30.6.2005

VAINOHARHAINEN TRANSCENDENTALISMI

näin ystäväni määritteli tämän palstan tyylilajin.

KATKERUUS

kaupallisen kulttuurin ja institutionalisoitujen palkitsemisjärjestelmien luoman yhtenäisyysteorian käytännöllinen päämäärä, johon kyvykkäät tekijät tulee saattaa kulutuksen maksimoimiseksi maailmassa. Hienoin, kaunein, voitokkain, monimutkaisin, tehokkain ja käytännössä toimivin teoria mitä ihmismieli on milloinkaan luonut. Tuottaa maailman täyteen sekasikiöitä, ruokaa kannibalismin notkuviin pöytiin.

NUORTEN NAISTEN FASISTINEN PAHUUS

tämä objektiivisesti kaikkialla, poikkeuksetta ja joka hetki havaittava ilmiö, on enemmänkin pohjattoman ja kaikenkattavan surun kuin vihan aihe (tämän kysymyksen ajattelussa todella mitataan ihmisen kyky surun syvänmeren tutkimuksiin). Todellisuudessa näissä olennoissa ei enää elä mikään ihminen tai nainen. Pahuus, jonka organisoitua yhteiskunnallista muotoa kutsutaan fasismiksi, on suojakeino sitä vastaan, että henkilöille yhä uudestaan ja uudestaan kerrottaisiin se totuus, että heissä ei ole enää mitään kiinnekohtaa jäljellä, ei mitään sellaista uusiutuvaa piirrettä tai ominaisuutta mitä voisi rakastaa. Rakkaus on kammottava ja todellinen voima, jonka poissaolo havaitaan vähintään yhtä konkreettisesti ja kouriintuntuvasti kuin läsnäolokin. Rakkauden totaalinen poissaolo on raskas kestää.

TARKKAILKAA SIIS LUONTOA

niin ovat tehneet kaikki viisaat aikojen alusta kyllästymättä, kyllästyttyään ihmisluonnon kierouteen ja joukkojen demokraattisen ymmärtämättömyyden nihiloivaan diktatuuriin.

Mutta kun nuo joukot, havaitessaan pakotiemme, keksivät tahallaan saastuttaa ja pilata luonnon, dialektisessa älykkyydessään tuhota lajit sukupuuttoon, luonnon tarkkailu johtaa meidät vielä suurempaan harhaan kuin pahantahtoiset ihmisjoukot koskaan. Emme saa selville enää mitään siitä, mikä tämän planeetan asukkaille oli vuosimiljardit itsestään selvää. Menetämme kyvyn ymmärtää mitä he tunsivat, ajattelivat, kirjoittivat, tekivät. Emme enää ole ihmiskunnan edustajia, emme eläinkunnan edustajia, vaan jotakin aivan muuta, jonkinlaisia kosmisia hirviöitä.

YHTEISKUNNAN TOTALITAARISUUDEN ASTE

selvitetään aina tarkkailemalla vastakkaisen sukupuolen saman ikäryhmän edustajia. Niin kauan kun käyttäytyminen yllättävässä ja uudessa tilanteessa on säännönmukaista, ennalta-arvattavaa ja poikkeuksetonta, eletään totalitarismissa. Kaikki ihmiset eivät todennäköisyyslakien mukaan ole samanlaisia, mutta totalitarismissa tämä hajonta puuttuu. Puhutaan pahantahtoisista massoista.

KAUPALLINEN JA INSTITUTIONAALINEN KULTTUURIALA

on kiinnostavalla tavalla täynnä sivistystasoonsa nähden tarkoitushakuisen huonosti käyttäytyviä ihmisiä, joiden puhe on aina positiivista ja myötäilevää, mutta todellinen tarkoitus ja mielenlaatu harvoin mitään sinne päin. Unohtelu ja vastaamatta jättäminen ja kaikenlainen muu kännykän kanssa pelaaminen on näitten nuorta fasistista lutkaa mielenlaadultaan muistuttavien pellejen ainoa ammattitaito. Jokainen joka on joskus suunnitellut töitä kunnon rakennusmiehen, salaojamiehen tai insinöörin kanssa, kavahtaa näitä paskanpuhujia. Voi siis todeta, että perverssi henkilökohtainen vallankäyttö ja öykkäröinti näyttää olevan kaupallisen kulttuurin ydin. En voi kuitenkaan sanoa saavani tiedostamisen nautintoa huomatessani tämän poikkeuksettoman säännönmukaisuuden. Sellaiselta kulttuurilta ei paljon kannata odottaa, ellei satu olemaan persoonallisuudeltaan psykopaatti. Kulttuuri saa voimansa valheellisesta kannustuksesta, turhasta yrityksestä, odotusten luomisesta, korkealle kohottamisesta, ja ydinten murskaamisesta. Ei siis ihme, että halutessaan julkaista teoksen, sitä varten on ensin perustettava oma pienkustantamo, ja alistettava itsensä taiteilijasta liikeyrittäjäksi, mitattömäksi sellaiseksi ja samojen pervertoivien lakien alaisuuteen, jossa kaikki kelvottomiksi vähitellen luisuneet jo ovat paremmissa asemissa. Talouden ehtoja sietävä kulttuuri on sata prosenttisesti pervertoitunutta ja kauneutta tuhoavaa antikulttuuria (jossa niin sanotut 'kulttuuriteot', jotka tähdätään aina tämän tässä esitetyn tyyppistä kritiikkiä ja kirjoittelua vastaan, jos olisi mitään syytä olettaa että joku tajuaisi tällaista ottaa vakavasti, ovat nekin pelkästään perverssiyden osastrategioita) ja jokainen sen parissa työskentelevä henkilö on saastunut niin pitkälle ettei Kalervo Palsalla tai Pasolinilla, tai elokuvan Bad Taste ohjaajalla ollut unissaankaan sellaisesta käsitystä.

Verkkojulkaiseminen tai omakustantaminen ovat jonkinlaisia perverssioiden pelinappaulanaolemisen vaihtoehtoja, mutta tästä toiminnasta puuttuu usein vakuuttavaan liiketoimintaan liittyvä hohto. Hohto syntyy siitä, että jollakin asialla on aineellista tulevaisuutta, tietoisuus tietyistä aineellisista takuista, joiden varaan pitkäjänteisen työn voi perustaa. Liiketoiminnassa aineelliset takuut antaa asiakkaiden olemassaoleva ja pysyvä joukko, viimekädessä asiakaskunnan maku. Jos asiakaskunta on liian pieni tai sen maku turmeltunut, liiketoiminnan on (kai) pakko sopeutua näihin olosuhteisiin. Samalla minun on sulkumerkeissä mainittava, että tässä on taas eräs kansanvalistuksen tarpeellisuutta korostava seikka: jos kansan maku olisi edes kohtuullinen, kaiken maailman täyttäviä dekkareita ei tarvittaisi, ja yksikään Dan Brown ei voisi elää työllään: maailma olisi siis joka suhteessa parempi. Siksi länsimaissa ei enää pitkään aikaan ole ollut mitään kulttuurialan vakavasti otettavaa liiketoimintaa, joka ei avoimesti halveksuisi asiakkaidensa makua. Korkeakulttuurin liiketoiminta (ellei kysymys ole toisilta aikakausilta periytyvillä klassikoilla rahastamisesta) perustuu halveksunnalle, ja ihan täsmälleen ottaen sille, miten alas aivan odottamattomiin röyhkeyksiin tässä halveksunnassa älytään mennä. Populaari kulttuurin liiketoiminta on tässä suhteessa keidas erämaassa, ja rehellistä toimintaa.

Hohto syntyy jonkinlaisen pätevän sopimuksen olemassaolosta, hyvän sopimuksen allekirjoittamisesta ja sen myötävaikuttamasta kasvusta, kypsymisestä, kiireettömyydestä, vaurastumisesta, vapautumisesta ja henkistymisestä. On jo loputtomiin toistettu tosiasia, että nykyisen kaltaisessa kultuurin hyperdementoituneessa kakkaleikissä hohdon voi saada vain myymällä sielunsa saatanalle.

SUBJEKTIIVINEN ON TOTTA

Tommipommi: "Objektiivisen eli tulkinnasta ja havaitsijasta riippumattoman todellisuuden kieltämisestä ei ole mitään käytännön hyötyä, mutta se on mielekäs ilmaisuvälineiden hallitsijoiden korporativistinen ideologia. Kun teksti on vain teksti, lannistetaan ne jotka vain haluaisivat raportoida asioita ilman kauheata paneutumista muotoseikkoihin."

Entä näin: Subjektiivisen eli tulkinnasta ja havaitsijasta riippuvan todellisuuden kieltämisestä ei ole mitään käytännön hyötyä, mutta se on mielekäs valmiiden (ilmaisu)välineiden hallitsijoiden korporativistinen ideologia. Subjektiivinen kun edellyttää todellistuakseen uuden välineen luomista, välineen, jota hallitsijat eivät hallitse.
Kun media samastetaan viestiin, lannistetaan ne jotka vain haluaisivat raportoida (uusia tai tunnettuja) asioita ilman kauheata paneutumista (tunnettuihin) muotoseikkoihin.

Subjektiivinen on siis totta, jos se synnyttää toimivan välineen itsensä ilmaisuksi... välineen, joka poikkeaa valmiiden (ilmaisu)välineiden hallitsijoiden tietämyksestä. Olennaista on se pystäänkö välineen heikkouksia edelleen korjaamaan sen omilla ehdoilla. Jos se toimii paremmin se on totta, tuottaen yhä enemmän tunnetusta poikkeavia yllättäviä tuloksia. Subjektiivinen on sekaannusta, sitkeää tietämättömyyttä tai valhetta, jos se palautuu tunnettuun, lisäajattelun, korjauksen tai parannuksen jälkeen.

"En vain ole oikein varma, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti." Dostojevski

LASIPALATSIN SUOJATIELLÄ

käveli edelläni pala suomalaisen kulttuurin kohottavinta ja omaperäisintä historiaa. Kari Aronpuro, yllään vaaleanharmaa pikkutakki, savenharmaat matalapohjaiset venyvälipalliset Friitalan nahkakengät 80-luvun kultaisilta vuosilta -se joka odottaa toogan uudelleen tulemista, ei viitsi enää seurata uusimpia hullutuksia-, vaalea aavistuksen kauluksen päälle laskeutuva takatukka tuulessa sympaattisesti viipottaen, vuosikymmeniä kestäneen tilastojen ja listojen ylle kurottumisen, jatkuvan jäljentämisen ja parenteesiin laittamisen jo hieman kumaraan painamana. Kävelysauvat oli jättänyt Helsingin vierailullaan kotiin. Sen sijaan kädessä keinui värikäs kukkapuketti, ja toisessa käsipuolessa ilmeisesti teini-ikäinen tytär. Osoittaa sormella kaupungin mieltäkuohuttavaa semioosista. Asettelee muutamia epäselviä hiutaleisia sanoja tuuleen, mielessään ikuisen paluun lohdullinen teema. Sillä mikä voisi lohduttaa enemmän työtään hartaasti rakastavaa - kiihkeää työtä, joka on aina kesken ja joka jää aina kesken - muu kuin ikuisen paluun teema, jatkuvasti lajeiltaan, kauneudeltaan ja luonnovaroiltaan monipuolistuvassa, rikastuvassa Hermes-jumalan hallitsemassa maailmassa, että saisi alkaa yhä uudelleen ja uudelleen, haltioissaan, yhä pienemmästä ja herkemmästä vivahteesta, sävystä, tunnelmasta, motiivista ekstaasiin kiihottuen, ei alusta, vaan aina siitä mihin illalla jäi. C. S. Peirce esitti 1800-luvulla vallalle päässyttä ahneuden kehitysfilosofiaa vastaan teorian hengenelämän, ideoiden ja käsitysten evoluutiosta, jonka mukaan kehitys ei tapahdu sattuman, eikä mekaanisen välttämättömyyden, vaan luovan rakkauden lain perusteella.
Mutta olemassaolon ikuinen hiekkakello rapisee rapisemistaan. Kehon läpi imuroituu aaltopurskeina kaupungin teinien gigbittien pornoelokuvat ja tallentuvat pysäytyskuviksi haimaan. Nyt on sukellettava, tässä ja nyt, näissä juhlatamineissa kiirehtien kohti Foorumin merkkivuota, liikennevalojen ja aurinkostroboskooppien villiä sykettä.

Aronpuron runojen äärellä, suurinpiirtein minkään sellaisen postmodernismin olemassa olosta mitään tietämättä, koin joskus kauan sitten aitoa ekstaattista huimausta: miten tällainen voi olla täällä mahdollista!
Kesällä yö, hiljaista
tietoisuus kuin vastasyntyneen vauvan
_____________________________vaistoin
läpäisee kevyesti olevaisen
jokainen teko, sana, kuiskaus, liikahduskin
_________________________________tuntuu
huomaamattomalta itsepetokselta
en voi kiistää jumalten eroottisiin tarkoituksiin sopivaa elämää
enkä rehellisesti myöntää sitä kohdallani
tiedänkö jotain mitä ei pitäisi tietää
yhä täydellisemmin
yhä kirkkaammin
yhä sovittamattomammin

KESÄYÖN HILJAISUUDESSA

kun tietoisuus vastasyntyneen vaistoin läpäisee kevyesti paljon olevaisen, ja jokainen teko, sana, kuiskaus, liikahduskin tuntuu melkein huomaamattomalta itsepetokselta, ei voi kiistää etteikö voisi olla olemassa täydellisesti jumalten eroottisiin tarkoituksiin sopivaa elämää, eikä rehellisesti uskoa sitä omalle kohdalle.
Tietää jotakin mitä ei pitäisi tietää, yhä täydellisemmin, yhä kirkkaammin, yhä sietämättömämmin.
Rukousko tämän sovittaa.

29.6.2005

KÄVIJÄMÄÄRÄT

tällä sivulla olivat suoraviivaisessa nousussa tammikuusta toukokuun alkuun, jolloin päivittäinen laskuri kävi ennennäkemättömillä sataluvuilla. Toukokuun alusta tähän hetkeen on ollut suoraviivaista laskua, joten nyt ollaan maaliskuun alkua vastaavassa tilanteessa.

VAPAA-AJAN ONGELMIA?

Eilen tuli Play.comista Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera, Murnaun Tartuffe ja Renoirin Pelin säännöt. Tänään tuli Griffith -boxi (Birth Of A Nation, Intolerance, Way Down East, Abraham Lincoln) ja Easy rider. Arvatkaa onko vapaa-ajan ongelmia. Juuri tässä suhteessa nykymaailma on parempi (tekniikka meillä pelaa, jumalauta, ja logistiikka, hienosti) edeltäjiään, mutta tuskin vielä -tässäkään suhteessa- paras mahdollinen maailma: 10 vuoden päästä kai saakin jo satasella "iso-kynän", jossa on projektori, soitin ja bonuksena maailman kaikki elokuvat. Mutta sinne on pitkä matka.

Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1928) on elokuva ilman päähenkilöä (ellei elokuvakameraa lasketa sellaiseksi), elokuva ilman välitekstejä, ja (ainakin minulle) elokuva ilman ääntä. Joku säveltäjä Michael Nyman oli säveltänyt tähän tilaamaani versioon musiikin, jonka tajusin nopeasti niin epäherkäksi ja epäsopivaksi, että katselin tämän liikkuvien kuvien valokuva-albumin mykkänä. Tästä elokuvasta välittyy vallankumouksen jälkeisen venäjän (Ukrainan, Kiova, Odessa) vielä eloisa innostus ja elämän viehättävä rento vapautuneisuus. Urheilua harrastavia aikuisia nuoria ihmisiä ei kukaan ole kuvannut viehättävämmin kuin Dziga Vertov näitä yleviä ja leikkisiä neuvostoihmisiään. Katsellessani tunsin välitöntä kiihkeää halua lähteä urheilukentälle hyppäämään seivästä, ja mietin vakavissani lähtöä. Vain viisi vuotta tämän ihanan ja optimistisen, taiteellisesti vapautuneen ja henkevän elokuvakokeilun jälkeen Ukrainassa kuolivat ihmiset nälkään Stalinin mahtikäskystä.

28.6.2005

MORAALINEN JA BARBAARINEN HÄMMÄSTYS

Markku: "Keskisen marketti, disneylandit ja lasvegasit ovat kaikki samaa sarjaa. Suomea lähin todella näkemisen arvoinen kohde on Pietarhovissa sijaitseva tsaarin kesäpalatsi. Nykymaailmalla on käytössään satakertaiset taloudelliset resurssit verrattuna tsaarinaikaiseen maailmaan, mutta silti ei parempaan pystytä kuin johonkin Disneyworldin kaltaisiin mauttomuuden monumentteihin. Nykymaailmassa resursseja käytetään aniharvoin mihinkään todella kauniiseen ja ainutlaatuisen vaikuttavaan."

Jos minulla olisi minkkitarha, en kelpuuttaisi yhtäkään tässä maassa spurgua korkeampaan kulttuurin tai talouden päätöksentekoasemaan kiipinyttä jauhettuna, kalanperkuujätteisiin sekotettunakaan, minkkieni ruuaksi.

Valta, jos se on oikeilla henkilöillä (ja lähtisin tässä liikkeelle Alkon kanssasta) tulisi käyttää niin, että se kaiken aikaa vapauttaa kohottavia ja kannustavia, kasvukykyisiä voimia merkittäviin laajaa iloa tuottaviin tekoihin ja vastavuoroisesti painaa jyrkästi ja ehdottomasti alas nihiloivat, masennusta ja syvällistä epäuskoa lisäävät teot.

Suomi on maa, jossa investointeja, taideteoksia ja kaikkea toimintaa joutuu todella usein hämmästelemään: "Uskomatonta!" "Ei voi olla totta!" "Sikamaista!" "Idioottimaisinta mitä olen milloinkaan nähnyt!" "Likaisinta saastaa mitä milloinkaan elämässäni olen joutunut kohtaamaan!" Jne.

Ja tämä vain koskien kaikkein siedettävintä apurahoitettua tai muuten taloudellisesti kannattavaa tuotantoa.

On turha kuvitella, että kysymys olisi hyvästä yrityksestä, mutta epäonnistuneesta toteutuksesta. Päin vastoin! Täällä halutaankin hätkähdyttää rumuudella, tylsyydellsuudella, ymmärtämättömyydellä, saastaisuudella, ilkeydellä, kieroudella, nurinkurisuudella, masennusta-aiheuttvalla, sydänkohtauksia aiheuttavalla, keskenmenoja aiheuttavalla, aivoinfarkteja aiheuttavalla, dementiaa aiheuttavalla, syöpää aiheuttavalla. Jatkuva antirenesanssi on tämän maan todellinen luonne ja henki!

Sanon tämän kaiken ystävällisesti, kuiskaten ja rukoillen. Kun sitä ei kukaan ymmärrä tai usko, toivon, että joku italialainen, ehkä Berlusconi, sanoisi nämä totuudet selkeämpään tyyliin, niin että Iltalehteen voitaisiin taas haastatella joitain italiallaisia pellejä, joiden aivot kuplivat kuin minkin oksennuspallo, selittämään inhottavia tyhmyyksiään, kuinka kaalikääryleet ovat absoluuttisen hyviä.

Ajatuskoe. Milloin olette tässä maassa viimeksi todella aidosti ja vilpittömästi ilahtuneena hämmästyneet jotakin ihmisen luomaa, muuta kuin kännykkää, positiivisella tavalla: "Ihanaa!" "Uskomattoman kaunista!" "Nerokasta!"

No, jonkun omakustannerunoilijan säkeistä ehkä voisi tällaista mennä toteamaan...

Aivan. Turhan hypetys ja markkinointi ei taida riittää vilpitöntä moraalista ihmetystä synnyttämään.

DEMOKRAATTISESSA PÄÄTÖKSENTEOSSA

mikä tahansa hyvä ja rohkea asia yhtä lailla kuin huono ja yliampuva asia on pianettavissa alas yhteisen ymmärtämättömyyden voimalla. Ymmärtämättömyys ei voi perustua ihmisaivojen kyvyttömyyten käsitellä asioita. Ymmärtämättömyys perustuu aina pahaan tahtoon.
Perustuu... siis alun alkaen, toki käytännössä ymmärtämättömyys usein johtuu aivojen, jo alkuperäisen pahuuden takia surkastuneiden sellaisten, automaattisiin toimintahäiriöihin. Tyhmyys on voimakastahtoisten ihmisten ominaisuus: he ovat kestäneet ja tehneet sen kovan laiskuuden työn mitä itsensä täydellinen surkastuttaminen ja seniliteetti, eli kulutusyhteiskunnan voittajiin lukeutuminen vaatii (asioiden kuten matematiikan tehokas kouluoppiminen edellyttää yleensä suurta ymmärtämättömyyttä kyseenalaistaa ja ihmetellä asioita jotka otetaan tavallisesti annettuna). Vain todella tyhmällä on edellytyksiä olla joutumatta harhaan kulutusfasismin kultaiselta keskitieltä.

Eilen Helsingin sanomissa oli koko sivun juttu virolaisesta asuntosuunnittelusta. Ei niinkään suunnitelmien räväkkä ennakkoluulottomuus (kaikkialla on ennakkoluulottomia tekijöitä, mutta fasismissa heidät tuhotaan, ja valtaan nostetaan seniilit) vaan se, että suunnitelmat todella oli toteutettu, elähdytti minut huomaamaan sen rappiotilan syvyyden johon olen jo melkein tottunut.

Niin, Suomen lainsäädäntö on myös arkkitehtuurin osalta seniliteetin totalitarismia. Tai ehkei niinkään lainsäädäntö, vaan se miten lakia sovelletaan, pahantahtoinen hivuttava huipputylsyydellä flirttailu, jota tässä maassa tuntuvat harrastavan kaikki päättävät seniilit ja nihilistiset tahot. Siitä miten kovassa tämä hengen ja mielikuvituksen tuhoamisen kulttuuri tässä maassa on, saa kuvan siitä että Tarja Halonen on onnistunut hukkaamaan presidenttikautensa saamatta aikaan minkäänlaista hengen tai asenteen muutosta. Antamatta millään sanomisellaan, linjauksellaan tai teollaan toivoa sellaisille henkilöille joiden sanomisella, linjauksella tai teolla voisi olla jotain esikuvallista tai henkeä kohottavaa arvoa, Halonen on pönöttänyt täydellisen turhuuden symbolina jo ties kuinka monta turhaa ja ylimääräistä vuotta. Poliittisen vaikuttamisen luulisi olevan juuri tilaisuuden antamista, sillä pelkällä puheella tai kehottamisellahan ei ole mitään merkitystä. Mutta kukaan demokraattisesti valittu henkilö ei luo tilaisuuksia, tässä mallissa mykkä raha luo ne. Raha luo tilaisuuksia hajoita ja ahllitse periaatteella, pitäen huolen siitä että pakka on kokoajan sopivasti sekaisin, eikä mitään henkistynyttä makua pääse kehkeytymään (kaikki historian merkittävät taideteokset ovat olleet mahdollisia vain siksi että niille on luotu tilaisuus, jonkin yksittäisen henkevän suojelijan toimesta, jonka makua teokset ovat miellyttäneet. Taiteen moraalisesti kohottava voima perustuu hyvin usein juuri subjektiiviseen maailmanhistorialliseen elämykseen: "Miten ihmeessä mikään tällainen voi olla mahdollista!" Juuri tämän elämyksen luominen on suurten mesenaattien ja taiteensuosijoiden nerokkuuden voima, samalla tavoin kuin myös diktaattoreiden voima. Tätä elämystä sen sijaan mykkänä operoiva raha pyrkii tuhoamaan luoden jatkuvasti tunnelmaa: "Mikään ei ole mahdollista, mikään ei kannata... kaikki on kaupallista roskaa... matalaarvoista, tyhmäää... ennalta-arvattavaa") Ja demokraattisen vaikuttamisen keinotkin ovat tietysti olemattomat, silloin kun kansa on vajonnut koomaan. Demokratian hyveeksi jää se, että se estää hirmuhallinnon, lähinnä kai kansainvälisten yritysten muodostamat diktatuurihallinnot.

Juhannuksena Lahden ja Heinolan väli on se kohta missä autoilijan hermoja koetellaan. Tänä Juhannuksena oli asennettu suuri ja autoritaarinen valokyltti, jossa opastettiin ruuhkautuvaa liikennettä maaseutureitille. Maaseutureitti oli tukossa silmänkantamattomiin, liikettä ei tapahtunut tunteihin. Moottoritie oli täysin tyhjä, ja sitä saattoi kaasutella rauhassa. Paluumatkalla kansan älyyn saattoi luottaa yhtä vuorenvarmasti ja kaasutella suoraan maaseututielle, joka oli typötyhjä liikenteestä. Moottoritiellä ei kuulemma tapahtunut liikettä tunteihin.

HESE

Sedis: "Nyt kaikki bloggarit kirjoittamaan elävällä kielellä rehellisiä ja oikeamielisiä arvosteluja niistä palveluista joita te elävässä elämässä saatte. Se on kuluttajatoimintaa, katujournalismia, kansalaisjournalismia ja mielipidekirjoittelua, ja se on mahdollista sijoittaa osaksi nettipäiväkirjaakin ilman sen kummempia krumeluureja."

Kirjoitan tämän nyt vähän niin kuin itselleni muistiin. Ainakin viisi edellistä kertaa kun olen käynyt Hesburgerissa olen saanut käsiini epämääräisesti kokoon läiskityn hampurilaisen, jossa on joko kuiva sämpylä tai pohjaanpalanut kuiva pihvi. Olen päättänyt joka kerta lujasti olla koskaan palaamatta kyseiseen ravintolaan. Mutta aina olen tehnyt virheen. Jos markkinatalouden ja vapaan kilpailun lait toimisivat niin hyvin kuin mainostetaan, Hesen olisi pitänyt olla konkurssissa jo kauan sitten. Parantakaa meininkiä äkkiä, nyt kun vielä saatte armonaikaa, joka ei minkään teorian mukaan pitäisi olla mahdollista!

Cafe Cremessä on hyvä täytetty uuniperuna. Tonnikala- tai savulohitäytettä suosittelen.

LENI RIEFENSTAHLIN TAHDON RIEMUVOITTO

(TRIUMPH DES WILLENS) oli eilen sen verran vaikuttavaa katsottavaa etten nukkunut kovin makeasti.
Muutamia havaintoja jotka tulivat ilmi kuva kuvalta katselemisessa.

Adolf Hitler oli äärimmäisen karismaattinen ja vakuuttava johtaja, jota hämmentävän komeatekoiset ja karismaattisen näköiset, ankaraa seksuaalisuutta tihkuvat natsijohtajat kunnioittivat näköjään varauksettomasti (näiden kasvojen lähikuvauksen, marssin ja nahkasaappaiden paukkeen lähikuvauksen jälkeen kiinnostaisi tehdä lähempää tuttavuutta Riefenstahlin pikkuhousujen kanssa). Adolf Hitler oli todella erikoinen ja aivan yksinäinen hahmo natsien joukossa, fyysisiltä mittasuhteiltaan hädin tuskin heidän vertaisensa, mutta henkisiltä mittasuhteiltaan ylivoimainen, ja myös selvästi henkisesti sairas... jo vuonna 1934, jotakin särkynyttä on hänen katseessaan. Hän tuntuu uskovan siihen mitä särkyvällä äänellään puhuu.

Se että kansakunta valmistautuu sotaan oli itsestään selvyys kaikille, jopa lapsille, jo viisi - kymmenen vuotta ennen sotaa. Sodan motiivi ja välttämättömyys näyttää olleen koko kansakunnalle ja varsinkin natsipäällytölle ilmiselvyys, jonka vakuutteluun ei Hitleriä tarvittu. Hitler oli puhtaasti sotapäällikkö, sotaa johtamaan valittu. Sota väistämättömyys ei näytä millään tavalla olevan Hitlerin oman tahdon asia, eikä hän puheissaan viittaa siihen. Puheissaan hän viittaa vain lojaalisuuteen. Kansakunta joka on nostanut hänet valtaan on valinnut sodan tietoisesti, sillä Furer on sota.

Sotajoukkojen läpimarssissa hurraavien joukkojen yksimielisyys, jopa lasten varaukseton innostus tankkien ja tykkien edessä, lapsen silmien palo pyssyjen ja tuhokoneiden äärellä (en milloinkaan ole jouluaattona nähnyt yhtä haltioituneita ja janoavia ilmeitä kuin näitten lasten, kun he himoavat pääsyä kuoleman kentälle, itkevät lupaa äideiltään), puhuu omaa totaalisen karua kieltään siitä miten valmiita uhrauksiin oltiin. Sillä jokaisessa sydämessä sykkii loppuun asti hiotut loogisrationaaliset perustelut tällä uhrautuvuudelle (perustelut joista meillä ei mitenkään voi olla aavistustakaan). Yhteenkään mieleen ei synny mitään edes etäisesti epävarmuutta muistuttavaa tunnetta, yhteenkään mieleen ei nouse ainoatakaan edes hämärästi kysymystä muistuttavaa sanaa: miksi?

Se että elettiin Saksan kansan kohtalon aikoja, oli selvää imeväisille ja vielä syntymättömillekin lapsille. "Sota on ainoa toivomme, jos sotaa ei tule voi yhtä hyvin tappaa itsensä", pohtivat imeväiset, ainakin Riefenstahlin näkemyksen mukaan. Maailmasota ainoana ratkaisuna ongelmaan (mihin ongelmaan!?) oli itsestään selvyys jokaiselle katulapsesta, aatelisvanhukseen. Sotilaallinen ruotu, asennossa tai levossa seisominen, konemainen marssi ja karnevalistinen taitelukentän automaatintarkka touhu tuntuu olevan se olomuoto johon massat ovat syntyneet ja johon heidät on luotu. Ainoastaan joku Paul Klee tai Arnold Schönberg voi vähän kakistella joutuessaan käyttäytymään vuodesta toiseen robotin kaltaisesti. Massat sen sijaan saavat siitä voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta: heidän hyvä itsetuntonsa, eli synnynnäinen varmuutensa omasta epäpersoonallisuudesta ja korvattavuudesta on täydellisyyteen hioutunut.

Hitleriä tuskin voidaan yksin syyttää siitä että hän oli paras ja tehokkain mahdollinen johtaja, tuon ajan parhaimmalle ja tehokkaimmalle sotajoukolle, jonka oli tarkoitus toteuttaa mielipuolinen suunnitelma (tätä suunnitelmaa eivät kai ketkään, edes intellektuellisiiven maltillisimmat tahot koskaan kysyneet tai kyseenalaistaneet). Sanallakaan hänen ei tarvitse manipuloida joukkoja, kohottaa heidän tunnelmaansa, sanallakaan hänen ei tarvitse perustella tekojaan, päätöksiään: ne ovat oikeita: ne ovat valtio! Hitlerin tehtäväksi jää joukkojen hillitä, liiallisen sotatahdon kitkeminen lapsista ja pasifismin ja rauhantahdon puolusttaminen. Melkein jokaisessa puheessaan hän korostaa rauhanrakastamisen tärkeyttä, ja moittii sotaa... synkästi näkee kansan sielun, ja puhuu sydämeen käyvästi lojaalisuudesta. Hän puolustautuu julkisesti syytösiin siitä että olisi aikeissa lakkauttaa SA-joukot turhina. Näin hän kumoaa maan toisinajattelijoiden syytökset omasta salaa kytevästä pasifismistaan.

Välillä kamera kiertää Herbert von Karajanin näköisiä vakavia, siementä otsaltaan tihkuvia natsiylimyskasvoja, silmiä joiden takana rakentuu millintarkat suunnitelmat ja tehokkuuslaskelmat Aushwitz Birkenausta, mikrometrin tarkat suunnitelmat kremtorioiden logistiikasta, millisekunnin tarkat prosessiohjelmoinnit Babi Jarin 80 000 ruumiin logistiseksi käsittelyksi yhden päivän aikana. Kylmää laskentaa, musiikkia. Näistä musiikkiaharrastavista miehistä jokainen voisi soittaa meille Beethovenin kuutamosonaatin orjallisena mutta helpon moitteettomana tulkintana.

Mitä tarkoituksenmukaisemmin ja paremmin sotalaitos toimii, sen enemmän se muistuttaa natsisaksan organisaatiota ja sen enemmän sen johtaja muistuttaa Adolf Hitleriä, joka on jonkinlainen sotilaan arkkityyppi, tyhjäätekevä, silmittömän voiman futuristinen ihailija, rikkoutunut, herkkä, aistillinen, syvästi katkera ihminen, holocaustin äärellä nautiskelija.

Mainittakoon, että elokuvatallenne perutuu Nyrbergin Kansallissosialitisen puolueen konferenssissa kesällä 1934 kuvattuu autenttiseen filmimateriaaliin. Paikalla oli satojatuhansia ihmisiä ja ulkomaiden diplomaattikunnan edustajia. Näyttää siltä, että kysymyksessä on luotettava dokumentti, joka ei sisällä paljonkaan vartavasten lavastettua propagandaa, joskin Hitler ja muut esillä olevat vaikutusvaltaiset henkilöt kuten Goebels ja Himler, näyttelevät osansa oscarin arvoisesti.

27.6.2005

IKUISEN PALUUN TEEMASTA

luulen, että sielu saattaa joutua palaamaan uuteen ruumiiseen sen mukaan kuinka kaipaa opetusta. Tämän elämän lihallinen olomuoto (+olosuhteet) käsittää edellisen elämän lihallisen olomuodon (+olosuhteet) varjon.
Ikuiset tyypit, kuolemattomat, ovat vastaavan mutta ei saman lihallisen olomuodon ja sielun uusia kombinaatioita.

ROOMALAISEN MAAHERRAN KÄSKYSTÄ

"Sosiaalinen minimihyvinvointi on taattava laeilla lähinnä yhteiskuntarauhan säilyttämisen vuoksi. Mitään "ylevää" moraalia tähän ei tarvita. Moraalilla on lopulta aika vähän tekemistä raakojen tosiasioitten kanssa."(RR)

Kristuksen Jerusalemissa juutalaispapisto oli tehnyt liiton roomalaisten vallanpitäjien kanssa. Papisto lupasi yhteiskuntarauhaa vallanpitäjille, vallanpitäjät aseman vakiinnuttamista, taloudelista hyvää, arvovaltaa papistolle.

Sitten tuli anarkisti Kristus, paljasti papiston tekopyhyyden ja nostettiin ristille.

Nykyään länsimaissa uskon tilalla on raha, ja rahalla omat pappinsa, jotka lupaavat yhtaikuntarauhaa vallanpitäjille. Vallanpitäjien näkökulmasta tilanne on sama kuin ennekin.
Sitten tulee taas tämä sama iänikuinen anarkisti-Kristus jostain teatterikoulun uumenista ja paljasti papiston "tekopyhyyden". Tämä teatterikappalle joka on miljoonaan kertaan nähty ei tosiaankaan liikuta ketään, sillä kaikki tietävät miten asiat oikeasti ovat. Oikeastaan ihmiset halveksuvat anarkisti-Kristusta jo siksi että hän luulee paljastavansa tekopyhyyden, vaikkei kukaan ole mitään pyhää koskaan teeskennellytkään. Sitäpaitsi se ettei ihmiselämä misään muodossaan ole pyhää, on tieteen työllä ja innolla "todistama", jokaisen sylilapsen äidinmaidossaan imemä fakta, eikä mikään mielipide (jos pyhä ihminen löytyisi, kai se olisi suurempi uutinen iltalehtien lööppeihin kuin Tony Halmeen pärstä, vai mitä). Nyky-yhteiskunta ei perustu teeskentelylle vaan avoimelle ja rehelliselle härskiydelle. Anarkisti-Kristusta ei viitsitä nostaa ristille, vaan hänen annetaan elää rauhassa apurahoillaan, eihän hänestä tosiaankaan ole kenellekään miksikään harmiksi.

Siispä ei mitään uusia lauseita auringon alla, ei mitään Kristuksen ihmetekoja.

Miljoona rakastavaa mykkää sydäntä on naulittu ristiin Road 66 varrelle, eikä suurilla autoillaan ajelevia onnellisia koodareita, elokuvaohjaajia, pankkiireita, pop-tähtiä, hissiasentajia, runoilijoita, vapapainijoita ja luksusorgioihin kiiruhtavia lähetyssaarnaajia voisi tosiaankaan vähempää kiinnostaa.

ONNELLISUUS

on lopullista luopumista pariutumisen, seksin, lisääntymisen, läheisyyden, sekä yhteisöllisyyden ajatuksista. Onnellisuus on korkeatasoista henkistä elämää erämaan ehdottomassa yksinäisyydessä, jos ja vain jos pystyy kokemaan puhtaan rakkauden abstraktioiden varassa.
Jos meiltä puuttuu positiivinen vapaus rakkauden tekoihin, me alamme kaivata negatiivista vapautta yhteiskunnan velvollisuuksista.

MAASSAMME ON PARATIISILLINEN KIRJASTOJÄRJESTELMÄ

ja muutenkin sanoisin (kunhan pariutuminen, seksi ja lisääntyminen, läheisyys, sekä liika yhteisöllisyys jätetään pois laskuista...) että maamme on tällä hetkellä paratiisinkaltainen ja melkein millainen tahansa ennennäkemättömän korkeatasoinen henkinen elämä (jos ja vain jos pystyy kokemaan täydellisen rakkauden puhtaasti abstraktioiden varassa) muitta mutkitta kenelle tahansa mahdollista.

ON MENEILLÄÄN ESITYS

jonka olisi tarkoitus olla hauska, ja joka onkin todella hauska, vaikka siinä ei heitellä täytekakkuja... mutta kukaan ei naura. Paitsi yksi, eräs nainen, nauraa kyyneleet silmissä. Kukaan ei katso häntä. Esitys loppuu. Tulee kiusaantunut hiljaisuus. Nainen taputtaa viimeisillä voimillaan, ja kuolee sitten nauruun.

On olemassa kahdenlaista huumorintajua: sellaista joka kiihottuu itsetarkkailusta ja sellaista joka kiihottuu toisten tarkkailusta.

REPIVÄÄ JA PEHMEÄÄ KERRONTAA

Katselin eilen musiikkiyhtye Panteran Moskovan Monsters of Rock -konsertin videotallennetta. Musiikkiyhtye Pantera kiteyttää perinpohjaisen vakuuttavalla tavalla sen ainoan tunteen, joka katatonisen masennuksen ohella on amerikkalaisessa nyky-yhteiskunnassa mahdollista aidosti kokea: äärimmäinen väkivaltainen summittainen mielipuolinen viha. Siksi Pantera onkin Slayerin ohella suurinpiirtein ainoaa todellista taidetta mitä tuo mantere on viimeiseen 15 vuoteen tuottanut.

Taltiointi Moskovasta on kertakaikkiaan levottomuutta herättävä. Alkukuvissa näytetään humalaisen ja kamapaäisen yhtyeen sikailua ja oksentelua Punaisella torilla ja ympäri kaupunkia. Sitten leikataan agressiiviseen musiikkiesitykseen, jossa silmänkantamattomiin näkyvän yleisömeren ympärillä velloo kymmentuhatpäinen miliisi joukko. Kitaristi soittaa natsiskarppia sooloa (tämän bändin soitanto on punk-räimeestä yhtäkaukana kuin piilaakson piirilevyteollisuus) samalla kun pitkä venyvä räkäklimppi putoaa hitaasti hänen huuliltaan lähikuvassa. Seuraavissa kuvissa miliisin raivo on jo valloillaan ja yleisöä hakataan silmittömästi metrinpituisilla kumipampuilla. Satatuhatpäinen seksorto, bändin ahkeran uuratuksen hedelmä ja unelmien suurin täyttymys on käynnistymässä. Yleisö hyörii hulluna pittinä lavan edessä, poliisit hyökkäävat viisisata miehisiä iskunyrkkeinä heidän kimppuunsa. Melkein alastomana rajusti hilluvalla, kokovartalotatuoidulla laulajalla on Mikki Hiiri naamari päässään ja hän tekee irstailevia eleitä. Laulaja kiihottaa yleisöä hyökkäämään miliisin kimppuuun: "Teitä on enemmän!" Kappaleen "Psycho Holiday" ensimmäisen nuijana lihaaniittävät silmitöntä agressiota tuihkuvat soinnut repivät sisäkorvan simpukasta villaa. Mac Donalds on tullut kaupunkiin!

Myöhemmin iltapäivällä suosittelin ystävälleni, jokapäiväisen, ympärivuorokautisen, yksipuolisen Panteran kuuntelun vastapainoksi Antti Hyryn romaanitaidetta. Mutta nyt kun ajattelen tarkemmin, Panteran todellinen vastakohta on tietysti Dostojevskin Riivaajien pehmeä kerronta.

CANTORIN PARATIISISTA

kukaan ei koskaan karkoita meitä. (David Hilbert)
PETER GABRIEL

No fight left or so it seems
I am a man whose dreams have all deserted
I've changed my face
I've changed my name
But no one wants you when you lose


KATE BUSH

Don't give up
'Cause you still have the Earth*
Don't give up
You're not beaten yet
Don't give up
I know you can make it good



*vähän muuntelin

26.6.2005

SYDÄMELLLISYYS

Se joka on kärsinyt liikaa menettää hyväntahtoisuutensa, sanoo jokin typerä sananlasku.

Pelkkää takapajuisuuden selittelyä!

Se jolla on sydäntä ei milloinkaan menetä hyvää tahtoaan. Sydämettömät menettävät hyvän tahtonsa, kärsivät tai eivät, sillä heidän hyväntahjtoisuutensa on sievistelevän ja tekohuomaavaisen käyttäytymiskoulutuksen tulos. Kaikki muu paitsi tyrannia on keskinkertaisuuksille sietämätöntä, sillä kaikissa muissa tilanteissa he joutuvat kohtaamaaan omat ahtaat rajansa. Tyrannia on heille rajatonta: heidän rajansa ovat normi.

Koska syntyy kirjailija joka kyllin ankarasti ja tuomitsevasti kuvaa tämän yhteisön hyäksymän ja vaille rangaistusta jättämän laskelmoivan kylmyyden ja pikkumaisen ilon, jota yhteisön jäsenten annetaan saada vilpittömän tunteen turmelemisesta. Kuolemanrangaistus olisi näille dogvilleläisille liian lievä.

24.6.2005

DARWININ LUONNONTULKINNASTA

metaforiaan etsivä länsimainen kilpailuyhteiskunta on ihmiskunnan tähänastisista totalitarsimin muodoista röyhkein, ilkein, likaisin ja salakavalin.

Korkeimmat hengen jättiläiset ovat kaikkein haavoittuvaisimpia olemassaolon taistelussa, jota hallitsee keskinkertaisuuden tahto valtaan. Tämä jos mikä Nietzschen ilmaisema synkkä totuus on darwinistisen terrorin (johon verrattuna Stalinin ja Hitlerin terrorit ovat poikien leikkiä rajatulla hiekkalaatikolla) kivijalka länsimaiden nykyisyydessä.

ERIKOISALANA ERÄMAAT, VUORISTOT JA VILLIELÄIMET

-

kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla
kaikkien aikojen parhailla arvosanoilla



Kun selaileen Suomen elokuvasätiön tukipäätöksiä (http://www.ses.fi/fi/tukipaatokset_tu.asp) huomaa että pienistä rahamääristä ei puhuta kun puhutaan elokuvabn tukemisesta. Silti montaakaan, jos yhtään, näistä elokuvista emme tule näkemään. Siitä pitää huolen DVD-julkaisujen pienet valikoimat ja tuotteiden liian korkeat myyntihinnat.

Porvarilliseen luksukseen tottuneet, aina kaiken haluamansa saamaan tottuneet, taiteilijat tekevät työtään kuin juristi tai insinööri virastossa. He ovat ja haluavat olla arkisia tyyppejä joilla on perhe ja naapurin kanssa yhdenvertainen auto. Heitä pelottaisia tehdä muunlaisia esteettisiä ja eettisiä ratkaisuja kuin mihin heidän koulustustaustansa antaa edellytykset. Samoin kuin byrokraatille, taiteilijalle ei tule mieleenkään purra ruokkivaa kättä. Byrokraattia kuten taiteilijaa ruokkii yhteiskunta.
Byrokraaatin tehtäviin ei missään tilanteessa voi kuulua ruokkivan käden pureminen, sillä hän ei ilmaise itseään muussa muodossa kuin samaistumalla lainkirjaimeen. Ruokkivan käden pureminen tarkoittaisi lain tahallista rikkomista.

Taiteilija ei ilmaise itseään minkään maakohtaisen juridisen lain kirjaimessa, hänen lakinsa on korkeampaa astetta. Siksi taiteilijan taiteilijan työn velvollisuudet saattavat hänet jatkuvasti tilanteeseen jossa ruokkivaa kättä olisi pakosti purtava. Jos taiteilija ei pure hän rikkoo tahallaan lakia.


Mutta taiteilijat ovat byrokraatteihin verrattuna aivan toisenlaisia ihmisiä. Siinä missä byrokraatti on syntynyt byrokraatiksi, taiteilija on syntynyt taiteilijaksi. Taiteilijat ovat voittajia, sillä he ovat vapaita. Heillä on parhaat mahdolliset arvosanat koulusta ja parhaat mahdolliset arvosanat filmifestivaaleilta. Kun he tekevät mainoselokuva arvosanojen ja palkintojen loputonta listaa todella tarvitaan, sillä tilaaja, kylmä raha, ei kykene arvioimaan tekijöitä muun kuin arvosanan, myynnin tai kuuluisuuden perusteella. Täytyy olla takuut prosessin tehokkuudesta ja vähimmäislaadusta.

Kun taidetta tehdään niin kuin mainoselokuvaa, koulutuksen ja arvosanojen suomin taloudellisin toimitaedellytyksin, on varmaa (tämä asia on miljoonasti toisettu) että mitään merkittävää ei tulla koskaan näkemään.

Tehokkaiden ja dynaamisten ratkaisujen tiellä ei voida ottaa sitä riskiä että joku tulee luontaisille kyvyilleen liian suuren sanottavan kanssa eikä saakaan sitä määräajassa ilmaistua. Tehokkaiden ja dynaamisten ratkaisujen tiellä ei siis koskaan koeta transsendentaalisia kokemuksia. Rajoja ei milloinkaan rikota. Todellinen taiteilija sen sijaan rikkoo rajoja kaiken aikaa, se on hänen ammattinsa.

Opittavissa olevan (mateema) käsityöläismestarin näköalat, rajat, ovat alusta-asti paljon avarammat, mutta hänen varsinainen ammattitaitonsa on niiden sisällä pysyminen. Siksi käsityöläisyys on pohjimmiltaan vallantahtoa ylitse käsiteltävän materiaalin, siinä missä taide on kauneudentahtoa. Nämä näkökohdat ovat syvällisessä ja jyrkässä ristiriidassa keskenään, ja taiteilijan on se ristiriita kyettävä kestämään ja ylittämään, joutumatta joihinkin kyynisiin ja radikaalin materialistisiin johtopäätöksiin. Korkeimmat hengen jättiläiset ovat kaikkein haavoittuvaisimpia tässäkin olemassaolon taistelussa, jota hallitsee (ja tämä ilman varauksia) keskinkertaisuuden tahto valtaan.

PLATON

On muuten pakko huomauttaa että niinkin puhtaasti elokuvallinen käsikirjoittaja kuin Platon on jäänyt kokonaan vaille merkittäviä ohjauksia. Miettikää nyt vaikka Pidot... Petroniuksen Trimalkhion pitojen satiirin referenssi.... tai Valtio kaikkine futuristisine legendoineen. Suomalainenko elokuva esittelee ihmiskunnalle Platonin aistillisen syvällisyyden, Mikko Leppilampi Alkibiadeena?

Entä miksei Tarkovski tehnyt itsestään todella suurta nimeä elokuvien ystäväin parissa ja ohjannut Ibsenin kokonaistuotantoa? Näitä asioita on vaikea, mahdoton käsittää.

MYÖS JUHANNUS

on melkein laulun aihe. Miten olenkaan viettänyt, miten monessa asennossa, juhannuksia. Montako... jo... Kerran Yyterin aamuisella hiekalla koin neitseellisenä melkien seksuaalisen täyttymyksen, tytön kanssa, jota himoitsen yhä tänäkin päivänä (hän on nyt korkeatasoinen dramaturgi eikä tietenkään tunne minua). Yhtena juhannuksena melkein vieläkin nuorempana kaaduin maahan jossakin Hyvinkään suuren juhannuskokon lämmössä. Tyttö joka oli allani on nyt naimissa yhden basistin kanssa, enkä oikeastaan ole lainkaan katkera. Anita Konkka puhui kuinka unessa Arto Kytöhonka tuli ja suuteli häntä. Yhtenä Juhannuksena (vai oliko se Vappu?) minä suutelin Arto Kytöhongan tytärtä (one shouldn't kiss and tell... http://www.femail.com.au/kissandtell.htm). Sitten oli yksi juhannus Saarenmaalla Virossa. Se ei oikeastaan ollut mikään juhannus, koska Virossa oli silloin juhannus eri aikaan kuin Suomessa (emme tietenkään tienneet sitä). Joku verkonpunoja tyttö antoi numeronsa... soitin aamu viideltä... hän vastaanotti minut kimonossa huoneeseen jossa oli enemmän kirjoja kuin missään. Byron... Byron oli hänen suuren ihailunsa kohde. Olin jotenkin rampa mutten rakastajana lainkaan Byronin veroinen. joskus kauan sitten oi juhannus ystäväni mökillä, kaksi korsolaista tyttöä joiden kanssa kaatuiltiin joenrantaan maan tuoksuessa hillittömästi, Panin soitellessa huilua. Oli peer-gynt-juhannus pohjoisruotsalaisessa vuoren juurella sijatsevassa Strömsundin kylässä, jossa palvomisen arvoiset nymfit ovat erityisen alttiita tekemään taikoja keskiyön auringossa. Sitten oli se juhannus kun pakotin kahden kaverini tyttöystävät kanssani saunaan. Oli onneksi hämärää. Eräänä juhannuksena sain selkääni Sotsilaisessa yökerhossa. Sitten oli niitä juhannuksia kun tanssittiin Pilpalan lavalla Lopella. Unohtuneita juhannuksia on aika tavalla... tästäkin taitaa tulla sellainen. Ehkä tanssin tänä juhannuksena kaikkien niiden henkien kanssa jotka koskaan ovat viipyneet lähelläni.

MUSIIKKIRADIOTOIMITTAJA

En yritä edes arvailla miten ihmiset tulivat toimeen ennen mp3 -aikakautta... edes levykaupanpitäjällä ei olisi ollut mitään mahdolisuutta hahmottaa sitä musiikillista avaruutta jota jäsennän rennosti hakukoneellani. Loistavan musiikillisen yöradion voisi perustaa melkein mille tahansa kiihottavalle hakutermille kuten "gypsy woman" tai "gypsy eyes". Miten pajon maailmassa onkaan omistettu lauluja ja musiikkikappaleita noille aiheille...? Ne ovat aiheita, ja aiheista tällä planeetalla ihmiset tekevät lauluja. Tai jokin kaupunki... Moskova, Pariisi, Havanna, Odessa, Rooma, Tokio (Tokiossa on äänitetty ikimuistoisia live-levyjä vielä enemmän kuin siitä on tehty lauluja)... miten paljon noissa kaupungiessa on rakastettu... miten pajon niistä on tehty lauluja? Kun ajattelen musiikkitoimittajan ammatin hekumallisuutta (jossakin rennossa ja normaaliälyisessä multimiljoonakaupungissa) minua huimaa ja alan voida pahoin pelkästä kiihotuksesta. Miten ihania ja tyydyttäviä ihmisten elämät voivat olla... miten tuskallisia ja kiduttavia ne voivat olla.

23.6.2005

JUHANNUSTERVEHDYKSENÄ

Ateneum 2001, ensi-ilta!

STOCKHAUSENILLA

on kieltämättä hieno se Stimmung - Model 24 jossa lauletaan venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus, venus...

Morton Subotnickin Silver Apples of The Moon luultavasti kiinnostaa useimpia.

Juuri nyt kuuntelen Stockhausenin Spiral (1968)... vaikea kuvitella mitään kesäisempää.
http://home.swipnet.se/sonoloco2/Rec/Stockhausen/15.html

JUMANKAUTA

tämä Fellini on huono. Maailman huonoin elokuvaohjaaja. Satyricon... mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu?! Onko tämä joku Huxleyn Brave New Worldin rinnakkaisversio, lostari vai Petroniuksen miletolaisia sulosointuja? Miksi ihmiset eivät puhu hiljempaa, miksi he huutavat.... Koska tulee ensimmäinen Trierintasoisen eli maailmanhistoriantasoisen ohjaajan Satyricon jossa käytetään myös pornonäyttelijöitä. Koska tämän ihmiskunnan Aus den sieben Tagen oikein ilmestyy? Ei kai sitä nyt tarvitse itse tehdä...


(Kuva: Carlos Schwabe)

HUUTO.NET

on sittenkin pahasta. Johtaa perikatoon! Jatkuvaan hysteeriseen huutamiseen on vaikea laittaa pistettä. Laitan huutamisautomaatin aina täysille. Pornosaittien pakkomielteinen selailu on hitaammin perikatoon johtava harrastus. Joku teistä tämänkin ansan varmaan tiesi.

Muista kuin takuuvarmoista klassikoisata yli 5€ hinta on ryöstö. Suurin osa elokuvista jää kesken 10 min katsomisen jälkeen. Sellaisesta on rikoillista veloittaa kiskurihintaa, päin vastoin pitäisi maksaa korvaus menetetystä ajasta ja lupauksen pettämisestä.

Ostin lähimarktin parhaat gouda- ja reikäjuustot. Hirveätä bulkkia kehnon viinin kera. Laatuisaa juustoa ja viiniä ei näiltä kulmilta saa. Villa Antinori on muuten hintaluokassaan Alkon Paras viini, vai tiedättekö parempia?

MOTION EMOTION

Suomenkielen sana "tunne" on harhaaanjohtava, koska se viittaa tuntoaistiin. Tunne on kokonaan liikettä ja tunteen puuttuminen liikkumattomuutta.
Musiikkia: Francois Bayle: Motion-Emotion
http://www.ina.fr/produits/disques/ina-GRM/disque120.fr.html

THEREMIN

on yllättävän viehättävä soitin ainakin levyn The Art of The Theremin (Clara Rockmore) perusteella. Myös Lydia Kavina on huippu ja tutustumisen arvoinen.

http://www.thereminvox.com/article/articleview/136/1/6/
http://www.thaipro.com/shop/12u-classical-Artist-Lydia%20Kavina.htm

STOCKHAUSENIN

Samstag aus Licht - Luzifers Abscheid - Eingang, oli imuroimani noin viisiminuuttisen näytteen perusteella vakuuttavaa tavaraa. Teos sijoittuu akustisesti katedraalitilaan, jossa käytetään ainakin kuoroa ja joitain oudompia akustisia lyömäsoittimia sekä elektronisesti tuotettua ja jälkikäsiteltyä ääntä. Käynnissä on rituaali... hiljaiset orgiat... Stockhausen organisoi nyansoitua stimungmusiikkia tuollaisiin menoihin liittyvistä keskittyneistä ihmisäänistä, turhamaisista huokailuista, kylläisistä maiskutteluista, veltoista ähkimisistä, väkivaltaisita murinoista: Luzifers Traum!

22.6.2005

OMA HARRASTUKSENSA,

silloin kun syksyn tullen perintömaatilat on vaihdettu rahaksi ja rahat vaihdettu DVD-elokuvakirjastoksi ja täydeksi viinikellariksi ja viinit vihdoin juotu, DVD-elokuvat katsottu, on keskenjääneiden elokuvien loppuunkatsominen.

KORKEIN MIHIN IHMINEN VOI YLTÄÄ:

"Meidän tulee pysymän vakaasti siinä uskossa, että kaikki ideamme ovat arkipäiväisiä perusasioita." >>

PARAS TAPA VÄLTTÄÄ TAPPELU

on vastustajan mielistely ja perseennuoleminen. (Tony Halme, muistinvaraisesti)

SAIN

195 eurolla liput Black Sabbathin kentälle. Tätä voi jo pitää pienenä ihmeenä. Suomessa pilkkahinta ja todelliselle täkäläiseen kysyntään tottuneelle hevidiggarille vapaalippu. Jos liput laittaisi nyt myyntiin voisi saada vielä tuplat tai triplat.
Oopperassa voi istua vaikka jokapäivä. Wagner on frakkiin pukeutuvalle vähäosaiselle sopiva harrastus. Hevi on pitkätukkaisten teknologiamiljonäärien puuhaa.

PETER VON BAGHIN ELOKUVAN HISTORIAN

uuden painoksen esipuhe on ylistämisen arvoinen pyhän uskon täyttämä dokumentti, omaehtoisuuden, rohkeuden ja uhrautuvuuden puolustuspuhe, urhea ja vailla katkeruutta kirjattu välähdyskuva maasta, jossa pitkäjänteisen henkisen työn tekeminen on vaikeutettu kaikilla mahdollisilla hidasteilla, sulkuviivoilla ja lakisääteisillä betoniporsailla. Baghin Elokuvan historian ensimmäinen laitos ilmestyi joskus 1970-luvun puolivälin paikkeilla. Se ei saanut silloin, kun se olisi nuorelle tekijälleen ollut tärkeintä ja ajankohtaisinta, eikä koskaan myöhemminkään* minkäänlaista julkista tukea tai rahoitusta. Kirja kuitenkin julkaistiin, eikä apurahajärjestelmän tarkoitus, eli jatkuvaan ja voimakkaaseen kasvuun kykenevien tekijöiden katkeroittaminen ja nujertaminen, ole Baghille merkinnyt enempää kuin kiukkuinen moukari, joka kilahtaa kirkkaasti osuessaan teräkseen.

Kysymys on sydämellisestä, kirjoittajan omiin kokemuksiin ja elämyksiin pitäytyvästä, suuruudenhullusta ja poliittisia painotuksia karttavasta, tietyn taiteen alan kautta nähdyn ihmiskunnan historian ensyklopedisesta ja vaillinaisuudessaan koomisesta kokonaisesityksestä, esimerkkien, ohjaajien ja heidän töidensä, elokuvien, valossa. Ensimmäisen laitoksen jälkeen Bagh on kiireesti käynyt työn kimppuun, kymmenosaisen elokuvan historian kirjoittamiseen. Kolmenkymmenen hartaan unenomaisen vuoden jälkeen työ on yhä pahasti kesken. Kun se joskus tulee valmiiksi, Bagh luultavasti, aikailematta hetkeäkään käy työhän, uuden sata osaisen elokuvan historian kimppuun. Sitten on tuhatosaisen elokuvan historian vuoro. Ja sitten miljoona osaisen, kunnes on käytävä miljardiosaisen elokuvan historian kimppuun, jossa osansa saavat tärkeät aiemmissa painoksissa syyttä vähälle huomiolle jääneet vieraiden galaksien ja aurinkokuntien täysin omaperäiset tekijät. DVD-aikakauden, ohjaajien, maiden, maanosien, planeettojen ja aurinkokuntien kokonaistuotantoja keräilevälle elokuvan äärellä hiljentyjälle ei voisi parempaa taskukäsikirjaa suositella.


* Asia jonka muistelen olevan näin.

TIEDON HELPPO SAATAVUUS

ja ajattelun varovainen arkuus kulkevat käsikädessä. Miten muuten olisi selitettävissä moraalisen ja eettisen ajattelun matala taso tilanteessa jossa runsas ja monilta osin riittävä empiirinen todiste- ja viiteaineisto on kenen tahansa ulottuvilla ja tutkittavissa. Vuosituhat tai kaksi sitten ajattelivat harvat tulisesti, nykyään monet laiskasti.

Laiskuus on jonkinlainen poliittisen korrektiuden ja arkuuden romantisoitu muoto. Ajattelun laiskuus on polittista konsensusta siellä missä vallitsee syvälliset ristiriidat. Ajattelun tulisuus on syvällistä yksimielisyyttä siellä missä vallitsee mielipiteiden ja käsitysten maaginen kaaos.

PUHTAUS

on harhattomuutta.

PISTE I:N PÄÄLLE

Eilen saattelin ystäviä bussiin Helsingin uudella maanalaisella bussiasemalla. Eräs tyttö tupakoi ennen bussiin nousemista odotuslairturilla. Bussikuski sai melkein hermoromahduksen. Ääliö tuli laiturille uhkaillen poliisilla ja kovilla rangaistuksilla. Tupakointi on kielletty käsittämättömän tehokkaasti ilmastoidussa puolilämpimässä odotustilassa.

Parhaillaan Suomessa väännetään lakiesitystä joka kieltää tupakoinnin kaikissa ravintolatiloissa. Ravintolahenkilökunnan työolosuhteista ollaan niin kiinnostuneita, että unohdetaan heidän olevan palveluammatissa. Ravintolassa luulisi olennaista olevan asiakkaiden ei henkilökunnan viihtyvyys. Itse en tupakoi säännöllisesti, mutta jos mieleni tekisi esimerkiksi sikaria, ja sen polttaminen evättäisiin ravintolassa, olisi varmaa että vaihtaisin ravintolaa, enkä koskaan tulisi takaisin.

Tupakointi siinä mittakaavassa, jossa tuota uhanalaista terveellistä ja virkistävää harrastusta vielä esiintyy, ei häiritse ketään täysjärkistä. Tupakka huulessa roikkuva Jean-Paul Belmondo on uhanalinen laji, jota pitää suojella kahlitsemalla itsensä kettinkeihin ja sprayaamalla lakiesityksentekijöiden karvaisia naamoja. Jos joku ei kestä tupakansavua, hänet täytyy lukita ilmatiiviiseen kammioon johon päästetään savua 15 minuutin välein kahden kuukauden ajan. Pikkumaisuus, tyhmyys ja turhamaisuus täytyy kitkeä ilkeistä terveyden ja ilonpilaajista kaikilla mahdollisilla keinoilla. Vain tupakkaa polttamalla elää todella vanhaksi, tästä on todistuksena Buena Vista Social Clubin kitaristi, joka on polttanut sikaria päivittäin 85 vuotta, eikä tunne pienintäkään hengenahdistusta kohdatessaan Havannan kadulla uuden rakkauden. Vain idioottimaisuus aiheuttaa syöpää.

Koska ollaan Suomessa on aivan varmaa että mitään ei ole enää tehtävissä ja kaikista mielettömimmätkin lakiesitykset menevät yksimielisesti läpi kenenkään edes miettimättä asiaa. Tämä on vain piste i:n päälle sillä tiellä joka vieraannuttaa minut lopulta koko Suomalaisesta yöelämästä. Normaalista yöelämästä tulee matkailubisnes, päästäkseen täysjärkiseen ympäristöön kaljalla täytyy lentää maapallon toiselle puolelle (sillä varmaan kohta ajetaan läpi lakiesitys joka tekee Venäjän matkailusta, tuosta elämän ainoasta henkireijästä, mahdonta).

PANIIKKI

Kuolemaa ennustava shokki, huuto, hulluus katastrofin edessä, voi johtua yhtä hyvin erikoislaatuisen tarkoista aisteista kuin aistiharhoista.

LÄNSIMAISEN KULTTUURIN ALKUPERÄINEN YDIN

on kyky erottaa kauneudentahto vallantahdosta.

FRANCIS FORD COPPOLAN APOCALYPSE NOW

on visuaalisesti vaikuttava, mutta henkisesti ellei aivan tyhjä, niin ainakin hyvin hyvin epämääräinen elokuva, ohjaajansa pikkutarkka omakuva. Marlon Barando nyt on aina falski, tyhmä ja sietämätön pelle, mutta mieleenjäävä on Dennis Hopperin esittämä valokuvaajahippi, jossa jonkinlainen länsimainen aina rockarin, lähjetyssaarnaajan, hipin tai vegen valepukuun kätkeytyvä sydämettömyys saa täydellisimmän, ehkä kylläkin täysin tahattoman, ilmentymänsä valkokankaalla. Sotaelokuvista vastakohtaa Coppolalle edustaa Kubrickin Full Metal Jacket, aivan turhaan ja kaikilta arvostelijoilta ymmärtämättä jäävä Platonin ideamaailman abstraktioksi hiottu henkinen timantti. Ohjaajansa asymptoottisentarkka omakuva sekin.

MORAALIN ONGELMA JA ONGELMATTOMUUS

Sekä nietzscheläinen että marxilainen moraalikäsitys ovat pessimistisiä, ja luonteeltaan ennaltaehkäiseviä, varoittaen siitä millä kaikilla tavoilla luonnollinen ihminen intuitiivisesti osaa käyttää moraalia, uskontoa ja etiikkaa väärin, omiin vallanhimoisiin päämääriinsä.

On saman tekevää onko moraalisessa systeeminrakentamisessa kysymys nietzscheläisesti alistettujen juonesta valtaa pitäviä kohtaan, vai marxilaisesti valtaa pitävien juonesta alistettujen rauhallisena pitämiseksi, kysymys on yhtä kaikki vallantahdosta ja epämääräisistä, salaisista poliittisista tarkoitusperistä. Nietzscheläinen ja marxilainen moraalipessimismi ovat yhtä ja samaa, saman hengen kaksi puolta, jotka seuraavat kausaalisesti toisiaan maailmanhistoriassa. Nietzscheläisestä alistetusta tulee vallankumouksen jälkeen marxilainen alistaja.

Kumpikin näkökanta kadottaa näköpiiritään sen tosiasian että vallantahdolle on myös vakavasti otettava vaihtoehto, nimittäin kauneudentahto.

Kauneudentahtoon perustuva moraali (*) ei ole alistettujen salajuoni(**) valtaapitäviä kohtaan, vaan heidän oikeutettu ja välttämätön avoin itsepuolustuskeinonsa ja julkinen vallankumouksellinen aseensa. Kauneudentahtoon perustuva moraali ei myöskään ole valtaa pitävien salajuoni alistettujen rauhallisena pitämiseksi, vaan vilpitöntä avointa pyrkimystä toimia alamaisten parhaaksi, raivaten tietä rakkauden, kauneuden ja onnellisuuden esteitä. Myös nämä henget ovat yhtä, ja seuraavat toisiaan kausaalisesti maailmanhistoriassa.

Länsimaisen kulttuurin perikato on siinä, että se on menettänyt kyvyn erottaa vallantahdon ja kauneudentahdon jyrkästi toisistaan. Kauneudentahto on absoluuttista ja avointa, vallantahto on suhteellista, apuvälineen omaista ja kätkettyä. On huomattava että tämän erotuksen tekeminen (***) on länsimaisen kulttuurin kivijalka, Graalin lakikivi, ja itse-erotteluun riittävän syvyyden menettäminen tarkoittaa ytimen menettämistä.



(*) Moraali on joka tapauksessa jonkinlainen viivelinja, keino luoda yhteisölliseen käyttäytymiseen ennustettavuutta, jatkuvuutta, luotettavuutta, kestoa. Kestossa (sustain) paljon perustuu lähtöarvoille ja määrittelyille, ulkoisiin vaikutuksiin se regoi jäykästi ja usein pelkästään vaimenemalla. Vaikka moraalia voidaan ilmiselväti käyttää jonkin ikävän ilmiön kuten kidutuksen pitkittämiseen, ilman moraalia joudumme luopumaan kaikesta yhteisöllisestä ennustettavuudesta, jatkuvuudesta ja luottamuksesta. Kumpi on pienempi paha?

(**) Juoni perustuu aina salaisuuden olemassa ololle. Salaisuuden ydin on yleensä niin banaali kuin puhdas fyysisseksuaalinen ja taloudellinen hyöty. Pidetty, jaettu salaisuus siis kätkee julkilausumattoman fyysisseksuaalisen ja taloudellisen hyödyntavoittelun kauneudentahtoa imitoivaan käyttäytymiskoodikirjaan, jonka salaisuutta vartioivat hallitsevat täydellisesti ja vaikka unissaan.

(***) Mikä ei sentään ole ihan näin yksinkertaistä kuin tässä yritän hahmotella, vaan vaatii maailmanhistoriallisesti parhaat mahdolliset taiteelliset kyvyt ja välineet. Oikeastaan 5.käsky Älä tapa, seuraa yksinomaan tästä seikasta: jos tapamme ja tuhoamme parhaat mahdolliset kyvyt ja välineet, emme enää tavoita riittävää syvyyttä olennaisen erottelun tekemiseen. Muutenhan ihmisen tai eläimen tappaminen - älkää nyt nyrpistäkö nenäänne ja valehdelko itsellenne senkin lempeät ja näkymättömät teurastajat!- on melko yhdentekevä ja kylmäksi jättävä toimitus. Tässä kohtaa on ehkä oikea hetki huomauttaa että ihminen pitää lähellään toisia eläimiä, ei useinkaan siksi että rakastaa niitä, vaan koska ne tekevät elämästä kauniimpaa ja suloisempaa. On helpompaa eli totuudellisempaa sanoa rakastavansa eläimiä yleensä kuin jotain tiettyä eläintä. Kauneutta ja suloisuutta ihminen rakastaa, ja tiettyä eläintä vain silloin kun sen kauneus ja suloisuus ovat hänelle itselleen korvaamattomia ja ainutlaatuisia. Korvaamaton on eläin, joka on hankintahinnaltaan (markkina-arvoltaan) niin kallis, ettei sellaista ole varaa hankkia uutta. Ainutlaatuinen taas on mittaamattoman arvokas (markkina-arvoltaan mitä tahansa). Suurinta ainutlaatuisuutta on yhteenkuuluvuus.

21.6.2005

AURA - HOHTO

Henkilön itsekunnioitus ei voi perustua rationaaliseen laskelmaan. Jokainen joka keksii esimerkiksi teknisen laitteen tai parannuksen, kunnioittaa sisimmässään itseään vähintään yhtäpaljon tai enemmän kuin toisia saman ongelman kimpussa työskenteleviä, muuten hän ei seuraisi omaa intuitiotaan vaan toisten.
Keksiminen ei kuitenkaan tapahdu niin, että kuljetaan samaa polkua toisten kanssa kunnes saadaan näköpiiriin jotakin, ja hypätään keksimään jotakin itse. Jokin tahto pakottaa poistumaa toisten määräämältä polulta kauas näköpiirin ulkopuolelle jo hyvissä ajoin ennen lopullista keksintöä. Se aika kun ei keksitä mitään mutta ollaan poissa toisten polulta on itsekunnioituksen kannalta kriittinen.

Keskustelupalstoilla näkee yleisesti käytettävän käsitteitä YTM/N ja ATM/N /(ylempi tasoinen, alempitasoinen, nainen/mies). Jos olen ymmärtänyt oikein, käsitteet perustuvat henkilön arvioituun seksuaalis-sosiaaliseen hohtoon vastakaisen sukupuolen silmissä. Varsinkin miesten hohto naisten silmissä perustuu yllättävän paljon, ellei kokonaan kulloinkin vallalla olevaan maailmanhistorialliseen henkeen. Vetävimpiä (terveimpiä, rikkaimpia ja onnellisimpi), eli YTM:iä, ovat ne jotka kulloinkin seuraavat vallalla olevaa intuitiota herkimmin. Heillä ei ole mitään syytä poiketa tieltään. ATM:ä ovat ne, jotka seuraavat vallalla olevaa intuitiota keskinkertaisesti tai kankeasti. Heillä on syy poiketa.

Olennainen kysymys on: poikkeaako alistettu ATM:ksi tuomittu vallalla olevan intuition tieltä siksi, että on vallanhimoinen ja venkoilee tähtiin kirjoitettua kohtaloaan vastaan, vai siksi että hänellä on intuitio jostakin sopivammasta päämäärästä, tiestä, jota hän voisi seurata herkästi, ja kääntää esiin oman hohtonsa. Saako hän käyttövoimansa kauneuden- vai vallantahdosta? Tässä kysymyksessä asettuu nietscheläinen moraalikäsitys marxilaista moraalikäsitystä vastaan. Onko tieltä poikkeaminen pelkkä alistettujen juoni valtaa pitäviä kohtaan? Entä onko tie pelkkä valtaa pitävien juoni alistettujen rauhallisena pitämiseksi? Jos ATM:n itsekunnioitus on YTM:ää (jonka itsekunnioitus ei koskaan ole täydellinen) suurempi, hän ottaa riskin ja poikkeaa vallalla olevalta tieltä löytääkseen tien, jota kykenee seuraamaan herkästi kääntäen esiin upeaa.

Jos hän omaa tähteään seuraten löytää tien, hän muuttaa valtasuhteita, ja YTM määrittyy uudelleen, niistä jotka seuraavat herkimmin raivattua tietä. Jos tähtien kavala terrori kuitenkin vesittää hänen hankkeensa ja hän epäonnistuu paljastamaan auransa, joutuu harhaan väärän tähden johdatuksessa ja palaa vallallaolevan intuition kynnökseen, hänen ATM:yytensä vahvistuu entisestään. Keksiminen, auran paljastaminen, hohdon esiin kääntäminen on hänelle elämän ja kuoleman kysymys.

NUORUUS

on kauneutta niin kauan kun se on harhattomuutta.

20.6.2005

STOCKHAUSENIN

eilen kuuntelemani (noin 5min näyte) Oktophone Musik INVASION – EXPLOSION (1990) oli kiinnostavin näyte elektro-akustisesta musiikista pitkään aikaan. Olen jotenkin vakuuttunut että Stockhausenin 1980-luvun jälkeinen tuotanto kannattaisi käydä läpi. Se vaan tulee kalliiksi, kun Stockhausen verlagin CD-levyjä ei saa muualta kuin itse äijältä, lähettämällä ensin euroja kirjekuoressa. Tietääkö kukaan mistä noi teokset saisi imuroitua netistä?

AIVOJEN JA AJATTELUN

rinnastaminen on aika groteskia. Iliaassa ajatukset ovat sydämen asia. Sydän on täynnä ajatuksia, ei aivo. Monilla on aivot, mutta ei ajatuksia, vaan hätkähdyttävä, erehdyttävästi ajattelua muistuttava kyky imitoida. Suuret aivot ovat ajattelemattomuuden varmin tae. Sydämettömät on nopeimmin maata valtaava eläinlaji. Ihmisen kokonaan hallitseman ja manipuloiman saastuneen ja kieroutuneen luonnon vihamielisen luonnonvalinnan tulos.

ONHAN OLEMASSA SIELUNPAIMENIA

jotka minkäänlaista poikkeusta tekemättä sinuttelevat kaikkia, presidenttiä, kuningasta, maailman suurimman teollisuusyrityksen johtajaa, kuuluisaa filosofia, maailman tunnetuinta rocktähteä, Nobelpalkinnon voittajaa, vuosisadan tiedemiestä ja jopa itseään tsaaria. He opettavat ja nuhtelevat heitä ankarasti, ajoittain jopa keskeyttävät heidän puheensa. He puhuttelevat ministereitä sattuvin terävin sanoin, vapaa-ajattelijoita lyhyesti ja armottoman loogisesti, rap-tähtiä zen-munkin lakonisuudella vaikeasti tajuttavin hetkessä syntyvin yksinkertaisin sointuvin lausein ja kuninkaita armollisesti, tuoden jokaisessa varmassa ja punnitussa sanassaan esiin maallisen ja poliittisen elämän suhteellisen mitättömyyden, vallitsevan maun historiallisessa ja kansainvälisessä mittapuussa ennennäkemättömän karkeuden ja henkisen ilmapiirin absoluuttisen saastaisuuden.
- Siunaa minut paimen, sanoi kerran Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld eräälle tuollaiselle sielunpaimenelle.
- Siunaan isän, pojan ja pyhän hengen nimeen laumani kaikkein typerimmän lampaan, vastasi sielunpaimen.
(Ivan Buninia mukaillen)

19.6.2005

SYDÄMETTÖMYYS

Ehkä juuri siksi etten teininä lukenut Stanislaw Lemin Konekansan satuja ja tarinoita olen saanut kantapään kautta oppia että ne joilla on jääkylmä sydän tulevat parhaiten toimeen koneiden ja tekniikan kanssa. Tämä on ollut rajattoman vaikea laiskanläksy.

On mahdotonta ymmärtää miksi koulussa vielä saman tasoisista, matematiikassa ja fysiikassa lahjakkaista henkilöistä, vain sillä jolla on kylmä sydän on mahdollisuuksia tulla tekniikan huippuosaajaksi. Voi olla että kysymys on pelkästään persoonallisuusjakaumaltaan homogeenisen sosiaalisen ympäristön paineesta. Tekniikan räjähdysmäinen haltuunotto (olen nähnyt diplomi-insinöörien valmistuvan kahdessa vuodessa) edellyttää jonkinlaista aivojen suprajohtavuutta, kytkeytymistä jääkylmien medioitten opetusverkkoon, jossa kylmyys siirtää äärimmilleen pakattua tietoa. Tällaiselle organismille lämpöä kehittävä sydän on pelkkä rasite ja uhka. Sydän on täynnä ajatuksia, ja tieteen sekä tekniikan opiskelulle häiritsevät ajatukset ovat haitaksi ja taakaksi. Siksi nerokkaimmat tekniikan ammattilaiset ovat luultavasti kokonaan sydämettömiä. Heillä ei ole häiritseviä ajatuksia ollenkaan. Mutta olen myös tavannut sydämellisen tekniikan professorin ja nähnyt rajattoman kärsimyksen hänen silmissään. Ja olen tavannut lukemattoman määrän sydämettömiä ihmisiä jotka eivät ymmärrä tekniikasta mitään.

Sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ilmiselvä pyrkimys oli rajoittaa sydämettömien ihmisten mahdollisuuksia hankkia valtaa yhteiskunnassa. Samalla pyrittiin poistamaan esteet aivoimuuden, sydämellisyyyden ja vilpittömyyden tieltä. Neuvostoliiton punalippu symboloi sydänverta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet sydämellisiä. Siinä missä meillä johtopaikoilla leuhkitaan hävyttömyydellä ja sivistymättömyydellä siellä teeskenneltiin sydemellistä, ja - voitteko kuvitella - sievisteltiin.

Edellä mainitun perusteella on kuitenkin jollain tavalla selvää, että myös sydämettömyyttä tarvitaan. Ilman jääkylmien kyborgien armeijaa en käyttäisi tässä onnellisena tätä hienoa Macintosh-tietokonetta (tuntuu melkein vaikeammalta tajuta tämän koneen olemassa olo kuin ihmislajin olemassa olo).

Nykyisessä länsimaisessa maailmanjärjestyksessä sydämettömät ihmiset eivät kuitenkaan tyydy pelkästään puuhaamaan tekniikan parissa: he hallitsevat läpikotaisin kaikkia valtioita ja kaikkia institutioita, niin tiedettä kuin taidettakin. Kysymys ei ole enää pitkään aikaan ollut politiikasta. Sydämettömien valta on kapitalismissa rajatonta, jokaiseen soluun pureutuvaa. Minkäänlaista sydämen turvapaikkaa ei ole totaalikapitalistisestä holocaustista mahdollista löytää. Sydän on pahin rikollinen kaikkialla missä sitä esiintyy: sitä odottaa sylkevät lynkkausjoukot ja hirttotuomio. Se yritetään kauhun tuntein kätkeä, sillä potkut odottaa jokaista ihmissydäntä.

Sydämettömien toimintatapoja ei ole mahdollista tuntea kovin hyvin, sillä he eivät koskaan ilmaisen itseään mitenkään avoimesti tai suoraan, paitsi tositilanteessa, tekoina. Sydämettömät eivät kirjoita mitään internettiin, he eivät vaivaudu minkäänlaiseen vakavaan keskusteluun, kuin enintään golfista tai surffauksesta. Heidän rintaansa ei paina mikään, eivätkä he missään tilanteessa tunne tuskaa. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon, ja heidän paikkansa on kapitalistisen yhteiskunnan korkeimmissa johtotehtävissä, aivan samoin kuin heidän paikkansa oli Neuvostoliitossa Siperian rangaistussiirtoloissa (voi olla että tuota heille varattua paikkaa pitivät jotkut ihan muut henkilöt).

Ei varmaan tarvitse tämän enempää perustella että voimme kyllin kirkkaasti tajuta elävämme Aushwitzin kaasukammioitakin ikävämmässä maailmassa. Ensin on sydän kielletty, sitten henki, sillä henki on se ainoa asia joka sydämettömyyttä voi uhata. Sydämetön ei kykene mihinkään henkeen, eikä se vihaa mitään niin kuin henkeä.

Vaivalla ja väkivallalla rakaentamaamme maailmanjärjestystä vaivaa sen täydellisyys, sen virheettömyys, vaihtoehtojen kliininen, desinfioitu poissaolo. Tässä kirkkain loisteputkin valaistussa kirurgisessa laboratoriossa ei todellakaan ole sydämelle ainoatakaan varjoisaa nurkkausta tai levähdyspaikkaa, josta kirurgin jääkylmä silmä ja sekunnin murto-osassa elottomaksi ja kylmäksi silpova veitsi ei sitä heti tavottaisi. Läntinen maailmanjärjestys on sydämettömyyden totalitarismi. Ihmiset ovat samoja, mutta heidän suhde itseensä, se mitä he päästävät ulos, ja se mitä he pyrkivät kätkemään, on toista.

SOSIALISMI EI TOIMI

mutta neuvostoliittolainen sosialismi on järkyttävine väärinkäsityksineen ylivoimaisesti positiivisin, onnistuneinen, ylevin ja tehokkain yhteiskuntajärjestelmä minkä ihminen on koskaan onnistunut luomaan. Se on kuin Lahden hyppyrimäen rinnalle rakennettu satakertainen suurennos, jonne vain yksi ihminen uskaltaa nousta suksineen. Hyppy on maailman pisin ja kaunein mutta päätyy alastulovaiheessa horjahdukseen, kaatumiseen ja kuolemaan.
Jokaisella suodattimella on terrorinsa. Tähtien terrori ja Stalinin terrori eivät yhteensäkään vedä vertoja kapitalismin terrorin tuhoille. Ehdotan kuusta muistomerkkiä kapitalismin terrorin uhreille.

18.6.2005

BEETHOVEN

on säveltäjä, jonka musiikista en voi sanoa koskaan olleeni erityisen haltioissani. Ehkä syy on siinä, että ymmärrän erityisen hyvin minkä tyyppisestä asennemaailmasta tuo taiteelliselta hahmotukseltaan pelottavan täydellinen, temperamentiltaan hempeimmilläänkin todella upseerimaisen takakireä ja ehdoton musiikki kumpuaa. Beethovenin ainutlaatuisen älykkään ja tahdonvoimaisen luonteenlaadun ihannoinnissa on omat ongelmansa, joita kai Kubrick Kellopeliappelsiinissaan vähän hahmottaa. Hengeltään Beethoven on aidosti fasistisin kaikista koskaan eläneistä säveltäjistä. Hitler tai joku Napoleon ovat häneen verrattuna lähinnä tahdottomia, monipuuhaisia, flegmaattisia ja organisointikyvyttömiä tuuliviirejä. Hänen esteettinen vastuunsa toisen maailmasodan ja sen jälkeisen todellisuuden tapahtumista on suurempi kuin kenenkään toisen koskaan eläneen ihmisen. Voi liioittelematta sanoa että Beethoven on yksin vastuussa kaikesta ylivertaisesta kauheudesta ja todella jumalallisen kauniisti organisoidusta holocaustista. Kaasukammioiden hiljaisuudessa ei ollenkaan pauhaa ja rönsyile Wagner vaan hiljaa ja diskreetisti monokaiuttimesta soitettu Beethovenin Es duuri jousitrion adagio. Ah niin kaunista huokaa joku musiikin tosiystävä viimeisenä henkäyksenään, mutta Beethoven ei silti tule askeltakaan ihmistä vastaan. Täysin maallisen asiallinen on tämän preussilaisen kasarmikaupungin desinfioitujen tyhjien katujen sydämestä kantilaisia säveliä näppäävän adagion myötätunto kammiosta syklon B kaasun mukana hälvenevää ihmissielua kohtaan. Wagner on Beethovenin esteettinen antiteesi ja vastakohta, maailmanhistorian täydellinen häviäjä, fasismin jyrkkä verivihollinen.

16.6.2005

FASSBINDERIN QUERELLE

1982, en sano että tämä Fassbinderin tuotannon ehdoton pohjanoteeraus olisi elokuvana huono, mutta esteettiseltä viritykseltään varmasti masentavin näkemäni. Pitkästyminen satamakaupungissa, jonka ainoa nainen on vanhentunut mutta prostituoidun mätää makeutta tihkuva Jeanne Moreau, on totaalista. Katsomiskokemus on ylen raskas vaikka sen jaksottaa useisiin päiviin. Ainoa elokuvasta viriävä tunne on pakonomainen halu keskeyttää sen katsominen.

KATEUS

on mielivaltaisuuden ja auktoriteettiuskon yhteistuote, hajoita-ja-hallitse-politiikan tärkein väline. Tiedetään, että kuolemaantuomittu, vaikka ei olisi ihan viatonkaan ihminen, aina vähän kadehtii niitä jotka saavat elää, vaikka ovat syyllistyneet samaan tai pahempaan rikokseen.

Kateutta on montaa lajia: ihmisten keskinäistä kateutta, sukupuolten välistä kateutta, eturyhmien välistä kateutta ja kansojen välistä kateutta. Kateus ja himo ovat lähellä toisiaan. Kadehtiva himoitsee himottuna olemista. Kadehdittua on himoittuna oleminen riippumatta siitä millaista tyydytystä roolistaan saa se joka todella on kadehdittu. Massojen populaarikulttuurin kuuluva ihailu ja henkilönpalvonta on yleensä luonteeltaan jonkinlaista avointa ja vilpitöntä kateutta, sallittua kateutta, sellaista henkilöä kohtaan joka on kyennyt tulemaan joksikin kateellisten ja sairaalloisten massojen likvidointiyrityksistä huolimatta. Sukupuolten välisen himon voi korvata kateus. Homoeroottinen vetovoima perustunee enemmän kateuden kaltaisiin ja narsistisiin tunteisiin kuin välittömään intohimoon.

Kateus ja varsinkin sen synnyttäminen on suomalaisen kansanluonteen ydinosaamisalue. Jokainen täällä elävä syyllistyy ennemmin tai myöhemmin noihin kuolemansynteihin, kiinnittipä asiaan huomiota tai ei. Kateuden tuntemisen ja synnyttämisen logiikka on suomalaisuuden alitajunnassa niin syvällä, että se tulee aina automaattisesti mukaan sanoihin ja sanomatta jättämisiin, tekoihin ja tekemättä jättämisiin, eikä siinä ole minkäänlaista tietoisuutta sen kansallisesta alkuperästä ja erikoislaadusta. Aina kun puhutaan suomalaisista ihmisitä (ja tietyin varauksin länsimaisista ihmisistä) yleistäen, pitäisi puhua täsmällisesti "kateellisista ihmisistä".

Turkkaa muunnellen:

Olennaista on että kukaan ei ole sitä mitä on, jos ei ole sitä kateellisten ihmisten luvalla ja kateellisten ihmisten mielestä. Ja kun puhutaan luomisesta, sitä ei voi tehdä muuten kuin kateellisia ihmisiä vastaan tai tietämättä kateellisten ihmisten olemassa olosta. Muuten se ei ole luovaa. Eikä suurin osa siitä mitä taiteena tehdään ja juhlitaan ole sitä, se on kateellisia ihmisiä varten.


Olla suomalainen ja olla kadehtimatta tai herättämättä kateutta on vaikea yhtälö. Jokainen ihmiskontakti ja yhteentörmäys institutionaalisen vallan, kuten median kanssa täällä, luo ja ylläpitää kateutta. Kateuden voi voittaa ymmärtääkseni vain pyhällä kadehdittavalla houkkiomaisuudella, tai sitten elämällä jonkinlaisessa kadehdittavassa luonnontilassa, täydellisen omavaraisessa viljely- ja metsästystaloudessa, jossakin kadehdittavan kaukana lähimmästä ihmisasumuksesta, kadehdittavan jumalaisen mustatukkaisen kitaraa soittavan kasakkatytön kanssa. Mutta Suomi (ja nykyisin myös maaplaneetta) on niin pieni alue ettei täällä pääse kauas kaiken kateuden ja kadehdittavuuden tuollapuolen. Kadehdittava ihminen vain on usein kaikessa tietoisessa kadehdittavuudestaan paljon sietämättömämpi kuin katkera ja kateellinen konsanaan.

Ja kaikki tuo kadehdittavuus kääntyy kertaheitolla ankaraksi, jos ei kateudeksi niin ainakin suruksi, kun tuo lahjaan, tyttöön tai nuoruuteen piilotettu omavaltainen ihmistahto mielii tulla kadehdittavammaksi, jossain sosiaalisemmassa ja uralle suotuisammassa ympäristössä. Kulutuskapitalismin raamattu: jos ei nuoruutta lyö lihoiksi ja vaihda rahaksi mahdollisimman kovaan hintaan on edessä rutiköyhä ja sairaalloinen vanhuus jäteastioissa yksityisluksussairaaloiden ulkopuolella. Nuoruuden jälkeen iskee kateus yksityissairaalankin hengityskoneessa makaavalle liikemiehelle tai portolle.

Perisuomalainen tapa, intohimojen kuolettaminen, nähdäkseni lopulta vain lisää kateutta ja katkeruutta.

Paras tapa terapoida suomalisen kateuden aiheuttamia vammoja ja kansansairauksia on tietääkseni oleskelu alueilla, riittävän kaukaisilla tai kulttuurisesti suljetuilla, joiden ihmiset eivät oikeasti kadehdi ketään. Vaikka he ovat kadehdittavia heiltä ehkä vielä puuttuu tietoisuus siitä. Näin oli neljäkymmentä vuotta sitten Havannassa, viisitoista vuotta sitten vielä Vilnassa, kymmenen vuotta sitten Riiassa ja Tallinnassa, viisi vuotta sitten Pietarissa. Vielä tänään Moskovassa. Huomenna Alma-Atassa... siitä eteenpäin... älkää kysykö minulta minne me enää menisimme.

15.6.2005

LEORECORDSISTA

löytyy paljon kiinnostavaa free-jazz musiikkia. Osasta julkaisuja on pieni ilmainen näyte. Levyjä voi downloadata 6€ kappalehintaan (.ogg -muodossa, joka on .mp3 formaattia vastaava pakkausmuoto ja vaatii oman kooderin, joita saa verkosta ilmaiseksi. Jotkut kai pitävät tätä mp3-muotoa laadukkaampana audiokoodekkina).

Itse kuuntelin eilen näytteitä Han Benninkiltä, Lol Coxhillilta ja Ganelin triolta. Näin Ganelin trion noin kymmenen vuotta sitten Porissa. Se oli elämäni ensimmäinen ja tyrmäävin kohtaaminen free-jazzin kanssa. Tulin juhlateltasta ulos aivan päästäni sekaisin. Kesti viikkoja ennen kuin aloin laskeutua takaisin maan pinnalle. Korostaakseni vaikutelman subjektiivisuutta, mainittakoon että standardimusiikkimaulla varustetut ystäväni pakenivat teltasta ensitahtien aikana korviaan pidellen, tyttöystävät melkein itkua vääntäen ja silmin nähden peloissaan.

KASVOT PASOLININ CANTERBURYN TARINOISTA

Mieliaiheitani on Helsingin olemattoman yöelämän täysin turha sättiminen. Viikko sitten keskiviikkona ravintola Kaivohuone oli kuin Nooan arkki täynnä kaunista nuorta tavallista hyväntuulisempaa elohopeanvalpasta nisäkästä. Tanssilattiallakin meininki oli niin vapautunut että koin oloni jonkin aikaa melkein normaaliksi. Nojaillessani baaritiskiin Henry Saaren kanssa, paikalle pyyhälti pari äärimmäisen energistä nuorta miestä seurassaan kaksi säteilevän kaunista ja todella eloisaa tyttöä. Hieraisin silmiäni. Koko porukka oli kuin suoraan jostain Pasolinin Canterburyn tarinoista, vilkasta, elohopealiikkeistä, tervettä, sympaattista, vähän robustia ja katupoikamaista, mutta leveästi hymyilevää pyöräilevää, transkendenttia nuorisoa jostain sodan jälkeisen Rooman kiihkesäti sykkivästä slummista. Lähestyin vaivihkaa joukkoa, paistatellakseni heidän hehkussaan, varastaakseni ja heijastaakseni jotain heidän alkuvoimastaan. Nipistin itseäni kun kuulin kaikkien puhuvan Suomea.

Myöhemmin paikalla alkoi olla jo vähän liikaakin karismaattisen näköistä nuorta miestä, ja aloin kyllä jo ajatella, ettei tämä voi olla mahdollista ihan tavallisena keskiviikkona. Yläkerran pikkubaari oli kuin Nooan kajuutta ammuttu täyteen kaunottaria, jotka suurin piirtein eivät pysyneet pieneten verhoavien strechkankaanpalsiensa sisällä, ja joiden joukossa joku Viivi Avelan oli pelkkä seinäruusu, jolle menin säälistä heittämään pari sanaa. Sitten, tietysti, kesken parhaiden bileiden, Suomessa kun ollaan, tuli valomerkki. Luonnon luomat sekä ihmisen vahvistamat rajoitukset ovat täällä ainoa henki (voi jumalauta tätä Matti Vanhasen ydinperheiden nukkuvaa Suomea!). Hävetti ulkomaalaisten puolesta, jotka eivät voineet uskoa, että junttimainen ovimies tuli ärjymään inhottavalla äänellä ja heittämään jumalaisia kaunottaria pellolle, alkuillasta, juuri kun monet, normaaleissa ihmisten paikoissa aamu kahdeksaan bailaamaan tottuneet, olivat vasta ehtineet päästä alkuun.

Jälkeenpäin sain kuulla, että aiemmin päivällä oli ollut Suomi-Hollanti jalkapallo-ottelu. Varmaan joku tytöistäkin oli kuullut... Nuo sympaattiset pojut olivat hollantilaisia jalkapallotähtiä, joiden viikkotuloilla voi ostaa yhden tai pari Kaivohuonetta. Tuo suomalainen robusti pasolinilainen kasvo, jumalaisine jalat alta lyövine mustalaistyttöystävineen oli maajoukkuepelaaja Mika Väyrynen (23v), PSV Eindhovenin uusi keskikenttäpelaaja. PSV Eindhoven on yksi euroopan arvostetuimmista tähtikouluista. He ostavat nuoria vaistonvaraisia lupauksia pilkkahintaan ja myyvät heidät maailmanluokan tähtina kymmenentuhatta kertaisella voitolla. Ei huono bisnes, ja luulenpa ettei setien bisnesvaisto tälläkään kertaa pettänyt. Tähden loistossa on mukava paistatella.

14.6.2005

AKIRA KUROSAWAN DERSU UZALA

(1975) on fantastinen elokuva. Pidin Kurosawan Idiootti-filmatisointia (1951) tökerönä, koska en pitänyt sen japanilaistetusta, laimennetusta venäläisyydestä. Nyt kun ymmärrän paremmin Kurosawan kykyjä, että hän on täysin suvereeni venäläisen elokuvan klassikkoauktori (Kurosawalta loppui 1970 -luvun alussa Japanissa rahoitus, minkä seurauksena hän päätyi itsemurhaan, joka jäi yritykseksi. Kummasti uusia kykyjä alkoi löytyä ja Kurosawa teki seuraavan ohjauksensa Neuvostoliiton rahoituksella, aitoa neuvostoelokuvaa), täytyy arvioida uudelleen mitä Kurosawa oikeastaan tuolla Idiootillaan haluaa sanoa... luultavasti jotain mitä en vielä oikein ymmärtänyt... vaikka neljännesvuosisata on pitkä aika, siinä ehtii mestarikin kehittyä.

Kurosawan elokuvan toinen päähenkilö Kapitan Vladimir Arseniev (Yuri Solomin) muistuttaa paljon Lotianun Mustalaisleirin upseeria. Kummallakaan ei ole suoraa pääsyä sivilisaatiosta luontoon, mustalaislerin upseerilla ihmisluontoon, Kapitan Vladimir Arsenievilla taigaan. Kummatkin upseerit janoavat yhtymistä luontoon, luonnon hallintaa, mutta siinä missä edellinen lähtee ylpeyden tielle jälkimmäinen ymmärtää nöyryyden, ja etsii vilpitöntä ystävyyttä.

Dersu! - Kapitan!

Siinä on toisiltaan puutuvat palaset, toisiaan etsivät, toisistaan irtileikatut, toisistaan eristetyt, erikoistumisen katastrofaalinen lopputulos. Mutta yksi ihminen ei voi elää kaikissa tiloissa yhtä aikaa... jotakin täytyy ajallisuudessa valita, tottumus, asento. Dersulla, joka kunnioittaa nöyrästi luontoa, joka osaa vietellä luontoa, ei ole jälkeläisiä (perhe on kuollut aikoja sitten), ja sanoisin, että sellainenkaan valinta ei ole helppo - yksinäisyys. Kaupunki ja jälkeläiset, kontrolloitu ja säädelty elämä, luonnon röyhkeä ja ylimalkainen hyötykäyttö, voimien ulkonainen pakkohallinta, ne ovat yhtä. Monet niistä, jotka jäävät kaupungissa yksin (mikä helvetti! olla yksin siellä missä ainoa ilo on toisten läsnäolo!), uhraavat kaiken sille, että voisivat hävittää tuon tunteen, karistaa vainoavan yksinäisyyden kannoiltaan, eivätkä he saa koskaan mitään niistä tunteista ja kokemuksista jotka ovat Dersu Uzalalle (tuolle joka lähti kaitaa polkua syvälle metsään, pois ihmisten asettamista mielivaltaisista ehdoista, säännöistä, kirotuista koodistoista, ilkeyden hengessä punotuista salakielistä) koko hänen elämänsä. Sillä kaupungissa Dersu ei voi asua "Kapitan - ei saa ampua, ei saa nukkua ulkona... minulla ei ole tilaa hengittää. Kapitan! - en voi asua kaupungissa!"

Eräs elokuvan hienon luonteen lähes esteettinen tavaramerkki on se, että sotilaat ovat kaiken aikaa aseistautuneina, mutta eivät ole kovin kärkkäitä ampumaan. Tiikeriä ei ammuta, tuskin edes pakon edessä, ihmistä ei heti ammuta, kyselemättä, vaikka ollaan villissä luonnossa. Sen sijaan henkiä pelastetaan. Peura päästetään "pahan kiinalaisen" tekemästä maakuopasta vapauteen. Dersu pelastaa kapitanin hengen kun jääkentällä syntyvä rajuilma peittää jäljet ja miehet eksyvät. On rakennettava yömaja kaisloista nopeasti, päivänvaloa on vain hetkeksi. "Kapitan! - työkennelkää nopeasti! Kapitan! - nopeasti! Nouskaa ylös! Katsokaa aurinko menee pois! Työskennelkää nopeasti! - Kapitan!" Myös Dersun henki joudutaan pelastamaan: suuri koski on niellä hänet hänen yrittäessä pelastaa joukon lauttaa. Pelastusoperaatio tapahtuu Dersun neuvojen mukaan.

Vastaavasti Burroughsin kissakirjasta saa oivallisen kuvan amerikkalaisesta solttumentaliteetistä: kun mikä tahansa elävä tuntematon objekti tulee esiin, tuossa ihmisen ulkonaisesti muokkaamassa, runtelemassa ja hyväksikäyttämässä luonnossa, sotilas ampuu epäröimättä, ajattelematta, kyselemättä. Ollaan sodassa... amerikkalaisille karabieenereille luonto, vaikka raiskattu ja kesy, on jatkuvaa sotaa. Dersulle luonto, villi ja puhdas, on rauhaa, vaikka hän elääkin sen armoilla. Kukapa voisikaan elää likaisuuden armoilla? Mutta puhtauden armoilla me kaikki todella haluaisimme elää, jos vain kykenisimme. Koko länsisen maailman luonnon patologisen ankaruuden (voiko tuolta saastaiselta, jäteöljyiseltä, raiskatulta ja napalminpolttamalta kulkukoiralta odottaa muuta kuin väkivaltaa, kostoa!) hehkutus ja repivä kilpailuhenkisyys on seurausta siitä että suuri rotta on nakertanut pesänsä näitten ääliömiesten päähän.

(Täältä löytyy venäläisiä ja muita klassikkoelokuvia)

TULEE MIELEEN

jos yksikin ihminen ajattelee näin, täytyisi hälytyskellojen valtakunnassa soida. Mutta mitä tekee kuningas Oidipus? Ei ota ennustusta kuuleviin korviin. Niin kauan kuuluu valitus kuin henki pihisee ja joku uskoo, että valituksesta voi olla apua. Mutta sen lisäksi että kuningas Oidipus on näkymätön ja sokea, hän on myös kuuro, eikä hänellä ole aikomustakaan myöntää virheitään. Vallankumous ei synny toivon menettämisestä, vaan sen löytämisestä. Mutta onko Oidipus kuolevainen?

OLEN TÄNÄÄN

perin juurin hiiltynyt, lamaantunut, aivan lopussa. En muista koska viimeksi sisälläni olisi kytenyt näin ankara kaikkeen kohdistuva raivo.

HUMEN GILJOTIINI

Yllättävältä taholta, Lovelacen siteeraamana Daaniel "Tylsimys" Mocsnyltä, tuli vahvistusta ideaani naisesta vahvistimena: "Women want to amplify the trends in a man's life. If his life is good, women want to make it better. If his life is bad, women want to make it worse."

Jukka Relander mainitsi tänään Metrolehden kolumnissaan Humen giljotiinin: "Siitä, miten asiat ovat, ei saa eikä pidä päätellä miten asioiden tulisi olla."

Nainen on siis Humen giljotiinin looginen antiteesi: Siitä, miten asiat ovat, saa ja pitää päätellä miten asioiden tuleekin olla.

Ekokatastrofitilanteessa, voidaan helposti ymmärtää: nainen (se että me selkärangattomuudessamme, hengettömyydessämme, ja täydellisessä sielun tylsyydessämme olemme päästäneet naisen riehumaan koko himokkaan ja ahneen mielettömyytensä kyllyydestä) tulee koitumaan kohtaloksemme.

Ensin meistä tulee ristiriitaisia eurooppalaisia, kukaan ei kelpaa kenellekään, ja "vaikea rakkauden idea" vielä kummittelee houreisissa mielissämme kuin muistona esihistoriallisista ajoista toisella planeetalla. Emme vielä suostu lisääntymään (ja tappamaan sumeilematta) pelkästään siitä ilosta että siemenemme onnistuneesti kohdussa, tarkoittaa jonkin toisen yhtä mädän ja saastaisen siemenen epäonnista viemäriinheittoa. Vasta kirittyämme kiinni kivun kiinalaiset, tuon sadomasokistisesti, ilotta ja musiikitta lisääntyvän kansan, ja opettamalla kaikille lapsille imetysiässä Darwinin hengentuotteista vedettyjä suorasukaisia metaforia, olemme riemullisten voittajien joukossa, jo lähellä hyönteisen tonkivaa rumuutta, saastan ja ekokatastrofin mädäntyvällä iljettävällä oksettavalla tunkiolla.

12.6.2005

SIIRTOMAAVALLAN IRONINEN MÄDÄNLÖYHKÄ

Ystäväni korkeassa kansainvälisessä asemassa oleva äiti tapasi tannoin kesälauantaina Helsingin ravintola Teatterin koktailkutsuilla namibialaisen kollegansa. Myöhemmin illalla heidän välilleen syntyi keskustelu.
- Onko Suomi aivan äskettäin ollut siirtomaa?
- Kyllä.
- Sen aistii selvästi. Orjakansan sarkastinen vakavuuden puute... intohimojen teennäinen mitätöinti... nousukasmainen mutta kulunut snobismi...

11.6.2005

NELJÄÄN VIIMEISIMPÄÄN

merkintään on lisätty audiomateriaalia.

MUSTALAISLEIRI MUUTTAA TAIVAASEEN

... tämä Emil Lotianun elokuva on jumalainen... Maxin Gorki on jumalainen... fantastista musiikkia... tätä se oli kun yhtenä kesäkuun yönä Sevastopolin hämärässä puistossa kuulin... jotakin niin kaihoisaa että melkein sydän pysähtyi... moldovalaisia mustalaisia... nyt tiedän mistä kitaramusiikki tulee... mikä on sen melodian alkuperä jota rakastan (viittaan pariin mustalaistyttöjen joukkokohtaukseen elokuvan alkupuolella... näkisittepä tämän kohtauksen... elokuvahistorian ylevimpiä tähtihetkiä... miten tämän DVD:n saa muunnettua mpeg-videoklipsiksi?)

10.6.2005

KUN OLIN NEITSYT

Siis sinä päivänä kun tapasin ensimmäisen tyttöystäväni, meillä oli bänditreenikämpällä juhlat. Kavereita, tyttöjä ja poikia saapui paikalle runsaasti, soitettiin, pelattiin biljardia ja juotiin olutta. Tarkkaan ottaen muut pelasivat ja joivat, minä soitin. Minä en koskaan tehnyt mitään muuta kuin soitin. Jos joku repäisi vahvistimen pistokkeen irti seinästä, jatkoin ilman sähköä, tai vaihdoin kitaran lennosta akustiseen.

Oli juhlat, toiset humaltuivat, mutta minä olin kuten aina, niin sanotusti omissa maailmoissani. Huomasin esimerkiksi sen, että paikalla oli koko illan ollut viehättäviä tyttöjä - tai siis oikeastan sen, että oli kenties mahdollista löytää näkökulma, josta katsottuna paikalla olleet tyttäret paljastivat edullisia, jopa suloisia puoliaan-, vasta siinä vaiheessa kun paikalta poistuttiin jatkoille. Tarkkaan ottaen muut poistuivat jatkoille, minä kotiin.

Minulla oli tuohon aikaan hieno auto. Eräs tyttö, johon en ollut illan aikana uhrannut monkaan välinpitämättömistä katseistani, tuleva ensimmäinen tyttöystäväni, osoitti mielestäni melkoista tungettelvuutta kysyessään minulta kyytiä toiseen kaupunkiin. Muistan ajatelleeni: olenko minä taksikuski? Suostuin viemään tytön, mutta sovimme hinnasta tarkasti etukäteen. Laskin paljonko bensiini maksaa, ja omalle työlleni, ja menetetylle ajalle laskin kohtuullisen korvauksen. Tyttö kavereineen suostui tarjoukseeni, ja minä kuljetin heidät asiallisesti sovittuun osoitteeseen.

Haaveilin jo pääseväni kotiin, mutta nämä tytöt osoittautuivat tavanomaista hankalammiksi eroonpäästäviksi. Taisi käydä niin, että en onnistunut lopulta pääsemään eroon kummastakaan. Tulkitsin heidät toivottomiksi tapauksiksi ja ajattelin järkevästi, että säästän energiaa, jos lopetan kinaamisen ja suostun ottamaan heidät mukaani. Aivan kuin tuota kiusallista iltaa silmällä pitäen olin valmistanut jo yläaste iässä vanhaan saunarakennukseen oman huoneiston jossa saattoi luukuttaa kitaraa täysillä yöt läpeensä. Sijoitin tytöt sinne nukkumaan ja menin itse päärakennukseen, sillä enhän halunnut menettää virkistävistä yöunista sekuntiakaan. Seuraavana päivänä oli bänditreenit, joissa mielin skarpata, ja joissa uneni askartelivat.

Aamulla kutsuin tytöt sisään äitini laittamalle aamiaiselle jonka jälkeen laitoin heidät junalla matkoihinsa. Niin alkoi viisi vuotta kestänyt seurustelusuhde. Mutta se ei tässä ole pääasia, vaan tuo toisissa maailmoissa oleminen. Sillä pystyn olemaan ihmisjoukossa itsevarmasti läsnä, vain mikäli henkeni on kaukana siitä. Ihmisjoukkojen hengessä koen suurta avuttomuudentunnetta ja epävarmuutta, heidän säännöillään pelaan heikosti, olen kömpelö ja koen peniskateutta. Mutta omassa maailmassani olen itsevarma ja suvereeni, kuljen kuin huumattu tai unissakävijä väkijoukossa, tunnen omat ulottuvuuteni, rajani ja nopeuteni tarkasti, tunnen kaiken materian ympärilläni niin kuin se olisi osa tuntevaa kehoani, valppauteni on välitöntä, mutta se on toista tilaa, kuin ympärillä olevien aistimukset. Kuka haluaa tulla minun tilaani, unissakulkijan maailmaan, kuka lähtee tanssiin, vinhaan hyörinään yhteisen painopisteen ympäri, jolloin kaikki muu liikkuu epämääräisesti ympärillä, mutta meillä on yhteinen perusta?

Mutta jatkuvasti herätetään... miksi en saa nukkua omaa untani tässä kummallisessa hälisevässä maailmassa? Mitä nuo muut oikein tekevät... en ymmärrä siitä yhtään mitään... mutta sen täytyy olla jotakin... jotakin minkä voin oppia ja hallita... vain nähdäkseni että voin sen oppia ja hallita... vaikka ei kyllä yhtään kiinnostaisi. Yhtäkkiä huomaan ileveileväni jotakin itselleni vierasta... en tiedä mitä... jotakin... yritän lukea katsojien ilmeestä onko se hyvä... onko se hyvä... meneekö nyt oikein... täytyyhän sen mennä... mutta miksi intuitioni ei sano mitään. Sitten jollakin hetkellä tajuan miten äärettömän pihalla olen kaikesta... olen ajautunut väkijoukon henkeen, avuttoomuuteen, täydelliseen tajuamattomuuteen... joudun äärimmäiseen paniikkiin... tajuan vain sen etten tajua mitään. Lopulta olen kokonaan uneton. Vuosia olen uneton, en silmällistäkään saa parantavaa unta, olen ulkona itsestäni, impotenttina, sisällä ihmisten lainhengessä, läsnä ja uneton, kastruoitu ja äärettömän epävarma. En pääse sisälle tilaan... en löydä tietä... olen ihmisten keskellä.. täysin vieras... täysin voimaton... jatkuvasti läsnä... kukaan muu ei ole läsnä... olen itseni ulkopuolella... omat maailmat eivät ole olemassa... sellaista ei ole... kaikki on kuvitelmaa, houretta... on vain se mikä on.

Eräänä päivänä kuljen kadulla ystäväni kanssa keskuteluun vajonneena. Äkkiä kulman takaa meitä kohti juoksee mies perässään vartija. Runttaan miehen seinään, otan tukevan otteen ja painan hänet katukivetykseen. Vartija tulee paikalle ja laittaa miehen rautoihin. Jatkan puhettani kuin en olisi huomannut tapahtunutta lainkaan. Jonkin ajan kuluttua ystäväni huomauttaa siitä, jolloin alan tajuta tapahtuneen. Se tuntuu unelta. Häntä moinen varmaotteisuus ihmetytti. Minä en edes huomannut sitä. Unettomuuteni, kiroukseni, oli hetkeksi rauennut.

Vuoden 1991 neitsyttunnelmia:
Awakening of a Zen-master.mp3
Cyberpunk.mp3

DON QUIJOTE AROLLA

-
Ritari tienristeyksessä

Ritari ja hänen aseenkantajansa

Tuulimyllyjen kaukaisuus, elokuvaversion soundtrack-teema (alkup. KC Islands)

FIILIKSET KOHOLLA

kun Black Sabbathin keikkaan 5.7 on enää vajaa kuukausi. Black Sabbathissa soittaa neljä englantilaista 45 vuoden takaista teiniystävää Birminghamin liepeiltä Astonista: John "Ozzy" Osbourne (laulu), Anthony "Tony" Iommi (kitara), Terence "Geezer" Butler (basso) ja William "Bill" Ward (rummut). Ensimmäinen BS levy julkaistiin perjantaina 13 helmikuuta vuonna 1970, ja se asetti heti musiikillisen standardin, jota mikään Iso-Britaniasta tullut asia ei ole sen jälkeen ylittänyt. BS on myynyt yli 70 miljoonaa albumia, mihin verrattuna Iron Maidenin suosio (50 miljoonaa) on puuhailua pikkupoikien hiekkalaatikolla (joskaan tuolla tuloksella pääsee tuskin 50 eniten myydyn artistin joukkoon maailmassa... Elvikset ja Beatlesit ovat ihan omassa sarjassaan myös tässä suhteessa). Black Sabbathin miehistö on syvimmillään pysynyt aina muuttumattomana, vaikka jotkut ovat joskus olleet hetkellisesti muissa maailmoissa, ja manalassa on käyty ahkerasti.
Planet Caravan.mp3







(Kuva: CarlosSchwabe)

8.6.2005

KAIKKEIN UNOHTAMISEN ARVOISIMMAT ASIAT OSA 1: MITÄ PITÄÄ TIETÄÄ

Ensimmäinen ja tärkein kaikkea ajattelua ohjaava periaate: Klassinen kirjallisuuden ja filosofian traditio edustaa henkistä vapautta. Kaikki todellinen ja uutta luova ajattelu on tällaista. Asioiden hahmottamiseen tarvitaan aniharvoin uudenlaisia ajatuksia, mutta melkein aina uudenlaista näkökulmaa (vaikka postmoderni fysiikka, kaikkien nykymetaforien objektiivinen generaattori, pelaakin uudenlaisilla ajatuksilla, ajatusleikeillä, tullaan kehityksen myötä luultavasti palaamaan vanhoihin ajatuksiin, mutta uudenlaiseen näkökulmaan).

Pohjimmiltaan postmoderni ja "totunnaisia", "ahtaita" muotoja rikkova traditio edustaa henkistä ahdistusta ja vankeutta, ollessaan pelkkää "käytännössä toimivaa" leikkiä. Ihminen ei ole mikätahansa tilakone tai monimutkainen anturi. Maailma ei ole mikä tahansa mahdollinen maailma. Mielikuvitusta ei lopulta rikastuta maailmojen moninaisuus vaan maailmojen rikkaus. Vaihtoehtoiset mahdollisen maailmat kilpailevat rikkaudesta. Rikkaampi on parempi maailma ja voittava maailma.

On myös olemassa totuus ja todellisuus. Totuudessa ja todellisuudessa maailmojen arvot mitataan niiden rikkaudessa, ei vaihtoehtojen määrässä, ei ajatusleikin näennäisessä lennokkuudessa. Itsestään rikastuvien maailmojen kilpailussa voittaa nopeiten rikastuva ja häviää hitaimmin rikastuva. Se on aivan eri kilpailu kuin se, jossa voittaa vähiten köyhtyvä, hitaimmin köyhtyvä. On olemassa hermeettisiä napoja ja hermeettisiä nollia. Puhtaasti rationaalisesti hallittava rakentaminen on hitaimman köyhtymisen rakentamista. Aito henkinen rakentaminen (muistakaa nyt että kaikki yrittävät teeskennellä tätä, mutta juuri ketkään eivät tunne asian ydintä) on nopeimman rikastumisen rakentamista. Ne eivät ole rinnakkaiset vaan sisäkkäiset motiivit: henkinen rakentaminen käsittää kaiken rationaalisen rakentamisen. Mutta pelkkään rationaalisuuteen rajautuminen, joskus kiusallisen tehokas mutta aina tuhoisa oikotie, tuhoaa hengen.


Näkökulma-ero:

i) Postmodernismi on kaupunkikulttuuria, ja kaupunkikulttuuri perustuu sosiaaliseen dominanassiin: velvollisuuksiin ja häpeään, asioihin jotka "kaikkien pitää tietää". Postmodernin kulttuurin sisäänpääsykynnys on korkea, mutta sisäinen elävyys, plastisuus, variaatio- ja hahmotalous köyhää ja hedelmätöntä. Kaupunkikulttuuri teeskentelee aina äärellisten asioiden avulla äärettömyyttä. Tietämättömälle se aiheuttaa huimausta, tiedostavalle pubivisaajalle kyynistä tympääntymistä. Olennaista on, että postmodernista kulttuurista, siitä "mitä pitää tietää", on tullut byrokratiaa, kahdeksasta neljään ammatti, leipäpapintoimi. Tämän seuraukset ovat moninaiset, niiden joukossa se että tietämättömyydestä on tullut paitsi normi niin melkein ylpeilyn aihe.

ii) Klassinen korkeakulttuuri perustuu ideoiden dominanssiin: asioihin jotka ovat olennaisia tietää vapautuakseen kaupunkikulttuurista. Tällä aluella, eikä ollenkaan yllättäen, vallitsevat maanviljelysmetaforat. Klassisen idea-kulttuurin sisäänpääsykynnys on olematon, mutta sisäinen elävyys, plastisuus, variaatio- ja hahmotalous äärimmäisen rikasta ja runsaudensarvenkaltaisesti nautintoja pursuavaa. Tietämättömälle se ei aiheuta mitään reaktiota, tiedostavalle se aiheuttaa nenännyrpistelyä ja myrkyllistä syövyttävää kateutta, mutta hengenmiehelle jatkuvaa ekstaasia.

Se mitä henkilö kokee ajatteluaan ja toimintaansa rajoittava riippuu siitä kumpaan asennoitumistapaan hän sitoutuu.

Suomessa luetaan sanomalehtiä suhteellisen paljon. Asialla ylpeillään. Sanomalehdet edustavat melkein aina i) sitä mitä pitää tietää, eivätkä juuri koskaan ii) sitä mitä on olennaista tietää (poikkeuksia on. Varsinkin rikosjutut ja hömppäjuorut ovat olennaisia, ja paljonpuhuvia. Poliittisissa asioissa ja niin kutsutuissa tärkeissä asioissa on harvoin mitään poeettista sisältöä). Postmoderni yhteiskunta pyrkii organisoitumaan maksimoimalla asenteen i) merkityksen ja minimoimalla asenteen ii) merkityksen. Asenteella i) käytännöllinen pärjääminen ja selviäminen helpottuu, mutta henkinen toiminta tulee mahdottomaksi. Asenteella ii) käytännön toiminta muuttuu mahdottomaksi, ja henkinen yhtäläillä.

Maailmankirjallisuuden merkittävistä teoksista löydämme pelkästään asenteen ii) ilmentymiä. Motiivi ei ole oppineisuuden tai tietoisuuden, kompetenssin, lahjakkuuden, lupaavuuden osoittamisessa, vaan olennaisten ilmiöiden osoittamisessa. Jos menemme tältä istumalta Akateemiseen kirjakauppaan ja lehteilemme aikakautemme tuotoksia, löydämme Nobel-tasoisten kirjailijoidenkin joukosta asenteen i) edustajia. Kunniamerkkejä ja mitalleja jakavat kilpailuinstituutiot ovatkin muuttuneet meille mitä tehokkaimmaksi ja analyyttisimmäksi välineeksi tehdä pesäero siihen joukkoon, jonka kanssa emme alennu olemaan missään tekemisissä. Aikakautemme valovoimaisimmat nimet edustavat puhtaimmillaan asennetta i). Silti historia, mikäli sellainen olisi olemassa, kohtelisi heitä aivan yhtä tasapuolisesti kuin kaikkia heidän edeltäjiään. Kenestäkään ei jäisi jälkeäkään ihmiskunnan muistiin, mikäli unohtaminen olisi mahdollista. Historian loppu tarkoittaa unohtamisen loppua, unohtamisen mahdottomuutta, eli jatkuvaa unohdusta. Kaikkein unohtamisimman arvoiset asiat saavat meillä suurimmat ja monumentaalisimmat muistomerkkinsä. Siksi he paasaavat historian loppua, se on heidän toivonsa. Meidän on sen sijaan asetettava veikkauksemme sille ruudulle että totuus voittaa lopulta.

SUVIYÖN HUUMAA

Eilen kun odottelin kuutosen ratikkaa ja haaveilin mielessäni Salven venäläisestä sipulipihvistä, katselin kuinka toisella puolella raitiotietä kekkuloi ryhmä pitkätukkaisia törkyisen näköisiä nuoria miehiä. Yksi heistä, epäilyttävästi rockbändi Spihan laulajaa muistuttava hahmo, näytti väkisin jäävän lähestyvän raitiovaunun alle. Käärin jo hihojani, valmiina siirtelemään ruumista. Onneksi selväjärkisimmät kaverit ehtivät ensiksi. Kaikki miehet olivat tukevasti laittomien huumaavien aineiden vaikutuksen alaisia, eikä kekkuloinnin päämäärästä voinut olla epäselvyyttä: Mötley Crüe on täällä tänään!

Hyvin nautitun aterian jälkeen suuntasin matkani, minnepä muualle kuin Reijo Taipaleen levynjulkkari bileisiin. Satumaa-tangosta on kolmekymmentä vuotta (viisi vuotta enemmän kuin Live Wirestä) ja Reiska on edelleen timantissa vedossa. On liikuttavaa miten vilpittömästi nämä harvat musiikkielämämme todelliset taiteilijat, jotka todella uskovat asiaansa, kunnioittavat yleisöänsä. Pyörähtelin lavalla keski-ikäisen (kts. edellinen merkintä) peruskoulun opettajan kanssa. Hän kertoi bravuurinumerokseen lukemaanopettamisen. Eräältä oppilaalta puuttui aivokurkiainen. Millään ei saatu oppimaan. Lopulta oppimaton tuotiin hänen oppiin. Viikko meni kun oppi lukemaan. Kukaan ei ole vielä jäänyt oppimatta.

Lähdimme jatkoille, mutta minne... Opettajattaren auto oli tilava farmari BMW. Alusta asti oli selvää mihin nämä jatkot tulisivat päätymään. Opettajatar ajeli johonkin hiljaiselle, puiden siimeksessä olevalle parkkialueelle, ehkä jonkin ala-asteen takapihalle. Mitäs sitten tehdään? Hyvin nopeasti olivat auton ikkunat kosteassa huurussa. Välillä täytyi siirtyä autosta Suomen koleaan huumaavasti tuoksuvaan suviyöhön asentoa vaihtamaan. Aamuyöstä kolkuttelin hiukset ja paita hiestä märkänä, räjähtäneenä mutta onnellisena, gonzoilulleni pitkämielisen ystäväni ovella yösijaa etsien. Juuri sillä hetkellä ei kaduttanut että jäi Mötley Crüe näkemättä. Tänään kun luin Hesarin arvion keikasta, kaduttaa jo vähän.

NAISET JOIHIN OLEN HULLUNA

näyttävät jo ensisilmäyksellä äärettömän kärsiviltä. Silmissä, jotka ovat melkein epätoivoiset, on epäilyttävä, kiinnostustaherättävä kiilto, ja hieman epäluuloinen melkein halveksiva katse. Silmien ympärillä on vähintään mustaa ellei suorastaan raskaat silmäpussit. Hyvin nopeasti pienen hymyn myötä tuo katse kuitenkin vaihtuu leikkisäksi keimailuksi. Kaikki väsymyksen merkit ovat yhdessä silmänräpäyksessä pois pyyhityt ja tilalla on tuota synkkää kiiltoa oudompi kuuma hehku. Nainen tuntuu koko suloisen, tietynlaista liiallista huomiota herättävän, olemuksensa jokaisella solulla toistavan: "Katso, tässä on ristini!"

7.6.2005

FILMIFRIIKKI

Truffautin elokuvat ovat filmifriikissä järjettömän hintaisia, 29 €/a. No, Tarkovskit ovat 36 €/a. Onneksi olen nähnyt kaikki Tarkovskit, vaikka hyvät ja lohdulliset ne olisivat hyllyssä. Huuto.netistä alkaa löytää kaikenlaista. Huusin itselleni juuri Fassbinderin Querellen, Wim Wendersin Väkivallan lopun, Paris- Texasin ja Hitchcockin Perinnön.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com