31.7.2005

HUOMAAN

että kyynisyyteni ja katkeruuteni alkaa jo saamaan koomisia cioranlaisia piirteitä. Innostuvin ihminen on kyynisin ihminen, sillä kukaan muu ei voi nähdä aina ja kaikkialla niin paljon ja niin suuria pettymyksen aiheita.

MURNAUN TARTUFFE

(1926) jatkaa niiden tylsien ja itsestäänselvien Tartuffe-tulkintojen sarjaa, joissa Molieren psykologin ja kirjailijanlahjoja aliarvioidaan reippaalla ja ylimalkaisella otteella.

Tartuffen kanonisoidussa tulkinnassa on kysymys kolmiodraama-asetelmasta. Varakkaan perheen pää tapaa nuoren ihanteellisen miehen, Tartuffen ja ihastuu tämän henkevyyteen. Tartuffe saa kutsun tulla porvariskotiin asumaan. Vaimo ja lapset ovat alusta alkaen epäluuloisia. Vaimo on miehensä palavasta kiintymyksestä Tartuffeen mustasukkainen, lapset taas pelkäävät perintönsä puolesta. Olennainen kysymys jonka Moliere asettaa on kysymys vilpittömyydestä... ensinnäkin onko se ollenkaan mahdollista, toiseksi miten vaikeata se onkaan tunnistaa, sillä kuten psykopaateista tiedetään juonittelu, kun sille on riittävän hyvät motiivit, voi olla loputtoman monisyistä ja syvällistä.

Kaikilta tähän astisilta Tartuffe-tulkitsijoilta on jäänyt huomaamatta, että Moliere ei anna mitään vihjettä siitä että Tartuffe jotenkin yksiselitteisesti olisi tulkittavissa tekopyhäksi, teeskentelijäksi. Hän on nuori ja ihanteellinen, siinä kaikki. Tekopyhyys on vaimon näkökulma asiaan. Teeskentelijänä Tartuffea pitävät perheen juonittelevat lapset. Heillä kaikilla on alhaiset motiivit negatiivisiin tulkintoihin. Vaimo yrittää vietellä Tartuffen ja samalla osoittaa miehelleen Tartuffen alhaiset motiivit. Alkuteksti on laadittu niin, että kaikki jää mahdollisimman tulkinnan varaiseksi. Ainoa varma asia mitä tiedämme on se, että Molieren aikana, sen enempää kuin antiikissa tai nykyaikanakaan tuollaiset kauniit porvarisnaiset eivät ole mitään yksiselitteisiä hyvän toivon lähettiläitä, ainoana elämän tehtävänään totuuden selvittäminen ja puhtaan aviollisen rakkauden suojeleminen.

Että Tartuffe-tulkintaan saataisiin Molieren alkutekstin syvyyttä (Moliere on aina tavattoman syvä samoin kuin joku Ibsen jota ei tietääkseni tähän päivään mennessä ole onnistuttu tuomaan näyttämöllä ja joka siksi on pysyy puhtaasti lukudraamana), voitaisiin miesten välinen ystävyyssuhde kuvattava samoin kuin jonkun Nietzschen ja Wagnerin tai Schillerin ja Goethen ystävyyssuhde. Tartuffe ei välttämättä ole alkutekstissäkään minkään lajin karikatyyri, vaan hänet voidaan lukea myös arvoituksellisena, tietoisilta motiiveiltaan vilpittömänä ja syvällisenä hahmona. Perinteisesti Tartuffesta luodaan nokka kiinni kirjassa ympäri taloa kulkeva sekopää, oppineen irvikuva. Tälle perinteelle ei löydy mitään yksiselitteistä tukea Molierelta. Alkutekstin syvyys on siinä, että se mahdollistaa niin monta olennaisesti toisistaan poikkeavaa tulkintaa. Tarvitaan vain ehkä toisenlainen loppu. Näytelmän tulisi kenties loppua ennen kuin Tartuffe osoitetaan syylliseksi (tai syyttömäksi), joskin tuo loppukin on äärettömän monitulkintainen tuomariston ollessa epäilyttävä, lahjottu.

Eräässä luennassa Tartuffe on tutkielma naisen psykologiasta, naisen rienaavasta pakkomielteisestä halusta osoittaa kaikki ihanteellisuus tekopyhyydeksi, vastustamattomasta halusta nolata, tehdä tyhjäksi vilpitön hyve. Miehen psykologia näyttäytyy naisen psykologian vastakohtana: uskova ja vilpittömän hyveellinen mies tietää, että ihanteiden tuhoksi onnistuvat koitumaan yleensä mitä arkisimmat realiteetit. Mutta draaman nainen, kaaosvoima, superälykäs ja -himokas Cosima Wagner, ilmestyskirjan pedon monipuolinen ja itsetiedoton vertahyytävän kaunis pelinappula, on kuitenkin juonitteluissaan aina mahtavampi kuin mies pyyteettömyydessään, ja moninverroin riittävän ovela, ja vartaloltaan riittävän sulokas, onnistuakseen syöksemään vaikka minkälaisen nuoren ihanteellisen viattomuuden päistikkaa helvitin kuumimpaan pätsiin. Tässä luennassa Tartuffe on klassinen tragedia, aiheenaan paratiisista karkoitus.

Tartuffen moniselitteisyys pääsisi oikeuksiinsa Dreyerin Otteita Saatanan kirjasta tyyppisen, nelinkertaisen (tai edes kaksinkertaisen) valotuksen avulla. Tartuffesta voisi tehdä neljä täysin erilaista versiota, neljällä erilaisella näyttelijäkokoonpanolla. Jokainen toisto syventäisi edellistä, ja neljällä toistolla päästäisiin jo aivan yllättäviin, lähes musiikillisiin tehoihin, kuten Dreyer tuossa mykkäfilmissään.

ERÄÄN LAUSEEN

Senecalta voisi melkein nostaa tämän sivuston motoksi: Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani.

30.7.2005

KUNNIALLINEN OTSIKKO

ja kirjoitus joka rohkaisee meitä

Senecan lukeminen tuntuu kuin viileitä
nektaripisaroita pirskottuisi mangolian varjossa
nymfein kanssa leikkivän kasvoille

Vaihdoin laiskanlinnan koneen edestä
kovaan ryhdikkääseen mukavaan istuimeen
ja asensin eteen tason näppäimistöä varten
Työskentely tuntuu purkautuvan suoraan
istuma-asennon mielekkyydestä

Laiskanlinnasta käsin ei ohjaimia pysty hapuilemaan

"säilytät häveliäisyytesi
miehuutesi on tallella
ruumiisi on vapaa kaikesta häpeällisestä
mutta kädessäsi on tamburiini"

Seneca antaa tiedon
syytä pysytellä luonnollisessa ja kohtuussa

pillu kyltymätön, perse kyltyvä

Kaikki tämä täysin mahdollista kunhan riittävän ajoissa kavahtaa
eturistiriitaa ilmestyskirjan pedon kanssa

Voidaanko muuten tarjota järjellisellä luonnolla varustetuille
parempaa opasta kuin järki?

NE TULEVAT ETSIMÄTTÄ JA KUIN ITSESTÄÄN

Viisaiden ihmisten nautinnot ovat sävyisiä ja maltillisia, melkein laimeita ja hillittyjä ja tuskin havaittavia, ja vaikka ne tulevat etsimättä ja kuin itsestään, niille annetaan arvoa, ja ne, jotka niitä kokevat, ottavat ne vastaan iloisesti; sillä he sekoittavat niitä elämäänsä vain silloin tällöin, leikkinä ja ajanvietteenä vakavien tehtävien lomaan. (Seneca: Onnellisesta elämästä)

SAALISELÄIMEN PUHETTA

Demokratiassa todellisia ongelmia syntyy silloin, kun tosiasiat on sanottu ja ne ovat yleisessä tietoisuudessa, mutta yleinen käyttäytyminen jatkuu sellaisena kuin kertasanominen tai tuhanteen kertaan sanominen ei muka riittäisi. Todellisuudessa asiat tajutaan yleensä välittömästi, mutta heikkolahjaisuus, tyhmyys, oppimattomuus, tietämättömyys, läsnäolemattomuus, lukemattomuus, seuraamattomuus ovat vain tarkasti hiottuja tekniikoita vastuun välttelyyn, ja mahdollistavat selkeästi vääriksi teidettyjen valintojen ja tekojen ahnaan ja halukkaan viljelyn. Siksi sanotaan: massat ovat pahoja. Koska massat ovat häkellyttävän älykkäitä.

Karkeloivat iloiset energiset massat janoavat aina uhria, uhria joka ei milloinkaan ole kuka tahansa. Sillä hetkellä egoistit, erikoisuudet, lupaukset ja loistavat lahjakkuudet piilottelevat "kuka tahansa"-naamiodensa takana, ja tietävät että se on turvallinen paikka, koska se on totta, todelliset kasvot eikä mikään naamio. Mestaus tapahtuu aina saman leppoisan lounge-musiikin tahdissa, eikä kukaan oikein selvästi tajua mitä tapahtuu ja mitä se tarkoittaa mitä tapahtuu, korvien ja silmien ollessa räikeässä ristiriidassa.

Armeijassa massat suuressa, ylivoimaisessa älykkyydessään, käyttävät samaa prinsiipppiä päin vastoin. Kun asiat sanotaan kertaalleen (ja kenties jopa testataan yksinkertaisella kokeella), ne oletetaan tunnetuiksi, ja kaikki vastuu siirretään sille, jonka voidaan todistaa olleen ainakin läsnä siellä missä asiat annettiin kerran tiedoksi. Kun tiedetään, että kaikkea ei voi oppimatta oppia, saadaan aikaan tilanne jossa harva on täydellinen, mutta vain täydellisyys periaatteessa sallittua. Asioita katsotaan normatiivisesti läpi sormien, mutta vaikeuksia ja traumoja on haluttaessa helppo tehtailla niiden osalle, joiden ei toivota massassa näyttelevän kovin vahvaa roolia. Sitä kutsutaaan kohtaloksi. Massojen tietoista itsesäätelyä ja kylmän järkevää likvidointia yhtä kaikki.

MARTIN SCORSESEN GANGS OF NEW YORK

on katsomisen arvoinen toisinto kaikesta siitä minkä jo tunnemme läpikotaisin: kiinnostavasti vääristeltyä amerikan historiaa. Elokuvassa on jälleen kerran todellla hätkähdyttävää se kaikki lynkkaamisen vaivattomuus, ajattelevien ja vaikutusvaltaisten kansalaisten täysin huoleton silpominen. Jotenkin siinä samalla tavalla kuin elämässä onnistuu katoamaan silmistä se, että kysymyshän on vain ja ainoastaan rahasta, kunnian ja pullistelun takana on aina piilossa kalpea ja vähemmän ihanteellinen luuranko: haluttomuus tehdä oikeaa työtä. Kätketään se viekkaasti politikoinnin, elämäntaiteilun, donjuanismin, starailun ja sikailun kaapuun.

Mutta haluttomuus tehdä työtä kulkee käsikädessä pahuuden, lynkkauksen, näkymättömän kyynerpäätaktiikan ja temperamentikkuukdeksi naamioituneen psykopatian kanssa. On kai itsestään selvää ettei pahuudella voi saada aikaan mitään parempaa tulevaisuutta, vaan ainoastaan jonkinlaisen tunteen siitä, ettei tarvitse kadehtia ketään, tappamalla kaikki nuo kadehdittavat. Puhutaan kilpailusta, mutta kysymys on rikollisuudesta, silkasta väkivallasta. Häikäilemättömässä ja keinojakaihtamattomassa eloonjäämiskamppailussa on oltava nopea, ovela ja paha. Sillä hetkellä kun kamppailuun on pakko ryhtyä putoaa toiminnalta kaikki moraalinen pohja. Ollaan jollakin toisella pelikentällä, kuin alun perin oltaisiin haluttu olla. Kukaan ei saa valita ammattiaan taipumustensa mukaan, vaan friikit vetävät kaikki mukaan omaan verilöylyynsä. Ainoa moraalinen teko voi olla pois lähteminen tai itsemurha. Vääristellyisntä Scorsesen elokuvassa on juuri tuo Happy End.

Amerikka on maa, jossa Happy End ei milloinkaan ole toteutunut, muuta kuin itsemurhan (Poe, Coltrane, Hemingway) tai pois lähtemisen (Pound, T.S. Eliot) muodossa. Jos miesten eloonjäämistaitelu edellyttää tappamista, ei naisten taitelu voi käsittää muita sävyjä kuin vahvimman puolelle asettumista. Miehiä joille lupaus tai sana ei merkitse mitään... naisia täynnä myrkkyä, myrkyttäjättäriä... kenellekään ei lohdutusta, ja vain tappajille innoitusta. Kun sonnia teurastetaan, lännen ylevän kullankaivajarodun lehmivasikat ja naudat asettuvat teurastajan puolelle hymyilemään voitonvarmaa ja vivaihteikasta maailmatietoisuuttaan... tietämättä että seuraavaksi on heidän vuoronsa. Naiset siunaavat ja vahvistavat kullekin aikakaudelle ominaisen väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden muodon. Sitä kutsutaan tottumukseksi. Ne jotka oikeasti, jonkun mestaajan välinpitämättömyyden tai huolimattomuuden takia, jäävät verilöylyn jälkeen rutistamaan toisiaan auringonlaskuun, eivät ikinä tunne mitään todellisia tunteista, vaan ainoastaan jääkylmää halua hyväksi käyttää toisiaan kaaoksen keskellä. Kärpäsen toukat jatkavat heidän aivoissaan arkisia ahnaita laskutoimituksiaan.

Hyvyyden syy on siinä, että se mahdoillistaa oikeudenmukaisen kilpailun. Pahuuden kilpailuhenki on suurimman röyhkeyden ja yllätykseen perustuvien sabotaashien ja hyökkäysten kilpailua, jossa vastustajat raahataan lynkattaviksi aivan toisenlaisille pelikentille kuin missä hymistellen julkisesti näytetään ja väitetään pelattavan. Siinä koko tiensä päähän tullut amerikkalainen kulttuuri, avoimena ja irvokkaana, ankaralle lähiluvulle antautuvana, vailla minkäänlaista sympatian pehmentävää mahdollisuutta.

Meidän on hyvin nopeasti päästävä kiinni toidenlaiseen, oikeaan kulttuuriin, jos aiomme selvittää päämme tuosta moskasta, jota tuo kirottu mantere on päähämme upottanut viimeiset sata vuotta. Meillä on mukava etumatka, ne onnelliset kilometrit jotka meidät erottavat tuosta ilmestyskirjan roskaläjästä. Esimerkiksi neuvostoliittolaisen elokuvan ja tv-tuotannon nopea saaminen suomenkielisillä tekstityksillä, aluksi nyt vaikka miljoonakin nimikettä hyllynpohjalle, voisi auttaa syöpähoidon ihan akuuttiin ensivaiheeseen. Jos tätä ei saada tänään hoidettua, huomenna kaikki on jo myöhäistä.

BREAKING THE WAVES

Lars von Trier on tietämistäni elävistä aktiivisista elokuvantekijöistä suurin. On vaikea tajuta, miten niin periksiantamaton, ylevä, taitava ja valehtelemaan kykenemätön henki kuin Trier on voinut löytää itselleen tuottajan. Mistään takapajulasta ei luulisi löytyvän niin anarkistista ja haastamisenhaluista pääomaa, joka alkaisi lyömään vetoa ihan oikean sanottavan puolesta, jos se samalla rahalla voisi tuhota sen... ainakaan aikakaudella jolloin sitä sanottavaa ei välttämättä ole jatkuvasti tarjolla. Trierin kaltaiset tekijät eivät ole korvattavissa, ja valtavirtapääoma ei vihaa mitään niin paljon kuin korvaamattomuutta, riskeistä suurinta. Periferiassa pääoman tehtävä on tavallisesti tuhota se mikä on korvaamatonta, eli kulutuksen este.

29.7.2005

Yksinkertaisia molekyylimalleja

kaksinkertaisia lainausmerkkejä


Kolminkertaiset olympiarenkaat

kuusinkertaiset näiden laskujen osalta


Kaksinkertainen selkäranka

nelinkertainen odotuksiin verrattuna


Viisinkertaisesti suurentavia peilejä

kymmenkertaisesti se mitä galaksista oli näkyvissä


Nelinkertaiset pihdit

kahdeksankertaiset tartunnat hehtaaria kohti


Yksinkertaisesti hyvin rauhoittavaa ainetta

satakertaisesti taloja, veljiä, sisaria, isiä, äitejä, lapsia ja peltoja
ketkä ovat ne onnelliset

syntyneet tämän merkin alla

tämän rikoksen johdossa

rauhanomaiset, rehelliset ja myötätuntoiset

jotka ovat saaneet kodin ja uskon

nousseet Jumalan riistoa vastaan

piirteiltään silmiinpistävän samanlaiset

tehokkaat rauhallisessa ympäristössä

liian ylpeät kerjäämään

kuuluneet Afrikkaan

myöhemmin kerääntyneet joukoiksi

menettäneet keskustansa

erikseen levinneet useisiin kieliin

hyvin korkealla ravintoketjussa

tietämättöminä joogasta

koskettaneet koko maailmaa

kuitenkin vähälukuisina sulautuneet

toisiin muodostamatta yhtenäistä

kiusaamismyönteistä näkökulmaa

MAAILMAA MUOVAAVA TAHTO

ei niitä tunne: Rienausta, pilkkaa
kutsua sitä Jumalaksi


Amerikassa
jokainen seutu on sielun tila
ennen kuin siellä on käynyt.

(Melleri)

POHJANMAAN BORDELLIT

Tallinnassa joka toinen liikehuoneisto on ilotalo tai striptese klubi. Bordellit ottavat iloisia ja tyytyväisiä asiakkaita vastaan ympäri vuorokauden. Paikkojen hintataso vaihtelee normaalista äärettömän kalliiseen. Normaalilla hinnalla saa normaalin tytön, kalliilla vähän innostuneemman ja asialleen omistautuneemman, ja äärettömän kalliilla jotain yli sen mihin kenenkään ihmisen tai jumalan arvostelukriteerit riittävät, sellaisen jota Venus vihaten kadehtii. Koska kysymys ei ole mistään selkeästä ja avoimesti artikuloidusta liiketoiminnasta, puhelinnumerot vaihtavat omistajaa, ja vastalahjakulttuuri pelaa elegantisti niin kuin venäjällä ainakin. Tytöt, jotka työskentelevät salaa ja satunnaisesti, kaalliimmissa piirien tuntemissa paikoissa eivät tietenkään etsi rahaa, vaan testaavat käytännössä rakastajakokelaita itselleen. Tuollainen tyttö tietää, että hyvä rakastaja on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys... ja jos sellaisen löytää siitä on pidettävä kiinni aivan samalla tavalla, kuin niistä rikkaista mutta vähemmän haluttavista miehistä, jotka koko lystin kustantavat. Siksi ilotalo käynnit tarkoittavat Erokselle lähinnä yhden kerran muodollista maksua ja satunnaisia lahjoja, jotka avaavat portit kuukausien tolkuttomaan hauskanpitoon. Mutta Erosta arvostetaan vain idässä, niin on laki. Eros ei ole mikään fetissi.

Tallinna ei ole turismin kehto. Auki olevien paikkojen tarjonta riittää tyydyttämään kaupungin oman normaalin tarpeen. Tallinnalainen perhetyttö käy balettikoulussa neljä - kuusi kertaa viikossa kahdentoista vuoden ajan tullakseen päteväksi striptease tanssijaksi. Taso on pätevä.

Jos pohjanmaalla olisi tällaisia tyttöjä, mitä siitäkin seuraisi. On turha kuvitella että tytöt pysyisivät annettujen rajojen sisällä. He lähtisivät leviämään kuin tulipalo. Heitä nähtäisiin kohta kaikkialla, aikamiespoikien takapihoilla haravoimassa, Keskisen kyläkaupassa onnettarena, perhejuhlissa kummina, heinäladoissa huhkimassa ja seuroilla kaatuilemassa. Tavallinen elämä, ankeuden, valituksen ja marinan depressiivinen varjo-Finlandia, "illuusiottomuuden kultti" joutuisi äärettömän kovalle koetukselle. Matriisinkaltainen ennaltamäärätty elämä joutuisi rakkauden kaaosvoimien valtaab, tapahtuisi jonkinlainen psykoosi, panopsykoosi, nussimispsykoosi. Tytöt leviäisivät ruohikkopalon kaltaisesti, nussien, vatkaten ja imien läpi puolustuskyvyttömät kylät ja kaupungit. Keväällä televisiota näytettäisiin jokien tulvimisen sijaan spermatulvia. Voitaisiin pitää tukkimiehen kirjanpitoa siitä kuinka paljon on menetettyjä miehiä, kuinka paljon hukkuneita. Runkkaaminen, tämä totinen kansallisurheilumme, ei olisi enää ollenkaan muodissa. Nuorison edustajat, kun heiltä kysyttäisiin runkkaamisesta, vastaisivat kuin amerikkalaiset neekerit: "Olen kokeillut. Kerran. Mutten pitänyt." Porno ei menisi kaupaksi enää millään konstilla, gangbussit ja muut amerikkalaiset naissukupuolen äärimmäisen halventamisen tekniikat eivät kiinnostaisi nuorisomme parhaimmistoa kuin enintään kuriositeettina. Kapitalisti repisi hiuksiaan ja itkisi katkerati ja hakisi apua ammattiauttajilta. Suomalaiset akat, ne joiden muistettaisiin silloin nauttineen "EI"-sanomisesta ja pihtaamisesta, jotak työllä ovat vastustaneet ja rakentaneet esteitä kaiken kauniille, ja uskotelleet että maailmassa ei ole pyyteetöntä ihmistä, jotta itse saisivat hyvän oman tunnon omille törkeille pyyteilleen, heitettäisiin körttipappien kanssa Pohjanlahteen kaameiden kirousten säestämänä. Ne tytöt jotka olivat kunnollisia eivätkä ilkeitä saisivat jäädä ruokaa laittamaan ja puita kantamaan. Pan soittelisi tyytyväisenä huiluaan lakeuden reunalla. Nymfejä tuntuisi olevan ruohikossa vähän kaikkialla. Elämä asettuisi sellaisiin rattoisiin uomiinsa.

...antenni naapurin katolla
leikkaa ristin vasten punaisena palavaa
Pohjanmaan taivasta,
kohta sammuvaa,
syyskuun sateen kaikesta kaipuusta
puhtaaksi pesemää
kun itsesaastutan ikkunassa,
kaksin käsin
Poika joka aina repi kärpäsiltä siivet ...
mitä tekee nyt kun enkeleihin ei yllä,
varvistamallakaan?
(Melleri)

28.7.2005

PAN TYÖSKENTELEE

kaukaisessa aukeaksi hakatussa eläimettömässä ja nymfittömässä metsässä huilullaan, jonka peittävät liikemiehiä sikailemaan ja tuhlaamaan kuljettavien suihkukoneiden äänet. Hänen päässään on kuolleen hämähäkin seittiä, ja hän yrittää hallita ja jäsentää mielessään arviolta kahdeksankymmenen tuhannen pelkästään keski-Lontoon alueella toimivan prostituoidun huokailuja.

KÄÄRME ON OLEMASSA.

Kaikissa tapauksissa, vaikkei tietäisi mikä käärme on, mitä tahansa tapahtuukin, syy on yksin sen joka lähestyy käärmettä. Kiinan maa on satelliitista katsottuna täynnä lohikäärmeitä. Japanissa on tuhat vuotiaita puita, laajoja merialueita, ja kokonaisia etelän saaria tappavan myrkyllisten monenkirjavien tuntemattomien käärmeiden peitossa. Jos niiden suut olisi ommeltu umpeen ja myrkkyhampaat katkaistu kovalla rahalla, tuollainen paksu elävä käärmematto olisi taatusti rentouttava auringonottoalusta. Käärmeet eivät tee poikkeuksia, ne eivät missään tapuksessa muutu silittämällä kissoiksi tai edes mustiksi linnuiksi. http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.php/runot/17/

KAUPUNKI

joka on syöpäpesäkkeen kaltainen ylisuureksi laajentunut mafian markkinapaikka täynnä hävyttömiä hintalappuja ja tinkaajiin raivostuneita kauppiaita, myrkyttää köyhäksi ryöstetyn sappemme petoksiksi tarkoitettujen lupaustensa äärettömyydellä. Jos haluaisimme parantaa syövän, täytyisi jokaiselle silmäniskullekin määrätä hinta. Silmänisku, joka ei johda yhdyntään, maksaa iskijälle mustan silmän tai selvää rahaa. Yhdyntä, joka ei johda avioliittoon, maksaa viettelijälle hengen tai selvää rahaa. Ihmiset eivät vieraantuisi todellisesta elämästä kokonaan, jos he voisivat edes rahalla taata lupaustensa häilyvyyden. Siksi maissa, joissa tytöt kuumaverisyytensä ja sielukkuutensa tähden eivät voi kieltäytyä seksuaalisuudesta, ottavat säännönmukaisesti, esimerkiksi ensitreffeillä pojalta rahallisen pantin mahdollisen seksuaalisen turhauttavuuden tai tyydyttymättömyyden varalta. Tällainen kapitalismin olosuhteissa (eli mafiahallinnossa), ylevä ja kehittynyt järjestelmä takaa sen, että muutkin kuin mafiamiehet voivat ottaa osaa yhteiskuntaan vieraantumatta, maksamalla asianmukaiset lunnaat. Järjestelmä, josta meillä voidaan vain haaveilla. Marx sen tiesi, pohjimmiltaan itäeurooppalainen runoilija.

TOISTO ON VASTALÄÄKE

eli seerumi. Yllättävää käärmeenpuremaa vastaan voidaan suojautua vain jos olemme tavanneet saman käärmeen aiemmin ja anastaneet sen myrkyn. Mitä monimutkaisempien asioiden toistumista tunnemme, harvinaisempia käärmeitä olemme tavanneet, sen vähemmän meitä voidaan yllättää tappavan myrkyllisesti. Suurten kaupunkien autuus: monimutkaisia tapahtumia on paljon ja tiheästi, joten myös toistoa on paljon. Kaupunkien kirous: myrkylliset asiat naamioituvat myrkyttömiksi jatkuvasti monimutkaisemmin tavoin. Ilmiöt havaitaan kun ne toistuvat, kerrankin. Jos pysyttelemme kaupungissa liian pitkään, kaikki havaitsemamme toisto muuttuu kiertäväksi, viiltäväksi, korviareppiväksi monotoniaksi. Kyllästyminen, toiston ylenpalttisuus, on tasapainottomuuden ja hidasoppisuuden tila. Herkkyyden menettäminen ja yksipuolisuus ovat yhtäkaikki tunteen katoamiseen liittyviä ilmiöitä. Joudumme palaamaan maanviljelykseen löytääksemme uudelleen alkugeometriat, jotka ovat olemassa olevia ja totta. http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.php/runot/37/

MITÄ SIPERIA OIKEASTAAN OPETTAA?

Erämaa, jossa elää maailman himokkaimmat naiset runsaslukuisena ja riittoisana heimona ei voi opettaa mitään kovin täydellisesti. Mutta kai sekin on jonkinlainen rangaistus, jos sinne joutuu siirtymään Pietarin budoaareista tai Moskovan kylpylöistä. Kalifornialaiselle kullanetsijälle tai pohjalaiselle poikamiehelle Siperia joka tapauksessa olisi jonkinlainen paratiisi.

KATARTTISET PAINAJAISET

Toiveunesta herääminen on kammottavaa, painajaisesta herääminen ruusuntuoksuista. Siksi pyhien kuolinkammioon, vanhojen miesten vuoteisiin, jää pysyvä ruusuntuoksu. Tämän tiedämme varmasti.

Ystäväni tuossa mainitsi että antiikin tragediat ovat vakuuttavia painajaisina. Tragediakirjallisuus on itseasiassa painajaiskirjallisuutta, merkittävintä realismia, alitajunnan arkea 24 tuntia vuorokaudessa. Tragedian loppu, painajaisen päättyminen (siihen että kaikki on vain teatteria), on koko näytöksen ylivoimaisesti nautinnollisin hetki. Se syleilee meitä kuin vanhan miehen ruusuntuoksuinen suloinen kuoleman uni. Amerikkalaisen HappyEndin pakkomielteisessä perinteessä tämäkin, ehkä ainoa mahdollinen todellinen nautinto maan päällä, menetetään pelkkää typerää ajattelemattomuutta: http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.php/runot/25/

MICHELANGELO ANTONIONIN

sanat Marki Rothkolle "En tiedä mitä se esittää, mutta se tekee sen täsmällisesti" kuvaavat elokuvaa rehellisimmin. Elokuvan kokoisille käsitteille ei ole nimeä, ja jos nimi annettaisiin, käsiteanalyysistä tulisi heti alussa liian vaikeaa, summittaista, mielettömyyttä tai silkkaa ajatusleikkiä. Kuva jostakin ei voi sisältää tietoa tai teoriaa siitä mihin se viittaa, eli minkä kaiken tulevan ja menneen, olevan ja kuvitteellisen, allegoriaksi kuva suostuu. Tiedämme vain sen että kuva viittaa kuvattuun enintään vain hetken, kunnes tiet eroavat.

TIMANTTI ON YKSI SUURI MOLEKYYLI

Ateenan hajoitti se mikä Rooman rakensi. Rooman hajoitti se mikä Euroopan rakensi. Euroopan hajoitti se mikä Amerikan rakensi. Amerikan hajoitti se mikä Neuvostoliiton rakensi. Neuvostoliiton hajoitti se mikä Uljaan Uuden Maailman rakensi.

Subjektiivisesti, rakkaus on suurin järjestävä voima, raha rikkova. Objektiivisesti, raha on suurin järjestävä voima, rakkaus rikkova. Että rahalla voisi saada mitä tahansa, täytyy ensin rikkoa se mitä rakkaus on järjestänyt. Vain kultakuumeen riivaamassa naisettomassa Kaliforniassa tai pohjanmaan bordellittomilla poikamieslakeuksilla - joilla sielu mustuu ja mätänee tietämättä miten syntiä tehdään, kykenemättä edes lankeamaan helvetin ensimmäiseen kehään kaikista helvetin silmänkantamattomista kehistä, joiden yli sielun tulisi selvitä - voi jäädä epäselväksi mitä tämä tarkoittaa: Ihmisestä jota ei voi ostaa tulee riski - aviovaimosta jota ei voi ostaa, epäilyttävä. Joskus kaupunki onnistuu vuosien ja muutosten lävitse antamaan muodon rakkaudelle. Tosena aikana kaupunki onnistuu hävittämään rakkauden, tai rakkaus kaupungin.

27.7.2005

HANNU SALAMA

Jaaha, Väinämöinen sanoo uusimmassa runokokoelmassaan kaiken olennaisen:

http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.php/runot/26/

Mitäpä minä täällä enää toistamaaan huonosti ja kömpelösti sitä mikä on kerran hyvin ja oikein sanottu.
Asioiden satunnainen mutta kohtalonomainen kulku epätoivottuun suuntaan osoittaa
kestämätöntä kaikki
toivottu suunta
ja onnekkuus
onnistuminenkin
rakentaminen ja rakennusten säilyttäminen
Miten voi ylipäätään tahtoa mitään
riistämättä
Onnen määritelmäkin
on sellainen, ettei se voi olla muuta kuin ansaitsematonta
Jos se on ansaittua, se ei ole onnea
Ja meillä on koko ajan liian suuret palkat
Edes huonon onnen puuttumista ei voi toivoa
tietenkään, luonnossa
Lampun ympärillä hyörii lepakonkokoinen kiitäjä
Lepakko jos tulee sisään on kissankokoinen
Epäilen että koko karmeus on siinä
että tämä on mitä on ja sitten
ei ole mitään
Korkeat abstraktiot saattavat
olla harhaa. Mutta niin kuin Melleri sanoo
Vuodet kuluvat, eivät vieri

26.7.2005

LINNUNRATA ON KÄSITE

-
joka istuu kuin hopeanpuhdistaja
kuin Woody Allen Long Beachin hiekalla
Jospa jokainen olisi mukana
omasta tahdostaan
saisimme ehkä kokea enemmän
Ennalta arvattavat hävyttömyydet
kuolleet keltaiset planeetat
säntilliset konstellaatiot nykivät
kasvojamme
Yllätyksetön ja täsmälleen odotusten mukainen
petos tyhjentää taskumme ja odotuksemme
Joskin on siinä ero, käyttääkö valetta
toisen tunteiden suojeluun, vai valehteleeko
kuten ihmiset, myrkyttääkseen...
on siinä ero
Itsetutkiskeluun pitää mennä nykyistä ankaraa tietä
vaikkei siihen saa liikaa syventyä...
Elämästä ei mitenkään tunnu selviävän puhtaana
Elämä, kiduttava ja nöyryyttävä
Kaksijalkaisia ja kaksijäsenisiä alkuperäiskansoja
syntyy nopeasti ja lopullisesti, tuhoutuu
Tulee mieleen lapsuuden Monopoli lautapeli
Hävisin aina ja katkerasti
naapurinpojille
jotka eivät todellakaan olleet mitenkään erikoisen älykkäitä
Siis mistä tämä leikin katkeruus
Taas jotkut kangastukset ottivat minut
sen verran vakavasti että aloin uskoa niihin

DECONSTRUCTION OF IBANEZ RG550

on huoneentauluni nimi. Siinä on neon pinkki Ibanez sähkökitara purettuna osiin ja osat sommiteltuna ja ruuvattuna silmää miellytävästi neon keltaiselle 80cm x 80 cm pakelliittilasikuitu pohjalle. Teoksen merkitys on se, että jos on unohtanut soittotaidon kitara on tyhjän pantti, tylsännäköinen elementti pölyttymässä huoneen nurkassa. Purettuna ja sommiteltuna saavutetaan miellyttävämpi, istuvampi ja vähemmän imuroinnin tiellä oleva sisustuselementti. Osat on purettu liitoksistaan irrottamalla, niiden eheyttä rikkomatta. Osat ovat kaikki tallella ja esillä, ainoastaan keskinäiset suhteet ovat toiset, abstraktit, värisilmän ja tasapainoaistin sanelemat, vailla kaikkea alkuperäisen toiminnallisuuden aktiiviseen vuorovaikutukseen painostavaa luonnetta. Osat ovat helposti palautettavissa alkuperäiseen yhteyteensä, järjestykseen, ja soitin viritettävissä, jos kätkeytynyt merkitys, eli musiikki ja sen soittotaito palaa, tai uudelleen opetteleminen alkaa tuntua vaivan arvoiselta.

http://www.ibanezregister.com/images/images-rg/550/rg550fa-1989usa.jpg

KUUNTELEN PAN YNGWIEN

patologisen narsistin ja huvittavan läskimooseksen sävelrunoja, jeffkoonslaista muovikeyboardeilla säestettyä sankarikitaraversiota Beethovenin viidennestä, eli suurinpiirtein kaikkea sitä hyvää makeaa mitä Ruotsin kansa on maailmaan tuottanut -kiitos ruotsin kansa-, ja haaveilen kissan pennusta: http://www.oricat.fi/pennut.htm

DON QUIJOTE AROLLA

Elokuva jonka todella haluaisin nähdä on Grigori Kozintsevin Don Quijote vuodelta 1957, surullisen hahmon ritarina Eisensteionin mestariteoksista tuttu suuri Nikolai Tserkasov. Don Quijote on aihe johon merkittävät ohjaajat ovat tarttuneet käsittämättömän harvoin. Oikea Don Quijote arolla, pitkäkarvaiset tataariratsut ruispellossa, valtava kymmenmetrinen peitsi kuin auroinkokellon viisari matkalla kohti... jotakin ilmansuuntaa, jotakin äärettömyyttä, kasvottomat paholaiset, kaikkeen elolliseen ja elottomaan luontoon täydellisesti sulautuvat mustaa valoa hehkuvat vaikeudet, abstraktit tuulimyllyt jossakin silmänkantamattoman vihreän etäisyyden takana anonyymien kirkontornien auringonlaskun hämyisessä välimaastossa, ritarit tienristeyksessä Aasian ja Euroopan tuulenhuuhtomalla rajapyykillä, tragedian ja komedian groteskilla veitsenterällä, matkalla kohti suhteellista parempaa, vailla tämän maailman innoitusta, rakkauden epäsolidaarista näennäistä päämäärätietoisuutta, jatkuvana taustamaisemanaan maaksi tulleen meren horisonttiviiva ja silmänkantaman päässä muutama nälkäinen paikallaan kiertelevä arosusi.

25.7.2005

ELOKUVASSA

joka on tietynlainen kolmiulotteinen maailma (kaksiulotteinen kuva, aika) on aina kysymys hahmotuksesta, yhtälöstä, jossa tietyt asiat asetetaan vakioiksi ja tietyt asiat täytyy ratkaista. Jos asiat jäävät vaille ratkaisua, se tarkoittaa elokuvassa esteettistä linjausta. Ratkaisematta olevien asioiden piilottelu tarkoittaa huonoa elokuvaa. Mikään ei ole näkyvämpää kuin näkemyksettömyys.

Hyvä elokuva tarjoaa aina mielenkiintoisen yhtälön ja elegantit ratkaisut, tai osoittaa niiden mahdottomuuden. Siksi elokuva, myös dokumentti elokuva, on aina allegorisessa suhteessa yksittäisten ihmisten havaitsemaan maailmaan. Myös itse havainto on allegorisessa suhteessa siihen mitä todella tapahtuu ja on. Havainto on jo alustava jäsennys. Mikään ei ole realismia sinänsä... nykyhetkeä ei ole mitenkään suoraan tulkittavissa sen enempää kuin jokin huonosti tunnettu historiallinen aikakausi. Siitä miten asiat maailmassa toistuvat sanoi Marx, että ensimmäisellä kerralla tulee tragedia, toisella kerralla komedia. Ensimmäisen kerran ja toisen kerran miehet ovat eri miehiä. Igmar Bergman sanoi vuonna 1970 haastattelussa, että häntä ei inhota elokuvamaailmassa mikään muu kuin "toisen kerran" miehet. Ne joilla ei ole mitään "omaa sanottavaa" , mutta jotka haluavat silti hillittömästi sanoa, kantamatta vastuuta ensimmäiseen kertaan sisältyvästä tragediasta, tai ymmärtämättä koko asiaa, luulleen että maailmassa jo ihan kaikki on tehty ja sanottu moneen kertaan, tai ainakin kertaalleen, mikä on tietysti ensin mieletön harha, ja sitten kun harha paljastuu, mieletön, sitkeä vale.

Elokuvaa luetaan niin, että sen erottelut kiinnitetään subjektiivisesti koetun todellisuuden havaittuihin erotteluihin. Elokuva tutkii syiden seurauksia omaan teleologiaansa nojaten. Ensimmäiseksi me havaitsemme elokuvassa sen mikä siinä toistuu samoin, kuin jokin vastaava erottelu omassa kokemusmaailmassamme. Toiseksi me havaitsemme sen, mikä toistuu pelkästään elokuvan sisäisessä logiikassa, irti kokemusmaailmastamme. Syntyy sabluuna, joka asettuu hahmottamamme osatodellisuuden päälle, rajaten siitä esiin jotakin selväpiirteistä, mutta muuten hankalasti erottuvaa. Mitä suuremman hahmopaljouden elokuva kohottaa esiin omasta kokemuksestamme sen voimakkaampi ja esteettisempi on elokuvakokemus. Vasta toissijaisesti elokuva lisää kokemusmaailmaamme esittämällä joidenkin sellaisten rakenteiden toistoa ja kestoa, jotka eivät millään tavoin kosketa tai jäsenny siihen, mitä olemme olemassa olosta ehtineet saada irti.

Kokemusmaailmamme on aina jotakin tabula rasan ja äärettömän kokemuksen väliltä. Tabula rasan näkökulmasta kaikki maailmalliset, eri aikajänteiset tapahtumat ovat yhdenvertaista neliulotteista dataa. Ilman kokemusta ei ole rytmitajua, eikä käsitystä edes tunnistamiemme asioiden toistosta tai kestosta. Ääretön kokemus tarkoittaa tarkkaa käsitystä siitä miten kaikilla rakenteellisilla tasoilla ilmenevät asiat hahmottuvat. Elämä on sppiraalimaisesti laajnevien rakenteiden itsetietoisuutta, hahmojen, tilojen, toistumista ja kestoa, ilman että ilmitulemista tai mittakaavaa voidaan millään laskutoimituksella tarkasti tai ollenkaan ennakoida. Absoluuttisessa elämässä asiat toistuvat rytmikkäästi, mutta ennaltamääräämättömillä hahmotuksen abstraktiotasolla. Hahmotuselimen sensibiliteetti kasvaa sitä mukaa kuin aika kuluu, spiraali keriytyy auki, ja organismi johon se hahmotuksen kautta liittyy, laajenee. Olemme jossakin spiraaliradalla, hahmotamme sitä jatkuvasti kaikkien mahdollisten kiertoratojen ja mittakaaavojen avaruusluotaimilla, päästäksemme selville, missä mittakaavassa, jokin tunnistettva hahmo seuraavaksi esiintyy.

Luonnonkansatkin jo tiesivät: ellei taivaalla tapahdu mitään, ihmiselämässä ei tapahdu mitään... mutta kaikki saattaa kuitenkin johtua vain siitä, että silmämme ovat vanhat emmekä ole havainneet taivasta kyllin tarkasti.

24.7.2005

KELLO PUOLI SEITSEMÄN

aamulla istuin toista kertaa samassa kebabbaarissa sinä yönä. Paikka oli täynnä humalaisia. Musiikki soi hiljaisena, tiskin takana ukko nuokkui kyllästyneen näköisenä kuin juutalainen lyhty. Joakim ja pitkä Olga alkoivat tanssia huojuen pöytien välissä. Ukko valpastui, nousi nopeasti ja laittoi musiikkia kovemmalle. Muutamat nousivat pöydälle tanssimaan, aurinko alkoi paistaa koko terässään, ja minunkin kasvoilleni virtasi uusi ilme. Dmitri, erikoisen hienolta ja sivistyneeltä vaikuttava nuori mies johon olin tutustunut hetkeä aikaisemmin, lähti tilaamaan meille tarjottimellisen vodkaa. Yhdestä pöydästä katkesi jalka ja ihmiset rojahtivat lattialle. Kauhea sotku, kaikki nauroivat makeasti. Ukon kasvot hehkuivat ilosta. Hän laittoi musiikkia kovemmalle.

- Mitä sinä Dimitri oikeastaan teet elämässäsi, kysäisin.
- Asun puolet vuodesta Kaliforniassa, puolet vuodesta täällä. Isä maksoi yliopistopaikan Kaliforniaan. Mutta minä en ole tuhlannut yhtään päivää luennoilla. Helppo tie, helpoin tie, se on minun tieni. Kaliforniassa sitä surffaa ja hengailee mustien kanssa. Mustat on yhtä kuin huumeet ja prostitutio. Ei siihen kaikkea aikaa saa kulumaan... opiskelen itsekseni kaikenlaista mikä sattuu kiinnostamaan, kieliä, historiaa, tanssia. Keväällä aloitin kreikan. Kieli joka todella sopii kadulle, paljaiden faktojen pudotteluun. Joka sanassa piilee vimmattu merkitysten voima. Asioita pitää kelata, ja pitää kelata hyvin, että säästää energiaa. Täällä teen samaa, lueskelen oikeusfilosofiaa ja myyn tyttöjä.
- Mutta, eiväthän nuo ole mitään avoimia vaihtoehtoja. Sinun täytyy tuntea suurinpiirtein kaikki?
- Jep. Tunnen kaikki. Isäni tuntee kaikki.
- Saanko udella, kuinka vanha sinä olet?
- Kaksikymmentäkaksi.
- Isäsi on venäläinen?
- Jep. Äiti on Sierra Leonesta, ihmissyöjäheimon prinsessa.
- Ovatko nämä sinun tyttöjäsi Dmitri? Näitäkö sinä myyt... elääksesi?
- Jep.
- Sanopa kuinka paljon sinulla oikein on näitä tällaisia...?
- Sen verran, että niillä yksi hyvin pukeutuva kunnollinen nuorimies elää.
- Oivallista.

Olga ja Joakim tulivat pöytään. Oli tulossa kaunis, kuuma kesäpäivä ja ehdotin, että lähtisimme kaikki uimarannalle. Dmitri kävi hakemassa ukon, he ottivat hyllystä mukaan kaikken tarvittavan juomapuolen, ja ukko sulki puljun. Nousimme tilataksiin ja ajoimme ensin Joakimin asunnolle ja siitä autiolle rantaniitylle, joka on kahdeksan kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Makasimme niityllä, litkimme jääkylmää shampanjaa ja kuuntelimme kun Pan Joakim soitti kitaralla juutalaista, monipolvista sävelmää. Hänen sormensa eivät juuri liikkuneet otelaudalla, silloin tällöin hän vaikutti hipaisevan kieliä, mutta musiikkia ilmaantui kummasti. Tuntui kuin koko ruohikko olisi voinut olla, ja varmasti olikin täynnä piilottelevia nymfejä.

- Mitähän tuon verkkoaidan takana mahtaa olla, kysyin toiselta Olgalta.
- Siitä alkaa modernin Don Quijoten joutomaa, abstrakteja aineettomia tuulimyllyjä, kasvottomia kiusanhenkiä, ruohikossa hiljaa liikkuvia ansakuoppia... pommimiesten tiivistämä matriisi, pelokasta, hiljaiseen rukoukseen, kuiskattuun rakkaudentunnustukseen, milessälausuttuihin viimeisiin sanoihin asti ennalta loppuunasti määrättyä elämää.
- Vai niin, sanoin, ja nousin kyynerpäideni varaan hieman tutkiskellakseni aluetta. Mutta mielenkiintoni ei riittänyt sen pidemmälle.

Tytöt juoksivat mereen. Tulkaa äkkiä katsomaan he huusivat. Me kompuroimme niin nopeasti kuin pääsimme rantakiviltä aaltoihin. Meren liejuisessa pohjassa oli pitkähiuksinen mies, jolla oli suuret simpukankuoret kenkinään. Hänen kädessään oli jokin soitin, ehkä kantela tai jonkinlainen kitara. Hän riuhtoi kuin hullu, hiukset merivedessä hulmuten. Hänen otsansa oli syvillä poimuilla. Vasemman käden sormensa tempoilivat otellaudan tapaisella, ja oikean käden sormensa koursitelivat, suorastaan raatelivat kieliä... mutta mitään ääntä ei kuulunut. Hänen soittimessaan kasvoi vihreää levää. Emme nauraneet. Katsoimme aikamme ja palasimme rantaan. Mies seurasi meitä, ja kömpåi ylös merestä kuin jokin esihistoriallinen lisko. Ojensimme hänelle vodkapullon, jonka hän tyhjensi yhdellä kulauksella ja kaatui ruohikkoon. Dmitrin tytöt punoivat päivänkakkaraseppeleen ja asettivat sen hänen päähänsä. Lauloimme kaikki marseljeesin yhteen ääneen.

KUKA SINÄ OLET

hän kysyy. Aina kun he näkevät jotakin "mielenkiintoista" he haluavat tietää. He odottavat selvää vastausta ja tietävät ettei se tyydytä. He ovat kärsimättömiä kuulemaan pidempää, epäselvää. He haluavat kuulla, ettei tarvitsisi nähdä. Kuka minä olen? Älä kysy minulta. Yleensä yksityishenkilöiden kasvojen pääasiallinen tehtävä on kertoa omistajastaan. Luuletko, että osaan kuvailla kasvoni... mistä ne liikkeet, kehysten väliin jäävät, ovat peräisin. Eivät ainakaan unistani. Katson sinun silmiisi ja näen sinun eleesi kuulen äänesi ja kuuntelen sanojasi. Sinussa ei ole mitään pysähtynyttä. Vain liike, puhdas liike, jatkuva tilasiirtymä, se on kauneus. Marjaana, luuletko että vannoin leikkikoulussa meneväni sinun kanssasi naimisiin? Minä olen hämmentävä kysymys kertakaikkiaan. Minä olen hauska. Minua on hauska katsella. Mutta jos minä sanon kuka minä olen, me emme enää pääse alkua pidemmälle. Minä olen vastuussa sinun epätietoisuudestasi. Mutta parasta olisi olla syntymättä. Minä olen Kani Konkurssi, teidän isänne, hyvää iltaa. Juttua tulee. Tänään on tiistai 12. heinäkuuta 2005. Virkistävää. Olen 23-vuotias hevosalan yrittäjä, tyydyttääkö se sinua? Olen hevosleirin ohjelma. VIRKISTÄVÄ ROSKAKIRJA. Suorastaan piristävä selata. Korvan takana on korallia ja lompakossa koirani kuva. On helpompi sanoa kuka minä en ole: 40-vuotias turkulainen nainen. Koko nimeni on pitkä matka, mutta huipulta alas lyhyt. Se on pitkä, elegantisti kaartuva ja ylhäälle sijoittunut. Pitkä nivamainen osuus, jonne kokemattoman tanssijan ei kannata uskaltautua. Koko nimeni on pitkä ja suoralinjainen kiila, joka kapenee siroksi kuonoksi. Nimeni on pitkä, pitkä ja komea, eli olen Risto-Matti Kalevi Kärki.

TEKNOLOGIA

on jonkinlaista kaivostoimintaa. Maan- tai merenalaisissa hämärissä syvissä ja täynnä myrkyllisiä kaasuja olevissa tunneleissa työskentelee jatkuvasti enemmän totuudenetsijöitä, tiedonhaluisia, uteliaita puuhamiehiä, onnenonkijoita, piippuapolttelevia sarkahousuisia kaunottaria, ovelia varkaita, pimeässä lentäviä lepakoita ja niitä jotka eivät vain jostain syystä kestä maanpäällistä epätietoisuutta, kuokkineen. Kun he saavat jotakin irti luolan kallioseinämästä, he paketoivat sen oikeaoppisesti patenttihakemukseen ja lähettävät tutkivalle viranomaiselle maan päälle auringon valoon tarkasteltavaksi ja tunnistettavaksi. Viranomainen ottaa rikinkatkuisen, myrkyllisen löydöksen hansikoituun käteensä ja punnitsee sen. Jos ominaispaino poikkeaa tavanomaisesta, mielenkiinto herää: kysymyksessä saattaa olla malmia sisältävä näyte. Tehdään erilaisia tutkimuksia. Totta tosiaan joskus käy niin, että irtihakattu kimpale on täyttä kultaa. Louhostyöläiselle ilmoitetaan alas, valovuosien syvyiseen tunneliin ilouutinen: on löytynyt kultaa, ja kenties kultasuoni. Louhostyöläinen nousee maanpäälle useita kuukausia tai vuosia hitaalla hissillä. Muut jatkavat hänen työtään. Suuret rahasummat ohjataan kullanlöytäjän henkilökohtaiselle tililleen ja hän on vapaa nauttimaan siitä, niistä kauniista maisemista, eläimistä ja asioista, jotka maan päällisessä maailmassa vielä ovat jäljellä. Jo ennen tätä kaivostoiminnan kiihkeää vuosisataa ja kultakuumetta, ihminen on ryöstänyt luontoa mitä täydellisimmällä säntillisyydellä. Nyt kultakuumeen myötä viljelemätöntä autiomaata on yhä enemmän. Kaivoksien valovuosien syvyys, sanotaan, on luonnon kosto, sillä mitään pohjaa ei ole.

ITALIA ON AUTUAS

ja ylivertaisen ihana maa: siellä todellisella vallalla on kasvot: Silvio Berlusconi.

AKIRA KUROSAWAN SEITSEMÄN SAMURAITA

on vertaansa vailla oleva taideteos. Harvoin kolmetuntinen on ollut niin uppoutunut silmänräpäys kuin tämä ekstaasi: näkyjä, lukemattomia hienovaraisia esteettisiä linjanvetoja ja erotteluja, jotka eivät sellaisenaan löydä selkeydessä mistään vertaa.

Japanilaisessa maalaiskylässä eletään sotienjälkeistä levotonta aikaa (ehkä 1500 luku), on tulossa elonkorjuu kausi, jonka jälkeen tiedetään rosvojoukkojen ryöstelevän seutua. Kylässä päätetään suojautua ja palkata muutama palkkasoturi, eli samurai, turvallisuutta takaamaan. Ongelma on siinä, että halpaa soturia ei ole olemassa, ja kylä on köyhä. Lopulta kylän vanhimman valtuuttamat miehet kykenevät vetoamaan muutaman seudulla vaeltavan samurain tunteisiin niin, että nämä (kuusi) pelkkää hyväsydämisyyttään suostuvat ruokapalkalla, ja henkensä uhalla, puolustamaan köyhää kylää rosvoilta. Hieman avoimeksi jää näiden miesten motivaatio puolustaa kylää rosvoilta... ehkä heitä ajaa uteliaisuus, nähdä kasvoton vihollinen, tuntematon rosvopäällikkö silmästä silmään.

Kurosawan ensimmäinen voimakas linjaus on seitsemäs samurai Kak, joka on maalaistalon poika eikä samurai ollenkaan. Samurait nauravat hänelle, eivätkä hyväksy tätä joukkoonsa. Kak on kuitenkin sitkeä, romanttisissa kuviotelmissaan hellittämätön, ja voittaa riehakkailla tempauksillaan oikeiden samuraiden suosion. Hän alkaa hengeilla samuraiden liepeillä, nauttia näiden kunnioitusta, ja vähitellen tulla ulkonaisesti yhdeksi heistä, vaikkei hänellä mitään taitoja ja näyttöjä olekaan. Se millä tavoin samurait hyväksyvät hänet joukkoonsa on Kurosawalta erittäin hienoa ja omaperäistä työtä, suurta taidetta. Kak hyväksytään sellaisena kuin hän on, lempeästi, mutta häntä opetetaan vähitelleen, tyynesti mutta ankarasti. Hänestä löydetään hänet omimmat voimavaransa, ja hänelle annetaan tehtäviä, joissa hänen sisäinen innostuksensa ja kiihkomielisyytensä pääsee hieman purkautumaan. Tällä tavalla, vähitellen, tästä sydämellisestä ja uhrautumiskykyisestä veijarista kasvaa jo riehujan ja vouhottajan sijaan melkein oikea soturi, melkein. Oikeat samurait katselevat hänen mellastustaan ja temmellystään, raivokohtauksiaan, masentumisiaan, tyynesti ja liikuttuneena hymyillen, vailla ironian häivää.

Toinen tiukka linjaus koskee naisia. Eletään yhteiskunnassa, jossa nainen, kriittinen luonnonvara, merkitsee kaikkea, kaikenlaisen kaupankäynnin, kieroilun, politiikan ja vallankäytön näppärää välinettä. Vaikka maalaiset elättävät samurait kylässään täysihoidossa, he piilottavat naiset visusti, yhteisen salapäätöksen voimin. Maalaiset pelkäävät että samurait vievät heidän naisensa, jos yksikinen nainen pääsee kertomaan toisille, miten hyviä rakastajia samurait ovat. Jokainen maalainen, tietää kalman katse silmissään: samaurait ovat rakkauden jumalia. Siksi naiset piilotetaan väkivaltaisesti ja julmasti samurailta. Samurai ei saa koskea yhteenkään naiseen, se on ehdoton laki maalaisten maailmassa. Maalaisille on parempi sekin, jos rosvot ryöstävät ja raiskaavat heidän naisensa, kuin että yksikään kokee samurain, jolloin kaikki naiset heti juorujen levitessä nousevat seksuaaliseen vallankumoukseen miehiään vastaan. Kurosawan maalaiset tuntevat tämän yleisinhimillisen totuuden syvästi. Naiset jotka ovat tiukasti ja orjuutetusti sisällä tässä aivopesun matriisissa, käyttäytyvät samuraita kohtaan epäluuloisesti ja melkein vihamielisen etäisesti.

Kak joka ei oikeasti ole samurai, mutta nauttii samuraiden kunniaa, kokee tämän ehdottoman säännön voimakkaimmin, sillä häneltä puuttuu samuraiden itsehillitä myös tässä suhteessa. Naiset kuitenkin torjuvat hänet tylysti, koska hän täyttää samurain ulkoiset tunnuspiirteet. Todellisuudessahan hän on vain maalaispoika, riisinviljelijän orpo lapsi, jonka kuuluisi olla maalaisten salaliiton sisällä, ja nauttia naisellista suosiota mielin määrin, niin kuin maalainen ja keskinkertiasuus konsanaaan nauttii. Häneltä kuitenkin kaikki sulous on ehdottomalla lailla kielletty, ja hermot käyvät kuumana.

Samurait siis puolustavat maalaisia ja heidän oimaisuuttaa nälkäpalkalla ja henkensä kaupalla, suurin uhrauksin, ilman että heillä olisi läheskään samoja oikeuksia yhteiskuntaan kuin näillä köyhillä massoilla. samurait tietävät, ja jopa ymmärtävätkin tämän, ovathan he jumalia, mutta Kak, tämä japanin Strindberg, joka ei todellisuudessa ole mikään rakkauden jumala, joutuu tästä katkerasta luokkatietoisuudesta raivon valtaan.

Samuraiden asema muuttuu, kun he alkavat opettaa myös kylän miehiä taistelija-taiteilijoiksi. Samalla kun kylän miehet kehittyvät taisteilijoina, samurait kehittyvät kylän arkiaskareiden tekijöinä, halonhakkaajina, viljankorkjaajina. Luokat lähestyvät toisiaan, ja ehdoton laki lievenee. Kun samurait tekevät vastahyökkäyksen rosvojen päämajaan, he löytävät erään maalaisen vaimon, joka on pettänyt miestään ja liittynyt rikkauksien toivossa rosvojen kurtisaanikuntaan (rosvomaja on täynnä alastomia nussimisesta raukeita huoria). Tämä on ensimmäinen moraalinen askel kohti samuraiden kansalaisoikeuksia. Toinen askel otetaan kun eräs kylän nuorikoista antautuu nuorimmalla samuraikokelaalle, ja tämän isä on kurittaa tytön hengiltä. Silloin joku, kenties juuri tämä mies, jonka vaimo löytyi rosvomajasta lausuu ratkaisevat: mutta onhan parempi samuraikin kuin rosvot. Mies herpoaa otteensa tyttärestä, jää ilmeettömänä katselemaan kaatosateeseen ja kävelee murheellisena pois. Maailma on muuttunut. Lopulliset, maalaisten kannalta voittoisat taistelut inhottavaa henkistä ja aineellista omaisuutta riistävää, uusimmin ja tehokkaimmin asein varustautunutta kapitalististiterrorijoukkoa vastaan kuitenkin verottavat seitsemästä samuraista valtaosan, eli neljä. Ansaan joutunut rosvopäällikkö surmaa hyökkäävän Kak'n tuliaseella, mutta viimeisillä voimillaan kuolettavasti haavoitettu maalaispoikasoturi viipaloi tuosta muinaisesta japanilaisesta Berlusconista samuraimiekallaan hiuksenohutta parmankinkkua: elokuvahistorian yksi tyydyttävimpiä kohtauksia! Viimeinen kuva, neljä hautakumpua ja samuraipäällikön sanat kiteyttää kaiken: "Me hävisimme tämän taistelun tällä kertaa."

AMERIKAN ALBUMI KIINNI

Jokainen tutustumani amerikkalaisen kuttuurin tuote kertoo minulle eksponentiaalisessa sarjassa vähemmän mitään uutta kuin edellinen. Järkevä ihminen, jonka ei väkisin tarvitse elää Amerikassa, laittaa Amerikan albumin lopullisesti kiinni ja lakkaa myötäelämästä noita kauneimmillaankin pelkkiä mielisairauden kuriositeetteja. Albumin kiinni laittamista vaikeuttaa huomattavasti se, että esimerkiksi Bit Torrenteissa amerikkalaisen elokuvan edustus on ainutlaatuisen laajaa verrattuna muunmaalaisten elokuvien edustukseen. Venäläistä, japanilaista, aasialaista klassikkoa yleisemmin ei verkosta löydy, euroopplaista elokuvaa sentään, muttei kattavasti. Kysymys on tietysti jalosta vapaaehtoistyöstä, siitä mitä harrastajat, elokuvanrakastajat laittavat tarjolle. Eniten tästä ilmaisjakelusta hyötyvät tietysti ohjaajat, joiden työt tulevat näin mahdottomuuksien takaa saataville. Vähiten siitä hyötyy rosvot, rikolliset, terroristit, eli markkinatalouden koko koneisto. Se katsooko voimakkaasti pakatun digitaalisen elokuvan tietokoneen parikymmetätuumaiselta ruudulta vai filmin teatterin valkokankaalta ei muuta itse henkistä elokuvakokemuksen yditä ainakaan huonompaan suuntaan. Valot ja värit se muuttaa, mikä on tietysti valitettavaa. Se kritiikki mitä Peter von Bagh esittää DVD- ja videoelokuvia kohtaan on minusta aiheetonta. Kaikki riippuu lopultakin katsojasta ja tämän keskittymiskyvystä. Se että elokuvat ovat helposti harrastajien saatavilla ei tietenkään voi olla mitään muuta kuin riemuvoitto.

21.7.2005

YKSINKERTAISTA PUHEENTUNNISTUSTA

tehdään hälyisällä ravintolatiskillä, jossa baarimikko yrittää saada asiakkaan tilauksesta selvää. Ymmärryksen vakuutuksena baarimikko toistaa tilauksen. Asiakas hyväksyy tai korjaa toiston, jonka jälkee puhe voidaan katsoa tunnistetuksi.

Puheentunnistusongelma syntyy kun vierasmaalainen tai humalainen esittää tilauksen kielellä jota baarimikko ei ymmärrä hyvin tai ollenkaan. Jossain tapauksessa baarimikko saattaa ymmärtää tilauksen, muttei pysty toistamaan sitä esitetyllä kielellä. Puheen voi myös tunnistaa esimerkiksi siansaksaksi, ymmärtämättä kieltä. Jos baarimikko ei näe asiakkaan huultenliikkeitä, ympärillä kuuluvat hälyäänet saattavat sekoittaa tilauksen. Jos baarimikkolla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, hahmoa tai muistijälkeä kyseisen kielen sanastosta, hän pystyy tunnistamaan kielen parhaimmillaan tunnistamattomaksi. Jossain tapauksessa hän saattaa sotkea sanaston jonkin toisen kielen sanaston kanssa, jonka perushahmoista hänellä on hämärä käsitys. Baarimikko saattaa tunnistaa kielen, muttei tunne sanojen merkityksiä tai kirjoitusasuja, eikä kirjoitusasun suhdetta ääntämykseen, ja pystyy toistamaan tilauksen vain korvakuulolta muistinvaraisesti, äänne-elehtien. Hän saattaa osata kieltä huonosti, eikä pysty palauttamaan jonkin sanan merkitystä tai kirjoitusasua mieleensä, vaikka tietää sen tietävänsä. Tietyt selvästi kuullut sanat ja niiden merkitykset hän ymmärtää hämärästi oikein, hänen aivonsa palauttaa mieleen todennäköisimmän kuultua ääntämystä vastaavan sanan ja sen perusmerkityksen, erotukseksi niistä kaikista enemmän tai vähemmän epätarkoista tuon ääntämyksen tulkinnoista, ja tulkittujen sanojen merkityksistä, joista hänellä on aktiivinen mielikuva. Ääntämys tulee siis tunnistaa kaikkien mahdollisten sanojen joukosta oikeaksi sanaksi ja sana kaikkien mahdollisten merkitysten joukosta oikeaksi merkitykseksi, ennen kuin baarimikko on valmis toistamaan sanan.

Tämä on suurin piirtein se, mitä koneella yritetään nykyään tehdä, ja myös jossain rajoitetussa mielessä pystytään tekemään. Automaattinen puheentunnistus on hankala tieteellinen ongelma. Epämääräisten, eritavoin kvantisoitujen piirteiden ja piirteistä muodostuvien kokonaishahmojen tunnistaminen, eli samastaminen, jonkin tietyn, kiinteästi ja yksikäsitteisesti määritellyn sanaston (taulukon, matriisin, dyadin) jonkin yhden alkion kanssa on perinteisesti neuroverkkojen ja kätkettyjen Markov-mallien (HMM, Hidden Markov Model) aluetta. Käytännössä kysymys automaattisessa puheentunnistuksessa on ääntämyksen, eli äänitetyn puhesignaalin piirteiden erottelusta niin, että puheen osa voidaan samastaa johonkin annetun sanaston osaan. Sanasto tuntee parhaimmillaan sanan sanakirjamerkitykset, eikä se niitäkään "ymmärrä". Ymmärtääkseen puhetta, koneella töytyisi olla jonkin tapa abstahoida, tallentaa, luokitella ja järjestäää kaiken mahdollisen puheen kaikkia mahdollisia intentioita. Tunnistustehtävä olisi todennäköisimmän mahdollisen intention samastaminen tunnistettuun sanankäyttöön. Nykyisissä sovelluksissa intention monikäsitteisyys on suljettu pois sillä, että puheen intentio on annettu sovelluksen käytössä. Puhuja esimerkiksi antaa sovellukselle sellaisia käskyjä, joita se osaa odottaa.

19.7.2005

MATRIX 1

Samana vuonna 1999 Cronenbergin eXistenZ:n kanssa ilmestyi paljon kuuluisampi elokuva, Wachowski veljesten Matrix. Salaperäisistä Wachowski veljeksistä, Chicagolaisista college drop-outeista, tiedetään vähän. Toinen on naimisissa, toinen ei. Toinen on terveet kädet, toinen terve sielu.

Elokuvina Matrix ja eXistenZ ovat kaukana toisistaan vaikka näennäisesti yhdistäviä elementtejä löytyy, kuten bioportit toimijoiden takaraivoissa ja ohjelmoitu, aistimellisesti todellisuutta vastaava virtuaalitodellisuus. Näillä asioilla on kuitenkin eri merkitykset.

Matrix on puhtaasti raamatullinen allegoria, scifitoimintatrilleriksi muutettu evankeliumi. Transponointi on taiteellisesti motivoitu: muutamat olennaiset erottelut saadaan todella loistavasti esiin, joskin joissain kohdissa vastaavasti syntyy erinomaisen kökköä jälkeä. Heisenbergin epätarkkuusperiaate... moniulotteinen avaruus.. tarkka mittaustulos yhden dimension suhteen... menetetään tarkkuus muissa. Lopputulos on kuitenkin aika paljon vähemmän banaali kuin mitä ennakkoon voisi kuvitella. Banaaleja ovat vain näyttelijät ja heidän vuorosanansa, ja kenties niin pitääkin olla.

Matrixin olennaisia erotteluja:

- Fyysisen ja henkisen todellisuuden selkeä erottelu: fyysinen todellisuus vankila, henkinen todellisuus illuusio: fyysinen todellisuus abstrakti ja kliininen, henkinen konkreettinen ja väkivaltainen. Taistelut käydään henkisessä todellisuudessa, joka on ensisijainen todellisuus, mielen todellisuus, ja joka on esitetty fyysisenä Matrix-lumetilana.

- Vastustajan, agentin hahmo: ylivoimainen, persoonaton päähenkilö Neon projektio, joka siirtyy henkilöstä toiseen sen mukaan kuinka henkilöt Matrix-todellisuudessa havaitsevat Neon. Satunnaiset henkilöt ikään kuin imevät Neosta voimansa, ja muuttuvat vastustaja-agentiksi. Agentti odottaa Neoa kaikkialla missä on ihmisiä, havaitsijoita, sillä jokainen ihminen voi millä hetkellä hyvänsä muuttua agentiksi. Jokainen ihminen tavallaan pelkällä olemuksellaan kavaltaa Neon agentille, havaitessaan tämän. Kun agentti poistuu satunnaisista havaitsijoista, he menettävät voimansa tämän mukana. Agentti kerää henkiä itseensä, ja muuttu kaiken aikaa vahvemmaksi.

- Elokuvan lopussa Neo voittaa Agentin taistelussa -yllätys: rakkauden avulla. Hän yllättää agentin sisältä käsin ja purkautuu tämä olemukseen, ja lopulta räjäyttää agentin ytimen riistäen tämän energiat itselleen.

18.7.2005

TAITEELINEN ILMAISU

että sellainen voisi kiinnostaa hyvää esseistiä, asettaa huimia vaatimuksia. Toisaalta pitää pystyä ilmaisemaan kaikki se mitä essee pystyy ilmaisemaan, kaikki ne olennaiset erottelut ja jaot, ainakin aavistuksen tasolla kaikki se selventävä ajattelu. Toisaalta, siitä että taiteellinen ilmaisu (olettaen että taustalla ovat juuri ne tietyt esseistin sydämessä olevat ajatukset, samassa jäsentyneisyydessään) on suurempaa keskittymistä vaativaa, vaikeampaa ja työläämpää, täytyy saada palkintona vielä jotain lisää... tunnelma... kesto. Suurin taiteentekemisen este on se, että vain harvoilla ja etuoikeutetuilla on aikaa eli rahaa sellaiseen pitkäjännitteisyyteen, sekä samalla kertaa nautinnollisesta intohimosta syntyvä keskittymiskyky.

Taiteessa on keskeistä kuvittelun maailma, kuvittelun logos, henki, joka vasta välillisesti näyttää sen mitä esseistiikka tahtoo sanoa suoraan, osoittaa. Jos siis Nietzsche tahtoisi ryhtyä taiteilijaksi, se edellyttäisi, että hänen maailmaa, esineitä, asioita, eläimiä ja tilanteita luova mielikuvituksensa täytyisi olla valtavan rikas, huimasti korkeampi mitä se esimerkiksi Zarathustran perusteella näyttää olevan. Taiteilijan täytyy olla mekaanikko, joka luo sellaisen olemisen, että se heijastaa puutteillaan tai läsnäolollaan ne erottelut, jotka taiteilija näkee kulloinkin ilmaisua vaativiksi.

Joku Nitzscheä paljon vaatimattomampi ajattelija voi onnistua luomaan paljon viehättävämmän ja itsessään toimivamman maailman, jonne sijoittaa selkeää sanomaa, joka ei jonkun Nietzschen mielestä olisi ollenkaan mitään uutta tai sanomisen arvoista, kunhan vain on jonkin vanhan ja kuluneen toistoa uudessa ajanmukaisessa, epäselvässä asussa, joka sekin silti voi tuottaa iloa ja uusia kokemuksia jollekin. Kokemus on subjektiivista ja kaikki subjektit eivät tutki asioita samassa järjestyksessä ja samalla mitalla.

VLADIVOSTOKIN MATKALAINEN

on näköjään reissunsa heittänyt ja palannut takaisin Suomeen. Taitaa saada hänen matkansa kelvata minullekin Siperiasta tänä vuona, ellen sitten myöhemmin syksyllä lähde ystävää tapaamaan Shanghaihin. Ensikuussa olisi tarkoitus käväistä moottoripyörällä toisen ystävän kesämökillä Italiassa. Jos ostaisi pankkilainalla sellaisen täällä suositun merkkisen moottoripyörän saksasta ja myisi suomessa voitolla. Aina kannattaa ostaa halvalla ja myydä kalliilla... Kauppa se on joka kannattaa...

Vladivostokin matkalaisen jutussa minua on lähinnä kiinnostanut se, millaisia havaintoja hän on taipuvainen tekemään, ja millaisia havaintoja jättää tekemättä - sanoman sisältö sellaisenaan, se mitä hän kertoo, ei minusta tunnu erityisen rikastuttavalta. Kysymys on jonkinlaisesta loogisesta negaatiosta suhteessa omaan havainto-hehkutusaparaattiini - jätänhän minäkin suurimman osan aina sanomatta. Minusta on aika mielenkiintoinen kysymys, miten samassa maassa kasvaneiden (oletan, enkä tiedä V-matkalaisen ikää) näkökulma asioihin voi ollakin niin metodisesti erilainen.

DAVID CRONENBERGIN EXISTENZ

Moni on varmaan haaveillut monikerroksisesta ikään kuin rekursiivisesta taideteoksesta, sellaisesta jossa todellisuuden lisäksi on useita sisäkkäisiä unitiloja. Todellisuudesta nukahdetaan uneen, unesta nukahdetaan seuraavaan, seuraavasta seuraavaan. Välillä herätään, ja palataan edelliselle todellisuuden tasolle, mutta ei olla aivan varmoja onko herääminen todellista vai pelkkää unennäköä. Lopulta ollaan äärettömän sekavassa tilassa, jossa ei ole minkäänlaista keinoa tarkistaa nipistämällä tapahtumien todellisuutta.

David Cronenbergin eXistenZ (1999) on maagisin näkemäni toteutus aiheesta. Elokuvan erityinen eleganssi perustuu tulevaisuuden maailmaan, jossa tietokonepelisuunnittelu, tai cronenbergläisittäin biosuunnittelu, on "riittävän pitkällä". Cronenbergläinen pelikonsoli on elävä organismi, josta lähtevät piuhat kiinnitetään pelaajan selkärankaan lävistetyn bioportin avulla. Pelissä pelaaja nukahtaa unenomaiseen, aistillisesti ja fyysisesti täydellisesti normaalielämää vastaavaan virtuaalitodellisuuteen. Roolipeli johon pelaajat elokuvassa uppoutuvat on katsojalle motiiveiltaan ja päämääriltään melkoisen käsittämätön. Mikä on pelin tarkoitus, se tuskin on selvää edes pelaajille itselleen.

Virtuaalitodellisuudesta on mahdollista siirtyä siellä olevien pelikonsoleiden avulla seuraavaan virtuaalitodellisuuteen. Kustakin sisäkkäisestä pelitodellisuudesta palaaminen tapahtuu unesta heräämisen tavoin. Kysymyksessä voi olla valeherääminen osana pelin ideaa, tai herääminen useista sisäkkäisistä maailmoista yhtä aikaa. Pelissä tunnistetaan ja eliminoidaan vastustajia aika sumeilematta. Muutaman valeheräämisen tai huomaaamattoman tasosiirtymän jälkeen pelaaja ei voi enää tietää onko hän mahdollisesti joutunut takaisin reaalitodellisuuteen (joka muistuttaa arvaamattomuudessaan hyvin paljon pelikenttiä) ja siis todelliseen kuolemanvaaraan.

Cronenbergin pelikentistä ei ainakaan puutu fantasiaa kaikkine mutatoituine pikku organismeineen ja liskoineen. Ääniraita on mielenkiintoinen: mahtipontisen synkkä musiikki vasten kaiken elollisen mutatoituneen kudoksen ja limakalvon litinää ja maiskutusta.

PARI SANAA EASY RIDERISTÄ VIELÄ

Tarvitsee tuskin erikseen mainostaa, että Easy Riderissä pidin juuri monien vihaamasta "huumeleijuntakohtauksesta", jossa on kysymys kolmen neljän erityyppisen otoksen leikkaamista palasiin ja palasten yhdistelmisestä näennäisen satunnaiseen järjestykseen. Burroghsin cut-up metodi toimii siis myös elokuvassa, välittäen huumehöyryisen mielen aistimuksia pilven ulkopuolelle. En muista mitä huumetta he elokuvassa käyttivät, mutta minulle ne kaikki ovat uutta, kun en ole koskaan kokeillut mitään hassista rankempaa.

Kiinnostava ystävältäni kuulema kuriositeetti, jota en elokuvaa katsoessani huomannut, on se, että tuossa leijuntakohtauksessa nähdään aivan nopeana välähdyksenä tienpientareella palava moottoripyörä, ennusmerkki elokuvan lopusta.

TAITEEN ULKOPUOLISTEN ILMIÖIDEN ENERGISYYDELLÄ RATSASTAMINEN

Olin taannoin runoillassa, jossa nimekkään henkilöt lukivat tuotteitaan. Yleisö oli pingottunutta, eikä ainakaan mitenkään haltioissaan. Sitten tuli joku nimetön taikuri ja teki pari tosi onnistunutta temppua. Muutos yleisössä oli aika sanoinkuvaamaton. Ihmiset, spesialisoitunut ja yksipuolistunut kirjallisuusväki, heräsi kuin ruususen unesta: vihdoin jotain kiinnostavaa! Temput eivät olleet luullakseni tavallisia taikatemppuja kummempia, mutta ne olivat tuoreita, jotain todellista verrattuna turhiin paperilta luettuihin lauseisiin, niin kutsuttuihin runoihin, jotka eivät herättäneet kuulijassa mitään reaktiota, tunnetta tai ajatusta. Temppujen, toisin kuin luettujen runojen, takana jäi kutkuttamaan jokin salaisuus: olisi halunnut tietää miten kaikki oikein tehtiin. Taikatemppukin on taidetta, jos sitä ei voi (edes teoriassa) paljastaa tai selitää aivan täydellisesti ja tyhjiin. Onko sellaisia temppuja olemassa? Sanotaan Egyptin maagien suorittaneen kristuksen veroisia ihmeitä vain Faaraon viihdykkeeksi. En tiedä olivatko nähdyt temput sitä maata, vai perustuiko teho siihen, että melkein mikä tahansa olisi riittänyt elähdyttämään niin ikävystyneen mielen kuin omani, ja muutenkin hyvin nuutuneen ja kyllästyneen yleisön. Tämän äkkinäisen piristymisen ja vilkastumisen synnyttämä vaikutelma oli kuitenkin groteskiudessaan tosi härski.

Taiteen mahdollisuudet, jotka ovat hienojakoisuuden ja herkkyyden suuntaan äärettömät, eivät tietenkään ole, tai voikaan olla, kuljettu loppuun, mutta ihmisen, joka elää nykyaikaisissa henkisissä olosuhteissa, mahdollisuudet ovat. Kysymys on yhtälöstä, jossa toisena osapuolena on turta aitojen taiteellisten keinojen ulottumattomissa oleva yleisö, ja toisena tekijä, joka on vieraantunut aitojen taiteellisten keinojen (magia) käytöstä ja hallinnasta.

ROTUHUOLEKKUUTTA

Natsien antisemitismin suurin vaikutus sodan jälkeiseen maailmaan oli se, että ihmisrodun käsitteestä tuli kirjoituksessa, puheessa, arkiajattelussa tabu. Vaikka kukaan tuskin kiistää rotujen olemassa oloa, rotujen ja heimojenkin väliset ilmiselvät erot on sodanjälkeisessä poliittisesti korrektia kiistää, tai jättää kommentoimatta. Kantaaottamattomuus on avannut loistavat menestynäkymät länsimaisen mulatoitumisen, turkkilaistumisen kaikenkattavalle prosessille.

Itse ajattelen että verien valikoitu sekoittuminen ei ole välttämättä huono asia, ja että pitkällä tähtäimellä se on aina parempi asia kuin verien täydellinen sekoittumattomuus. Mutta tämä asia riippuu näkökulmasta, ja minun näkökulmani on suomalainen. Tuntuu ilmeiseltä, että puhtaat ja täysin omaperäiset ihmistyypit ovat jonkin rodun pitkällisen kehityksen tulos. Jos kansa, pieni tai suuri, kärsii verenvähyydestä, sen on ehdottomasti uusiuduttava sekoittumalla valikoidusti, mutta samalla se menettää arkkityyppinsä.

Perjantaina kuulin televisiohaastattelun, jossa joku gruusialainen vaikuttaja puhui huumesodasta. Hän ei tarkoittanut sotaa huumeita vastaan vaan sotaa huumeiden avulla. Tiettyjen huumekauppaa käyvien ryhmien motiivina on kuulemma tarjota länsimaisille kuluttajille mahdollisuus huumeiden avulla aikaisempaa systemaattisemmin tuhota geneettinen perimänsä, jotta geneettinen ja moraalinen rappio tekisi heistä taistelukyvyttömiä vapahtavassa lännen ja idän yhteenotossa. >>

Uskon että tämän tapainen retoriikka, tietty rotuhuolekkuus, geenitietoisuus ja yleinen taju geneettisen perimän säilyttämisen pyhyydestä, on idässä paljon annetummin ihmiset tietoisuudessa kuin lännessä. Lännessä huolekkuus ilmenee lähinnä geeniteknologian nopeana kehittymisenä. Asenteellisella tasolla on jo jokseenkin pitkään ollut selvää, että geeniteknologiaa haluttaisiin käyttää eläinten, ja varsinkin ihmisten geneettisen perimän "paranteluun", käytännössä huumeiden ja länsimaisuudelle ominaisen "rakkausavioliiton vähättelyn" peruuttamattomien monisatavuotisten vaurioitten korjaamiseen (miettikääpä jotain Intiaa, jossa kaikki avioliitot ovat sopukauppoja vuosituhantisella perinteellä... maa jossa yksikään ei tiedä/kaikki tietävät mitä on rakkaus!?).

Neuvostoliiton kiistellystä, mutta kaikesta huolimatta muuhun maailmaan verrattuna ehkä geneettistä perimää suojelemaan pyrkivästä vastuusta, voi saada kuvan menemättä sen idemmäksi kuin Tallinnaan. Voi havaita venäläisten kaunotarten hillittömän ylpeyden, rotutietoisuuden kaikkien vierasmaalaisten edessä, ja varsinkin joidenkin örveltävien ja rahalla leveilevien britti- ja jenkkipellejen edessä (puhun normeista, kansan enemmistöistä). On täysin selvää, että keskiluokan mulatoituvat länsimaisen rappion edustajat eivät kelpaisi slaavilaisen, Neuvostoliiton epätoivoisesti mutta ehkä sittenkin jatkoon riittävästi taisteleman (voi olla että Stalinia palvotaan 600 vuoden päästä Buddhan veroisena), rotupuhtauden tasalaatuisille, mutta mielenkiintoisesti varioiville jalokiville edes orjiksi tai palvelijoiksi (tietysti joku Dostojevskikin, niin kuin jokainen mies, olisi ollut heidän edessään täysi orja, sulaa änkyttävää vahaa). Näiden omalla tasollaan olevien käskeväkatseisten auktoriteettien edessä ei yksikään eestifiili muista mitä on eestin kieli: Viro on venäjänkielinen ja venäläisten henkisesti hallitsema maa, ja venäläinen nainen, Venusjumalainen kaunotar, sanelee sen mitä virossa tapahtuu, ja puhuu aina omaa kieltään, eikä koskaan edes osaa englantia tai viron kieltä.

Yhtälö on valmis: imperiumi, joka on hengessään valmis likaisimpiinkin temppuihin taloudellisten etujensa turvaamiseksi, ei voi olla mitään muuta kuin täynnä yksilöitä, jotka ovat hengessään valmiita likaisimpiinkin temppuihin henkilökohtaisten taloudellisten etujensa turvaamiseksi. Likaiset temput tarkoittavat rakkauden eli geneettisen perimän systemaattista tuhoamista. Puhutaan maallistuneesta yhteiskunnasta.

15.7.2005

KOKKAREMORAALIA

"ihmisten perinteistesti pyhinä pitämien asioiden osoittautuessa arvottomiksi -">>

Tähän Kokkarinen ehkä hymistelee, että aivan oikein. Niin pitääkin olla. Ja minäkin joudun toteamaan, että ei ole mikään asia sinänsä se, että ihmisillä on aina joitain satunnaisia arvoja, ja ne säilyvät muuttumatta tai muuttuvat, miten sattuu.

Olennaista on se millainen henki vaikuttaa noitten arvojen takana, millainen asioiden järjestys, ja mitä tuo järjestys mahdollistaa tai sulkee pois.

Sukupuolinen ja ihmisten välinen rakkaus on ilmiönä ensisijainen sekä ihmiskunnan lisääntymisen että kaiken luovan työn kannalta. Väitän että ruumiissani ja kiveksissäni tapahtuu nopeita sekä pitkäaikaisia muutoksia rakkauden takia tai sen puuttumisen takia. Nämä osiat ovat minulle objektiivisia mutta lääketiede ei, aivan oikein, ota niihin kantaa.

Moraali on sen järjestelmän taustalla toimiva henki, joka tuottaa kehooni terveellisiä ja sulostuttavia prosesseja, ilman että minun tarvitsee riistää muita.

Tällä ei ole mitään tekemistä sopimuspohjaisten "totuuksien" kanssa.

Kokkarisen koko ajattelumaailma perustuu siihen, että hän on joskus teininä älynnyt yhden tai kaksi hyvää ideaa, ja pari ideaa jotka vain aluksi tuntuvat tosi hyviltä, mutta jotka lopulta paljastuvat huonosti ajatelluiksi. Kaikki tuo hänen tuottamansa, jollakin tapaa yhteiskuntaa, moraalia tai etiikkaa sivuava teksti on noitten huonoksi ja toimimattomiksi aikaa sitten kaikille muille kuin kirjoittajalle itselleen paljastuneitten ideoitten pakon omaista toistoa ja vakuuttelua. Sellainen toimii tietysti aikansa hyvänä ja hätkähdyttävänä viihteenä. Kiinnostavaksi ja sympaattiseksikin ilmiö-Kokkarisen tekee hänen loistava kirjoitustaitonsa, ja se että hänen tavoin ajattelevat ihmiset eivät yleensä rehellisesti tai ollenkaan ilmaise itseään.

JÄRJESTELMÄ JA HENKI

Suljettu järjestelmä, jos se on tehokas, toteuttaa tiettyä logiikkaa kaikissa osissaan, eikä siinä ole mitään hyödytöntä tai logiikan vastaista, järjestyshäiriötä tuottavaa elementtiä. Olennaista on se, että havaitsija pystyy esimerkiksi tunnistamaan ja laskemaan järjestelmän toimivat osat, ja hallitsemaan niitä. Suljetun järjestelmän osat eivät lisäänny tai vähene havainnon mukaan ja havainnoijasta riippuen, vaan niiden määrä ja laatu tunnetaan objektiivisesti.

Maailma ei ole suljettu järjestelmä samassa mielessä, niin kauan kuin hiukkasfysiikka ei kykene selittää kaikkia fysikaalisia ilmiöitä kuten painovoimaan muun muassa. Samoin, niin kauan kun yksikin ihminen pystyy löytämään, kysymään, havaitsemaan, keksimään maailmasta tai itsestään jotakin uutta maailman ei ole ihmiselle suljettu järjestelmä. Samoin, jos ihmiset kehityksestä ja synnystä vallitsee ristiriitaisia subjektiivisia käsityksiä, maailma ei ole suljettu järjestelmä.

Henki on tällaisessa avoimessa järjestelmässä vaikuttava logiikka. Sen erityispiirre on jatkuva liikkuvuus laajentuvuun ja muuntuvuus. Henki sopeutuu, muokkaa ja ennen muuta taukoamatta järjestää kaikkia uusia ilmiöitä ja muokkaa myös subjektiivisen havoinnon. Henki tavallaan toistaa oman logiikkansa kaikkeen mihin se koskettaa. Henki on tietyllä tavalla näkökulma ja malli, jonka kautta maailman toimivuutta spekuloidaan ja parannetaan.

Cornelius Agrippa lukemattomien muiden auktorian tavoin on koettanut Okkultiassaan tehdä inventaariota siitä, mitä aikaisempien vuosisatojan ja lähinnä antiikin kirjailijat ovat sanoneet hengestä. Agrippa antaa sekä pyhälle hengelle että pahalle hengelle erilaisia asteita sen mukaan, miten sopeutumiskykyisiä, toimintakykyisiä ja järjestelmällisiä nuo henget ovat maailmassa.

Agrippan objektiivisessa tutkimuksessa paljastuu että se mitä kristityt kutsuvat Jumalaksi tai Pyhäksi Hengeksi on kaikista toimivin, laajentuvin ja järjestävin logiikka maailman kaltaisessa toimintaympäristössä. Pyhässä Hengessä ei tapahdu yksinkertaistuksia ja karkeita huomiottajättämisiä, vaan se yhtyy maailman henkeen, luoden tositietoa suoraan ja jokahetki intuitiostaan. Kaikki suuret tiedemiehet ovat olleet tämän hengen täyttämiä, eikä kukaan sellainen, jolle tämä henki on vieras voi kutsua itseään tiedemieheksi.

Olennaista Agrippan laajassa selonteossa on tarkka tieto pahan hengen organisaatiosta. Paha ei ole pinnallista vaan syvähenkistä ja järjestelmällistä. Korkein paha, on niin mahtava organisoiva henki, että se voittaa mennen tullen heti Jumalan jälkeen toiseksi korkeimman hyvän. Pahan logiikan soveltuvuus ja toimivuus maailmaan on miltei yhtä täydellistä kuin Pyhän Hengen. Paha järjestää maailmaa taukoamatta. JOs paha kohtaa heikkoa vastarintaa, se alkaa välittömästi järjestää sitä uudelleen, ja muokkaa sen tuota pikaa itsensä kaltaiseksi. Samoin toimii hyvä. Tilanteissa missä suurin paha tai suurin hyvä ovat kyenneet luomaan täydellisen järjestyksen, ei uudelleen järjestäminen yleensä onnistu. Siksi niissä tilanteissa sota, kaaos, poispyyhkivä tuho ovat järkevää ja loogista toimintaa. Pahan kristallin tuhoamista kutsutaan pyhäksi sodaksi. Jumalan tuhoamista kutsutaan apokalypsiksi.

Se joka ei ole ilmestyksessä nähnyt Jumalaa, pitää suurinta pahaa henkeä, jos sen näkee, aina korkeimpana Jumalanaan. Ainoa asia minkä korkein paha henki täydellisesti toimiakseen joutuu jättämään kokonaan huomiotta on ihmisten välinen rakkaus. Se on välttämättömyys, pahan hengen toiminan este. Kun se este on raivattu, on paha henki Jumalan kaltainen, suuri. Rakkaus on ikään kuin maailmayhtälön kompleksisuus, joka täytyy jättää huomiotta. Paha ei laske kompleksi- vaan reaaliluvuilla.

Pahan kristallisoitunut järjestys tarkoittaa sitä, että tuottava ihminen on aina tuottamattoman alapuolella. Suurimpia tuottajia ovat ne ihmiset jotka ovat riippuvaisimpia rakkaudesta. Kun paha eliminoi rakkauden mahdollisuuden, se synnyttää suurimmille tuottajille suurimman sisäisen ristiriidan, ja tekee heistä suhteellisesti heikoimpia. Pahan järjestys on vahvimman oikeutta, ja ristiriidan valtavuus tekee suurimmasta tuottajasta, suurimmasta rakkaudesta heikoimman ja alistetuimman. Pahan järjestyksessa voittaa aina se, jolla on vähiten menetettävää, ja häviää aina se jolla on eniten menetettävää. Samoin se joka pyytää, menettää, ja se joka ei tarvitse saa. Se jolla on, sille annetaan. Se joka tarvitsee, siltä otetaan. Ja suurin tuottaja, suurin riistetty, tarvitsee eniten, sillä hän tarvitsee rakkautta. Ja rakkaus on ainoa mitä ei Pahan kristallissa ole olemassa. Pahan kristalli on järjestyshäiriötön, poikkeukseton ja täysin joustamaton. Mitään satunnaista ei tapahdu pahan kristallissa. Kaikki oliot luomakunnan pienimmästä suurimpaan, ovat järjestetty samalle pystysuoralle janalle. Kysymys on ehkä nurinkäännetystä maailman painoisesta pyramidista, joka seisoo kärjellään Kristuksen rintakehän päällä. Janalla korkeammalla oleva riistää alempana olevaa häikäilemättä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun taas riistäjää itseään riistetään, hänen turta omatuntonsa kokee oman kärsimyksensä oikeutettuna, ihailee ja palvoo riistäjän suurta voimaa, kunnes äkkiä lihaolio on loppuun kulutettu. "Vaarallisimmat kohtalon iskut ovat sellaiset, joita ei osaa varoa. Sillä jos jotain pitää vaarattomana, siltä ei myöskään suojaudu." suom. Arto Kivimäki: Verba volant. Pahan kristalli laskee kaiken tämän negatiivisen transsendenssin varaan: toimija huomaa tulleensa petetyksi aina liian myöhään. Riiston, varkauden ja pettämisen tila vakiintuu kuitenkin nopeasti, jolloin keinojen on käytävä yhä röyhkeämmiksi, jotta päästään yllättämään. Viittä sekuntia ennen kuin terroristi räjäyttää lentokoneen, puhkeaa riistopyramidin asukki hirvittävään hysteriseen pilkallisen kimeään nauruun.

Riistojanan katolla odottaa suurin Paha henki, joka lapioi alas huumeita ja seksiä ja poimii amerikan mantereen kokoiseen kitaansa janaliukuhihnalta tulevia maukkaita liha-aterioita.

Paha on eläväksi orgaaniksi hengeksi tullut järjestelmä, joka se onnuistuu aina valehtelemaan maailman suljettuuden, ja joka tuottaa rakkauden illuusioita polttavaan erämaahan, ja ruokkii nälästäturvonnutta oksennustabletilla.

14.7.2005

ENEMMITTÄ TAPPOUHKAUKSITTA

Eilen oli ystävän pojan varpajaiset. Keskustelu sorisi yömyöhään kiivaana ja kovaäänisenä. Aamulla jatkettiin.

Kaiken voi kiteyttää siihen, että monikaan ei tunnu toivovan kapitalismin maailmaa (voisinko kenties saada nimilistan niistä jotka välttämättä haluavat?), mutta silti meillä on kapitalismi koska huonoinkin mahdollinen maailman on parempi kuin paras mahdoton (Haavikko).

Jokainen tietää, että kapitalismin maailma on oikeasti huonoin mahdollinen maailma, ja joidenkin mielestä ainoa mahdollinen. Se mitä kapitalismi ilmiönä edustaa on erittäin voimakas, syvällinen ja kaiken täyttävä henki, eikä mikään käytännöllinen yksinomaan talouteen rajoittuva järjestelmä. Sen hengen nimi kaikuu katakombaaista muinaisuutta, eikä sitä kuvaa mitenkään sellainen aivan viimeaikojen käsittemuotoilu kuin kapitalismi. Se henki ei ensisijaisesti liity merkuriaaniseen kaupankäyntiin. Voi jopa olla niin etttä kaupankäynnin jumalat vihaaavat sitä henkeä... Kaikkein viimeksi sitä henkeä kannattaisi manata globaalin maailman kotoisessa organismissa varomattomasti esiin.

Yhdellä lauseella sanottuna kapitalismin maailma tarkoittaa rakkaudetonta maailmaa, jossa ihmiset ovat toisiaan häikäilemättä hyväksikäyttäviä ilkeilyautomaatteja. Minkäänlaisia kaupankäynnin ulkopuolisia luottamussuhteita ei siinä maailmassa tunneta. Emme siis ole aivan vielä täydellisesti perillä. Mitä enemmän annamme periksi, sen lähempänä olemme ydintä... joka on loputtoman syvä.

RR: "Hyväksyisitkö sinä, että joku asettaa kaupankäynnin ja koronkiskonnan nimissä elämällesi sellaiset ehdot, että ne toteuttaaksesi sinun täytyy samalla kieltää koko entinen elämäsi, entinen arvomaailmasi, kaikki sinulle pyhä ja arvokas, joka on toiminut olemassaolosi merkityksen perustana?"

Kapitalismi ei murskaa ainoastaan jokaisen muslimin arvomaailmaa, vaan jokaisen syntyvän ihmisen arvomaailman. Vastasyntyneethän sentään vielä todistetusti tarvitsevat rakkautta? Vai puhutteko nyt, lässytätte, jostain läheisyydestä, niin kuin vanhat hampaattomat kalua kuolaavat akat? Vielä peliteoreetikon, tiedemiehen, kerberoskoiran tai markkinaliberaalin hapantuneesta jäkäläisestä persereiästäkään ei ole syntynyt sellaista elollista demonista visvahirviötä (tai amerikasta, tuosta maasta jossa Ilmestyskirjan peto hiipi jo ennen kuin ensimmäinenkään ihminen oli tämän planeetan kamaraa koskettanut, en tiedä), joka ei tarvitsisi rakkautta? Bill Gatesin tuhkamunastakaan ei ole kuoriutunut vielä sellaista gigerläistä alienin apokalyptistä prototyyppiä?

Enemmittä tappouhkauksitta, kaikki markkinaliberaalit, peliteoreetikot ja muut kerberoskoiran paskanroiskeet opetelkoot laiskanläksynä paremmin ja syvemmmin kappaleen pornon vielä filosofiaksi kirjoittamatonta fenomenologiaa (ja nyt en tarkoita niitä 70-luvun alun kokeiluja, vaan tavaraa vuosimallia 2005) ja pohtikoot uudelleen millaisen maailman puolesta oikeasti tahtovat manifestoida. Pornoteollisuus 2005 on kapitalismi valmiina ja pähkinänkuoressa.


Tuskin mikään on sen tekopyhempää ja tyhmempää kuin pornoteollisuuden arvostelu kapitalistisen yhteiskunnan sisältä. Pornoteollisuus on tuon hengen ydin ja ruumiillistuma, jota kapitalistinen yhteiskunta vain epäpuhtaana ilmiönä edustaa, ja siksi pornoteollisuus on se, joka arvostee yhteiskuntaa, eikä päin vastoin.
Toinen asia on, että pornoteollisuudella ei ole paljon tekemistä Eroksen kanssa, eikä porno ole ontologiselta ytimeltään sama kuin Eros. Tästä seuraa, että ihmiset, esimerkiksi teinit, jotka eivät näe pornon ydintä, ja itse siihen kuvittelevat Eroksen, eivät välttämättä mitenkään "vaurioidu" tai "sairastu" tietynlaisesta pornomateriaalista. He näkevät tai haluavat nähdä asiat toisena. Heille porno edustaa jonkinlaista säälittävää ja kömpelöä herätettä todellisuuden, kuten he kuvittelevat, määrättömästä rikkaudesta ja plastisuuden variaatiosta. Sellainen porno, jossa ydin on avoimesti esillä, on tuhoavaa tekijöiden lisäksi myös kokijalle. Siitä pelastaa ainakin nuoren ja terveen se, että sellainen porno on täysin sulotonta, eikä herätä enää sellaisia tunteita, joita muut kuin todella friikahtaneet tyypit osaavat etsiä. Erosta ei edes mielikuvituksen avulla ole mahdollista liittää siihen materiaaliin, päälleliimata. Ei ole mahdollista nähdä jotakin muuta kuin se mitä esitetty ilmiö on.
Tuhoisinta porno saattaa olla sellaisille "Sillankorvassa" iltojaan viettäville yksinäisille ihmisille, joille maailman loppuunkulunut rajallisuus ja variaatioiden totaalinen poissaolo ovat elämän kaikista tuntuvimmat tosiasiat.

FELLINISTÄ

laukomiani kovia sanoja joudun hieman oikomaan nyt kun katsoin mainion Klovnit vuodelta 1970. Elokuva yhdistää unenomaista sirkusfantasiaa ja dokumentaarista reportaasia eräästä menneen maailman ammatista. Mitään dramaattista jännettä ei tässäkään Fellinin elokuvassa ole. Moninaiset tapahtumat soljuvat omassa sekavassa karnevaalisaattueessa elokuvan alusta loppuun. Tiettyä monotonista yksitasoisuudentuntua ei voi tällaisessa muodontamisessa välttää. Jatkuvasti uusiutuva ja purkautuva karnevaali jaksaa loppuun pelkällä tyyppigalleriansa ensyklopedisen moninaisuuden elinvoimalla.

12.7.2005

SIINÄPÄ SE

älyn ylivertaisuus, sielun äärimmäinen herkkäliikkeisyys ja ennen kuulumaton avomielisyys, Leo Tolstoin suuret hyveet, jotka saivat liikutuksen kyyneleet jo ensitapaamisilla Ivanien Turgenev ja Gontsarov silmiin. Ja juuri noiden hyveiden loistava poissaolo saa meidät, jos ei heti murtumaan äärimmäisestä taivaan painolla laskeutuvasta surusta, niin ainakin mustumaan ihmisvihan katkerasta sapenkarvaudesta.

HERRAT FURY, FURY JA POIKA

Konkan kautta RR: ”… Nietzsche halusi tuossa ryhmävalokuvan "näyttämöllepanossa" asettaa koko 1800-luvun patriartkaalisen naiskäsityksen radikaalisti - toki ironisesti sekä itseironisesti - uuteen valoon: katsoa sitä julkisesti aivan toisenlaisesta perspektiivistä, mutta sellaisesta perspektiivistä, jota sen ajan miehinen maailma vain ei suostunut tunnustamaan/tunnistamaan omaksi kokemuksekseen."

Luulen nyt tajuavani, että aina antiikin Kreikan kultakauden jälkeen läntisessä maailmassa ilmennyt varautuneisuus Erosta kohtaa, samoin kuin satyyrin samastaminen niihin asosiaatioihin joita sana satiiri nykyaikaisessa ihmisessä herättää, on osa yhden ja saman viljelysmaiden heitteillejätön, sotapolitiikan, kultakuumeen ja rahan organisoiman järjestysvallan edunvalvontaa. Maailmassa jota yksin raha tahtoo organisoida, on Eros äärimmäinen kaaosvoima.

Nietzschen, Marxin, Ibsenin, Paganinin, Dostojevskin, Tolstoin, ja suurinpiirtein kaikkien normaaliälyisten järkevien ihmisten teot ja kirjoitukset tähtäävät lopulta Eroksen ymmärtämiseen, ihmisen ontologian syvinpään pisteeseen. Ihminen ei pääse omasta luotuna olemisestaan eroon minkään itsekehityksen kautta. Eroksen ärysttämisestä, kiusaamisesta, kahlitsemisesta, patoamisesta, luonnollisen tasapainon horjuttamisesta seuraa vain suurempia, ennenäkemättömiä vaikeuksia. Ensinnäkin meillä on ihmisten kesken hyvin eriäviä mielipiteitä siitä mikä on luonnollista tasapainoa. Käytännössä ihmiset haluavat ymmärtää luonnollisen aina liiaan ahtaasti, ettei se uhkaisi heidän liiketoimiaan hallitsemattomuudellaan. Kapina itseä vastaan ei auta, se on pelkkää kärpäsen ininää. Ihmismassojen, massakulttuureiden yksimielinen tahto, tahdon riemuvoitto on pelkkää kärpäsen typerää ininää jollekin mahtavalle Erokselle, joka vain nauraa ihmisten rajattomalle tyhmyydelle, heidän itsetuntemuksensa totaaliselle puutteelle, ja pyyhkii heidät pois mahtavissa verilöylyissä. Eros on kaaosteorian ikoni ja suojelusenkeli.

Eros on Marsin poika, ja Mars on Eroksen poika.

VEIJAREIDEN MAIHINNOUSU

"Linnut kuolevat Perussa ja niin ne varmasti kuolevat kaikkialla.">> Mutta vain harvat linnut kuolevat niin täysin tietämättöminä oman lajinsa hyveistä, niin täysin varmoina siitä, että koko lajin katoaminen on tehokkuuden kannalta (sen että siat röhkivät kovaäänisemmin) tärkeää, tai ainakin yhdentekevää.

KULTA

Amerikka... Venäjä... Amerikka... Venäjä... Amerikka... Venäjä... Amerikka... Venäjä... Amerikka... Venäjä... Amerikka... Venäjä... Amerikka... Venäjä... (Klaus Kinski: Paganini, kuumehourailevaa yksinpuhelua käytävässä, konsertin jälkeen)

Satyyri Nicolò Paganini ehti kuolla 1840. Tammikuun puolessa välissä vuonna 1848 löytyi Kaliforniasta kultaa. Samana vuonna ilmestyi Dostojevskin Valkeat yöt. Viljelysmaat jäivät silleen, alkoi kansainvaellus Piilaaksoon. Kaikki henki mikä oli Euroopassa, Venäjällä ja muussa maailmassa saastaista, epärehellistä, kieroa, rikollista, kulkukoiraakin alhaisempaa, siirtyi etsimään onneaan typötyhjään Kaliforniaan. Kaikki henki mikä Venäjällä oli puhdasta ja kultaakin arvokkaampaa siirrettiin etsimään kärsimyksiä typötyhjään Siperiaan. Muutamassa vuodessa San Franciscosta tuli miltei miljoonakaupunki. Amerikan nykyinen väestö on paljolti juuri näitten "elinvoimaisten psykopaattien" degeneroituneita jälkeläisiä. Vankileirien saaristo oli maailman nopeimmin kasvava henkinen keskus. Siitä pitäen on Kalifornian matkaajan täydellisenä sudenpentujen käsikirjana toiminut yksi ja ainoa opus: ilmestyskirja. Ehkä vankileirien saaristolaisen yöpöydällä lepää evankeliumien lisäksi Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta.

En tiedä parempaa johdatusta Kalifornian historiaan kuin on Blaise Cendrarsin Kulta, kirja jota Stalinin sanotaan pitäneen yöpöydän lukulampun alla. Kulta on allegoria siitä, miten kaikki uudismaanraivaus- ja valloitus on ikään kuin jonkin asian keksimistä, ja miten se tragedia, että tuosta maasta sattuu löytymään kultaa, saattaa jättää itse keksijän puille paljaille vaille oikeuksia ja hyötyä omasta löydöstään, sillä riittävän suuret kuumeisesti vyöryvät ihmismassat ovat lain ja oikeudenmukaisuuden tavoittamattomissa.

11.7.2005

LEIRILLÄ

jossa raha vapauttaa on todellista tapahtumista ja reagoimista enää vähän. Ensinnäkin kaikki on ennalta-arvattavaa ja määrättyä, toiseksi jokainen kasvonilmekin on poliittisesti varautunut. Ihmisten yksityiselämä, kotiliesi, ja julkinen poliittinen elämä, kaupunki, ovat muuttuneet yhdeksi ja samaksi normiksi. Joku voisi sanoa että elämä leirillä on tylsää: jokainen positiivinen yllätys edellyttää, ei vaion normipoikkeamaa, vaan raamatullista ihmettä. Negatiivisia yllätyksiä, kuten liikenneonnettomuuksia, sen sijaan tapahtuu kaiken aikaa enemmän. Tietysti tällaisellakin leirillä löytyy toisinajattelijoiden lisäksi aina muusikoita, runoilijoita ja prosaisteja, jotka kokevat kuvata leirin arkea, tapahtumisia ja tulkita tuntoja, mutta käsi sydämellä, onko näillä tällaisialla asioilla enää mitään väliä?

Miksi hukata energiansa johonkin, joka kuitenkin on yhdentekevää eikä vapauta? Ajan hukkaaminen ei vapauta, vain raha vapauttaa. Tärkeintä on säästää energiaa, ellei tehdä hyviä kauppoja tai solmia hyviä suhteita. Joskus on niin, että vain ajattelemalla paljon ja terävästi voi säästää energiaa, ja ajettelemattomuus, johtaa valtavaan energiahukkaan. Mutta ajattelun nopeus hidastuu, syömisten väliajat lyhenevät, ja ruokaa saadaan yhä vähemmän. Pienenkin asian tekeminen tai ajatteleminen muuttuu vaikeaksi. Turha toiminta voidaan tulkita paon yritykseksi. Vain raha vapauttaa, ei pakeneminen tai venkoilu. Pakeneminen on hyödytöntä, ja sen suunnittelu tai harkitseminen moraalitonta.

Tästä työtä maksetaan suhteellisesti niin vähän että palkinto täytyy saada itse työstä, ajattelee rahan orja, ja lisää tällä ajattelulla kärsimyksiään.

Leirin maailma on paras mahdollinen maailma. Siksi mielikuvitus on mahdotonta. On vain jotka tapahtuvat leirillä. Muut asiat eivät ole olemassa, puhumattakan että voisivat olla mahdollisia. Jos joku väittää olevansa taiteilija voidaan aina verrata hänen sävellyksiään Beethoveniin tai kirjoituksiaan Dostojevskiin. Siinäpä taas nähdään: mielikuvitus ei riitä. Jos mielikuvituksemme ei riitä me emme ole taiteilijoita. Leirin maailmahan on sama tai parempi kuin Beethovenin ja Dostojevskin maailma... siis ei tietenkään se, jota he kuvaavat, vaan se jossa he elivät. Leirin maalman on paras mahdollinen maailma, jossa jokainen päivä on samanlainen, käsittäen mitattavia poliittisia tapahtumia, transaktioita ja kauppoja. Nostalgian käsite on täysin merkityksensä menettänyt.

Leirillä luotetaan sattumaan. Taivaan todennäköisyys on pieni piste mittaamattoman suuressa avaruudessa. Jos laskemme todennäköisyyden taivaalle, se ei ole olemassa. Sattuman kautta emme milloinkaan voi päästä taivaseen. Vahvimmanoikeudella emme voi päästä taivaaseen. Leiri on paras mahdollinen maailma, joka on sattumalta syntynyt. Sillä luonnonvalinta on sattuman ja vahvimmanoikeuden lopputulos.

Taivas on tunnon lisääntymistä, helvetti aistinelimen lopullista menettämistä ja tuhoutumista. Siitä kumpi kannattaa lyödä rahoiksi, kertoo paljon se, että taivas on äärellistä mutta helvetti ääretöntä. Helvetin rahoiksi lyöminen johtaa äärettömiin rikkauksiin.

Rakkaus on suurin järjestystä luova voima, raha on toiseksi suurin. Leirin normi on sulkea rakkaus pois, sillä leirillä rakkaus aiheuttaa pelkkää kaaosta. Rakaus on suhteidenluomisen, edullisten sopimusten sekä kauppojen esteenä. Sitä paitsi se on itsessään täysin turhaa, hyödytöntä ja päätyy konkurssiin. Rakkauden avulla ei kukaan ole paennut maailmasta jossa raha, ja vain se, vapauttaa. Häät ovat kauppa muiden joukossa. Rakastajat ovat osakesalkku.

Tämä leiri ei tietenkään ole mikään keskitysleiri, tunkkainen työleiri tai kaasukammio, vaan paras, dynaamisin ja rikkain mahdollinen maailma, millä tahansa objektiivisella mittapuulla mitattuna. Kaikilla on objektiivisesti kaikkea enemmän. Kaikki hyötyvät. Tässä maailmassa ei kukaan pelkää keskitysleirejä (niitä ei ole), vaan enintään sitä mitä keskitysleiri tarkoittaa. Sellainen halutaan sulkea pois mielestä. Parasta ottaa asiat sellaisenaan, eikä miettiä mitä asiat tarkoittavat. Esimerkiksi, sitä millaista pornoa kaasukammiossa kulutettaisiin, on aivan turha tällä leirillä ajatella. Se on ollutta ja mennyttä. Historian tuntemus on suorastaan vaarallista.

Kaikki mikä on itse ajateltu tai itse tehty on omaa riippumatta onko se uutta. Kaikille lauseille ei kukaan voi tehdä pätevää uutuustutkimusta. Sitä paitsi sanan käyttö ja merkitykset muuttuvat koko ajan.

HJyvä esimerkki on naisen pillu johon liitetään koko ajan niin paljon merkityksiä että elimen estettinen ilmiselvä rumuus katoaa silmistämme. Kun me sormeilemme pillua, me emme sormeile elintä niin kuin gynekologia (tai tuskin hekään), vaan me sormeilemme merkityskerrostumia, jotka ovat sedimentoituneet tajuntaamme. Perse on eri asia, sinänsä nautinnollinen ja kaunis. Perse on sitä mitä se on, eikä kaipaa muita merkityksiä tai viitelappuja. Perseen muut elimelliset funktiot vain kiihoittavat esteettistä makuamme.

Tai antiikin jumaluudet, onko mitään turhempaa, hyödyttömämpää työtä kuin mittiä iän ikuisia asioita. Erosta on turha ajatella... elätellä turhia uhkakuvia, tuskin meitä mikään siltä suunnalta uhkaa. Eros, se on pelkkää leikkiä, olematon voima, joka ei suuria järkeviä leirejä tai vakavaraisia kansakuntia hetkauta puoleen eikä toiseen. Ensinnäkään mistään sellaisesta ei ole kysymsy. On vain kauppoja muiden joukossa, hyviä ja huonoja liiketoimia, hyviä ja huonoja suhteita. On opittava miten se toimii.

ARBEIT MACHT FREI - RAHA, JA VAIN RAHA, VAPAUTTAA!

Jos kukaan on yhtään viitsinyt seurata amerikkalaista kulttuuria viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta, voi tuskin kuvitella parempaa kiteytystä kuin se minkä Jack Nicholson sanoo Dennis Hopperille elokuvassa Easy Rider: "Tämä on helvetin kaunis maa, mutta en kyllä voi käsittää mikä siinä meni päin helvettiä."

Elokuvan lopussa annetaan jonkinlainen vastaus: Pari keskilännen punaniskaa ajaa Chevyllään vapauden esitaistelija Hopperin prätkän rinnalle, ehdottaa hiusten siistimistä, johon Hopper reagoi keskisormellaan. Punaniskat lynkkaavat kaverin epäröimättä pumppuhaulikolla. Sama juttu toiselle apuun tulevalle kaverille (Peter Fonda). ”He eivät pelkää sitä mitä sinä olet, vaan sitä mitä sinä tarkoitat.” Punaniskojen puolustukseksi on sanottava että heidän kaunainen logiikkansa oli sikäli pitävää ja loppuun laskettua, että vapauden esitaistelijoidemme vapaus on täsmälleen samaa epäilyttävää maata kuin kaikki mahdollinen vapaus leirillä: he rahoittivat vapaan retkensä onnistuneilla huumekaupoilla, joita elokuvan alussa kuvataan. Punaniskalle tällainen epäilyttävä, epärehellinen peli, on kaiken vapauden sisäänkirjoitettu edellytys: jokainen edes hetkellisestikin vapaa on aina myös lainrikkoja.

Amerikka oli aina 50-luvulle maa, jossa kaikki, aivan kaikki asiat, olivat paremmin kuin missään muualla maailmassa. Kapitalismi oli siinä vaiheessa, että se tuotti hedelmää. Ja sen oksistojen kätköissä elivät miljoonat erikoiset pienet kauniit lajit sen hedelmistä salaa nauttien, ja tuottaen, kaikkea hyödyllistä ja hyödytöntä.

Nyky vaihe on se, että oksien kätköissä ei elä enää yhtään mikään laji järjestelmältä salaa. Arbeit Macht Frei, raha vapauttaa! Rakkaus ei.

Työ on rahan eufemismi. Työ ei tarkoita aina rahaa, eikä työttömyys aina rahattomuutta. Mutta työ josta ei makseta mitään, on tekijälleen rikos. Ellei ole rahaa on aina kaasukammio. Se on rangaistus. Voi valita. Yksinkertaista. Lukutaidotonkin osaa lukea amerikkalaisen kulttuurin viimeisen 30-vuoden tuotteista tämän viestin. Lukeakseen oikein, täytyy hyväksyä se, että asioiden merkitykset muuttuvat ajassa. Täytyy pystyä kohtaamaan asiat, jotka ovat ilmeisiä ja totta, sellaisena kuin ne kohdataan, ei jonkun aikaisemman maailman muistona.

Amerikka ei todellakaan, enää pitkään aikaan ole ollut maa, jossa mikään asia olisi paremmin kuin missään - paitsi ehkä pornonäyttelijöiden toimeentulo. Silti suuri osa maailmaa pitää amerikkalaista kulttuuria ja amerikkaa yleensä kaikkien intohimojensa ja toiveidensa luvattuna maana. Tämän mielikuvan ylläpitäminen on amerikkalaisille äärettömän tärkeä asia. Ja saattaa joutua vielä odottamaan tovin, että ulkomaat Arabimaiden lisäksi (joilla on ihan toiset intressit olla kriittisiä) alkavat kokea kriittisyyttä amerikkalaisen kulttuurin sairautta kohtaan.

Veikkaampa että lopulta kuitenkin tavalla tai toisella mitataan se kuinka moni amerikkalainen on todella valmis puolustamaan maata, joka on pahan asialla ja kokonaan pahan vallassa. Kuinka monen pokka kestää puolustaa sairauden henkeä, joka tuossa helvetin upeassa maassa on johtanut kaiken oikeasti päin helvettiä. Vai onko niin, että juuri helvettiä puolustetaan kaikkein kiivaimmalla isänmaallisuustunteella, antamatta ristiriitaisille ajatuksille pienintäkään mahdollisuutta elää?

Amerikka oli vastakulttuuri Euroopalle. Neuvostoliitto ja natsi-Saksa sekä myöhemmin Irak ja Euroopan unioni, olivat vastaliikkeitä Amerikalle. Rock... eräänlainen tyhjiöön syntynyt vastakulttuuri sekin. Ikäviä, yksipuolisuudessaan totalisoivia ääriliikkeitä kaikki. Kaikki ne on syöty, sulatettu, ja mikä ihmeellisintä muunnettu länsimaiseksi pääomaksi, voitoiksi. Amerikka, helvetin kaunis maa, ei siis ollut mitään muuta kuin pala maata, joka mahdollisti tämän kaiken tapahtumisen. Nyt on lopun maailman vuoro joutua samaan yhdenmukaistavaan ja noloksi ja hävettäväksi provinssiksi tekevään kitaan. Varmaan Moskovaakin niin kuin Bagdadiakin kiinnostaa enemmän olla pääkaupunki kuin Kalifornian provinssi, joka on ehdoton tulevaisuudennäkymä (ellei nykyhetki), mikäli angloamerikkalaisen pääoman haaveet toteutuvat.

En ymmärrä terroristien logiikkaa, täysin. En hyväksy heidän toimiaan, tietenkään. Mikään ei silti tunnu loogisemmalta ja väistämättömämmältä kuin se, että meillä on joka päivä enemmän ja pahempaa terroria keskuudessamme. Vastakulttuureita on siis nähty monenlaisia, rauhanomaisia ja vähemmän rauhanomaisia. On nähty kylmää sotaa ja lämmintä sotaa. On pakko tunnustaa, ettei niistä ole ollut lopullista haittaa tai uhkaa sille rahanvallan hengelle (objektiivinen raha järjestää ja muokkaa markkinat, tuotteet ja niiden sisällöt, sekä kuluttajat tuotteille… subjektiivisen rakkauden järjestävä… ja pahimmillaan kaaosta luova voima on minimoitu kaikin mahdollisin keinoin), joka länsimaissa ja varsinkin Amerikassa on ollut määrätietoisen ja kyseenlaistamattoman työn alla jo 200 vuotta.

Lapsikin tämän ymmärtää että terrorin otteet tulevat kovenemaan ehdottomaan äärimmäisyyteen, eikä edes alkuleikkiä ole vielä nähty. Terrori tullaan myös uutisoimaan tarkasti, sillä sen aiheuttama väkivalta myy hyvin, vielä toistaiseksi. Jenkit eivät tule antamaan uhkakuville milliäkään periksi, he pitäytyvät ”Amerikkalaisessa elämäntavassaan”, johon joku terrorismi, olipa sitten millaista tahansa, ei heidän omien kuvitelmiensa mukaan tuota vakavampaa säröä. Siksi heidän on aivan pakko sortua ylpeyteensä jotain muuta, tuskallisempaa tietä.

Saattaa olla että tämä säätiedotus ei ole pelkkää uhkakuvien maalailua, vaan ehkä kaikkein lohdullisin ja kivuttomin mahdollinen tulevaisuuden näkymä. Toivotaan, että se on pian ohi. Tämä vain tällaisena uutiskatsauksena siitä mitä hiekkalaatikoillakin jo puhutaan.

(Viitaten Lassi Kämärin Loistavan puhalluksen palstalla osallistumaani keskusteluun.)

PAINT BALL SOTAINNOSTUKSESSA

on kolme vaihetta.

Ensimmäinen päivä. Miehet hajaantuvat eripuolille metsätilkkua. Kullakin on kädessään ilmakäyttöinen ase. Ensikertalaista jännittää sattuuko se kun värikuula laiskähtää haalariin. Lievä jännitys innoittaa mielikuvitusta: mitä jos tämä olisikin oikeaa sotaa ja kädessä oikea rynkky. Jännitys herkistää aistit, tekee varovaiseksi mutta kömpelöksi. Sitten alkaa tulitus. Miltä tuntuu kuolla sodassa. Miltä tuntuu kun joku ampuu kuulan kalloon, tai haavoittaa pahasti. Mielikuvitus elää kiihkeästi tilanteiden yksinkertaista dynamiikkaa.

Toinen päivä. Värikuulat eivät enää suuremmin pelota. Koko homma tuntuu enää leikiltä ja kuntourheilulta. Mielikuvat todellisesta sodasta ja sen mukainen asenne ovat unohtuneet kuin neitsyys. Varovaisuuden sijaan mielen on vallannut jonkinlainen kiihko antaa vastustajalle tulta munille. Kun jännitys on kadonnut, omat kuulat osuvat paremmin viholliseen, ja vihollinen osuu huonommin.

Kolmas päivä. Samanlainen kuin toinen, paitsi että vihollisen rökittäminen ei enää kiinnosta juurikaan.

Neljäs päivä, samanlainen kuin kolmas.
Jne.

MAAILMASSA OLEMISEN

raskaimpia piirteitä on kaikkien objektiivisesti tosien ideoiden, ajatusten, tekojen, esineiden, olioiden, käyttökelpoisuus sekä totuuden vakuuttamiseen, että valheen peittelyyn. Subjektiivinen harvoin riittää kumpaankaan.

Otetaanpa raha, tuo materialistisen maailman suurin järjestävä voima. Elokuvaohjaaja ajattelee: objektiivisesti mitattava raha tekee elokuvan mahdolliseksi, mutta subjektiivisesti mitattava rakkaus järjestää sen mitä elokuva on. Rakkaus ylipäätään on suurin järjestävä voima, mutta ilman rahaa, rakkauden luomaa järjestystä ei voida esittää.

Tulee huonot ajat, eikä rakkaudelle löydy rahoitusta. On tehtävä sitä mille löytyy, sitä mikä myy. Raha järjestää sekä puitteet että sisällön. Elokuvaohjaaja on harmissaan, mutta koska hän on riittävän taitava toimiakseen tällaisessakin tilanteessa, hän ohjaa elokuvan, jota oikeasti sisimmässään inhoaa.

Ystävilleen elokuvaohjaaja selittää: tein sen puhtaastui rahasta. Täytyyhän minun elättää perheeni. Arvaa kärsinkö katsellessani sitä sekoilua. Rahoittajalle ja porno-Oscar-gaalayleisölle ohjaaja selittää: olen koko elämäni suunnitellut kuvaavani juuri tämän aiheen. Olen onnellinen että poikavuosieni intohimo nyt saa juuri tällaisen täyttymyksen.

Samaan aikaan amerikkalainen keskiluokkaisen perheen kaunis tytär, nouseva pornotähti, selittää kihlajaispuutarhakutsuilla jakkupuvussa isotädilleen: tein sen puhtaastui rahasta. Koko suku ihailee tervettä ja hehkuvaa tytärtä, hänen tahdonvoimaansa ja itsenäisyyttään. Tytär on vaurastunut nopeammin kuin isoisänsä, joka oli sentään etäistä Rockefellerin sukua. Hänen kihlattuaan onnitellaan ja halataan. Epäilyttävästi Ron Jeremyn näköinen poikaystävä selvästi nauttii roolistaan tässä naytelmässä. Äkkiä paikalle ryntää joku hullu, kuulemma tyttären entinen poikaystävä, epäilyttävästi Edgar Allan Poen näköinen hahmo. Mies nousee pöydälle, lausuu sanat: "Luulin oppineeni kuolemaan mutta olinkin oppinut elämään." ja ampuu itsensä ennen kuin vartiogangstat ehtivät poistaa hänet paikalta. Ruumis siivotaan nopeasti pois. Mummot paheksuvat häirikön epäsiistiä käytöstä, ja onnittelevat tyttöä kihlauksen johdosta. Juhlat jatkuvat.

Kavereilleen tytär selittää: Pakko tunnustaa, en koskaan ole nauttinut yhtä paljon. Ihanaa! Ne miehet ovat törkimyksiä, todellisia sikoja! On uskomatonta, että siitä vielä maksetaan. Työtä, joka todella palkitsee. En tietenkään voinut kertoa Edgarille niistä kokeiluista... tai Ronista. Tietysti oli kauheaa, että hän sai ne sillä tavalla tietää. Mutta mistä ihmeestä minä olisin voinut arvata että se oli minuun niin kiintynyt... tietysti meillä oli sellaisia hetkiä, pitkiä iltoja ja romattisia öitä... lauloinkin aina välillä jotain Schubertia... ja Edgar aina soitti sillä ikivanhalla pianolla sitä Schubertin piano trio E-Flat, Op. 100... en tiedä mikä piru minuun aina menee, että minun täytyy leikkiä ja näytellä rakastunutta ja hellää, lässyttää kaikenlaista juuri tuollaisten väärien hermoherkkien, sairaiden tyyppien kanssa... mikä piru minut panee murskaamaan noita sydämiä kuin myllynkivi ohrajyviä... onhan se aina jotenkin selvää, ettei sillä tavalla voi elää, ilman autoja ja kaikkea.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com