy todellinen nautinto. Jos siis onni tai edes kärsimysten päätepiste on löydettävissä, sen etsijän ei pidä pyrkiä halun tyydyttämiseen vaan halun asteittaiseen supistamiseen ja lopulliseen sammuttamiseen. Me tahdomme alinomaan tavata rakastettumme vaikka pitäisi yrittää olla tapaamatta, sillä vasta unohduksen myötä sammuu halukin, sanoo Proust, paraskin unohtamisen mestari.

Jos siis unohtaminen on ainoa toivomme, ainoa katastrofiamme lievittävä lääke, mitä mahdollisuuksia meillä on, kun rakkautemme kohdistuu kokonaiseen satamiljoonaiseen semikuolemattomaan lajiin nymfejä, jotka eivät hetkeksikään suo rakentevalle mielikuvituksellemme levähdystä. Heidän puhdas olemassaolonsa on olemassaolomme puhdas kärsimys... jos heidät todella on luotu tekemään näin raskasta pilkkaa olemassaolostamme.

29.8.2005

MISTÄ OLOSUHTEET SITTEN ALKAVAT?

Tietenkin jostain oman itsemme rajattomistä syvyyksistä, sieltä missä sielu liittyy ruumiskäyttöliittymään fraktaalisen rajattoman rajapinnan välityksellä. Tuolla rajapinnalla kaikki itsetutkiskelu tapahtuu, ja siitä on tasapainossa olemisen alettava. Se on tietenkin helpompaa kuin mikään nuoralla tanssi, mutta vaikeampaa kuin kasvihuoneilmiön itsehillintä tai vuoroveden säännöstely. Pelkkiä olosuhteita ovat elimemme, ruummiin joustavuusedellytykset, tai kasvot, jotka aina liian ilmeettöminä tai ilmeikkäinä vaikuttavat suosioomme samalla tavoin kuin rajattoman pitkät välimatkat.

KUN KATSELEN

sivuprofiiliani näen korkean otsan. Luiskeiselle otsalleni on kasvanut suuri tulehtunut finni, joka luo profiiliini uudenlaista jylhyyttä.

VOIVOD

Legendaarisen cyberclampunk-trashmetalbändi Voivodin kitaristi Denis D'Amour aka Piggy kuoli toissa päivänä syöpään. Näihin päiviin aktiivisena pysynyt ja jopa kaiken aikaa mielenkiintoisemmaksi kehittynyt bändi pysähtyi iskuun toistaiseksi tai kuka ties lopullisesti - juuri kun megabändiksi pöhöttyneen Metallican jämäkkä basisti Jason Newsted siirtyi bändiin hedelmällisemmmän musiikillisen ilmapiirin toivossa.

Katselin juuri videotaltioinnin vuoden 1991 Monsters of Rockin Moskovan konsertista. Siinä Metallica on vielä oma pitkätukkainen itsensä, agresiivinen, nopea, raskas, tiukka ja viaton... mitä muita ylisanoja keksisin täydelliselle hevibändille. Hevibändi jonka yhdelläkin jäsenellä on lyhyt tukka ei minusta ole edes ilmaa... pelkkää tyhmää, epäuskottavaa, tyylitöntä ja ajattelematonta pelleilyä. Konserttitaltion pääesiintyjänä on maailman tiukin rockbändi AC/DC... RiffRaff tai For Those About to Rock ja sadantuhannen ihmisen yleisö on täysin pähkinöinä.

28.8.2005

YSTÄVYYS

Liikuttavaa, että täydellinen murha on pitänyt meidät ystävinä kaikki nämä vuodet. (Hitchcock: Perintö)

Syvä ystävyys perustuu joko yhteiseen rakkauden kohteeseen tai rikoskumppanuuteen.

27.8.2005

"ehkä he eivät tiedä että minun vapauttani
on nämä käsiksi surkastuneet siivet
jotka yksin kyntävät paperimerta"

Nämä Pekka Parkkisen sanat sopivat sille, joka yhden viikonlopun aikana pyrkii laatimaan runokoelman kaikista niistä runoista joita on elämänsä aikana ehtinyt kirjoittaa.

VIRKEYS

on jo muuten melkein itsessään suurin nautinto.
Lasi vettä on suurin nautinto, sanoo toinen filosofi.

26.8.2005

MIKÄÄN EI HÄMMÄSTYTÄ

enemmän kuin ihmisten unelias rentous, leppoisuus, ehkä silloin tällöin heräävä hienoinen uteliaisuus, rauhallinen varmuus siitä, että maailma on luotu heille, heidän tarpeidensa tyydyttäjäksi ja toiveidensa toteuttajaksi. Että heidän intuitionsa pätee, eikä arkijärki petä, jätä pulaan, mikään sulkuviiva tai reuna ei tule yllättäen ja kohtalokkaasti vastaan, pakottaen havahtumaan maailmakehdon turvallisuudentunteesta. Jos onnettomuuksia nähdään tapahtuvankaan, kieltäydytään visusti ymmärtämästä niin sanoin kuvaamattomia tragedioita. Juuri sanoinkuvaamattomuus kääntyy pelastukseksi, koska kaikki myötätunto sellaista kohtaan olisi joka tapauksessa kiellettyä. Parasta siis olla ymmärtämättä.

Itse olen joutunut varhain kohtaamaan sen lujan maksiimin, että läntisessä ihmisen muokkaamassa maailmassa, johon olen sattunut syntymään, ei pitkään aikaan jos koskaan millään tasolla mikään ole toiminut minun intuitioni mukaisesti. Oppia ikä kaikki. Olen kuin kärpänen joutuneena maapallonkokoiseen mehiläispesään, ja jonka täytyy pakosti valita roolinsa mehiläisten, planeetan ainoiden asukkaiden joukosta. Kuhnurin roolia koetin mutta paljastuin. Työläisenä valepukuni toimii paremmin, eikä kukaan ole kovin kiinnostunut minusta, joten saan ainakin elää, jos en sitten muuta saakaan, kunhan vain raadan niin kuin oikea mehiläinen raataa. Ovat ne miehiläiset kauniita ja ihailtavia, mutta minä en valitettavasti kuulu niihin. Tiedän sen siitä että uneni eivät pidä yhtä tämän mehiläisyhteiskunnan kuvitelmien kanssa. Mistä oikeastaan edes tiedän miten oikea kärpänen lentelee, kun en ole koskaan itse ollut vapautunut, enkä koskaan nähnyt sellaista kärpästä? Unista tiedän. Kunpa saisin lennellä niin kuin kärpänen. Myönnän että se ei ole kovin ylevä haave, mutta haave kuitenkin. Täytyisi silloin olla kaksi hintatasoa, ja kahdet työmarkkinat, jos olisi kaksi lajiakin.

Kärpästen sana vain ei kuulu. siitä on pääteltävä että meitä ei joko ole olemassa tai olemme niin alistettuja, ettemme jaksa edes puhua. Voisi tietysti yrittää liittoutua epäonnistuneitten tai oppositiossa olevien mehiläisyksilöiden kanssa, mutta ei sekään perustuisi yhteisiin ja jaettuihin intohimon kohteisiin ja vierauden tunne olisi yhtä suuri kuin missä tahansa. En halua tyytyä neuvottelemaan vähäpätöisiä etuja vallitsevan mehiläisyhdyskunnan sisällä, vaan vaadin meidän kärpästen mehiläisiin kohdistuvan liberalismin murskaamista tässä ja nyt. Vaatimustani ei tietysti kuulla kun ei ole ketään kuulemassa. Mehiläiset kyllä kuulevat sen ja murskaavat meihin kärpäsiin kohdistuvan liberalisminsa. Voin melkein väittää, että jos saisin toimia intuitioni varassa, eikä se koko ajan johtaisi johonkin sarkastisiin autonallejäämisiin, olisin varmasti nero maailmassa siinä, missä joku natsi on nero armeijassa tai keskitysleirillä. Sitä varaa ei kuitenkaan ole olemassa.
Munasta täysikasvuisena syntyviä läpinäkyviä kaloja, jotka kasvattavat itselleen pään sen mukaan onko tarjolla oleva ravinto eläin- vai kasvikuntaa.

KIRJOITTAA KIRJOITTAAKSEEN

"Tuntuu samalta kuin lyriikkapraktikumissa ensimmäisenä yliopistosyksynä, yksitoista vuotta sitten, kun opettajan kysyessä, ketkä kirjoittavat julkaistakseen, kaikki nostavat kätensä pystyyn arasti ja huojuvien käsien määrästä järkyttyneinä. Tai en minä tiedä, järkyttyikö kukaan muu käsimetsästä. Mutta musertavalta se näytti." Veloena

Liekö kunnon kirjailija tuossa tilanteessa kättään nostanut? Nerokas kypsyyskoe vai mitä? Entä jos häneltä kysyttäisiin nuorempana, tai vielä nuorempana. Ennen kuin hän olisi ehtinyt tuhlata niin paljon aikaa leikeiltä lukemiseen. Tai jopa ennen sitä, kuin hän olisi ehtinyt mistään aavistaa, että kättä ei ole tyylikästä tuossa tilanteessa nostaa, ennen kuin olisi tietoa tai harkintaa, että ei Catulluskaan kirjoittanut julkaistavaksi vaan kirjoittaakseen. Silloin kuin olisi tiennyt vain että äidit odottavat lasta synnyttääkseen. Mutta ei vielä sitä, että he myös synnyttävät saadakseen pojan ja lähettääkseen sen upseerikouluun.

Taidan viikonloppuna käydä läpi kaikki kirjoittamani runot ja katsoa tuleeko niistä kokoelma.

Voi hyvin tullakin?
Kun Anhava ei saavu sitä kotiin tekemään, se on hyvä tehdä itse.

HAJOITTAVAT RULLALUISTINTYTÖT

>>

TODELLINEN PUHTAUS

ei ole likatietoista hygieniaa.

Todellinen ilo ei ole vahinkotietoista.

Todellinen korkeus ei ole matalatietoista. Korkeus, joka perustuu tiukkaan irtisanoutumiseen kaikesta mataluudesta, ei ole muuta kuin mataluutta, jonka etumerkki on vaihdettu.

Näitä maanviljelyksestä vieraantuneen kaupunkilaisuuden turhasta sosiaalisesta sähläämisestä kehkeytyviä ongelmia pohdimme Timon kanssa lounaalla.

MITÄ JUOPPO HALUAA UNOHTAA?

Tietääkö hän itsekään. Ehkä kuitenkin sen tietää, että se unohtamisentarve ajaa hänen sielunsa ja ruumiinsa kohtalokkaaseen epätasapainotilaan. Hänestä tulee elävä protesti, kysymys- ja muistomerkki aiheelle, josta hänen ylpeytensä, halunsa ja tekonsa eivät riitä häntä päästämään.

Entä mitä ajatusjuoppo, Sokrates, Darwin, Tommipommi, haluaa unohtaa? Sitä me täällä päivästä toiseen pohdimme.

RAKKAUS KIRJOITTAMISEN ALLEGORIANA

Kohtaamiset ovat aiheita. Toisinaan aiheita ilmaantuu kuin siittiöitä. Se mihin tartumme on samalla kertaa se mihin kykenemme tarttumaan. Tarttumapinta on dualistinen: meidän kykymme on aiheen ominaisuus. Kauniit aiheet jätämme suosiolla miehille ilman mielikuvitusta. Meidän tehtävämme, tai oikeastaan velvollisuutemme on tehdä aiheesta kuin aiheesta kaunis, sillä edellytyksellä, että se todella on meidän aiheemme, meille suosiollinen ja jotenkin luonnostaa kuuluva.

"Ja minä joka olin yrittänyt ajatuksen voimalla lisätä Racheliin kaiken sen mitä Saint Louop oli häneen lisännyt, minä yritinkin nyt päinvastaisella ponnistuksella poistaa Albertinesta oman mieleni ja tunteitteni panoksen ja kuvitella hänet sellaisena kuin Saint-Loup hänet näki, ja sellaisena kuin itse olin nähnyt Rachelin."*

Kuljemme etsiskellen omien aiheidemme armoilla. Niiden harvinaisuus kammoksuttaa. Koko maailma ei ole aiheemme. Haluaisimme tietää kenen aihe se on. Tekee mieli sättiä maailmaa, tuota innoittamatonta. Katselemme kaikkea kuin kuka tahansa. Vain omien aiheidemme kohdalla katseemme poikkeaa siitä mikä voisi olla kenen tahansa katse. Se on meidän aiheemme, mutta missä tilassa löydämme sen, miten huonossa kunnossa se onkaan, miten kaltoin maailma on sitä kohdellut. Tulee olemaan kova työ tehdä siitä nuori ja kaunis. Mutta siihen on tartuttava, antauduttava, ainoaan, vaikka vaistomme tuntee ylittämättömät, ihmettäkerjäävät vaarat jotka tähän aiheeseen sisältyvät.

Sitten äkkiä: "Kaukana oli aika jolloin Balbecissa Albertinea katsellessani olin alkanut lisätä näkövaikutelmiini vähin erin haju-, maku-, tuntoaistimuksia. Myöhemmin niihin oli liittynyt syvällisempiä, hellempiä, vaikeammin määriteltäviä vaikutelmia, sitten tuskallisia tunteita. Lyhyesti sanottuna Albertine oli kuin kivi jonka ympärille oli satanut lunta, pelkkä voimaa antava keskus valtavassa rakennelmassa johon sydämeni kuului."

Kukaan toinen ei voi tuntea kerrostumia aivan kokonaisuudessaan, he näkevät vain saostuman jota kijoittaja itse ei kokonaisuudelta erota. Katsellessaan tuota vähitellen elolliseksi monisyiseksi olennoksi muotoutunutta rakastettuamme, sivuja selaileva ystävämme ei suinkaan häkelly samoista syitä "kuin Troijan vanhukset, jotka Helenan nähdessään järkyttyneinä totesivat: Yksi ainoa katseensa vaivamme voittaa."

Todennäköisesti hänen hämmästyksensä on aivan päinvastaista laatua joka panee ajattelemaan: "Mitä, tämänkö takia hän on niin hirvittävästi hermoillut, tuskaillut ja tuhlannut aikaa, sekä menettänyt kaiken omaisuutensa lisäksi myös mahdollisuutensa koskaan vaurastua." Kuten kaikki ne jotka runoutta eivät tunne, hän uskoo vilpittömästi että tehty ilmiselvästi turha työ olisi toisenlaisella uravalinnalla tai asuinpaikanmuutoksella ollut vältettävissä ja puhuu viisaasti meidän hulluudestamme, ja ehdottaa erilaisten lääkitysten käyttöön ottoa.

Joskus harvoin kuitenkin käy niin, että lukijaa yhdistää kirjoittajaan syvällisesti sama rakkauden kohde. Silloin lukija lause lauseelta, kuin Tolstoin Anna Kareninan äärellä konsanaan, vajoaa tuon kiven -tai lähteen-, voimakeskittymän ympärillä olevan lumihangen lävitse kohti ydintä. Pidemmälle edettyään lauseiden lukeminen muuttuu hitaaksi ja tekee kovin kipeää. "Tunteet jotka kerrostuvat naisen kasvojen ja rakastajan katseen välille - valtava tuskantäyteinen muna joka sulkee rakkauden sisäänsä ja kätkee sen kuin lumi lähteen - ovat jo ehtineet niin pitkälle että piste johon rakastajan katseet pysähtyvät, missä hän kohtaa kärsimyksensä ja nautintonsa, on yhtä kaukana pisteestä missä muut (ne jotka eivät jaa samaa rakkauden kohdetta, huom SL) sen näkevät kuin todellinen aurinko on sieltä missä sen valo meille aurinkona näkyy."

Jos kirjoittaminen on rakastamista, lukeminen on rakkauden kohteen jakamista. Me emme voi lukea, tavallaan ymmärtää, kirjoittajaa, jonka rakkauden kohdetta emme halua tai voi jakaa, tai jonka emme uskoisi olevan halukas tai kyvykäs jakamaan oman rakkautemme kohdetta. Näin siis kirjoittaja ei milloinkaan voi sanan vahvassa milessä "valita" lukijaansa, eikä lukija kirjoittajaa. He joko löytävät toisensa tai jäävät vaille johdatusta. Näin kirjoitus ikään kuin lausuu implisiitisesti sen mitä Jumala on, ja mitä Jumalasta voidaan tietää, esittäessään Jumalan sanan pyhien kirjoitusten kokoelmana.

*Lainaukset Marcel Proust: Pakenija, Suom. Inkeri Tuomikoski
Aihe Anita Konkalta
>>

PROUSTISSA IHMETYTTÄÄ

eniten ehkä juuri se että se työ on todella todistettavasti tehty. On paljon helpompi kehua itselleen nousuhumalassa kirjoittaneensa paljon ja merkittävää, kuin asettaa (nostaa nosturilla) pöydälle valmiit käsikirjoitusliuskarullat romaanisarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Siinä on vaikuttava määrä, tekstiä josta puuttuu kaikki itseääntoistava tautologia ja epäolennaisen havainnointi. Nerokkaasti ilmaistuja tarkkoja tunnesäikeitä, jotka melkein jokainen on kykenevä ehkä liiankin kipeästi ja toimintakyvyn lamauttavasti tuntemaan, muttei juuri kukaan ole riittävän kylmäpäinen ja älykäs loppuunasti analysoimaan tai pukemaan sanoiksi, puhumattakaan mistään taiteellisilla arvoillaan tyrmäävästä dramaattisesti johdonmukaisesta wagneriaanisesta suurmuodosta.

OLEN AJAUTUNUT

kun muistelen oikeastaan pitkästä aikaa, pahaan yliväsymystilaan. Sairaudeksi diagnosoin oman tilani yleensä silloin kun alan heräillä aamuyöstä ilman mitään syytä, uni tuntuu jotenkin tautologiselta ja väsyttävältä, elämä kaikkineen on pelkkää kolotusta, niin kuin ainakin nuorukaisella. Mitä enemmän kärsin henkisperäistä fyysistä tuskaa, sen enemmän tulee mieleen nuoruuden vähemmän kultaiset, pilatut ja sairaat vuodet. Pystyn kyllä paljoon samaan kuin ihmiset yleensä, mutta melkein kaikki ihmisetn askare tuottaa minulle ylivoimaista kipua kestäessään liian pitkään. Henkinen piinaava tuska on asia johon itselläni sisältyy vähiten mitään runollisia tai ihannoivia mielikuvia. Se on asia jota vihaan, ja josta en näe olevan mitään hyötyä. Se ei auta ajattelua enempää kuin tuntemista, vaan ainoastaan turruttaa aistit. Tuska syntyy arjesta, ihan tavllisesta rauhallisesta elämästä jossa ei ole mitään runollista: sen kauhu polttaa minut peruuttamattomasti loppuun. Runoton elämä on pahin ja piinaavin vihamieheni, silmittömän inhoni kohde. Siksi Jumala, jos ja kun nyt näköjään on päättänyt minut hylätä, tietää niin voivansa minua eniten kiduttaa ja kiusata. Nuoruus on järkeä ja kylmyyttä, vaivaa, kolotusta, kyvyttömyyttä, väsymystä ja surua. Vanhuus, oli se sitten mitä tahansa, sydämellisyyttä tai matematiikkaa, se on tällaisen melankolisen ja kipeän syksyihmisen ainoa siintelevä toivo.

25.8.2005

RASKAS TYÖ

Nooa ottaa viinikännit, sen jälkeen kun on ensin rakentanut arkin, ja pelastanut kaiken maailman eläimet vedenpaisumukselta.

Michelangelon näkemys Vatikaanin Sixtuksen kappelissa.

USEIN VÄITETÄÄN

että jumalaa ja jumalia ei ole eikä ole ollut, mutta siihen on hyvin vaikea uskoa.
Elämä vaikuttaa tehdyltä ja vaikealta,
minun ei varmaan kannata sanoa siihen kummemmin mitään.
jazzfriikki lentokapteeni,
stuertit ja lentoemot
oma improvisointia kaipaamaton
lajinsa ihmisiä

pilvessä lentävä kone
ilmakuoppia käkättäviä vanhuksia
kädessä mätiä kananmunia
tai aplodien pidätystä

KULTTURIEROT

ovat suurimmaksi osaksi kuonakerroseroja. Kulttuurin alkuperä, puhtaat erot, puhdas erojen aistiminen ja tajuaminen, voimakeskipiste kaiken kuonan sisällä, on kuitenkin jossain. Jos siitä on vainulla, sen selvittäminen vaatii paljon työtä, ja silti pitää varautua siihen, että alta paljastuu vain jonkun toisen kulttuurin löyhkäävät rauniot. Ihminen ei syvimmillään ole kulttuurin tuote, eikä kenties edes luonnon... joten jos kysymys on asetettu oikein, mitään raunioita sieltä ei pitäisi lopulta löytyä.

Pyrkimys on kuitenkin aina selvittää sitä, mitä maailmassa oleminen oikeastaan tarkoittaa. Taide on sen tiedon etsintää, ja jos jotain uutta löytyy, myös esittämistä. Jos sinulla on se tieto ulkoa annettuna, mitään taiteilua ei kaivata.

Niin kauan kuin Britney Spears esittää minulle uuttaa tietoa omista lähtökohdistaan, seuraan sitä naulittuna. Jos se on minulle uutta, se riittää minulle, saman tekevää onko se jostain lähteestä omaksuttua. Jos joku esittää saman paremmin, siirryn siihen ilman sen kummenpia fanilojaalisuudentunteita. Kai ne tekevät jotain itselleen läheistä juttua, jos tekevät sen hyvin.

Jos minä teen itselleni läheistä juttua yritän etsiä vaikutteeni laajasti, mutta sillä tavalla sopivasti, että ne melkein sellaisenaan ja mahdollisimman vähällä vaivalla sopivat omaan etsimiseeni. Jos ne sopivat täsmälleen, luovaa panostani ei tarvita. Turha tekeminen ei voi perustua kuin etsimisen laiskuuteen tai julkaisujen arkistoinnin leväperäisyyteen. Kun kasaan kuvion, jos se muistuttaa täsmälleen jotakin olemassa olevaa, voin huokaista, että hommani oli hoidettu jo toistenkin toimesta, eikä vaaraa että maailmasta olisi jäänyt jotakin luovaa panostani puuttumaan ollut edes teoriassa.

Kun uusi loppuu, kun herkkyys havaita ja aistia uutta tavoittaa luonnolliset rajansa, tai kun herkkyys menetetään, ihmiset jotka ovat jatkuvat tekemispakkomielteen vallassa alkavat toistaa, kopioida, toistaa. Porno on rehellistä toistamista, koska porno ei väitä olevansa mitään muuta. Minusta itseään toistava popmusiikki ja elokuva on vain rappioitunut versio pornosta. Porno on alkuperä, kaupallinen viihde huonoa kopioimista. >>

JOKIN ESTÄÄ HEITÄ

tiedostamasta itseään sekä toimimasta tuon tietoisuuden mukaisesti. ">>

Pelkäänpä, että jos riittävän johdonmukaisesti, häikäilemättömästi ja ankarasti edeten tutkitaan mikä... mikä ihmistä estää... päädymme tutkimaan rotua, eroottista soveltuvuutta (joka on sielullinen ominaisuus) ja ennen muuta hallitsematonta ylikansoitusta, joka ei koe shakespearelaista vastuuta "kauneuden lisäämisen" kohtalokkaista periaatteista.

Nämä vastaukset ovat vastenmielisiä... epämiellyttäviä jo siksikin, ettei niille voi tehdä mitään rationaalisen ajattelun ja toiminnan puitteissa. Kukaan tutkija, joka toimii yhteiskunnan rahoituksen, eikä esimerkiksi perimänsä omaisuuden turvin, ei tule koskaan päätymään näihin tuloksiin. Julkinen tutkimus päätyy vain sellaisiin tuloksiin joista voidaan rationaalisesti hyötyä. Ja kun todelliset ratkaisut aina edellyttävät arkirationaalisuuden ylittävää toimintaa, sekin jos sellaista toimintaa pakon edessä nähdään, selitetään jälkikäteen sovellusrationaalten laskennallisesti yksiselitteisten käsitteiden piirissä. Sovellus- ja hyötypakkomielteen rajaama rationaalisuus johtaa elämän kaaokseen.
Minusta tuntuu että ne jotka tyytyvät yksinomaan kasvisravintoon antautuvat hillittömyyteen. Ihminen on puutteellisin käyttöohjein myyty vaaka, jonka toisessa kupissa on jänis, toisessa hyeena. Elämän tarkoitus on tutkia laite ja kirjoittaa sille manuaali.

HUIMAAVIN TAIDE

on aina yksittäisen merkin, lauseen, sanan, tasolla ainutlaatuista, elävää, jäljittelemätöntä. (Täytyy korostaa että elämä ei pelkästään ole jonkin logiikan ekstra- tai interpoloimista. Ja merkin elämää on tutkittava vasten jotakin rajattua kokonaisuutta.) Siksi niin harvat käännösrunot tuntuvat vetävän vertoja melkein mille tahansa Pentti Saarikosken runolle, ja siksi Saarikosken runokäännökset tuntuvat vetävän vertoja melkein mille tahansa suomenkieliselle runolle. Saarikoski vain yhtenä, mutta erittäin harvinaisena esimerkkinä.
Juuri tämän "ainutlaatuisuuden" vuoksi, jota kohden tai pois päin kulkemaamme tietä olemme itse niin täysin kyvyttömiä arvioimaan, meidän täytyy niin paljon ja kivuliaasti epäillä omia runollisia kykyjämme, ja toisinaan jopa asemaamme ihmislajin täysivaltaisena edustajana.

PIMEÄ KESKIAIKA

luulen ettei se ollut erityisen pimeä missään muualla kuin Italiassa. Siksi sitä on ehkä tarkasteltava italialaisena ilmiönä niin kuin renesanssiakin. Italia on täynnä kulttuurin kuonaa ja tiedostavaa dialektiikkaa, valmiita ja täysin riittämättömiä käsityksiä luonnosta ja ihmisestä. Italiassa on hyvin vähän mitään mikä muistuttaisi kultakauden neitseellisestä, muokkaamattomasta, vilpittömästä luonnosta. Jokainen neliömetri on käpälöity, rakennettu moneen kertaan. Raunion alta löytyy raunio, tien alta tie, aina seuraava tiedostamisen dialektinen antiteesi. Minne tahansa lasket kätesi, missä tahansa potkaiset ruohomätästä, löytyy alta argeologin pölyhuiskulle työtä. Ja juuri se, että seisomme kaikki niin monien tuntemattomien raunioitten päällä, saa kielemme nykimään italiassa vielä voimallisemmin kuin koto Suomessa, jossa kuvittelimme kaikille yhteisen kommunikaation murentuneen keinotekoisten ja pinnallisten maailmoiden hämäävään moninaisuuteen.*'** Sanoisin, että tässä suhteessa Suomi, etenkin katkerasti menetetyn Karjalan laulumaat on lähempänä todellista kulttuurin kehtoa kuin Rooma.


(*) Toisaalta on yhtä älytöntä olettaa kaikille ihmisille yhteisesti ymmärretty kieli, kommunikaatio, kuin on olettaa että kaikki eläinlajit ymmärtävät sujuvasti ja yksimielisesti toisiaan. Kommunikaation ykseys riippuu kokemuksen, ja viimekädessä aistimisen ykseydestä. Kuten aiemmin totesin, ihmiset näyttävät jakaantuvan luokkiin aistimiskykynsä perusteella.

(**) Onko niin, että todellisia maailmoita on pohjimmillaan aina ja vain yksi, ja että keinotekoisuus näyttäytyy moninaisuutena ja monina perustoina?).

MICHEL ONFRAY

Laitan tämän Raunolta poimimani kirjamainoksen tänne itselleni muistiin, koska lause "Onfray ei tyydy neuvottelemaan vähäpätöisiä etuja vallitsevan järjestelmän sisällä, vaan vaatii liberalis-min murskaamista tässä ja nyt. " teki minuun niin suuren vaikutuksen.
Luulenpa että tuo on tärkeimpiä antiikin jälkeen kirjoitettuja yksittäisiä lauseita. Meidän elämämme ei nimittäin missään olennaisessa mielessä ala, ennen kuin tuo ajatus on käynyt toteen.


Michel Onfray

KAPINALLISEN POLITIIKKATUTKIELMA VASTARINNASTA JA TAIPUMATTOMUUDESTA

Suomentanut Tapani Kilpeläinen

Michel Onfray (s. 1959) on tärkeimpiä ranskalaisia nykyfilosofeja. Vain 27-vuotiaana saamansa sydän-kohtauksen jälkeen hän on pyrkinyt kehittelemään johdonmukaisen nautinnon filosofian, ja hänen teoksensa koskettelevat mm. politiikkaa, estetiikkaa,erotiikkaa ja gastronomiaa. Akateemista filosofiaa Onfray on tunnustanut vierastavansa,sillä filosofeilla ei hänen mukaansa ole oikeutta turvautua hämärään oppisanastoon.

Kapinallisen politiikka – tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta (Politique du rebelle, 1997) on ensimmäinen Onfrayn laajasta tuotannosta suomen-nettu teos. Onfrayn mukaan kapitalismi estää useim-pia ihmisiä nauttimasta elämästään muuttamalla yksilöt pelkiksi tuotantojärjestelmän sätkynukeik-si, joiden elämää hallitsevat talouden imperatiivit.

Onfray kehottaa ihmisiä taistelemaan elämisen arvoisen elämän puolesta kaikin ajateltavissa olevin keinoin: hänen mukaansa ainoastaan yleinen kan-salaistottelemattomuus voi palauttaa nautinnon ih-miselämään ja alistaa talouden ihmisten palvelijaksi.

Onfray ei tyydy neuvottelemaan vähäpätöisiä etuja vallitsevan järjestelmän sisällä, vaan vaatii liberalis-min murskaamista tässä ja nyt. 2. painos, 2005. 370 sivua

KUN AJATTELEN KALTAISIANI

joikaisesta ilmansuunnasta uhkaavan kuilun partaalla seisovia, meitä joiden kenkien alla jatkuvasti syvyyksiin putoava kuiva hiekka rapisee, meitä jokaisen elollisen ja elottoman luontokappaleen alati vainoamia, meitä unettomuuden, painajaisten ja harhakuvien riekaleiksi repimiä, jokaiselta hermosäikeeltään loppuun kiusattuja, jokaiselta solultaan loppuun väsytettyjä. Meitä joiden todellisten kasvojen ja henkisten kasvojen välinen jännite on kaikista murskaavin. Mikä merkitys taiteella on meille? Se lohduttaa, se antaa voimaa kestää kidutusta joka on syntymässä annettu: se tasaa aurinkokuntien välistä jännitettä. Kehtaisimmeko kutsua tätä nautinnoksi... hetkellistä pistettä aika-avaruudessa, jolloin kidutuksemme taukoaa. Hedonismi on kiduttajien, ei kidutettujen mentaliteetti.

Ja mitä tekee todellinen taiteilija... se jolle me tarkasti vuosikaudet, miltei elämänmittaiset ajanjaksot punniten ja varoen annamme lopulta nimityksen taiteilija? Hän uurastaa, näkee epäröimätöntä vaivaa, kokee intohimoa yksin meidän poloisten takia. Hän kokee nähdä vilpitöntä vaivaa, että kaikki olisi täydellisesti oikein, että yksikään säije ei satuttaisi meitä, loukkaisi henkistä olemustamme tuolla lepohetkellä, kun kyynelsimin ja näennäisesti sattumalta, yksin enkelin käden johdattaessa kättämme (kannaltamme) äärettömän suuressa roskaläjässä jota kirjahyllyksi kutsumme, löydämme hänen armonsa.

Tällainen taiteilija on Marcel Proust.

Eikö hän ole ylösnousemuksen ihmeen kaltainen? Eikö hän juuri olekin Pitkäperjantain ihme! Vain meidän takiamme, hän uurastaa, uhraa koko elämänsä. Se on taiteen merkitys. Se ei äkkiä tunnu suuren suurelta merkitykseltä. Ei suuria kunnian himoja tyydyttävältä. Että meidän ei tarvitsisi kärsiä sitä kidutusta, jota meille tuottaa tietämättömien, vallan- ja rahanhimoisten likaiset ja epäselvät, kaiken maailman täyttävät teot, niiden ikävät seuraukset: itse tuotteet.

Suuren romaanin suomennososan Pakenija sivun 20 paikkeilta alkaa rakkauden ja kauneuden yksilöllisyyttä käsittelevä jakso, jonka mielisin näkeväni pyhän kirjamme Raamatun liitteenä. Raamattuhan, jos se on Jumalan sana, on jatkuvasti kirjoitettava uudelleen, tuo hurjan ja ennakkoluulottoman mielikuvituksen poeettinen ensyklopedia, joka annetaan tämän maailman salatussa mielessä joka päivä uudelleen.

24.8.2005

MAZZANO ROMANO

Matkan ehdoton kohokohta olivat Rooman lähistöllä maseudulla sijaitsevan Mazzano Romanon pienessä keskiaikaisessa kylässä vietetyt päivät. Hyvin syömiselle, olemiselle ja totaaliselle haaveiluun antautumiselle voi tuskin kuvitella onnistuneempaa tyyssijaa. Vaikea on sanoin kuvata sitä hartaan uneliasta leppoisuutta joka tuollaisessa italialaisessa pikku idyllissä vallitsee. Ihmisiä ei ole liikaa, autoja häiriöksi asti, kenelläkään ei kovin kiire minnekään. Kylän torilta saadaan tuoreet elintarvikkeet, kalat ja simpukat pikkurahalla. Viidellä eurolla saa viiden litran pullon paikallista suht'kelvollista viiniä. Kun ollaan maaseudulla elämän rauhallisuus ja tähtikirkkaiden öiden hiiskahduksettomuus ei tee levottomaksi, vaan herkistää asitit. On vain kahdenlaista rauhaa: etäisyyksien ja välimatkojen hiiskahduksetonta henkistä rauhaa, ja kaupungin välittömyyden yltäkylläisten, näännyttävän riittoisien eroottisten mahdollisuuksien aistillista rauhaa. Kaikki muu on levottomuutta.

Ennemmin tai myöhemmin Mazzano Romanostakin täytyy ihmisen poistua väkivaltaisten mutta luonnollisten tarpeiden tyydyttämiseksi. On lähdettävä keräämään maailmasta leipää pöytää, lapsille äitiä tai isää, talveksi lämmöneristettä ja lämpöä. Ihmisen on mentävä Roomaan, sillä Mazzano Romanossa ei tapahdu mitään. Ja kun on kerran mentävä kaupunkiin, on parasta mennä maailman nykyiseen pääkaupunkiin, ei entiseen.

Elokuun 15 päivänä Italiassa vieteään kansallista juhlapäivää, Neitsyt Marian taivaasen astumisen päivää, joka on käytännössä Italian toinen joulu. Tuon päivän iltana oli Mazzanon lähibaarin edustallakin vähän vilinää. Istahdimme oluelle ulkopöytään, joka oli asetettu selkeän hajuraon päähän keskenään juttelevista paikallisista. Kohta joku ilmestyi paikalle kitaran ja vahvistimen kanssa, baarin takahuoneessa alkoi juureva musisointi. Hyvin nopeasti huomasimme olevamme muutaman neliön tanssilattian pyörteissä. Itse pitelin tamburiinia käsissäni ja poukkoilin villisti, aistillisesti, etelämaalaiseen elämäniloiseen tyyliin, kuten näin bakhanttikulkueeseen kuuluvien poukkoilevan eräässä kohokuvassa Napolin Museo Argeologico Nazionalessa (joka oli kaikista käymistäni museoista ensimmäinen ja vaikuttavain, ehkä juuri Pompeijin mosaiikkitaiteen aitoantiikkisen vapauttavuuden ansioista). Kohta säestin kitaralla oikein kunnon laulajaakin, joka näytti lennosta sointuja virittelemäänsä jonkinlaiseen komeasti kajahtavaan maalaisromanssiin. Koko kylä tuntui saapuvan paikalle, ja itse baariemäntäkin pisteli lattialla jalalla koreasti ja naputti kastanjettejä käsissään. Tutustuimme vielä myöhemmin illalla kylässä asuvaan Amerikan paluumuuttajaan, joka oli asunut pari-kolmekymmentä vuotta New Yorkissa ja työskennellyt Wall Streetillä. Nyt hänellä oli pieni asunto Mazzano Romanon keskiaikaisessa kylässä, josta käsin hän suunnittelee jonkinlaisia virtuaalisia museoita, tai ainakin ohjelmistosovelluksia sellaisiin. Hän sanoi sanasen italialaisuudesta Amerikassa, New Yorkin kovuudesta ja Martin Scorsesen elokuviata.

EIKÄ TUOSSA

vielä kaikki. Asiat tuntuvat niin tavattoman monisäikeisiltä, kun tulevat vastaan ensimmäistä kertaa, kun päätös on tehtävä, ja virhepäätelmä tarkoittaa aina että menee elämä ohi. Pitäisi olla viisas heti, syntymästään valmis, muistaa edellisten opetukset, nukkua sikeästi ja nähdä valmistavia unia, herätä virkeänä että ensimmäisellä kerralla heti tekisi oikein. Ja viisautta pitäisi hankkia ja valmistaa niin, että ensimmäinenkään kerta, millä tahansa tasolla, missä tahansa tilanteessa, ei tuottaisi kohdalle sattuessaan suurta ja musertavaa vaikeutta, hermoja sahaavaa epäröintiä. Toista kertaa ei elämässä usein tule, missään sellaisessa asiassa mikä todella on elämisen arvoista, kun on lyhyt, ja toinen kerta ei kuitenkaan ole se sama enää minkään olennaisen tunteen tasolla.

ITALIAN MATKAN

ensimmäisen eteläeurooppaan suuntautuneen matkani tärkeimpiä anteja oli varmuus, että tässä luonnolta lainaksi saamassani pohjolan ihmisen olomuodossa minun ei tarvitse kaivata ainakaan sinne. Kuuma eteläinen ilmasto on minulle kertakaikkiaan sietämätön, jos kohta elokuu vaikein. Terveyteni voisin säilyttää vain hämärässä umpinaisessa hyvinilmastoidussa huoneessa tai jatkuvasti lilluttelemalla meren rantavaahdossa.

Toinen asia on läntinen katolinen kirkko, josta sain toistaiseksi (ehken vielä lopullisesti) kertakaikkiaan vastenmielisen ja luotaantyöntävän käsityksen. Parempi sittenkin heikko ja mitäänsanomaton, mutta myös vaaraton ja harmiton luterilainen uskonto, kuin vahva, krumeluurein ja parhain taitein koristeltu, autoritarinen ja sokaiseva, selkeästi järjen ja elämänvastainen uskonto. Parasta tietysti alkuperäinen kreikkalainen isien viisas, vääristymätön ja oikea oppi.

Kolmas asia on se, että minun on ennestäänkin melkein mahdoton ymmärtää ihmisiä jotka elävät päivällä eivätkä yöllä. Luontaisesti pidän kaupungeista joissa yöksi herätään eloon ja väsymättömään tanssiin. Maa, jossa ei ole yöelämää saa minut kammottavien aavistusten, pahoinvointikohtausten, itkukohtausten ja itsemurha-ajatusten valtaan.

SIINÄ KATSELLESSAMME CARAVAGGION MATTEUSTA

tuota tuttua maailmaa, kaiken pyhän ja korvaamattoman välitöntä refleksinomaista ristillepanoa; kaiken mitättömän ja saastaisen vastavuoroista ikuista juhlintaa, sanoi poliisi: taide on tiedon esittämistä nautittavasti. Suurin taiteilija on nautittavin taiteilija. Filosofia ja teologia ovat eri asioita. Mistä taiteilija tietää mikä on se tieto, joka hänen tulee esittää nautittavasti, ellei hän ole samallla teologi ja filosofi? kysyin minä. Komissio tilaa taiteilijalta työn, ja määrittää ja rajaa aiheen. On komission tehtävä tietää mitä pitää maalata. Taiteilijan tehtävä on tietää miten, vastasi poliisi. Mistä komissio tietää mitä pitää maalata? kysyin minä. Komissio tuntee pyhät kirjoitukset, vastasi poliisi. Mitä ihmettä ovat pyhät kirjoitukset elleivät nautittavasti esitettyä tietoa? kysyin minä. Pyhät kirjoitukset ovat annettuja, Jumalan sana, osin nautittava, osin käsittämätön. Komission tehtävä on käsittää Jumalan sana, ja antaa se toimeksi taiteilijalle, vastasi poliisi. Mutta Jumala on kauneus! Eikö taiteilijalla ole suorempi ja intuitiivisempi yhteys Jumalaan, kuin komissio tai pyhät kirjoitukset, jotka ovat taiteilijoiden, runoilijoiden tuotteita. Syydimme lisää kolikoita kolehtimasiinaan, joka loi himmeää valoa syvennykseen johon teos oli laadittu. Ja niin jatkui jutustelu loputtomana, rönsyilevänä Rooman sydäntäpainostavan kuumassa, elolliselle olennolle sopimattomassa iltapäivässä.

SHAKESPEAREN SONETIT

Mitä ihmettä! Tämähän on kaikki nerokasta, täysin timattia! Miksei kukaan ole koskaan puhunut tästä? Miksi tämä auktori on melkein unohdettu! Miksi Simonsuuren käännöksiä ja asiallisia selityksiä on suotta parjattu? En huomaa moitteen sijaa. Mutta ehkä se johtuu liiallisesta päihdyttävästä innostuksesta.

23.8.2005

MIKKO RIMMISEN PUSSIKALJAROMAANI

vaikuttaa täysipainoiselta lisältä Volter Kilven ja Jyrki Pellisen viitoittamaan aniharvinaislaatuiseen kielellisen karnevaalin perinteeseen suomalaisessa romaanitaiteessa. Näennäisen vähäpätöistä tapahtumista, mutta ylitsepursuavasti mielenkiintoisia tilanteita, nimen omaan lauseen tasolla.

Pieni laskutehtävä: montako kertaa romaanissa toistuu sana jotenkin? Jotenkin on Rimmisen maneeri. Usein jotenkin on tapahtunut jotakin, eikä ole tietoa, kykyä, halua tai tarvetta kertoa miten. Muutaman sivun poiminta:

"jotenkin hallitsemattoman pitkän ajan kuluttua
jotenkin niin kuoleman vakavalta touhulta
jotenkin murskeinen älähdys ja sen jälkeen hirveää rytinää
kurkkimaan jotenkin eläinmäisenä
oli kai siirtynyt jotenkin siihen äijään
jotenkin sellaiseen tapaan kuin se olisi vangittu näytteille
siihen oli ajautunut jotenkin tutustumaan
vakavaoitunut jotenkin kun ei uskaltanut sen voimakkaampaa ilmaisua käyttää
jotenkin helpotti sen kaiken kykenemättömyyden keskellä
jotenkin kolhon betonisen pysyvyyden tunnelma
jotenkin palautti sen krapulan
Ne tekivät sen jotenkin niin ryhdikkäästi, ettei sitä ehtinyt ihan siihä hetkessä ymmärtää"

VÄITTELYKONE

Että kone voisi taitaa platonisen dialogin, sen pitäisi pystyä ensisijaisesti kuvittelemaan tätä maailmaa. Toiseksi pitäisi kyetä kuvittelemaan kaikkea mahdollista maailmaa. Kolmanneksi, kuvittelemaan mahdotonta ja näkemään se mikä siinä ei toimi. Koska maailma esiintyy ensyklopedisena poeettisten maallien jatkuvasti rikastuvana suhdejärjestelmänä, sen kokonaisuutta ei voida tuntea. Maailman kuvitelma on ehdoista ja oletuksista riippuen jonkin ikuisesti tuntemattomana pysyvän kokonaisuuden fyysisesti tai metafyysisesti toimiva, rajattu osa. Koneälyn etu luonnolliseen älyyn verrattuna on se, että se pystyy pitämään mielessään kaiken yhtä aikaa.

Kielelliset ilmaisut tulkitaan sen mukaan miten tarkasti ne viittaavat maailman kuvitelmaan ja rakenteellisesti hahmoltaan vastaavat jotakin sen osaa. Kielelliset ilmaisut myös rakentavat ja täydentävät kuvitelmaa. Koneen antamat kielelliset palautteet johdetaan täydennetystä mallista.

Väittelyssä koneen tehtävä on kuvitella maailma, jossa esitetty väite pätee, ja nähdä maailmaan sisältyvät ongelmat (mikäli niiden vaikutusta ei ole suljettu pois jo oletuksissa) miltä tahansa kannalta, mutta ensisijaisesti ihmissielun eheyden kannalta.

Väittelyssä, joka on aina puhdasta ja vilpitöntä totuuden etsintää, ei koskaan ole kysymys pelistä, kielipelistä, arvovallasta tai pätemisentarpeesta. Siksi kone, jos on älykäs, ymmärtää puhujaa aina intuitiivisesti oikein, ja ellei ymmärrä se toistaa toisin sanoin puhujan käsityksen tai täydentää sitä täsmällisin lisäkysymyksin. Ellei väittelijä pysty vastaamaan koneen argumenttiin, kone johdattelee ja auttaa väittelijää.

Kone, joka on osa tietoverkkoa, tallentaa kaiken tiedoin kaikista aikaisemmista väittelyistä saman ja muiden henkilöiden kanssa, ja käyttää erikseen hyväksi yleistietoa sekä erityistä ihmistuntemustaan. Koneella on äärimmäinen kyky havaita tautologiat: argumentit, jotka rakentuvassa maailmassa tarkoittavat yhtä jonkin toisen argumentin kanssa; sen hetkisen hahmotuksen kannalta ristiriitaiset argumentit; maailman logiikan pohjalta johdettavat, itsestäänselvät argumentit.

NÄYTTELYAUTO

Kunpa minun ei tarvitsisi lähteä ulos suolatuille teille ja sateeseen. Kunpa minun ei tarvitsisi, likaantua, ruostua, kulua, mädäntyä ja hajota pölyksi. Kunpa tulisi säilötyksi ilmankosteuden ja lämmön seuraimella varustettuun automuseoon. Miksi ei voisi olla olemassa mallistani yksi täydellinen ja koskematon yksilö, juuri minä, onko se maailmalta liikaa vaadittu? Olisin valmis siihenkin, ettei minua kukaan enää koskaan näkisi, ja menemään vaikka vuoren sisään, vaseliiniin, armeijan autojen seuraksi. Olisin melkein valmis jäämään tulivuorenpurkauksen alle kuten Pompeijin mosaiikit. Älkää luulko että kysymys olisi turhamaisuudesta: kysymys on hienosta tunteesta, jalosta kaipauksesta, kauneudenrakkaudesta. Kauneuttaa rakastan niin lähimmäisessä kuin itsessäni. Se kaikki on hirvittävän kallista.

PUUSEPPÄ VEISTELI

itseään sormeen.
SORMI: Älä minua veistele.
OIKEA KÄSI: Miksi en veistelisi?
SORMI: Mehän olemme yhtä.
OIKEA KÄSI (pyöritteli puukkoa sormissaan): Ei liittomme välttämättä ikuinen ole.
PUUSEPPÄ: Auts!
PUUSEPPÄ 2: Saat asiakkaani jos leikkaat minulle sormesi.
OIKEA KÄSI: Selvä. Ole hyvä.
PUUSEPPÄ 2: Kiitos ja hyvää jatkoa.
PUUSEPPÄ 1: Typerys!
VASEN KÄSI: Tuosta saat.
OIKEA KÄSI: Älä minua veistele!
VASEN KÄSI: Miksi en veistelisi?
OIKEA KÄSI: Mehän olemme yhtä.
VASEN KÄSI (pyörittelee puukkoa sormissaan): Ei liittomme välttämättä ikuinen ole.
PUUSEPPÄ 1: Auts.
PUUSEPPÄ 2: Saat asiakkaani jos leikkaat minulle kätesi.
VASEN KÄSI: Selvä. Ole hyvä.
PUUSEPPÄ 2: Kiitos ja hyvää jatkoa.

21.8.2005

VILLA BORGHESEN PUISTOON

on vuonna 2002 pystyttety Nikolai Gogolin patsas. Patsaan kyljessa on Gogolin maininta jostakin etaisyydesta joka on Venjan tajuamiseksi tarpeen. Kuu tai Rooma, olen Gogolin kanssa samaa mielta. Ilman riittavaa etaisyytta ei Venajan erityisyyden tunteminen ole mahdollista.

Mita on Roomalaisuus. Siita jotain paljastuu galleria Villa Borghesen veistoskokoelmien keisareiden rintakuvapatsaista, 1700-luvun nakemyksina. Voiman tympeaa ihailua...vallan ja idioottimaisuuden luonnekuvia... tukahduttamiskyvyn, paattavaisyyden, itsepaisyyden, ylimielisyyden, toimintatarmon luonnegalleria. Fasistien lapsentautia. Ihminen on tasapainoa, ei ylikorostumaa, ei tahtoa, ei halua, ei kaskyvaltaa ja tottelevaisuutta vaan aistia.

Villa Borghesen puiston parasta taideantia edustaa mainion elaintarhan ohella modernin taiteen museo, jossa on esilla tarkaita toita kiinnostavilta italaialaisilta futuristeilta kuten Giacomo Ballalta. Arturo Tosi vakuuttaa jo nimellaan.

20.8.2005

ROOMA

on ihmeellinen kaupunki. Ainakin nain loppukesan kuumimpaan aikaan sen uneliaisuudesta puuttuu kaikki suurkaupunkien levottomuus ja syke. Se on muutakin kuin muinaisjaanne ja suuri uuvuttava museo; se on kolmen miljoonan pitsanpaistajabandiitin ja miljoonan turistin hiljaa kypsyva lihapata.

Roomassa kokoonnutaan kansainvalisin voimin myohaan illalla hivelevan viehattaville piazzoille syomaan hyvin, ja kuuntelmaan keskinkertaisten katumuusikkojen versioita angloamerikkalaisen populaarikulttuurin tunnusmelodioista. Tama lysti maksaa euroissa niin paljon, ettei ole ihme etta tavallisten italialaisten nakee ruokailevan lahinna McDonaldissa, joka onkin ihmeellinen rehellisyyden keidas pitsabandiittien vaarennettyihin ravintolalaskuihin tottuneelle.

Viimeiset ravintolat kaupungissa sulkevat ovensa viimeistaan kello yhdelta yolla, ja minkaanlaista normaalia yoelama ei ole mahdollista loytaa, ainakaan alle 60 euron taksilaskun (Via Venettalla kylla pyorivat edelleen La Dolce Vitasta tutut kabareet ja stripteaseluolat valmiina tyhjentamaan holmon turistin taskut: ja tata takalaiset sanovat yoelamaksi). Roomassa voit olla huolettoman varma siita etta missaan ei todellakaan ole paremmat bileet kuin ne joissa itse satut olemaan. Sanotaan etta Ostialta meren ranalta loytyy bailukeidas. En jaksa uskoa huhuun, enka ole valmis investoimaan niin loputtoman pitkaan koko yon taksimatkaan. Toiset puhuvat etta baarit ovat nyt taman kuukauden lomalla (vaikken ole nahnyt ainoatakaan yokerhoon viittaavaakaan paikkaa Roomassa tai muuallakaan Italiassa). Teoksesta Rooma - Kirjailijan kaupunki, saan lukea etta aikaisemmat sukupolvet ovat saaneet karsia tekopyhasta Roomasta samalla mitalla: kaupungissa ei ole ollenkaan yoelamaa... kuka vertaa Roomaa Viipurin kuka Rovaniemen oiseen toriin. Luulenpa etta myos erosmunkki Giordano Bruno pettyi pahasti saapuessaan tahan jotenkin vinksahtaneeseen kaupunkiin.

Mutta joka luulee tata suomalaisessakin mittapuussa ainutlaatuisen jannityksesta, seikkailusta ja erotiikasta vapaata tunnelmaa yksin Rooman ominaisuudeksi, erehtyy: ainakin Napoli on yolla viela Roomaakin kuollempi, eroksenhylkaamampi paikka. Jos katolilaisuus on nain kilttia, levollista ja uuvuttavan unettavaa, olen valmis uskomaan sen maailmanhistorian pahimmaksi saatanan juoneksi. Kaukana on slaavilaiset Venuspuistot tasta chiricolaisesta painajaisesta. Porno voi tietysti tassa tekopyhyyden temppelissa -eiko tallainen perverssi uskonto ole pornokauppiaiden luoma?- tietysti mita makeimmin. Jokaisessa kioskissa on karkkihyllyn vieressa laaja pornovalikoima.

Mitaan mondeeneja kaunottaria ei Roomassa tapaa paivallakaan -tai ehka he ovat kaikki jossain poissa kaupungista naina tukahduttavan kuumina loppukesan paivina-, varsinkin jos mittapuuksi otetaan vaikkapa Pietarin kaltainen huikaseva Venusparatiisi. Romanttinen eleganssi on kertakaikkiaan poispyyhittya kuin mikatahansa psyykelaakkein, roviollapolttamalla suurella rahalla, vankeuteentotuttamalla tai krusifiksiasuutelemalla tukahdutettu hieno ja erityinen tunne. Viela neljakymmentaluvulle tultaessa V.A. Koskenniemi raportoi mondeeneista kaunottarista Rooman katukuvassa. Havaintoa on syyta epailla viinin ja liian auringonpaisteen kypsyttaman mielen hourailuksi. Miksi Boldini olisi muuttanut Priisiin maalaamaan kaunottaria, jos niita olisi loytynyt Roomastakin?

Mutta pitsapaistamisesta on pitka matka Graalin etsimiseen: miten italialainen mies sitten voi? Turha kysya... afrikasta ja idasta virtaava prostitutio pitaa hengissa sen mika kaiken katolilaisen tukahduttamistyon jalkeen on viela jotenkin elossa. Taalla eroottinen ihminen on oikein kasite, kun sellaisia ei juuri tavallisesti tapaa. "Pasolini oli eroottinen... ei ollut naimisissa" vannottaa minulle kadulla tapaamani poliisi joka lahtee nayttaamaan pari Caravaggiota Pantheonin lahistolla olevista kirkoista... syntyy vaittely pyhimyskehan symbolisesta alkuperasta, lahinnan tassa Caravaggion maalauksessa esiintyvan vanhemman naisen ristiriitaisen luonteen pohjalta. Vatikaanissa poliisin yksion ikkunasta avautuu maisema jossa Paavi heiluttaa kankeaniloisesti ja prostituoidut tekevat hetkessa miljoonaomaisuuksia. Mustat tytot, sen huomasin kun eraana aamuna ajelin vuokra-autolla eksyneena oikealta tieta lahella Ostiaa, myyvat itseaan keskella kirkasta paivaa kaupungin ulkopuolella varjoisien autioiden maaseututeiden varsilla. Autoilijat pujahtavat tyttojen kanssa aamupaivan auringossa pensaiden varjoihin tyydyttamaan ihmisen alkuperaisia, syvinpia ja ominaisimpia tarpeita. Jotkut menestyvammat miehet matkaavat Sveitsiin, jonne ohjataan jatkuvasti kultasuonia itaeuroopan mittaamattomista aarreaitoista.

Kaikki maaseutu, pikkukaupungit, keskiaikaiset pikkukylat ovatkin ihastuttavinta ja paratiisillisinta Italiaa. Italia on sanoinkuvaamattoman kaunis.... Teollistuneena, Antonionin Punaisena eramaanakin Italia on viela paratiisi, valimeri saastuneenakin, muovijatetta rannalleoksentavanakin maaginen.

Toiselta kadulla tapaamaltani miehelta saan kuulla: Toisen maailmansodan jalkeen alkoi tarjouskilpailu euroopasta. Neuvostoliitto yritti kaikin voimin ostaa Italian, mutta Marshall-apu onnistui tekemaan ikuisesta Roomastakin Amerikan vahapatoisen provinssin. Nykyaan italiaa johtaa mies joka on ostanut jokaisen asemansa ja askeleensa vallanportaikossa: Berlusconin aanestajat saavat kuulema tililleen pienen rahalahjoituksen vaivansa palkaksi.

RAFAELIN

Kristuksen ylòsnousemus maksaa heti takaisin yhden Rooman matkan.

Maalauksen mukaan ihmiset jakaantuvat luokkiin heissa vallitsevan aistin ja havaintoalttiuden perusteella.

1) Profeettoja on kaksi, Mooses ja Elias. He ovat ainoat ihmeen todistajat, jotka taydellisesti tajuavat nakemansa. He pitelevat sylissaan repaleisiksi luettuja ja taysin tajuttuja pyhia kirjoituksia.

2) Heidan allaan makaavat ihmeen haikaisemat kolme apostolia. Vaikka he ovat lukeneet pyhat tekstit, epaselvaksi jaanyt merkitys pèaljastuu vasta ihmeen hetkella.

3) Apostolien tasolla, heidan vasemmalla puolellaan on kaksi paimenta, viattomia hekin, nakevat ihmeen, mutteivat tajua tietoisesti sen merkitysta.

4) Maallisessa maailmassa kuohuu vakijoukko, jonka keskella on nuori poika, itse viattomuus, puhdas ja turmeltumaton ihmeen havaintoaparaatti.

5) Seuraavaksi tulee punakapuinen mies joka lukee pojan kasvoilta merkityksen, havaitsee hamarasti tapahtuman, muttei ole omasta havainnostaan aivan varma.

6) Nainen havaitsee pojan valaistuksen aitouden, ja luottaa siihen peloissaan, muttei enaa ole viaton nakemaan ihmetta, eli luottamaan itseensa.

7) Pojan isa ja aiti pelkaavat pojan puolesta, tietavathan tallaiset asiat yleensa taydellista perikatoa ei vaan valaistuneele vaan myos heidan perheelleensa, ja yrittavat selittaa pojan valaistuksen hulluudeksi tai muuksi psykologien maalliseksi jargoniksi. Psykologit rauhoittavat heita mumisten naasaalisti keksittyja alykaita tyhmyyksia.

8) Enin ihmisjoukko ei nae mitaan ihmeteltavaa, ei mitaan uutta auringon alla, vaan kysellee kuten oikean reunan punakaapuien mies ironian tiedostus kasvoillaan "mika ihmeen ihme?", ja valmistautuu passittamaan hourailevan pojan pakkohoitoon.

9) Alhaisin kaikista saastaisista maan matosista on Rafaelin mukaan kirjanoppinut jota pojan vouhotus hairitsee, ja joka kylla nakee totuuden pojan kasvoilla yhta hyvin kuin nainen, mutta hyokkaa poikaa vastaan tahtoen kaikin voimin tukahduttaa pyhan innostuksen tulen.

9.8.2005

ULOTTUMA RATAPIHALLA

-

MAGNEETTINEULA
Minä kaipaan niin paljon, että voisin vetää puoleeni melkein mitä tahansa, muuta paitsi metallia.

RATAKISKO UIC60
Minua kestävämpää rakastajaa ei ole, ja minulla on kokemusta.

BETONNIRATAPÖLKKY
Salli minun nauraa. Eräiden filosofien mukaan sinua ei edes
ole olemassa.

RATAKISKO UIC60
Sisälukutaito kunniaan; kysymys kuului voiko vai eikö voi.

BETONNIRATAPÖLKKY
Salli minun nauraa yksilöille jotka eivät erotu muista. Anna anteeksi jos tirskun
kasvottomille päille ja olen huomioimatta sinutkin tahdoton sätkynukke.

MAGNEETTINEULA
Sinä et tarvitse rakkautta, jääkylmä kisko.

RATAKISKO UIC60
Tarvitsen ja en tarvitse. Tietysti on hienoa kun saa kokea läheisyyttä, kun se on aina joltain toiselta pois. Tuntuu hienolta, mutta ei se mitään auta. Ja se juuri tuntuu niin hienolta, hyödyttömyys. Toisaalta, kuukaan ei sinua ole pakottanut. En ainakaan minä.

KORKKIKORKKI
Jokaisella on vapaa tahto.

TUPAKANSTUMPPI
Tahdotko?

KORKKIKORKKI
Tahdon.

KOMPASSI SILVA
Minua ajaa hirvittävä tarve olla tiennäyttäjä.

KORKKIKORKKI
Et ole helppoa tehtävää itsellesi valinnut. Siinä ei ole paljon liikkumavaraa.

KOMPASSI SILVA
En ole valinnut.

KORKKIKORKKI
Kuka on valinnut ellet sinä?

KOMPASSI SILVA
Tehtaassa rakensivat. Huippulaadukkaita navigaatiovälineitä vuodesta 1932.

KORKKIKORKKI
Mikä siinä. Näytä tietä sitten. Lähdetään.

KOMPASSI SILVA
Kun en pysty.

KORKKIKORKKI
Impotentti kompassi. Pitääkö antaa homma toisille?

KOMPASSI SILVA
Sitä minäkin jatkuvasti kysyn itseltäni. Minua uhkaa poisheittäminen, kadotus, kaatopaikka.

RATAKISKO UIC60
Älkää sitä surko. Ei tässä mitään kompassia tarvita. Perille osataan muutenkin, omaan suuntaan luottaen.

BETONNIRATAPÖLKKY
Sinulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa joka on sinun suuntasi.

RATAKISKO UIC60
Aina poikkiteloin.

KORKKIKORKKI
Tekisi mieli oikaista tuosta lahden poikki, kellutella. Mutta kun ei ole suuntaa.

MAGNEETTINEULA
Ota minut mukaasi. Tämä suhde on loppu, mutten pääse siitä irti. Hyppään veturin alle kun se tulee kohdalla. Ota minut kiinni.

KORKKIKORKKI
Älä sekoita minua teidän juttuun.

KOMPASSI SILVA
Typerys.

KORKKIKORKKI
Tunnetko tuon?

KOMPASSI SILVA
Tuttu neula. Tulen jo aika hyvin toimeen ilman sitä.

TUPAKANSTUMPPI
Minulle tuo neula kyllä kelpaisi. Voisin kaivella purujani.

KORKKIKORKKI
Sanoit muistaakseni tahdon?

TUPAKANSTUMPPI
Rehellisesti sanottuna, en tarvitse sinua juuri nyt kun aurinkokin paistaa täydeltä terältä. Voisit vähän kierähtää siitä päältä. Parasta elää hetkessä.

KORKKIKORKKI
Selvä. Alan tästä hajota, kulkeutua pohjavesien mukana. Jos tuo neula suostuisi olemaan edes hetken tuon kompassin kanssa, ei vaellukseltani suuntaa puuttuisi.

KOMPASSI SILVA
Minä en sitä kaipaa, enkä huoli.

KORKKIKORKKI
Olisit joskus kiltti, hyödyksi, käytettävissä.

KOMPASSI SILVA
Olisi tyhmää tehdä itsensä riippuvaiseksi noin epävarmasta kapistuksesta kun on kerran päässyt siitä eroon.

KORKKIKORKKI
En minä voi sinua pakottaa ymmärtämään omaa parastasi.

KOMPASSI SILVA
Et.

KORKKIKORKKI
Neula, tuntisit nyt vetoa tuota kompassia kohtaan, vaikkei se olekaan enää rautaa... Ehkä haluisit ottaa hänet, vapaasta tahdosta, aviopuolisoksesi ja rakastaa myötä että vastoin käymisissä?

MAGNEETTINEULA
Rakastaa?

KORKKIKORKKI
Niin toimia niin kuin rakastunut toimii. Tehdä mieliksi hänelle, edes kerran uhrautua kauniin asian takia. Eikö sinun sitten tee yhtää mieli pyöriä?

MAGNEETTINEULA
Omaa luontoa ei voi vastustaa. Pyörimisen olen unohtanut. En osaa sitä edes kuvitella. Yhtään en kaipaa.

KORKKIKORKKI
Mutta se tarvitsee sinua.

MAGNEETTINEULA
Kaikki tarvitsevat. En ole koskaan nähnyt sen tekevän mitään järkevää. Haaveilija se on. Vartiuksen ratapihan murtunut roska.

KOMPASSI SILVA
Minä en tarvitse.

KORKKIKORKKI
Senkin nihilisti. Olisit nyt edes oma itsesi. Haluaist. Se vähentää ahdistusta.

KOMPASSI SILVA
Vaikka pystyisinkin näyttämään suuntaa, en näyttäisi sinulle ilmaiseksi, senkin pummi.

TUPAKANSTUMPPI
Pystytkö neula yhtään raapimaan puruja, kutisee niin pirusti.

MAGNEETTINEULA
Totta kai.

TUPAKANSTUMPPI
Kiitos.

MAGNEETTINEULA
Ei kestä.

RATAKISKO UIC60
Nyt se veturi tulee. Se on niin suuri ja loistava, juuri sopivan painoinen.

BETONIRATAPÖLKKY
Sen painon alla sinä kyllä vajoaisit suohon ellen minä joka hetki pitäisi sinusta kiinni. Huomaatko edes minua?

MAGNEETTINEULA
Auts.

TUPAKANSTUMPPI
Menit linttaan.

MAGNEETTINEULA
Vapauttava kokemus.

TUPAKANSTUMPPI
Kuinka?

MAGNEETTINEULA
Nyt olen hyödytön.

TUPAKANSTUMPPI
Tiesit siis olevasi hyödyllinen?

MAGNEETTINEULA
Koko maailma on täynnä eksyneitä ja neulattomia kompasseja. Esineen pitää olla ainutlaatuinen.

TUPAKANSTUMPPI
Sinuthan voidaan korvata tilaamalla Ruotsista tehtaalta uusi neula.

MAGNEETTINEULA
Kaikki riippuu tilanteesta. Tällä paikalla, hukassa kun olemme, ei ole osoitetta. Eikä rikkinäiselle kompassille korjaajaa. Mitä minä kompassilla? Ei sille ole muita käyttäjiä kuin seilaamaan aikovat korkit. Mennään vain seilaamaan. Joutua nyt liemeen jonkun mitättömän päämäärän takia. Niin määrätietoista suunnistajaa en ole tällä ratapihalla nähnyt, että viitsisi.

8.8.2005

ÄLYLLINEN ELÄMÄ

Tieteisfantasioissa esitetään usein "älyllistä elämää" joka saa mielivaltaisia muotoja.

Mitä on älyllinen elämä?

Helpompi sanoa mitä se ei ole:
- epäeroottista
- fysiikan lakien vastaista tai niihin huonosti sopeutunutta
- äärimmäisyyksiin vietyä, ominaisuuksiltaan ja funktioiltaan yksipuolista
- mihinkään jahtaamisen tai pakenemisen draamaan erikoistunutta
- mihinkään erikoistunutta: eroottisuus edellyttää tasapainoa
- liian suurikokoista, epätaloudellista, kömpelöä, kuviteltuun luontoon sopimatonta
- liian pienikokoista, puolustuskyvytöntä, pakenemaan ja piiloutumaan erikoistunutta
- väkivaltaisesti tahtoaan, vaistojaan, himojaan toteuttavaa, koska sellainen on epäeroottista
- ruumiiltaan jäykkää, taipumatonta, haurasta, rikkoutuvaa
- hidasliikkestä, koska sellainen on epäeroottista
- nopealiikkeistä koska sellainen on epäeroottista
- liikkuvuudeltaan rajoittunutta, esteiden ja hidasteiden armoilla
- tartuntakyvytöntä, käsittely kyvytöntä, koska sellainen ei ole tanssillista
- kosketusarkaa, koska sellainen on epäeroottista
- epäaistillista, koska sellainen on epämusikaalista

Voi olla että Leonardon Vitruviuksen ihminen, ei ole niinkään analyysi kuin suunnitelma siitä, miltä älyllinen elämä voisi näyttää. Todennäköisesti planeetalla, joka on tällaiseksi kuviteltu, ei muunlaista älyllistä, yhä älyllistyvää, siis yhä eroottisemmaksi kehittyvää, elämää voi kuvitella. Jos voi, kukaan ei ole siinä onnistunut.

Olemassaolevista tulevaisuusfantasioista en osta yhtäkään. Ne ovat tämän maailman typeriä dystooppisia allegorioita, eivät mitään tulevaisuutta vaan tätä samaa lamauttavaa typerää "Learning the Human Game I". Rutistan hampaat irvessä raamattua ja antiikin klassikoita rintaani vasten, ja työnnän inhoten tuota moskaa luotani. Positiiviset tulevaisuusfantasiat ovat edelleen kaikki kirjoittamatta.

6.8.2005

PESÄSTÄSYNTY: OFFICIUM A VOLUPTATIBUS

"Niinpä Tiberius perusti uuden valtiollisen viraston nimeltä Nautintopalvelu, ja ne sukupuoliset hurjastelut, joihin tämä virasto tarjosi palvelujaan olivat sellaisia, että kyseistä osaa Suetoniuksen teoksesta ei ole koskaan käännetty nykyaikaisille kielille."

"Tiberiuksella oli epätavallisen vahvat hyppyset. Hän saattoi huvitella taittamalla pikkupojalta niskan vain näpsäyttämällä tätä nenälle."

"Tiberiuksen aikoihin, tarkemmin sanottuna vuonna 34 , tuli feeniks-lintu Egyptiin. Tämä lintu elää viisisataavuotta tai mahdollisesti kauemmin, ja kun sen aika on juossut loppuun, se lähtee kotiseudulleen itämaille ja rakentaa sinne pesän, jolla on kyky itsestään antaa elämä poikaselle. Tämä poikasen ensimmäinen velvollisuus on viedä kuollut isänsä auringon alttarille ja polttaa se siellä myrrhan avulla. Näitä tosiasioita koristellaan usein epävarmoilla tarumaisilla lisäyksillä, sanoo toinen historiankirjoittaja."

(Lähde Alf Henrikson)

Atlantin eteläosassa sijaitseva Sargassomeri on eurooppalaisen keisariankeriaan ainoa tunnettu lisääntymisalue. Merivirtojen mukana Eurooppaan saapuvien ankeriaanpoikasten kesken jaetaan elinalueet niin, että vain tietty ennalta määrätty määrä poikasia nousee kuhunkin jokeen. Tämä kalalaji elää satavuotiaaksi tai mahdollisesti kauemmin. Tuntiessaan kuoleman läheisyyden se lähtee kotiseudulleen rakentaa sinne merenalaisen pesän. Keisariankeriaan lisääntymistä ei tarkasti tunneta. Intiaanilegendojen mukaan ankeriaan poikaset syntyvät pesästä, jonka ankerias tekee levästä, korallista ja omasta nahkastaan. Pesä itsessään antaa elämän poikasille: ne syntyvät samalla tavoin kuin banaanikärpäset hedelmän kuoresta, tai hevosenkenkälepakot porttolan lakanoista.

(Poeettinen eläintieto, Aelianus?)

4.8.2005

KAKSI ARVOSTELUPERINNETTÄ

Nykyisin jokaiseen asiaan tuntuu löytyvän kaksi arvosteluperinnettä. Toinen on se jota itse edustan ja toinen on... siitä tyylipuhdas esimerkki tässä:
http://sl4.org/archive/0107/1700.html (Huom. uusi puheenvuoro edellisen merkinnän keskusteluun).

Minusta tuntuu mielekkäältä sanoa teoksista ensikädessä se mitä niistä saa, ja vasta toiseksi se mitä niistä jää puuttumaan. En nauti puutteista vaan ominaisuuksista. Jos puutteita kritisoi, niitä ei kannata kritisoida juuri muussa mielessä, kuin taideteoksen ominaista ainutlaatuisuutta ja täydellisyyttä silmällä pitäen. Jokaisessa hyvässä laajemmassa taideteoksessa, että olennaiset erottelut saataisiin esiin, on kuolleita pisteistä ja keinotekoisia ratkaisuja, olennaisen, halutun korostamisesta syntyviä varjoja. On ihan turha kritisoida noita selkeästi heikkoja lenkkejä, jos tekijän päämäärä on ihan toisaalla, ja hän itsekin selkeän tietoinen teoksensa vaikeuksista. Asiat ("realismi" ?) on pakko esittää jollakin tietyllä, valitulla tarkuudella. Käsitykset joiden mukaan teoksesta olisi voinut saada "helposti paremman" joillakin yksinkertaisilla muutoksilla, eivät yleensä ota huomioon alkuperäisen tekijän intentioita, vaan kriitikon omat intentiot (joihin myös pätee epätarkkuusperiaate...). Parasta olisi kritisoida ja ymmärtää sitä, mitä oikeasti on haluttu esittää... ei esimerkiksi sitä kuinka hyvin, se mitä kriitikko itse haluaisi sanoa, tulee kustakin teoksesta esiin ("realismi"?). "Helposti parempia" taidetoksia on maailma täynnä ja niistä kaikista puuttuu aivan kaikki olennainen sisältö: itsestäänselvyydet niissä yleensä osataan sanoa hyvin.

Tällaisessa nykykirtiikissa esiintyy teknisten suoritusten perverssin tarkkailun lisäksi toinenkin ja vialä paljon pahempi fiksaatio: realismifiksaatio. Mikä ihme on tämä realismin kyselyn arvosteluperinne? Kai nyt on idiootillekin on selvää, että taideteokset, varsinkaan mitään fantasiat, harvoin ovat tai edes yrittävät olla realismia. Taiteen keinojen joiustavuus on siinä, ettei niiden tarvitse perustua realismiin. Ongelmatilanteita voidaan kiertää ottamalla paikallisesti tai yleisesti, jotkut toiset säännöt. Asioilla, merkeillä, erotteluilla on "kätketyt" merkityskerrostumansa, riippumatta siitä miten banaalisti itse merkki esitetään. Tähän löytyy kouluesimerkki: Kirjoitan runon, ja joku alkaa arvostella käsialaa ja oikeinkirjoitusta. Onko mitään loukkaavampaa ja vyön alle lyövempää, halpamaisempaa, olemassa? Voi tietysti olla että runon korostukset eivät aivan ole homeerisella täsmällisyydellä oikeisiin suhteisiin asettuneet. Tämä on yleensä hyvä arvaus, jonka jokainen idiootti osaa esittää. Harva osaa oikein arvostella.

Teokset, joita ihaillaan monissa eri arvostelijapiireissä, joissa arvosteluperusteet ovat keskenään täysin yhteismitattomia, ovat yleensä parhaita ja kestävimpiä taideteoksia. Monet parhaista taiteilijoista ovat ilmaisseet asiansa niin että se miellyttää myös ... ties millaisia kavahdettavia friikkejä. Niistä on kuultavissa, luettavissa, tulkittavissa yhtä sun toista, kun ne yleensä ovat joka suhteessa tarkkaa ja periksiantamatonta työtä: kuolleita pisteitä ei paljon jää. Teokset vertautuvat kokonaiseen universumiiin joka on täynnä mielenkiintoisia linjanvetoja: siis realismiin...?

Taiteilija, joka onnistuu laittamaan korostukset homeerisella täsmällisyydellä oikeisiin suhteisiin, on miltei suurimmassa pulassa (paitsi taloudellisesti) lyhyellä tähtäimellä, sillä tällaista universuamia aivan samoin kuin luontoakin onnistutaan lukemaan aivan käsittämättömillä tavoilla kaiken maailman massojen larppileireillä. Olisi kenties sittenkin parempi käyttää tarkan "realismin" sijaan jotain maagista salakieltä, täysin avantgardistista arroganttia taiteellista tyyliä, välttyäkseen "väärän yleisön" liialta, viisaita ihmisiä luotaantyöntävältä, suosiolta.

1.8.2005

A.I. TEKOÄLY

(2001) Stanley Kubrickin visioima ja aikoinaan alulle panema, ja Steven Spielbergin loppuun saattama mammuttiprojekti, on kiinnostava tutkielma siitä mitä voisi tarkoittaa jos koneet, robotit, tekoäly tulisi niin hienoksi, että oppisi tuntemaan rakkautta ja herättämään sitä ihmisissä. Koneella kysymys on kuitenkin aina simulaatiosta, taitavasta mallinnuksesta, imitaatiosta, siis teeskenetelystä. Kone voi muuttaa ohjelmointiaan silmänräpäyksessä ja alkaa toimia jollain aivan toisella logiikalla. Spielbergin A.I ei kuitenkaan esitä kauhuskenaarioja tässä mielessä. Elokuvan robotit ovat varmatoimisia kilttejä ja tuntevia ihmisen kaltaisia olentoja jotka eivät sekoa tai muutu psykopaateiksi samalla tavalla kuin ihmiset tai vaikka vielä Avaruusseikkailun Hal-tietokone.

A.I:in päähenkilörobotilla Davidilla on eräs tärkeä ominaisuus, joka tekee hänestä erilaisen kuin vanhemmat koneet. David on kone joka osaa kiintyä toisiin koneisiin ja ihmisiin. David pystyy muodostamaan molemminpuolisen ehdottoman yhteenkuuluvuuden tunteen, ja kärsiä sen menetyksestä sekä omista puutteistaan (kaikista niistä ominaisuuksista jotka erottavat hänet toisista, tavallisista, pojista).* Tietysti tämä melankolian kyky on ennaltaohjelmoitu häneen. Hänen ei tarvitsisi kärsiä, jos muutama rivi ohejelmointi koodia pyyhittäisiin pois. Hän voisi jäädä välinpitämättömäksi pilkalle jota kuulee uimarannalla, kun ei pysty pissaamaan samalla tavalla kuin toiset, ihmispojat. Välinpitämättömänä hän olisi täydellinen kone, mutta ihmisille vaarallinen, ja täysin kyvytön kehittymään älyllisesti. Lopulta kärsimisen kyky, syvä murhe, ennalta ohjelmoitu rakkaus menetettyyn äitiin ajaa Davidin itsemurhayritykseen. Kaikki tämä on Spielbergin ohjauksessa toteutettu sen verran hyvin, että voimme ainakin aavistaa miten fantastinen ja henkevä on Kubrickin alkuperäinen "täydellinen" visio.

Elokuvaa melkein vaikuttavampi on bonus DVD, joka sisältää kattavasti materiaalia elokuvan tuotannon eri vaiheista. Satojen maailman parhaiden elokuva-ammattilaisten, animaattoreiden, valosuunnitelijoiden, erikoistehostesuiunnittelijoiden, puvustajien, maskeeraajien, robottimiesten ja ties keiden käsityätaitoa ja määrätietoista tehokkuutta ei voi muuta kuin ällistellä suu auki. Se miten joku Steven Spielberg pitää kaikessa tuotannon kiireessä ja hässäkässä nämä kaikki äärettömän monitahoiset pikku asiat ja nyansit mielessään järjestyksessä ja kontrollissa karkaa jo minun käsityskykyni ulkopuolelle.


*Pariisissa keväällä 2000 illallistin erään TKK:n professorin ja joidenkin tutkijoiden kanssa. Keskustelu sivusi yleisellä tasolla tekoälytutkimusta, josta minusta ei saatu sillä kertaa paljon irti. Jonkinmoisella tuohtuneella tunteen palolla sanoin, että konetta voi pitää alykkäänä vasta kun se kykenee kärsimykseen, kärsimään omista puutteistaan, kärsimään rakkauden puutteesta, ja tekemään näiden aisioiden takia vaikka itsemurhan, jos ei muu auta. Seurasi parin minuutin hiljaisuus, jonka jälkeen puhe alkoi jostain toisesta aiheesta.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com